Who the fuck is Alice?

sano_etta_oletNuori teiniäiti kadottaa yksivuotiaan vauvansa kesälomalla Itämeren rannalla. Vaunut ovat kaatuneet ja kaikki uskovat lapsen hukkuneen mereen. Vauvalle pystytetään muistokivi luonnonmetsään katoamispaikan lähelle. Äiti joutuu tapahtuman jälkeen suljetulle osastolle, ja menettää yhteyden lapsen isään. Muutama vuosi myöhemmin hän on jo Tukholmassa opiskelemassa psykoterapiaa, ja hänestä tulee rikas ja menestynyt kallonkutistaja. Päällisin puolin kaikki on mennyt Stellan elämässä putkeen raskaasta nuoruuden kriisistä huolimatta. Hänellä on kiltti aviomies, fiksu poika ja unelmien omakotitalo Brommassa. Kuitenkin toivo tyttären löytymisestä nostaa välillä päätään, ja ajaa mahdottomiin tunnetiloihin.

Elisabeth Norebäckin trilleri Sano että olet minun (LIKE 2018, suom. Ida Takala ja Sirje Niitepöld) on hurjan intensiivinen teos, jossa terapeutti on isomman avun tarpeessa kuin autettavat. Hän saa potilaakseen nuoren naisen, Isabellen, joka muistuttaa liikaa kadonnutta vauvaa. Terapiakohtaamiset kahden kesken ja ryhmässä ovat omituisia, sillä Stellalla on vaikeuksia kontrolloida tunteitaan. Isabelle taas työstää omituista äitisuhdettaan ja isänsä kuolemaa.

Kirjassa liikutaan paremmin toimeentulevien piireissä Tukholmassa, ja verkkaisen maalaisessa Borlängessä (Taalainmaalla), jossa Isabelle on kasvanut aikuiseksi. Stellaa ja Isabelleä yhdistää matalampi luokkatausta, eli he eivät kumpikaan koe täysin kuuluvansa Tukholman eliitin kultapossukerhoon. Isabelle opiskelee diplomi-insinööriksi, ja toisin kuin kurssikaverinsa, ei lomaile kesäisin suvun huviloilla Välimerellä, vaan käy töissä Lidlin kassalla. Opinnoissaan hän on tylsä vastuunkantaja, joka henkisen kriisin syvetessä huomaa viettävänsä aikaa entistä enemmän pelkästään somessa. Terapiakäynnit ovat hänelle elintärkeitä, mutta hänen Borlängen-äitinsä tekee kaikkensa torpedoidakseen tuon ”turhan” harrastuksen.

Pidin kirjasta paljon, ja se antoi minulle uutta ajateltavaa siitä huolimatta, että se oli kovin melodramaattinen. Koin, että puolellakin juonen kieputuksella olisi voinut saada aikaan kelvon kauhukertomuksen. Tosin teos pysyy hyvin kasassa siksi, ettei siinä ole liikaa sivuhenkilöitä. Minua teos tuli lähelle siksi, että olen itsekin ollut nuori äiti 90-luvulla ja varmasti kokenut joitain kirjassa käsiteltyjä pelkoja. Varsinkin 90-luvulle sijoittuvat takaumat olivat taidokkaasti kirjoitettuja.

Lapsen katoamiseen/kuolemaan liittyviä trillereitä on tullut viime aikoina varsinkin Britanniasta, ja täytyy sanoa, että pidin tästä enemmän kuin vaikka Clare Mackintoshin teoksesta Annoin sinun mennä tai J.K. Tremaynen teoksesta Jääkaksoset. Toki voidaan odottaa, että tämäntyyppinen kirjallisuus kiinnostaa ensisijaisesti ylisuojeluun taipuvaisia äiti-ihmisiä. Parasta kirjassa oli mielen häiriöiden piinallisen tarkka kuvaus.

Jollain ironisella tavalla tämä teos on Solsidan-sarjan täydellinen kääntöpuoli – Norebäck keittää samantyyppisistä aineksista kunnon synkän tragedian, joka järkyttää ja myrkyttää kaikkien soppaan sekaantuneiden mielet. Tämän lukemisen jälkeen tosin voisin kävellä suoraan leffateatteriin vihdoin katsomaan tuota paljon mainostettua ilopillerileffaa. Balanssi on tärkeää kaikessa, myös tarinoiden markkinoilla.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 32: ”Kirjassa käydään koulua/opiskellaan.”

Mainokset

Södertälje enter

IMG_1849Joululoman aikana pääsi käymään niin, että valitsemani lukemistot loppuivat kesken, ja elin muutaman päivän erakkona ainoastaan e-kirjaston varassa. Se on liukas tie, ja sillä tulee tehtyä yllättäviä käänteitä.

Skandidekkareita tuli siis luettua kaksi. Tämän lisäksi katsoin yhden vanhan Wallanderin, mutta en aloittanut Sillan uutta tuotantokautta. En ole läheskään yhtä pahasti koukuttunut kuin moni tuntemani henkilö – joskus pystyn elämään kuukausia ilman pohjoismaisia rikoksia.

Jens Lapidus on uusi tuttavuus minulle, joka ilmeisesti edustaa ruotsalaisen krimin kentällä rosoisempaa reunaa. Hänen romaaninsa STHLM Delete (LIKE, 2015, suom. Jaana Nikula ja Petri Stenman) ei välttämättä olisi ensimmäinen, jonka valitsisin kirjakaupan hyllystä, en nimen enkä kansitekstin perusteella.

Teoksessa liikutaan syvällä Tukholman lähiöiden maahanmuuttajajengeissä, joita dominoivat syyrialaiset ja ex-jugoslaavipoppoot. Jos Tukholma halutaan deletoida, varmaan Södertäljen kohdalla painetaan enteriä. Syyrialaisista jengipomoista valtaosa on kristittyjä, jotka ottavat uskonsa kirjaimellisesti. ”Jugoista” kovimmat jätkät ovat serbejä, joiden pikkurikollisuus kulkee jo kolmannessa polvessa. Jugislaavimafian toiminnan kuvauksessa on jo aimo annos Kummisetää, ja sen johtaja, mystinen ”Kum” on kiipinyt lähiöistä Lidingöön esittämään kunnon veronmaksajaa.

Teoksen päähenkilöt, juristi-Emelie ja linnakundi-Teddy, ovat epätodennäköinen etsijäpari. Teddy on jugomafian vanha tekijä, joka on juuri vapautunut vankilasta, kun taas Emelie on nuori juristi, joka on juuri saanut asianajajapätevyyden. Hänen työnsä businessjuristina ei sallisi yksityisasiakkaiden ottamista, mutta hän kokee velvollisuudekseen auttaa nuorta pulaan joutunutta Benjaminia, joka on sairaalan sängystä miltei koomassa nimennyt Emelien haluamakseen asianajajaksi. Koska nuori mies on miltei puhekyvytön, Emelie ei saa alussa tietää, miksi hänet on tehtävään valittu. Benjaminia syytetään murhasta kaukaisella lomamökillä, mutta hän ei itse muista tapahtuneesta mitään.

Emeliellä on kaikki rahkeet alkaa häikäilemättömäksi menestyjäksi, mutta hän ei tule ns. piireistä, vaan Jönköpingistä. Hänen paras ystävänsä lakitoimistossa Jossan on aito bimbo, jonka varsinaista erityisosaamista ei ole verosuunnittelu, vaan Hermes-käsilaukut. Firman bileet saaristossa edustavat Emelielle pahinta myrkkyä, eikä hän selviä niistä ilman vahvoja bentsoja. Ylipäänsä lääkeriippuvuus alkaa määritellä hänen arkeaan, ja pehmustetut potkut alkavat häämöttää horisontissa pienten vinkkien muodossa. Pidin Emelien hahmosta, ja koukutuin kirjaan lähinnä hänen ansiostaan.

Tämä ei ollut minun dekkarini siksi, että kaikenlaista kuvausta tuntui olevan liikaa. Mats-nimisen peliaddiktin tunnustukset vievät teoksessa suurimman tilan runsaiden takaumien kautta. Nettipokerin ja rahanpesun maailmat aukenevat monisäikeisesti, mutta tuntui, että pelaamisen pitkiä kuvauksia pystyy ymmärtämään vain toinen addikti.

Toisaalta olin positiivisesti yllättynyt juurevasta maahanmuuttajanäkökulmasta, erikoisesta henkilögalleriasta ja terävästä luokka-analyysista – tässähän selvästi oltiin lähiön tavallisten tallaajien ja jönköpingiläisten juoppojen puolella Tukholman pintaliitopiirit ohittaen. Teoksen nimi on monimerkityksinen, viitaten myös identiteettivarkauteen ja maanalaisiin elämiin, mutta dekkarituotannon näkökulmasta se vinkkaa siihen, että jotain jännittävää voi tapahtua Södermalmin trendikuppiloiden ulkopuolellakin.

Myös nuorisonäkökulma oli onnistunut. Koin sympatiaa varsinkin nuorta ”addipentu” Nikolaa kohtaan, jonka vapautuminen nuorisokodista vaikutti seuraavan yhteiskunnan valmiiksi käsikirjoittamaa rataa. ICA Maxin ryöstö juhannusaattona toi muuten raskaaseen juoneen sopivaa komiikkaa.

Lapidus on menestyskirjailija, jolla taatusti on salaiset reseptinsä voittoon. Kovin suurta riskiä hän ei tunnu kirjailijana ottavan, vaan tarjoaa varmoja sytykkeitä moninaisille yleisöille. Teos tuntui ”all round”-tapaukselta, eli sellaisen mallioppilaan tuotokselta, joka on tasaisen hyvä kaikissa aineissa, mutta ei erityisesti loista missään. Tällainen henkilö oli myös juristi-Emelie, jolta tosin odotan sarjan edetessä rankempia irtiottoja kuin lääkärin määräämät bentsot. Tämä oli sarjan toinen osa, ja ilmeisesti sille on luvassa useampi osa jatkoa. Saatan siis lukea sarjasta toisenkin osan, mutta en aivan heti putkeen, sillä nyt olo on kuin kokonaisen ristisanalehden täyttäneellä eläkeläisellä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirjan nimessä on jokin paikka.”

Topeliusta yksin maahan tulleille

IMG_1661Ruotsalaisesta dekkarisuosta taas, iltaa. Kävi perinteiset: ehdin lukea kauhean julmaa ja ahdistavaa ruotsalaista dekkaria noin puoleenväliin, kunnes tajusin, että olen ehkä lukenut sitä aiemminkin. Jättänyt kesken, mutta sinnitellyt pitkälle, koska siinä oli hyviä tyyppejä, joista kirjoitettiin tylsästi, liian tavallisesti tai ylimalkaisesti.

Cilla ja Rolf Börjlind ovat kirjoittajakaksikko, aviopari, joka on käsikirjoittanut paljon televisiolle. Uinu, paju pienoinen (S&S, 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) on Tukholmaan sijoittuvan dekkarisarjan neljäs osa, joka aukeaa kyllä lukematta aiempia osia. Pariskunnan kirjoitustahti tuntuu hetkiseltä, sillä teos sijoittuu syksyyn 2015 ja on valmistunut vuoden sisällä sen tapahtumista. Koska suomenkielinen versio on julkaistu vasta kesällä 2017, en luultavasti ole onnistunut tätä lainaamaan ja unohtamaan, vaan muistikuvani liittyy sarjan aiempaan osaan. Muistin nimittäin siitä divarin, jossa pidetään runoiltoja kodittomille.

Teoksessa on kolme keskeistä poliisia, Tom, huumesuosta ja kodittomuudesta noussut entinen poliisi, Olivia, hänen entinen työparinsa ja Mette, murharyhmän päällikkö, joka kärsii sydänvaivoista ja odottaa jo eläkepäiviä. Kuuden vuoden poissaolon jälkeen Tom palkataan lyhyellä varoitusajalla ratkaisemaan kuvottavaa romanipojan murhaa, jossa on pedofiliaepäilyjä. Hänet lähetetään Olivian kanssa Bukarestiin penkomaan paikallisen rikollisliigan mahdollisia kytköksiä tapaukseen.

Teoksen varsinainen päähenkilö on kuitenkin neljätoistavuotias nigerialaistyttö Folami, joka on päätynyt Ruotsiin etsimään kadonnutta veljeään yksin. Koditon tyttö ei ole hakenut turvapaikkaa, vaan elää Tukholman kaduilla marokkolaispoikien kyseenalaisessa suojeluksessa. Folamin löytää vaikeasti huumeriippuvainen prostituoitu Muriel, joka ei keksi muuta keinoa pitää tytöstä huolta kuin paeta tämän kanssa Ryyppy-Ronnyn mökille. (Ronny on se aatelinen vapaaherra, jolla on varaa pitää divaria täyden palvelun sosiaalikeskuksena, ja hän on tainnut olla aiemmissa osissa suuremmassakin roolissa.)

Teoksen nimi on lainaus Topeliuksen runosta, josta tuli Ruotsissa suosittu lastenlaulu Alice Tegnerin säveltämänä. Se esiintyy myös Elsa Beskowin kuvittamassa lastenkirjassa, ja sitä on usein soitettu lasten hautajaisissa. Virikkeettömässä mökissä Folami ihastuu lauluun huonohampaisen hyväntekijänsä Murielin laulamana, ja innostuu myös kopioimaan Beskowin kuvituksia kaupungista hankituilla akvarelliväreillä. Vaikka mökin naapurissa häiriköi umpirasistinen äiti ja poika, Folamin turvapaikka on paratiisi verrattuna siihen, mitä hänen veljensä Akin saa kokea.

Turvapaikanhakijalasten ja -nuorten haavoittuvasta asemasta teos kertookin uskottavasti ja koskettavasti. Syksyn 2015 kansainvaelluksen aikana yksin tulleiden lasten ja nuorten asema on ollut erityisen haavoittuva, sillä kuka tahansa hyväntekeväisyyden kaapuun pukeutunut rikollinen on voinut siepata paperittomia.  Sen sijaan Romanian elinsiirtoihin liittyvä juoni tuntui hieman kuluneelta. Tämä kai johtuu omalta osaltani siitä, että olen äskettäin lukenut Tiina Raevaaran trillerit, joissa aihetta käsiteltiin laajemmin ja historiallisemmin.

En voi sille mitään, mutta teoksen rakenteesta kuulsi läpi joku sapluuna, joka helpotti ymmärtämistä, mutta teki lukemisesta liiankin selkokielistä. Myös kirjan rikollisten pahuus oli niin äärimmäistä, että inhimillisten tekijöiden pohdinta jäi lapsipuolen asemaan.

Yksi suosikkini ruotsalaisista dekkareista on Henning Mankellin Nimeltään Tea-Bag. Siinä länsiafrikkalaista aikuista naista piilotellaan aktivistien toimesta, ja Mankell saa aikaan tiiviimmän kauhun ilmapiirin paljon vähemmällä verenvuodatuksella. Kyllä tässäkin dekkarissa Folami on toimija, oikeastaan vähän liiankin ponteva sellainen ollakseen täysin uskottava. Ja Folamin vuoksi kirjan luin, sillä halusin tietää, selviääkö hän hengissä.

Tästä teoksesta tuli valitettavasti mieleen ruotsalainen popteollisuus tai Euroviisut. Kun menestys on jo taattua, samalla sapluunalla voidaan tuottaa uusia myyviä hittejä vuodesta toiseen. Naapurimaat äänestävät jatkoon aina, ja jos kutsuja keikkailemaan ei enää satele kotimaassa, aina voi päästä Jämsän Himoksen hiihtolomabileiden vetonaulaksi.

Olinpa ilkeä, mutta oli pakko sanoa. Vastaavasti olen noitunut joitain kotimaisia dekkarisarjoja, joihin en enää turvaudu edes äärimmäisessä hädässä.

Tämän postauksen vanavedessä lähden nettikirppikselle myymään ruotsalaisia dekkareitani. Jos jonkun genren asiantuntijaksi aion vielä tässä elämässä päästä, se ei tule olemaan Nordic Noir.

 

Liilojen liljojen kirous

IMG_1656Tiikeri ei pääse raidoistaan, eikä Anu tunnu pääsevän ruotsalaisista dekkareista, vaikka on monta kertaa vannonut pitävänsä pitkän tauon niiden lukemisessa.

Martin Österdahl vie lukijansa 90-luvun Pietariin teoksessa Armoton todellisuus (Aula&co, 2017, suom. Aki Räsänen). Postsosialistinen Venäjä ei ole saanut säädettyä uutta perustuslakia vielä vuonna 1996, ja maassa vallitsee kaaos vanhan regiimin ja kapitalistisen villin lännen välillä. Kuten muukin Eurooppa, myös Venäjä on GSM-puhelinhuuman villitsemä, ja maan suurin puhelinyhtiö on keksinyt keinon keplotella sotaveteraanien rahoja kampanjansa lanseeraamiseen. Ruotsissakaan ei mene hyvin GSM-rintamalla: Telia onnistuu tyhjentämään kolmensadantuhannen asiakkaan SIM-kortin muistit.

Teoksen päähenkilö on entinen sotilas, nyt yksityisen Vektor-ajatuspajan Venäjän-asiantuntija Max Anger. Maxilla on etäsuhde pietarilaiseen Pashieen, joka myös työskentelee Vektorin tutkijana ja analyytikkona Pietarissa. Maxin pomo Sarah on puolalaistaustainen maahanmuuttaja, joka palvoo Ruotsin kuninkaallisia ja on tottunut luxuselämään. Hänellä on orastava suhde Gabbiin, joka on kolmen lapsen äiti ja vielä naimisissa Davidin kanssa, joka on vaikeasti peliriippuvainen Telian webbiarkkitehti.

Ihmissuhteita teoksessa vatvotaan kuitenkin maltillisesti. Pääjuoni keskittyy Venäjän ja Neuvostoliiton lähihistoriaan ja erityisesti Ruotsin-suhteisiin. Kirjassa on kaksi vanhaa miestä, venäläinen ja ruotsalainen, jotka ovat toistensa arkkiviholliset rakkauskolmiodraaman vuoksi. Hanhi on ollut Stalinin suojatti jo nuoruudessaan 30-luvulla, ja jatkaa salaisia operaatiootaan kommunismin kaaduttuakin. Österdahl onnistuukin näyttämään kammottavalla tavalla, kuinka patrioottinen Stalin-lahko eliminoi ihmisiä kotimaassa ja ulkomailla. Väkivalta teoksessa on raakaa, ja uhreja tulee lukuisia. Minulle hieman vähempi kidutus olisi riittänyt, mutta toisaalta teos kuvastaa suurella todennäköisyydellä sitä ”vankileirien saariston” todellisuutta, jonka yksittäiset rikollisliigat kopioivat kommunismin kaaduttua myös kaupunkioloihin.

Luin kirjan yhdessä päivässä, ja urakkana se tuntui raskaalta. Österdahlin tausta Venäjän-asiantuntijana loistaa pitkissä historiallisissa kuvauksissa, joissa muistellaan niin Stalinia, Brezhneviä kuin Jeltsiniäkin. Varsinkin Neuvostoliiton etnisistä jännitteistä (joita virallisesti ei ollut) tuli minulle uutta tietoa, sillä en ole niin perehtynyt esimerkiksi tataarien ja ukrainalaisten historiaan kuin suomensukuisten kansojen. Teos varmasti  on opettavaisin nuorille lukijoille, jotka eivät itse pysty muistamaan 1990-lukua. Itsekin koin historiaosuudet hyvänä kertauksena, mutta olisin myös halunnut lukea enemmän pietarilaisten arkielämästä. Tässähän ei eletty arkea oikeastaan lainkaan, vaan silkkaa poikkeustilaa.

Liilojen liljojen aatelissuvun tarina oli kiehtova, ja takaumat vuoteen 1944 suorastaan pysäyttävät. Tukholman-puolinen osuus jää teoksessa ohuemmaksi, mutta itseäni se ei lainkaan haitannut, sillä olen lukenut itseni puuduksiin juuri Tukholmaan sijoittuvista dekkareista. Erittäin kiehtova toisaalta oli kertomus Maxin lapsuudesta Arholman saarella, hylkeenpyyntiriitteineen ja paikallisine kylähulluineen.

Teos on ollut todellinen tapaus Ruotsissa viime vuonna, onhan Österdahl suuri julkkis toisessa ammatissaan Ruotsin TV:n ohjelmajohtajana. Tyyppi näyttää kuvan perusteella tutulta, onhan hän ollut jossain vaiheessa Euroviisujen tuottajakin. Teoksen käännösoikeudet myytiin kahdeksaan maahan jo ennen sen julkaisua.

Venäläisiä dekkareita olen lopulta lukenut vähän (Boris Akunin ja Aleksandra Marinova ovat minulle tuttuja, ja Marinova oli suuri suosikki aikanaan), mutta tässäkin on mielestäni aitovenäläistä tunnelmaa. Teos on mielestäni paremmin onnistunut kuin mikään suomalaisen dekkaristin Venäjälle sijoittuva teos. Viime aikoina lukemistani rikosromaaneista tämä oli karmeimmasta päästä – suurempaa jännitystä tarjosi ehkä vain Daniel Colen Räsynukke (josta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa, koska se tuntui vähän liiankin täydelliseltä dekkarilta arvioitavaksi).

Laatukamaa, joka kannattaa nauttia osissa.

Synnytysosastolta saattohoitoon

kansi_jokahetkiolemmeyhaelossa_FINAL.inddAutofiktio. Omaelämäkerrallista proosaa, jossa kirjailijalla on mahdollisuutta ottaa taiteellisia vapauksia, tai keskittyä hyvin rajoitettuun episodiin elämässä, mikä ei vastaa kysymykseen ”kuinka minusta tuli minä.” Kiinnostava ja lupaava genre, jota monet harjoittavat varmasti tietämättään, varsinkin aloittelevat kirjailijat.

Ruotsalainen kirjailija Tom Malmquist kirjoitttaa teoksessaan Joka hetki olemme yhä elossa (S&S, 2017, suom. Outi Menna) sydänverellä ja kaikki aistit auki elämänsä rakkaudesta, joka päättyi esikoisen dramaattiseen syntymään. Tomin avovaimo Karin sairastuu oletettuun influenssaan raskausviikolla 33, ja huolestunut isä kuljettaa hänet sairaalaan kaiken varalta. Pari on käynyt samalla viikolla neuvolassa ja äidin veriarvoissa ei näkynyt mitään hälyttävää. Yhtäkkiä odottava äiti kuskataan aluesairaalasta Karoliinisen sairaalan teho-osastolle, ja synnytykselle asetetaan aikaraja seuraavaksi päiväksi. Äiti ehtii antaa tyttärelleen nimen Livia viimeisillä voimillaan, mutta keisarinleikkauksen jälkeen hän ei enää ole tajuissaan. Kyse on akuutista leukemiasta, joka tuhoaa Karinin elimistön muutamassa päivässä.

Malmquist ei säästä lukijaansa epikriisien tarkoilta vaiheilta, ja pohjimmiltaan teos on enemmän dokumentti surutyön pohjattomuudesta kuin uuden elämän onnesta. Lyhyen ajan päästä vaimon kuolemasta häneltä kuolee myös isä, joka on jo sairastanut syöpää vuosikymmenen ajan. Livia-vauva kasvaa isän ja mummojen hellässä huomassa, mutta Tom saa vaikeassa elämäntilanteessa pelätä myös huostaanottoa. Viranomaiset ovat isän ja tyttären kimpussa siksikin, koska avoliitossa syntyneen lapsen rekisteröinti äidin kuoleman jälkeen on tuskaisen jäykkää ja hidasta. Perheen sosiaalityöntekijän mukaan tämä ei ole pitkän uransa aikana törmännyt juridisesti yhtä vaikeaan tapaukseen. Lisäksi Tomilla on huoli omasta psyykkisestä jaksamisestaan, ja välillä aito halu päästä osastolle lepäämään.

Malmquistin tyyli on intensiivistä ja seikkaperäistä, kappaleet hengästyttävän pitkiä, ja ylipäänsä teksti heijastaa hienosti poikkeustilassa elävän ihmisen tapaa havainnoida maailmaa. Tom ottaa valokuvia Karinin työpöydän alle jääneistä kahvitahroista, ja muistelee tämän vaatteiden lämpimiä sävyjä. Neilikanpunaisesta tulee karininpunainen, mutta kihlajaispäivän neilikat päätyvät roskikseen morsiamen ollessa silloinkin tiukkakurisella sairaalan osastolla.

Tyylissä on jotain samaa Karl Ove Knausgårdin kanssa, vaikka kertojana ”Knasu” on itsekeskeisempi ja rehvakkaampi. Minulla on edelleen kesken lupaavanoloinen Kevät, jossa mieskertoja sinnittelee suurperheensä kanssa vaimon ollessa mielisairaalassa. Kevääseen mahtuu enemmän filosofisia pohdintoja, kun taas tässä eletään hyvin pientä arkea, johtuen siitä, että kertoja on akuutisti joutunut kohtaamaan kuoleman lopullisuuden ja omien voimiensa rajallisuuden.

Teos ei tunnu pelkältä terapiatekstiltä, vaan sielunhoidolliselta matkaoppaalta. Se taatusti tuo lohtua myös agnostikoille tai ateisteille, ja on hyvä ajankohtaiskatsaus tavallisen kansan henkisyydestä maassa, jossa kirkolla ei enää ole vahvaa otetta jäsenistään. Suosittelen teosta varsinkin kaikille tuleville kohtaamistyön ammattilaisille, sillä teos antaa vihiä siitä, millaisista asioista meidän tulee huolehtia silloin, kun lähimmäisen elämässä on kaikki palikat sekaisin.

 

 

Tutkimusmatka minuuden ääriin

 

Kävin kesänIMG_1457 alussa pikaisesti Tukholmassa, ja hengailin pitkästä aikaa Södermalmilla. Kaupunginosa yllätti hipsteriydellään, mutta myös tietynlaisella nuhjuisuudellaan. Mietin Stieg Larssonin dekkareita, joita en ole lukenut ja jotka kuulemma sijoittuvat sinne. Päivän aikana tulikin seurattua monenmoista lain reunamilla tapahtuvaa interaktiota. Esimerkiksi Medborgarplatsen ei ollut erityinen rauhan tyyssija edes koleana maanantaiaamuna.

Ruotsalaisiin dekkareihin minulla on viime aikoina ollut väsynyt suhde, mutta Camilla Greben uusin teos, Kun jää pettää alta (Gummerus, 2017, suom. Sari Kumpulainen), sai minut taas innostumaan naapurimaan kirjamarkkinoista. Sain teoksen kustantajalta ennakkokappaleena, lämmin kiitos siitä.

IMG_1544

Yritän taas parhaani olla paljastamatta juonesta paljoa, sillä tämä on niitä kirjoja, jotka kannattaa lukea tuoreeltaan, konsultoimatta muiden mielipiteitä. Teos on äärimmäisen koukuttava, ja huolimatta suuresta sivumäärästään sen voi lukea muutamalla istumalla.

Teos siis sijoittuu Tukholmaan, Söderille, Östermalmille ja joihinkin muihin lähiöihin. Siinä keskiössä on muoti ja vaatetusteollisuus, menestyvä vaateketju Clothes&More, joka on viime aikoina saanut ikävää julkisuutta työehtojen heikentämisestä. Ketjun työntekijöitä kilpailutetaan näkyvin poissaolotaulukoin, eivätkä tunnollisimmat enää uskalla jäädä hoitamaan sairaita lapsiaan työpaikan menetyksen pelossa. Ketjussa työskentelee paljon maahanmuuttajia ja matalan koulutuksen omaavia nuoria, eikä palkka välttämättä riitä elämiseen kalliissa pääkaupungissa.

Yrityksen uusi toimitusjohtaja Jesper Orre on lööpeissä usein viihtyvä alfauros, jonka vilkkaasta seksielämästä tietää koko kansa. Ei siis tule yllätyksenä, että Jesper kierrättää naisia, tyttöystäväkandidaatteja ja panokavereita. Jesperin oma urakin on vaakalaudalla, sillä hän ei ole liikkeen omistaja eikä muodinluoja. Hänen menneisyydessään on paljon aukkoja, eikä tarina hänen menestyksestään ole tyypillisen lineaarinen.

Dekkarissa parasta on syvälliset, sopivan karheat henkilöhahmot, jotka kaikki potevat jonkinasteista riittämättömyyttä tai uskalluksen puutetta. Poliisihahmo Peter on sitoutumiskammossaan legendaarinen, kun taas hänen työparinsa ”noita-Hanne” loistaa kotoisassa eksentrisyydessään. Teoksen nimi viittaa inuiittien metsästysrituaaleihin, ja myös kauan jäissä olleisiin haaveisiin. Hanne on nuoresta saakka kerännyt Grönlantiin liittyvää kirjallisuutta, ja säästänyt sinne suuntautuvaa matkaa varten. Matka ei ole koskaan toteutunut, koska Hanne on ollut sidoksissa dominoivaan psykiatrimieheensä Oween. Kiinnostavaa myös on, että Hanne ei ole poliisi vaan profiloija, yksityinen konsultti, joka palkataan tekemään psykologisia analyysejä rikosepäillyistä.

Greben teksti on vetävää siksikin, että henkilöhahmoja on sopivasti, ei liikaa. Juoni kannattelee loppuun saakka, vaikka mahdollisia murhaajia ei ole loputtomiin. Jännitys on enemmän psykologista kuin toiminnallista, tosin raakojakin kohtauksia on, alkaen keskeisen uhrin mestauksesta. Grebe rakentaa keskeisille hahmoilleen pitkät juuret, varsinkin heidän perhesuhteitaan kaivellaan kauas menneisyyteen, vaikka varsinaisen juonen aika-akseli on vain muutaman kuukauden mittainen.

Murhien lisäksi teokseen mahtuu keski-ikäisten kypsää rakkautta, mielenterveys- ja päihdeongelmia, ay-liikeaktivisimia ja monikulttuurisuutta. Maahanmuuttajahahmot ovat tässä kaikki työelämässä, osa kovinkin menestyneitä, eivätkä heidän taustansa nouse erityisiksi juonellisiksi teemoiksi. Eksotiikan nälkää ruokkii lähinnä Hannen satunnaiset esitelmät inuiiteista.

Pidin kirjassa joka ulottuvuudesta, myös kielestä ja tyylistä. Ainoa asia, josta olisin halunnut lukea lisää, oli juuri se muoti. Grebe ei lopulta kuvaa paljoakaan muodin trendejä tai edes tuotantoketjun haasteita, vaan juoni keskittyy työntekijöiden sotkuisiin yksityiselämiin. Koska teos on kuitenkin jo nykyisyydessään muhkea, ymmärrän, ettei vaateshoppailuun tai mallistojen kuvaamiseen jäänyt tilaa.

Jos sinulla on tänä kesänä aikaa vain yhdelle kirjalle, Kun jää pettää alta voisi olla luottoteos. Teos luultavasti puhuttelee myös niitä, jotka eivät usein lue dekkareita. Sitä markkinoidaan psykologisena trillerinä, mutta sen asetelma on kuitenkin osittain perinteisen dekkarin.

Itseäni jäi kirjassa eniten kutkuttamaan sairauden ja terveyden kiikkerät rajapinnat, ja varsinkin psykoosialttiin henkilön näennäinen toimintakyky yhteiskunnassa. Myös muistisairaan Hannen työkykyisyyttä arvioitiin, ja Hannen selviytyminen töistään tuntui ilmiömäiseltä ottaen huomioon, että hän välillä eksyi matkalla poliisiasemalle. Dekkariksi/trilleriksi teos antoi enemmän uutta ajateltavaa kuin adrenaliiniryöpähdyksiä. Mielellään lukisin Peterin ja Hannen sielukkaasta yhteistyöstä toisessakin osassa.

Kesy kurkistus rikkaidenrantaan

IMG_1563Otin eilen unikaveriksi Denise Rudbergin dekkarin Toinen toistaan pahempi (Into 2016, suom. Anu Koivunen). Olen kuullut Rudbergin kirjoista positiivisia arvioita, ja myös se, että teos on Innon kustantama, nosti odotuksiani laadun suhteen.

Marianne Jidhoffista kertova sarja on lyhyessä ajassa noussut Ruotsin suosituimpaan dekkarikärkeen. Teoksia on syntynyt jo kuusi, joista ensimmäiset kolme on nyt suomennettu. Rudberg kutsuu luomaansa tyylilajia elegant crime:ksi.

Pääsin sarjan toisen jakson juoneen hyvin mukaan, sillä siinä kerrattiin ensimmäisen osan tapahtumia. Marianne oli juuri jäänyt leskeksi pitkän, epätasapainoisen avioliiton jälkeen, ja alkoi etsiä omaa tietään varsinkin ihmissuhdemarkkinoilla. Tämä 55-vuotias syyttäjänsihteeri oli juuri listattu Östermalmin kaupunginosan rikkaimpien naisten joukkoon, ja sanomattakin tuli selväksi, ettei vaurautta ollut hankittu palkkatuloilla.

Marianne elää isossa kaupunkiasunnossaan kahden aikuisen lapsensa kanssa, ja kolmaskin pyörii edelleen nurkissa. Potentiaalisia poikaystäväehdokkaita on ainakin kaksi, ja toisen heistä, naimisissa olevan galleristi-Frankin kanssa hän kokee pitkästä aikaa kuumaa huumaa. Muuten tilanne kotona on hieman tunkkainen, varsinkin joulun pyhien aikaan, sillä aikuiset lapset eivät arvosta tarpeeksi äidin luomia pinttyneitä perinteitä.

Teoksesta yli puolet kuluu Mariannen ja lähipiirin ihmissuhdesotkujen vatvomisessa. Itse rikokset tapahtuvat upporikkaiden perijöiden The Chinese Wall-finanssiyhtiössä, jossa hallitukseen nimitetään vain miehiä. Fredrik Palmgren-niminen osakas pahoinpidellään henkihieveriin, mutta lopulta huomio kiinnittyy enemmän hänen tuoreeseen avioeroonsa ja ex-vaimon ylläpitoon. Teoksen feministinen teema liittynee siihen ihmetykseen, että näin ultrakonservatiivejä piirejä voi edelleen olla olemassa Ruotsissa.

Teoksesta puuttuu valitettavasti kokonaan dekkarilta vaadittava jännite. Parisuhdeväkivalta nousee keskeiseksi teemaksi yhtiön keulamiehen Nilsin ja tämän vaimon Amyn liitossa, ja Amyn pakosuunnitelmaa kuvataan koskettavalla tavalla. Väkivaltaisuus periytyy isältä pojalle, ja Amy epäilee Theodor-poikansa lyövän raskaana olevan vaimonsa lisäksi pientä poikaansa. Tähänkään perhetragediaan Rudberg ei kuitenkaan onnistunut luomaan tarvittavaa psykologista crescendoa.

Lukija pääsee kurkistamaan Ruotsin upporikkaiden eksklusiiviseen maailmaan, mutta eipä noissa bileissä kummia tapahdu. Mariannen oma luksuselämä rajoittuu lähinnä kulinaristisiin iloihin, joiden kuvaus onkin teoksessa onnistuneinta. Östermalmin herkkuputiikit tulevat tutuiksi, ja kauppahallista käydään hakemassa aitoa iranilaista kaviaaria uudeksivuodeksi.

Vaikka Rudberg selvästi on ammattikirjoittaja, ihmettelen sitä, että joku voi myydä satojatuhansia teoksia näin köykäisin eväin. Johtuuko suosio sitten siitä, että Rudberg on ennen dekkareihin siirtymistään luonut uraa chicklit-taiturina ja uskolliset lukijat ovat olleet valmiina? Mikä tässä sarjassa koukuttaa?

Joskus tietysti käy niin, että biorytmit ovat väärät jollekin teokselle, ja se voisi avautua toisella tavalla muussa tilanteessa. Olen kyllä väsyneenä lukenut tätäkin köykäisempää kirjallisuutta, mutta silloin ennakko-oletukset ovat olleet matalammat. Olisin muuten jättänyt kirjan kesken, mutta halusin selvittää menestyksen salaisuutta tappiin saakka.

Jotain positiivista haluan silti sanoa: Marianne Jidhoff saattaa olla hyvinkin kehityskelpoinen hahmo, jonka elämässä todennäköisesti tapahtuu sarjan aikana vauhdikkaita käänteitä. Minusta vaan tuntui, että olisin voinut lukea Mariannen elämästä yhtä hyvin, jos hän olisi ollut ammatiltaan oopperalaulaja tai eliittikoulun rehtori.

Jos elämä on liian lyhyt huonojen dekkareiden lukemiseen, se on vielä lyhyempi niistä bloggaamiseen. Tämä menee nyt alakuloisen keskikesän piikkiin. Olen välillä kirjoittanut viihteellisiäkin tyrmäysarvioita, sillä huonon kirjallisuuden osastolla on myös helmiä, jotka huvittavat. Huono seksi naurattaa aina, samoin juosten kustut taustat, eikä mikään ole niin tyydyttävää kuin huomata tietävänsä jostain aiheesta enemmän kuin kirjailija itse. Tämän teoksen lukijana en päässyt edes pätemään, vaan sen maailma vaan oli liian pliisu.