Sisäinen marttani kiittää

Varsinainen palautuminen viikonlopun synkistä tunnelmista alkoi sekin Turun torin kupeesta, Eppu Nuotion kartoittamana. Nuotion uusin dekkari, Myrkkykeiso (Otava, 2017), tuli eteeni sopivaan saumaan, ja oli hermoja lepuuttavaa lukea nautinnollista kuvausta kaupungista, jossa ihmiset välittävät toisistaan.

Myrkkykeiso aloittaa Ellen Lähteen tutkimukset, ja Ellen on viisikymmentäkahdeksanvuotias varhaiseläkeläinen, entinen kartanpiirtäjä, mummo, puutarhuri ja aktiivinen Martta-kerhon jäsen. Täyttääkseen kansalaisvelvollisuuttaan hän toimii Marttojen kotiavun vapaaehtoisena, ja tätä kautta kohtaa monia vanhuksia ja lapsiperheitä pulassa. Eräänä aamuna hän päätyy hoitamaan kaksivuotiasta Mimmiä, jonka isä on romahtamispisteessä ja kaipaa takaisin töihin. Vaimo pitää lapsivapaata mökillä, eikä Timo ole aiemmin ollut pitkiä aikoja kahden tyttärensä kanssa. Pian käykin ilmi, että Mirkka on kadonnut. Ellen Lähteestä tulee huomaamattaan salapoliisi, ja hommaan hän palkkaa kaverikseen naapurin pojan Samuelin, jolla ei ole kesätyötä.

Aah, ihana Ellen. Samalla pullantuoksuinen ja rajoja rikkovan moderni. Hän ei halua takertua perinteiseen parisuhteeseen, vaan pitää Helsingissä asuvaa nuorempaa rakastajaa ja tyydyttää kulttuuritarpeensa vanhan ystävänsä kanssa. Poika on hankkinut lapsensa saksalaisen miesystävänsä kanssa, ja lapsenlapset hihkuvat Omaa Skypen välityksellä. Lempituoksuna hänellä on Balenciagan Florabotanica ja hän osaa loihtia upeita herkkuja mm. kyssäkaalista ja viinimarjapensaan lehdistä.

Kirjassa on kiinnostavia hahmoja, mutta rikosjuoni jää lopulta laimeaksi. Luinkin tätä henkilöiden tavallinen arki edellä, enkä huolehtinut murhaajasta. Port Arthurin puukerrostalon asukkaissakin riitti ihmettelemistä, ja Samuelin venäläisen pianistiäidin Irinan loikkaamisen tarina olisi saattanut olla koukuttavampi pääjuoni, jos se olisi kerrottu huolellisemmin.

Teoksen uhrin oletetusta narsismista, kaksoiselämästä ja bloggarikuplasta olisin kaikista halunnut lukea enemmän, jotta hänen persoonansa olisi päässyt kunnolla esiin. Mirkan blogikuuluisuudella hankittu pikkujulkkiksen maine ei tunnu herättävän sympatioita kenessäkään naiseen törmänneessä. Kuitenkin hän tekee vaikutuksen Elleniin varmalla sisustusmaullaan. Mirkka on henkilö, joka levittää auraansa kaikkialle, mutta onko hän lopulta se myrkkykasvi, joka tuhoaa toisilta kasvun mahdollisuuden? Ja onko olemassa ihmistä, joka kukoistaisi Mirkan rinnalla?

Koska tämä on sarjan aloitusjakso, pidän tätä vasta luonnoksena tulevalle, jota odotan. Toivon mukaan seuraaviin rikoksiin saadaan lisää kierroksia ja leppoisista hyvän mielen kuvastoista siirryttäisiin vaihtelevampiin mielenmaisemiin. Tästä kirjasta jäi mielikuva kuin olisi päässyt sisään Gudrun Sjödenin kuvastoon, maalaamaan isoilla pensseleillä. (Minun tuntevat tietävät, ettei tämä ole ilkeästi sanottu, koska pidän paljon Sjödenin vaatteista ja jopa markkinoinnista, tosin välillä tulen allergiseksi liiallisesta lifestyle-hössötyksestä romaaneissa). Lukeminen oli terapeuttista ja aistivoimaista, mutta en kokenut pääseväni tarinassa aivan perille saakka.

Jos poimisin yhden teeman, joka teoksesta jäi vahvimpana mieleen, se on yhteisöllisyys. Maailmasta varmasti tulisi parempi paikka, jos joka taloyhtiössä asuisi sellainen Martta, jonka luo elämässä eksyneet teinit ajautuvat syömään tabbouleh-salaattia. Ja jo tämän vuoksi kirja ihastuttaa.

Kun Dynastian Steven matkaa selkosille

Monelle meistä 80-luvun lapsista TV-sarja Dynastian Steven oli ensimmäinen kohtaamamme homofiguuri, jonka homoudesta puhuttiin päivänvalossa. Kuusamossa syntynyt Tommi Kinnunenkin Stevenin muistaa, sillä hahmo tekee comebackin hänen toisessa romaanissaan Lopotti (WSOY, 2016). Siinä toinen päähenkilöistä, seksuaalisuutensa kanssa vielä kaapissa oleva Tuomas matkustaa opiskelemaan Turkuun ja iskee junan ravintolavaunussa silmänsä Stevenin näköiseen mieheen. Parkanon kohdalla hän uskaltaa iskeä miehelle silmää, vaikka tämä on naisystävänsä kanssa liikkeellä.

Lopotti viittaa kylän nimeen, jota suvun naiset karttavat, sillä kansan suussa nimi viittaa kylän löysämoraalisiin naisiin, varsinkin kätilö-Mariaan, jonka tarinan ympärille Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (2014) rakentui. Sukutalossa on asunut jo neljä polvea, ja suvun valokuvaamo on sinnitellyt kylän raitilla isojen markettien rakentamisen jälkeenkin. Tuomas käy vielä opiskeluvuosinaan kesälomilla tienaamassa opiskelurahoja isänsä liikkeessä, vaikka henkinen välimatka selkosten perhekeskeiseen, heteronormatiiviseen maailmaan kasvaa vuosi vuodelta.

Romaani ei kuitenkaan ole uskollinen jatko-osa Neljäntienristeykselle, vaan sen voi hyvin lukea erillisenä teoksena. Suurin osa tapahtumista keskittyy Helsinkiin ja Turkuun, ja aikaan 1970-luvulta eteenpäin. Toinen päähenkilöistä on Tuomaksen sokea täti Helena, joka on lähetetty sokeainkouluun 9-vuotiaana ja jäänyt sille tielleen. Ikävä kotiseudulle puristaa Helenan sielua, ja kotilomillaan sukulaiset keksivät keinoja, joilla sokea tyttö voisi pystyä nauttimaan erämaan maastosta, äänistä ja tuoksuista. Helena pääsee opiskelemaan pianonsoittoa Sibelius-Akatemiaan ja valmistuukin, mutta konserttipianistiksi hän ei yllä. Sen sijaan hän tekee elämäntyönsä pianonvirittäjänä.

Tuomasta ja Helenaa yhdistää kipuilu oman identiteetin ja perheellisyyden ympärillä. Helena menee naimisiin omistautuvan, mutta väkivaltaisen ja viinaanmenevän Karin kanssa, ja pitkä liitto kariutuu lapsikysymykseen. Tuomaksen parisuhdeasiat ovat Helenaakin huterammalla pohjalla, mutta nelikymppisenä menestyvänä finanssiasiantuntijana hän vihdoin uskaltaa muuttaa yhteen palomies-Oskun kanssa. Kinnunen kuvaa 90-luvun homopiirejä samalla intensiteetillä kuin Pekka Hiltunen tuoreessa romaanissaan Onni, ja teokset asettuvat kiinnostavaan ristivalotukseen erityisesti pohjoisen ja etelän asenne-erojen suhteen.

Täytyy myöntää, että minun oli paikoitellen vaikea seurata pitkiä kuvauksia sokean Helenan selviytymisestä kotona ja kaupungilla, kun taas hänen musikaaliset ja eroottiset pohdintansa olivat herkullisia. Vaikeus johtuu omasta etuoikeudestani, mutta kirjassa viitataan myös blindismiin – olisiko tämä oikeasti ollut sokeainkoulussa oleva käsite 1950-luvulla? Vastaavasti aloin loppua kohti hyytyä loputtomissa sukukokouksissa, mutta teos yllättää vielä loppumetreillä. Kierrokset kasvavat siihen pisteeseen saakka, että lukija on pakahtua tunnekuohuun.

Dramaattisten erojen ja hylkäämisten rinnalla Kinnunen onneksi tarjoaa lempeämpää arjen komiikkaa. Tuomaksen visiitissä verotoimistoon penäämään puolisonsa omistusoikeuksia nousee jo anttiholmamainen parodian kärki, kun Tuomas toteaa haudanvakavasti: ”Minä olen nähnyt monesti sen munat.”  Romaanin onnistunein kohtaus tosin oli melodramaattinen spektaakkeli: se liittyi päänsisäiseen Turun paloon, jossa Tuomas maagis-realistisesti polttaa ruotsalaisen eksänsä, tämän yltiösuvaitsevaiset vanhempansa ja jokaisen taukopaikan Suomen maanteillä, joissa pari oli pysähtynyt.

Tuomaksen äidin Kaarinan pohjalainen sukutausta on kiinnostava sivujuonne, josta olisin ehkä halunnut lukea lisää. Kun Löytövaaran matriarkaalisessa klaanissa ollaan vahvoja yksilöitä, Lapuan serkusten parissa Tuomas saa kokea laumaan sulautumista. Lapuan mumma on Kuusamon mummua lempeämpi ihminen, joka ei rukouksissaan muista pyytää mitään, vaan ainoastaan kiittää. Tuomas kysyykin lapsena pikkuvanhasti, onko mummulla ja mummalla eri jumala. Loppukohtauksien  lisäksi itkin vuolaasti Lapuan mumman kuolinvuoteella, kun saatiin selvää, että vainaja oli pakastanut leskelleen ruoat vuodeksi ja hankkinut jokaiselle lapsenlapselle haudekattilan, jotta he joku päivä voisivat keittää lapsenlapsilleen puurot. Arkisen välittämisen teema jaksoi kannatella henkilöitä pitkien välimatkojen ja jopa haudan taakse.

Suomen historian suureen kertomukseen Lopotti tarjoaa vaihtoehtoisia ikkunoita. Itseäni sotaveteraanien sateenkaarihistoria tai pohjoisten ihmisten evakkotarinat eivät enää yllätä, mutta opin taas jotain uutta lestadiolaisuudesta. Romaanin suku ei ole ”oikeauskoisia”, mutta elää ympäristössä, jossa heihin kohdistuu paheksuntaa. Tuomaksen armeijakokemuksien kautta lestadiolaisten soluttautuminen yhteiskunnan paraatipaikoille esiintyi räikeänä syrjintänä klaaniin kuulumattomia kohtaan.

Jään innolla odottamaan Kinnusen seuraavaa aluevaltausta, sillä minun on vaikea nähdä Löytövaarojen tarinan paisuvan päätalomaiseksi saagaksi. Pohjoisesta näkökulmasta voi olla vaikea luopua, jos kirjailijan oma paikallinen identiteetti on luovuuden lähde. Lopotissa tosin ei olla lainkaan nurkkakuntaisia, vaikka etelään muuttaneita koti-ikävä vaivaa ja sukuyhteys velvoittaa.

Sukutarinoissa ongelmana usein on juonenkäänteiden runsaus ja ajallinen rajaaminen. Lopotissa rajaamista oli tehty hienosti kahden päähenkilön ympärille, mutta aika-akselissa oli lukijalla paikoitellen työstämistä. Itse en olisi kaivannut tähän sota-ajan ulottuvuutta lainkaan, vaikka Helenan lapsuus ulottuikin sinne. Seuraavaksi haluaisin lukea Kinnuselta muun kuin sukutarinan, mutta muuta pohjoiseen sijoittuvaa historiallista teosta häneltä suorastaan rukoilen.

Kuittaan tällä HELMET-haasteesta kohdan 20: ”Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.”

 

Mentaalihygieniaa edistyneille

Jukka Laajarinteen romaani Pinnan alla pimeää (Atena, 2017) lupasi kansitekstissään sukelluksen kollektiivisen tietoisuuden, myyttien, arkkityyppien ja yhteisölllisten painajaisunien maailmaan. Kirjaa markkinoidaan psykologisena trillerinä, mitä se varmaan onkin, mutta itse en lukijana kokenut painostavaa kauhua. Lähitulevaisuuteen sijoittuvana dystopiana teksti avautui paremmin, käsiteltiinhän siinä jopa Odinin sotureita. Romaanin tapahtumapaikkoina ovat Helsinki ja Turun seutu, ajanjakso nykyhetki tai aivan välitön lähitulevaisuus, poliittinen ilmapiiri pelokas ja polarisoitunut. Epidemioiden pelko on levinnyt mentaalihygienian puolelle, ja suomalaisten pelätään sekoavan muun muassa unien kautta. Odinin sotilaat ovat tässä siirtyneet maahanmuuttajien vihaamisesta oman kansan mielenterveyden vartijoiksi. Hulluuden tartuttajat halutaan eristää, vaikka kriteerit tartuttajien ominaispiirteistä ovat vielä epäselvät.

Teos on ehtinyt herättää kanssabloggareissa ihastusta ja hämmennystä. Itse luin romaanin suht sujuvasti, vaikka osa tieteellisestä jargonista ohitti ymmärrykseni. Päähenkilö, psykoanalyytikko Kaarlo Nuortevan kielenkäyttö oli minulle tuttua 90-luvun opinnoistani, luin tuolloin paljon psykoanalyyttisesti suuntautunutta teoriaa. Puhe abjektista ja liminaalitiloista ei ollut niin vaikeaa kuin sivuhenkilöiden fysiikkaan, tähtitieteeseen ja objektiiviseen materialismiin liittyvät pohdinnat. Nuortevan varsin menestyksekästä uraa valaisivat runsaat lainauksen hänen tutkimuksistaan. Pidin paljonkin hänen tapaustutkimuksistaan vaikeasti sairastuneiden potilaiden parissa. Tässä etsittiin kummallisia yhteyksiä rockkonserttien massahysterian, Touretten syndrooman, penisvarkauksien ja saatananpalvonnan väliltä. Nämä pohdinnat olivat värikkäitä ja paikoitellen koomisia.

Laajarinteen luomat henkilöhahmot ovat kaikki jollain tapaa rikkinäisiä, ylianalyyttisia ja emotionaalisesti kylmiä tai haasteellisia. Päähenkilö Kaarlo on jäänyt ensi rakkautensa vangiksi, vaikka onkin myöhemmin purkanut seksuaalisia patoutumiaan myös potilaisiin. Ensirakkaus Doris on edennyt epidemiologian laitoksen tutkijaksi, perustanut perheen turvallisen miehen kanssa ja ottanut etäisyyttä myrskyisästä nuoruudestaan. Doriksen ranteessa on kuitenkin muistona tatuoitu musta aurinko, epätoivon ja masennuksen symboli. Eksät tapaavat kahdenkymmenenviiden vuoden hiljaisuuden jälkeen työrooleissaan. Kohtaamiset ovat latautuneita, ja älyllisesti haastavia.

Romaani on tiivis ja symbolisesti monimerkityksinen. Samaan aikaan omituisuuksia tapahtuu Helsingissä, Tbilisissä, Budapestissa, Amsterdamissa ja Siperiassa. Eläintarhoista karkaa bengalintiikereitä, ihmiset hyppäävät mereen psykoottisessa tilassa, heitä putoaa kaupungin alla oleviin kanaviin, ja Jamalin niemimaalla ilmenee vaarallisia metaanipurkauksia, jotka edistävät ilmastonmuutosta uhkaavalla tavalla. Eri kulttuurien vedenpaisumusmyyttejä kaivellaan selityksiksi tapahtumille, mutta samalla kotimaasta löytyy sopiva syntipukki, kauaskatsoja Antero, joka pidätetään ja nukutetaan kansallisen turvallisuuden nimissä.

Anteron hahmo olikin kiinnostavampi kuin Kaarlon, ja monissa muissakin sivuhenkilöissä oli potentiaalia, joka jäi osittain avaamatta. Olisin myös odottanut juonelta lisää kierroksia. Nyt tuntui, että Kaarlolla ja Doriksella oli liikaa aikaa ja intressiä ottaa toisistaan mittaa älyllisinä miekkailijoina, mutta he eivät koskaan edenneet tapahtumien keskipisteeseen, kuten Korkeasaareen tai Turun paloon. Teosta voi varmasti lukea myös parodiahorisontista, sillä kaikki Kaarlon toiminnasta  psykoanalyytikkona ei siedä päivänvaloa ja mieleen tuleekin, ovatko hänen luomansa vaikeat tapaukset Dorista lukuunottamatta täysin fiktionaalisia. Onko hän mahdollisesti valekallonkutistaja?

Teos herätti minussa paljon juonesta ja hahmoista irrallisia omia kysymyksiä mielen sairauksien mahdollisesta tarttumisesta. Loppuratkaisua en täysin tajunnut, ja kerronnan tyylissä oli paikoitellen liiallista esitelmöintiä, mutta siitä huolimatta koin jääväni lukijana vahvasti saamapuolelle erityisesti tiedollisesti. Teos tarjosi myös runsaan intertekstuaalisen rihmaston, ja rohkaisi minua vihdoin tarttumaan mm. Yann Martelin Piin elämään, joka toimi yhtenä kirjan avaintekstinä.

Voimaeläinten ystäville teos taatusti avautuu aivan erityisellä tavalla. Kuitenkaan se ei saa Korkeasaaren kävijöitä pelkäämään ensi kesän Kissalaakson kiertueella. Kaikkien kirpputorien kestotuote, joka kotiin ilmaiseksi jaettu Bengalintiikeri-DVD:kin pomppasi mieleeni kirjaa lukiessa.

Puhtaasti sanataiteen näkökulmasta koin, että teksti olisi kaivannut vahvempaa editointia, siitäkin huolimatta, että Laajarinne on monipuolinen ja kokenut kirjailija. Spekulatiivisen fiktion sisäpiiriläisille teksti tuskin tuottaa päänvaivaa, mutta genreä vähemmän tuntevat lukijat eivät välttämättä heti lämpene supertiiviille ja symboleja pursuavalle kirjoitustyylille. Itse jäin kaipaamaan lisää toimintaa ja vähemmän isoja sanoja.

Eroottisen subjektin elinkautinen

Katja Kallion uutta romaania olen odottanut siitä saakka, kun luin Säkenöivät hetket, ja satuin niiden onnekkaiden joukkoon, jotka saivat sen uunituoreena e-kirjastokappaleena. Kallion fanilaumaan olen liittynyt vasta hiljattain; hänen kirjailijanuransa varhainen tuotanto ei puhutellut minua ruuhkavuosinani, vaikka kuuluin varmasti kohderyhmään. Olen ollut mielissäni Kallion siirtymästä kohti historiallista romaania, ja odotukseni uuden romaanin suhteen olivat korkealla.

Yön kantaja (Otava, 2017) on siinä mielessä haasteellinen romaani, että se pohjautuu reaalimaailmassa eläneen irtolaisnaisen ja mielenterveyspotilaaksi leimatun Amanda Aaltosen elämään. Turkulainen yksinhuoltajan tytär Amanda ei suostu mahtumaan vähävaraisen työläisnaisen ahtaaseen rooliin, vaan keksii jo teininä vaihtoehtoisia keinoja saada rahaa. Hän pääsee useamman kerran maailmalle, Pietariin, Moskovaan ja Pariisiin, mutta joutuu myös Hämeenlinnan naisvankilaan. Kun Seilin saari muutetaan naisten mielisairaalaksi, Amanda on ensimmäisten potilaiden joukossa. Hänen diagnoosinsa on ”eroottinen” insania epileptica menstrualis, eli hänet periaatteessa tuomitaan elinkautiseen eristykseen johtuen harjoittamastaan seksityöstä. ”Eroottisiin” potilaisiin mukaan luetaan myös isäntiensä raiskaamia nuoria palvelustyttöjä ja aviottomien lasten surmaajia.

Teoksen konteksti on niin karu, että vain äärimmäisen taitava kirjailija pystyy nostamaan tarinan ylös sosiaalipornon ansoista. Kallio onnistuu tässä suvereenisti näyttäen Amandan arjen valoisampiakin puolia. Juonen ehdoton kohokohta on matka kuumailmapallolla Pariisiin, ja suhde eksentriseen Duplessisiin, joka ei osaa ilmaista tunteitaan ulkomaalaiseen jalkavaimoon, mutta jonka seurassa Amanda silti kokee elävänsä täydemmin kuin Suomessa. Duplessis kokee harjoittavansa lentämistä enemmän taiteen lajina kuin liiketoimintana, vaikka Amandalla olisi kykyjä muovata heidän toiminnastaan elinkeino. Amanda kuitenkin passitetaan takaisin Suomeen tämän saatua tuhoisan raivokohtauksen Duplessisin siskon kodissa. Ranskan-matkasta hänelle jää kattava puvusto, joka seuraa häntä mielisairaalaan. Jonkun aikaa hän ärsyttää kanssasisariaan ja sairaalan henkilökuntaa pukeutumalla kalliisiin silkkeihin.

Teos sattuu sijoittumaan kiinnostavalla tavalla Suomen sadan vuoden itsenäisyysjuhlinnan keskelle, vaikka itsenäisyys ei sorretuille mielenterveyspotilaille paljoa merkitsekään. Sisällissodan taisteluja käydään saaren läheisessä Nauvossa, mutta uutiset tapahtumista saavuttavat naiset aina viiveellä. Amanda kuolee vuonna 1918, ja hänen viimeisinä aikoinaan ensimmäinen saaren potilas onnistuu oikeuteen vetomalla vapautumaan takaisin maailmaan. Amandassa tämä ei herätä enää toiveikkuutta, vaikka välillä hän haaveilee Duplessisin tulosta saarelle häntä vapauttamaan. Hän ei tiedä ainoan omaisensa, äitinsä, kohtalosta ja Turun katujen nimetkin tuppaavat häneltä jo unohtumaan. Saarella hän elää yli puolet elämästään saavuttaen vapaakävelijän ja luottopotilaan statuksen. Marjoja keräämällä luottopotilaat saavat käyttörahaa ja luvan käydä silloin tällöin Nauvossa kauppamatkoilla. Nauvon putiikkien humukin on vanhenevalle Amandalle liikaa.

Seksuaalisuus on romaanissa vahva teema, jota Kallio käsittelee tuon ajan pieteeteistä käsin. Saarelle tuomittujen naisten parissa ei tosin ole häveliäisyydestä jäljellä kuin rippeitä. Naispareja ei kertomuksen aikana synny kuin harvoja, mutta saarella asuvilla harvoilla miehillä on välillä tapana sekaantua potilaisiin. Amandalla on jonkun aikaa suhde pinttyneen poikamiehen, kalastaja-Isaksonin kanssa. Varastetut onnellisuuden hetket luovat hänessä uskoa omaan terveyteensä. Suhde päättyy, kun Amanda joutuu turkulaisten rikkaiden ylioppilaiden hyväksikäyttämäksi viinanhuuruisella veneretkellä. Nymfomaanien saari saa välillä kutsumattomia vieraita, joiden käyntien seurauksista ei yleensä koidu hyvää.

Turun saariston paikalliskulttuurista Kallio kertoo yhtä elävästi kuin Ulla-Lena Lundberg ja Leena Parkkinen. Isaksonin morsiusvillapaidan tarina on surullisen haikea, ja myös veneryijyt herättävät kaihoisaa nostalgiaa. Verkkojen solmimisen ja paikkaamisen ammatista lukija oppii varmasti uutta, ja kuvaukset naisten työstä luovat kaivattuja suvantokohtia juoneen, jossa sorto ja vääryydet ovat keskiössä. Kirja herätti minussa täysin odotetusti suurta angstia ja raivoa, mutta en kohdenna sitä sata vuotta sitten kuolleisiin, vaan oman aikamme kategorisiin leimaajiin. Vaikka vuonna 2017 mielenterveysdiagnooseja saattaa olla taskussa yritysjohtajillakin, henkilön pitkäaikaistyöttömyys ja työvoimapoliittiset lausunnot kuntouttavan työtoiminnan edistymisestä ovat uusi mentaalinen vankila.

Yön kantajat on fiktiivinen teksti, jonka mielelläni näkisin elokuvana tai teatterin lavalla. Sorretun henkilön hienovarainen kapina on dramaturgisesti kiinnostavampaa kuin sisällissodan joukkokohtaus. Lempikohtaukseni romaanissa oli Amandan ja uuden hoitajan, Iso-Gretan, kohtaaminen, jossa Amanda onnistuu huijaamaan tulokasta identiteetistään. Ylipäänsä mielenterveyden kentillä emme aina osaa erottaa potilasta ammattilaisesta. Tämä teos johtaa pohtimaan psykiatrian historiaa omanlaisenaan fiktiona, ja diagnooseja samantyyppisinä mielivaltaisina lausuntoina kuin esimerkiksi Migrin arviot karkotettavan henkilön tulevasta turvallisuusuhasta.

Tulen lukemaan teoksen uudestaan jossain merellisessä kohteessa, kuka ties jopa Seilillä. Seilillä olen kerran käynytkin, ja koin jo silloin saaren historian taiteellisen potentiaalin vahvasti. Saaren historiaa jokseenkin tuntevana koen olevani sisäpiirin lukija, samoin naishistorian näkökulmasta – ja siksi odotankin innolla toisentyyppisten lukijoiden palautetta. Itse suosittelisin tätä teosta aivan kaikille, myös herkkähermoisille, sillä ilman näitä syrjäytettyjen, unohdettujen ja arvottomiksi leimattujen historioita emme voi ymmärtää paljoakaan nykypäivän yhteiskuntamme tilasta. Jokaisessa meissä asuu Hassu-Amanda ja Kako-Lena, ja kenestä tahansa meistä voidaan kirjoittaa lausunto, joka passittaa meidät paikkaan, jossa millään, mitä aiemmin olemme saavuttaneet, ei ole enää mitään merkitystä.

 

Armottoman ajan suunta

1930-luvusta kirjoittaminen ja aikakauden vertaaminen nykypäivän asennemaailmaan on ollut muotia jo jonkin aikaa. Pula-ajan keittokirjoja on kaivettu antikvariaateista, niksikirjoja kesämökkien vinteiltä ja Myrna-kuviokin ihastuttaa taas. Kuinka syvällä Suomi oli fasistisen ajattelun pauloissa, siitäkin voi tehdä monenlaisia tulkintoja riippuen informanttien luokkataustasta ja synnyinsijoista.

Kuinka paljon hyödymme 1930-luvun aatteellisesta tuntemuksesta, sitäkin voimme pohtia ja punnita. Itselläni tämä harrastus on luultavasti mennyt jo liian pitkälle. Arabian Suomen 100-vuotisjuhlamukeista valitsen ehdottomasti suosikikseni Myrnan (vuodelta 1937), joka toi ripauksen luksusta taloudelliseen epävakauteen. Kahvi ei vielä ollut korviketta, mutta sitä ei tavallinen ihminen tainnut saada päivittäin.

Koska en ole kahvikuppikeräilijä, en tunnista kansikuvan kuppimallia, mutta pidän sen symboliikasta. Kolme särkynyttä palasta liittyvät vielä toisiinsa, vaikka eivät enää palvele toisiaan tai juojaa.

Tuula-Liina Varis tutkii fasismia romaanissaan Huvila (WSOY, 2016) turkulaisen ylemmän keskiluokan näkökulmasta. Keskiössä ovat parisuhde ja perhe, naiskuva ja mielenterveys. Lyhyehköön romaaniin mahtuu kaksi vuosikymmentä vaikeita aikoja ja neljän sukupolven kohtalot. Ilmaisu on tiivistä, mutta tarkkaa, säälimätöntä, mutta välillä myös elämäniloista, poreilevaa.

Kieltolain aikana turkulaisissa seurapiirijuhlissa naiset skoolaavat uudella muotijuomalla Pommacilla, vaikka pirtua booliin järjestyy aina. Yliopiston itsenäiset naiset iloitsevat uusista frigidaireistaan ja pölynimureistaan, mutta mikäli nainen mielii naimisiin, hänen on edelleen oltava tiukka maineestaan. Liiallinen boheemius on naisen turmioksi, ja jos vappujuhlista palatessaan on sattunut sortumaan yömakkaraan, siitä ei kannata pitää suurta ääntä. Hyvien perheiden tytöt eivät saa jäädä kesäksi yksin kaupunkiin, ja vierailuilla vastakkaisen sukupuolen luo on oltava esiliina.

Päähenkilö Raakel on kirjallisuuden opiskelija Turun yliopistossa, ja hänen esikuvansa on Katri Vala. Tuleva uravalinta on Raakelille hämyn peitossa; vaihtoehtoja on luultavasti kaksi, lukion lehtoraatti tai kansankynttiläksi ryhtyminen. Kun hän äitinsä syntymäpäiväbaalissa pääsee tanssimaan taiteilija Aksel Korkeakorven kanssa, hän saa kosketuksen glamoröösimmästä elämästä. Aksel on tumma, mystinen ja kiistanalainenkin kulttuuripersoona, jonka kansatieteelliset kokeilut myötäilevät fasistisia ajatuksia kansojen hengestä ja kohtaloista. Raakel rakastuu, ei pelkästään mieheen, vaan myös ajatukseen kulttuurikodin rouvan asemasta.

Akselin Korpivilla on jykevä hirsihuvila maalla, ehkä Satakunnassa tai Hämeessä. Paikkakuntaa ei mainita, vaikkakin saamme vaikutelman, että poliittinen kahtiajako ei ole siellä ollut niin dramaattista kuin muissa suunnissa. Paikallisuutta edustaa Raakelia nuorempi piika Selma, joka Leea-tyttären synnyttyä muuttaa perheeseen apulaiseksi. Myös kasvavalla Leealla on kertojan ääni. Mystinen Aksel taas katoaa, ja Leeaa kasvatetaan siinä uskossa, että isä jonain päivänä palaa. Kuka Aksel oikeastaan on, se jää osittain pimentoon naisvaltaisen kerronnan keskellä. Tämä olikin ainoa kohta, jossa koin lievää epäuskottavuutta juonen suhteen. Kuinka on mahdollista, että Raakel ei koskaan tapaa yhtään Akselin sukulaista? Kuinka Raakel suostuu avioliittoon, jossa hänet eristetään korpeen? Akselia ei kuitenkaan kuvata irvokkaana narsistina, vaimonhakkaajana tai alistajana.

Pariskunta on muukalaisia toisilleen: Aksel ei tiedä totuutta vaimonsa sukutaustasta eikä Raakel totuutta miehensä bisneksistä. Maalauksilla perhe ei elä, joten varat tulevat muista lähteistä. Akselin lähdettyä elatusmaksu saapuu pankkitilille ja vähäinen kommunikaatio tapahtuu asianajajan välityksellä. Elatuksen ehtona on, että vaimo ja tytär pysyvät Korpivillassa. Mies siis sitoo perheensä vaimolle tuntemattomaan korpeen, jossa hänestä taatusti juoruillaan. Akselin lähdettyä Raakelin käsitys isänmaallisuudesta ymmärrettävästi muuttuu. Raakel ei missään vaiheessa ole naiivi poliittinen subjekti, mutta politiikasta tulee kipeän omakohtaista vasta eron jälkeen.

Romaanissa oli syvyyttä ja kerroksellisuutta, mutta samalla kerronta oli sopivan ilmavaa. Teoksessa matkustetaan jopa häämatkalle Marrakeshiin, vaikka liiton arki onkin turpeeseen sidottua. Akselin Saksan ja Italian aukoton palvonta tuntuu koomiselta maatiaisessa kyläyhteisössä, samoin hänen kielitieteelliset puuhastelunsa, jotka eivät yliopistopiireissä saa tunnustusta. Ajan suunta-lehden kannet ovat kulutuksesta puhki, ja Vihtori Kosolaa on lähdettävä kuulemaan Helsinkiin saakka jopa vaimon synnytyksen aattona. Aate vie miestä, ja ottaa hänestä lopulta niskalenkin.

Huvila kuuluu taas niihin romaaneihin, joista olen kateellinen, sillä näistä teemoista olen itsekin yrittänyt kirjoittaa. Onneksi teemoja voi kuitenkin lähestyä eri kulmista, eikä yksi tarina nielaise toista. Tämän tyyppisen historiallisen romaanin luominen vaatii kirjoittajalta kypsyyttä, jota ei pelkästään ammenneta arkistoista tai kirjoista. Kyky tiivistää ja kaivaa esiin olennainen on joskus historiallisten romaanien kirjoittajilla hakusalla, mutta tässä teoksessa ei ollut puhki selittämisen tai toiston makua. Tässä sukellettiin syvälle, mutta päästiin takaisin pinnalle. Retki korpihuvilalle jätti traagisista tapahtumista huolimatta virkistyneen olotilan.

HELMET-haasteessa sijoitan romaanin kohtaan 8: ”Suomen historiasta kertoa kirja”, vaikka tarkoitukseni oli jättää kohta tietokirjalle. Tosin en kovinkaan usein bloggaa tietokirjoista, joita luen nykyään taloudellisemmin kuin nuorempana. Tämän haasteen suhteen voisin nyt hengähtää joulukuuhun saakka. Elämässä on muitakin haasteita, eikä lukeminen haasteen vuoksi tunnu kovin mielekkäältä.

 

 

Jos damastiliina osaisi puhua

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteisteos Nainen parvekkeella (Bazar, 2016) oli jo listallani kesällä, mutta vasta nyt pääsin sen tunnelmiin kunnolla käsiksi. Kaikkien bloggareiden inspiraationa on teoksen syntytarina: Berliinissä nykyisin asuva Nuotio oli ottanut yhteyttä turkulaiseen Soiniseen blogin välityksellä johonkin kaupunkiin liittyvästä yksityiskohdasta, ja kirjeenvaihto oli osoittautunut niin hedelmälliseksi, että siitä syntyi kirja.

Nainen parvekkeella on erikoinen dekkari ja kirjeenvaihtoromaani. Päähenkilöt Salome ja Arvo Samuel kohtaavat nihkeästi sähköpostin välityksellä, sillä A.S. ei haluaisi antaa nuorelle dokumenttifilmintekijälle mitään tietoja omistamastaan Edelfeltin taulusta Nainen parvekkeella. Salome on kuitenkin peräänantamaton, ja onnistuu luomaan eläkkeellä olevaan diplomaattiin kohteliaan keskusteluyhteyden.

Molemmat päähenkilöt ovat kutkuttavan mystisiä, ja pelokkaan, sydänsairaan Arvo Samuelin tarinasta kuoriutuu lopulta värikkäämpiä kerroksia kuin alussa olisi uskonut. Salome on boheemi peikkotyttö, ”hieman ADHD”, joka saattaa unohtaa hiustensa harakanpesään lyijykyniä ja jota Pariisin poliisin etsintäkuulutuksissa kuvaillaan huonosti pukeutuvaksi. Kolmanneksi pyöräksi tarinassa nousee A.S:n huikentelevainen konsulttipoika Tuomas, joka on romaanin ainoa nykysuomea puhuva henkilö. Tuomas on varma Salomen syyllisyydestä onnenongintaan, ja tarkkailee tätä Pariisissa valvontakameroiden välityksellä intiimeissäkin tilanteissa.

Minua hymyilytti ovelalla tavalla läpi kerronnan, ja yllättävää kyllä, jaksoin hyvin lukea pitkät kirjeenvaihdotkin, vaikka niissä kuvattiin yksityiskohtaisesti eläkeläisen päivittäisiä aterioita. Sekä A.S. että Tuomas kuuluvat tässä siihen yhteiskuntaluokkaan, jonka sotkuista huolehtivat uskolliset taloudenhoitajat. Rouva Suolahden, Madame Rouxin ja Edelfeltin portinvartija-Hortensen välille syntyy näkymätön side, jonka symboliksi nousee kermanvärinen damastiliina. Hortensen näkökulma taulun syntyhistoriaan on olennainen, tosin hieman postikorttimainen – teos olisi ollut liiankin melodramaattinen, jos yhdeksi kertojaksi olisi nostettu rakastajatar Virginie.

Teoksen faktat on tarkistanut Anna Kortelainen, jolle kirja on myös omistettu. Kirjailijat ovat myös hyvin perehtyneet taideväärennösten ja -varkauksien maailmaan, josta mieleeni pomppasi äskettäin Gloria-lehdestä lukemani vuoden naurettavin seurapiirijuttu taideasiantuntija Pauliina Laitinen-Littorinin avioliitosta hurmaavan Sverkerinsä kanssa. Tässäkin teoksessa olisi ollut ainekset mauttoman elitistiseen tragikomediaan, mutta keräilijä A.S:n arki oli lopulta suomalaiskansallisen juurevaa. Isän ja pojan läheneminen ja pojan toivottoman hidas kasvu mieheksi olivat kiinnostavassa ristivalotuksessa suhteessa Salomen omien juurien etsinnälle.

Teos yllätti moneen otteeseen, joten pitäisin sen vahvimpana ulottuvuutena juonta. Dekkariksi teos on kiltti, mutta sukuromaanina järeämpi. Kahden kirjailijan teoksena teksti soljuu yllättävän saumattomasti, eli editointi on vahvan ammattimaista.

Anekdoottina mainittakoon, että teos vei minut lopulta tutulle paikkakunnalle, Etelä-Savon Mäntyharjulle, jonka hautausmaalla olen käynyt ainakin pari kertaa. Siellä olevaa sukuhautaa en luultavasti omin avuin löytäisi. Mahdollisesti siellä sijaitseva taidekeskus Salmela on myös inspiroinut kirjailijoita. Pariisista Savoon ei lopulta ollutkaan niin pitkä matka kuin aluksi olisi kuvitellut.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: ”toisen taideteoksen inspiroima kirja”.

Valuvikaisten rakkaudesta

Olen kuikuillut Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua-romaania (Otava, 2015) jo jonkun aikaa, mutta jättänyt sen lukematta lattean nimen vuoksi. Teema, viisikymppisten eronneiden erikoinen kohtaaminen, kiinnosti, mutten antanut kirjalle paljon toivoa nimen vuoksi. Nyt sadeviikonloppuna, kun olin täysin riippuvainen e-kirjaston tarjonnasta, päätin unohtaa snobismini ja antaa tarinalle mahdollisuuden.

Romaanissa yläkoulun historian opettaja Karin ja insinööri Lauri tapaavat Turun Port Arthurin idyllisen puutaloalueen asuntonäytössä. Kummallakaan ei ole asunnonostoaikeita, joten kohtaamisessa on kohtalokas sävy. Molemmat ovat tulleet petetyiksi ja jätetyiksi pitkistä liitoistaan ja ovat huonoja deittailijoita ulkonäkö- ja seksikeskeisillä markkinoilla. Suhde kuitenkin lähtee liikkeelle varsin laimeasti, sillä Karin tuntuu olevan kiinnostunut vain kävelyretkistä.

Perinteisiä sukupuoliroolejakin kyseenalaistetaan, sillä Karinille ilmaantuu kilpakosija, kolmikymppinen Kaari, timmi mimmi, jolla on pakkomielle Laurista. Kaarin ja Laurin työtoveruus insinööritoimistossa on ollut saumatonta tiimipelaamista, joka Kaarin mielikuvituksessa muistuttaa täydellistä avioliittoa. Kaari näkee paljon vaivaa kilpailijansa tunnistamiseksi ja stalkkaamiseksi, eikä voi ymmärtää, mitä Lauri näkee hiirulaisessa opettajassa.

Lauri ja Karin ovat molemmat ”valuvikaisia” makuuhuoneen puolella, ja kokevat helpotusta toistensa mutkattomasta seurasta. Seksuaalisista suorituspaineista, haluttomuudesta ja potenssiongelmista Nuotio kertoo tahdikkaasti. Hellyyden- ja läheisyydenkaipuu ovat orastavan suhteen liima, vaikka vaikeista asioista puhuminen ei aina luonnistukaan. Pariskunnan kohteliaisuus on välillä hermoja riipivää, mutta tunnistan tyypit tosielämästä ja koin heidät hyvin uskottaviksi.

Kiinnostavin henkilö teoksessa on Karinin Uudessa-Seelannissa asuva tytär Klara, jonka kanssa äiti on jatkuvassa Skype-kontaktissa. Klara on keskellä riipivää aviokriisiä ja kyseenalaistaa samalla äitinsä välittämää pliisua naisen mallia terapiassa. Vaikka äidin ja tyttären yhteys on tiivis, sen jännitteet kasvavat kasvamistaan. Klarasta on ulkomailla kasvanut melkoinen ”drama queen”, joka ilmaisee tunteitaan hissukan äidinkin edestä. Klaran äkillinen saapuminen äidin hiljaiseen asuntoon tuo tarinaan enemmän turbulenssia kuin mikään Laurin tekemä tai sanoma. Pidin äidin ja tyttären suhteen käsittelystä ehdottomasti eniten, sillä siinä oli tarvittavaa potkua.

Tarinaan mahtuu rakkaustarinan ulkopuolista huolta ja surua, mikä osoittaa keski-ikäisten deittailun arkirealismin. Täydellinen omistautuminen tai eristäytyminen maailmasta ei ole mahdollista, jos on saattohoidettavia tai muistisairaita läheisiä. Koulumaailman kuvaus oli myös erinomaisen ansiokasta, sillä Nuotio sai myös jokaisesta teinihahmosta puristettua jotain oleellista. Karinin omistautuminen työlleen oli liikuttavaa, samoin vuorotteluvapaan tarve. Tuntui, että jokaisella hahmolla oli selkeä tehtävä romaanissa, eikä turhia tyyppejä tai tarinallisia rönsyjä ilmaantunut. Teksti oli hyvin dynaamista ja koukuttavaa, silloinkin, kun kuvattiin Karinin autistisia musiikinkuuntelutottumuksia tai Laurin kummallista fiksoitumista rannekelloihin.

Kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Se oli paljon syvällisempi kuin mitä nimen ja kannen perusteella odotin, enkä lukenut sitä pelkkänä naisviihteenä. Todennäköisesti lukijoiden enemmistö koostuu keski-ikäisistä naisista, mutten ihmettelisi, jos joku mieskin löytäisi tästä ajattelemisen aihetta. Kokisin, että teos voisi toimia loistavasti lukupiirissä, sillä tässä käsitellään myös upeasti erilaisten naisten ystävyyttä ja kuukausittaisia istuntoja viinin ja kulttuurin parissa.