Viktoria-aukion rakastavaiset

Teos: Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri (S&S, 2021)

Suomennos: Leena Ojalatva

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Nuri ja Afra Ibrahim ovat syyrialainen aviopari, joka on kokenut menetyksistä raskaimman, oman pojan kuoleman kotikaupunkinsa Aleppon pommituksessa. He ovat tehneet raskaan matkan Euroopan halki ihmissalakuljettajien avustuksella, ja odottavat turvapaikkapäätöstä jossain Etelä-Englannissa, yksityisessä majatalossa. Paikka on karu, vaikka sen pitäjä, iäkäs entinen kirjanpitäjänainen yrittää ymmärtää pakolaisasukkaiden huolia ja keittää näille loputtomia kupposia teetä. Ympäröivässä betonipuutarhassa kasvaa vain yksi puu, jonka alla aviomies Nuri käy purkamassa huoliaan silloin, kun sokean ja masentuneen vaimon huoltaminen käy liian raskaaksi.

Aleppossa Nuri oli mehiläistarhuri, ja Afrasta oli tulossa jopa kuuluisa taidemaalari. Molemmat ovat herkkiä sieluja, joiden elämän valintoja kaikki sukulaiset eivät ole ymmärtäneet. Nurin serkku Mustafa on puhunut tämän ympäri mehiläisbisneksiin, ja Mustafa on aiheeseen vielä enemmän vihkiytynyt kuin Nuri itse. Myös idea Britanniaan muuttamisesta on tullut Mustafalta: hän lähetti oman perheensä sinne jo sodan alkuvaiheessa, mutta ei itse voinut jättää rakkaita mehiläisiään. Kun elämä kaupungissa sitten osoittautui mahdottomaksi, miehen pakomatkasta tuli paljon hankalampi kuin muun perheen.

Kirjassa seurataan Ibrahimin pariskunnan ja Mustafan erillisiä pakomatkoja monessa eri maassa. Ibrahimeille Kreikka osoittautuu vaikeimmaksi rastiksi, ja molemmilla on vakavia itsetuhoisia ajatuksia Ateenassa, jossa he joutuvat majoittumaan taivasalla ja tulevat huumediilerien kiristämiksi. Kaupungin Victoria-aukio on paikka, jossa epätoivoisimmat pakolaiset kohtaavat ja diilaisivat vaikka mummoaan, jos voisivat. Matkan aikana Nuri on tehnyt asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa, ja hänen masennuksensa johtuu pitkälti tämän pimeän puolen kanssa elämisestä.

Christy Lefteri oli Kreikassa vapaaehtoistyössä pakolaisten keskuudessa vuosina 2016-7, ja tämä tarina on syntynyt noista tuhansista kohtaamisista. Mehiläistarhurien hahmoille on olemassa reaalimaailman esikuvia, vaikka tarina onkin fiktionaalinen. Kirjassa näkyy kirjailijan omakohtainen sitoutuminen aiheeseen ja avustustyöhön, jossa on omat sudenkuoppansa.

Olen itse seurannut viime vuosien keskusteluja ja dokumentteja pakolaisten viimeaikaisista reiteistä ja haasteista sen verran paljon, ettei romaanin matkakertomus antanut minulle paljoa uutta. Sen sijaan tarinan henkinen ja psykologinen puoli oli raakuudessaan ja todenmukaisuudessaan syvällinen ja uusia näkökulmia avaava. Teos kuvaa avioliittoa, jossa kaksi syvästi traumatisoitunutta puolisoa yrittävät vain selviytyä hengissä tilanteessa, joka edelleen aiheuttaa päivittäistä stressiä, vaikka he nyt asuvatkin ”turvassa” katto päänsä päällä.

Sosiaalityöntekijä Lucy Fisherin hahmo jäi varsinkin kummittelemaan mieleeni. Tämä nuori nainen oli hermostunut ja osittain kovin epäammattimainen, eivätkä Ibrahimit tienneet, voiko kehenkään viranomaiseen luottaa.

Lefteri kuvaa hienosti sitä tilannetta, jossa aviopuolisosta tulee melkein omaishoitaja, ja jossa liiallinen fyysinen intiimiys vie suhteesta viimeisenkin eroottisen latauksen. Afralla on kuitenkin toivoa saada näkökyky takaisin, ja ehkä jonain päivänä hän tervehtyy rakkaan maalaustyönsä kautta.

Oli myös kiinnostavaa lukea tämän pariskunnan hengellisestä elämästä, sillä olisin olettanut heidän olleen taiteilijapiireihin kuuluvina vakaumuksellisia ateisteja. Islamista tulee vaikeuksien kautta kuitenkin salainen voimavara, mutta senkin ilmaisemisesta tulee mahdollinen este turvapaikan saamiseksi.

Tämä on sellainen teos, josta on kai mahdotonta selviytyä kuivin silmin. Oli tässä kuitenkin paljon muutakin sisältöä kuin nyyhkyosastoa, ja varsinkin ne mehiläisten hoitoon liittyvät pohdinnat olivat iloa tuottavia. Ateenasta Mustafa kirjoittaa liikekumppanilleen, että ”eurooppalainen mehiläinen ei voi hyvin”. Toisaalta näky Yorkshiren nummien kanervamättäistä sai miehen jaksamaan pahimmissakin paikoissa.

Paikoitellen romaani oli hieman sekava, mutta ymmärsin, että sekavuus johtui yrityksestä kertoa turvapaikan hakemisen paineista ja loogisen tarinan kertomisen vaikeuksista.

Tämä teos komppaa hyvin noita äskettäin lukemiani Victoria Hislopin Kreikka-aiheisia kirjoja, joissa käsiteltiin maan pidempää pakolaisuuden historiaa. Victoria-aukio oli merkittävä paikka ainakin yhdessä niistä, ja maan nykyolojen kuvauksessa oli paljon yhteistä kokemuspohjaa.

Juurihoitoa kahdella mantereella

Teos: Heikki Valkama: Laserjuuri (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Olen myöhäisherännäinen Heikki Valkaman Japaniin sijoittuvan dekkarisarjan suhteen, josta kyllä olen kuullut suosituksia sen ensimmäisestä osasta saakka. Aloitin sarjan lukemisen epäortodoksisesti sen toisesta osasta, koska tämä pomppasi eteeni houkuttelevasti Ellibsissä. Kyseessä on toinen tuttavuuteni Japaniin sijoittuvien dekkareiden parissa; ensimmäinen oli iki-ihana Sujata Masseyn Rei Shimura-sarja. Molemmat ulkomaalaisten aikaansaamia Japani-kuvauksia. Varsinaisia japanilaisia dekkareita ei ole eteeni tupsahtanut, mikä on kummallista, koska kiinalaisia ja korealaisia dekkareita on jo tullut luettua useampia.

Riku Mäki on suomalainen huippukokki, joka on nousujohteisen uran jälkeen hypännyt uusiin haasteisiin ja lähtenyt opiskelemaan japanilaista keittiötaidetta aidossa japanilaisessa perheravintolassa. Hän on uupunut, mutta oudon tyytyväinen keittiömestari Akijaman autokraattisessa komennossa, mutta harjoittelun aikana hän saa toisen työkomennon paikalliselta miljonääriltä, joka yhtä lailla harrastaa keittiötaidetta.

Riku päätyy Kosin saarelle Kreikkaan etsimään kauan sitten kadonnutta antiikin aikaista laserjuurta, josta toimeksiantaja herra Kawakamilla on pakkomielle. Japanissa tiedetään, että Darwish-nimisellä syyrialaisella pakolaismiehellä voisi olla avain yrtin jäljille, sillä tämä on työskennellyt tuhoutuneessa kirjastossa, jossa antiikin aarteita säilytettiin. Darwish on menettänyt vaimonsa, kadottanut poikansa eikä enää löydä montaa syytä elää. Mies jopa pelkää Japanista tulleen seurueen avuntarjousta, koska liika toivo voi johtaa suurempaan epätoivoon, sen hän on jo kokenut karvaasti pakomatkansa aikana liian monta kertaa.

Pakolaiskriisin lisäksi teoksessa käsitellään huumekauppaa ja yakuzan ympärillä pyörivää seksiteollisuutta, ja liikutaan Japanin ja Kreikan lisäksi Turkissa ja Thaimaassa. Riku Mäki on todellinen kosmopoliitti, joka pystyy maastoutumaan myös all inclusive-hotellien matalaotsaiseen maailmaan ja harjoittamaan small talkia allasbaareissa monilla kielillä.

Koska kyseessä on gastrodekkari, ruokakulttuurin osa teoksessa on mittava, enkä usko, että teos aukeaa sellaiselle lukijalle, jota japanilainen ruoka ei kiinnosta. Minusta tässä teoksessa ei ainakaan tehdä liian helppoja kulttuurisia käännöksiä tai tarjoilla pinnallisia turistikliseitä laiskoille lukijoille, vaan Valkama kohdentaa teoksensa todellisille Japani-faneille. Kuulunen kai niihin, vaikka en faniuttani pahemmin julistakaan – itse nautin juuri eniten ruokapohdinnoista, varsinkin eri koulukuntien ruokafilosofioiden vertailuista ja vuodenaikojen merkityksestä kulinaarisessa kalenterissa.

Jos näitä kirjoja lukee ajatuksella, niin alkaa kaivata ”oikeaa” japanilaista ruokaa sushibuffetien tarjonnan keskeltä. Toki naisen vartalolla tarjottu sushi-”taide” osoittautui aika irvokkaaksi rahanteon muodoksi, johon liittyy suuria eettisiä ongelmia. Tätäkin ilmiötä Valkama kuvasi seikkaperäisesti, eikä ainakaan palvelun käyttäjiä syvällisesti sympatisoiden.

Teos oli yllättävän rentouttavaa seuraa, johon keskittyminen onnistui nyt paremmin kuin muihin työn alla oleviin äänikirjoihin. Äänikirjoja olen nyt keräillyt siksi, että olen muuton keskellä ja yritän pakata ja siivota lukemiseni rinnalla.

Sain kirjaa kuunnellessani myös sarjan ykkösosan, Pallokalan (2017), käsiini, joten tuttavuuteni mahdollisesti syvenee vielä parin seuraavan viikon aikana.

HELMET-haasteessa teos sijoittuu kohtaan 29: ”Japaniin sijoittuva kirja tai sarjakuva”.

Mantsinsaaren sielunmessussa

Tuire Malmstedt: Mykkä taivas (Myllylahti, 2019)

Savonlinnalaisen poliisin Isa Karoksen matka jatkuu taas, kun Tuire Malmstedt julkaisi dekkarisarjansa toisen osan muutama viikko sitten. Sain kirjan käsiini ensimmäisten joukossa, ja luinkin sen pian sen saatuani, mutta arvion kirjoittaminen venyi, kun jäin miettimään, kuinka kirjoittaisin siitä tekemättä liian suuria juonipaljastuksia.

Sarjan aloitusosissa liikuttiin todella synkissä vesissä, eivätkä vedet paljoa kirkastu vieläkään, vaikka tässä romaanissa pahin uhka ei kohdistunut Isan perheeseen. Perhehän on hajonnut. Tytär Edith makaa jossain Saimaan pohjukassa, ja Isan on aika haudata äitinsä, jonka ruumis on saatu korrektisti arkkuun. Ex-mies Samuel pyörii kuvioissa, mikä häiritsee orastavaa suhdetta Niiles-kollegaan. Terapiassa käynti tuntuu kuormittavan naista enemmän kuin helpottavan, mutta siellä on käytävä jo työnantajan vaatimuksesta.

Poliisin yksikön arkea sekoittaa metsästä löydetty irrallinen ihmisen pää, jolle ei ole löytyä ruumista. Isa saa vainoajaltaan mustaksi värjätyn joutsenen siiven, eikä hän koe olevansa turvassa kaupungissa eikä Oravin saaren lapsuudenkodissaan. Ystävän mökki on turvapaikoista surkein, ja pian hän löytää itsensä vangituksi syrjäiselle saarelle, jonne poliisin kamerat eivät välttämättä yllä.

Saaristolaisteema jatkuu takauman kautta Salmin pitäjässä, luovutetussa Karjalassa. Mantsinsaaren tarinat rusalka Jekaterinan eksyneestä sielusta pelottavat sota-ajan teinejä, jotka odottavat mahdollista evakuointia vuonna 1944. Nadesha on nuori ortodoksityttö, jonka rakkaus ison talon poikaan Wilhelmiin on jo uskonnon vuoksi kielletty hedelmä. Lähtiessään Salmista tyttö on raskaana, mutta päätyessään Kerimäelle hän ei ole sitä enää. Vähän joka nurkan takana on gropuja (puisia hautamerkkejä) muistuttamassa matkan varrella kaatuneista, ja viekkaita desantteja pomppii eteen nurkkien takaa. Siirtokarjalaisten ortodoksisen kansankulttuurin kuvaus hiipi ihoni alle, ja taustoitti ylisukupolvista tarinaa levottomista juurista.

Malmstedt ottaa evakkotarinan rinnalle tämän päivän pakolaisteeman, mikä on koskettava, mutta ei kaikista kekseliäin juonenkäänne. Syyrialaisen Ayeshan pakomatkan tarina jäi minulle tämän saagan ohuimmaksi lenkiksi, vaikka ymmärrän kirjailijan omakohtaiset syyt kirjoittaa kerran vaivaamaan jäänyt reaalimaailman kohtaaminen auki. Olisin myös odottanut romaanin monikulttuuriseen, vastaanottokeskukseen liittyvään juoneen lisää jännitystä, sillä nyt se tuntui hieman päälleliimatulta. Myös romaanissa kuvatusta kirjoittajakurssista olisin halunnut lukea lisää, sillä se oli herkullinen yksityiskohta.

Kuten sarjan aloitusosassa, myös tässä romaanissa monipaikkaiset muistelmat tuovat tarinaan elävyyttä, mutta toivon, etteivät ne käänny sarjan tulevissa osissa kaavamaisiksi maneereiksi. Ehkä Isan olisi jo aika poistua rakkaalta Oravin saareltaan, sillä tuon pienen kyläyhteisön kantokyky raakojen rikosten tapahtumapaikkana alkaa jo olla kipukynnyksellä. Tosin tässä teoksessa pahin rikos ei tapahdu kotisaarella. Kollegan ja vanhan koulutoverin muistotilaisuus saarelle sijoitettuna oli kuitenkin upea, ja saari säilytti charminsa, vaikka sitä verrattiin legendaariseen Mantsinsaareen Laatokalla.

Olen harvemmin lukenut dekkarisarjoja miltei reaaliajassa ja oikeassa järjestyksessä, joten Isa Karoksen vaiheiden seuraaminen on ollut tervetullutta vaihtelua elämääni. Tiedän, että sarjan kolmas osa on jo työn alla, ja takuuvarmasti tulen lukemaan senkin. Yllättävää on, että jäin tässä osassa jopa odottamaan laajempaa poliisitutkintaa ja teknisiä haasteita. ”Human interestiä” teoksessa toki oli riittävästi, mutta Isa Karos vaikuttaa myös tyypiltä, joka voisi kehittää itseään ammatillisesti jollain saralla, jota kollegat eivät tunne.

Olen otettu, että viime arvioni sarjasta mainitaan kakkososan kirjan liepeessä. Kirjasarjan kansainvälisestä potentiaalista olen edelleen samaa mieltä. Kirja on myös erittäin huolellisesti toimitettu ja loppuun viilattu kielen ja rakenteen saralla, mitä ei näinä päivinä voi pitää selvyytenä kustannusmaailmassa.

Linnuntietä Guantanamósta Raqqaan

Teos: Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Gummerus, 2018)

Suomennos: Kristiina Drews

Pakistanilais-brittiläinen Kamila Shamsie kuuluu niihin pakistanilaissyntyisiin kertojiin, joiden uraa olen seurannut pitkään, johtuen aiemmista tutkimusintresseissäni. Hän ja Mohsin Hamid ovat kenties tunnetuimpia pakistanilaisia nykykirjailijoita maailmalla; molemmilla on myös samansuuntaisia teemoja, jotka liittyvät nuorten muslimien identiteetin määrittelyyn ja paikan löytymiseen maailmassa. Kummankaan teokset eivät kaikki keskity Pakistaniin tai pakistanilaisiin, vaan niissä näkyy intressi laajempaan muslimimaailmaan ja muslimien siirtolaisuuteen läntisessä maailmassa.

Teos Joka veljeään vihaa (alk. Home Fire) voitti Britanniassa tänä vuonna arvostetun Women’s Prize for Fictionin. Teos onkin vahva puheenvuoro Britannian kansalaisuuden merkityksistä, ja poliitikkojen vaikeuksista määritellä brittiläisyys muuttuvassa maailmassa. Kirjan päähenkilöt, kolme sisarusta, ovat Lontoossa kasvaneita pakistanilaistaustaisia muslimeja, joiden isä liittyi keski-ikäisenä Talebanin joukkoihin ja kuoli matkalla Guantanamón vankileirille. Isma, Aneeka ja Parvaiz eivät ole varsinaisesti tunteneet isäänsä, mutta isän varjo on kaikkialla ja se inspiroi Parvaiz-veljeä liittymään kalifaatista unelmoivaan veljeskuntaan. Siskojaan huijatakseen Parvaiz kehittelee itselleen ”juurihoitomatkan” Karachiin, ja varaa sinne lennotkin, mutta jää pois koneesta Istanbulissa ja suuntaa sieltä maateitse Raqqaan.

Isosisko Isma on jäänyt nuorena kaksosten, Aneekan ja Parvaizin huoltajaksi näiden äidin kuoltua syöpään. Hän on uhrannut oman uransa sisarustensa vuoksi ja elättänyt heitä työskentelemällä pesulassa. Kun sisarukset täysi-ikäistyvät, hän vihdoin pääsee itsenäistymään ja muuttaa Amerikkaan kirjoittamaan sosiologian väitöskirjaa. Sisarusten kaitseminen Skypen välityksellä ei enää luonnistu samalla tavalla kuin yhteisessä taloudessa, ja varsinkin Parvaiz tarvitsisi vielä vanhemman aikuisen tukea 19-vuotiaana. ISIS:iä tukevista joukoista tulee hänen ”miesten koulunsa”, ja häntä kannustetaan ottamaan haltuun perheensä kaapin paikka ja maskuliininen ylpeys.

Sisaruksia kiinnostavampi hahmo on parlamentin jäsen, Karamat Lone, hänkin pakistanilaistaustainen, mutta taustaansa tehokkaasti häivyttävä peluri. Karamatin poika Eamonn tutustuu Amerikassa Ismaan, mutta rakastuu pikkusisko Aneekaan, josta syntyy poliittinen skandaali sen jälkeen, kun perheen ISIS-kytkös paljastuu. Karamat joutuu tapauksen vuoksi vielä suurempaan kriisiin kuin poikansa, ja romanssia pidetään jo kansallisena uhkakuvana. En voinut mitään, että lukiessani Karamatin urasta mieleeni tuli Lontoon pormestari Sadiq Khan, vaikka en ole Khanin uraa tiiviisti seurannutkaan. Tyyppi oli joka tapauksessa todella uskottava, ei mitenkään vastenmielinen, mutta oman selustan turvaajana taitava. Myös se, että pakistanilaisen isän pojan nimeksi tulee Eamonn, herätti minussa hörähdyksiä.

Vakavaan kirjaan mahtuu muutenkin ripaus huumoria, ja monet kepeät sutkautukset vaihtavat väriä juonen synkistyessä. Kun Parvaiz vaihtaa ystäväpiiriään ja kasvattaa parran. sisarukset kutsuvat sitä ”ekosysteemiparraksi”. Parhaat naurut he saavat keksimistään deittiprofiileista aasialaisilla avioliittosivustoilla. Parvaizilla ei ole tyttöystävää, eikä hän ehdi Raqqassa asuessaan saamaan ulkomailta tilattua jihadistivaimoa, sillä niiden toimitus on venynyt yli vuoteen.

On myös ironista, että tragedian saavutettua huippunsa Aneeka matkustaa Pakistaniin saadakseen perheelleen oikeutta. Pakistanissa mediat ottavat siskon surun vakavasti, ja Parvaizin kuolleesta ruumiista nousee valtioiden välisen epäluottamuksen symboli. Voidaanko sitten jihadistille pitää julkisia hautajaisia, ja pitäisikö heidän ruumiitaan kuljettaa kotimaahan valtion kustannuksella? Parvaiz on kuitenkin enemmän britti kuin pakistanilainen, eikä hänellä täysorpona ole ollut merkittäviä siteitä vanhempien kotimaahan.

En muista kaikkia lukemiani Shamsien teoksia (en ole lukenut koko tuotantoa), mutta mielikuvieni mukaan hänen varhaiset teoksensa eivät ainakaan käsitelleet poliittisia kysymyksiä. Tämä romaani tuntuu erilaiselta kuin aiemmat häneltä lukemani, ja eurooppalaisessa kontekstissa se varmasti saa myös uudenlaisia lukijoita. Siirtolaisromaanina se ei kerro niinkään identiteettipolitiikasta, vaan lojaalisuudesta ja oikeudesta elää ja edustaa omaa itseään silloinkin, kun lähipiiriin kuuluu jihadisteja. Kirja koskettaa myös suomalaisia, sillä meilläkin on perheitä, joissa odotetaan viestiä Raqqasta tai sen lähialueilta. Joillekin vanhemmille ja sisaruksille vihreä pallukka viestiohjelman statuksessa on ainoa merkki pojan tai veljen elossa olemisesta.

Maahaasteessa olen kohdassa 24/196: Pakistan. HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 17: ”Kirjassa on kaksoset”.

Valkoinen nainen Rinkebyn yössä

aavan merenTeos: Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen (Otava, 2018)

Mitä ajattelevat ruotsinsuomalaiset äärioikeistosta ja Ruotsidemokraateista? Millaista on elää näkymättömänä, mutta hyvin kuuluvana vähemmistönä liitoksistaan natisevassa kansankodissa? Kumpiin suomalaiset maahanmuuttajat luottavat paremmin, toisiin maahanmuuttajiin vaiko ”aboriginaaleihin”? Kuinka taas omiin etnisiin juuriinsa suhtautuvat ne, jotka ovat syntyneet Ruotsissa ja joilla ei enää ole merkittäviä siteitä vanhempien kotimaahan?

Tällaisten peruskysymysten äärelle johdattaa meidät Antti Tuuri tuoreessa romaanissaan Aavan meren tuolla puolen. Teos on itsenäinen jatko romaanille Tangopojat, joka käsitteli suomalaisen iskelmämusiikin nousua siirtolaispiireissä 60-70-luvuilla. Tämänkin kirjan olen lukenut ja arvioinut, ja oli ilo palata tähän jatko-osaan, vaikka en kaikkia hahmoja enää muistanutkaan.

Teoksessa eletään nykypäivää Tukholmassa ja Skövdessä. Seitsemänkymppinen Elina on menettänyt miehensä Saulin, Tangopoikien saksofonistin, joka lähti saappaat jalassa keikkakiireidensä keskellä. Hänen viisikymppinen tyttärensä Kaija on myös jo mummo, ja pari-kolmekymppinen Stina on eronnut kouluikäisen äiti, tohtori ja yliopiston virassa. Suvun naiset ovat pitkäikäisiä ja aikaansaavia, ja Kaijakin ehtii ekonomiuransa ohessa huoltaa kouluikäistä tyttärentytärtään Elviraa, koska Stinalla on seminaarikiireitä. Tuoreen lesken äitikin elää vielä Pohjanmaalla, joten Elviralla on isomummon lisäksi isoisomummo.

Sukutarinaa kiinnostavampi ulottuvuus kirjassa ovat etniset suhteet, joita käsitellään tiheän tapahtumaryppään keskellä. Teos on yhdenpäivänromaani, ja päivän aikana Sauli kuolee, Elviran suomalaisessa koulussa on polttopulloisku ja samalla Elvira katoaa. Elvira on puoliksi turkkilainen lapsi, jonka isällä on aikeita muuttaa takaisin Istanbuliin Erdogania tukemaan. Pommiuhasta koulussa epäillään kuitenkin ruotsalaista äärioikeistoa, joka ulottaa vihansa myös yhtä ennakkoluuloiseen ja rasismia tihkuvaan naapurikansaan.

Kirjan kiinnostavin hahmo on Kaijan ex-mies Petteri, Stinan isä, joka haluaisi olla enemmän mukana tyttärensä elämässä kuin mitä tytär sallii. Petteri on tullut Ruotsiin vasta kolmikymppisenä 80-luvulla, ja eri syistä kuin tavalliset duunarisiirtolaiset. Hänellä on ollut haaveita päästä elokuva-alalle tai teatteriin uraa luomaan, mutta ura on jäänyt avustajan ja keikkatyöläisen hommiin. Viisikymppisenä hän on töissä Skansenin puusepän pajalla, ja ehtii duuniin usein vasta aamun terassikeikan jälkeen. Petteriä siedetään tässä suojatyöpaikassa, koska hän on taiteilijasielu. Hän on myös hyvä ajamaan japanilaisia turistityttöjä pois pajaltaan, jotta henkilökunta saa rauhassa keskittyä kahvinjuontiin.

Petterin pyrkimykset pelastaa koulu terroristi-iskulta ja lapsenlapsi karvakäsien kaappaukselta lähentelevät jo veijariromaanin perusjuonta. Hänen ristiretkensä öiseen Rinkebyhyn herätti nauruhermojani, varsinkin, kun oltiin lapsen lisäksi pelastamassa aikuista tytärtä turkkilaisten haaremista. Petteri on epätyypillinen nurkkapatriootti, koska hänen lojaaliutensa ei oikein kohdistu Suomeen eikä Ruotsiinkaan. Hän ei tunnu kannattavan mitään poliittista ryhmittymää, mutta hänellä on piilorasistisia tendenssejä piilotettuna noin kutsutun sivistyksen ja kulttuurisen pätemisen taskuihin. Samalla hän on megalomaanikko, jolla on taipumusta patologiseen valehteluun.

Retki Rinkebyhyn alkoi inspiroida taas suuresti tätä kirjaa lukiessa. En tosin usko, että uskaltaisin sen kaljabaareihin öiseen aikaan yksin, vaikka tässä ei maalattu kovin vaarallista tai synkkää kuvaa lähiön arjesta. Suomalaiset siirtolaiset tosin surevat vanhojen ”hoodiensa” ilmapiirin muutosta, vaikka ovat vaurastuttuaan muuttaneet jo kauan sitten alueilta pois. Slussenin sillanalusten legendaarisista porukoista kirjoitellaan ruotsalaislehdissä edelleen, vaikka suurin osa sankareista ovat kuolleet jo kauan ennen eläkeikää.

Tuuri on onnistunut puristamaan tähän romaaniin ison kakun viimeaikaista sosiaalihistoriaa, mutta noista analyyseista ei tule tunkkaista luennoinnin oloa. Yhdenpäivänromaanina teos pysyy erinomaisesti kasassa, vaikka siinä käsitellään varsinkin Saulin ja Elinan kaiken kestävää liittoa takaumien kautta. Avioliittoa laajempi teema on kuitenkin avioero, ja sen suurempi todennäköisyys siirtolaispiireissä, joissa on juurettomuutta, työttömyyttä ja päihdeongelmia. Myös suhde uskontoon ristivalottuu kiinnostavalla tavalla suomalaisen isomummon helluntailaisuuden ja turkkilaisen isän uudelleen löydetyn konservatiivisen islamin välillä.

Olen lukenut useamman dekkarin, joissa seikkaillaan Tukholman noin kutsutuilla no go zoneilla, mutta tässä koin pääseväni syvemmälle ihmisten arkeen ja heidän itseymmärrykseensä etnisten jännitteiden syntysyistä. Tässäkin oli pieni dekkarin siemen, joka kuitenkaan ei lähtenyt kasvamaan kohti suurempaa katastrofia.

Suosittelen teosta varsinkin kaikille niille, jotka pelkäävät jo Itä-Helsingissä ja jotka ennustavat suomalaisen yhteiskunnan murtuvan maahanmuuton taakan alle samalla lailla kuin Ruotsi. Tuuri ei ainakaan lietso pelkoa eikä ennusta Ruotsin lopullista murtumista, vaan käsittelee näitä ennakkoluuloja rohkean realistisesti. Jopa Petterille annetaan toivoa maailmankuvan muutoksessa, vaikka Petteri on hirvittävän rasittava luupää. Eikä Petterillä ole edes leijonatatskaa niskassa. Kirja kannattaa siis lukea jo Petterin vuoksi, koska hän osoittaa ennakkoluulojen syiden monimutkaisuuden ja moninaisuuden.

 

 

Orjuuden kasvojen kuvittaja

Tuominen Pirjo, Silkkipunos, kansi: Helena Kajander

Tuominen Pirjo, Silkkipunos, kansi: Helena Kajander

Pirjo Tuominen (s.1939) on kirjailija, joka on tehnyt mittavan uran historiallisten romaanien parissa ja jonka viimeisin aluevaltaus on dekkarit, tai sanottaisiinko laajemmin jännitys. Minulla ei ole aiempaa kosketusta hänen tuotantoonsa, mutta sain käsiini Mailis Sarka-sarjan toisen osion, Silkkipunoksen (Tammi, 2012), sattumalta, ja sen teema, orjuus ja ihmiskauppa ennen ja nyt, alkoi kiinnostaa.

Mailis Sarka on eläkkeellä oleva kuvataiteilija ja ekonomi, joka saa ainutlaatuisen tarjouksen sukulaismiehensä brittiystävältä Rooman imperiumin orjuutta käsittelevän tietokirjan kuvittajana. Tehtävä vie Mailiksen off season-aikaan Turkin Siden kaupunkiin ja sen lähistölle, jossa kiinteistöbusinekset käyvät kuumina. Mailis asuu hiljaisessa vuoristokylässä toimeksiantajansa isän omistamassa Villa Limonessa, jossa ei ole hehtaarin kokoista spa-osastoa eikä uima-allasta. Kylänraitti tosin on muuttumassa, ja huvilan naapurissakin on luksushuviloiden kompleksi. Huviloiden kauppaamiseen on sekaantunut myös joukko epäilyttäviä suomalaisia, jotka päivystävät Siden hotelleilla kohteinaan erityisesti eksyksissä olevan oloiset vanhukset.

Kuvitustehtävä saa Mailiksen perehtymään monipuolisesti alueen historiaan. Oppaakseen hän saa Bobin isän Alan Blackfordin, eläkkeellä olevan arkeologin, joka Mailiksen lailla ei ole osannut pysähtyä tyypilliseen eläkeläiselämän rientoihin. Kirjassa kerrataan roomalaisten valloitusten vaiheita ja pohditaan orjuuden oikeutusta pitkällisesti. Osasta historian kertaamisesta jäi kieltämättä koulumainen vaikutelma, tai välillä tuntui kuin olisi lukenut harvinaisen perusteellista turistiopasta. Toisaalta Turkin nykykulttuurin kuvaus oli elävämpää, vaikka Mailiksen suhteet paikallisiin eivät tällä ensi reissulla olleetkaan kovin syvällisiä.

Rikokset, joita tässä ratkaistaan, ovat naiskaupan karmivimmasta päästä, mutta Tuominen on tehnyt ovelan ratkaisun olla revittelemättä niillä liikaa, vaan hän yrittää suhteuttaa ne antiikin ajan orjuuskertomuksiin. Mailis on tässä todistajan ja informantin roolissa, ei edes apulaisetsivän, mutta maagisella tavalla Suomen ja Turkin pään rikokset linkittyvät toisiinsa. Kuinka sitten Mailis on päätynyt molemmassa maassa asumaan karmeiden murhien naapurissa, joiden tekijänä on ollut sama rikollisliiga, se on hämmentävää ja on mahdollista vain fiktiossa. Ihmiskauppaa ja seksityöläisten vapaudenriistoa on käsitelty aika paljon sekä dekkareissa että normifiktion puolella, ja yleensä kuvaus on ollut yksityiskohtaisempaa ja raaempaa. Tavallaan on hyväkin, ettei Tuominen näytä kuolemaan tuomittujen siirtolaisnaisten viimeisistä ajoista kuin vilahduksia, sillä moni lukija osaa mielessään täyttää aukot. Kirjan nimi kertoo murhaajien perverssistä historiallisesta mielikuvituksesta ja halusta ”merkata” uhrit osmanisulttaanien suosimin keinoin ja värein.

Mailis Sarka sekä hänen elämänsä uudet miehet, Bob ja Alan, olivat kaikki virkistäviä hahmotuttavuuksia. Teoksen romanssiulottuvuus oli tosin ennalta-arvattava, ja olettaisinkin, että sarjan myöhemmissä jaksoissa Alan pääsee myös todistamaan uusia murhia. Romantiikan osuus on jopa suurempi kuin jännityksen, sillä loppupeleissä tässä pohditaan kypsän iän rakkaussuhteita ja leskien oikeutta uuteen onneen. ”Tunteet olivat herkkiä kuin hämähäkin seitti, ne oli liian helppo rikkoa ja jättää kiusaamaan kuten tahmeat, polulla kasvoihin takertuvat langat”, todetaan suhteen alkuvaiheesta. Teoksen asettaminen yhteen genreen on vaikeaa, eikä sillä lopulta ole suurta merkitystä.

Kielellisesti teksti edustaa jouhevaa ja helppolukuista arkirealismia. Pidin siitä, ettei Turkin ihmeitä eikä kuvataiteilijan työtä paisuteltu aistillisin adjektiiveihin, mikä usein on tämäntyyppisten teosten helmasynti. Välimeren alueesta on kirjoitettu liikaa suitsutusteoksia rikkaiden ja joutilaiden elämäntaiteilijoiden näkökulmasta; tämä teos ei edustanut sitä koulukuntaa. Uskon teoksen puhuttelevan eniten keski-ikäisiä ja sitä iäkkäämpiä naislukijoita, mutta tälle ikäryhmälle kirjoittaminen tuskin on dismeriitti. Itse saatan hyvinkin jatkaa sarjan lukemista lähitulevaisuudessa.

 

We are all boat people

KrokotiilimeriFabio Geda on italialainen kirjailija, joka sai tutustua Torinosta turvapaikan saaneeseen nuoreen afgaanimieheen Enaiatullah Akbariin. Kohtaamishetkellä Enaiat oli jo lähemmäs parikymppinen, mutta yksinäiselle matkalle kohti tuntematonta hän lähti oman arvionsa mukaan kymmenvuotiaana – eihän Afganistanin kylissä pidetty tarkkaa kirjaa syntymistä. Kirja Krokotiilimeri (Otava, 2012, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) syntyi kahden miehen keskusteluista kahden kulttuurin välillä, ja on tosi tarina Silkkitien ihmissalakuljetuksesta ja siihen liittyvästä rikollisuudesta.

Teos luultavasti pysäyttää lukijansa vuonna 2015 vielä voimallisemmin kuin muutama vuosi sitten; onhan suurella yleisöllä nyt vihdoin käsitys niistä vaarallisista reiteistä, joita ihmiset kulkevat. Tässä seurataan Enaiatin kahdeksan vuoden mittaista maanpakoa, jonka vaiheet ovat pelkästään karut. Enaiat kuuluu hazara-vähemmistöön, jonka asema on ollut Afganistanissa hankalin heidän muista poikkeavan ulkonäkönsä ja shialaisuuden vuoksi. Enaiatin kohtalo johtuu äidin päätöksestä pelastaa edes yksi lapsistaan, joten hän kuljettaa nuorimman poikansa omakätisesti Pakistaniin ja palaa kotiin elämään kauhuntäytteistä elämää Talebanin varjossa.

Kirja on tiiviisti kirjoitettu dokumentti elämästä, elinvoimasta ja selviytymisestä. Tapaamme pitkän matkan varrella poikia ja nuoria miehiä Afganistanista, Pakistanista ja Bangladeshista – kaikki eivät todellakaan ole ystävällisiä toisilleen, eikä luottamus toisiin synny pelkän pakolaisuuden pohjalta. Maksaakseen matkansa kohti länttä Enaiat työskentelee vuosikausia majatalon palvelijana, katukauppiaana, rakennustyömaan hanslankarina ja kaivostyöläisenä Pakistanissa ja Iranissa. Iranissa häntä kohdellaan välillä kuin ihmistä, mutta Pakistanissa ja Turkissa olot ovat hankalat. Kreikkaan päästyään Enaiat kohtaa ihmisiä, jotka antavat hänelle ruokaa, vaatteita ja rahaa matkalippuihin. Italiaan päästyään hän löytää jopa ystävällisen perheen, joka kotimajoittaa häntä turvapaikanhakuprosessin aikana.

Teos kertoo karua tarinaa myös keskenjääneestä koulutuksesta. Enaiatin koulutie päättyy, kun talebanit surmaavat kyläkoulun rehtorin oppilaiden silmien edessä. Pakistanissa hän katselee kaiholla paikallisen koulun aidan läpi, kun huolehtivat vanhemmat varustavat hemmoteltuja vesojaan lämpimillä vaatteilla ja välipaloilla. Tarinassa ehkä voimallisimmin iskee vasten kasvoja se ajatus, etteivät kymmenvuotiaat ole kaikkialla maailmassa automaattisesti oikeutettuja koulunkäyntiin, vaan osan on työskenneltävä aikuisten paskakuskeina ja teenkantajina. Kun Enaiat vihdoin pääsee Italiaan, hän suorittaa peruskoulun oppimäärän vuodessa ja hakeutuu ammatilliseen koulutukseen. Hänen opettajilleen tulee yllätyksenä, ettei pojalla ole aiempia todistuksia, mutta heiltä riittää ymmärrystä mukauttaa poika koulujärjestelmään joustavasti. Koulua käymättömien poikien maailmankuvasta kertoo jo kirjan nimi: vaarallisella merimatkalla Turkista Kreikkaan pojat eivät pelkää myrskyä eikä kumiveneen puhkeamista, vaan meressä vaanivia krokotiilejä.

Minulle tämä tarina oli tuttu jo ennen kirjan lukemista, ja voin tunnustaa, että olen lukenut sen aiemmin tekemättä paljoa muistiinpanoja – koska aiheesta oli jo olemassa niin paljon faktapohjaista dokumentaatiota.  Nyt luin kirjan uudestaan pohtien sen arvoa tilanteessa, jossa alaikäisten turvapaikanhakijoiden keskuksia ollaan perustamassa kuin sieniä sateella. Teos tuntui toisella lukukerralla tärkeämmältä.

Teos on kiinnostavassa vuoropuhelussa ainakin tamperelaisen professori Juha Suorannan Piilottajan päiväkirjan (Into, 2010) kanssa, jossa seurataan vastaavia kauhuja kokeneen nuoren miehen ensi vaiheita Suomessa – ja paperittomien siirtolaisten piilottamiseen liittyvää kansalaisaktivismia. Tämä teos toimii herättäjänä niille, joita kumiveneellä Eurooppaan matkustavien kohtalot eivät ole aiemmin liikuttaneet. Suorannan kirja on taas analyyttisempi jatko-osa, jossa mietitään myös länsimaisen ihmisen auttamisenhalun perusteita. Suosittelisin teosta luettavaksi esimerkiksi yläkoulun yhteiskuntaopin tunnilla. Rasismin ja islamofobian ehkäisijänä luulisin kirjan purevan eritoten nuoriin. Teoksen yksinkertainen kieli ja toiminnallisuus voi herättää lukuhaluja niissäkin, jotka harvemmin lukevat kaunokirjallisuutta.

Sulttaanin (v)ihastus

kunnia-shafak_elif-22089069-3274465125-frntlViime aikoina lukuhistoriassani näkyy selkeä piirre: olen tarttunut hyvin hitaasti, miltei vastahakoisesti, minulle vahvasti suositeltuihin teoksiin. Turkkilaisen Elif Shafakin (s. 1971) teoksia on minulle tungettu lähes joka ovesta, ja olen takuulla googlaillut hänen biografiaakin moneen otteeseen. Nuorena breikannut komeetta, joka on kunnostautunut sekä kirjailijana että tutkijana. Luultavasti syy, miksi olen tähän asti onnistunut olemaan häntä lukematta, liittyy kateuteen. Yleensä tavalliset kuolevaiset kun eivät onnistu yhdistämään näitä kahta uraa samanaikaisesti. Tutkijat saattavat ”heittäytyä” kirjailijaksi, mutta eivät yleensä julkaistuaan proosaa tutkimusmaailmaan palaa. Nuori Elif Shafak julkaisi menestysromaanejaan ja kirjoitti vaativan väitöskirjan naisista islamilaisessa mystiikassa samaan aikaan. Edelleen hän toimii apulaisprofessorina Arizonan yliopistossa ja kirjoittaa fiktiota. Ihmemimmi.

Shafakin ja Orhan Pamukin menestystarinoissa on jotain yhteistä: molemmat kirjailijat kirjoittavat äidinkielellään turkiksi, ja moni heidän kertomuksistaan tapahtuu ainakin osittain Istanbulissa. Molempia on syytetty (kyseenalaisin perustein) islamin tahraamisesta ja molemmat ovat joutuneet asumaan pitkiä aikoja kotimaastaan poissa. Kirjoitustyyleissäkin on jotain yhteistä, tosin Shafakin kieli vaikuttaa himpun verran arkisemmalta. Heidän lukemisensa yhdessä olisi varsinainen aistien ilotulitus ja samalla syvällinen johdanto turkkilaiseen kulttuuriin, myös vähemmistöjen näkökulmasta.

Kunnia (Gummerus 2013, suom. Maria Erämaja) alkoi hänen romaaneistaan kiinnostaa, koska se sijoittuu Kurdistanin ja Istanbulin lisäksi 1970-luvun Lontooseen.  Se on kiinnostava kannanotto keskusteluihin islamilaisen maailman kunniamurhista, mutta myös paljon muuta. Rakkaustarina ja perhedraama. Kitkeränsuloinen siirtolaisromaani, jota voi lukea dekkarina tai psykologisena trillerinä, vaikka rikoksen ratkaisuun ei keskitytäkään.

Kunniaväkivallan käsite on hyvin kyseenalainen, sillä murhia ja väkivaltaa tekevät kuitenkin yksilöt, joiden tekoja pitää ruotia yksilöinä, ei ensisijaisesti patriarkaalisen ja naisia sortavan kulttuurin edustajina. Kun veritekoja selitetään kulttuurilla, silloin rikokset tavallaan lieventyvät tai tulevat helpommin sulatettaviksi. Luulisin, että Shafakin tarkoituksena on esittää kunniamurha huonosti harkittuna, epärationaalisena tekona, joka ei olennaisena osana kuulu kurdien kulttuuriin. Uhrin isosisko on aikoinaan pakotettu hirttäytymään rakastuttuaan väärään mieheen, mutta uhri kuolee melkein randomilla. Kukaan suvusta ei painosta nuorta miestä tappamaan ketään, vaan hän on saanut oppia fundamentalistiseen perhekulttuuriin muunmaalaisilta uskonnollisilta fanaatikoilta. Tässä ei ainakaan ole klaania, joka päättää poistaa avioeroa punovan naisen päiviltään. Kunnian käsite monimutkaistuu ja muuttuu melkein joutavanpäiväiseksi teoksen perheen kokemusten kautta. Häpeää käsitellään monisyisemmin kuin kunniaa.

Monissa hyvissä romaaneissa päähenkilöt ovat kaksosia, niin tässäkin. Pembe ja Jamila ovat omalla tavallaan päiviensä loppuun saakka perinteisiä naisia, jotka uskovat perhearvoihin ja naisen paikkaan kodin sydämessä. Jamila ei vaan löydä miestä, vaan jää kotikyläänsä kätilöksi, rooliin joka kyläyhteisössä on puolipyhä. Pembe lähtee ensimmäisen hänestä kiinnostuneen turkkilaisen miehen matkaan, sillä hän haluaa maailmalle. Kumpikaan ei saa koulutusta mihinkään ammattiin, mutta molemmat ovat kielellisesti lahjakkaita ja hyviä kirjoittamaan kirjeitä. Kaksosten telepatia merten välillä on koskettavaa. Kätilö-Jamila on henkilö, jonka elämästä olisin halunnut lukea enemmänkin, sen verran jännittävältä hänen työnsä ja elämäntapansa tuntui.

Pemben avioliitto ja perheen muutto Lontooseen on kuvattu realistisesti maahanmuuttajista heikoimpien näkökulmasta. Perhe asettuu asumaan rähjäiseen Hackneyn kaupunginosaan ja selviytyy juuri ja juuri isän palkalla keksitehtaalta. Vaikka Pembe rakastaa lapsiaan ja huolehtii heidän perustarpeistaan, he ovat monella tapaa heitteillä. Monissa Britanniaan sijoittuvissa siirtolaiskirjoissa maahanmuuttajaperheet ovat kunnianhimoisempia. Jopa Monica Alin Brick Lanessa, jossa myös liikutaan Itä-Lontoossa, vanhemmat ovat tavoitteellisempia kuin tässä. Ehkä Shafakin pointti ei ole samalla lailla siirtolaisuuden sosiaalihistoriassa kuten esimerkiksi Alin ja Zadie Smithin menestysteoksissa selkeästi oli, mutta hyvin hän kartoittaa sellaisten nuorten sekaannusta, joiden vanhemmat eivät ole täysin uuden maan kartalla. Erityisesti perheen kuopuksen Yunusin seikkailut punkkarien valloittamissa hylkytaloissa olivat humoristisia ja toivat muuten raskaaseen juoneen pisaran iloa.

Turkkilaista ja kurdien ruokaa lukija saa maistella monipuolisesti. Britanniassa Pembelle suurin kulttuurishokki on tavata naisia, jotka eivät osaa kokata aviomiehilleen. Tosin lopulta hän ihastuu mieheen, joka on ammatiltaan kokki. Rakkaus kehittyy pitkälti ruokamuistojen ympärille. Pembe toivoo tekevänsä heilalleen sulttaanin ihastusta, liharuokaa munakoisopyreellä (takuulla menee kokeiluun meidän kotikeittiössämme!). Esikoispoikaa Iskanderia hän kutsuu myös sulttaaniksi, mikä raivostuttaa muita sisaruksia. Äidin suhtautuminen esikoispoikaansa on hirveässä ristiriidassa ympäröivän kulttuurin kanssa, kun taas nuoremmat sisarukset välttyvät liialliselta huomiolta. Draaman loppuvaiheessa äiti pakeneekin keittiöönsä romanttisiin kuvitelmiinsa ja häpeäänsä siitä, että on rikkonut kulttuurinsa kirjoittamattomat säännöt.

1970-luvun lopun muistan jokseenkin erilaisena kuin mitä tässä kuvataan, olenhan kasvanut Euroopan syrjäseudulla. Mielenkiintoista oli huomata, kuinka moninainen Lontoo oli jo tuossa vaiheessa. En tiedä, liioitteleeko Shafak brittien avoimuutta muille kulttuureille tuossa vaiheessa, onko tekstissä joitain epätarkkuuksia tai anakronismejä. Omien muistikuvieni mukaan kukaan tuntemani britti ei vielä 80-luvullakaan tiennyt, mitä kuskus on. En muista nähneeni violettitukkaisia tyyppejä, joiden kasvot olivat täynnä lävistyksiä – punkkareita kyllä, mutta he näyttivät erilaisilta. Punk-kulttuurin kuvaus oli kiinnostavaa, mutta joku nuorisokuvauksessa vaikuttaa liioitellulta. Välillä tuntui, että Shafak kuvaa Lontoota tänä päivänä, mutta tarinan kannalta se ei lopulta haitannut.

Kiitän Shafakia erityisesti loppuun asti koukuttavasta juonesta, josta ei kannata lukea paljastuksia etukäteen. Pidin teoksesta erityisesti juonen ja päähenkilöiden kannalta ja monta hahmoa jäi oikeasti ikävä. Vaikka teos on kirjoitettu arkikielellä, se vaatii lukijalta paljon keskittymistä. Itsekin luin sitä viikon ajan, vaikka yleensä näin vetävää tekstiä ahmin yhdeltä istumalta. Vielä tärkeämpi kiitos kirjailijalle kuuluu siitä, ettei hän jättänyt lukijaansa epätoivoisiin tai synkkiin tunnelmiin siitä huolimatta, että sisältö oli raskas. Kunniaväkivallasta kirjoittaminen kun yleensä johtaa tietynlaiseen tirkistelyyn tai orientalistiseen kauhisteluun huolimatta siitä, onko kirjailija ulkomainen vai kyseisen kulttuurin edustaja. Tässä aiheeseen löydettiin sopiva balanssi.

 

Erilainen välimerenristeilijä

captain%20mandolinLouis de Bernières  (s. 1954) on brittiläinen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten Kefalonian saarelle sijoittuvasta rakkausromaanista Captain Corelli’s Mandolin. Luin kirjan kolme vuotta sitten lomareissulla Lefkadan saarella, josta teimme ikimuistoisen veneretken mm. Kefalonialle. Kefalonia tuntui sopivan kaukaiselta paratiisilta, jossa sielu lepäsi ja aistit pääsivät nauttimaan puhtaasta valosta. Ymmärrän hyvin, miksi romaani on filmatisoitu ja miksi filmistä tuli suuri hitti. Filmiä en ole nähnyt, mutta sen julisteet ja traileri vaikuttavat siirappisemmilta kuin romaanin kuvaus, joka on historiallisesti pikkutarkkaa ja poliittisia jännitteitä monisyisesti avaava. Siinä seurataan fasistien Kreikan-miehitystä vuonna 1941, Kreikan kommunistien maanalaista vastarintaa, ja italialaisen kapteenin ja kauniin lääkärintyttären romanssia.

de Berniéresin tuotanto on kiinnostavan kosmopoliittista. Hänen alkutuotantonsa keskittyy Latinalaiseen Amerikkaan, mutta mukaan mahtuu myös yksi Australian aboriginaalien laulupolkuja kulkeva teos Red Dog (1993). Vain kaksi viimeistä teosta The Partisan’s Daughter (2008) ja novellikokoelma Notwithstanding (2009) sijoittuvat Britanniaan. Valitettavasti muut teokset ovat jääneet tämän jo melkein kanonisen klassikon varjoon.

Henkilönä de Bernières on ollut huoleton pallontallaaja ja vastarannankiiski, joka ennen menestysromaaniaan kärsi todellisesta köyhyydestä. Hän ei luultavasti ole paljoakaan ollut palkkatöissä, vaan on omistanut elämänsä kirjoittamiselle, musisoinnille ja vetelehtimisille. Menestyskirjailija hänestä on tullut onnekkaiden sattumien kautta, ja vaikka hänen ei luultavasti tarvitse loppuikänään huolehtia rahasta, hänessä on edelleen rosoista shabby chiciä.

Birds Without Wings on Captain Corelli’s Mandolinia laajempi historiallinen saaga modernin Turkin synnystä, jossa yksi päähenkilöistä on itse Mustafa Kemal Atatürk. Mielestäni se on tuota massamenestystä kattavampi ja monisyisempi teos, mutta se vaatii eurooppalaiselta lukijaltaan enemmän keskittymistä ja taustoihin perehtymistä. Itsekin olen lukenut sitä jo yli kuukauden. Siinä seikkaillaan Anatoliassa 1900-20-luvuilla, jolloin paikallinen kulttuuri oli aidon monikulttuurista ja -uskonnollista. Tapahtumapaikka on fiktionaalinen Eskibahcen kylä, joka reaalimaailmassa tunnetaan Karaköyna. Lähin suuri kaupunki on muinainen Smyrna, nykyinen Izmir. Tämä oli aikoinaan kreikkalaisten kristittyjen asuttamaa aluetta, mutta vuosien 1919-22 sodan jälkeen kreikkalaisperäinen väestö joutui muuttamaan pakolaisina ”juurilleen”. Karaköyn kylä jäi autioksi, koska kylän hävitykseen liittyi ikäviä muistoja ja valtaosa anatolialaisista ei jaksanut kiivetä vuoristoiseen kylään. Viime aikoina alueella on ollut yritystä elvyttää turismia mm. kulttuurijuhlien ja putiikkihotellien muodossa. Lieneekö de Bernièresin vaikutuksesta – olihan Kapteeni Corellin vaikutus suuri Kefalonian turismin kehityksessä, siis miksei myös Turkissa?

gr-205Kirjassa kirjoitetaan valloittavan kauniisti lapsuudesta, kristittyjen ja muslimilapsien yhteisistä leikeistä ja vapauden vyöhykkeestä, joka kylässä vallitsee. Kirjan nimi tulee romaanin kattavasta lintuteemasta – kylässä asuvat pojat Karatavuk ja Mehmetcik, jotka tuntuvat kommunikoivan pelkästään savilintujen avulla (näistä tulee mieleen lapsuuteni kukkopillit). Karatavuk kuvittelee myös pystyvänsä lentämään ja hypättyään rinteeltä loukkaa itsensä pahasti. Philothei on kylän kaunein tyttö, jonka parivaljakkona on kömpelö ja karvainen Drosoula – tyttöjen ystävyys ei katkea, vaikka toinen heistä saa kaiken huomion. Drosoula päätyy maanpakolaiseksi Kefalonian saarelle, jolta hän muistelee kauniita kotiseutujaan ja niiden verisiä tapahtumia vanhana naisena. Romaanissa on yli kymmenen kertojaa, joista kukaan ei ole leimallisesti päähenkilö. Tarinat polveilevat Atatürkin viinanhuuruisesta nationalismista kylänmiesten sovinistisiin vitseihin ja bordellin eronneiden ja karanneiden naisenpuolikkaiden surullisiin kohtaloihin.

Romaanissa minua kiinnosti eniten uskonnon asema kyläläisten arjessa. Koska muslimit ja kristityt (ja osin myös juutalaiset) olivat eläneet rinta rinnan yli vuosituhannen ja menneet naimisiin keskenään, uskomusten ja rukousten muodot olivat todella hybridejä. Moni muslimi vei salaa uhreja Neitsyt Marialle, ja kuollessaan väki pyrki varmuuden vuoksi pääsemään synneistään kummankin Jumalan kasvojen edessä. Pakanallisiakin tapoja heillä oli, esimerkiksi suuri toivomuspuu, jonne erityisesti kylän naiset kävivät solmimassa riepuja esimerkiksi lapsilykyn takaamiseksi. Romaani onkin elegia pysyvästi menetetylle kulttuurille, joka on edelleen alueella läsnä hylätyissä taloissa ja antiikin raunioissa.

Teoksessa on valtavasti viitteitä koko Ottomaanien valtakunnan imperialistiseen historiaan, ja se antaa myös eväitä Balkanin alueen lähihistorian ymmärtämiseen. Esimerkiksi Bosnia-Herzegovinan ja Montenegron asemaan viitataan runsaasti. Romaani zoomaakin tarkalla linssillä Anatoliasta kohti kaakkoista Eurooppaa ja koko Välimeren yhteyttä. Välillä de Bernières kirjoittaa pedagogisesti kuin historian opettaja, mikä saattaa ärsyttää taiteellisemmin suuntautuneita lukijoita. Muuta heikkoa lenkkiä en näistä romaanijättiläisistä löytänyt. Erityistä plussaa antaisin hänen sanavarastostaan, sillä romaani pursusi sanoja, joita en automaattisesti tunnistanut enkä pystynyt edes intuitiivisesti arvaamaan. Innovatiivinen kielenkäyttäjä on tämä herra.

Järisyttävä rakkaustarina

drew-alan-gardens-of-waterYhdysvaltalaisen Alan Drew’n romaani Vesipuutarhat (2008) on odottanut hyllyssäni lukijaa jo vuosia, ja vasta järjestettyäni kirjat maantieteellisten koordinaattien mukaan muistin sen olemassaolon. Turkki-sektiossa minulla ei ole Orhan Pamukin teosten lisäksi montakaan teosta. Olen siis järjestänyt kirjat sen mukaan, mistä kulttuureista ne kertovat, ei kirjailijan synnyinmaan mukaan. Afrikka- ja Etelä-Aasia-osastoista olen syystä ylpeä. Lähi-Itä/Keski-Aasia-osastokaan ei ole vaatimaton, mutta Turkki-sektiolla en voi lesoilla.

Vesipuutarhat on klassinen rakkaustarina kahden eri kulttuuriin kuuluvan nuoren välillä. Irem on perinteisen kurdilaisen perheen tytär, joka kunnioittaa vanhempiaan; Dylan on amerikkalaisen kristillisen lähetysaseman koulun opettajan poika, joka juo, polttaa ja kerää tatuointeja kehoonsa. Perheiden kohtalot kiertyvät toisiinsa vuoden 1999 maanjäristyksen aikaan, jolloin Dylanin äiti menettää henkensä suojeltuaan kehollaan Iremin pikkuveljeä kerrostalon raunioissa. Iremin isä Sinan kokee jääneensä kiitollisuudenvelkaan amerikkalaiselle perheelle, vaikka vihaakin Amerikkaa poliittisesti aktiivisen sukunsa verenperintönä. Nuoret tutustuvat ja rakastuvat amerikkalaisten järjestämällä hätäapuleirillä, jossa työttömillä ja kodittomilla kylänmiehillä ja -naisilla ei ole muuta tekemistä kuin kytätä toistensa menoja.

Romeo ja Julia-asetelma on ennalta-arvattava, rakkauden kuvaus on herkkää, mutta lajityypin hyvin tuntevalle siitä juonteesta ei jää paljoa käteen. Kiinnostavampaa ovat Sinan-isän suhteet ulkomaailmaan, hänen keskustelunsa amerikkalaisen appiukkokandidaatin kanssa ja uusi työura ranskalaisen Carrefour-hypermarketin työntekijänä. Kauppiaana toiminut isä joutuu perheen hengen pitimiksi hyllyjä täyttämään markettiin, johon hän ei ole kunniasyistä koskaan aiemmin jalallaankaan astunut. Perinteinen kaupanteko kohtaa monikansallisen firman joustamattomat käytänteet. Sinan kokee nöyryytystä esimiehen toimistossa, sillä pomo pitää häntä tyypillisenä luku- ja kirjoitustaidottomana kurdimoukkana. Työtä Sinan tekee kerätäkseen matkalippurahat kotikyläänsä, jonne sukulaisten mukaan on tullut rauha. Monien ikävien sattumusten vuoksi matka viivästyy ja tytär ehtii sillä aikaa ansiokkaasti tahrata suvun mainetta. Hyvin ei käy kenellekään, eli romaani ei pyri tasoittamaan kahden maailman välistä kuilua.

Kuilu näkyy jo ruumiinkielessä ja puhtaan materiaalisissa eroissa. Kuten nuoret tytöt Irem ja Dilek päättelevät: ”Kun turkkilainen nainen saa lapsen, hänen lantionsa leviää kolminkertaiseksi samalla tavalla kuin kukan terälehdet aukeavat kuun paistaessa.” (266)  Amerikkalaisen neljän lapsen äidistä ei taas voi ulkoapäin lukea synnytysten määrää. Tytöt epäilevätkin, että Teksasissa naiset vuokraavat salaa varasynnyttäjiä pysyäkseen puoleensavetävinä miehilleen.

Parasta teoksessa on poeettinen kieli ja erityisesti turkkilaiset ja kurdilaiset sanonnat. Teoksen nimi viittaa Sinan-isään unen jonka hän näkee hätäapuleirillä: ”Taivaassa on hyvin vihreää, samaa syvää vihreää kuin kaikkein kauneimmissa puissa. Siellä on vesipuutarhoja täynnä jokia ja järviä ja korkeita putouksia, joissa ryöpyävä vesi kimaltelee miljoonan timantin tavoin. Kun veteen kurkistaa, tuhannet kirkkaanväriset kalat tuijottavat takaisin.” Perverssillä tavalla minulle tulee tästä kuvauksesta mieleen lempikebabravintolani kliseinen seinämaalaus. Toisin sanoen Drew onnistuu vangitsemaan tyypillisen paikallisen mielenmaiseman ja näin taiteilee runollisen ja stereotyyppisen välimaastossa. Jostain syystä muistin kirjaa lukiessani Jari Tervon Laylan (2011) ja löysin maisemien ja paikkojen kuvauksesta paljon yhtymäkohtia, mutta Drewin kosketus kurdikulttuuriin on syvällisempi ja empaattisempi.

Drew on Turkissa asuneena kirjailijana tutustunut perinpohjin kurdien perhekulttuuriin ja onnistuu luomaan lämminhenkisen saagan, jossa perinteisiä tapoja ja uskomuksia ei kaunistella, muttei kauhistellakaan. Sukupolvien väliset jännitteet ovat uskottavia, myös amerikkalaisen isä-poikaparin välillä. Kulttuurien törmäämisen lisäksi teos kertoo luottamuksesta tai sen puutteesta nuorten ja aikuisten välillä.