Kustannustoimittajan kujanjuoksu

Teos: Camilla Grebe: Ajasta ikuisuuteen (Gummerus, 2022)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Lykke Andersen on pitkän työuran tehnyt kustannustoimittaja ja neljän lapsen äiti, joka on naimisissa kuuluisan kirjailija-Gabrielin kanssa. Gabriel on tullut koko kansan suosioon kirjoittamalla eeppisen saagan kahdesta yhdessä asuvasta lesbonaisesta 1960-luvulla: kansa rakastaa Gabrielin kirjasarjaa varsinkin sen pistämättömän historiallisen tajun vuoksi.

Mutta viime aikoina entisen tähtikirjailijan aura on hiipunut, ja Gabriel on sortunut julkaisemaan noloja autofiktiopläjäyksiä, jotka eivät myy. Hän ei voi tulla Karl Ove Knausgårdiksi, ja hänen uusia teoksiaan pidetään surkeina Knausgård-imitaatioina. Nuoremmat polvet eivät enää tunnista häntä, hän on vajoamassa unohduksen alhoon.

Perheellä on henkireikänä lItämeren rannalla loma-asunto nimeltä Ikuisuus, jossa vietetään kosteita juhlia ja ratsastetaan niityillä alasti öiseen aikaan. Lykken rooliksi on tullut muista huolehtiminen: hän on se äitihahmo, joka hommaa kondomeja kirjamessuilla örveltäville kirjailijoille.

Eräänä kohtalokkaana yönä Lykken teini-ikäisten kaksosten paras ystävä Bonnie kuolee perheen loma-asunnolla. Perheen jokaista jäsentä epäillään murhasta, mutta kaksospoikaa Davidia epäillään eniten. Perheestä tulee yhdessä yössä median likasaavi, ja todella monet ystävät kääntävät heille selkänsä. Perhe kokee eristäytymistä maailmasta, mutta jotkut uskolliset yksilöt käyvät vielä katsomassa, ovatko he elossa.

Andersenin huvilalla on tapahtunut aiemminkin pimeitä, kahdeksan vuotta sitten. Ja Lykke tuntuu luottavan vain yhteen ihmiseen poliisivoimissa, rikostutkija Manfred Olssoniin.

Ihailen Camilla Grebeä kirjailijana siksi, että hänen kirjansa ovat todella monipuolisia, ja hän on osoittautunut muuntautumiskykyiseksi. Tässä kirjassa hän on ehkä omimmillaan kirjallisuuspiirien keskellä, maailmassa, joka on hänelle perinpohjin tuttu. Kirjasta voi innokas lukija bongailla kymmeniä lukuvinkkejä monesta eri genrestä. Dekkarina teos on vahvasti psykologinen, ja välillä jopa unohdin, että kyseessä oli dekkari, sillä se keskittyy niin vahvasti Andersenin perheen sisäiseen maailmaan. Poliisityötäkin toki teokseen mahtuu, mutta teos ei ole poliisivetoinen.

Jos nyt näitä viime aikoina lukemiani ruotsalaisdekkareita reittaisin tai vertailisin toisiinsa, Greben uusin teos edustaa minulle varmaa laatua (eli hän on ns. luottokirjailija), kun taas Liza Marklundin uusimmat ovat jättäneet syvän muistijäljen (enkä todellakaan ole pitänyt kaikista Marklundin teoksista). Moni ruotsalaisdekkari on ollut pettymys, varsinkin ne kepeämmät ja perinteisen poliisivetoiset. Omassa tapauksessani ideaalista olisi, jos vähentäisin ruotsalaisdekkareiden lukemista, sillä silloin mahdollisesti löytäisin helmiä laajasta tarjonnasta.

Paratiisi, joka kerran oli

Teos: Lena Andersson: Tytär. Kertomus kansankodin hajoamisesta. (Siltala, 2022)

Suomennos: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Elsa on kasvava nuori Paratiisissa, asuinalueella Tukholman lähiössä. Se on tarkoitettu hieman paremmin toimeentuleville perheille, mutta lähiö on inklusiivisesti suunniteltu. Huonompiosaisia Paratiisin asukkaat tapaavat kauppareissuilla ja julkisessa liikenteessä, eikä se ole suuri asia.

Elsan vanhemmat Elisabet ja Ragnar kasvattavat kolmea lastaan kunnon kansalaisiksi kaikilla voimillaan. Elsa ilmoitetaan paikalliseen urheiluseuraan, ja hänen lajikseen valikoituu hiihto. Tytär osoittautuu lahjakkaaksi lajissaan, ja voittaa lähes kaikki mestaruudet. Isä Ragnar panostaa täysillä tyttären hiihtouraan, ja kaksikko viettää lähes kaikki viikonloput kisamatkoilla.

Äiti Elisabet on kotoisin Norrbottenista, ja vaikka hän yrittää peittää aksenttiaan, pohjoinen tausta tulee liian helposti esiin sosiaalisissa tilanteissa. Murre on myös vähän tarttunut Elsaan, vaikka hän ei ole koskaan itse asunut pohjoisessa. Sukulointimatkoilla Elsa vaikuttuu tätinsä ruoanlaittotaidoista. Valitettavasti suhde ruokaan katkaisee Elsan nousujohteisen urheilu-uran, eli hän alkaa syödä liikaa viimeisenä lukiovuotenaan.

Kirjan Elsa on noin ikätoverini, tai ehkä paria vuotta vanhempi. Tätä aikalaissaagaa oli hauska seurata siksikin, että siitä bongasi monia tuttuja musikaalisia ja elokuvallisia viitteitä. Noin puolet tarinasta tapahtuu Elsan au pair- vuoden aikana Yhdysvalloissa. Ehkä juuri tässä vaiheessa ruotsalainen kansankoti hajoaa, eikä lääkkeitä hajaannukseen löydy nostalgisoimalla Svea-aikaa, jolloin sosialismi ei ollut vielä tuhonnut vanhoja hierarkkisia luokkasuhteita.

Elsan Yhdysvaltojen matkasaaga tuntui kyllä harvinaisen eeppisellä, jopa hieman karmealta. Hän ehtii asua kahdessa perheessä, ja saa molemmista potkut. Chicagossa syyt ovat selvästi poliittiset, sillä republikaaneja kannattava isäntäpariskunta ei kestä Elsan vaatimuksia paremmista työoloista. Täältä hänet siirretään Berkeleyhin, Kaliforniaan, jonka uskotaan olevan sopiva paikka Elsan kaltaiselle vapaustaistelijalle. Uudessa perheessä hän on vastuussa vain yhden vauvan hyvinvoinnista, ja tämä vauva käyttää jo 80-90-lukujen vaihteessa kestovaippoja. Täällä hän ehtii viihtyä pidempään, ja solmia merkittäviä ystävyyssuhteita, mutta tämäkään perhe ei lopulta jaksa Elsaa.

Varsinkin kuvaus Berkeleyn lingvistiikan iltakurssin sosiaalisista suhteista oli huikeaa. Elsa jää jatkuvasti kiinni perustavaa laatua olevista ajatusvirheistä, ja häntä pidetään lähtökohtaisesti sortajana, koska hän tulee maasta, jossa keksittiin kasvilajien kategorisointi. Elsa ei oikein itse muista, millaisiin synteihin Carl von Linne syyllistyi, mutta pysyäkseen piireissä hänen on omaksuttava uusi maailmankuva.

Luin Anderssonilta pari aiempaa suomennettua teosta, joissa päähenkilö oli vielä Elsaakin vanhempi sielu. Niissä nostalgisoitiin vielä enemmän ruotsalaisen kotiruoan ja vintage -vaatteiden äärellä. Tämä teos on astetta vakavampi, ja tarinaa kerrotaan sosiologisella otteella. Tyyli oli kuitenkin aika viihteellinen, joten Elsan matkassa voi pysyä, vaikka ei olisi valmis ottamaan vastaan täyslaidallista luennointia hyvinvointivaltion perustamisesta.

Rankempi reissu Rinkebyhyn

Teos: Diamant Salihu: Kunnes kaikki kuolevat (Johnny Kniga, 2022)

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Diamant Salihu (s. 1983) on ruotsalainen palkittu toimittaja, jonka juuret ovat Kosovossa. Hän on kasvanut Borlängen kaupungissa Taalainmaalla, jota pidetään nykyään yhtenä jengirikollisuuden pahimmista paikoista Ruotsissa. Taisin nähdä hänen dokumenttinsa Borlängestä talvella. Dokumentti kiinnosti siksikin, että Borlänge on minulle tuttu mesta 80-luvulta. Tuolloin kaupungin suurin maahanmuuttajaryhmät olivat suomalaiset, ja heitä olikin siellä todella paljon.

Tämä teos keskittyy Tukholman Rinkebyhyn, ja enimmäkseen muslimitaustaisiin maahanmuuttajiin. Yli puolet kirjassa haastatelluista henkilöistä ovat somaleja. Kaikki tässä esitellyt jenginuoret eivät tule erityisen vaikeista kotiloloista, vaan osalla on hyvinkin yhteistyöhaluisia vanhempia, jotka ovat yrittäneet auttaa lapsiaan.

Yksi ruotsalaisen yhteiskunnan vaikeimmista solmukohdista on lastensuojelu, ja kasvatuksen kriisi, joka johtuu siitä, että muualta tulleet maahanmuuttajavanhemmat eivät uskalla laittaa rajoja teineilleen lainkaan siinä pelossa, että lapset tulisivat huostaanotetuiksi. Monissa perheissä ainoa mahdollinen intervention muoto on kurittoman teinin lähettäminen kotimaahan, mutta sekään ei ole kaikille mahdollista. Nuoret oppivat ottamaan oikeuden omiin käsiinsä joskus jo alakouluikäisinä, ja viettävät paljon aikaa epämääräisissä oloissa hatkamatkoillaan.

Kirjassa seuratuista nuorista osa tulee murhatuksi tai tapetuiksi, osa joutuu vankilaan. Käy niinkin, että joidenkin uhrien ja tekijöiden vanhemmat kuuluvat samaan somaliklaaniin, ja joskus jotkut vanhemmat tukevat toisiaan huolimatta siitä, kuinka omalle lapselle kävi. Joillain yhteys huostaanotettuun nuoreen katkeaa kokonaan, joten nuoret jäävät kokonaan yhteiskunnan kontolle – yhteiskunnan, joka on jo onnistunut pettämään nuoret ennen kuin heistä tuli rikollisia.

Tämä on rankka ja surullinen teos, joka ainakin minulla toimi enemmän yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin True crime-teoksena. Kiinnostavimpia osuuksia olivat räplyriikoiden läpikäymiset, ja pidin myös niiden suomennoksista. Kiehtovaa oli myös ajatella tämän päivän somepoliisin työtä, ja operaatioita, joissa rikoksia yritetään ratkaista musavideoiden vihjeiden perusteella.

Teos esittelee myös ansiokkaasti Ruotsissa toimivien moskeijojen toimintaa, imaamien roolia nuorten elämässä, muslimien hautaamiskäytänteitä, ja suremisen prosesseja.

Löysin myös kirjasta pari kiinnostavaa somalitaustaista äitihahmoa, jotka kertoivat nuorten ongelmien lisäksi omasta järjestöaktiivisuudestaan. Eli synkkien teemojen keskeltä löytyi myös valon pilkahduksia. Ihmisiä, joilta löytyi halua toimia kulttuurisen muutoksen puolesta.

Joulupukki narkkaa ja stalkkaa

Teos: Anna Karolina: Toinen meistä kuolee tänään (Into, 2022)

Suomennos: Jonna Joskitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Nicholas ja Jasmine Moretti ovat tukholmalaiset kaksoset, jotka ovat sattuneet syntymään joulupäivänä. Kolmikymppisten aattona kaksikko kokoontuu ryyppäämään lähiöpubiin Jasminen kotinurkille, ja pubin vessassa käydään vetämässä myös kiellettyjä aineita. Kumpaakaan ei perinteinen perhejoulu kiinnosta, eikä kaksosten elossa olevan isän uusperhearki muutenkaan lämmitä heitä.

Nicholas on edelleen julkisuuden henkilö, vaikka jalkapalloura on katkennut huumeriippuvuuteen. Jasmine opiskelee Kauppakorkeassa, ja asuu sadan neliön yksiössä alueella, johon opintolainalla ei ole varaa. Molemmat ovat tavallaan tuuliajolla, ja kaiken kukkuraksi Jasmine on saanut selvännäkijältä viestin, että toinen heistä tulisi kuolemaan jouluyönä.

Aloitin siis taas uuden ruotsalaisen dekkarisarjan seuraamisen. Tämä ei ole ”breaking news”. Kirjassa veti puoleensa eniten värikäs kansikuva. Taustalla on myös leipääntyminen varsinkin Tukholmaan sijoittuviin dekkarisarjoihin, mutta silti lankean näihin säännöllisesti muun lukemisen puutteessa.

Tarinan keskiössä on alkoholisoitunut ex-poliisi Ebba Tapper, joka saa uuden työmahdollisuuden avustavana kurustina tuttavansa asianajotoimistossa. Sen omistajalla, Angela Köhlerillä, ei myöskään mene hyvin, sillä nainen on tahrannut maineensa rasistisilla somekirjoituksilla. Nicholas Morettin keissi tulee molemmille mahdollisuutena uran uuteen alkuun, mutta moraalinen kompassi on kummallakin välillä hukassa, eikä sen suunta ole yhteinen.

Jasmine on siis murhattu, ja Nicholas on murhan ykkösepäilty. Muita mahdollisia epäiltyjä on vain kourallinen, ja osaan niistä liittyy epäilyjä sokerideittibisneksistä. Jasmine on myös käynyt seksuaalisen hyväksikäytön uhrien tukiryhmässä, ja vaikuttaa, että myös Nicholasilla on dissosiatiivisia oireita. Samaan aikaan myös Ebban kaksossisko Esther myy omalla tahollaan seksiä, ja siskon somejulkisuus rasittaa Ebbaa. Kaksosteema on siis kirjassa poikkeuksellisen vahva, mutta sisarukset eivät ole telepaattisessa yhteydessä toisiinsa.

Teos on keskimääräistä dekkaria rosoisempi, vaikka se osittain sijoittuu Lidingön hienostoalueelle. Henkilöiden ongelmat eivät tunnu johtuvan rahasta ja sen puutteesta. Rikosjuoni on tässä intensiivinen ja vain muutamiin henkilöihin keskittynyt, mikä tekee kirjasta helppolukuisen. Tästä huolimatta en ole varma, tulenko muistamaan juonesta paljoa ensi viikolla tai vuonna.

Ehkä mieleen jäänee parhaiten makaaberi joulunäytelmä, jossa kerrostalon käytävällä törttöilee mitä sekopäisempiä pukkeja. Siitä voi vääräleuka vääntää uudenlaisen hittibiisin, kuten ”Joulupukki narkkaa ja stalkkaa”.

Naisia tiedustelun palveluksessa

Teos: Denise Rudberg: Vieras joukossa (Into, 2022)

Suomennos: Anu Koivunen

Äänikirjan lukija: Meri Nenonen

Ruotsin ja Suomen yhteisestä geopoliittisestä intressistä on nyt tarjolla monenmoista kirjallisuutta. Törmäsin sattumalta Denise Rudbergin Liittolainen-sarjan kolmanteen osaan, ja aloitin sen kuuntelun tajuamatta, että kyse on sarjasta. Sarja sijoittuu 1930-40-luvuille, se kertoo naispuolisista tiedustelupalvelun työntekijöistä Tukholmassa, ja osa havainnoista pohjautuu Rudbergin (s. 1971) omaan sukuhistoriaan.

Itse asiassa sekoitin tämän sarjan Camilla Greben historiallisiin romaaneihin ruotsalaisista naispoliiseista, tai naisista poliisivoimien palveluksessa ennen kuin naisten pääsy poliisikouluun oli mahdollista. Sarjojen välillä on selkeää synergiaa, ja luulen, että molemmilla on yhteistä lukijakuntaa.

Tämän sarjan naiset kuuluvat Tukholman parempiin piireihin, ja tiedustelupalvelun hommat ovat osalle enemmän kutsumus kuin taloudellinen pakote. Betty kuuluu yläluokkaiseen sukuun, ja yrittää rakentaa etäisyyttä äitinsä bridgepiireihin. Iris on virolainen pakolainen, joka on elänyt kotimaassaan leveämmin kuin Ruotsissa ennen sotaa. Signe on naisten esihenkilön, sokean matematiikan professori Svartströmin taloudenhoitaja, joka on tiedustelijanaisten läheinen ystävä. Naiset viettävät mielellään vapaa-aikaa professorin mökillä Tukholman saaristossa.

Kirjassa naiset tekevät tiedusteluita niin natseista kuin venäläisistä myyristä. Iriksen sisko Kati ramppaa Ruotsissa, mutta on menossa omalla tahollaan Berliinissä naimisiin natsiupseerin kanssa. Iris itse puhuu venäjää toisena äidinkielenään, ja on menettänyt juutalaisen miehensä vankileireille. Hän on Ruotsin tiedustelulle korvaamaton itäsuhteiden tuntemuksensa vuoksi.

Mutta kuka näissä seurapiireissä on ”vieras keskellämme”?

Kirja varmasti kiinnostaa suomalaisia lukijoita, sillä tässä seurataan tiiviisti jatkosodan alun tapahtumia Suomenlahden toiselta rannalta. Ruotsissa pelätään pahasti, että he saisivat Neuvostoliiton rajanaapurikseen. Suomen asia on myös heidän asiansa, hyvin samassa hengessä kuin vuonna 2022.

Itse löysin tästä kirjasta paljon elämäniloa ja eleganssia. Toki seurapiirijuoruilun määrä on tässä sarjassa suurempi kuin vaikka edellämainituissa Greben kirjoissa, mutta juuri nyt viihdyin tenniskentän laidalla, purjehduskerhossa ja hyväosaisten huviloilla. Tässä oli löydetty sopiva balanssi kepeän viihteen ja historiallisen painoarvon välillä.

Saatan hyvinkin lukea sarjan muutkin osat, eikä niiden lukeminen väärässä järjestyksessä haittaa yhtään. Rudbergin muu tuotanto ei ole kolahtanut minuun yhtään, mutta tästä kirjasta pidin enemmän kuin tänä vuonna lukemistani ruotsalaisista dekkareista.

Viisi kynttilää vakan alla

Teos: Sofia Lundberg, Alyson Richman ja M. J. Rose: Perjantai-illan klubi (Bazar, 2022)

Suomennos: Jänis Louhivuori

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Jos olisin eilen käynyt pubivisassa ja minulta olisi kysytty, kuka oli Hilma af Klint (1862-1944), olisin vastannut että hän oli Gustav Klimtin puoliso, joka myös maalasi tauluja, mutta jäi kuuluisan miehensä varjoon. Nimet olisivat menneet autuaasti sekaisin, enkä olisi osannut sijoittaa Hilman töitä mihinkään koulukuntaan, taidesuuntaukseen enkä välttämättä edes maahan. Eli Sofia Lundbergin, Alyson Richmanin ja M. J. Rosen romaani Perjantai-illan klubi on minulle sopiva johdatus De Fem-ryhmän tuotantoon Tukholmassa 1800-1900-lukujen taitteessa.

Hilma af Klintin lisäksi taiteilijaryhmässä vaikuttivat Anna Cassell, Cornelia Cederberg, Sigrid Hedman ja Mathilde Nilsson. Anna oli Hilman elämänkumppani, Cornelia ja Mathilde olivat sisaruksia, ja Sigrid oli ryhmän ainoa äiti.

Perjantai-illan klubissa naiset kokoontuivat Hilman ateljeeseen harjoittamaan henkisyyttä, ja siinä sivussa maalamaan. He olivat tutustuneet spiritismiin laajemmassa, kaupungin kulttuurieliitin suosimassa Edelweiss-piirissä, mutta kokivat tämän kerhon ilmapiirin liian aggressiivisena – muun muassa August Strindberg kävi tässä kerhossa räyhäämässä kännissä. Yhteys edesmenneisiin henkiin tuntui kuitenkin luomisen kannalta tärkeältä. Naisilla oli erilaisia perhetaustoja, mutta perjantai-illan seanssit auttoivat heitä palaamaan takaisin taiteen maailmaan.

Tarinan nykyisyydessä amerikkalaisen taidehistorioitsijat Ebun ja Blythe matkustavat Tukholmaan konferenssiin, ja kohtaavat uudelleen aiemman lyhyen seurustelun jälkeen. Millaista taikaa on näiden loistavien naisten energioiden tutkimuksessa ja voiko tämä lähentää kaksikkoa toisiinsa pitkän radiohiljaisuuden jälkeen?

De Femin tarina keskittyy varsinkin vuosiin 1906-7, jolloin Hilmalla oli työn alla mystinen temppeliprojekti. Tuolloin hän loi ihmiselämän kaaresta suurikokoisia maalauksia rantamakasiinissa, joka oli ryhmän tuolloinen tukikohta. Samaan aikaan hänen kadonnut muistikirjansa aiheutti pahennusta kaupungin baareissa, sillä niissä oli eroottisia luonnoksia Annasta. Muistikirjan takaisin saaminen oli siksikin elintärkeää, että tuollaisista kuvista olisi Ruotsissa voinut pahimmillaan joutua linnaan.

Tämäntyyppisiä teoksia vähän arvostusta saaneista naistaiteilijoista on julkaistu paljon, ja löysin heti yhteyden tämän ryhmän ja monen suomalaisen tuon ajan naistaiteilijan välillä. Ehkä kuitenkaan kukaan omista pioneereistamme ei ollut yhtä vahva pioneeri ja näkijä kuin Hilma af Klint.

Tässä teoksessa erityistä oli kollektiivisen tekemisen euforia, ja henkisen kokemisen korostuneisuus. Toki kirjassa on paljon henkilöitä suhteessa sivumäärään (eli kaikkiin ei voi tutustua kovin syvällisesti), ja varsinkin tuo nykypäivän taidehistorioitsijoiden love story jäi hieman ohueksi, mutta silti opin kirjasta paljon.

Ehkä jopa enemmän henkimaailman kanavoinnista kuin taidehistoriasta.

Miehistä, joilla on paljon menetettävää

Simon Häggström: He juoksivat pakoon (HarperCollins Nordic, 2022)

Suomennos: Hanna Arvonen

Natalia Volotkova on venäläistaustainen poliisi kansallisessa operaatioyksikkö NOA:ssa, ihmiskaupan vastaisessa tiimissä. Hän on syntynyt Pietarissa ja tullut perheensä kanssa Ruotsiin kouluikäisenä. Lojaalisuuskonflikti kahden maan välillä on viime aikoina vaivannut Natalia, joka kokee Ruotsin poliisivoimat naiiveiksi ja tehottomiksi. Välillä hän pohtii muuttavansa takaisin äiti-Venäjälle, jossa miliisi toimii järeämmin asein, mutta kirja onkin selvästi kirjoitettu eri maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Tartuin kirjassa ensimmäisenä tähän venäläiseen poliisihenkilöön, sillä hänen kauttaan teoksen teema tuntui ajankohtaisemmalta. Toki sen pääteema, ihmiskauppa ja prostituutio (ja Ruotsin lainsäädäntö, joka kriminalisoi seksin oston) on edelleen ajankohtainen, mutta kahden vuoden koronakriisi on luultavasti muuttanut sen muotoja.

Teos perustuu Simon Häggströmin omiin havaintoihin aiemmassa työssään Tukholman poliisissa, mutta on silti määritelmällisesti fiktiota. Luomaansa saagaa hyväosaisten perheenisien pedofiliaringistä hän vertaa karmeudessaan Knutbyn seurakunnan murhatapauksiin, eli kirjan fiktiivinen keissi on medialle suurempi lottovoitto kuin Knutbyn kultin käsittely. Satuin myös lukemaan tuoreen teoksen Knutbyn kultista, mutten ole vielä jaksanut blogata siitä.

Tässä teoksessa seurataan teini-ikäisiä Malvinaa ja Jenniferiä, jotka karkaavat nuorisokodista Sundsvallista ja päätyvät myymään itseään Tukholmassa henkiensä pitimiksi. Samaan aikaan lukiolainen Molly päätyy itsemurhaan jouduttuaan himokkaan herraseurueen raiskaamaksi tukholmalaisessa hotellihuoneessa. Molly ei kestä tapauksen jälkimaininkeja, varsinkaan ringin johtajaa, joka uhkailee tätä kuvaamallaan videolla aktista. Sosiaalisen median roolia seksin myynti-ja ostoprosesseissa kirja kuvaa tarkasti ja karmivasti.

Tämä on graafinen kuvaus seksikaupan arjesta, suttuisista kohtaamisista, joissa palvellaan miehiä eri tuloluokista. Osa tyytyy pikaisiin panoihin autojensa takapenkillä, osa toteuttaa pinttyneitä fantasioistaan hotellihuoneissa, ja osalla on varaa järjestää orgioita salaisissa, syrjäisissä kohteissa. Tarjolla on myös apua niille, jotka haluavat eroon seksuaaliriippuvuudestaan, mutta avun piiriin pääsy tuntuu liian hankalalta.

Häggströmin tyyli on omaan makuuni hieman liian realistista, mutta teos on samalla todellinen page-turner. Tällä kertaa luin kirjan paperisena, mutta se näyttää löytyvän myös äänikirjana Jukka Pitkäsen lukemana. Lineaarisen juonen ja tiiviin aika-akselin vuoksi selvisin alle 400 sivusta vuorokaudessa. Teoksessa ei ole liikaa henkilöitä, ja kuvattu tutkinta on toteutukseltaan aika simppeli. Huomio kirjassa on vahvasti nuorissa itsessään, ja sen painoarvo on vahvasti yhteiskunnallinen. Kuinka on mahdollista, että näennäisen hyvinvoivassa Ruotsissa alaikäisiä tyttöjä kaupataan ja esineellistetään tällä tavalla?

Monissa ruotsalaisissa dekkareissa on kuvattu kansainvälistä ihmiskauppaa, ja naisia, jotka päätyvät hylättyihin rivitaloihin ja parakkeihin Ruotsin syrjäseuduille rasvaisten setämiesten pantaviksi. Tässäkin teoksessa pyörii rasvaisia ja yksinäisiä Bengtejä, ja muuta boomereita, joilla on käppä-äijien nimet, mutta seksiringin jäsenet ovat nuorempia ja menestyneempiä, ja moni heistä perheellisiä. He ovat niitä miehiä, joilla on paljon menetettävää, mutta eivät silti jaksa välittää liikaa omasta maineestaan tai kunniastaan.

Lämmin kiitos HarperCollins Nordicille kirjan arviokappaleesta. Häggströmiä ei vielä tunneta Suomessa laajalti, mutta Ruotsissa hän on julkaissut dekkareiden lisäksi myös tietokirjoja ihmiskaupasta. Tätä teosta suosittelen varsinkin perinteisten poliisivetoisten dekkareiden ystäville. Tässä ei fiilistellä, shoppailla eikä viihdytä hipstereiden suosimissa cocktailbaareissa. Toistaiseksi poliiseillakaan ei ollut merkittävää sutinaa keskenään.

Erilaisuuden malliperhe hajoaa

Teos: Camilla Grebe:Veteen piirretty viiva (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime viikolla kerroin blogini lukijoille, kuinka ruotsalaisissa dekkareissa arvostan enemmän niitä, jotka sijoittuvat syrjäseuduille, joten looginen aasinsilta tästä on, että luen taas dekkareita, jotka sijoittuvat Tukholmaan. Camilla Grebe taitaa olla se dekkaristi, jonka teoksia en voi ohittaa, ja nyt taisi olla työn alla jo viides häneltä lukemani teos.

Tämähän on sarja, jossa ei ole yhtä, selkeää poliisihahmoa, vaan sarjan eri osissa yhden tiimin henkilöillä on ollut erilaisia vetovastuita. Tässä osassa jo eläkkeellä oleva poliisi Gunnar kutsutaan takaisin töihin työstämään tapausta, jonka kanssa hän työskenteli jo 20 vuotta sitten. Hahmoista muistan edelleen parhaiten profiloija-Hannen, joka tämän kirjan nykytodellisuudessa on jo edesmennyt.

Teos kertoo uusperheestä, joka muuttaa yhteen 1990-luvun loppupuolella. Siinä on äiti Maria, joka on opettaja, tämän kehitysvammainen poika Vincent, äidin uusi aviomies Samir, joka on syövän tutkimukselle omistautunut lääkäri, ja tämän tytär Yasmina, joka on abiturientti. Marokkolaistaustainen Samir ja tämän puoliksi ruotsalainen tytär Yasmina ovat muuttaneet Ruotsiin Pariisista, eikä uuteen maahan sopeutuminen ole kummallekaan helppoa. Rasismi on arkipäiväistä ja banaalia, ja ruotsalaisten umpimielisyys masentaa. Perheen uusi koti sijaitsee tukholmalaisittain syrjässä, Kungsudden-nimisellä alueella, jossa asuu enimmäkseen rikkaita ja uusrikkaita.

Maria on asunut Kungsuddenilla koko ikänsä, sillä hän on läheisen kartanon puutarhurin tytär. Marian puutalo on vanha ja vetoisa, kun taas naapuruston tyyppitalo muistuttaa nykytaiteen museota. Muita ulkomaalaisia alueella on lähinnä kotiapulaisten muodossa, eikä monikaan vaivaudu opettelemaan näiden nimiä.

En spoilaa juonta kertoessani, että tarina keskittyy Yasminan katoamiseen eräänä talviyönä vuonna 2000, ja Samir-isään kohdistuvaan rikossyytteeseen. Tämän lukija saa selville jo takakannesta. Keissi saa valtavasti mediahuomiota, ja Samirista tulee yhdessä yössä Ruotsin vihatuin mies, jolle ei edes suostuta myymään bensaa lähibensiksellä. Eletään vielä aikoja, jolloin kunniaväkivallan käsite ei ole kaikille tuttu, mutta islamiin liittyvät ennakkoluulot ovat sakeita. Marialla on kestämistä myös omassa äidissään, jonka mukaan tyttäreen on iskenyt ”viidakkokuume”.

Greben tapa kertoa eri päähenkilöiden suulla on tässä teoksessa intiimi, lähes iholle käyvä. Teos koostuu enemmän henkilöiden sisäisistä monologeista kuin toiminnasta. Mieleen jäivät parhaiten Yasminan piinalliset havainnot uuden äitipuolen yksisilmäisestä poliittisesta korrektiudesta, ja Gunnarin tunnustukset villistä seksielämästään asumisoikeustalon yhdistyksen kokousten jälkeen. Eli vaikka teoksen pääteema on raskas, teokseen mahtuu yllättävän paljon huumoria ja terävää yhteiskunnallista analyysia.

Enemmänkin kuin kertomuksena menneen ajan rasismista teos puhutteli minua tarinana ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta, jossa ”vanha raha” hylkii uutta rahaa. Grebe pääsee syvälle parempien piirien teinien maailmaan, jossa arvomaailma on paikalleen jämähtänyt, ja jossa parisuhteiden malli voi olla kovin naisia alistava. Kuvaukset Kungsuddenin nuorten kotibileistä olivat kauhunsekaisia, ja seurustelun kuvioiden kuvaus oli jotain muuta kuin hilpeää ja kepeää Solsidania.

Grebe on ehkä parhaimmillaan lasten, nuorten ja perheiden kuvaajana, mutta arvostan hänen tuotannossaan näkökulmien ja teemojen monipuolisuutta. Tässä tarinassa oli jotain samaa kuin Liza Marklundin 90-luvun monikulttuurisuutta käsittelevissä teoksissa, vaikka noissa muistaakseni oli enemmän islamin vaaroista varoitteleva sävy. Tässä tuon ajan henkistä ilmapiiriä ruoditaan yli 20 vuoden jälkeen, en sanoisi jälkiviisaudella, mutta ajan mahdollistavalla itsereflektiolla. Siinä henkilöiden muiden kulttuurien tietämys on varmasti kasvanut, mutta yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole hävinneet, ne ovat vain muuttaneet muotoaan.

Tämä oli Greben dekkareista ehkä helppolukuisin siksi, että tarina keskittyy pitkälti yhteen paikkaan ja sen henkilögalleria pysyy sopivan hallittuna. Itse kuuntelin tämän lähes keskeytymättömänä, kun hänen aiempiin teoksiin on mennyt enemmän aikaa.

Kirjaa suosittelen niille, jotka arvostavat dekkareissa nimenomaan psykologista näkökulmaa, ei niinkään tarkkaa poliisityötä. Itse rikostutkinnan osuus jää kirjassa vähemmälle, kun pääpaino on perheen jäsenten omissa sisäisissä juttutuokioissa. Itseeni tämä kerrontatekniikka vetosi, mutta tapahtumien kertaamisessa usean henkilön näkökulmasta oli toisteisuutta. Juoni kuitenkin tarjoaa riittävästi yllätyksiä, vaikka sen asetelma on osittain lukkoon lyöty jo alkumetreiltä.

Incelit, femoidit ja sukupuolten sota

Teos: Pascal Engman: Rottakuningas (WSOY, 2021)

Suomennos:

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viime päivät ovat menneet jonkinasteisessa dekkarikoomassa, enkä ole lainkaan varma, kannattaako joka lukemastani teoksesta raportointi. Mutta mennään fiiliksen mukaan, ja ehkä olisi myös fiksumpaa kertoa uusista tuttavuuksista kuin jo tuttuakin tutummista sarjoista, joiden pariin lukijat löytävät tiensä myös ilman bloggaajien apua.

Viime aikoina lukemistani dekkareista temaattisesti järein on Pascal Engmanin Rottakuningas. Se kuuluu myös ruotsalaisen dekkarituotannon raaimpaan päätyyn, ja liikkuu omalla kipukynnykselläni, eli ainakaan tätä verisempiä teoksia en yleensä suosi. Luin tämän kirjan kuitenkin sujuvasti sen ajankohtaisen teeman vuoksi. Incel-kulttuuri on sellainen ilmiö, josta moni on saattanut lukea viittauksia uutisissa, mutta ilmiöön tutustuminen on hankalaa, sillä se enimmäkseen tapahtuu internetin tummemmalla puolella. On vaikea kuvitella kohtaamista henkilön kanssa, joka julkisesti tunnustaa olevansa incel.

Siis kyse ei ole pelkästä pillun puutteesta, vaan incel tiedostaa vihansa feminismiä kohtaan, ja kokee naisten harjoittaman seksuaalisen ylivallan jonkinlaisena sotatilaan. Tässä incelien avainhenkilö on vankilan vartija Tom, joka on kasvanut isättömänä epävakaan äidin kasvattamana. Päihdeongelmaisella äidillä on ollut hyväksikäyttäviä miehiä, ja Tom on kasvanut ympäristössä, jossa seksi on enemmän tuote kuin tunneilmaisua. Vankilassa Tom on jäänyt koukkuun vankien hyvännäköisten morsianten salakuvaamiseen. Hän on katkeroitunut siitä, että vangit saavat kumppaneikseen seksijumalattaria, kun taas hänen kaltaistensa tavallisten miesten rooli on syrjäytyä.

Teoksen poliisihahmo Vanessa Frank on nelikymppinen eksentrikko, joka ei hänkään sovi ympäröivän yhteiskunnan parisuhteen muodostamisen karsinoihin. Hänen eksänsä on kuuluisa teatteriohjaaja, joka on vaihtanut nuorempaan, mutta viihtyy edelleen Tukholman terassien radoilla. Vanessa on myös nuorempana menettänyt ainoan lapsensa Adelinen, ja tämänkään vuoksi uuden perheen perustaminen ei kiinnosta. Uudessa työtehtävässään hän konsultoi murhatutkimuksia ympäri maata, mikä tekee elämän enemmän avoimeksi irtosuhteille kuin parisuhdeonnelle.

Vanessan läheisin ystävä on chileläinen, mutta Ruotsissa kasvanut ammattisotilas Nicolas Paredes, jonka aktiiviura on jo ohi kolmikymppisenä. Nyt Nicolas tekee muuttoa Lontooseen, jossa hänelle on tarjottu hyvin palkattua työtä yksityisessä turvallisuusfirmassa. Nicolasin muuttoa suree Vanessan lisäksi hänen vammainen siskonsa Maria ja naapurissa asuva, heitteillejätetty teinityttö Celine, joka kaiken kukkuraksi on vanginvartija-Tomin siskontyttö. Tälle Nicolas joutuu opettamaan mm. deodorantin käyttöä, sillä Celine on jätetty yksin selviytymään kasvamisen haasteistaan. Nicolasin ja Vanessan välillä on pitkään ollut sähköä, mutta Vanessa on piinallisen tietoinen siitä, että Nicolasilla riittää jo ikäeron vuoksi nuorempia ottajia.

Teos on supertoiminnallinen ja tiivistunnelmainen, eikä se onnistu kuvaamaan Tukholman poliisin arkea, vaan pikemminkin äärimmäisiin venynyttä poikkeustilaa. Naisiin kohdistuva murha-aalto saa toki myös liikaa mediahuomiota, ja tuleva vain naisille suunnattu Pussy Power-festivaali ei tunnu hyvältä retki-idealta, jos rikosuutisiin on uskominen.

Varmasti luen Engmanilta toisenkin teoksen, mutta näin järeitä dekkareita en jaksaisi ahmia putkeen useampaa. Kiitossanoissaan Engman mainitsee erityisesti kustannustoimittajansa Johanna Mon, jonka vasta suomennetun, Öölantiin sijoittuvan dekkarin olen myös lukenut juuri ennen Engmanin teosta. Piirit ovat siis aika pienet dekkarimaailmassa naapurimaassa, ja synergiaa kirjailijoiden välillä on hauska havainnoida.

Pornoleffoja ja sirkushuveja

Teos: Cilla ja Rolf Börjlind: Kolmas ääni (S&S, 2017)

Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom

Äänikirjan lukija: Paavo Kerosuo

Olivia Rivera on vastavalmistunut tukholmalainen poliisi, joka on joutunut hermolomalle työstään ennen kuin on hakenut ainuttakaan virkaa. Hänen biologiset vanhempansa on murhattu Meksikossa, ja hänet on adoptoinut pariskunta, joka salasi adoption verrattaen pitkään. Tämä on ollut mahdollista, koska adoptioäiti Maria on espanjalainen, ja muistuttaa ulkonäöllisesti enemmän Oliviaa kuin perus-svennet. Olivian palattua juurihoitomatkalta toisesta kotimaastaan hän joutuu tahtomattaan keskelle murhakeissiä äitinsä naapurustossa.

Naapurin yksinhuoltajaisä löytyy hirtettynä olohuoneestaan, ja ruumiin löytää teini-ikäinen tytär Sandra. Tyttö on jo menettänyt äitinsä Thaimaan tsunamissa, ja alkaa pian oireilla psyykkisesti. Vain Olivia saattaa ymmärtää tytön tuskaa, sillä hänkin on menettänyt paljon läheisiä. Nuoret naiset ystävystyvät, mutta ei Oliviakaan pysty tekemään ihmeitä tytön voinnin romahtaessa.

Toista keissiä lähtevät Ranskan Marseilleen ratkaisemaan entinen poliisi Tom Stilton ja tämän nuorempi ystävä Abbas. Abbas on saanut tietää, että hänen entinen rakastettunsa Samira on löytynyt paloiteltuna kuudesta eri kohteesta. Abbas ja sokea Samira ovat olleet rakastavaisia kiertävässä sirkuksessa, mutta Abbasin oli jätettävä tämä ura sen jälkeen, kun Samiran mies, veitsenheittomestari sai tietää vaimonsa uskottomuudesta. Veitsenheitto on edelleen miehen intohimo myös Ruotsissa, mutta hän on onnistunut luomaan itselleen uuden elämän kasinon croupierina Tukholmassa.

Tom Stilton taas on asunut muutaman vuoden kaduilla potkujen ja vaikean avioeron jälkeen. Nykyisyydessä hän edelleen etsii itseään työttömänä, mutta on päässyt asumaan asuntolaivaan Luna-nimisen naisen vuokralaiseksi. Hän on rosoinen hahmo, joka riitautuu helposti harvojen ystäviensäkin kanssa, mutta olisiko hänellä vielä toivoa paluusta poliisivoimiin?

Ja kuinka sitten Samiran ja Sandran isän murhat liittyvät toisiinsa?

Väkivaltaisen nettipornon ja tullin huumesotkujen lisäksi kirjassa käsitellään voittoa tuottavien yksityisten hoivakotien kriisiä, jonka kuvaus muistutti lähes yksi yhteen kotimaamme Esperi Care-keissiä. Albion-yhtymän riskisijoittaja Jean Burell oli vähän liiankin niljakas tapaus, jonka äärimmäisen taidemieltymykset myötäilivät seksuaalisia taipumuksia.

Luin tältä kaksikolta aiemman teoksen, Uinu paju pienoinen, joka tuntui todella mustavalkoiselta ja ennalta-arvattavalta tarinalta. Tämä teos taas imaisi minut mukaansa lähes maagisesti, ja olin aivan fiiliksissä varsinkin sirkusmaailman ja Marseillen maahanmuuttajalähiöiden kuvauksista. Sarja lähtee heti uuteen seurantaan, sillä myös Olivian henkilökohtainen elämä tuntui sopivan haasteelliselta makuuni. Kirjassa oli myös riittävästi yhteiskunnallisuutta ja tavallisen arjen kuvausta murhakeissien ulkopuolella. Enkä todellakaan osannut arvata Ruotsin pään murhaajaa, mikä on aina laadukkaan juonen merkki.