Joulupukki narkkaa ja stalkkaa

Teos: Anna Karolina: Toinen meistä kuolee tänään (Into, 2022)

Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Nicholas ja Jasmine Moretti ovat tukholmalaiset kaksoset, jotka ovat sattuneet syntymään joulupäivänä. Kolmikymppisten aattona kaksikko kokoontuu ryyppäämään lähiöpubiin Jasminen kotinurkille, ja pubin vessassa käydään vetämässä myös kiellettyjä aineita. Kumpaakaan ei perinteinen perhejoulu kiinnosta, eikä kaksosten elossa olevan isän uusperhearki muutenkaan lämmitä heitä.

Nicholas on edelleen julkisuuden henkilö, vaikka jalkapalloura on katkennut huumeriippuvuuteen. Jasmine opiskelee Kauppakorkeassa, ja asuu sadan neliön yksiössä alueella, johon opintolainalla ei ole varaa. Molemmat ovat tavallaan tuuliajolla, ja kaiken kukkuraksi Jasmine on saanut selvännäkijältä viestin, että toinen heistä tulisi kuolemaan jouluyönä.

Aloitin siis taas uuden ruotsalaisen dekkarisarjan seuraamisen. Tämä ei ole ”breaking news”. Kirjassa veti puoleensa eniten värikäs kansikuva. Taustalla on myös leipääntyminen varsinkin Tukholmaan sijoittuviin dekkarisarjoihin, mutta silti lankean näihin säännöllisesti muun lukemisen puutteessa.

Tarinan keskiössä on alkoholisoitunut ex-poliisi Ebba Tapper, joka saa uuden työmahdollisuuden avustavana kurustina tuttavansa asianajotoimistossa. Sen omistajalla, Angela Köhlerillä, ei myöskään mene hyvin, sillä nainen on tahrannut maineensa rasistisilla somekirjoituksilla. Nicholas Morettin keissi tulee molemmille mahdollisuutena uran uuteen alkuun, mutta moraalinen kompassi on kummallakin välillä hukassa, eikä sen suunta ole yhteinen.

Jasmine on siis murhattu, ja Nicholas on murhan ykkösepäilty. Muita mahdollisia epäiltyjä on vain kourallinen, ja osaan niistä liittyy epäilyjä sokerideittibisneksistä. Jasmine on myös käynyt seksuaalisen hyväksikäytön uhrien tukiryhmässä, ja vaikuttaa, että myös Nicholasilla on dissosiatiivisia oireita. Samaan aikaan myös Ebban kaksossisko Esther myy omalla tahollaan seksiä, ja siskon somejulkisuus rasittaa Ebbaa. Kaksosteema on siis kirjassa poikkeuksellisen vahva, mutta sisarukset eivät ole telepaattisessa yhteydessä toisiinsa.

Teos on keskimääräistä dekkaria rosoisempi, vaikka se osittain sijoittuu Lidingön hienostoalueelle. Henkilöiden ongelmat eivät tunnu johtuvan rahasta ja sen puutteesta. Rikosjuoni on tässä intensiivinen ja vain muutamiin henkilöihin keskittynyt, mikä tekee kirjasta helppolukuisen. Tästä huolimatta en ole varma, tulenko muistamaan juonesta paljoa ensi viikolla tai vuonna.

Ehkä mieleen jäänee parhaiten makaaberi joulunäytelmä, jossa kerrostalon käytävällä törttöilee mitä sekopäisempiä pukkeja. Siitä voi vääräleuka vääntää uudenlaisen hittibiisin, kuten ”Joulupukki narkkaa ja stalkkaa”.

Naisia tiedustelun palveluksessa

Teos: Denise Rudberg: Vieras joukossa (Into, 2022)

Suomennos: Anu Koivunen

Äänikirjan lukija: Meri Nenonen

Ruotsin ja Suomen yhteisestä geopoliittisestä intressistä on nyt tarjolla monenmoista kirjallisuutta. Törmäsin sattumalta Denise Rudbergin Liittolainen-sarjan kolmanteen osaan, ja aloitin sen kuuntelun tajuamatta, että kyse on sarjasta. Sarja sijoittuu 1930-40-luvuille, se kertoo naispuolisista tiedustelupalvelun työntekijöistä Tukholmassa, ja osa havainnoista pohjautuu Rudbergin (s. 1971) omaan sukuhistoriaan.

Itse asiassa sekoitin tämän sarjan Camilla Greben historiallisiin romaaneihin ruotsalaisista naispoliiseista, tai naisista poliisivoimien palveluksessa ennen kuin naisten pääsy poliisikouluun oli mahdollista. Sarjojen välillä on selkeää synergiaa, ja luulen, että molemmilla on yhteistä lukijakuntaa.

Tämän sarjan naiset kuuluvat Tukholman parempiin piireihin, ja tiedustelupalvelun hommat ovat osalle enemmän kutsumus kuin taloudellinen pakote. Betty kuuluu yläluokkaiseen sukuun, ja yrittää rakentaa etäisyyttä äitinsä bridgepiireihin. Iris on virolainen pakolainen, joka on elänyt kotimaassaan leveämmin kuin Ruotsissa ennen sotaa. Signe on naisten esihenkilön, sokean matematiikan professori Svartströmin taloudenhoitaja, joka on tiedustelijanaisten läheinen ystävä. Naiset viettävät mielellään vapaa-aikaa professorin mökillä Tukholman saaristossa.

Kirjassa naiset tekevät tiedusteluita niin natseista kuin venäläisistä myyristä. Iriksen sisko Kati ramppaa Ruotsissa, mutta on menossa omalla tahollaan Berliinissä naimisiin natsiupseerin kanssa. Iris itse puhuu venäjää toisena äidinkielenään, ja on menettänyt juutalaisen miehensä vankileireille. Hän on Ruotsin tiedustelulle korvaamaton itäsuhteiden tuntemuksensa vuoksi.

Mutta kuka näissä seurapiireissä on ”vieras keskellämme”?

Kirja varmasti kiinnostaa suomalaisia lukijoita, sillä tässä seurataan tiiviisti jatkosodan alun tapahtumia Suomenlahden toiselta rannalta. Ruotsissa pelätään pahasti, että he saisivat Neuvostoliiton rajanaapurikseen. Suomen asia on myös heidän asiansa, hyvin samassa hengessä kuin vuonna 2022.

Itse löysin tästä kirjasta paljon elämäniloa ja eleganssia. Toki seurapiirijuoruilun määrä on tässä sarjassa suurempi kuin vaikka edellämainituissa Greben kirjoissa, mutta juuri nyt viihdyin tenniskentän laidalla, purjehduskerhossa ja hyväosaisten huviloilla. Tässä oli löydetty sopiva balanssi kepeän viihteen ja historiallisen painoarvon välillä.

Saatan hyvinkin lukea sarjan muutkin osat, eikä niiden lukeminen väärässä järjestyksessä haittaa yhtään. Rudbergin muu tuotanto ei ole kolahtanut minuun yhtään, mutta tästä kirjasta pidin enemmän kuin tänä vuonna lukemistani ruotsalaisista dekkareista.

Viisi kynttilää vakan alla

Teos: Sofia Lundberg, Alyson Richman ja M. J. Rose: Perjantai-illan klubi (Bazar, 2022)

Suomennos: Jänis Louhivuori

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Jos olisin eilen käynyt pubivisassa ja minulta olisi kysytty, kuka oli Hilma af Klint (1862-1944), olisin vastannut että hän oli Gustav Klimtin puoliso, joka myös maalasi tauluja, mutta jäi kuuluisan miehensä varjoon. Nimet olisivat menneet autuaasti sekaisin, enkä olisi osannut sijoittaa Hilman töitä mihinkään koulukuntaan, taidesuuntaukseen enkä välttämättä edes maahan. Eli Sofia Lundbergin, Alyson Richmanin ja M. J. Rosen romaani Perjantai-illan klubi on minulle sopiva johdatus De Fem-ryhmän tuotantoon Tukholmassa 1800-1900-lukujen taitteessa.

Hilma af Klintin lisäksi taiteilijaryhmässä vaikuttivat Anna Cassell, Cornelia Cederberg, Sigrid Hedman ja Mathilde Nilsson. Anna oli Hilman elämänkumppani, Cornelia ja Mathilde olivat sisaruksia, ja Sigrid oli ryhmän ainoa äiti.

Perjantai-illan klubissa naiset kokoontuivat Hilman ateljeeseen harjoittamaan henkisyyttä, ja siinä sivussa maalamaan. He olivat tutustuneet spiritismiin laajemmassa, kaupungin kulttuurieliitin suosimassa Edelweiss-piirissä, mutta kokivat tämän kerhon ilmapiirin liian aggressiivisena – muun muassa August Strindberg kävi tässä kerhossa räyhäämässä kännissä. Yhteys edesmenneisiin henkiin tuntui kuitenkin luomisen kannalta tärkeältä. Naisilla oli erilaisia perhetaustoja, mutta perjantai-illan seanssit auttoivat heitä palaamaan takaisin taiteen maailmaan.

Tarinan nykyisyydessä amerikkalaisen taidehistorioitsijat Ebun ja Blythe matkustavat Tukholmaan konferenssiin, ja kohtaavat uudelleen aiemman lyhyen seurustelun jälkeen. Millaista taikaa on näiden loistavien naisten energioiden tutkimuksessa ja voiko tämä lähentää kaksikkoa toisiinsa pitkän radiohiljaisuuden jälkeen?

De Femin tarina keskittyy varsinkin vuosiin 1906-7, jolloin Hilmalla oli työn alla mystinen temppeliprojekti. Tuolloin hän loi ihmiselämän kaaresta suurikokoisia maalauksia rantamakasiinissa, joka oli ryhmän tuolloinen tukikohta. Samaan aikaan hänen kadonnut muistikirjansa aiheutti pahennusta kaupungin baareissa, sillä niissä oli eroottisia luonnoksia Annasta. Muistikirjan takaisin saaminen oli siksikin elintärkeää, että tuollaisista kuvista olisi Ruotsissa voinut pahimmillaan joutua linnaan.

Tämäntyyppisiä teoksia vähän arvostusta saaneista naistaiteilijoista on julkaistu paljon, ja löysin heti yhteyden tämän ryhmän ja monen suomalaisen tuon ajan naistaiteilijan välillä. Ehkä kuitenkaan kukaan omista pioneereistamme ei ollut yhtä vahva pioneeri ja näkijä kuin Hilma af Klint.

Tässä teoksessa erityistä oli kollektiivisen tekemisen euforia, ja henkisen kokemisen korostuneisuus. Toki kirjassa on paljon henkilöitä suhteessa sivumäärään (eli kaikkiin ei voi tutustua kovin syvällisesti), ja varsinkin tuo nykypäivän taidehistorioitsijoiden love story jäi hieman ohueksi, mutta silti opin kirjasta paljon.

Ehkä jopa enemmän henkimaailman kanavoinnista kuin taidehistoriasta.

Miehistä, joilla on paljon menetettävää

Simon Häggström: He juoksivat pakoon (HarperCollins Nordic, 2022)

Suomennos: Hanna Arvonen

Natalia Volotkova on venäläistaustainen poliisi kansallisessa operaatioyksikkö NOA:ssa, ihmiskaupan vastaisessa tiimissä. Hän on syntynyt Pietarissa ja tullut perheensä kanssa Ruotsiin kouluikäisenä. Lojaalisuuskonflikti kahden maan välillä on viime aikoina vaivannut Natalia, joka kokee Ruotsin poliisivoimat naiiveiksi ja tehottomiksi. Välillä hän pohtii muuttavansa takaisin äiti-Venäjälle, jossa miliisi toimii järeämmin asein, mutta kirja onkin selvästi kirjoitettu eri maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Tartuin kirjassa ensimmäisenä tähän venäläiseen poliisihenkilöön, sillä hänen kauttaan teoksen teema tuntui ajankohtaisemmalta. Toki sen pääteema, ihmiskauppa ja prostituutio (ja Ruotsin lainsäädäntö, joka kriminalisoi seksin oston) on edelleen ajankohtainen, mutta kahden vuoden koronakriisi on luultavasti muuttanut sen muotoja.

Teos perustuu Simon Häggströmin omiin havaintoihin aiemmassa työssään Tukholman poliisissa, mutta on silti määritelmällisesti fiktiota. Luomaansa saagaa hyväosaisten perheenisien pedofiliaringistä hän vertaa karmeudessaan Knutbyn seurakunnan murhatapauksiin, eli kirjan fiktiivinen keissi on medialle suurempi lottovoitto kuin Knutbyn kultin käsittely. Satuin myös lukemaan tuoreen teoksen Knutbyn kultista, mutten ole vielä jaksanut blogata siitä.

Tässä teoksessa seurataan teini-ikäisiä Malvinaa ja Jenniferiä, jotka karkaavat nuorisokodista Sundsvallista ja päätyvät myymään itseään Tukholmassa henkiensä pitimiksi. Samaan aikaan lukiolainen Molly päätyy itsemurhaan jouduttuaan himokkaan herraseurueen raiskaamaksi tukholmalaisessa hotellihuoneessa. Molly ei kestä tapauksen jälkimaininkeja, varsinkaan ringin johtajaa, joka uhkailee tätä kuvaamallaan videolla aktista. Sosiaalisen median roolia seksin myynti-ja ostoprosesseissa kirja kuvaa tarkasti ja karmivasti.

Tämä on graafinen kuvaus seksikaupan arjesta, suttuisista kohtaamisista, joissa palvellaan miehiä eri tuloluokista. Osa tyytyy pikaisiin panoihin autojensa takapenkillä, osa toteuttaa pinttyneitä fantasioistaan hotellihuoneissa, ja osalla on varaa järjestää orgioita salaisissa, syrjäisissä kohteissa. Tarjolla on myös apua niille, jotka haluavat eroon seksuaaliriippuvuudestaan, mutta avun piiriin pääsy tuntuu liian hankalalta.

Häggströmin tyyli on omaan makuuni hieman liian realistista, mutta teos on samalla todellinen page-turner. Tällä kertaa luin kirjan paperisena, mutta se näyttää löytyvän myös äänikirjana Jukka Pitkäsen lukemana. Lineaarisen juonen ja tiiviin aika-akselin vuoksi selvisin alle 400 sivusta vuorokaudessa. Teoksessa ei ole liikaa henkilöitä, ja kuvattu tutkinta on toteutukseltaan aika simppeli. Huomio kirjassa on vahvasti nuorissa itsessään, ja sen painoarvo on vahvasti yhteiskunnallinen. Kuinka on mahdollista, että näennäisen hyvinvoivassa Ruotsissa alaikäisiä tyttöjä kaupataan ja esineellistetään tällä tavalla?

Monissa ruotsalaisissa dekkareissa on kuvattu kansainvälistä ihmiskauppaa, ja naisia, jotka päätyvät hylättyihin rivitaloihin ja parakkeihin Ruotsin syrjäseuduille rasvaisten setämiesten pantaviksi. Tässäkin teoksessa pyörii rasvaisia ja yksinäisiä Bengtejä, ja muuta boomereita, joilla on käppä-äijien nimet, mutta seksiringin jäsenet ovat nuorempia ja menestyneempiä, ja moni heistä perheellisiä. He ovat niitä miehiä, joilla on paljon menetettävää, mutta eivät silti jaksa välittää liikaa omasta maineestaan tai kunniastaan.

Lämmin kiitos HarperCollins Nordicille kirjan arviokappaleesta. Häggströmiä ei vielä tunneta Suomessa laajalti, mutta Ruotsissa hän on julkaissut dekkareiden lisäksi myös tietokirjoja ihmiskaupasta. Tätä teosta suosittelen varsinkin perinteisten poliisivetoisten dekkareiden ystäville. Tässä ei fiilistellä, shoppailla eikä viihdytä hipstereiden suosimissa cocktailbaareissa. Toistaiseksi poliiseillakaan ei ollut merkittävää sutinaa keskenään.

Erilaisuuden malliperhe hajoaa

Teos: Camilla Grebe:Veteen piirretty viiva (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime viikolla kerroin blogini lukijoille, kuinka ruotsalaisissa dekkareissa arvostan enemmän niitä, jotka sijoittuvat syrjäseuduille, joten looginen aasinsilta tästä on, että luen taas dekkareita, jotka sijoittuvat Tukholmaan. Camilla Grebe taitaa olla se dekkaristi, jonka teoksia en voi ohittaa, ja nyt taisi olla työn alla jo viides häneltä lukemani teos.

Tämähän on sarja, jossa ei ole yhtä, selkeää poliisihahmoa, vaan sarjan eri osissa yhden tiimin henkilöillä on ollut erilaisia vetovastuita. Tässä osassa jo eläkkeellä oleva poliisi Gunnar kutsutaan takaisin töihin työstämään tapausta, jonka kanssa hän työskenteli jo 20 vuotta sitten. Hahmoista muistan edelleen parhaiten profiloija-Hannen, joka tämän kirjan nykytodellisuudessa on jo edesmennyt.

Teos kertoo uusperheestä, joka muuttaa yhteen 1990-luvun loppupuolella. Siinä on äiti Maria, joka on opettaja, tämän kehitysvammainen poika Vincent, äidin uusi aviomies Samir, joka on syövän tutkimukselle omistautunut lääkäri, ja tämän tytär Yasmina, joka on abiturientti. Marokkolaistaustainen Samir ja tämän puoliksi ruotsalainen tytär Yasmina ovat muuttaneet Ruotsiin Pariisista, eikä uuteen maahan sopeutuminen ole kummallekaan helppoa. Rasismi on arkipäiväistä ja banaalia, ja ruotsalaisten umpimielisyys masentaa. Perheen uusi koti sijaitsee tukholmalaisittain syrjässä, Kungsudden-nimisellä alueella, jossa asuu enimmäkseen rikkaita ja uusrikkaita.

Maria on asunut Kungsuddenilla koko ikänsä, sillä hän on läheisen kartanon puutarhurin tytär. Marian puutalo on vanha ja vetoisa, kun taas naapuruston tyyppitalo muistuttaa nykytaiteen museota. Muita ulkomaalaisia alueella on lähinnä kotiapulaisten muodossa, eikä monikaan vaivaudu opettelemaan näiden nimiä.

En spoilaa juonta kertoessani, että tarina keskittyy Yasminan katoamiseen eräänä talviyönä vuonna 2000, ja Samir-isään kohdistuvaan rikossyytteeseen. Tämän lukija saa selville jo takakannesta. Keissi saa valtavasti mediahuomiota, ja Samirista tulee yhdessä yössä Ruotsin vihatuin mies, jolle ei edes suostuta myymään bensaa lähibensiksellä. Eletään vielä aikoja, jolloin kunniaväkivallan käsite ei ole kaikille tuttu, mutta islamiin liittyvät ennakkoluulot ovat sakeita. Marialla on kestämistä myös omassa äidissään, jonka mukaan tyttäreen on iskenyt ”viidakkokuume”.

Greben tapa kertoa eri päähenkilöiden suulla on tässä teoksessa intiimi, lähes iholle käyvä. Teos koostuu enemmän henkilöiden sisäisistä monologeista kuin toiminnasta. Mieleen jäivät parhaiten Yasminan piinalliset havainnot uuden äitipuolen yksisilmäisestä poliittisesta korrektiudesta, ja Gunnarin tunnustukset villistä seksielämästään asumisoikeustalon yhdistyksen kokousten jälkeen. Eli vaikka teoksen pääteema on raskas, teokseen mahtuu yllättävän paljon huumoria ja terävää yhteiskunnallista analyysia.

Enemmänkin kuin kertomuksena menneen ajan rasismista teos puhutteli minua tarinana ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta, jossa ”vanha raha” hylkii uutta rahaa. Grebe pääsee syvälle parempien piirien teinien maailmaan, jossa arvomaailma on paikalleen jämähtänyt, ja jossa parisuhteiden malli voi olla kovin naisia alistava. Kuvaukset Kungsuddenin nuorten kotibileistä olivat kauhunsekaisia, ja seurustelun kuvioiden kuvaus oli jotain muuta kuin hilpeää ja kepeää Solsidania.

Grebe on ehkä parhaimmillaan lasten, nuorten ja perheiden kuvaajana, mutta arvostan hänen tuotannossaan näkökulmien ja teemojen monipuolisuutta. Tässä tarinassa oli jotain samaa kuin Liza Marklundin 90-luvun monikulttuurisuutta käsittelevissä teoksissa, vaikka noissa muistaakseni oli enemmän islamin vaaroista varoitteleva sävy. Tässä tuon ajan henkistä ilmapiiriä ruoditaan yli 20 vuoden jälkeen, en sanoisi jälkiviisaudella, mutta ajan mahdollistavalla itsereflektiolla. Siinä henkilöiden muiden kulttuurien tietämys on varmasti kasvanut, mutta yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole hävinneet, ne ovat vain muuttaneet muotoaan.

Tämä oli Greben dekkareista ehkä helppolukuisin siksi, että tarina keskittyy pitkälti yhteen paikkaan ja sen henkilögalleria pysyy sopivan hallittuna. Itse kuuntelin tämän lähes keskeytymättömänä, kun hänen aiempiin teoksiin on mennyt enemmän aikaa.

Kirjaa suosittelen niille, jotka arvostavat dekkareissa nimenomaan psykologista näkökulmaa, ei niinkään tarkkaa poliisityötä. Itse rikostutkinnan osuus jää kirjassa vähemmälle, kun pääpaino on perheen jäsenten omissa sisäisissä juttutuokioissa. Itseeni tämä kerrontatekniikka vetosi, mutta tapahtumien kertaamisessa usean henkilön näkökulmasta oli toisteisuutta. Juoni kuitenkin tarjoaa riittävästi yllätyksiä, vaikka sen asetelma on osittain lukkoon lyöty jo alkumetreiltä.

Incelit, femoidit ja sukupuolten sota

Teos: Pascal Engman: Rottakuningas (WSOY, 2021)

Suomennos:

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viime päivät ovat menneet jonkinasteisessa dekkarikoomassa, enkä ole lainkaan varma, kannattaako joka lukemastani teoksesta raportointi. Mutta mennään fiiliksen mukaan, ja ehkä olisi myös fiksumpaa kertoa uusista tuttavuuksista kuin jo tuttuakin tutummista sarjoista, joiden pariin lukijat löytävät tiensä myös ilman bloggaajien apua.

Viime aikoina lukemistani dekkareista temaattisesti järein on Pascal Engmanin Rottakuningas. Se kuuluu myös ruotsalaisen dekkarituotannon raaimpaan päätyyn, ja liikkuu omalla kipukynnykselläni, eli ainakaan tätä verisempiä teoksia en yleensä suosi. Luin tämän kirjan kuitenkin sujuvasti sen ajankohtaisen teeman vuoksi. Incel-kulttuuri on sellainen ilmiö, josta moni on saattanut lukea viittauksia uutisissa, mutta ilmiöön tutustuminen on hankalaa, sillä se enimmäkseen tapahtuu internetin tummemmalla puolella. On vaikea kuvitella kohtaamista henkilön kanssa, joka julkisesti tunnustaa olevansa incel.

Siis kyse ei ole pelkästä pillun puutteesta, vaan incel tiedostaa vihansa feminismiä kohtaan, ja kokee naisten harjoittaman seksuaalisen ylivallan jonkinlaisena sotatilaan. Tässä incelien avainhenkilö on vankilan vartija Tom, joka on kasvanut isättömänä epävakaan äidin kasvattamana. Päihdeongelmaisella äidillä on ollut hyväksikäyttäviä miehiä, ja Tom on kasvanut ympäristössä, jossa seksi on enemmän tuote kuin tunneilmaisua. Vankilassa Tom on jäänyt koukkuun vankien hyvännäköisten morsianten salakuvaamiseen. Hän on katkeroitunut siitä, että vangit saavat kumppaneikseen seksijumalattaria, kun taas hänen kaltaistensa tavallisten miesten rooli on syrjäytyä.

Teoksen poliisihahmo Vanessa Frank on nelikymppinen eksentrikko, joka ei hänkään sovi ympäröivän yhteiskunnan parisuhteen muodostamisen karsinoihin. Hänen eksänsä on kuuluisa teatteriohjaaja, joka on vaihtanut nuorempaan, mutta viihtyy edelleen Tukholman terassien radoilla. Vanessa on myös nuorempana menettänyt ainoan lapsensa Adelinen, ja tämänkään vuoksi uuden perheen perustaminen ei kiinnosta. Uudessa työtehtävässään hän konsultoi murhatutkimuksia ympäri maata, mikä tekee elämän enemmän avoimeksi irtosuhteille kuin parisuhdeonnelle.

Vanessan läheisin ystävä on chileläinen, mutta Ruotsissa kasvanut ammattisotilas Nicolas Paredes, jonka aktiiviura on jo ohi kolmikymppisenä. Nyt Nicolas tekee muuttoa Lontooseen, jossa hänelle on tarjottu hyvin palkattua työtä yksityisessä turvallisuusfirmassa. Nicolasin muuttoa suree Vanessan lisäksi hänen vammainen siskonsa Maria ja naapurissa asuva, heitteillejätetty teinityttö Celine, joka kaiken kukkuraksi on vanginvartija-Tomin siskontyttö. Tälle Nicolas joutuu opettamaan mm. deodorantin käyttöä, sillä Celine on jätetty yksin selviytymään kasvamisen haasteistaan. Nicolasin ja Vanessan välillä on pitkään ollut sähköä, mutta Vanessa on piinallisen tietoinen siitä, että Nicolasilla riittää jo ikäeron vuoksi nuorempia ottajia.

Teos on supertoiminnallinen ja tiivistunnelmainen, eikä se onnistu kuvaamaan Tukholman poliisin arkea, vaan pikemminkin äärimmäisiin venynyttä poikkeustilaa. Naisiin kohdistuva murha-aalto saa toki myös liikaa mediahuomiota, ja tuleva vain naisille suunnattu Pussy Power-festivaali ei tunnu hyvältä retki-idealta, jos rikosuutisiin on uskominen.

Varmasti luen Engmanilta toisenkin teoksen, mutta näin järeitä dekkareita en jaksaisi ahmia putkeen useampaa. Kiitossanoissaan Engman mainitsee erityisesti kustannustoimittajansa Johanna Mon, jonka vasta suomennetun, Öölantiin sijoittuvan dekkarin olen myös lukenut juuri ennen Engmanin teosta. Piirit ovat siis aika pienet dekkarimaailmassa naapurimaassa, ja synergiaa kirjailijoiden välillä on hauska havainnoida.

Pornoleffoja ja sirkushuveja

Teos: Cilla ja Rolf Börjlind: Kolmas ääni (S&S, 2017)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Äänikirjan lukija: Paavo Kerosuo

Olivia Rivera on vastavalmistunut tukholmalainen poliisi, joka on joutunut hermolomalle työstään ennen kuin on hakenut ainuttakaan virkaa. Hänen biologiset vanhempansa on murhattu Meksikossa, ja hänet on adoptoinut pariskunta, joka salasi adoption verrattaen pitkään. Tämä on ollut mahdollista, koska adoptioäiti Maria on espanjalainen, ja muistuttaa ulkonäöllisesti enemmän Oliviaa kuin perus-svennet. Olivian palattua juurihoitomatkalta toisesta kotimaastaan hän joutuu tahtomattaan keskelle murhakeissiä äitinsä naapurustossa.

Naapurin yksinhuoltajaisä löytyy hirtettynä olohuoneestaan, ja ruumiin löytää teini-ikäinen tytär Sandra. Tyttö on jo menettänyt äitinsä Thaimaan tsunamissa, ja alkaa pian oireilla psyykkisesti. Vain Olivia saattaa ymmärtää tytön tuskaa, sillä hänkin on menettänyt paljon läheisiä. Nuoret naiset ystävystyvät, mutta ei Oliviakaan pysty tekemään ihmeitä tytön voinnin romahtaessa.

Toista keissiä lähtevät Ranskan Marseilleen ratkaisemaan entinen poliisi Tom Stilton ja tämän nuorempi ystävä Abbas. Abbas on saanut tietää, että hänen entinen rakastettunsa Samira on löytynyt paloiteltuna kuudesta eri kohteesta. Abbas ja sokea Samira ovat olleet rakastavaisia kiertävässä sirkuksessa, mutta Abbasin oli jätettävä tämä ura sen jälkeen, kun Samiran mies, veitsenheittomestari sai tietää vaimonsa uskottomuudesta. Veitsenheitto on edelleen miehen intohimo myös Ruotsissa, mutta hän on onnistunut luomaan itselleen uuden elämän kasinon croupierina Tukholmassa.

Tom Stilton taas on asunut muutaman vuoden kaduilla potkujen ja vaikean avioeron jälkeen. Nykyisyydessä hän edelleen etsii itseään työttömänä, mutta on päässyt asumaan asuntolaivaan Luna-nimisen naisen vuokralaiseksi. Hän on rosoinen hahmo, joka riitautuu helposti harvojen ystäviensäkin kanssa, mutta olisiko hänellä vielä toivoa paluusta poliisivoimiin?

Ja kuinka sitten Samiran ja Sandran isän murhat liittyvät toisiinsa?

Väkivaltaisen nettipornon ja tullin huumesotkujen lisäksi kirjassa käsitellään voittoa tuottavien yksityisten hoivakotien kriisiä, jonka kuvaus muistutti lähes yksi yhteen kotimaamme Esperi Care-keissiä. Albion-yhtymän riskisijoittaja Jean Burell oli vähän liiankin niljakas tapaus, jonka äärimmäisen taidemieltymykset myötäilivät seksuaalisia taipumuksia.

Luin tältä kaksikolta aiemman teoksen, Uinu paju pienoinen, joka tuntui todella mustavalkoiselta ja ennalta-arvattavalta tarinalta. Tämä teos taas imaisi minut mukaansa lähes maagisesti, ja olin aivan fiiliksissä varsinkin sirkusmaailman ja Marseillen maahanmuuttajalähiöiden kuvauksista. Sarja lähtee heti uuteen seurantaan, sillä myös Olivian henkilökohtainen elämä tuntui sopivan haasteelliselta makuuni. Kirjassa oli myös riittävästi yhteiskunnallisuutta ja tavallisen arjen kuvausta murhakeissien ulkopuolella. Enkä todellakaan osannut arvata Ruotsin pään murhaajaa, mikä on aina laadukkaan juonen merkki.

Suomiseuran synkkiä salaisuuksia

Teos: Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti, 2021)

Ruotsinsuomalaisista yhteisöistä on viimeisten vuosikymmenten aikana ilmestynyt monenmoista kirjallisuutta, mutta ainuttakaan niistä kertovaa dekkaria en ole ennen tätä kuuta lukenut. Nyt Milka Hakkarainen on tullut täyttämään tämän tyhjiön teoksellaan Ei verta rantaa rakkaampaa. Kyseessä on aikuisena Ruotsiin muuttaneen toimittaja-opettajan esikoisromaani, joka sijoittuu Tukholmaan ja Gävlen seudulle.

Gävlen liepeille sijaitsee Skutskär (tuttavallisemmin Skitskär), teollisuusyhteisö, jossa asuu erityisen paljon suomalaisia. Paikkakunnan paperitehdas on joskus ollut todella pahanhajuinen, ja poliisi Jani Peranto häpeää näitä juuriaan syvästi. Tukholmassa hän haluaa olla neutraali Jan, eikä usko edes sukunimen heti paljastavan finnjävel-taustaa. Erään ikävän baarikeikan seurauksena hän kuitenkin joutuu sairauslomalle työstään, ja palaa häntä koipien välissä äidin luo lataamaan akkujaan.

Gävlen seudun suomalaiset tapaavat eniten eläkeläiskerhoissa ja hautajaisissa. Janin äiti Anneli on paikallisen Suomi-seuran puheenjohtaja. Näihin geimeihin saattaa osallistua joskus nuorempaakin väkeä, ja meininki usein äityy väkivaltaiseksi liiallisen kossun voimin. Paikkakunnalle jääneet nuoremmat suomalaiset vaikuttavat asteen reppanammilta kuin aikanaan kielitaidottomia tehtaille muuttaneet vanhempansa tai isovanhempansa.

Teoksen varsinainen salapoliisihahmo on Helsingistä Gävleen muuttanut entinen rikostoimittaja Rosa Riemunen, joka saa tehtäväkseen eläkeläiskerhojen arjen kuvaamista. Merkittävää skuuppia odotellessa Suomiseuran elämän salat alkavat paljastua karmivalla tavalla. Yhteisöstä on kadonnut henkilöitä 80-luvulla, ja viimeaikaisissa vanhusten hautajaisissa Rosa saa vinkkejä mahdollisista murhista.

Pidin valtavasti teoksen huumorista, ja välillä minua nauratti niin, etten edes huomannut lukevani dekkaria. Itse yhteisön kuvaus on teoksen suuri vahvuus, ja olisin nauttinut kirjasta yhtä paljon ilman murhatarinoita. Hakkarainen kuvaa osuvasti siirtolaisyhteisöä, jossa kaikki etnisyyteen liittyvä vedetään kunnolla överiksi. Myös äidinkielen osittaiseen rappeutumiseen liittyvät havainnot ovat osuvia. Varsinkin Janilla on usein kieli solmussa, sillä hän käy läpi myös kieleen liittyvää tunne-elämän kriisiä.

Murhatarinat ovat kirjassa vähemmän hektisiä kuin keskivertoruotsalaisissa dekkareissa, mutta aivan cosy crime-osastolle ei kuitenkaan liikuta. Ainoa asia, joka tuntui hieman pinnalliselta, oli nuorempien henkilöhahmojen suhde historiaan, kun juoni kuitenkin sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Lapin sotaan. Esimerkiksi Rosa kokee olevansa natsimenneisyyden suuri asiantuntija kevyellä googlaamisella. En aivan kokenut päässeeni kirjan siivin 40-luvun Kemijärvelle saakka, mutta se ei haitannut kirjasta nauttimista kokonaisuutena.

Minusta teos on kirjoitettu varsinkin ruotsinsuomalaisia lukijoita palvelemaan, ja hyvä niin, sillä he varmasti kokevat olevansa dekkareissa aliedustettuja. Hakkaraisen kieli ei ole simppeliä, mutta hän ottaa huomioon lukijoiden elämän kahden kielen välissä.

Lukisin mielelläni Janin ja Rosan seikkailuista lisääkin, ja toivon kirjalle sydämestäni menestystä lahden molemmilla puolin. Kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta, jonka lukeminen painettuna tekstinä tuntui hyvältä pitkän äänikirjarupeaman keskellä. Pidin myös Kaisu Sandbergin suunnittelemasta kansikuvasta, jonka pelkistetty symboliikka kutsui mainiosti teeman äärelle.

Perhe kylmän sodan jakolinjoilla

Teos: Gustaf Skördeman: Geiger (Minerva, 2021)

Suomennos: Minerva Luoma

Äänikirjan lukija: Elina Ylisuvanto

Nyt tuli eteen sellainen dekkari/poliittinen trilleri, etten ole aivan varma, mitä olenkaan lukenut. Teos sijoittuu oman lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan, ja siinä on paljon tuttuja elementtejä (tyyliin politisoitu lapsuus), mutta vaikka olen elänyt tuota aikaa ja ollut kiinnostunut sen poliittisista uudelleentulkinnoista, en olisi osannut kuvitella Geigerin tapahtumahorisonttia omin avuin.

Teoksessa eletään Brommassa, Tukholman eliittialueella, funktionalistisessa mallitalossa, joka on ollut monien villien juhlien tapahtumapaikka. Bromanin perheen keski-ikäiset tyttäret Lotta ja Malin ovat saaneet aikanaan kasvaa maansa poliittisen ja kulttuurisen kerman keskellä, ja kaikki on heille järjestynyt vimpan päälle. Isoisä Stellan on aikanaan ollut suuri TV-tähti, ja äiti Agneta on pystynyt keskittymään seurapiireihin ja perheeseensä miehen satumaisilla tuloilla.

Sara on seksuaalirikollisiin ja seksibisneksiin keskittyvä poliisi, joka sattuu olemaan vuorossa Brommassa, kun Stellan-setä löytyy ammuttuna lukunurkkauksestaan. Samaan syssyyn todetaan, että vaimo Agneta on kadonnut, mikä saattaa viitata laajempaan rikosvyyhteen. Mutta kuka on halunnut tappaa koko kansan rakastaman mediapersoonan, jolla ei tunnu olevan suurempia skandaaleja takanaan?

Sara itse on viettänyt lapsuuttaan Lotan ja Malinin seurassa, koska tämän äiti oli perheen siivooja. Vasemmistolaisille Bromaneille on tärkeää, että lapset tutustuvat myös työläisperheiden lapsiin, ja Agneta on pitänyt Saraa melkein kuin omana tyttärenään. Tyttöjen tiet ovat myöhemmin erkaneet, mutta silti Saraa kauhistuttaa kohdata aiempi hyväntekijänsä murhattuna.

Keitä nämä tyypit sitten lopulta ovat, ja mikä on motivoinut heitä tekemään valintojaan?

Tämä on sen tyyppinen dekkari, joka paljastaa puolet asetelmasta, ja murhaajankin, jo alkumetreillä, mutta elementtien yhtymäkohdat toisiinsa selkenevät vasta lopussa. Geiger on koodi – ja salanimi henkilölle, joka pitäisi saada päiviltä, ja salaisen verkoston tyypit toimivat antiikkisin keinoin, kuten lankapuhelinta käyttämällä.

Kirjan perheellä on paljon salaisuuksia, yhteisiä ja kunkin jäsenen omia. Paljon vyyhdestä liittyy Stellan-isän toimiin DDR:n ystävänä 1970-80-luvuilla, mutta tässä ei ole vielä aktivismin koko kirjo. Ja motivoiko heitä äärimmäisiin tekoihin 30-50 vuoden viiveellä pelkkä aate, vai onko taustalla myös henkilökohtaisempaa taakkaa?

Teos operoi paljon takaumilla, ja oli kiinnostavaa seurata varsinkin kommunismin kaatumisen aikaa, jossa Bromaneilla oli, ylläri ylläri, siinäkin näppinsä pelissä Boris Jeltsinin isäntäväkenä. Jeltsiniä kun ei voitu kärrätä silloisen pääministerin vaatimattomaan rivitaloresidenssiin, vaan vierailulle piti saada prameammat puitteet.

Bromman eliittialueella Lotta-tyttären äkillinen kiinnostus jo kuolevaan aatteeseen herättää kummastusta, mutta Lotan poliittisuus lopulta johtaa siihen, että hänestä tulee SIDA:n (Ruotsin kehitysapubyroon) pääjohtaja. Tästä asemasta hän kärkkyy ministerin tuolia, mutta mikään muu ei haittaisi tuota tulevaisuutta niin suuresti kuin isän paljastuminen vieraan vallan agentiksi. Muutenkin murhan tutkiminen johtaa vaarallisille vesille, ja moni saa tutkinnan aikana kokea hämmennystä läheistensä taustojen suhteen.

Suurempi maailmanpoliittinen skenaario paisuttaa juonta edelleen. Ehkä itse olisin pärjännyt ilman terrorismikytkentää, mutta olihan tässä reilut eväät yhteen dekkariin, niin temaattisesti kuin ajallisesti.

Kirjasta tuli mieleen, että olisiko kylmän sodan politiikka ollut sittenkin hurjempaa neutraaliksi oletetussa Ruotsissa kuin suomettuneessa Suomessa, vaikka toki meilläkin oli oma Tiitisen listamme, enemmän ja vähemmän tunnetut DDR:n ystävät. Ihan näin hurjaa tarinaa en osaisi kuvitella Suomen kontekstiin, ja vaikka tämäkin teos on fiktiota, on sen joillain elementeillä oltava todellisuuspohjaa.

Varmaan sekin vaikuttaa teoksen maailmaan, että Ruotsiin pyrki läpi 1900-luvun enemmän itäblokin pakolaisia kuin Suomeen, jota taatusti pidettiin liian ryvettyneenä ja köyhänä pakopaikkana. Kaikki nämä uudet tulokkaat eivät olleet ystäviä keskenään, ja monelle Stellan-sedän kaltainen hahmo on edustanut vihonviimeistä opportunismia.

Stellan-sedässä on potentiaalia päästä kaikkien aikojen painajaisiin, hassuine mediatemppuineen, narsistisine perversioineen ja poliittisin maneereineen. Tosin hänen vaimonsa ei jäänyt lehdelle soittamaan aikaansaannoksissaan.

Pidin tästä kirjasta kaikessa karmeudessaan, ja yritin olla arviossani paljastamatta juonesta liikaa. Teos todennäköisesti ilahduttaa eniten poliittisen lähihistorian ystäviä, vaikka toki se puhuttelee myös silkkana perhedraamana.

Runollinen murhatarina Huddingesta

Teos: Tom Malmquist: Ilma joka meitä ympäröi (S&S, 2020)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Tukholmalainen runoilija Tom Malmquist tunnetaan ehkä paremmin tunteita herättävästä autofiktiostaan kuin runoistaan, sillä neljä vuotta sitten hän julkaisi koskettavan teoksen vaimonsa Karinin syöpäkuolemasta, joka tapahtui, kun hän oli viimeisillään raskaana.

Karinin vielä eläessä Malmquistilla oli työn alla rikoskirja, joka liittyi hänen lapsuudenmaisemaansa 1990-luvun Huddingen lähiössä. Projekti jäi kesken haastavan perhetilanteen vuoksi, mutta hän palasi siihen siinä vaiheessa, kun Livia-tytär meni päiväkotiin ja Tom pysty aloittamaan päätoimisen kirjoittamisen jälleen.

Uskoisin, että Ruotsissa Malmquistin tarina on tuttu niillekin, jotka eivät ole lukeneet hänen kirjojaan. Sen sijaan se suomalainen lukija, joka lähestyy tätä teosta puskista, voi joutua hämmennyksen valtaan kirjan asetelmasta. Karin on kirjassa edelleen merkittävänä voimana, vaikka itse tragediaan ei enää viitata. Samoin merkittävä henkilö on Tomin vastikään syöpään kuollut isä, jota muistellaan Huddingen kävelyjen kautta.

Kirjan aiheen Malmquist sai lehtileikkeestä, jonka hän tempaisi vanhoja kahvikuppeja peittäneestä sanomalehtikääreestä. Tuo kuppilaatikko oli risteillyt käyttämättömänä ullakolta toiselle, kunnes Karin tahtoi ekologisista syistä rumat posliinikupit syntymäpäivilleen. Uutinen v. 1991 Huddingessa tapahtuneesta ”luolamurhasta” innoitti Malmquistia enemmän kuin kahvitarjoilun suunnittelu.

Huddingessa murhattiin yksinäinen nuori postin jakelukeskuksen työmies Mikael K. , jolla oli mielenterveysongelmia. Tom oli tuolloin vasta 13-vuotias, Mikael K. 29-vuotias. Eri ikäpolven edustajina heillä ei todennäköisesti ollut kosketuspintaa, mutta Tomia kiinnostaa syrjään jääneen yksinäisen miehen sielunmaisema.

Ensimmäisenä tarinassa silmään pistää suomalaisten nimien runsaus. Niitä näkyy mm. paikallislehden urheilu-uutisissa. Pian kerrotaan myös, että Mikaelin äiti oli suomalainen ensimmäisen polven muuttaja, Viipurin evakkoja. Myös Tom itse kiinnostuu sukututkimuksesta, ja saa tietää, että omaa hyvin kaukaisia juuria Hämeeseen. Myös tämä innoittaa jatkamaan, sillä löytöjen kautta Malmquist kokee suurempaa yhteyttä Mikaeliin.

Toisena jää mieleen Ruotsin postin historiaan perehtyminen. Malmquist oikein alleviivaa Mikaelin ammattia postinlajittelijana katoavana muinaisjäänteenä. Hän kävi töissä Tukholman keskustassa sijainneessa suuressa postinlajittelukeskuksessa, joka edusti postihistorian loisteliainta aikaa. Mikaelin entisten työkavereiden haastatteluista paljastuu vanhainaikaista ammattiylpeyttä, mikä johtuu arvostuksen tunteesta.

Tarina on rakenteeltaan ”jutusteleva” ja hajanainen, enkä ainakaan itse pysynyt siinä täysin mukana ensi kuulemalla. Murhamysteerio menee tässä enemmän true crimen kuin dekkarin osastolle. Kovin jännittäväksi en luolamurhan saagaa kuvailisi, tai tarinan rakenne on sen verran rönsyilevä, että itse rikosjuonessa kiinni pysyminen vaatii lukijalta pinnistelyä.

Ehkä eniten teos kertookin työkyvyn palauttamisesta vaikean kriisin jälkeen. Myös 90-luvun alun ruotsalaisen kansankodin ja lähiömaiseman kuvaus on herkullista. Tietääkseni en ole koskaan käynyt Huddingessa, mutta teosta voisi pitää myös matkaoppaana sen eri historiallisiin kerrostumiin.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 20: ”Kirjassa on ammatti, jota ei ole tai joka on harvinainen”. Postin lajittelijan ammatti nyt ei vielä ole täysin kadonnut, mutta kirjailijan tapa kuvata postin työtä tekee ammatista harvinaisen kuuloisen.