Turvapaikkana Pikku-Britannia

Teos: Carys Davies: The Mission Station (Simon and Schuster, 2022)

Äänikirjan lukija: Raj Ghatak

Hilary Byrd on lontoolainen keski-ikäinen kirjastonhoitaja, joka on kokenut äskettäin hermoromahduksen, ja päättänyt lähteä toipumaan ulkomaille sen sijaan, että jäisi naimattoman siskonsa hoidokiksi ehkä loppuelämäkseen. Hänen säästönsä riittävät elämiseen jossain matalamman elintason maassa, ja näin ollen hän päätyy etsimään väliaikaista kotia eteläisestä Intiasta.

Ooty on vuoristokylä jossain kaakkois-Intiassa, ja sen sydämessä sijaitsee protestanttien lähetysasema. Hilary vaikuttuu kylän toimivuudesta väliaikaisena turvapaikkana, koska siellä tuntuu olevan kaikkea, mitä hän tarvitsee. Ilmasto on tarpeeksi viileä, botanisessa puutarhassa kasvaa tuttuja, kotoisia kasveja, kuten raparperia, ja paikallinen kirjastokin on viktoriaaniselta ajalta. Ja mikä parasta, lähetysasemalla on tyhjä bungalow vuokrattavana, sillä yksi lähettiläistä on joutunut lähtemään Kanadaan hoitamaan paperiasioitaan.

Lähetysaseman Padre on jo vanha mies, jonka voimat eivät enää riitä kaikkeen, mitä hän haluaisi tehdä. Vaimonsa kuoleman jälkeen hänen talouttaan on tullut hoitamaan nuori Priscilla, joka on lievästi liikuntavammainen ja näin ollut koko ikänsä kristillisen avun tarpeessa. Hilarylla on nolo tunne, että Padre yrittää naittaa nuorta naista hänelle, jotta pääsisi itse eroon huoltovastuustaan. Mutta onko Priscilla itse kiinnostunut itseään vanhemmasta brittimiehestä, joka ei varsinaisesti ole mikään unelmien sulho? Miehestä, joka pystyy tarjoamaan tälle vain kömpelöä kielitunteja ullakolta kaivettujen ikiaikaisten ja lapsellisten Ladybird-kirjojen parissa?

Toisaalla Priscillaa kosiskelee paikallinen cowboy Ravi, mies, joka on omistautunut Johnny Cashille ja rivitanssille. Ne tunteet, jotka Hilaryssa heräävät kolmiodraaman keskellä, ovat hitaita ja kömpelöitä, mutta ehkä suurempia kui mitä hän on saanut kokea aikoihin kotimaassaan.

Kuulin tästä kirjasta jo talvella, kun etsin systemaatisemmin Hill Station-aiheista kirjallisuutta. Teosta on luonnehdittu E. M. Forster-henkiseksi imperialismin kritiikiksi, jossa brittien ja intialaisten suhteita vaivaa loputon väärinymmärrys. Mutta jos näin kirjaa tulkitaan, kyseessä on kuitenkin tämän päivän todellisuutta kuvaava teos, jossa keskeinen poliittinen jännite liittyy kasvavaan hindunationalismiin, jonka silmissä kaikki kristinuskoon liittyvä on epäilyttävää.

Teos on vähäeleinen ikuisen sivustaseuraajan rooliin heitetyn henkilön odysseia, jossa huumori on kuivahkoa toteavaa huvittuneisuutta. Pidin kyllä kovasti kylän tunnelmista, ja jokseenkin viksahtaneista henkilöhahmoista, mutta ehkä olen nyt omassa mielessäni fakkiutunut pohjoisen Intian maisemiin niin, että nämä etelämpiin maisemiin sijoittuvat tarinat eivät yhtä lailla kolahda. Toisaalta jäin ihailemaan Daviesin kertojan taitoja koloniaalisen historian jäänteiden kuvaajana.

Uusnatsi isoisää etsimässä

Teos: I. Allan Sealy: Hotelli Everestl (LIKE, 2000)

Suomennos: Tarmo Haarala

Tämän viikon poistokirja oli taas uusi lisä Himalaja-kokoelmaani. Minun pitäisi ehkä tietää jotain I. Allan Sealysta (s. 1951), sillä postkoloniaalin kirjallisuuden markkinoilla tämä teos on ollut 1990-luvun lopulla lähes yhtä suuri hittiteos kuin Arundhati Royn Joutavuuksien jumala. Mutta tämän teoksen herättämä keskustelu on mennyt minulta ohi. Ehkä tuo kirjan nimi on tuntunut minusta epäkiinnostavalta tai liian turistimaiselta. Olen ehkä ajatellut, että kyseessä on jonkun amerikkalaisen reppureissaajan tilitys henkisestä heräämisestä vuoristoilmassa.

Väärin arvattu. Ja tämähän on yllättävän haastava teos, jos sitä aikoo ymmärtää yhtään syvällisemmin. Se rakentuu kalenterimaisesti erilaisten buddhalaisten kuolemankirjojen ympärille, ja paikallisen botaniikan tutkiminen on yksi keskeinen sivujuonne. Ekologian saralla löytyy myös viittauksia Chipko-liikkeeseen, joka oli merkittävä feministissävytteinen metsiensuojeluun keskittyvä liike varsinkin 1970-luvulla.

Teoksessa on dekkarin ja kauhun siemeniä, vaikka se kuvaa yhtä vuodenkiertoa fiktiivisessä Drummondganjin kylässä ja siellä sijaitsevan majatalon arkea.

Ajallisesti teos sijoittuu oletettavasti 1980-luvun loppuun tai 1990-luvun alkuun. Rivien välistä olin lukevinani, että Neuvostoliitto saattaisi olla vielä olemassa, tai juuri romahtamaisillaan kuvatun vuoden aikana. Punkrockin ilmentymisestä on kulunut kymmenisen vuotta, ja nämä vuoristokylän asukit tietävät hämärästi, mitä punk tarkoittaa, koska välillä turistien joukossa on tyyppejä, joilla on piikikkäitä kampauksia.

Yksi asukeista on nimetön latvialainen merimies, joka on ilmeisesti majaillut Intiassa siitä saakka, kun Baltian maat liitettiin Neuvostoliittoon. Suomikin mainitaan, tosin lähes kursorisesti.

Jälkisanoissa Sealy kertoo löytäneensä inspiraation teokselleen Dehradunin hautausmaalta, jonne hänen brittitaustainen äitinsä oli haudattu vuonna 1987, 63 vuoden iässä. Hautaamisen käytännöthän ovat Etelä-Aasiassa varsin mielenkiintoisia, ja kun muistetaan, että Intian valtaväestö hindut eivät harjoita hautaamista, niin vähemmistöjen hautausmailla on siellä aivan erityinen tunnelma.

Tässä teoksessa osa päähenkilöistä on kristittyjä varsin erilaisista taustoista. Nuori katolinen nunna Ritu saapuu majataloon töihin jostain trooppisemmasta Intiasta. Sisaret Cecelia ja Perpetua ovat jo iäkkäämpiä ja tarvitsevat apua ikäloppujen kanta-asukkaiden hoidossa. Ritu saa vastuulleen vanhimman asukin, entisen vuorikiipeilijä Jedin, joka on varsin haasteellinen hoidettava 90 vuoden iässä. Haasteellinen siksikin, ettei hän suostu poistumaan yläkerran kuumimmasta ja vaikeakulkuisimmasta huoneesta, jota hän on asuttanut iät ja ajat.

Vaikka Ritu on nunnan lupauksensa tehnyt, silti häntä kosiskelee paikallinen kolmikymppinen hindumies Brij. Romanssiin syntyy jännitteitä, kun Brij nähdään brittien perustamalla hautausmaalla auttamassa majatalon uusinta asukkia, saksalaista Ingeä. Hän haluaisi pystyttää kiven kylässä kuolleen isoisänsä haudalle, mutta ei ole tyytyväinen paikallisen kivenhakkaajan työn tuloksiin. Näin ollen hän päättää ryhtyä itse kaiverrushommiin.

Ingen isoisä Otto Plank on joutunut toisen maailmansodan aikana brittien vankileirille, ja kuollut siellä. Hän on jättänyt jonnekin kirjoittamiaan runoteoksia, jotka Inge haluaisi löytää. Nuori nainen kuitenkin kuolee epämääräisissä oloissa toivioretkensä aikana, ja tapauksesta tehdään rikosetsintä.

Oliko Inge sitten uusnatsi, ja mitkä olivat hänen perimmäiset syynsä matkustaa Himalajalle? Ja millaisia salaisuuksia paljastuu Jedin aktiiviuran aikaisista päiväkirjoista?

Jos tämä on historiallinen romaani, niin sen historialliset viitteet ovat tarkoituksellisen epätarkkoja. Jossain taustalla kummittelee jopa edesmennyt pääministeri Nehru, joka myös oli kylässä vankina ennen Intian itsenäisyyttä. Hänen pyynnöstään istutettu ruusutarha on edelleen elinvoimainen. Mutta tässä ilmanalassa kirjat ja paperit mätänevät helposti, ja näin ollen katoavat myös tarkat päivämäärät ja vuosiluvut. Paluu luonnonkierron mukaiseen ajanlaskuun tuntuu loogiselta taloissa, joissa saattaa olla katolla satelliittilautaset, muttei tv-vastaanottimia.

Sealyn tyyli on impressionistinen ja eklektinen, ja muistan lukeneeni 80-90-luvulla enemmänkin tällä tyylillä kirjoitettuja teoksia. Tyylistä huomaa kyllä, että kirjailija on asunut kauan Euroopassa ja Amerikassa, sen verran paljon teoksessa on viitteitä länsimaisiin muoti-ilmiöihin. Hänen tarjoamansa kuva pohjoisen Intian vuoristokylistä on monisyinen ja kerroksellinen. Lukijalta vaaditaan kärsivällisyyttä historiallisten solmujen aukaisemisessa, sillä Sealy ei pahemmin harjoita matkaopasmaista kerrontaa tyhmille ulkomaalaisille. Kirjan voi hyvin lukea avaamatta kaikkia noita solmuja, mutta huolellinen lukija voi hyvällä mielellä taustoittaa haluamiansa kohtia Googlen välityksellä. Itse ainakin googlasin jonkun verran Nehrun oleskelusta Dehradunista ja Chipko-liikkeestä.

Täytyy myöntää, etten päässyt emotionaalisesti oikein kenenkään henkilöhahmon ihon alle, eli niiden kehittely jäi mielestäni puolitiehen. Kyläyhteisön dynamiikan kuvaus taas oli ansiokasta, ja luonnonkuvaus jopa virtuoosimaista.

Aseveljet matkalla Neuvosto-Karjalassa

Teos: Mauri Sariola: Petroskoin keltainen kissa (Gummerus, 1980)

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Tänään Storytelin algoritmit tarjosivat minulle varsin mieluisaa lukemista, eli Mauri Sariolan Susikoski-sarjan ensimmäisen osan. Petroskoin keltainen kissa houkutteli niin nimen kuin kansikuvan vuoksi. Sariolan dekkareihin en ole aiemmin tutustunut, ne kuuluvat mielessäni hämärästi lapsuuteen ja nuoruuteen, vanhempien sukupolven suosikkeihin, tosin en muista, että näitä kirjoja olisi luettu meillä kotona.

Teoksessa suomalainen turistiryhmä on 70-luvulla kulttuurimatkalla Pietarissa ja Petroskoissa. Ryhmän kokoonpano eroaa hieman tyypillisestä vodkaturistiporukasta, ja matkan tekokin sujuu fiinisti junalla, ei hikisessä turistibussissa. Opas Varvara ohjaa ryhmäänsä ammattimaisella lujuudella, vaikka satusetä Samuli Ilvesoja meinaa viivyttää ryhmän aikatauluja jatkuvalla jutustelullaan.

Yöjunassa Petroskoihin käy ilmi, että neljä porukan miehistä ovat käyneet kaupungissa silloin, kun sen nimi oli Äänislinna. Samuli oli palvellut isänmaata radiolähettäjänä kaupungin keskustassa puutalossa, jonne hän palaa vuonna 1978 etsimään tontille piilottamaansa aarretta. Keltainen kissa tulee kaveriksi kaivuupuuhiin, ja Samuli melkein salakuljettaa eläimen Suomeen, niin rakkaaksi tämä matkakaveri hänelle muodostuu lyhyessä ajassa.

Itse rikosjuonesta en kerro enempää, ja muutenkin luin teosta enemmän matkakirjana kuin dekkarina. Dokumenttina 70-luvun turismista Neuvostoliittoon teos on lämminhenkinen ja oivaltava, ja minua kuumottivat varsinkin tämän suomalaisen seurueen keskinäiset suhteet. Ilmeisesti Petroskoin hotelli Pohjola on muinoin ollut todellinen menomesta, ja matkustaminen siellä on ollut piirun verran vapaampaa kuin Leningradissa, jossa turisteja valvottiin haukan katsein.

Teos on välillisesti myös sotakirja, sillä se kertoo miehistä, joilla oli jatkosodan aikana monenmoisia suhteita Petroskoin paikallisiin ihmisiin. Pahempi paikka miesten muistoissa oli läheinen Poventsa, joka tarjosi lähinnä hyytäviä paleltumiskokemuksia. Vierailu Otto-Ville Kuusisen patsaalla on kova paikka osalle miehistä, ja oikeaoppisen neuvosto-oppaan tulkinnat toisesta maailmansodasta herättävät pahaa verta veteraaneissa.

Tavallaan tämä teos on jopa ajankohtainen, sillä naapurimaassamme on viime aikoina palattu pullistelevaan neuvostoretoriikkaan. Tarkka lukija saattaa löytää Varvara-oppaan retoriikasta yhtymäkohtia Kremlin valtiolliseen itserepresentaatioon vuonna 2022.

Rakenteellisesti minua toki kummastutti, että komisario Susikoskeen tutustuttiin vasta kirjan loppumetreillä, ja tuo tuttavuus jäi melko ohueksi. Mutta voi kai dekkarisarjan näinkin aloittaa, ja aloitus ainakin pomppasi ylös massasta epätyypillisyydellään.

Brightonin esoteerisellä rantabulevardilla

Teos: Ruth Hogan: Madame Burovan kuu ja tähdet (Bazar, 2022)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddins

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Madame Burova on seitsemänkymppinen selvännäkijä, joka on pitänyt äidiltään perimää ennustajaeukon kojua Brightonin rantabulevardilla iät ja ajat. Burova on oikeastaan hänen tyttönimensä, venäläisen isän peruja, ja ”Madame” taiteilijanimi. Oikeasti Imelda Burova ei ole koskaan ehtinyt mennä naimisiin, vaikka ei hän ole kokonaan jäänyt ilman miehistä huomiota. Ehkä hänen ammattinsa on kuitenkin ollut liian vaativa perhe-elämälle, ja kulttuuri-identiteettikin on saattanut laittaa naimahalulle jarruja. Imelda on puoliksi romani, puoliksi venäläinen, ja vielä hänen nuoruudessaan 1970-luvulla romanit ajelivat hevoskärryillä.

Teos kertoo löysästä yhteisöstä, joka on rakentunut turismin ympärille. Moni kirjan hahmo on ollut 1970-luvulla töissä saman lomakeskuksen viihdytysjoukoissa, ja osalla ystävyys on jatkunut sen jälkeen. He ovat tavanneet vuosikymmeniä samassa rantakahvilassa, ja kun Madame Burova saa asiakkaakseen Billien, keski-ikäisen naisen, joka etsii biologisia vanhempiaan, kaikki tietävät, että jotain suurempaa on tapahtumassa.

Tartuin tähän kirjaan siksi, että muistan kuulleeni termin New age ensi kertaa teininä Brightonissa 1980-luvulla. Kaupungissa taisi olla keskivertoa enemmän esoteerisilla kyvyillään itsensä työllistäjiä. Teoksen asetelma tuntui siksi kodikkaalta, ja fiilistelin selvännäkijäkopin lisäksi surmanajotynnyrissä ja merenneitojen upottamiskojulla. Toki teoksessa oli myös vakavampia sävyjä, eli kirja kertoi tuon ajan monisyisestä rasismista ja seksismistä. Minusta on myös kiinnostavaa oppia lisää romanikansojen vaiheista eri Euroopan maissa, mutta tässä kirjassa romanijuoni oli lopulta aika ohut. Eläydyin vahvemmin Treasure-nimisen pojan perhetilanteeseen ja hänen jamaikalaisen isänsä emigraation tarinaan.

Teoksen rakkaustarina on traaginen, ja kirjan nimi viittaa rakkauden muistoon, jota Imelda kantaa uskollisesti kaulassaan. Onneksi hän saa lopulta mahdollisuuden hyvästellä sydämensä valittu tämän synnyinseuduilla Atlantin tyrskyissä.

Ruth Hogan kertoo työskennelleensä ennen kirjailijauraansa kunnallisen tason virkanaisena monikulttuurikysymysten ympärillä. Olen lukenut hänen kirjojaan sujuvasti, mutta myös unohtanut niiden sisällön suht tehokkaasti. Tässä uusimmassa teoksessa arvostin eniten miljöiden ja tunnelmien autenttista kuvausta, mutta juonen suhteen jäin kaipaamaan lisää kierroksia.

Sinisten unelmien metsästäjät

Teos: Yuri Shikalov: Markat, farkut ja sukkahousut (Gaudeamus, 2020)

Lukija: Tuomas Nevanlinna

Monilla näkyisi olevan juuri nyt työn alla kirjoja, jotka paljastavat Putinin sisäpiirin metkuja ja Navalnyin roolista maan opposition äänitorvena. Itsekin olen kuunnellut näitä kirjoja useamman, mutta minulla ei ole niistä mitään omaperäistä kerrottavaa. Ehkä kirjojen akuutti ajankohtaisuus myös ahdistaa, kun maailma odottaa uutisia seuraavista henkensä menettäneistä toisinajattelijoista.

Itselleni Venäjä ei ole mikään mörkö tai automaattinen vihollinen, vaan olen edelleen kiinnostunut sen historiasta ja kulttuurista. Viimeksi lukemani Yuri Shikalovin historiikki Suomen ja Venäjän mikrotason kauppasuhteista, eli trokaamistoiminnasta Karjalan kannaksella ja Pietarissa valotti neuvostokansalaisten arkea 1950-luvulta 1980-luvulle humoristisesti ja konkreettisesti.

Shikalov on nykyään historiantutkija Itä-Suomen yliopistossa, mutta ennen Suomeen muuttoa 1990-luvulla hän ehti jo tehdä uraa hydrologina Neuvostoliitossa. Osa hänen havainnoistaan trokaamisesta ovat omakohtaisia, ja tutkimuksessa on käytetty paljon haastatteluaineistoa niin venäläisilta kuin suomalaisilta kaupan harjoittajilta. Ilmiöön liittyy romantisoitua mytologisointia, mutta sitä voi myös tutkia merkkinä talousjärjestelmän sisäsyntyisestä murtumisesta.

Tuskin trokaaminen oli suomalaisille turisteillekaan pelkkä harrastus, vaan moni hyötyi rajakaupasta taloudellisesti. Muodostui pitkäaikaisia liikesuhteita ja ystävyyksiä, vaikka virallisesti ystävystyminen länsimielisten kanssa oli kiellettyä. 80-luvun loppuvuosina kaupan muoto muuttui, kun farkkuja ja muita länsimaisia vaatteita alkoi ilmaantua jo kauppoihin. Aivan loppuaikoina diilaaminen keskittyi lähinnä ulkomaan valuuttaan.

Kun nyt katselemme länsimaisten yritysten vetäytymistä Venäjältä, kirjan anti alkaa tuntua taas ajankohtaiselta. En osaa ennustaa tulevaisuutta, jossa ylirajainen trokaaminen palaisi taas elinkeinoksi, eikä Venäjästä ole tulossa vanhaa Neuvostoliittoa. Ihmisten arki on kuitenkin keskeinen merkitysten kenttä, jossa kansalaisten uskollisuutta valtiolleen mitataan. Kuluttamiseen liittyvät sanktiot ovat ase, joka rankaisee myös niitä, jotka eivät alun perinkään halunneet nykyistä johtoa. Venäjä ei ole 30-vuotisen olemassaolonsa aikana osoittautunut kovinkaan taitavaksi kansan vaatettajaksi, tai muiden muotibrändien luojaksi. En osaa mainita venäläisiä vaateketjuja tai design-tuotteita, jotka olisivat nousseet tunnetuiksi maailmalla. Sen sijaan näen maan, jossa palvotaan länsimaista luksusta – kalliita merkkejä, joihin esimerkiksi tavallisella suomalaisella palkansaajalla ei ole varaa.

Muovikassien silittäminen käi kirjasta mieleen erityisenä palvontamenona. Pietarilaisen Saigon-kahvilan nurkkapöydässä olisin kyllä viihtynyt ilman Anttilan muovikassiakin. Myös Pietarista maakuntiin menevissä ”makkarajunissa” olisi ollut tunnelmallista matkustaa.

Neuvostoliiton talousjärjestelmää vähemmän tunteville teos tarjoaa faktaosuuksia, joissa kaupan, kuluttamisen, työllisyyden ja asumisenkin ilmiöitä selitetään kattavasti. Kirja myös valottaa sitä, miksi trokareiksi päätyivät suht korkeasti koulutetutkin ihmiset. Monilla koututetuilla nuorilla oli varsinkin 70-luvulla työpaikkoja valtion laitoksissa, joissa ei tarvinnut pahemmin huhkia. Turhautuneiden tutkijoiden ja byrokraattien energia saattoi sitten keskittyä virka-ajan ulkopuolisiin bisneksiin.

Minulla on siis työn alla kymmenisen tietokirjaa Venäjästä, ja tämä on ollut ainoa, johon pystyin keskittymään ilman masentavaa pilveä ympärilläni. Ehkä koen myös salaista neuvostonostalgiaa, koska oman aikakauteni neuvostojohtajat eivät tuntuneet niin pelottavilta kuin Venäjän nykyinen presidentti.

Kläpejä, klapeja ja lahkolaisia

Teos: Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Tammi, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Huomaan, etten ole jaksanut tehdä koostetta viime vuoden parhaista lukemistani kirjoista, mutta Karin Smirnoffin teos Lähdin veljeni luo (Tammi, 2021) kuului varmasti niihin. Jana Kippo, syrjäseutujen vanhusten kotihoitaja, jäi mieleen vahvana pohjoisruotsalaisena äänenä. Nyt Janan ja kaksoisveli Brorin saaga jatkuu matkakertomuksella heidän äitinsä juurille Torniojokilaaksoon, Kukkjärven kylään, jossa heitä odottaa lestadiolaisen yhteisön valikoiva syli. Äitimuori on halunnut tulla haudatuksi kotiseudulleen, ja muutenkin äidin kotiseuturakkaus yllättää tyttären.

Kukkjärvellä äiti ei ole Siiri Kippo, vaan legendaarinen Siiri Ravanti, jonka ristipistotyöt koristavat Rauhanyhdistyksen rukoushuoneen seiniä. Sisarukset perivät äidin kotitalon, ja Bror lähestyy huolestuttavalla tavalla uskonyhteisöä. Hän löytää Kukkjärveltä naisen, Sirkka-Liisan, jonka kanssa ei kuitenkaan voi seurustella ennen avioliittoa. Muorin sukutalossa taas asuu moniongelmainen Magdalena, jonka vuokraemäntänä oleminen on työteliäs homma.

Jussi taas on serkku, jonka kanssa Jana päätyy harrastamaan seksiä vähän samalla tavalla kuin kuvataiteilija-Johnin kanssa kotipuolessa. Yhtäkkiä kaksikko saa Magdalenan vauvan huollettavakseen, ja spontaani perhe-elämä alkaa ahdistaa Janaa.

Kuten sarjan aloitusosassa myös tässäkin osassa käsitellään suht järeitä teemoja kuten insestiä, alkoholismia ja lasten menetystä. Janan äidin tarina on hurja, mutta samanmoisia kohtaloita on ollut myös monella muulla kyläyhteisön jäsenellä. Henkilöhahmoja tässä kirjassa on runsaasti, ja minun oli vaikea pysyä mukana kaikkien sivuhenkilöiden kartoituksessa äänikirjaa kuunnellessa.

Kerronnallisesti sarjan kakkososa on vauhdikkaampi kuin ykkösosa, ja koin, että sen vaiheet saattavat avautua paremmin painettuna teoksena kuin äänikirjana. Kirjan Kukkjärvi ei ole aivan yhtä jälkijättöinen paikkakunta kuin sisarusten varsinainen kotikylä Smalånger, koska siellä on kansainvälistä turismia. Tämän vuoksi alueella on pakko opetella aidon espresson juontia ja mielikuvituksellisten gourmetruokien kehittelyä. Paha ”maailma” on siis enemmän läsnä lestadiolaisten ydinalueella kuin Västerbottenissa, jossa elämä on verkkaisempaa.

Koin osan teoksen sukuhistoriasta sosiaalipornahtavana, mutta pidin eniten Smirnoffin kuvaamasta taiteen tekemisestä ja kirjallisuuspohdinnoista lestadiolaisessa yhteisössä. Janan osa-aikatyö paikallisen koulun kuvaamataidon opettajana ei mene ihan nappiin, koska eräs oppilaista saa päähänsä piirtää Jeesuksen kossupullon äärellä. Kirjoja kylässä luetaan vähän enemmän kuin maalataan, ja yksi paikallisista miehistä paljastaa lukevansa Jojo Moyesia.

Lestadiolaisuuden kuvaajana Smirnoffia ei ainakaan voi syyttää liiasta kulttuurisensitiivisyydestä, mutta kaikkien kirjan ihmisten ongelmat eivät tunnu johtuvan uskosta tai sen puutteesta. Vastaavanlaista ahdistavaa pullantuoksuista suurperheidylliä ei tämä kirja kuvaa kuin jotkut suomalaiset lestadiolaisuutta kuvanneet kirjailijat (vrt. esim. Pauliina Rauhala), vaan tähän yhteisöön mahtuu valtava skaala mielen rikkonaisuutta, ja myös hajonneita perheitä.

Jatkan trilogian lukemista uteliaalla mielellä, ja odotan jo, mihin uuteen ammattiin Jana Kippo kolmososassa päätyy, sillä en usko hänen palaavan vanhushoidon maailmaan. Veikkaan, että kolmas osa saattaa sijoittua osittain ulkomaille, sillä Janasta jo paljastui maailmanmatkaajan siemeniä. Ehkä saamme kuulla vähän lisää hänen menneisyydestäänkin, vaikka hän palasi alun perin kotikyläänsä ”tyhjänä tauluna”.

Uudenkuun pölyä hiuksissa

Teos: Pelle Miljoona: Shiva-kuu (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Antti Jaakola

Intian-kirjakierroksella on hyvä myös selvittää, millaisia teoksia suomalaiset ovat aikaansaaneet maasta. Tämä selvitystyö ei ole kovinkaan työläs, mutta kyllä näitä tuntuu ilmaantuvan muutama vuodessa eri genreistä. Enimmäkseen olen tainnut lukea suomalaisia matkakirjoja Intiasta, enkä suoralta kädeltä muista monenkaan niistä nimiä. Pelle Miljoonan tuorein romaani Shiva-kuu on myös osittain matkakirja, jossa päähenkilö matkustaa Goalle ensimmäistä kertaa elämässään etsimään sinne karannutta veljeään.

Tom ja Jan ovat noin kolmikymppiset kaksoset, jotka ovat joutuneet toisistaan erilleen jo vauvoina. He ovat syntyneet Saimaan saaressa hippikommuunissa laittomassa kotisynnytyksessä. Poikien äiti on kuollut synnytykseen, ja isä joutunut vankilaan kuolemantuottamuksesta. Tom on elänyt isoäitinsä hoivissa Helsingissä, eikä ole edes tiennyt veljen olemassaolosta ennen kuin tämä ehdottaa tapaamista kalliolaisessa kuppilassa.

Jan on levottoman isänsä kasvattama, hän puhuu susirajan murretta ja itäisenä immeisenä elää Pietarissa boheemeissa musiikkipiireissä. Tom on veljen vierailusta vaikuttunut, mutta huomaa pian, että sen tarkoitus oli vain varastaa veljen passi uutta identiteettiä varten. Veli katoaa Intiaan, Pietarin miliisit etsivät häntä turhaan. Takana on monenlaista diilausta, salakuljetusta ja rahanpesua.

Intiassa Tom saa tietää, että veli on kuollut jo pari vuotta aiemmin. Veljen varjo aiheuttaa Tomille vaikeuksia vielä kuoleman jälkeen, mutta hän tutustuu myös kiinnostaviin tyyppeihin, jotka muistelevat tätä karismaattista multipersoonaa. Paikallinen rockhenkinen poliisi Patel alkaakin ystäväksi, ja Tom pääsee katsomaan virkavallan maailmaan sisältä päin.

Teos on osittain dekkari, osittain Intian nykykulttuurin kuvausta, ja löytyy siitä ripaus henkistä etsintääkin. Olen lukenut jonkun Pelle Miljoonan aiemmankin kirjan, ja tottunut hänen viljelemäänsä stadin slangiin, mutta pidin tässä kielellistä ratkaisua vähän epäuskottavana, kun slangi tuli nuoremman miehen suusta. Kun en ole tavannut nuorempia ihmisiä, jotka viljelevät slangia näin kokonaisvaltaisesti.

Pidin kirjassa eri uskonnollisten yhteisöjen esittelystä, sillä en tiennyt paljoa varsinkaan Goan portugalilaistaustaisista katolisista suvuista. Janin tapauksen lisäksi tässä selvitetään uskontoryhmien välisiä kaihnauksia, joihin liittyy tyttöjen ympärileikkausten vastustus ja penisten irti leikkaaminen jihadisteilta.

Ehkä tähän vain n. 100-sivuisen tarinaan oli ympätty vähän liikaakin toiminnallisuutta, mutta tapahtumien puutteesta ei kirjailijaa voida syyttää. Ymmärsin, että Pelle Miljoona kirjoitti teoksen viime vuonna jäätyään Goalle mottiin koronatoimien takia. Koronatodellisuus hiipii myös romaaniin sen loppuosassa, mutta suurin osa tapahtumista keskittyy vuosiin ennen koronaa.

Kyllä tässä teoksessa päästään jo pintaa syvemmälle intialaiseen arkeen, vaikka se sijoittuu länsimaisten turistien suosimaan ikoniseen turistikeskukseen. Voidaan toki väittää, että Goa on oma todellisuutensa, jonka arkeen vaikuttavat sinne rantautuneet, hieman elämästä eksyneet länsimaiset hahmot. Kaikki tällaiset hahmot eivät ole rikollisia tai narkkareita, mutta huumeet värittävät tätä todellisuutta.

Olisin mielelläni lukenut lisää varsinkin tuosta poikien varhaislapsuuden episodista, joka olisi minulle riittänyt jo erilliseksi romaaniksi. Mutta romaani sellaisenaan oli sopiva, kepeämpi tuttavuus, jossa oli hyvää mystiikkaa ja toiveikkuutta uuden vuoden alkuun. Kirjasta sai myös ripauksen uudenkuun pölyä hiuksiin tulevia koettelemuksia varten.

Kaikki tiet vievät Hauholle

Teos: Hanne Dahl: Kuka olisi uskonut (Saga, 2020)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Viimeksi olen lukenut Hauhon pitäjästä Kanta-Hämeessä Taija Tuomisen hurjista romaaneista Tiikerihai ja Kuningaskobra. Nämä teokset eivät herättäneet automaattista tarvetta vierailla paikan päällä, mutta tutustuminen kirjojen välityksellä jatkukoon. Eilen löysin Hanne Dahlin Hauho-dekkarisarjan, ja ryhdyin avaamaan sen solmuja, vaikka kansikuva on tökerö, eikä Saga Egmont-kustantajakaan ole toistaiseksi ollut laadun tae.

Sarja sijoittuu Hellevi Hovi-nimiseen lomayritykseen, jota pyörittävät keski-ikäiset naiset, Hellevi ja Kirsti. Hellevi on yksin asuva leski, ja Kirsillä asuu vielä lapset kotona. Ilona on hänen neuvokas, välivuotta pitävä aikuinen tyttärensä, joka on myös työssä firmassa, vaikka hänen pitäisi keskittyä oikiksen pääsykokeisiin. Jossain lähistöllä sijaitsee Pub Kalavelka, joka on usein näyttämönä öisille hämäräpuuhille.

Firman konttoristi Hinni on muuttanut takaisin Hauholle Tampereelta. Hän on Hellevin serkun lapsi, mutta sukuyhteys on ollut heikko, ja Hinni on äidin kuoltua tuuliajolla ja yksin maailmassa. Hellevi kokee velvollisuudekseen työllistää tämän epätasapainoisen sukulaisen, mutta Hinni jatkaa törmäilyään ja alkaa seurustella entisen linnakundi Petjan kanssa. Pariskunnan öinen riitely häiritsee lomakylän rauhaa.

Hauholla kaikki tietävät toistensa asiat, ja paikallinen S-Market on todellinen tietotoimisto. Kun sitten Hellevin kuolleen miehen sisko Irmeli palaa Ruotsista maaomaisuuttaan perimään, nousee fiilis, ettei kaikki ole kuin pitää. Irmeli ja tämän miesystävä Reima ovat hankalia vätyksiä, jotka odottavat ilmaista kortteeria, mutta eivät tee mitään auttaakseen emäntäänsä.

Teoksessa kuolee nuori nainen, ja tämän itsemurhaviesti tuntuu tekaistulta. Konstaapeli Markus onnistuu pokaamaan nuoren Ilonan, mutta heidän romanssinsa on kovin rikospainotteinen. Ilonan osuus murhan ratkaisijana on keskeinen, ja hänellä voisi olla hyvät chanssit myös poliisikoulun pääsykokeissa.

En taaskaan aloittanut kirjasarjaa sen ensimmäisestä osasta, mutta hyvin pääsin mukaan juoneen. Kuka olisi uskonut on sarjan toinen osa. Osia näyttäisi olevan (ainakin äänikirjoina) seitsemän. Ajallisesti sarja on alkanut 2010-luvun alkupuolelta.

Meininki kirjassa menee cozy crime-osastolle, sillä erinäisten henkilöiden mökkeilyä kuvataan siinä pitkällisesti. Romansseilla ja suhdesotkuilla on aika suuri rooli kerronnassa. Tämä ei minua haitannut, sillä tykkäsin henkilöhahmoista ja heidän muutakin elämää kuin rikoksiin liittyvää oli kiinnostavaa seurata. Ehkä kuitenkaan kuvattu kantahämäläinen maaseutu ei saa sydäntäni sykkimään erityisellä tavalla, mutta sarjassa on silti potentiaalia.

Yksi asia äänikirjatoteutuksessa ärsytti, ja se olisi varmaan ärsyttänyt myös painetussa kirjassa. Hellevi on hahmoista ainoa, joka puhuu paikallista murretta, mutta hän tekee niin kovin rajallisesti. Hän siis liudentaa D-kirjaimen älläksi, mutta ei käytä muuten kovin maalaista sanastoa. Äänikirjan lukija ei osaa murretta lainkaan, ja lukee tekstiä kovin helsinkiläisesti tai yleiskielellä. Puheessa ei siis ole hämäläistä nuottia. Näin Hellevin repliikit tuntuvat todella epäautenttisilta. Minusta myös tuntuu, että tämä olisi tuntunut teennäiseltä paperilta luettuna, ja se saattaa olla minulle jopa syy, miksi en jatka sarjan seuraamista.

Kirjasarjaa voin silti suositella kepeänä lomalukemisena, ja pidin tästä enemmän kuin joistain maalaisromanttisista ikuisuussarjoista (vrt. esim. Katajamäki, Jylhäsalmi, joihin olen tutustunut), joissa ei murhata ihmisiä. Sarja luultavasti innoittaa hieman varttuneempia lukijoita, vaikka onhan tässä myös nuorempia avainhahmoja.

Hiljainen hetki Jumalan kallolla

Teos: Robert Seethaler: Kokonainen elämä (Aula&co,2020)

Suomennos: Raimo Salminen

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Vuodenvaihteen kirjaseikkailussani on ollut jopa apeita sävyjä, koska olen päätynyt lukemaan ”sitä sun tätä”, eli teoksia, jotka eivät matchaa mielialan kanssa. Eilen tilanteeseen tuli onneksi muutos, kun löysin itävaltalaisen Robert Seethalerin Kokonaisen elämän.

Tätä teosta on hypetetty kansainvälisesti jo ennen kuin se suomennettiin, ja sitä on verrattu mm. John Williamsin Stoneriin. En lähtenyt muutama vuosi sitten päätä pahkaa mukaan Stoner-hypetykseen, vaikka sitten myöhemmin kirjan luettuani se kyllä teki vaikutuksen. Nyt en lukenut Seethalerin tapauksesta etukäteen paljoakaan, ja yritin lähestyä teosta tuorein silmin.

Teoksen päähenkilö Andreas Egger elää 79-vuotiaaksi itävaltalaisessa alppikylässä, joka käy 1900-luvun aikana suuria rakennemuutoksia. Eggerin lapsuus on ankea ja köyhä, hän jää orvoksi jo pienenä ja joutuu jonkunlaisen ”huutolaisen” asemaan maatilalla, jonka isäntä on karkea autokraatti. Isäntä pahoinpitelee pojan rammaksi, mutta tämän työvoimaa tarvitaan varsinkin perheen omien lasten kuoltua kulkutauteihin.

Egger itsenäistyy varhain, toimii hanslankarina metsä- ja rakennustöissä, rakentaa oman töllin jo nuorena ja kokee elämänsä rakkauden kolmikymppisenä. Muualta tullut Marie suostuu vähäpuheisen jalkapuolen kanssa naimisiin, mutta luonnonvoimat päättävät avioliiton lyhyeen. Egger on uskollinen leski, joka ei usko pystyvänsä uuteen rakkauteen. Hän hyväksyy yksinäisen kohtalonsa stoalaisesti, ja keskittyy surutyöhön tekemällä kovaa työtä vuorilla.

Kiinnostavinta kirjassa oli Seethalerin lakoninen tapa käsitellä toisen maailmansodan tapahtumia. Koska olen lukenut pääni puhki seikkaperäisistä natsiaiheisista romaaneista, arvostin tässä teoksessa vähän koulutetun rivimiehen kokemusta. Andreas Eggerillä, joka ei ole poistunut kotiseudultaan ennen sotaretkeään, ei ole resursseja ymmärtää natsismin pahuutta. Hänen kotikylässään ei ole juutalaisia, ja uutiset maailmansodasta välittyvät lähinnä radion välityksellä. Kylässä kuunnellaan Hitlerin puheita, koska muutakaan kuunneltavaa ei ole. Egger kokee velvollisuudekseen ilmoittautua Wehrmachtin armeijaan vapaaehtoiseksi, vaikka on yli-ikäinen ja rampa.

Vuonna 1939 hänen ehdotukselleen nauretaan kunnantalon kutsunnoissa, mutta vuonna 1942 hänet jo kelpuutetaan tykinruoaksi operaatioon Kaukasukselle. Reissu on hirvittävän rankka, mutta Egger selviää hengissä ja päätyy 8 vuodeksi Neuvostoliiton sotavangiksi.

En tiedä, olisinko jaksanut lukea tätä viisasta ja verkkaista tarinaa loppuun ilman sotareissun aiheuttamaa katkosta. Egger ei palaa kotikyläänsä sankarina, eikä ”eteenpäin menevässä” turistikylässä haluta enää muistaa natsiaikojen ylilyöntejä. Kylään halutaan rikkaita ulkomaalaisia turisteja, joita ei sovi houkutella ikävillä lähihistoriallisilla jäänteillä. Alussa Egger vastustaa kaikkea turismiin liittyvää, mutta vanhoilla päivillään hän päätyy eräoppaaksi. Näin hän tienaa rahaa huomattavasti helpommin kuin missään aiemmassa toimessa. Maailma myös tulee kylään Eggerin luo, ja hän oppii sen kiireistä, hömpötyksistä ja pakkomielteistä jopa enemmän kuin olisi tarpeen.

Alppimaiseman ihmeellisyyttä voi ihmetellä ”Jumalan kallolla”, joka on Eggerin kotikylän vuoriston vaarallisin kohta. Onnettomuudet ja tapaturmaiset kuolemat myös työllistävät väkeä, ja Eggerin rooliin kuuluu lihavien, huonokuntoisten ja tietämättömien muukalaisten auttaminen pahojen paikkojen läpi.

Tämä on alkuvaiheiden karuudesta ja niukkuudesta huolimatta ”sydäntä lämmittävä” ja henkiseen pohdiskeluun kannustava tarina, jonka maailmanlaajuinen suosio on helppo ymmärtää. Ihailin varsinkin sitä, kuinka paljon sävyjä ja nyansseja Seethaler on onnistunut kokoamaan vain 130 sivuun. Teos tuntui sivumääräänsä laajemmalta, ja kertomuksena se kannustaa lukijaansa lukemaan totuttua tahtia hitaammin.

Ihmettelin omaa ihastustani kirjaan siksikin, etten ole Itävallan, Alppien, vuorikiipeilyn, laskettelun tai pastoraalisten köyhyyskuvauksien suuri fani. Oikeastaan mikään sen aihepiirissä (paitsi oletettu natsiajan kuvaus) ei minua etukäteen inspiroinut. Mutta kirja valikoitui joulun ja uudenvuoden ajan lukumaratonini kirkkaimmaksi helmeksi, pelkän kerronnan tyylin vuoksi. Suurimmalla todennäköisyydellä se myös pääsee tämän vuoden hittikirjojen listalle, sillä harvemmin tällainen eurooppalaisen valkoisen lihaa syövän heteromiehen elämäntarina pääsee yllättämään omaperäisellä kauneudellaan.

HELMET-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38: ”Kirja on käännetty hyvin”.

Ylämaan ylhäisessä yksinäisyydessä

Teos: Lucy Foley: Jahti (Otava, 2020)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Yhdeksän kolmikymppistä ystävystä Oxfordin yliopiston ajoilta ja yhden pariskunnan vauva matkustavat yhdessä luksusretriittiin Skotlannin Ylämaahan viettämään uuttavuotta. Valmistelut reissua varten on aloitettu jo vuotta sitten, ja juhlaillallisen menyyn suunnittelu on lähes rakettitiedettä. Laadukasta alkoholia on roudattu paikalle tuhansien puntien arvosta. Voisiko siis mikään mennä pieleen näin täydellisessä suunnitelmassa?

Teoksessa on monta kertojaa, mutta ehkä keskeisin avainhenkilö on lontoolainen yritysjuristi Katie, joka on porukan ainoa sinkku. Hänen on tehnyt mieli perua reissu, mutta ei ole halunnut tuottaa pettymystä Emmalle, joka on nähnyt paljon vaivaa matkan järjestäjänä. Hän on porukan hiljainen tarkkailija, joka jää helposti muiden naisten varjoon.

Erityistä kränää aiheuttaa bilehile-Miranda, joka käyttäytyy kuin koko maailman tehtävänä olisi palvella häntä. Hän tuo juhliin huumeita, vaikka tietää, että amerikkalainen Bo, Nickin homokumppani, kamppailee oman riippuvuutensa kanssa. Tällä kertaa monella seurueesta alkaa tuntua, että Mirandan valtapelit ovat menossa liian pitkälle.

Jo alkumetreillä lukija saa tietää, että yksi seurueesta kuolee, mutta uhrista puhutaan anonyymisti ”vieraana”. Murhajutun tutkimus viivästyy, sillä poliisi ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi. Seurue jää synkkään lomaparatiisiin mottiin, ja resortin työntekijöillä, Dougilla ja Heatherilla on suuri vastuu seurueen paimentajina. Tämän lisäksi heillä on seksuaalisesti estoton islantilaispariskunta perään katsottavina.

Tyypillistä brittitrillereille on runsas alkoholin käyttö, ja riehakas örvellys humalatilassa. Siitä näkökulmasta tämä teos ei poikkea valtavirrasta, ja se kertoo myös yhteiskunnan arvomaailmasta. En usko, että suomalaisten humalahakuinen juominen olisi vähäisempää kuin brittien, mutta lukemissani suomalaisissa dekkareissa ja trillereissä ei juoda yhtä rempseästi.

Kirjaa lukiessani muistelin Ruth Waren teosta Synkän metsän siimeksessä, joka sijoittui Newcastlen takametsiin ja jossa asetelma oli samansuuntainen. Siihen verrattuna tämä teos oli jännittävämpi ja monimutkaisempi, eli olin havaitsevinani jopa genren sisäistä kehitystä.

Jaksoin kuunnella äänikirjan meditatiivisesti vuorokauden sisällä, kun usein tämän genren kirjat jäävät minulla junnaamaan tai kesken. Tunnelmien rakentaminen oli ilmiömäistä, vaikka en usko muistavani teoksesta paljoa kuukauden tai vuoden päästä. Sen sijaan teos herätti taas kiinnostusta Skotlannin turismiin, ja varsinkin riistavalvoja-Dougin hahmo oli aika hottis.