Huviretki syntiin

IMG_1378Ottaen huomioon kuinka paljon olen aikuisiässäni lukenut irlantilaista kirjallisuutta on kummallista, etten ole lukenut paljoakaan Edna O’Brienia – ehkä vain pari teosta. Edna O’ Brien on Irlannin suurimpia kirjallisia diivoja, joka ymmärtääkseni kuitenkin on asunut vuodesta 1960 saakka Lontoossa. Hänen siirtolaispositionsa on mahdollistanut Irlannin naisten asemasta ja seksuaalisuudesta kirjoittamisen kenties toisella tavalla kuin olisi ollut mahdollista siellä asuen silloin, kun Irlanti vielä oli syvästi katolinen maa.

Paheellinen elokuu  (Otava, 1970, suom.Pentti Saarikoski, engl. August is a Wicked Month, 1965) on O’Brienin neljäs romaani, ja temaattisesti erilainen kuin O’Brienin teosten valtaosa. Teoksen päähenkilö Ellen on irlantilainen, joka haluaa häivyttää juurensa. Hän on muuttanut Lontooseen nuorena sairaanhoitajana, mennyt naimisiin vääräuskoisen pakanan kanssa ja tullut sukunsa hylkäämäksi. Ainoana muistona äidistään hänellä on tämän herraskartanosta varastamansa hopealusikkasetti, jonka äiti lähetti hänelle häälahjaksi ilman onnittelukorttia. Irlanti ja katolinen usko kuitenkin vaivaavat häntä, ja saavat käyttäytymään kapinallisemmin kuin monet ikätoverinsa.

Ellen on eronnut järkevästä miehestään, joka osaa järjestää pojan yhteishuoltajuuden sivistyneesti. Perhe viettää edelleen yhteisiä lomia maaseudulla telttaillen. Kun ex-mies ja poika jatkavat lomailuaan miehen kotikonnuille Walesiin, Elleniin iskee tyhjyys, ja hän päättää lähteä yksin riemulomalle Ranskaan. Hotelli on jossain Provencessa, kuitenkin ajomatkan päässä meren rannasta, ja siellä majailee enimmäkseen amerikkalaisia ja brittejä. Ellen päättää iskeä monenlaisia miehiä ja laajentaa alkoholijuomien tuntemustaan. Huviretki syntiin on paikoitellen koominen, paikoitellen aidon dekadentti, mutta se loppuu traagisesti.

Kirjan ajankuva on herkullisen ”edistyksellistä”: 60-luvun Lontoossa on taidehippejä, joiden vihreäksi värjättyihin takkuihin voisivat linnut pesiä. Homous ja lesbous ovat jokapäiväisiä puheenaiheita, mutta todella edistykselliset näytelmäkirjailijat ymmärtävät kirjoittaa vain ”neekerihomoista”. Lomakohteessaan Ellen tutustuu amerikkalaisiin näyttelijöihin, jotka vievät tätä trendikkäimpiin yökerhoihin, jossa stripparit ovat transvestiittejä. Artisokkien syöminen yöpalana kuuluu mannermaiseen sivistykseen, samoin Pernod-paukkujen oikeaoppinen suodattaminen.

Ellenin sisäisen maailman kuvauksesta minulle tuli eniten mieleen Jean Rhysin melankoliset naishahmot, vaikkakin Ellen ei ole (ainakaan tässä elämänsä vaiheessa) yhtä maailmasta vetäytynyt. Eronneen naisen statuksen lisäksi irlantilaisuus ja katolilaisuus aiheuttavat hänessä ristipaineita ja jonkin sortin identiteettikriisin. Hän menee englantilaisesta, mutta feikki identiteetti tekee hänestä myös sivullisen. Kyyninen välinpitämättömyys ja syvä, perikristillinen syyllisyys vuorottelevat hänen tunnetiloissaan, ja kertomuksesta jää epäilys, että hän mahdollisesti ajautuisi suurempaankin kriisiin.

Odotin teokselta kevyempää analyysia brittituristien hölmöilyistä, mutta teos ei lopulta operoi kansallisilla stereotypioilla kuin pinnallisesti. Tässä eletään aikaa, jolloin massaturismia ei vielä varsinaisesti tunnettu, ja hotellikin laskuttaa jokaisesta Perrier-pullosta sikamaiseen hintaan. Viinaa ja seksiä on ulkomailta tuolloinkin haettu, mutta englantilaisilla naisilla on Ranskan Rivieralla frigidi maine.    Bilettäminen on romaanissa jopa tyylikästä, vaikka sen seuraukset ovat Ellenille katastrofaaliset.

Verrattuna tuon ajan suomalaisen kirjallisuuden naiskuvaan Edna O’Brien kuvaa naisia, jotka ovat jo melko pitkällä feministisessä emansipaatiossa. Esimerkiksi lasten yhteishuoltajuus ja vuoroviikkoasuminen ei todellakaan ole ollut eronneiden arkea Suomessa ennen 1980-lukua. Täytyy tietysti muistaa, että tässä kuvataan Lontoon kulttuuripiirejä, ei eliittiä, mutta etuoikeutettua kansanosaa.

Edna O’Brieniä ei ole suomennettu paljoa, mutta tämä Pentti Saarikosken suomennos oli erikoinen löytö. Hän on julkaissut suht tasaisesti vuodesta 1960 saakka, ja on kirjallisissa piireissä arvostettu, mutta ei ole koskaan saavuttanut massamenestystä samalla tavalla kuten esimerkiksi Maeve Binchy. Tämäkään teos ei myisi chicklit:inä, vaikka sen teema olisi potentiaalisesti viihdekirjallisuuden klassikkoainesta. Yksinäinen nainen seksilomalla, mikäpä herkullisempaa. Mutta O’Brien osaa sukeltaa syviin vesiin käsitellessään jopa näin viihteellistä ja banaalia aihetta.

Seuraavaksi haluaisin lukea häneltä niitä Irlannin maaseudulle sijoittuvia romaaneja, joissa katolista maailmankuvaa kyseenalaistetaan kunnolla. Ehkä silloin nuoruudessani, kun fanitin monia irlantilaisia kirjailijoita, pidin O’Brienia tosikkona ja myös maanpetturina, joka oli menettänyt otteensa synnyinmaansa arkeen. Nyt taas koen, että hän on jäänyt harmillisen syrjään, vaikka on edelleen tuottelias ja aktiivinen.

Yllätysten yö

image”Mitä hiihtokeskuksissa tapahtuu off season-aikaan, jää hiihtokeskuksiin.” Sari Kaarnirannan romaani Miesmarras (Myllylahti, 2013) vie lukijansa jonnekin Kainuuseen leutona syksynä, jolloin rinnettä ei saada marraskuuksi taiottua lumikoneillakaan. Mökkejä saa vuokrattua halvalla, eikä ravintoloissa esiinny edes Tauski Peltonen. Ainoa bilepaikka on nuotiokatos, jossa hyvällä lykyllä voi tutustua ventovieraisiin mökkinaapureihin. Marraskuussa kaikki lomailijat ovat jotain ylitsepääsemätöntä paossa.

Asetelma on alusta saakka tragikoominen, ja lukija osaa olettaa juoneen kuuluvan runsasta alkoholinkäyttöä ja poikkinaimista. Teoksessa on kolme mieskertojaa, puolimykkä huonekalumyyjä Vesa, supliikki sosiaalityöntekijä Risto ja yllättävän paljon Tauskin oloinen, pornahtava baarimikko Jari. Jarilla on mukanaan kaksi naista, Maya ja Merja – kolmikko on tullut kotimaahan lomailemaan Amsterdamista. Vesa on reissussa ylihuolehtivan Maija-vaimonsa kanssa, jolla on pakkomielle servettien viikkaamisesta ja tuoksukynttilöistä joka aamiaisella. Risto on Maijan kovaonnisen yksinhuoltajasisko Meijun uusin hoito, jonka yliopistotausta on tehnyt floristiin suuren vaikutuksen. Kaikkia miehiä yhdistää tympääntyneisyys elämäntilanteeseensa.

Teoksessa on kaikki slapstick-komedian ainekset, tai se voisi toimia harrastelijateatterin puskafarssina. Tämä ei sinänsä ole negatiivinen havainto, sillä suurin osa maamme kesäteatterien esityksistä pohjautuvat a) stereotyyppisiin sukupuolirooleihin, b) ainakin osan hahmoista ördäykseen,  c) pettämiseen housut kintuissa ja d) huoleen maaseudun tulevaisuudesta. Koska Miesmarraksen valotus on kuitenkin astetta tummempaa kuin kesäteatterin, siinä on potentiaalia muuhunkin.

Odotin kansitekstin pohjalta miesten keskinäistä terapointia ja syvissä vesissä sukellusta. Koin, että naisten läsnäolo oli juonen kehityksen kannalta haitallista. Olisin lukenut mieluummin näiden kolmen sankarin kohtaamisesta keskenään, sillä nyt kertojien huomio keskittyi lähinnä naisten eri kokoisiin ja muotoisiin meijereihin. Miehistä irtosi pintaa raaputtamalla muunkinlaisia havaintoja, mutta nyt romaanin perusasetelma oli seksistinen ja pornahtava. Kiinnostavin juonen käänne oli Vesan hiljainen taistelu ulos tukahduttavasta liitosta, jossa vaimo on ollut kaksikymmentä vuotta neuroottisessa pyllynpyyhkimisasennossa analysoimassa miehensä suolen toimintaa. Tavallaan romaani antoi osittaisia vastauksia kysymykseen, miksi pitkissä suhteissa elävät naiset alistavat itseään tolkuttomalla passaamisella ja hyysäämisellä. Maijan hahmo tosin oli kovin liioiteltu, mutta kaipa tällaisia vanhan liiton palasen laittajia vielä jossain elää.

Teos oli sen verran härski, ettei se ainakaan herättänyt piilevää hiihtokeskuskuumetta minussa. Tyylilajiltaan se oli ainakin erilainen kuin Kaarnivirran esikoisteos Kadonnut vierelläni, eli kirjailija osoittautuu selkeästi muuntautumiskykyiseksi oman polkunsa kulkijaksi. Pääteemana kai oli miesten vapautumispyrkimykset, ja kirjailija on selkeästi päähenkilöidensä puolella – ei naisia vastaan, mutta pyrkien silti vahvaan miesnäkökulmaan.

Seurasin tätä farssia vähän samalla kieroutuneella huumorilla kuin olen seurannut juuri Tauskin, Tuksun ja Matti Nykäsen edesottamuksia roskalehdissä. Naisista varsinkin Merja ja Meiju olivat niitä lähiöpubin rakennekyntisiä perseelle puristajia, joiden potentiaali sikailuun on vähintään yhtä korkea kuin miestensä. Henkilöhahmoja ei ainakaan voi syyttää steriiliydestä tai sisäsiistiydestä, vaan he ovat aitoja urpoja. Kukaan ei ole toistaan fiksumpi, ei edes yliopiston käynyt ”sosiologi” Risto. Näkökulma on vahvan työväenluokkainen, eivätkä avainhenkilöiden haaveet paremmasta elämästä ole kovin suureelliset.

Lukukokemus oli hämmentävä, en täysin päässyt tähän maailmaan sisälle, vaikka nauroin Maijan ja Vesan suhteelle. Ryyppäämistä, oksentamista ja sammumista oli kirjassa liikaa ja se oli liian ennaltaodotettavaa. Yllätysten yöstä en oppinut paljoa, mutta krapula-aamu toi mukanaan ripauksen toivoa.

Lumihanhen siivin

BinchyRakastetun tarinankertoja Maeve Binchyn (1939-2012) tuotanto toimii usein kuin ”kanakeittona sielulle” – ainakin itse palaan siihen aina, kun ulkona tuulee ja sisällä on vilu. Romaani Seitsemän talvista päivää (WSOY 2013, suom. Päivi Pouttu-Delière) jäi hänen viimeisekseen. Lisäksi häneltä on julkaistu postuumisti kaksi novellikokoelmaa.

Seitsemän talvista päivää kertoo Stoneybridgen uneliaasta kylästä länsi-Irlannissa Atlantin rannalla. Kylän nuoriso on valunut Britanniaan, Australiaan ja Amerikkaan jo monen sukupolven ajan. Vähemmän kyvykkäät ja kapinalliset pakenevat juuriaan vain Dubliniin, mutta pääkaupunkikin on tarpeeksi kaukana uuden elämän aloittamiseen. Stoneybridgeä johtavat Ryanin ja O’Haran mahtisuvut, joiden mainetta eivät korista ulkomaiset vävyt, saati aviottomat lapset. Kylästä lähteneet ovat oppineet kertomaan sinne jääneille hyvin taloudellisen version nykyelämästään.

Teoksessa seurataan Stone House-nimisen rakennuksen elvyttämistä ja muuttamista hotelliksi. Stone Housen vanhoista omistajasiskoksista on elossa enää Queenie, joka toivoo talolleen elinvoimaisen jatkajan. Sen pelastajaksi saapuu suoraan New Yorkista energinen keski-ikäinen sinkkunainen Chicky, joka on viettänyt lapsuuden kesiään outojen neitien keittiötouhuja seuraten. Chicky kokee etäisyyttä moneen paikalliseen sukulaiseensa, mutta haluaa silti aloittaa uuden elämän itselleen rakkaassa luonnonmaisemassa.

Hotellin vierailla ja myös henkilökunnalla on takanaan vaikeuksia ja traagisia tapahtumia. Teos koostuukin kymmenestä vinjetistä tai elämäntarinasta, joita voisi erillisinä novelleinakin lukea. Tarinoita yhdistää henkilöiden päätyminen Stoneybridgeen, usein enemmän sattumalta kuin suunnitellusti. Pidin erityisesti siitä, että teos levitti siipensä laajalti Irlannin saaren ulkopuolelle – Kaliforniaan, Britanniaan, Ruotsiin ja maailmaa kiertäville risteilyaluksille. Teoksessa linnut ja lintubongaus ovat keskeisessä asemassa, ja erityisen rakkaita henkilöhahmoille ovat eri lajiset hanhet. Koskettavin tarina liittyi itsemurhaa hautovaan nuoreen, Shay O’Haraan, joka pelastetaan vetoamalla tämän lintutuntemukseen. Islannista Irlantiin talvehtimaan tulevien meri- ja lumihanhien näky rantakallioilla oli pysäyttävää.

Nauroin ääneen lukiessani dublinilaisesta Wallin pariskunnasta, joiden elämä keskittyi erilaisiin kilpailuihin osallistumiseen. Walleille viikko ilman kilpailuvoittoa oli ankeuden perikuva. Tarinassa kysytäänkin, millainen on itseään kunnioittava kilpailunharrastaja. Millaista tyydytystä ihminen saa siitä, ettei ole maksanut matkoistaan tai kodinkoneistaan? Pariskunta joutuu hääpäivää juhlistamaan Stoneybridgeen, sillä eräässä kilpailussa Pariisin-matkan voitti pariskunta, joka selvästi rikkoi kilpailun sääntöjä. Lohdutuspalkinto ei heitä aluksi lämmitä, mutta paikan yhteisöllisyys saa vaativammatkin asiakkaat pian haltioitumaan.

Binchyn kerronnassa leimallista on sydämellisyys, viattomuus ja tietynlainen yltiöpositiivisuus. Kuitenkin henkilöhahmot ovat monisärmäisiä ja yhteiskuntaa analysoidaan syvällisesti. Kokoelmassa aika-akseli on kolmisenkymmentä vuotta, ja Binchy näyttää oivallisesti, kuinka jälkijättöinen ja taikauskoisen uskonnollinen maa on ollut vielä 1980-luvulla. Chickyn koominen kaksoiselämä rouva Starrina, amerikkalaisen interrailaajan leskenä, kertoo paljon siitä, kuinka ahdistavia instituutioita avioliitto ja ydinperhe ovat maassa olleet pitkään. Chicky siis joutuu esittämään leskeä kyläyhteisössä, vaikka ei tosiasiassa ole koskaan ollut naimisissa lunastaakseen kunniallisen naisen statuksen. Teos ottaa myös kantaa maanviljelijöiden ahdinkoon ja sukutilojen traagisiin lopettajaisiin.

Teos oli täydellinen joulun ajan hittikirja, jossa talvinen luonto pääsi loistamaan. Ruokaa siinä laitettiin myös antaumuksella, enkä olisi pannut pahakseni, jos mukana olisi ollut muutama resepti. Teos saattaa herättää voimakasta matkakuumetta – ainakin minua syrjäseutujen perhehotellit kiinnostavat kovasti, ja haluaisin viettää lomaa paikassa, jossa muihin matkalaisiin tutustuu saman illallispöydän ääressä.

Tämä oli lukumaraton-haasteeni rasti numero 4. Luin teosta joulunpyhien jälkeisenä sunnuntaina, kun suklaata oli vielä liikaa jäljellä. Teos sai aikaan ajattomuuden illuusion, eli en tiedä, montako tuntia sen äärellä kulutin. Kirjan rakenteen vuoksi se todennäköisesti tuottaa eniten iloa, jos lukujen välillä pystyy hengähtämään reilusti.

Maailmannaiseksi tullaan, ei synnytä

perilla-kello-kuusiLaura Honkasalon Perillä kello kuusi (WSOY, 2015) kertoo espoolaisesta porvarisperheestä, jolla on sisäkkö, puutarhuri ja lämpimät suhteet Amerikan suurlähetystöön.  Tapahtumien keskiössä on vuosi 1966, jolloin naisten vapautusliike alkaa jo nostaa päätään kaupunkilaispiireissä. Silti monet naiset roikkuvat epätyydyttävissä liitoissaan, varsinkin, jos elintaso on taattu eikä palkkatyöhön tarvitse alentua. Edustuskodeissa tärkeintä on virheettömät pinnat, oikeanlaiset lasten harrastukset ja tyttärien seurustelu kunnon vävyehdokkaiden kanssa. Nainen, jolla ei ole ”vientiä”, ei ole oikein ihminen.

Tällaisiin arvoihin on uskonut nelikymppinen perheenäiti Vuokko, jonka elämä on monella tavalla helppoa, mutta ah niin tuskaista. Vuokko on mennyt naimisiin alaikäisenä vanhempiensa erityisluvalla, aviomies Risto on jatkanut isänsä rakennusfirman pyöritystä ja menestynyt. Risto on kuitenkin tylsä työnarkomaani, jolle tärkeintä on, että vaimo sekoittaa grogit ja hymyilee miehen kotiin tullessa. Tytärten aikuistuessa hän huomaa elämänsä olevan tyhjyyttä täynnä. Punaisen Ristin naiskomitea ei enää riitä hänelle henkireiäksi.

Vuokko on kehityskelpoinen päähenkilö, mutta hänen kapinansa ei tunnu kovin järisyttävältä muussa kuin hänen omassa mittakaavassaan. Tyttäret Piitu ja Eetu ovat kiinnostavampia terävine kommentteineen ja aikansa teinimaneereineen. Espoolaisten teini-iän onkin täytynyt olla näyttävämpää kuin esimerkiksi savolaisen maalaistytön – tässä siis kuvataan äitini ikäluokan nuoruutta, enkä osaa kuvitella äitini harrastaneen tupakanpolttoa ravintolan terassilla oman äitinsä kanssa. Tavallaan Vuokko on ”uusi nainen” muodinmukaisine OP-mekkoineen ja Aarikan korviksineen, mutta kotirouvaideologiasta on vaikea irtaantua. Nuorempi tytär Piitu on suvun feministi, joka ei edes kuusitoistavuotiaana suostu styylaamaan, vaikka äiti siihen suuntaan vinkkaakin.

Lempihahmoni romaanissa oli ikääntyvä konttoristi Aune, jota Tädiksi kirjassa kutsutaan. Piitun ja Aunen orastava ystävyys on todella rockaava juonenkäänne, sillä Piitu saa Aunen suuntaamaan elämäänsä pois kuolleiden vanhempien vaikutusvallasta. Aunen vanhempien kuolema Ambomaalla muistuttaa meitä myös suomalaisen historian globaaleista siteistä. Lähetysseuralle virkkaaminen on tosiaan ollut aikanaan ”kunnon” naisten puuhaa, ja naimaton Aunekin on hukannut parhaat vuotensa tällaisen naismallin syövereihin. Uskonnollisuus ei ole romaanin pääteema, mutta siinä on paljon virsisitaatteja ja teräviä havaintoja luterilaisista menoista.

Aunen ensimmäisen Kanarian-matkan kuvaus jo räjäytti tajuntani, niin mehevää ja vapautunutta se oli. Ihailen Honkasalon kykyä tehdä Kanarian-matkailusta seksikästä. Hän on todella perehtynyt suomalaisen turismin historiaan ja kaivanut sieltä hassunhauskoja nyansseja esiin. Monien vastoinkäymisten kautta Aunesta kuoriutuu viisikymppisenä maailmannainen, joka uskaltaa rikkoa vanhanpiikuuden kulttuurisia oletuksia ja kaavoja. Romaanin naisista juuri hän tekee suurimman elämänmuutoksen ottaen elämänsä ohjat käsiin rytinällä.

Historiallinen tarkkuus on välillä hengästyttävää; yksityiskohtia naistenlehdistä ja myös vakavammista maailman tapahtumista pursuaa sellaisella intensiteetillä, ettei yksi lukukerta tunnu riittävän tämän aarrearkun läpi käymiseen. Teoksen nykyhetki eli vuosi 1996, jolloin sisarukset tyhjentävät lapsuudenkotiaan, on ohuempi kerrostuma, muttei vähemmän kiinnostava. Oikeastaan olisin halunnut lukea siitä hieman lisää, varsinkin kun sain tietää, että Piitu on omistanut elämänsä steinerpedagogiikalle.

Teoksessa oli samanlaista täyteläisyyttä kuin äskettäin lukemassani Katja Kallion Säkenöivissä hetkissä, vaikka perspektiivi ja aika-akseli olivat erilaiset. Luettuna yhdessä ne taatusti tarjoavat kattavan aikamatkan 1900-luvun suomalaiseen naishistoriaan. Pidin molemmista yhtä paljon, sillä molemmat jättivät jälkeensä kuplivan toiveikkaan mielentilan.

Kesäpäivät Kärdlassa

Hiiu VIIIPitkästä aikaa matkapäivitys. Innostuin viime viikolla Aino Kallaksen Reigin papista niin, että teoksen mielenmaisema meni syvälle ihon alle. Ja siinä ex tempore-halppislomaa arpoessani päädyin tekemään buukkauksen Viroon ja Hiidenmaalle. Matkaan siis lähdettiin kahden päivän varoitusajalla. Kovin paljon taustoitusta en ehtinyt tehdä, joten kyseessä oli todellinen matkajokeri.

Hiiu IXAutottomat pääsevät Hiidenmaalle kätevimmin bussilla suoraan Tallinnasta. Lauttalippu kuuluu bussilipun hintaan ja maksoi 13 e. Matka kestää n. 4 tuntia, josta lauttamatkan osuus on 1 1/2 tuntia. Bussivuoroja on vain kaksi päivässä. Suosittelen ennakkovarausta, sillä nytkin kylmillä keleillä bussit olivat tupaten täynnä, ja jotkut meitä hitaammat bussista lipun ostajat jäivät rannalle ruikuttamaan.

Vietimme siis kaksi yötä Kärdlassa, saaren pääkaupungissa, joka oikeastaan on kylä. Pysyvää asukkaistoa siellä on nelisentuhatta henkeä, mutta kesäkaudella asukkaisto tuplaantuu. Monet kyläkeskustan talot vaikuttivat olevan enemmän kesämökkejä kuin ympärivuotisia koteja.  Keskustassa on tasan yksi ruokakauppa, muutamia kahviloita ja käsityömyymälöitä, pari ravintolaa ja museo. Rehellisesti sanottuna paikan ehtii nähdä puolessa päivässä. Loppu on sitten sitä leppoistamista tai slow living’istä nauttimista.

Hiiu IIKärdlan paras kohde on sen ranta- ja satama-alue, ja näistä nauttimiseen vaaditaan auringonpaistetta ja rantakelejä. Onneksi meilläkin varsinainen paikallaolopäivä oli säällinen säiden suhteen. Mitään toivoakaan meressä pulahtamisesta ei ole ollut, mutta sitä en odottanutkaan. Rannan puistot olivat todella meditatiivisia ja hyvin hoidettuja. Söimme erittäin hyvän lounaan Rannapaargu-nimisessä rantaravintolassa, jossa vaalittiin perinteitä varsin ansiokkaasti. Poikani maistoi ankkaa ensimmäistä kertaa elämässään ja minä tyydyin lounaslistan halpaan kanaan ja metsäsienisalaattiin, joka oli kaikin puolin hieno arkiateria. Lämpimät pikku sämpylät olivat taivaallisia palanpainikkeita. Tunnelma ravintolassa oli ilmava ja juureva samaan aikaan.

Hiiu IIIRavintolan pihalla oli nostalgisia perinnekeinuja, joiden alla ei näkynyt EU:n säätämiä kumimattoja (hyi, hyi!). Saako tuollaisten vaarallisten härpäkkeiden rakentamiseen EU:lta kulttuurin suojeluluvan, vai ovatko hiidenmaalaiset luonnostaan kapinallisia? Voisin myös kuvitella paikan juhannussalot ja -kokot. Ylipäänsä kaikenlainen puiden koristelu on tuolla päin in. Kesän huippusesonkina ravintola toimii myös yökerhona, mutta meidän siellä ollessa oli kovin hiljaista. Tapasimme vain virolaisia lapsiperheitä, joille se kiikkuminen näytti riittävän päiväohjelmaksi. Se tuntui lohduttavalta. En nähnyt älypuhelimia räplääviä lapsia lainkaan.

Virolainen snägäriruoka on aina ollut hirveä pettymys, ja tälläkin reissulla piti taas langeta halpoihin hampurilaisiin ja kebabeihin. Paha virhe, kun maan ruokakaupoista saa samaan hintaan todellista gourmet’ia. Kärdlassa oli jonkinlainen turisteille suunnattu snägärikylä, jonka kojuista vain yksi oli auki sateisena iltana. Tilaamassani hampurilaisessa oli sisällä kebablihaa ja kaalia majoneesimeressä. Sitä söi nälkäänsä, kun muuta ei ollut tarjolla. Sen sijaan Heltermaan sataman kahvilan vastaava anti oli jo miltei syömäkelvotonta. Eli mitä tästä opimme? Jos Virossa menee edulliseen sööklaan,  kannattaa tilata vain ns. perinneruokaa, joka suurimmalla todennäköisyydellä on sianlihaa ja perunoita. Aikamoinen pettymys myös oli, etten huomannut paikallisten ruokaloiden listoilla mitään inspiroivaa kala-ateriaa. Hiidenmaalla ei edes näkynyt suitsutuskala-mainoksia teiden varsilla, mihin tutustuin toissa vuonna Kihnun saarella. Kihnulla sai kalaa kyllästymiseen saakka, mutta Hiidenmaalla sen olisi joutunut kalastamaan itse. Onko niin, että kalastus on siellä ammattina kuihtunut kokonaan?

HIIU VIIHiidenmaa ei ole paras mahdollinen kohde autottomalle, sillä saaren paikallisliikenne on kovin vaatimatonta. Kiinnostavat kohteet on ripoteltu kauas toisistaan ja niiden näkemiseen ilman autoa menisi helposti viikko tai pari. Emme jaksaneet vuokrata pyöriä näin lyhyelle pyrähdykselle, joten olimme aika lailla jumissa Kärdlassa. Toisena päivänä liikuimme askel askeleelta kohti satamaa pikkubusseilla, joissa kulki lähinnä paikallisia vanhuksia. Vietimme muutaman tunnin uneliaassa Käinassa, jonka päänähtävyys oli vanhan kirkon rauniot. Jos Kärdla oli uneliaan runollinen, Käinan arkipäivä, anteeksi vaan, muistutti jo melkein lobotomiaa. Molemmilla paikkakunnilla sosiaalinen elämä keskittyi Konsum-supermarketin ympärille. Käinassa vanhat miehet pitivät salonkiaan marketin vastapäisellä bussipysäkillä. Kukaan ei ollut lähdössä mihinkään, mutta siellä oli mukava, ilmainen penkki  ja sateensuoja.

Näin Hiidenmaalla syrjäytymistä ja sosiaalisia ongelmia sen verran, mitä kahdessa päivässä voi nähdä. Kärdlan keskustan paraatipaikalla oli työttömien päiväkeskus, joka näytti olevan myös ruoka-avun jakelupaikka. Tuntui kuitenkin, että saarella, jolla melkein kaikki tuntevat toisensa, oli myös ruohonjuuritason välittämistä.  Kauniissa ympäristössä neuvostotyyliset kerrostalotkaan eivät näyttäneet niin rumilta kuin vaikka Tallinnan lähiöissä.

Hiiu VIMajapaikkamme Kärdlassa oli ihana perinteinen huvila Villa Kaptenite, jossa ilmeisesti on pitkään asunut paikallinen merikapteeni. Paikkaa pitävät äskettäin Tallinnasta saarelle muuttaneet äiti ja tytär, jotka ovat selvästi panneet sielunsa majatalon sisustukseen. Majatalo sinänsä oli merkittävä turistikohde. Sen seinät huokuivat vielä kirjoittamattomia tarinoita, joista vasta tulleet pitäjätkään eivät ehkä vielä ole tietoisia. Erittäin käsintehty, luomuinen aamiainen siellä oli jo riittävä matkaelämys.

HIIU VKärdlassa oli myös kiinnostavia käsityöpuoteja, joissa oli astetta kiinnostavampaa settiä kuin Suomessa, erityisesti koru- ja laukkuosastolla. Yksi kaupoista toimi myös jonkunlaisena käsityömuseona, jossa sai tutustua kansallispukuihin ja pitsinnypläysperinteeseen. Olisin ostanut vähilläkin rahoillani jotain, mutta puodeissa ei toiminut kortti eikä minulla ollut tarpeeksi käteistä. Sularahan merkitys Viron maaseudulla on edelleen keskeinen. Putiikkien pitäjät kertoivat suoraan, että maksupäätteen pitäminen on heille liian kallista, varsinkin kun kyse on kolmen kuukauden kesäyrittäjyydestä.

Hiiu 1Suosittelen Hiidenmaata matkakohteeksi silloin, kun siellä on menossa joku happening, kuten Hiiu Folk-festivaali heinäkuun puolessavälissä. Saaren turismi tuntuu keskittyvän Kassarin alueelle (joka on saari pääsaareen kiinnitettynä), josta se Aino Kallaksen kesämökkikin olisi löytynyt. Paikka tuntuu olevan auki vain sopimuksesta, eli sinne pääsee isommassa turistiporukassa oppaan mukana. Reigin kyläänkään en jaksanut itseäni kammeta, koska sen kirkko ei ole se alkuperäinen 1600-luvun mesta. Matkustaessani saaren keskiosissa villien katajaisten niittyjen läpi mieleeni tunkeutui maisemia Sudenmorsiamesta. Pakanallisia juuria oli nähtävissä, ainakin hyvällä mielikuvituksella varustettuna, ja juuri se villiys ja massaturismin vastaisuus saarella viehättivät. Kärdlan turisti-infon pitäjäkin oli innoissaan siitä, koska heillä ei ole kylpylähotelleja kuten Saarenmaalla. Turismi saarella on hyvin maltillista ja luomua.  Saari soveltuukin omien polkujen kulkijoille, ennakkoluulottomille seikkailijoille ja hyväkuntoisille atleeteille, jotka jaksavat pyöräillä saaren läpi ja poikki. Soveltui se minullekin aivan mahtavasti, mutta ensi kerralla menen sinne koko viikoksi helteisenä huippusesonkiaikana.

Shimmy with sister Kate

2shimy1Rima on korkealla tämän postauksen kanssa, sillä haluaisin sanoa Katja Kallion teoksesta Säkenöivät hetket (Otava, 2013) jotain sellaista, mitä ei ole vielä sanottu. Jotta voisin sanoa jotain omaa, olen strategisesti jättänyt muiden bloggaukset ja lehtien arviot lukematta. Kaksi vuotta sitten, kun teos julkaistiin, en myöskään rynnännyt sitä lukemaan, sillä oletin kirjan edustavan helppoa, romanttista ”ihanat naiset rannalla”-fiktiota. Kallion aiempaa tuotantoa, erityisesti novelleja, olen lueskellut, mutta en verbaalisen nokkeluuden ulkopuolelta ole löytänyt sitä kipinää, joka tulee sisällöllisesti tyydyttävästä kaunokirjallisuudesta. Kallion aiempi proosa on muistuttanut minua hieman ranskalaisen Anna Gavaldan tyylistä, mutta niin…en aikanaan lämmennyt suuresti hänenkään alkupään lyhyelle proosalle. Kuplivan kepeät suurkaupunkilaisvälipalat ovat omalta osaltani jo märehditty kyllästymiseen saakka.

Säkenöivät hetket yllätti minut suvereenisti ja aiheutti suoranaista haltioitumista Hangon mäntyisessä rantamaisemassa. Teoksen asetelma ja juoni ovat kaikkea muuta kuin kevyttä naisviihdettä, niissä on kompleksisuutta ja monisärmäisyyttä, eleganssia, mutta samalla juurevaa työväenluokkaista arjen kuvausta. Tarina alkaa nuoren Ellyn kesästä kylpylä Bellevuen asiakkaana vuonna 1914, jolloin asetelma on vielä herraskainen. Jotenkin Ellyn vähävarainen kirjastonhoitajaäiti on onnistunut keräämään varat hermolomaan Hangossa, paikassa, joka enimmäkseen pursuaa venäläisiä aatelisia ja muita ulkomaisia raharikkaita. Hotellin nurmikoilla pelataan lawntennistä. Kylpylän vieraiden ensisijainen tauti on yleensä krapula, ja kylvettäjättärien työ on hyvin proosallista. Hotellin hienostunut dekadenssi mahdollistaa myös epätodennäköisten ystävyyksien syntyä. Elly kokee tähtihetkiä venäläisen Peppi-neidin kanssa, joka lämpenee alempisäätyisen suomalaistytön ystävyydelle, vaikka tämä ei ole yleisesti hyväksyttyä. Vaikka Ellyn kuuluisi lomakesän jälkeen lähteä Turkuun sairaanhoitajan oppiin, venäläiset kannustavat häntä laulajan uralle.

Hangosta tulee Ellyn kohtalo Inga-äidin kuoltua. Hänestä ei tule laulajaa, ei sairaanhoitajaa, vaan rikkaiden huviloiden taloudenhoitaja ja myöhemmin kylvettäjä. Hänet pelastaa avioliiton satamaan nuori kalastajamies Theo, joka yrittää olla trokaamatta pirtua perheensä siveellisyyden vuoksi. Pirtun trokaaminen on kieltolain aikana kaupungin työläisten keskeinen tulonlähde. Ellyn tyttäret kasvavat kalastajatorpilla suolaten silliä. Suomenruotsalaisen perheen vaatimaton elämäntapa räjäyttää myyttejä ”bättre folkista”. Elly ja Theo eivät ihan onnistu pitämään kasvavia tyttäriään ruodussa, vaan näistä kasvaa huvielämää rakastavia jazz-tyttöjä.

Draaman kaari tarinassa jännittyy erityisesti Harrietin ja Beatan, kahden siskon välille, jotka ovat molemmat vahvaluonteisia taistelijoita. Molemmat rakastuvat samaan mieheen, joka ei ole lainkaan kypsä parisuhteeseen kenenkään kanssa. Sisarukset leikkivät tulella, ja Beata ylittää sen ajan kaikki sovinnaisuuden rajat. Huikein kohtaus romaanissa tapahtui rantapaviljongissa, jossa Beata hakee vakavamielisesti siskoaan tanssimaan shimmyä alkeellisen sovinnon elkeenä. Tämä hetki nostatti hiukseni pystyyn ja romahdutti teoksen romanssirintaman erikoisella tavalla. En nyt muutenkaan lukenut teosta romanttisena fiktiona, mutta tuosta hetkestä eteenpäin miesten rooli teoksessa muuttuu marginaaliseksi, jopa yhdentekeväksi.

Muutenkin musiikki oli teoksessa huumaavaa eikä niin itsestäänselvästi valittua kuin vaikka äskettäin lukemassani Kjell Westön Kangastus 38-teoksessa (molemmissa teoksissa on muuten samaa intensiteettiä ja huolellista taustoitusta yllin kyllin). Tiesin kyllä Dallapé-orkesterista etukäteen, mutta en tiennyt shimmy-biiseistä, Liikuttavaa on myös, että englantia osaamattomat sisarukset opettelevat amerikkalaisten hittibiisien sanoja yksitellen. Beatan gramofoni, jota hän kuljettaa mukanaan paetessaan perheensä luota, nousee kapinallisuuden symboliksi. Se on yhtä vahva symboli kuin myöhempien aikojen ghettoblaster, mutta ei ainakaan minusta tunnu anakronistiselta tai päälleliimatulta.

Beatan yksinäinen harharetki kuolleen anoppiehdokkaansa taloon Ruotsin Taalainmaalle on riipivä osuus. Elämä Taalainmaan metsissä on köyhempää ja askeettisempaa kuin kahviloiden ja tanssiravintoloiden Hangossa. Teoksesta saa myös hyvän käsityksen tuon ajan matkustamisesta. Laivoihin liittyvä romantiikka on käsinkosketeltavaa ja elämä satamaväen kuppiloissa sopivan rouheaa. Kallio piirtää huikean tarkkaa historiallista panoraamaa luokkaerojen leimaamasta pikkukaupungista, josta kansalaissodan arvet eivät ole vielä haalenneet. Politiikkaa ei tässä(kään) puhuta eksplisiittisesti, mutta työväen edustajien kiihkeys välittyy rivien välistä. Mystiselle Effelle, kuten muillekaan sataman kundeille,  ei todellakaan riitä jääminen rannikkokaupunkiin pelaamaan jalkapalloa kultalusikat suussa kasvaneiden lyseon kasvattien kanssa, vaan meri kutsuu kunnianhimoisia työläisiä.

Mitä sitten opin Kallion romaanin kautta 1930-luvusta, jota itsekin nyt tutkin? Hänen Hangossaan ilmapiiri ei kenties ollut yhtä tunkkainen kuin sisämaan kaupungeissa on saattanut olla – ainakin kansainvälisiä vaikutteita tässä riittää, eikä äärioikeisto mellasta yltiöisänmaallisine aatteineen. Romaaniin mahtuu kaikenlaisia edelläkävijöitä ja uuden kokeilijoita. Rantaelämän aistillisuus on vahva teema, mutta romaanin nuorilla on muutakin elämää ja muita huolia. Romaanissa nuoret ovat nuoria 1910- ja 1930-luvuilla eikä heidän pyrkimyksensä eroa radikaalisti toisistaan sukupolvesta toiseen. Naisten halu hankkia koulutusta ja itsenäistyä ennen miehelään menoa jää tässä monien haaveeksi, mutta romaanin naiset ovat silti vahvoja ja omapäisiä. Heidän kanssaan oli kirjaimellisesti säkenöivää viettää kesäpäivää. Tulen pohtimaan kirjan teemoja pitkään ja uskon, että romaani kestää useamman lukukerran. Tämän kirjavuoden kirkkaimpia helmiä!

Juurettomuuden ja takertumisen tarinoita

NukkekaappiEdellisestä postauksestani tuli looginen hyppy Tove Janssoniin. Nukkekaapin (WSOY, 1978, suom. Eila Pennanen) olen tainnut hotkaista yöpalana jo aiemminkin, mutta en muista lukemastani paljoa. Viimeksi luin Janssonilta englanniksi käännetyn teoksen The Winter Book, josta ei olekaan alkuperäisversiota, vaan teos osoittautui brittikustantajan omaksi koosteeksi Janssonin parhaista novelleista. Nukkekaappi on Janssonilta todellista aikuisfiktiota, jossa ei ole paljon viitteitä hänen kasvuympäristöönsä, Muumeihin eikä edes suomenruotsalaiseen kulttuuriperimään. Ihailen Janssonia hänen monipuolisuudestaan ja irtautumiskyvystään. Monet Muumifanit eivät välttämättä pitäisi näistä kertomuksista, sillä näissä ei ole samanmoista turvallisuudentunnetta kuin Muumitarinoissa.

Nukkekaapin novelleissa käsitellään omistautumista ja irtaantumista, matkustamista ja paikallaan pysymistä. Novellit kertovat osittain taidemaailmasta, kuvataiteilijoista, näyttelijöistä ja oudoista keräilijöistä, mutta myös ns. tavallisista ihmisistä, jotka eivät ilmaise itseään minkään taiteen keinoin. Parasta novelleissa on tietynlainen juurtumattomuus paikkaan: esimerkiksi novellia Lokomotiivi luin aluksi ikään kuin se sijoittuisi Britanniaan, mutta lopussa päähenkilö alkaakin suunnitella junamatkaa Rovaniemelle. Osa tarinoista sijoittuu Pohjois-Amerikkaan ja kaikissa ei ole selkeää tapahtumapaikkaa. Angloamerikkalaiset vaikutteet näkyvät silti kaikissa teksteissä name droppingina, maneereina ja muoti-ilmiöinä.

Arvioin nyt kolme lempinovelliani kokoelmasta, jotka olivat kaikki erilaisia tunnelmiltaan ja teemoiltaan. Osassa tarinoista kun on temaattista toistoa: nukkekaapin rakentaja, lokomotiivien piirtäjä ja kaupallinen sarjakuvanpiirtäjä ovat kaikki sosiaalisesti rajoittuneita ”asseja” (asperger-tyyppejä), jotka puhuvat paremmin esineiden ja figuurien kautta kuin ihmisten kanssa kasvotusten. Naishahmoissa taas on traagisuutta ja lähisuhteisiin takertumista, mikä rajoittaa heidän elämänalaansa huomattavasti. Henkilöhahmot eivät ole missään novellissa erityisen onnellisia – suuri ero aiempiin lukemiini Janssonin novelleihin, joihin aurinko paistoi ehkä liikaakin. Uskon, että nämä tarinat uppoavat erityisen hyvin tämän päivän lukijoihin, joille tietynlainen angstisuus kaunokirjallisuudessa on esittämistavan normi. En tiedä, kuinka novellit on otettu vastaan vuonna 1978 – tuntuu ainakin, että lukijalta odotetaan tietynlaista kosmopoliittisuutta. Tuntuu, että ne aukeaisivat paremmin nykyihmisille, hipstereille, joita on pienestä pitäen viety ulkomaille monta kertaa vuodessa.

MuumitaloNukkekaappi, kokoelman nimikkonovelli, on hassunhauska homotarina, joka kehittyy maanisen puuhastelun kuvauksesta intensiiviseksi mustasukkaisuusdraamaksi. Siinä kaksi asuinkumppania, Alexander ja Erik, joutuvat järjestämään arkeaan uudelleen Alexanderin hurahdettua nukkekodin rakentamiseen. Megalomaaninen projekti valtaa pariskunnan keittiön niin, että Erikin ruoanlaitto häiriintyy. Alexanderin pakkomielle liittyy erityisesti talon sähköistämiseen, mihin hänen taitonsa eivät riitä. Apuun etsitään sähkömies Boy, joka ottaa liian ison tilan kahden miehen universumissa. Nukkekodista tulee parisuhteen symboli – se mitä talon rakennustyömaalla tapahtuu tuntuu tapahtuvan myös kahden miehen välillä, kun kuvioihin saapuu ulkopuolinen tunkeutuja. En tiedä, kuinka paljon novellia on luettu homonäkökulmasta, mutta miesten keskinäinen tehtävänjako ja arkinen piikittely kuulostaa ainakin minusta tutulta peilaten sitä joihinkin tosielämän kokemuksiini. Sekin ilahdutti, ettei rakenteilla oleva talo muistuttanut minua lainkaan siitä muovisesta Muumitalosta, jonka osia keräilin vuosikaudet olohuoneen matolta kiroillen. Talo oli aivan omanlaisensa aikuisten monomaaninen tunteensiirtoprojekti, joka taas avasi psykologisia portteja keräilijöiden maailmaan.

Kertomus Hilosta, Havaijilta piti sisällään ripauksen maagista realismia, vaikka mitään yliluonnollista siinä ei tapahtunutkaan. Jotenkin tekstin tunnelma muistutti minua Neil Gaimanin tuotannosta. Hilon kaukaiseen kylään saapuu mistään tietämätön saksalainen turisti Frans. Nimetön hotellin portieeri on kyllästynyt esittämään aitoa polynesialaista natiivia, mutta hän sysää Fransin kielitaidottoman mummonsa hoivaan. Ylilihava kirkuvanvärisiin boubou-kaapuihin pukeutuva mummo nukahtelee kesken päivällisten, mutta Frans pysyy aidon kiitollisena alkuperäislähteelleen. Lopulta Frans osoittautuu maksukyvyttömäksi hotellilaskun suhteen ja jää hotelliin velkavankeuteen siivoamaan nurkkia huonoilla siivoustaidoillaan. Portieerin katse on lempeän piikikäs ja orientalistista eksotisointia purkava.

Muisto uudesta maasta oli tarina, jolle olisin toivonut jatkoa. Siinä kolme sisarusta, Johanna, Maila ja Siiri matkustavat hanttihommiin New Yorkiin. Tarina sijoittuu ehkä 1900-luvun alkuun, mutta tässäkään (kuten muissakaan novelleissa) täsmällisellä ajoituksella ei ole mitään merkitystä. Naiset asuvat pienessä yksiössä, jossa yksityisyyttä on koetettu luoda ihmeellisin verhojärjestelyin. Johanna on nuorempien sisarusten moraalinvartija, jolla ei ole mitään omaa elämää. Maila sukkuloi kahden sisaruksen välillä ja Siiri on suuri kapinallinen, jolla on ollut ei-toivottuja yöjuoksuja jo kotimaassa. Kun Siirin elämään saapuu liian pieni ja tumma mies, siitä alkaa hulabaloo. Tarinan ainekset ovat humoristiset, mutta samalla historiallista mielikuvitusta ruokkivat. En ole tainnut lukea yhtään mieleenpainuvaa suomalaisten siirtolaisuustarinaa Amerikoista, joten novelli todella kirvoitti lukuhermojani. Nuoren Siirin halu pyristellä eroon haalien tunkkaisista perinnejuhlista tuntui käsinkosketeltavan todelliselta. Mikä sen nolompaa kuin kansallispukuun sonnustautuva isosisko, joka häätää pois ulkomaalaiset sulhaset!

Nämä kolme novellia tuntuivat niin ehjiltä kokonaisuuksilta, että niissä oli kaikissa melkein romaanin ainekset. Osa novelleista oli heppoisempia, kaikista ei todennäköisesti jäänyt pysyvää muistijälkeä. Kokonaisuutena Nukkekaappi on kuitenkin yllättävä, raikas ja uusia ajatuksia herättävä.