Kenellä on oikeus kirjoittaa metsäläisistä?

Teos: Antti Holma: Kaikki elämästä(ni). (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti Holma

Toinen jakso Suomalaisen Kirjakaupan suoratoistoa räpsähti päälle, koska en ollut osannut perua tilausta oikein. Asia harmittaa, koska minulla ei ole varaa edes 16, 95 euron sijoitukseen tällä hetkellä.

Mutta sainpa sitten käsiini Antti Holman tuoreen autofiktion, jossa vihdoin päästään parhaiden tarinoiden alkulähteelle, Pohjois-Savon Sonkajärvelle. Melkein kaiken Antin tuotannon olen ottanut ilolla vastaan; myös kesällä ilmestyneen oopperapodcast-sarjan kuuntelin. Jotain audiopuolen viihdyttämisestä olen oppinutkin juuri Antilta, ja täytyy sanoa, että olen pitänyt enemmän hänen podcasteistaan kuin videoista tai elokuvarooleista.

Holma muutti Sonkajärvelle Helsingistä nelivuotiaana, ja poistui yo-kirjoitusten jälkeen. Hänen vanhempansa ovat tämän jälkeen muuttaneet isän juurille Lapualle, eikä Antilla ole paikkakunnalla enää mitään kiinnikettä. Silti hän palaa sinne kirjahankkeensa tiimoilla todistaen paikkakunnan kutistumista. Tukikohta on tunnin päässä möksällä Muuruvedellä, jonne sisarukset niin harvoin ehtivät.

Vanhoilla hoodeilla mopomimmit tahtovat selfiet kylän harvinaisen julkkiksen kanssa. Ei kuitenkaan ole niin kauan siitä, kun hän opetteli tupakanpolttoa nuorisotalon edessä, tai veti revyytä riettaissa kotibileissä kahdeksan keskikaljan voimin. Noilla seuduilla on myös tavallista, että osan porukasta nuoruus päättyy varhain, ja varsinkin miespuoliset ”ukkoutuvat” jo alle kaksikymppisinä perheyritysten jatkajiksi tai maatilojen isänniksi.

Versioita pienten paikkakuntien homopoikien kasvusta on viime aikoina julkaistu monia, ja Holma on tietoinen siitä, ettei hänen tarinansa ole erityisen raaka tai mediaseksikäs. Hän vertaa omaansa ranskalaisen Edouard Louisin esikoisromaaniin, jossa homopoika kokee raakaa väkivaltaa köyhässä, sivistymättömässä syrjäkylässä. Tästäkin teoksessa olen blogannut, enkä löydä näiden kahden tarinan välillä luontevaa yhteyttä.

Taiteilija palaa New Yorkista kirjoittaakseen kirjaa kesämökin eristyksessä, mutta se osoittautuu hedelmättömäksi. Hän viettää myös aikaa vanhempiensa, noiden sukupuolettomien ”iloisten maahisten” luona, ja toimii yleisönä heidän parisuhdekuvaelmalleen. Helsingissä ystävät odottavat audienssia miehen kanssa, mutta osassa kohtaamisissa hän kokee vaivaannuttavaa etääntymistä.

Helsingin Kalasatamassa asuva Sari on hänen ystävänsä rippileiriltä Aholansaaresta, ja yksi niistä ”taviksista”, jotka eivät tee työkseen mitään luovaa. Antti on hänen poikansa Oliverin kummisetä, ja tuo tälle mielellään New Yorkin lelutakseja, mutta Sarin parisuhdeterapeuttina toimiminen alkaa tuntua liian yksipuoliselta. Kyläreissulla Saria ei edes puolella lauseella kiinnosta Antin avioitumissuunnitelmat, vaan hän päättää käyttää laatuajan oman polyamoristisen suhdekuvionsa avaamiseen. Tapaako Antti Saria enää koskaan, vai onko vierailu hänen elämässään muuttunut pakkopullaksi?

Ystävyyssuhteiden pitkät ruotimiset joko kiinnostavat tai eivät. Aika paljon samaa oli tässä teoksessa ja Saara Turusen romaanissa Rakkaudenhirviö, jossa vierailee myös eräs eksentrinen teatterikoulun bestis. Holma ottaa rehellisesti esiin tässä myös kateuden, jopa salakavalasti hiipii myös parhaisiin ystävyyssuhteisiin silloin, kun toinen osapuoli menestyy liikaa. Keskeisen roolin Holman kesäisellä road tripillä saavat hahmot nimeltä Pasolini ja Otto, joiden kanssa hän vaihtaa syvällisiäkin ajatuksia taiteen tekemisestä. Silti jos kirjasta olisin jotain karsinut, se olisi ollut ystävyyden osastolta.

Lontoon, New Yorkin ja Ranskan episodit olivat raikkaita, ja pidin Holman tavasta suhteuttaa suomalaista nurkkapatriotismia muun maailman menoon. Toki hänen kulturellit ranskalaiset appivanhempansa ovat lukeneet Paasilinnansa ja nähneet enemmän Kaurismäen leffoja kuin Antti itse, mutta perheen suhde ruokaan on niin intohimoinen, ettei Antin tuomat tyrnimarjahillot kelpaa lisukkeena. Eihän niissä ole edes hillon koostumusta. Ja samoin käy karjalanpaistin.

Luulen, että Antti Holmassa meitä täti-ihmisiä eniten ihastuttaa välisuomalaisuus, joka alkaa Pahasen Leenan sketsihahmon puheenaiheista ja jatkaa sinne Railin grillibaarin kellarin teetuvalle, jossa kukaan ei lopulta tule uskoon. Koulun pikkujouluissa on aina se taiteellinen poika, joka nauttii Arja Korisevaksi pukeutumisesta, mutta kokee myös vetoa Metsoloiden Erkkiin. Jukeboksista soitetaan Kikkaa, ja Pride-kulkueen esiaste on se, kun kylän ainoa namusetä huutelee raitilla pojille puurotarjoustaan namujen puutteessa.

Saako sitten Sonkajärvelle jääneistä puhua ”metsäläisinä”, ja mitä ”metsäläisyys” nykypäivänä merkitsee? Onko se automaattista homofobiaa, vääränlaista isänmaallisuutta tai uskonnollista ahdasmielisyyttä? Vai onko se valikoivaa kuuntelemista, tietyn radiokanavan preferointia?

Kirja herätti minussa eniten kysymyksiä juuri kotiseutusuhteesta, tilanteessa, jossa henkilön tausta on monipaikkainen. Tähän tarinaan pystyn täysin rinnoin samastumaan, koska se on myös oma tarinani. Holma onnistuu maalaamaan Sonkajärvensä monipuolisesti, ja paikkakunnan vaikutus hänen identiteettiinsä tuntuu edelleen merkittävältä. Mutta saako tällainen ”rintamakarkuri” julkisesti muistella lapsuuttaan ja nuoruuttaan peräkylillä, vai onko tämä vain maakunnissa edelleen vaikuttavien taiteilijoiden oikeus?

Kuuntelin teoksen nopeasti, ja se ansaitsisi toisenkin kuuntelukerran kokonaisuuden hahmottamiseksi. Jotain yhteistä oli tässä teoksessa ja Tuomas Kyrön Kirjoituskonevarkaassa, jonka myös kuuntelin miltei yhdeltä istumalta. Molemmille kirjailijoille on siunaantunut vähän pinttynytkin julkisen hauskuttajan rooli, ja olin havaitsevinani molemmissa teoksissa tietoista rimpuilua pois tästä roolista.

Kyrön teoksesta joudun kirjoittamaan ajan kanssa, siinä oli liikaa kerroksia reaaliaikaiseen raporttiin. Molemmat äänikirjat ovat kirjailijan itsensä lukemia. Kyrön lakoninen tyyli sai aikaan hyvän vieraannuttamisefektin. Ehkä myös se, ettei Kyrö ole ammatiltaan näyttelijä, auttaa äänikirjan toteutuksessa. Holman ääni tässä kirjassa ei myöskään ole yhtä viihdyttävän karnevalistinen kuin esimerkiksi podcasteissa, mutta en voinut olla muistelematta Pahasen Leenaa, äitiä tietokoneella tai Cheekin kaksoisolentoa kirjaa kuunnellessa. Se ei ollut häiritsevää, mutta välillä hahmot elivät omaa elämäänsä päässäni niin, etten pysynyt teoksen juonessa mukana.

Kirja kertoo myös mielenterveyden notkahduksista, ahdistuksesta, stressistä ja neuroottisuudesta, joka Holman tapauksessa purkautuu lähes pakkomielteisenä suhteena ihmisruumiin hajuihin ja eritteisiin. Ei käy kateeksi hänen päivittäisiä matkojaan New Yorkin metrossa, sillä hän vaikuttaa aidosti aistiyliherkältä. Hajujen havainnointiin liittyy myös manerismeja ja toistoa, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa, riippuen lukijan omasta neurologisesta profiilista.

Pölyt pois ikoninurkkauksesta!

toinen tuntematonTunnen usein syyllisyyttä siitä, etten jaksa olla kiinnostunut suomalaisen kirjallisuuden suurimmista klassikkoteoksista. ”Mitä ikonisempi, sitä tunkkaisempi”, on ollut mottoni, enkä voi tunnustaa saaneeni koskaan mitään irti Tuntemattoman sotilaan hahmoista. Ja kun viime vuonna kuulin novellikokoelmasta Toinen tuntematon (WSOY, 2017, toim. Johanna Catani ja Lari Mäkelä), en ainakaan kiljahdellut riemusta. Varsinkaan, kun kirja ilmestyi sinivalkoisin kansin keskelle kliseistä Suomi 100-hypetystä.

Kirja on kuitenkin nyt edessäni, ja juhlavuoden jälkeen pystyn lähestymään sitä vähemmän ärtyneenä. Vanhana feministinä koen miltei piinalliseksi sen, että armon vuonna 2017 koetaan vielä tarpeelliseksi kirjoittaa uudelleen jotain hegemonisen maskuliinisuuden merkkiteoksia naisnäkökulmasta. Jos tämä kirja olisi kirjoitettu 1980-luvulla, se olisi ehkä saattanut tuntua erilaiselta tai raikkaalta. Vastaavasti luin äskettäin Riina Katajavuoren Wenla Männistön (2014), mutta se ei rasittanut asetelmaltaan lainkaan, koska Kiven veljekset eivät aikanaan edustaneet hegemonista maskuliinisuutta. Ja onhan Tuntemattomassa sotilaassakin suuri kavalkadi hahmoja, joista kaikki eivät edustaneet sotasankaruutta.

Päätin siis antaa teokselle mahdollisuuden. Teoksen novellit tai tarinat ovat suht lyhyitä, ja kirjoittajakaartiin mahtuu monia suosikkejani. Teoksen 22 kirjailijasta vain kuuden teoksiin en ole aiemmin lainkaan tutustunut. Suurin osa kirjoittajista edustaa 1970-80-luvuilla syntyneitä, ja antologian iäkkäin kirjailija, Tuula-Liina Varis (s. 1942) on ainoa, joka on elänyt toisen maailmansodan aikaan.

Kuten arvata saattaa, teoksen kertojapersooniin mahtuu niin lottia, vaimoja, siskoja, morsiamia kuin leskiäkin. Eniten pidin Katja Ketun ja Laura Gustafssonin tarinoista, jotka valottivat petroskoilaisten naisten, Veran ja Vassan vaikeaa suhdetta suomalaisiin sotilaisiin. Niistä olin lukevani jopa hienoista vastarintaa tai ristivalotusta hegemoniselle kansalliselle kuvastolle. Myös Sirpa Kähkösen tamperelaistarina ”Kesän 1939 poutapilvet” oli koskettava ja näkökulmaltaan muista poikkeava, sillä siinä muisteltiin myös kansalaissodan varjoja ja punaorpojen kohtaloa.

Varsinkin maaseudulle sijoittuvissa kertomuksissa korostuu pappien vaikea rooli suruviestin tuojina. Maalaistaloissa pelättiin syystäkin kyläraitilla pyöräilevää kappalaista, jolla ei koskaan voinut olla mitään hyvää kerrottavaa. Tarinat sankarivainajien ja niskureiden hautajaisista lomittuvat hienosti, ja myös ruumiiden pesijöiden ja ruumishuoneiden vartijoiden näkökulma välittyy.

Varsinkin Tuomas Kyrö ja Wenla Hiidensalo muistuttavat sotilaiden ja lottienkin huumeriippuvaisuuksista. Hiidensalon novellin höökipulveria liberaalisti nauttiva lääkintälotta Helmi vaikutti uskottavalta hahmolta, ja saksalaisia kiitettiin tämän ihmelääkkeen maahantuonnista.

Kirjaa ei varmasti kannata lukea yhdeltä istumalta, kuten itse tein, vaan hitaammin nautiskellen. Teoksessa ei silti ollut yhtään tarinaa, josta en olisi pitänyt – osassa oli toistoa tai hyvin samantyyppisiä tunnelmakuvia, joissain ehkä runsaanpuoleisesti maalaisromanttista symboliikkaa – mutta jos muistellaan 1940-luvun Suomea, tämä on kai hyvin representatiivinen kokoelma, jossa maaseudun näkökulma syystäkin korostuu kaupungin varjolla. Tarinoiden kokonaisuus tuntui eheältä ja kattavalta, ja varmasti toimitustyö on tehty pieteetillä ja huolella.

Toinen tuntematon ei ollut teos, joka jätti minuun kipinän klassikkojen uudelleentulkinnasta, mutta se oli paljon monipuolisempi ja koskettavampi kokoelma kuin mitä etukäteen arvelin. Uskoisin, että kirja voisi varsinkin koskettaa nuorempia lukijoita, varsinkin niitä, joiden isovanhemmatkaan eivät ole olleet sodassa tai edes eläneet sodan aikaan.

tuntematon-sotelasTämän teoksen jälkeen tuntui, että olen jo melkein lukenut Tuntemattoman sotilaan, mutta edelleenkään en ole säntäämässä sitä lukemaan pakottavan tarpeen ohjaamana. Sen sijaan voisin katsastella joensuulaisen pienkustantamo Kirjokannen modernimpaa parodista uudelleentulkintaa, eli pseudonymi Vieno Linnan teosta Tuntematon sotelas (2018), joka kertoo soteuudistuksen syövereistä. Jo kansikuvan tasolla se herättää minussa enemmän uusia ajatuksia kuin Toinen tuntematon.

Kesäkuunnelman aatelia

heikki-kinnunen-ilosia-aikoja-mielensapahoittaja-kuvauksissa-19-9-2017-2Täytyy myöntää, etten ole Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta lukenut kuin alkupäätä. Varmasti olen myös kuunnellut sen alkuosaa kuunnelmana, vaikka en suuri kuunnelmaihminen olekaan. Sinuhe Egyptiläisen kuunnelmaversiokin on jäänyt kesken, vaikka koin taannoin onnistumista tuon edelleen lukemattoman teoksen kuuntelemisessa.

Mutta nyt kolahti kunnolla: kuuntelin Mielensäpahoittaja maailmalla – sarjan putkeen kesän alkajaisiksi viime viikonloppuna samalla, kun pohdiskelin, mitä tänä kesänä tekisin. Sarjassa tuttu karvahattu saa kutsun lähteä Fuengirolaan veljeään tapaamaan, eikä veljestä ole mitään kuulunut 32 vuoteen. Matkalle lähdetään lentäen, mutta suunnitelmat pilaa tuhkapilvi, jonka vuoksi kone joutuu jäämään Tukholman Arlandaan. Matkakaveriksi vanha körmy saa salaperäisen Rouva Insinöörin, jolla ei taida ihan olla puhtaat jauhot pussissa.

Toki kuunnelma operoi tyypillisimmillä kansallisilla stereotypioilla: Tanskassa asuu lähinnä sikafarmareita, saksalaisten vakava tehokkuus hämmentää, ja italialaiset ovat joko gigoloja tai jalkapallohuligaaneja. Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan ole mikään turha ummikko ulkomailla, vaan selviää tiukemmistakin tilanteissa. Lempijaksoni tässä saagassa oli ”Karjalanpaistia Italiassa”, jossa kokkailtiin paperittomien  siirtolaisten kanssa Milanon keskustassa avotulilla. Hahmon aito halu tutustua ja ymmärtää ”kaksoisvirtojen maan asukkeja” jopa vähän itketti.

Vaikeiden sisarussuhteiden analyysi vie kuunnelman pelkästä komediasta syvemmille vesille. Luulen, että juuri siinä piilee tämän rakastetun kirjasarjan salaisuus. Molemminpuolista mykkäkoulua pitävät sisarukset kai ovat suomalaisissa suvuissa aika yleinen ilmiö, samoin perintöä manipuloivat huijarit. Tässä Tarmo-veli on lopulta aivan yhtä symppis kuin kotiin jäänyt pikkuveljensä, vaikka onkin elänyt huikentelevaisesti.

Heikki Kinnunen on roolissaan aivan mahtava, tosin ovat olleet aiemmatkin karvahatut. Antti Litjan lisäksi roolia näyttää lavalla kuuluisista näyttelijöistä esittänyt ainakin Vesa Vierikko.

Tämä fiktiivinen tuotos on luultavasti kaikista Mielensäpahoittaja-teoksista vauhdikkain, ja siinä päästään pohtimaan muitakin kysymyksiä kuin perunalaatujen paremmuutta tai lättähattujen ja kukkopillin soittajien kummallisuuksia. Innostuin kuunnelman road movie-meiningistä niin kovasti, että päädyin sen jälkimainingeissa varaamaan myös itselleni vuoden matkajokerin, eli olen lähdössä maateitse Berliiniin. Matkalla voisi hyvinkin kuunnella muutaman kuunnelman tai äänikirjan, koska bussimatkat tulevat olemaan pitkiä ja puuduttavia. Tätä kuunnelmaa suosittelen juuri pitkille kesämatkoille, koko perheen ja eri-ikäisten porukoiden viihdytykseksi.

(Toim. huom. Oheinen kuva ei ole uudesta kuunnelmasta, vaan Ilosia aikoja-elokuvan kuvauksista viime kesältä.)

Veikkauksia Finlandia-finalisteista

IMG_1813Huomenna julkistetaan Finlandia-palkintokisan finalistit, ja olen tässä kuumeisesti kampaillut blogiani ja tehnyt omia veikkauksiani. Aivan kartalla en ole kaikkien viime ja tänä vuonna julkaistujen romaanien julkaisupäivistä, joten joku veikkaus saattaa osua väärään ajankohtaan.

Kirjailija, jonka tuotanto on viime aikoina osittain jälkijunassa tuonut elämääni paljon iloa ja ihmetystä, on Katja Kallio, ja hänen teoksensa Yön kantaja tuntuisi palkitsemisen arvoisena siksi, että hän avaa merkittävällä tavalla vaiennettua suomalaista naishistoriaa ja onnistuu synkästä teemasta huolimatta luomaan myös toivon pilkahduksia. Kallion teos tuntuu varsinkin kansallisesti merkittävältä, kun taas muissa ehdottamissani teoksissa fokus on yksityisempi.

Tänä vuonna olen saanut paljon irti kahdesta esikoisromaanista, Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät ja Ben Kallandin Vien sinut kotiin. Molemmat käsittelevät yksilön irtaantumista uskonnollisesta yhteisöstä, ja niiden matkassa pääsee myös matkustamaan maailmalle. Nämä teokset tuntuvat tasavahvoilta kielen ja teeman vahvuuden kannalta. Näiden matkassa koin oppivani paljon uutta hengellisyydestä, jota opiskelen myös ammatillisesti.

Yllättävä kirjasuosikkini oli Harri Närhen Kuparitalo, se on julkaistu v. 2016 ja saattaa kuulua viime vuoden teoksiin. Närhi on minulle uppo-outo kirjailija, ja hän pääsi yllättämään raikkaalla monikulttuurisuuden kuvauksellaan ja erikoisilla tulokulmillaan.

Vastaavasti en tiedä, ajoittuvatko Antti Heikkisen kumpainenkaan viimeaikainen teos, Mummo ja Matkamies maan tämän vuoden palkintoehdokkaisiin, mutta hänen rehevä savolaiskuvauksensa on ollut virkistävää ja yhteiskunnallisesti painavaa.

Uskoisin, että finalisteihin kuuluu myös joko Kjell Westö tai Tuomas Kyrö (mutta eivät molemmat), joiden molempien suosio kansan parissa on huikeaa ja varsinkin Kyrön rooli suomalaisen kirjallisuuden viennissä on mielestäni ilahduttavaa. Westön teos ei herättänyt minussa suurta paloa, ja Mielensäpahoittaja-sarjan lukemisessa olen hengähdystauolla, joten on hieman hassua veikata teosta, jota en ole itse lukenut.

Hieman vaihtoehtoisemman kirjallisuuden eli spekulatiivisen fiktion kentältä poimisin kandidaatiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän, ja toivoisin sydämestäni, että kandidaateista edes yksi edustaisi spefiä, fantasiaa tai muuta kummaa.

Veikkaukseni kuuluvat aika lailla valtavirtakirjallisuuden pariin enkä osannut lukemastani ns. taideproosasta ehdottaa yhtäkään teosta, sillä kohtaamiset sillä saralla ovat olleet hieman pliisuja. Runoja, esseitä tai aforismejä en ole lukenut melkein ollenkaan, joten pystyn veikkaamaan vain proosaa.

PS: Veikkauksia oli jouhevaa tehdä kaamosta paosssa Metso-kirjaston kirkaslampun valossa.

 

Köyhien tavisten palvelukodissa

viimeiset_villitykset_geronMuistaako kukaan 80-luvun nuortenkirjallisuuden hittiteoksia, Sue Townsendin Hadrianus Molen päiväkirjoja? Nyt Hadrianus on saanut samanhenkisen kilpailijan geriatrian rintamalta Hollannista. Salanimellä kirjoittavan Hendrik Groenin Viimeiset villitykset (Gummerus, 2017, suom. Sanna Van Leuuwen) kertoo 83 1/4-vuotiaasta Hendrikistä, joka asuu palvelutalossa eikä tosiaankaan pidä vanhuksista. Purkaakseen todellisia tuntojaan kiltteyden syndroomasta kärsivä mies alkaa kirjoittaa päiväkirjaa vanhainkodin arjesta.

Humoristisia ikääntymisestä ja vanhuudesta kertovia teoksia on viime aikoina tipahdellut eri maista. Itse pidin kovasti Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjasta ja tylsistyin ruotsalaisen Catharina Ingelman-Sundbergin seniorikoplasta kertovan sarjan parissa (johon tässäkin viitataan). Hendrik Groen-hahmon kerronta asettuu suhteessa näihin viihteellisiin dekkareihin kuivemman huumorin ja rankemman yhteiskunnallisen analyysin tasolle. Hendrik ei ole koskaan pystynyt säästämään vanhuutensa varalle, joten hänet sijoitetaan köyhien tavisten palvelukotiin, jossa ei tunneta käsitettä biodynaaminen ravinto. Muualla Amsterdamissa on tarjolla kovin vaihtoehtoisia asumiskokeiluja antroposofeille ja anarkisteille. Tietysti Hollannissa on myös koirien vanhainkoteja ja täysin turvallisia, suljettuja asuinkortteleita muistisairaille.

Jos Hendrikin seikkailuja vertaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-hahmon pohdintoihin, sitäkin kautta oppii paljon vanhusten erilaisista elinympäristöistä ja tarpeista Euroopassa. Urbaani Hendrik on yhtä skarppi ja analyyttinen hahmo kuin Mielensäpahoittaja, mutta hän ei ryve nostalgiassa ja osaa nauttia dekadenteistakin retkistä casinoon, viininmaisteluun, valokuvasafarille ja Autot-elokuvan 3D-näytäntöön. Hendrikin Vanha vaan ei vainaa-kerho rikkoo rajoja, mutta herättää myös pahennusta, sillä siihen ei noin vaan liitytä.

Hollantilainen kirjallisuus on minulle terra nullius, ehkä viimeksi olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan. Elämänilon ja odotushorisontin suhteen molemmissa teoksissa on sama vire, raivokas hetkiin tarttuminen ennen kuin on liian myöhäistä. Hendrikin taustasta ennen palvelutaloon joutumista kerrotaan lopulta hyvin vähän; kuollut tytär ja toisessa laitoksessa kauan vihanneksena virunut vaimo ovat miehen esihistoriaa. Uusi, itseäkin vanhempi naisystävä Eefje tuo miehen elämään potkua, vaikka onni onkin lyhytaikaista. Eefjellä on pistämätön kirjamaku vielä kuolinvuoteellaan, hän pitää mm. Paolo Giordanosta ja Muriel Barberystä. Hendrik on kekseliäs ja kärsivällinen saattohoitaja, joka ymmärtää tehdä toiselle kuten toivoisi itselleenkin tehtävän.

Hollantilaisesta kulttuuristakin teos kertoo mehevästi. Mustan Petterin piilorasistisesta olemuksesta saadaan aikaan komiikkaa vanhainkodissakin, vaikka porukkaan mahtuu vain yksi erivärinen asukas Pakistanista. Hoitohenkilökuntaan mahtuu enemmän diversiteettiä, joten Mustaa Petteriä ei tarvitse kenkälankilla maalata. Mustan Petterin historiallinen merkitys on ollut siirtomaavaltiossa suurempi kuin Suomen Tiernapoikien murjaanien kuninkaalla.

Ymmärrän, miksi teos on ollut myyntimenestys niin monessa Euroopan maassa. Teos herättää hilpeyden lisäksi myös kriittistä pohdintaa palveluntuotannon logiikasta uusliberaalin markkinatalouden syövereissä. Hendrikistä on vaarassa tulla heittopussi, jonka oikeutta asumiseen tuttujen ihmisten keskellä ei voida taata. Jonot palveluasuntoihin ovat pitkät ja ”uusille vanhuksille” on koko ajan rakenteilla kummallisempia ja kustannustehokkaampia ratkaisuja. Hollannissa ja Suomessa näyttää olevan hyvin samansuuntaisia linjauksia suhteessa asiakkaiden maksukykyyn, ja kirjaa lukiessa tulikin mieleeni kysymys, onko humaanius enää universaali arvo, vaiko pelkkää kauppatavaraa. Kuinka pieneen ja vaatimattomaan tilaan köyhimmät vanhukset voidaan survoa, ja missä menee elämisen ja säilömisen raja?

HELMET- haasteessa teos sijoittuu kohtaan 39: ”Ikääntymisestä kertova kirja”. Lämmin kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

Pappapuolen kevyet mullat

Lipasti+Roope+Perunkirjoitus+kirjan+kansiRoope Lipastin romaania Perunkirjoitus (Atena, 2013) suositeltiin Hervannan kirjastossa huumorihyllyssä. Lipastin muistan takavuosilta Kotivinkki-lehden oivana kolumistina, joka kirjoitti maallemuutosta ja vanhan talon remontoinnista sydänverellä. Perunkirjoitus on hänen toinen romaaninsa, jossa veljekset eivät ole kuin ilvekset eikä Suomen maantiede matkaajille kovinkaan tuttu. ”Missä on Karjala?” on toisen heistä aito kysymys reissuun lähdettäessä.

Road movie alkaa Turusta, tai oikeastaan Hangosta, jossa Jannen ja Teemun edesmenneen mummon mies, Jalmari, on lähtenyt tuonilmaisiin palvelukodissa 90+-vuotiaana. Jalmarilla ei ole lähiaikoina ollut muita vieraita kuin nämä nelikymppiset veljekset, ja Jalmarin taustakin on miehille osittain tuntematon. Heille on kunnia-asia toimittaa miehen tuhkauurna perunkirjoituksen kautta Punkaharjulle, josta mies kuulemma on kotoisin. Molemmilla on toive suuresta miljoonaperinnöstä, vaikka ainakin Teemu pyrkii osoittamaan veljelleen, ettei ole rahanahne materialisti.

Isoveli Teemu on väitöskirjan tehnyt vakuutusmatemaatikko, entinen teologi ja pikkuveli Janne peruskoulun kesken jättänyt elämäntaiteilija. Molemmat ovat sinkkuja eri syistä. Perheessä Janne on dominoinut perheen arkea raivokohtauksillaan ja käytöshäiriöillään; Teemun ongelmiin ja sisäiseen maailmaan vanhemmilla ei ole ollut aikaa perehtyä juniorin kuormittavuuden vuoksi. Nuoruusvuosilta Janne muistaa pikkuveljen alati vaihtuvat tyttöystävät ja huoneen suljetun oven – lihallisen paratiisin, jonne hänellä kunnon poikana ei ole asiaa. Varttuessaan hän kehittää kiinnostuksen Jannen naisiin, jopa tämän ex-vaimoon Elliin. Janne on synnynnäinen hurmuri, puoleensavetävä renttu, jonka rytmitaju on pistämätön. Pikkuveljellä riittää myös pokaa neuvoa isoveljeään laihdutuksesta ja oikeasta asenteesta naismaailmassa. Ajaessaan kohti itää Jalmarin elämän merkittävien paikkojen kautta miehille tarjoutuu myös tilaisuus korjata suhdettaan. Kansikuva on varsin osuva – parin vuoden ikäeron omaavat veljekset ovat henkisesti ja fyysisesti juuri kuvan näyttämässä tilassa.

Minusta oli virkistävää vierailla Jannen ja Teemun kyydissä sellaisilla mitättömillä paikkakunnilla kuin Forssa, Valkeakoski, Hollola ja Kouvola. Pappapuolen tuhkauurna meinaa unohtua moneen osoitteeseen, sillä Janne kokee elämäntehtäväkseen käyttää tuhkia Jalmarin elämän keskeisillä näyttämöillä. Koska levottoman Jalmarin papereista löytyy viitisenkymmentä asuinpaikkaa, joka kirkonkylälle ei ehditä, mutta yritys on aito. Päästessään Imatralle, perunkirjoituspaikkakunnalle, miehet päättävät panna elämän risaiseksi legendaarisella Valtionhotellilla. Teemun toimiessa kuskina Janne on tähän asti teeskennellyt juovansa viinaa taskumatista, jossa on ollut pelkkää mansikkamehua. Alkoholin juomisen teeskentelyn mysteerio kertookin paljon Jannen luonteen paradoksaalisuudesta. Imatra on tässä saagassa suureellinen paikkakunta, perhedraaman ennalta-arvaamaton näyttämö, jolta kumpikaan ei palaa entisenään.

Historiallinen ulottuvuus on myös kiinnostava, mutta hieman kliseinen. ”Mummoni ja Mannerheim”-teemaa kun on varioitu jo monessa muodossa, joten en kovin kostunut Jalmarin syntyhistoriasta kansalaissodan keskellä. Sotaveteraanien muistamiseen Lipasti ottaa kiivaasti kantaa muistuttaen meitä noloista euron eläkekorotuksista, jotka enemmän käänsivät veistä haavassa kuin kunnioittivat itsenäisyytemme puolesta taistelleita. Kouluja käymättömän Jannen halu ymmärtää pappapuolensa vaiheita koskettaa aitoudessaan ja kertoo jotain omaehtoisesta, elinikäisestä oppimisesta. Jos lähtökohtana on ”Missä on Karjala?”, tämän matkan aikana miehelle tapahtuu paljon positiivista.

Huumoriosastolla Lipastin tyylistä tulee mieleen Tuomas Kyrö ja Miika Nousiainen, mutta vain etäisesti – hänellä on omaakin substanssia, joka ei ole täysin verrannollinen ikäluokkansa jo kuuluisuutta niittäneisiin kertojiin. Yhtäläisyydet löytyvät erityisesti 80-luvun popkulttuurin ja esineistön puolelta – ajan henki tiivistyy tässä Einin C-kasettikokoelmaan, jota Janne säilyttää autossaan kuin pyhäinjäännöksiä. Veljesten tarinasta löytyy vähintään yhtä syvää traagisuutta kuin Miika Nousiaisen Metsäjätissä, tosin Lipasti ei ole taipuvainen luokka-analyysiin samassa mittakaavassa. Huumori on tässä parhaimmillaan puhumattoman epämukavuuden vyöhykkeillä, kuten kaksikon saapuessa Kouvolaan etsimään Jalmarin työhistorian murusia tehtaalta, jonka arkistoista ei löydy hänestä jälkeäkään: ”Katsoimme rakennusta niin kuin turistit, jotka kuvittelevat, ettei kohde olekaan sellainen kuin matkaesitteen kuvissa. Tai niin kuin jos olisi huijattu kansalaisopiston itseilmaisun kurssille, jossa vaaleanpunaiseen paituliin pukeutunut muhkeaviiksinen sosiaalialan koulutuksen saanut mies haluaa rikkoa jään ja pakottaa kaikki koskettelemaan toistensa neniä.” (134-5)

Koin tuon episodin omakohtaisesti ja viimeistään tuossa vaiheessa tulin vakuuttuneeksi Lipastin kertojan taidoista. Koska minunkin sisällä asuu nolostuttava Heikkis-Jamo, jonka kaapista ulostuloa en aina pysty pidättelemään, koin teoksen henkisen ilmapiirin kotoisaksi. Molempien veljesten sielunmaisema pääsi yllättämään monessa otteessa. Romaani kuori itseään auki kuin mehevä sipuli ja jätti kauttaaltaan ruokitun tunteen muhimaan.

Kuka on lukenut Suuren Oravakirjan?

Pancol oravatKatherine Pancolin Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (Bazar, 2013, suom. Lotta Toivanen) on eläinaiheisen, pariisilaisesta kirjailija-Joséphinesta kertovan trilogian viimeinen osa. Luulen, että moni on tarttunut teoksiin pelkästään iloluontoisen kansigrafiikan lumoamana, eikä sekään ole huono syy –  kannen ja sisällön välillä on selvä synkronia.

Edellisissä osissa fiilistellään krokotiilien ja kilpikonnien sielunmaailmoissa (olen näemmä arvioinut tänne molemmat). Pancolin kirjasarjat perustuvat uskolliseen fanitukseen, joten suosittelen niiden lukemista kronologisessa järjestyksessä. Henkilöitä teoksissa on paljon ja juonenkäänteiden hauskuus perustuu lukijan hyvään muistiin. Kolmas osa on 921-sivuinen järkäle, joka makaa pöydälläni vielä kovakantisena painavana versiona. Kirjan lukemisessa on ollut haasteena sen pysyminen käsissä – sitä ei missään nimessä lueta väsyneenä sängyssä, vaan sille pitää varata tukeva pystyasento. Matkalle en tätä ottaisi mukaan; mökkireissultakin sen takaisin raahaaminen tuntui turhauttavalta.

Pancolilta on taatusti kysytty loputtomia kertoja tiivistämisen taidosta, ja tässä kolmasosassa ärsyttävintä olikin edellisten romaanien tapahtumien runsas toisto. Ilman toistoa teoksen olisi saanut kurottua ehkä puoleen, sillä sisällöllisesti teos on ohuempi kuin aiemmat osat. Nousee myös kysymys kustannustoimittajan roolista: eikö hänen tehtävänään olisi kriittisesti karsia pahimpia ylilyöntejä? Valitettavasti Oravakirjaa lukiessa tulee mieleen, että tässä on maksimoitu kaupallinen hyöty varmistaen, että aiemmista osista tietämätön lukijakin pääsee varmasti kärryille. Tämä johtaa kielenkäyttöön, jota kutsun Pupu Tupuna-kerronnaksi: arjen pienet tapahtumat ihastuttavat ja vihastuttavat samaan aikaan. (Pupu Tupunat olivat lempikirjojani lapsena, mutta aikuisena pyrin välttämään niiden lukemista lapsilleni kuin häkää niiden aiheuttaman lobotomian tunteen vuoksi.)

Tässä tapaamme pariisilaisen Cortèsin perheen suunnilleen samoissa kuvioissa kuin kakkososassa. Äiti Joséphine on toipumassa siskonsa Iriksen murhasta ja haikailee samalla ex-vävynsä Philippen perään. Esikoistytär Hortense käyttää ikävästi hyväkseen Joséphinen parhaan ystävän Shirleyn ystävää Garya ja kuopus Zoé seukkaa entisen naapurinpojan Gaétanin kanssa. Suhteiden soppa on hyvin sisäsiittoinen, perustuen menneiden märehtimiseen ja pitkiin mykkäkouluihin. Romantiikka on vaikea laji kaikille päähenkilöille, mutta älyä ja elämäniloa riittää muillekin jakaa.

Osa juonenkäänteistä on liioitellun uskomattomia: esimerkiksi Shirley on Englannin kuningattaren lehtolapsi ja tässä kolmannessa osassa merkittäväksi hahmoksi nousee myös Pariisissa 50-luvulla filmannut Cary Grant. Tosin fiktiossa on lupa liioitella ja oikaista mutkia suoriksi niin paljon kuin sielu sietää. Kiinnostavalla tavalla osa kuvauksesta muistuttaa esim. Tuomas Kyrön uusinta romaania Kunkkua (2013)- kyllä tässäkin pannaan naapurivaltion monarkiaa aika halvalla, vaikka tyylilaji on eri.

Positiivista teoksessa ovat sopivasti vinksahtaneet sivuhahmot, esim. näpistelyä harrastava isoäiti Henriette, koditon Becca, jonka tausta on sopivan mystinen ja Philippen uusi tyttöystävä, työtön Dottie, joka keskittyy onnellisuuden kylvämiseen ympärilleen. Philippen henkinen kasvu leskeksi jäätyä on sydäntä lämmittävää ja vähemmän kliseistä. Ylipäänsä Pancolin hahmot ovat sopivan rosoisia ja elämän kuluttamia, usein myös jokseenkin syrjääntyneitä. Hän osaa ottaa yhteiskunnan koko kirjon mukaan juoneen, joten teokset muistuttavat värikkäitä ryijyjä.

Pancolin ystäville ilouutisena tulee, että lokakuussa julkaistaan hänen uuden kirjasarjansa Muchachas /Mimmit suomennetut osat. Ranskaksi lukeva kaverini ei antanut uudesta sarjasta ylistävää palautetta, mutta voisi uusia teoksia silti vilkaista. Esim. toisen suuresti ihailemani ranskalaisen kirjadiivan Anna Gavaldan tuotannossa on ollut ilahduttavaa vaihtelua aiheiden ja myös teosten pituuden suhteen. Pancolilta odotan myös jotain täysin uutta ja erilaista. Pancol on myös tulossa Turun kirjamessuille lokakuussa, joten ehkä näemme joidenkin blogiystävien kanssa siellä?

Hyväuskoisuuden ylistys

Shusaku EndoJapanilainen Shusaku Endo oli minulle uppo-outo kertoja, vaikka Verraton hölmö (1959, suom. 1983) onkin odottanut lukijaansa hyllyssäni vuosikaudet. Endoa on kutsuttu Japanin Graham Greeneksi, ehkä johtuen siitä, että molemmat ovat kiinnostuneet moraalisista pohdinnoista, seikkailuista ja roomalaiskatolisesta uskosta. Kristitty Endo vietti nuorena pitkiä aikoja Ranskassa, mikä näkyy myös tämän romaanin aihevalinnassa. Kerronnan tempokaan ei ole tyypillisen japanilaisen viipyilevää tai luonnon ihmeiden ympärillä hiljentyvää, vaan dynaamisen toiminnallista.

Turhaa vetää liian pitkällisiä johtopäätöksiä japanilaisen ja eurooppalaisen kerronnan eroista, kun japanilaisen kirjallisuuden otokseni on kuitenkin edelleen vaatimaton. Mutta japanilaisissa romaaneissa minua enimmäkseen viehättää joko hidas kontemplatiivisuus tai monikerroksinen postmoderni intertekstuaalisuus. Verraton hölmö tuntui japanilaiseksi romaaniksi modernin eurooppalaiselta siksi, että siinä on selkeä lineaarinen juoni eikä siinä palvota luontoa tai perinteistä japanilaista estetiikkaa.

Aikuiset tokiolaiset sisarukset Takamori ja Tomoe saavat tietää, että Takamorin nuoruuden ranskalainen kirjeystävä Gaston Bonaparte on tulossa Japaniin rahtilaivalla. Japanilaisen vieraanvaraisuuden konseptiin kuuluu ulkomaalaisen vieraan vastaanotto satamassa, vaikka Takamori ei koe tuntevansa Gastonia lainkaan. Satamassa sisaruksia odottaa hevosennaamainen korsto, jonka ulosanti sekä japaniksi että ranskaksi vaikuttaa lapsenomaisen hölmöltä. Varsinkin Tomoe-siskoa tämän ruman ja kömpelön vieraan mukana roikottaminen hävettää, mutta homma on hoidettava taiteen sääntöjen mukaan vaikka hampaat irvessä.

Tomoen ja Takamorin suhde on stressaantunut raha-asioiden, siskon pedantin nalkutuksen ja veljen laiskuuden ja leväperäisyyden vuoksi. Kumpikaan ei usko, että toinen koskaan pääsee naimisiin em. piirteiden vuoksi. Tomoe hankkii italialaisen yhtiön sihteerinä ja tulkkina enemmän kuin veljensä ja on urakehityksessään suunnilleen niin pitkällä kuin mihin 1950-luvun tavallisen perheen japanilainen tyttö voi päästä. Endo oinastelee, että tulevaisuus on naisten hallussa johtuen muuttuvista koulutusoloista ja naisten omasta aloitteellisuudesta.

Gaston on vapaa sielu, joka ei kauan isäntäperheensä nurkissa viihdy. Hän haluaa kokea Japanin omin nokkineen tavaten mahdollisimman erilaisia ihmisiä. Ensimmäisenä hän päätyy Tokion nuhjuisimmalle tuntihotellialueelle, josta hän päätyy pelastamaan prostituoidun väkivaltaisen asiakkaan kynsistä. Prostituoitu vie hänet vanhan miehen, kunnioitettavan sensein luo, joka on kasvoista ennustaja. Ennustajan luona Gaston saa seurakseen kulkukoiran jonka hän ristii humoristisesti Napoleoniksi, sillä kaikki japanilaiset haluavat tietää, onko hän kuuluisaa Bonaparten sukua. Ei hän ole, hän on tavallinen ”poppeli” Savoyn vuoristosta Sveitsin rajalta, mies, jonka kohtaloksi on tullut muiden, nopeampien ja älykkäämpien seuraaminen ja raskas fyysinen työ.

Gastonin hahmosta mieleeni tuli häiritsevän anakronistisesti  Gerard Depardieu, näyttelijä joka on onnistunut tekemään kömpelyydestään ja suuresta koostaan varsinaisen tuotemerkin. Voisin hyvin kuvitella Depardieun Gastonin roolissa; joitain vastaavia roolejahan hän on vetänyt amerikkalaisissa leffoissa. Varsinkin Tomoe-sisko joutuu nielemään pettymyksensä, sillä hän on odottanut komeaa latinalaistyyppistä Adonista, jolla on muodikkaat vaatteet ja moitteettomat tavat, mutta saakin kotiinsa melkein puhumattoman puusta veistetyn Goljatin.

Gaston päätyy syvälle Japanin alamaailmaan, lopulta vaarallisen palkkamurhaajan panttivangiksi operaatioon, jossa on tarkoitus kostaa murhaajan veljen tapattaneelle sotaveteraanille. Kaikki, jotka Gastonin tapaavat, jäävät ihmettelemään hänen pyyteettömyyttään ja hyväntahtoisuuttaan. Tomoe ja Takamori käyttävät lähes kaiken aikansa miehen etsintään ja pelastamiseen hankalista tilanteista.

Verrattomassa hölmössä esitellään juuri niitä epämukavia ja suttuisia puolia Japanista, joita kunnon isäntä tai emäntä ei koskaan ulkomaalaisille vieraille näyttäisi. Kai tässä yritetään rikkoa turhan vieraskoreuden myyttejä. Gaston ei ole tippaakaan kiinnostunut perinteisistä turistikohteista, vaan haluaa hengailla takakujilla ja kansankuppiloissa. Hölmö gaijin osoittautuukin vaihtoehtoiseksi matkailijaksi, joka uskaltaa ottaa riskejä, joita isäntäväki ei ottaisi kuuna kullanvalkeana.

Kulttuurien törmäyskurssien esittely on tämän päivän näkökulmasta melko pliisua, varsinkin jos lukija tietää vähänkään Japanista. Täytyy kuitenkin muistaa, että 1950-luvulla keskiverto eurooppalainen lukija ei ollut todennäköisesti käynyt sushibaarissa tai valistanut itseään ninja-elokuvilla. Teoksen ideaali kohderyhmä on todennäköisesti ei-japanilaiset lukijat, tosin saa japanilainenkin tästä sopivan outoutetun luennan omasta yhteiskunnastaan. Gastonin ja Napoleon-koiran symbioosista tuli jopa mieleen Paasilinnan Jäniksen vuosi ja Kyrön Kerjäläinen ja jänis. Tässä siis kaikille veijariromaanien ystäville helppolukuinen ja Japanin kulttuuriin sisäänheittävä klassikko.

 

Gullytownin päätön kana

Emerald GermsPatrick McCaben Emerald Germs of Ireland (2001) on yksi kymmenistä hamstraamistani kirjaston poistokirjoista, jotka ovat odottaneet vuoroaan hyllyssäni vuosikausia. Tartuin siihen uudella innolla nyt, kun koitan kartoittaa vihreän saaren nykykirjallisuuden tilaa ja pääsin luku-urakassa melkein loppuun, ymmärtämättä tekstistä paljoakaan.

Englannin kieleni pitäisi olla melkein tasavahva suomen kanssa. Olen viettänyt Irlannissa aikaa seitsemän kuukautta elämästäni ja seurannut sen kirjallista elämää ainakin vuosikymmenen. Ymmärrän melko hyvin paikallisia murteita ja tunnistan ison läjän ”irkku-ismejä” – outoja paikallisia puheenparsia. Mutta nyt sain haasteekseni romaanin, jossa kulttuurihistorialliset koordinaatit olivat niin outoja, että jouduin joka sivulla ravistelemaan itseäni pysyäkseni edes vähän kärryillä. Tunnistin dominoivan uskovaisen äidin, turvetta aasin selästä myyvän kauppiaan, liukaskielisen maakauppiaan ja mustasukkaisen vaimonhakkaajan, mutta kielellisellä ja intertekstuaalisella tasolla olen ulalla. Jopa James Joycen Odysseuksen lukeminen (jota en ole koskaan saanut loppuun) ei tuntunut näin hankalalta.

Smaragdinvärisiä pöpöjä tässä metsästetään ja luulisin, että metaforisella tasolla McCabe haluaa kertoa irlantilaisten kansansairauksista ja kansallisista pakkomielteistä – alkoholismista, huumeriippuvuudesta, sosiaalisista fobioista, seksuaalisista turhaumista ja katolisen kirkon palvonnasta. Romaanin päähenkilön nimi on melkein kuin kirjailijan Pat McNab, hän on neljäkymmentäviisivuotias poikamies, joka on juuri surmannut äitinsä. Selviytyäkseen syyllisyystripistä hän alkaa kuunnella äitivainaansa levyjä, joko kännissä tai taikasienien vaikutuksen alaisena. Kirjan kappaleet on omistettu 60-70-luvun hittibiiseille.

Levyjä kuunnellessa kaapista alkaa löytyä monenlaisia luurankoja – muistoja perheväkivallasta, koulukiusaamisesta, ensirakkauden aiheuttamasta sydänsurusta ja Amerikan-tädin pornovideoiden katselusta. Pat McNab on klassinen peräkammarin poika, jonka elämä on keskittynyt pikkukaupungin Gullytownin tunkkaisen Sullivanin pubin baaritiskille, jolla hän ei sylje minkäänväriseen lasiin. Miehen lempidrinksuja ovat Bols Advocaat-munalikööri ja kuiva Martini. Tilaamalla näitä outoja drinksuja hän pitää baaria pystyssä vahvemmin kuin tavikset, joille kelpaa hanaolut. Ehkä hän on kirjailijan alter ego, kuvitelma siitä minkälaiseksi McCaben elämä olisi muodostunut, jos hän olisi jäänyt asumaan kotikyläänsä.

Teoksessa on nerokas konsepti, joka on pilattu liiallisella sanatulvalla – tai yksinkertaisesti en ymmärrä McCaben tyylilajia, joka Wikipedian mukaan on ”black” tai ”neo-delusional”. Suoraan sanottuna en ole tainnut koskaan nauttia yhdestäkään teoksesta, jossa kännätään tai käytetään huumeita koko ajan. Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan luin ahmien, koska sen kieli oli selkeää ja Charles Bukowskia ihailen hänen kulttistatuksensa vuoksi. Tässä koitetaan puhua vakavistakin asioissa ympäripäissään tai huumehuuruissa, enkä vaan pääse näille tripeille mukaan.

Voipi olla, että McCabe edustaa ”käännöskelvotonta” (untranslatable) kirjallisuutta – ainakin tässä romaanissa on niin paljon Irlanti-spesifejä koordinaatteja, että maahan juurtumattoman lukijan on vain arvattava puolet sen sanomasta. Samaa olen usein miettinyt lukiessani Tuomas Kyröä – osa hänen teoksistaan, erityisesti Mielensäpahoittaja-sarja, tuntuu vaan niin Suomi-spesifiltä, etten tiedä, voisivatko ulkomaalaiset, Suomea huonosti tuntevat kaverini päästä sisään noihin maailmoihin (osalla taas on selkeä markkina-arvo myös käännöksinä). Väinö Linnasta ja Kalle Päätalosta puhumattakaan. Aleksis Kivi ja Minna Canth ovat tehneet käännöksinä erityisesti kehitysmaista tuleviin ulkomaalaisiin kavereihini vaikutuksen. 1800-luvun klassikot kun kertovat samanlaisesta köyhyydestä ja periferisyydestä kuin mitä he ovat omassa elämässään kokeneet.

Jos romaani on ”sika joka on syönyt kaiken”, McCabea lukiessa tulee silti olo, että ehkä sikaa ei olisi kuulunut lihottaa liikuntakyvyttömäksi. Pat McNab on välillä karsinassaan viruva teollisuuspossu, välillä päätön kana, mutta en pääse lähelle hänen ihmisyyttään.

Paska trippi, mutta tulipa tehtyä.

 

Tissit, tennis ja tuplajuusto

kunkkuHarvoin hankin joululahjoja lokakuussa, mutta nyt oli pakko, sillä itsekkäistä syistä tahdoin salalukea Tuomas Kyrön Kunkun (2013, Siltala) ennen sen paketointia.

Kunkkua on hehkutettu ensimmäisissä arvioissa Kyrön ehkä parhaaksi romaaniksi. Tässä yhdistyykin moni hänen lempiteemoistaan: hullunkuriset perheet, lähihistoria, urheilu ja K-junan radanvarsimaisema. Monarkia-Suomen pääkaupunki on 700 vuotta ollut Vantaa, ja Afrikan entisissä siirtomaissa on Pikku Martinlaaksoja. Penttisten suku on synnyttänyt vuosisatoja samassa synnytyshuoneessa ja potkaissut tyhjää viereisessä kuolinhuoneessa. Vanhojen kunkkujen istukat seisovat nätissä rivissä muumioituina ja parfymoituina.

Tulee mieleen takavuosien kirjoittajakoulussa oppimani motto: ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken”. Tässä romaanissa kaikkiruokaisuus on siunaus ja taakka. Absurdiin komediaan kuuluu hersyvyys ja vauhti, eikä Kalle XIV Penttisen alias Penan elämään näytä kuuluvan suvantovaiheita. Monarkian kaaduttua ja Kunkun jouduttua tukityöllistetyksi varastomieheksi elektroniikkaliikkeeseen kohellus vaan muuttaa muotoaan. Penan elämäkerta noudattaa löysästi naapurimaamme monarkin elämänkaarta, mutta on läpeensä suomalaistettu. Nopeasti Pena oppii vantaalaisen  peruselämän pikku ilot ja salat, esimerkiksi oikea-oppisen jauhelihakeiton valmistuksen (liha siihen lisätään pannulta erikseen, sillä osa syöjistä on aina vegaaneja – kiitos Tuomas hyvästä vinkistä!).  Penan ja Kallen narratiivit kulkevat romaanissa rinnakkain; itse nauroin enemmän Penan edesottamuksille ja koin Kallen osiot paikoitellen turboahdetuiksi.

Hyvien ja huonojen uutisten kilpakumppanit Kyrö ja Nousiainen ovat taatusti imeneet vaikutteita toisiltaan. Kunkku muodostaakin kiinnostavan jatkumon Vadelmavenepakolaiselle, jossa nauretaan suomalaisten heikolle kansalliselle itsetunnolle. Kunkussa taas Suomi on pohjoisen Euroopan johtotähti talouden, popmusiikin ja teknologian saroilla. Suomessa isyyslomakin on julistettu pakolliseksi jo 30-luvulla, eikä ”veminismistä” tarvitse enää pahemmin saarnata. Ruotsi taas sinnittelee köyhänä kehitysmaana, jota vallankaappaukset ja luonnonkatastrofit piiskaavat. Ruotsin eristäytyminen ja ruotsalaisten purukalustojen huono kunto huolestuttavat naapurimaan kansalaisia. Aika näyttää, kuinka Kunkku otetaan vastaan Ruotsissa – toimiiko se käännöksenä ja kestääkö ruotsalaisten kantti valta-asemien karnivalistista ympärikääntöä.

Tässä naurattivat eniten lähihistorian arkistoista kaivetut museohahmot, joiden olemassaolon ainakin tämä lukija oli autuaasti unohtanut. Kuningashuoneen petollisena lehdistöpäällikkönä huseeraa Markku Veijalainen valkaistuine hampaineen, ja monarkian lopulta suistaa raiteiltaan Kunkun hairahdus Time Machine-yhtyeen laulaja Sanniin. Maailmanluokan julkkiksista ja valtiomiehistä kukaan ei ole tullut murhatuksi, vaan John F. Kennedy ja Olof Palme pysyvät kunkun lähipiirissä vanhusikään saakka. Kennedy on mennyt uusiin naimisiin Yoko Onon kanssa ja Palme elää Suomessa poliittisena pakolaisena. Nämä historiankirjoituksen ”vinksahdukset” toivat tekstiin iloa ja eloa.

Kunkun vahvuus piilee siinä, että se taatusti saavuttaa erilaisia ja eri-ikäisiä lukijakuntia ja herättää keskustelua kansakuntamme kahvipöydissä. Luin sitä tavallisen elämän ylistyksenä – Kunkullehan ainoat merkittävät asiat tapahtuvat, kun hän saa irtaantua edustusroolistaan. Tämän puolilukutaidottoman tissi-, tennis- ja tuplajuustomiehen elämää kuvataan lämpimällä humanismilla, joka naurattaa olematta ilkeä, luo toivoa epätoivon keskelle.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta minuun ovat silti kolahtaneet Kyrön tuotannosta enemmän hänen pienemmät tarinansa, esim. Kerjäläinen ja jänis, ja alkutuotannon Nahkatakki  ja Tilkka. (Mielensäpahoittaja-sarjastakin tykkäsin, mutta sen kaupallistaminen meni överiksi.) Kunkkua luen enemmän ilmiönä tai ”happeningina” kuin proosateoksena, josta minulla kuuluisi olla vankka mielipide. Kyröllä on niin vahva brändi kansallisena hauskuuttajana, että jotkut vitsit alkavat jo tuntua ennalta-arvattavilta. Ikinä en kuitenkaan haluaisi lukea Kyröltä haudanvakavaa ”taideromaania”, mutta ehkä jotain, jossa ei olisi urheilukisoja eikä kansallisvaltioita.