Koulukiusaamisen laajasta panoraamasta

Teos: Iida Rauma: Hävitys (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Täytyy myöntää, että Iida Rauman uusin teos olisi saattanut jäädä minulta lukematta ilman tämän viikon uutista hänen Finlandia-voitostaan. Olen kyllä lukenut tämän lahjakkaan nuoren kirjailijan teoksia aiemmin, ja pitänyt niistä, mutta Hävityksen tematiikka tuntui minusta vähän liian raskaalta. Tai pikemminkin tuntui, ettei omassa elämässäni ole nyt oikea aika käsitellä joitain ikävämpiä koulumuistoja.

Toki tämän kirjan aika-akseli on eri kuin omat muistoni 1980-luvulta, ja siinä esiintyvät diskurssit kiusaamisesta ovat erilaisia. Eli en päätynyt peilaamaan omia koulumuistojani paljoakaan tämän romaanin maailmaan.

Romaanin päähenkilö on nuorehko peruskoulun historian opettaja A, joka on kotoisin Kaarinasta ja kärsii epämääräisistä ahdistusoireista. Hän on ollut lapsena ja nuorena koulukiusaamisen uhri, mutta niin on ollut moni muukin rankan oloisessa lähiökoulussa. Noin kolmikymppisenä A. joutuu kohtaamaan menneisyytensä varjot, jotka kummittelevat myös hänen työssään opettajana.

A. elää edelleen puolittaista opiskelijaelämää Turun ylioppilaskylässä, vaikka käy koulussa palkkatöissä. Hänelle itselleen on jonkinlainen mysteerio, kuinka hän on päätynyt töihin koulumaailmaan, sillä hän koki itsensä todelliseksi outolinnuksi jo pedagogisissa opinnoissa. Mutta ehkä hänessä elää pieni maailmanpelastaja, joka haluaa vaikuttaa tulevien polvien koulussa viihtymiseen.

A. on naisia rakastava nainen, jonka oman identiteetin löytämisen polku ei ole ollut helppo. Hänellä on huolehtiva naisystävä, jonka kanssa hän ei kuitenkaan asu yhdessä. Teos ei kuitenkaan keskity A:n parisuhteeseen, vaan lesbouden teemaa käsitellään yleisemmällä tasolla.

A: lla on jonkun sortin fiksaatio luokkakaveristaan Irasta, jonka vaiheita hän seuraa tiiviisti netissä. Irasta on tullut kirjailija, mutta ei kovin menestynyt sellainen. Ira on ollut välillä ystävä, välillä julma kiusaaja. Tyttöjen porukassa on ollut paljon väkivaltaisia leikkejä. Ja moni on aloittanut seksuaalisen etsinnän kovin nuorena.

Kaarina on synkistelevä paikkakunta, jossa nuoret pukeutuvat lähinnä mustan ja harmaan turvasävyihin. Värien käyttöön liittyy suuria riskejä, sillä silloin voi tulla väärällä tavalla nähdyksi. Erilaisuuden sietokyky on tässä kouluyhteisössä lähes olematonta. A. on ”vitun ruma hippi”, jonka kirkkaanpunainen farkkutakki on liikaa käytävän huutelijoille.

Yksi romaanin suuri merkityskeskittymä on kuudennen luokan leirikoulu Viron Hiidenmaalle. Tätä retkeä valmistellaan koulussa pitkään, ja sen aikana tiivistyvät tietyt vahingolliset roolimallit ja kuviot.

Välillä Rauma vertaa A:n koulukokemuksia Pariisin Salpetrieres-mielisairaalan ihmiskokeisiin, joita tehtiin alempien yhteiskuntaluokkien naisille. Itse olen lukenut näistä surullisenkuuluisista kokeista monista akateemisista lähteistä, joten pysyin melko hyvin tässä historiallisessa sivupolussa mukana. Mutta voisin kuvitella, että tuo ulottuvuus romaanissa voi lukijasta tuntua tässä laajassa ja koukeroisessa teoksessa kaukaa haetulta tai raskaalta.

Äänikirjaformaatissa Turun seudun murrepuhe pääsi hyvin esille, ja jotenkin osasin nauttia siitä kaiken karmeuden keskellä. Eli teinityttöjen keskusteluissa on myös huumoria. Ja koska A:n oma näkökulma kiusaamisen tematiikkaan tuntui korostetun akateemiselta, oli hyvä, että kirjassa pääsivät ääneen myös toisenlaiset hahmot.

Romaani on yhteiskunnallisesti painava, kantaaottava ja hengästyttävän moniulotteinen. Ehkä teos tuntui minusta paikoitellen vähän liian monisanaiselta, mutta välillä tempauduin hyvin tajunnanvirtaan ja joidenkin hahmojen pitkiin monologeihin. Parasta teoksessa oli kuitenkin juuri yhteiskunnallisen/poliittisen analyysin kypsyys, ja se havainto, että myös koulukiusaaminen on poliittinen ilmiö, jonka puuttumiseen vaikuttavat vahvasti aikuisten arvot ja poliittinen tausta.

Paljon puhetta luokka-asemasta

Teos: Noora Vallinkoski: Koneen pelko (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Aloitin Noora Vallinkosken toisen romaanin kuuntelemisen elokuussa, koin sen maailman liian nuhjuiseksi, mutta päätin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt lokakuussa, kun valo on vähenemässä. Minulle Vallinkosken esikoisteos Perno Mega City (2018) oli kaikesta nuhjuisuudestaan huolimatta suuri elämys, eli turkulaiset lähiömaisemat kyllä kiinnostavat.

Tässä romaanissa nuori Johanna on muuttamassa pois kotoa, vaikka hänellä ei ole opiskelupaikkaa. Hän on kasvanut turkulaisessa lähiössä työväenluokkaisessa ydinperheessä. Isoveli Jere toistaa elämässään omalla tavallaan työväenluokkaista käsikirjoitusta. Hän on perustanut perheen nuorena, ja elää tavallista lähiöelämää Suskin ja Jacksonin kanssa. Vanhemmat ovat eronneet Johannan teini-iässä, ja aikaa vietetään enemmän isän kuin äidin luona.

Johanna työskentelee Kauppahallin lounaskahvilassa, ja kokee kuuluvansa sukunsa naispuolisten palvelijoiden ketjuun. Hän on kuitenkin päässyt pois Aukosta, joksi hän kotilähiötään kutsuu. Isä ja veli pitävät Johannaa henkisenä petturina, kun hän on uskaltanut aloittaa aikuisen elämänsä muualla.

Jereä on kasvatettu paikallisella jäähallilla, mutta päihteet alkoivat kiinnostaa tätä siinä vaiheessa, kun pelaamisesta olisi pitänyt alkaa tehdä uraa. Kiekko on perheen miehille omanlaisensa uskonto, jonka kautta isä on etsinyt kadotettua arvostusta. Jäähallin rituaaleja ja kirjoittamattomia sääntöjä Vallinkoski kuvaa tarkasti. Perheen työväenluokkaisessa arvojärjestyksessä 1980-90-luvuilla olisi kai kuitenkin ollut sula mahdottomuus, että tyttöä olisi kaavailtu lätkätähdeksi.

Jeren perheen joutumista lastensuojelun asiakkaaksi kuvataan ikään kuin se olisi väistämätöntä. Molemmilla vanhemmilla on päihdetausta, ja perhetyö tuntuu tarttuvan varsinkin Jeren epävarmuuteen isänä. Kun Jackson-pojan epäillään nielleen kokonaisen pikkuauton ollessaan isän hoivissa, perheen seuraamista tehostetaan.

Johannalla ja Jerellä on välillä syvällisiäkin keskusteluja, ja molemmilla on orastavaa kiinnostusta maailmanpolitiikkaan. Jeren kaukaisena haaveena on lähtö Israeliin kibbutsille, ja sisarukset tietävät, millainen filosofi on Amartya Sen. Mutta jostain syystä lähiön Aukko onnistuu aina nielemään maailmalliset haaveet.

Pidin kirjassa varsinkin maahanmuuttajasivuhahmoista. Virolainen rekkakuski Olev ja Mammutti-pizzerian omistaja Ibun jaksavat välittää myös suomalaisista kantapeikoista, ja välillä pizzeria suljetaan surun vuoksi, jos joku asiakkaista kuolee. Ibun tosin onnistuu itsekin muuttamaan Aukosta läheiselle omakotialueelle, mutta yhteys asiakkaisiin säilyy edelleen lämpimänä.

Kirjan nimi on sopivan monimerkityksinen, sillä se viittaa niin teollisuuden murrokseen, hahmojen puutteellisiin ATK-taitoihin kuin konemusiikkiin. Yhteiskunnallinen rakennepuhe voi joko ihastuttaa tai vihastuttaa, mutta en ainakaan kokenut Vallinkosken luokka-analyysia liian kirjaviisaana.

Olen iloinen siitä, että tartuin teokseen toisen kerran, sillä yritys oli vaivan arvoinen. Ensimmäisellä lukukerralla en oikein pysynyt teoksen juonessa tai rakenteessa mukana, vaikka itse aihepiiri tuntui kiinnostavalta. Toisella luku/kuuntelukerralla teksti vetikin jo sitten aivan maagisesti.

Naisia sortovuosien pyörteissä

Teos: Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Luin parissa päivässä putkeen Turkuun sijoittuvan Puuvillatehdas-sarjan kaksi ensimmäistä osaa; mahdollisesta jatkosta en vielä tiedä, mutta suosion perusteella se voisi olla mahdollista.

Sarjan toisessa osassa Jenny Barkerin kaksi ottolasta, Martta ja Matti palaavat 1900-luvun alusta Ruotsista Turkuun ”juurilleen”. Jenny on lopulta mennyt naimisiin Fredrikinsä kanssa, mutta Ruotsissa pariskunta on keskittynyt ruukkiyhteisön kehittämiseen. Turkulainen puuvillatehdas on siirtynyt Fredrikin sukulaismies Robertin omistukseen, eivätkä sen työläisten olot ole merkittävästi kehittyneet sitten viime vuosisadan, vaikka surkeimmista asumuksista on päästy eroon.

Martan pääasiallinen tehtävä Turussa on paimentaa lyseota käyvää veljeään ja toimia tämän talousmamsellina. Tämän lisäksi hänelle tarjotaan työtä kaupungin uuden kirjaston osa-aikaisena hoitajana. Kirjasto palvelee kaikkia kaupunkilaisia, mutta tavallisella rahvaalla ja säätyläisillä on rakennukseen eri ovet. Erityisen kiinnostavaa oli tarkkailla erinäisten laitapuolen kulkijoiden toimia, ja ärhkäkän vahtimestarin strategioita melu- ja hajuhaittojen minimoimiseksi. Kirjasta saa vaikutelman, että kirjastot toimivat jo niiden alkuaikoina alkeellisina mielenterveystoimistoina, niin hyvässä kuin pahassa merkityksessä.

Antell on työskennellyt pitkään Turussa kirjastonhoitajana, joten hänellä on mahdollisesti ollut erityinen pääsy kaupunginkirjaston arkistoihin. Hän on myös opiskellut arkeologiaa, joten tämä selittää romaanin henkilöiden kiinnostuksen tuon ajan kaivauksiin.

Toinen kiinnostava ulottuvuus oli suhde Venäjään, ja sortovuosien aikainen kehityskulku tavallisten ihmisten näkökulmasta. Turussa venäläisten sotilaiden ja virkamiesten läsnäolo näkyy ja kuuluu: sotilaat ahdistelevat naisia, mutta virkamiehissä on luotettaviakin yksilöitä. Matin koulussa harjoitellaan Gogolin Kuolleita sieluja, mutta projekti laitetaan lopulta jäihin. Jos teoksessa olisi ollut venäläisiä hahmoja, tämä ulottuvuus olisi ollut elävämpi.

Muita ihmetyksen kohteita olivat tolstoilaisuus ja sen kotimaiset soveltajat, ja hienostonaisten hurahtaminen teosofiaan ja spiritismiin.

Tämän romaanin tempo oli nopeampi kuin aloitusosa, elettiinhän tässä enemmän turbulentteja aikoja. Romanssirintamasta en edelleenkään inspiroitunut, mutta teosta voi lukea sujuvasti myös ei-romantikkona.

Teesalongeista paholaisten pesiin

Teos: Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Vaikka olen jatkanut bloggaamista Ukrainan sodan aikana, myönnettäköön, että pääni on hajalla, ja keskittymiseni fiktioon alitehoista. Fiktio uppoaa silti paremmin kuin sota-aihetta sivuava tietokirjallisuus: minulla on ollut työn alla jopa 5 (!) Kremlin valtaa käsittelevää tietokirjaa, ja vaikka olen jopa tehnyt niistä muistiinpanoja, en kykene kirjoittamaan niistä arvioita. Pahoinvointi on voimakasta, niin voimakasta, että myös naapurimaan hallitusta kritisoivat teokset tuntuvat vastenmielisiltä. Viime vuonnahan sain vielä suuria kicksejä esimerkiksi kylmän sodan aikaisista vakoilutarinoista.

Ann-Christin Antellin Puuvillatehtaan varjossa tuntui, yllättävää kyllä, juuri sopivalta henkireiältä ”pahaan paikkaan”. Tuohon teokseen en ryhtynyt heti sen julkaisun jälkeen, koska Tampereella asuvana tekstiiliteollisuuden parissa työskentelevien naisten historia tuntuu aika loppuun kalutulta, eikä teemaa paljoa uudista se, että konteksti vaihtuu Turkuun.

Mutta ah ja huoh, tämä onkin valloittavan monipuolinen saaga 1800-luvun lopun Turusta ja lähiseuduista. Siinä seikkaillaan niin kaupungissa kuin maalla, kalustetussa huoneissa ja työväen asuttamissa ”paholaisten pesissä” ja käsitellään köyhyyskysymyksen lisäksi monenmoisia kulttuuriin liittyviä aiheita, kuten egyptologiaa ja arkeologiaa.

Romaanin Jenny Malmström on lietolaisen kappalaisen nuori leski, joka tarinan alussa asuu isänsä pitämässä pappilassa Kaarinassa. Kirkollinen elämä on ollut nuorella naisella verissä jo lapsesta saakka. Hän on menettänyt äitinsä jo 6-vuotiaana, ja tullut rovasti-isänsä kasvattamaksi. Lähipiirissä ilmaistaan jo huolta siitä, kun Jenny tuntuu omistautuvan vain köyhälistön kotikäynneille. Toinen hänen intohimonsa kohde on Turussa toimiva rouvainyhdistys, jossa hän intoutuu puhumaan tehdastyöläisten uudentyyppisen asumisen puolesta.

Jennyn sukulaiset, myös edesmenneen miehen puolelta, toivoisivat, että hän alkaisi katsella uutta elämänkumppania. Hänellä ei ole ollut kiirettä mennä elämässä ”eteenpäin”, vaikka naisen taloudellinen tilanne on epävakaa. Vanha isä ei tule jättämään tyttärelle mahtiperintöä, joten edessä on joko työnhaku tai naimisiinmeno.

Jenny päätyy opettajaksi Turkuun, ja saa siellä huolettavikseen erään Kuuvuorella työläisperheen orpolapset. Vuosien varrella hänestä kiinnostuu kolme eri miestä, joista puuvillatehtaan perijä, puoliksi brittiläinen Fredrik Barker on innokkain. Barker ehtii kuitenkin jo valita toisen kumppanin, mutta kipinä Jennyn ja Fredrikin välillä ei kuole koskaan.

Tämäntyyppinen säätyläisdraama tuskin kiinnostaisi lukijoita, jos siinä seikkailusi vain säädyllisiä vanhojapiikoja ja – poikia. Romanttinen ulottuvuus tuntuu siis lähes pakolliselta myyntistrategialta, mutta itse en siitä paljoa kostunut. Kiinnostavaa siinä oli Turun sosiaalihistoria useamman henkilön näkökulmasta esiteltynä.

Teoksessa on jotain samaa Enni Mustosen Sivustakatsoja-sarjan kanssa: molemmissa eletään vahvasti historian suurten kysymysten äärellä tavallisten ihmisten kertomina. Koin tämän sarjan aloituksen himpun verran vähemmän kliseisenä siksi, että tässä seikkailevat tosi elämän turkulaiset merkkihenkilöt olivat minulle vähemmän tuttuja, ja osa heistäkin olivat fiktionalisoituja. Mutta tässäkin sarjassa edetään harppauksittain eteenpäin, niin, että seuraavassa osassa näkökulma on jo uuden sukupolven edustajalla.

Jatkoin heti putkeen sarjan toiseen osaan, ja teokset muodostivat saumattoman elämyksen. Jotain kaikupohjaa näissä yli sadan vuoden takaisissa tarinoissa on myös nykyisyyteen, mutta kerron tästä lisää seuraavassa arviossani.

Tilkkutäkkien salainen viisaus

Teos: Minna Haapasalo: Tilkkuterapiaa (Karisto, 2022)

Äänikirjan lukija: Armi Toivanen

Kun viime vuonna sukelsin pää edellä virkkaamisen maailmaan, etsin luonnollisesti aiheeseen liittyvää kaunokirjallisuutta, mutta en päässyt kovin pitkälle haussani. Nyt eteeni pomppasi toinen suomalainen chicklit-teos, jossa keskiössä on käsityöharrastuksen aikaansaama elämänmuutos. Ensimmäinen näistä oli Kaisa Ikolan Oikein nurin, jonka kautta opin muun muassa, mikä on Ravelry. En ole vielä käynyt tuolla sivustolla, enkä pidä käsityöaiheista blogia. Mutta käsitöihin liittyvä yhteisöllisyys kiinnostaa, myös kaunokirjallisuuden kautta kerrottuna.

Minna Haapasalon esikoisromaani sijoittuu Turkuun, jossa neljääkymppiä lähestyvä Riina kipuilee tuoreen avioeronsa jättäneessä tyhjiössä. Riina on elänyt hulppeaa edustusvaimon elämää rahakkaan Jarkkonsa rinnalla. Pari on rakennuttanut omakotitalon, jonka sisustus on ollut Riinan intohimo. Hänen elämänsä on jäsentynyt taloprojektiin keskittyvän sisustusblogin ympärille. Työ sisustusliikkeessä on tuonut touhuun ammatillisuutta, mutta tuolla palkalla ei ole ostettu Audia kauppakassiksi.

Riinan ero on kaikkea muuta kuin kaunis, sillä mies osoittautuu pettäjäksi, ja uusi vaimoehdokas tulee raskaaksi käden käänteessä. Jenny ottaa Riinan paikan ökytalossa ilman tunnontuskia, ja hyväksyy tämän sisustussuunnitelman ilman muutoksia. Riinan oma elämä yksiössä painottuu siiderin litkimiseen, kunnes hän löytää itsensä kansalaisopiston tilkkutäkkikurssilta.

Kirjassa käsitellään lempeällä huumorilla mm. käsityöaktivismin teemaa, johon Riina tutustuu kurssin muiden jäsenten kautta. Neulegraffitit valtaavat kaupunkia, mutta Riinan oma aktivismi kohdistuu eksän puutarhan tuijapensaiden öiseen parturointiin. Ovathan kasvit Riinan itse istuttamia, joten miksi hänellä ei olisi oikeutta muotoilla niitä uuteen uskoon eron jälkeenkin?

Kurssin pitäjät Ulpu ja Kaarina olivat ilahduttavia hahmoja, ja sen pitopaikka Ruissalon puuhuvilassa erityistä luksusta. Ikääntyvä naispari jää tarinassa eläkkeelle ennakkoluulottomasta pedagogiikastaan, mutta Ulpu jatkaa luennointia neuropsykiatrian emeritaprofessorina. Käsityöt aivojen toiminnan monipuolistajana on aihe, josta itsekin voisin kuunnella pari luentoa lisää.

Muuten kirjassa pohditaan länsi- ja itäsuomalaisen mentaliteetin eroja. Riinan isänpuoleinen savolainen suku on ollut vähäpuheista, mutta lapsuuden mummolakäyntien muistoista Riina ammentaa hiljaista voimaa. Jotain oman käden oikeutta hän harjoittaa myös vierailemalla entisen mummolan tiluksilla ilman uuden omistajan lupaa, mutta tuolla hän ei sentään parturoi ruusupuskia.

Tämä oli monipuolinen teos, jossa käsityöt limittyivät monen muun teeman väliin. Se ei kuvaa yhtä totaalia käsitöihin hurahtamista kuin edellä mainitsemani Kaisa Ikolan teos, vaan käsityöt tulevat pikemminkin apuun päähenkilön muutosprosessissa. Riina ei ahdistu töidensä keskeneräisyydestä, eikä tuhlaa kaikkia rahojaan kankaisiin. Päähenkilöllä saattaa siis olla moni asia elämässä sekaisin, mutta käsitöiden tekemiseen hän kehittää suht täyspäisen suhteen.

Innostuin kirjan maailmasta lisää, kun huomasin, että Haapasalo on päätoimeltaan teatteripedagogi. Kirjasta näkyykin hienosti kirjailijan kokonaisvaltainen näkökulma luovuuteen. Kun itse olen tottunut näkemään draaman ja käsityöt luovan toiminnan temperamentaalisina ääripäinä totutulla introvertti/ekstrovertti-akselilla, kohtasin tämän romaanin kautta varsin ekstrovertteja käsityön harrastajia.

Seitsemän kukkulan kaupungissa

Teos: Eeva Kiviniemi ja Taina Pietikäinen: Joki (Saga Egmont, 2022)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Kati Berg on viisikymppinen historian maisteri, aikuisten lasten äiti ja pitkäaikaistyötön Turusta. Hän on vastikään muuttanut asumaan yhteisöön Aurajoen varrelle ja vuokrannut omakotitalonsa sitä enemmän tarvitsevalle perheelle. Aviomies Pertti on karannut ties kuinka monennelle tutkimusmatkalle Andeille; hyönteiset tuntuvat vievän professorimiestä varmemmalla otteella kuin väljähtänyt liitto. Tytär Milla on juuri palannut kaupunkiin tekemään ensimmäistä harjoitteluaan poliisina; poika Mikael asuu Tanskassa ja opiskelee musiikkia.

Kun Kati todistaa nuoren kämppiksensä kokemaa väkivaltaa Aurajoen varrella ja samaan aikaan alkaa bongailla joenvarren puihin piirrettyjä omituisia viiltoja, hän ei voi olla ryhtymättä tutkija-salapoliisiksi. Puiden salaisuuksien selvittäminen on ainakin hohdokkaampaa kuin työllisyyskurssilla lusiminen. Mutta onneksi kurssilla lusii myös eräs Nalle, entinen rokkibändin roudari, joka tuntee tukiviidakon solmut professorin rouvaa paremmin.

Minulla on tässä edessäni useita uusia dekkarisarjoja, jotka houkuttelevat omaperäisellä otteellaan. Kati Berg-sarja kuuluu cosy crime-osastolle, jossa yhteiskunnallisuudella ja ihmissuhteilla on suurempi rooli tarinassa kuin raa’alla väkivallalla. Ihastuin tässä kirjassa niin Turun jugend-arkkitehtuuriin kuin työttömyyden luovaan kuvaukseen, joka lempeässä piikikkyydessään lähestyi Ossi Nymanin ”ideologisen työttömyyden” kuvausta. Kirjan Kati tosin on harvinaisen puuhakas ja resurssirikas työtön, jolla ei ole äärimmäisen köyhyyden kokemusta johtuen suotuisasta avioliitostaan. Hän on kirjaimellisesti nainut rahaa, sillä Pertti tulee suvusta, jossa vanhemmat sponsoroivat lapsilleen ensiasuntoja. Kati itse taas tulee ruotsinkielisestä työläisperheestä Kemiönsaarelta, ja on perinyt lähinnä merimerkkien lukutaidon. Tykkäsin siis varsinkin suomenruotsalaisuuden kaavasta poikkeavasta kuvauksesta, vaikkakin se on kirjassa vain ohut sivujuoni.

Kirjassa nuori tubettaja Niko löydetään hukkuneena Aurajoesta, ja tutkinnassa on syytä olettaa, ettei kyseessä ollut onnettomuus tai itsemurha. On syytä myös tutkia aiempia vastaavia tapauksia, sillä joki on aiemminkin vienyt ihmisiä hämärissä oloissa. Milla pääsee Nikon murhatutkintatiimiin, ja monien vääntöjen jälkeen päätyy konsultoimaan sekä rasittavaa äitiään että tämän kirjastonhoitajaystäväänsä joen ja puiden historiaan liittyvissä kysymyksissä.

En ennen tämän kirjan lukemista tiennyt, mitä termi ”puumerkki” oikeastaan tarkoittaa, ja myös kuningatar Kristiinaan liittyvä tarinointi oli uusia ikkunoita avaavaa. Kuitenkaan teos ei ollut historiallisuudessaan ensyklopedinen tai ylitsepursuavaa, mikä joskus on vaarana, jos päähenkilöllä on tutkijataustaa. Koin, että historialliset osuudet oli tässä teoksessa onnistuttu ujuttamaan tarinaan niin, että siitä pystyy nauttimaan myös ne, jotka usein skippaavat opastetut kierrokset folkloristisessa ulkomuseossa.

Minulle tämä teos oli riemastuttava uusi tuttavuus jo työvoimapoliittisista syistä, eli itselle samastumispinta päähenkilön kanssa oli mahdollisimman kattava. Toisaalta huomasin, että teoksen maailmassa oli paljon yhteistä esimerkiksi Eppu Nuotion Ellen Lähde-sarjan kanssa. Mutta kyllä Turkuun mahtuu hyvin näitä kukkahattutätihenkisiä salapoliisihahmoja, ja varsinkin Kati Bergin hahmosta voisi olla jotain hyötyä myös kaupungin työllisyyspalveluille. Turku nimittäin alkoi tuntua tämän kuvauksen pohjalta paljon kiinnostavammalta paikalta olla työtön kuin Tampere, ainakin kesäiseen aikaan.

Sarjasta on saatavilla jo toinenkin osa, Ahne, joka sijoittuu vanhusten palvelukotien ja taideväärennösten maailmaan. Toivon sarjalle menestystä ja pitkää ikää, sillä koin sarjan tarjoavan elämyksiä monenlaisille lukijoille – myös nuorille ja ei-työttömille. Sarjan aloitusosa oli varsin nuorekas, olihan yli puolet sen hahmoista nuoria aikuisia. Sivujuoniin mahtui muun muassa ilmastoahdistusta ja seksuaalisen identiteetin etsintää.

Kaksi kanavaa, monta uraa

Teos: Kauko Röyhkä: Marjatan poika (Docendo, 2019)

Äänikirjan lukija: Kari Nissinen

Viikonlopun raskaan historiallisen rupeaman jälkeen oli pakko keventää, joten hyppäsin lähihistoriaan, 1960-70-lukujen yhtenäiskulttuuriin, aikaan, jolloin radiossa oli vain kaksi kanavaa. Kauko Röyhkä on vuosien varrella saanut aikaan yhtä paljon kirjailijana kuin muusikkona, mutta jostain syystä en nuorempana edes tiennyt hänen romaaneistaan.

Nyt Marjatan poika on jo neljäs Röyhkältä lukemani teos. Kaikkien teosten suhteen minulla on ollut joku ongelma, yleensä kerrontaan liittyvä, mutta teoksiin on ollut helppo tarttua, koska tietää niiden olevan helppolukuisia. Pohjoinen näkökulma on myös ollut plussaa, tässä autofiktiossa se keskittyy Ouluun ja Pelloon, johon kirjailijan äidin sukujuuret sijoittuvat.

Nuori Jukka-Pekka vietti kaikki lomansa Pellossa, sillä hänen äitinsä oli yksinhuoltaja ja nojasi sukulaistensa hoitoapuun. Marjatta korvasi saamaansa apua runsain tuliaisin, ja myös koko suvun joululahjat hankittiin SOK:n tukusta äidin työsuhde-etuna. Pojan lapsuudessa äiti elättää työllään myös siskoaan, joka toimii Jukka-Pekan hoitajana. Välillä tuiralaiseen yksiöön pasahtaa myös lomailemaan Martta-isotäti Kolarista, ja muidenkin sukulaisten yökyläily on tavallista.

Jukka-Pekka/Kauko elää niukkuudesta huolimatta suojattua lapsuutta, ja äidin pärjäämisen eetos on jokseenkin pöyhkeää. Hän arvostaa enemmän Aalto-maljakkoja ja Artekin huonekaluja kuin ystäviä, eikä uuden miehen katselu kuulu tämän siivoushullun naisen repertuaariin. Äidin ja pojan suhde ei kuitenkaan ole täysin symbioottinen, vaan teini-ikään tullessa siihen kasvaa railo. Äiti ei katso hyvällä poikansa kiinnostusta elokuviin ja rock-musiikkiin, vaan haluaisi ainoan poikansa esiintyvän miehekkäämmin.

Koska en ole kasvanut Oulussa ja kokemukseni kaupungista ovat rajalliset, en varsinaisesti intoutunut Rattori-klubin meiningistä. Sen sijaan Pellossa viihdyin mainiosti, odottelemassa Kaukon mummon kanssa yölinjan saapumista kylän raitille ja juoruilemassa bussista nousseista hahmoista. Välimaan suku ei ollut uskonnollinen, joten tarina ei saa noille hoodeille tyypillistä lestadiolaistwistiä. Silti hahmogalleriaan mahtuu meheviä kylähulluja, joista olisin voinut lukea enemmänkin.

Oikeastaan nuoren Kaukon kasvutarina on yllättävän kunnollinen. Seksin ja päihteiden käytön suhteen hän on ollut myöhäisherännäinen, ja ensimmäisissä bändiviritelmissä hän oli se tyyppi, joka joutui odottelemaan muita bändin jäseniä saapuviksi päiväkaljoiltaan. 70-luvun lopun musaskenessä hänen linjansa tuntuu jopa raikkaalta, sillä hän ei edustanut puhtaasti mitään genreä. Vastaava oman tien kulkeminen näkyy hänessä myös poliittisesti, eli hän ei lämmennyt ainakaan yhteiskunnalliset ongelmat edellä menevälle punkille.

Mikä kirjassa eniten ärsytti oli nuoren taiteilijan suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen. Kaikki naiset ovat hänelle potentiaalisia tyttöystäviä, mutta hän ei näe naisia mahdollisina bändikavereina tai muuten luovina olioina. Ainoa naispuolinen artisti, jota hän tuntuu arvostavan, on Patti Smith. En nyt lähde vetämään oidipaalista tulkintaa hänen tilanteestaan, mutta hankala, ellei mahdoton isäsuhde voi olla tässä vääristymässä takana. Nuori taiteilija kyllä arvostaa naisia, mutta ideaali nainen on hänelle työn sankari ja nalkuttava pirttihirmu, tai vaikeasti tavoitettava taidekoulun patchoulintuoksuinen nymfi. Ne tytöt, jotka ovat hänestä kiinnostuneita, eivät häntä suuresti kiinnosta.

Kuulun itse siihen lukijakuntaan, joka ei etukäteen tiennyt kaikkea Röyhkän vaiheista, joten minulle teos tarjosi paljonkin uutta, mutta uskolliset fanit luultavasti tuntevat tämän tarinan jo ennen kirjaan tarttumista. Parasta teoksessa on tarina siitä, kuinka melko vaatimattomista oloista ponnahtanut nuori onnistuu lyhyessä ajassa tavoittamaan unelmiaan. 1980-luvun alun hengessä on kuplivaa optimismia, ja näin Marjatta päätyy aiemmasta epäuskostaan huolimatta olemaan pojastaan ylpeä – ellei muusikkona, niin ainakin nuorena esikoiskirjailijana.

Keinuhevosella kohti Turun Laustetta

Teos: Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät (Atena, 2020)

Äänikirjan lukija: Markus Ilkka Uolevi

”Juri ratsastaa peltojen halki, jokien rantoja pitkin, kiskojen viertä junan kanssa kilpaa. Isä ilmestyy hänen eteensä, ja menee kyykkyyn.” Maistuiko piirakka? Haluatko toisen? Tässä mehua, juopa vähän. ” Murga-kissa käy varovasti haistelemassa Salaman turpaa. Kristallilasit kilisevät, juodaan kaikille rakkaille, jotka ovat jossain muualla. ”

Astuin eilen tarinaan, joka sai minut taas hetkeksi olla haluamatta lukea seuraavaa tarinaa. Tarina on tavallinen, kattava, tiettyä kansanryhmää täyteläisesti representoiva, mutta minulle lukijana maaginen, ainutkertainen.

Tarinassa pietarilainen pikkupoika Juri saa vanhemmiltaan 5-vuotispäivälahjaksi keinuhevosen. Pian tämän jälkeen mustat korpit hakevat vanhemmat, ja Juri lähetetään siskonsa ja isovanhempiensa kanssa Uzbekistaniin, uppo-outoon kulttuuriin, joka on irvokkaalla tavalla neuvostoimperiumin muilutusten luomus.

Anna Soudakova (s. 1983, Pietari) on vantaalainen esikoiskirjailija, joka on muuttanut lapsena sukunsa kanssa Suomeen. Kyseessä on sukuromaani, joka tämän päivän trendien vastaisesti ei kuitenkaan ole autofiktiota. Luulin teoksen kertovan inkerinsuomalaisista, mutta tässä esiintyvä isänpuolinen venäläissuku onkin kokenut inkeriläisiä vastaavan kohtalon poliittisista syistä. Päähenkilö Jurin vaimo Tania on keskisuomalaisen kommunistin tytär, ja suku saa paluumuuttajan statuksen tämän vuoksi.

Kävi sitten niin, että itkin vuolaasti läpi teoksen ensimmäisen kuuntelukerran, ja palasin teokseen pahimman myrskyn laannuttua tekstinä. Itkin enimmäkseen sille, että kirjassa kuvattava suku onnistui kääntämään kaiken kokemansa sorron ja menetyksen voitokseen. Kaikki suvun jäsenet eivät menestyneet, osa päätyi huonoille teille ennen ennenaikaista kuolemaansa, eivätkä Suomeen päässet varsinaisesti löydä Turun Lausteesta maanpäällistä paratiisia. Heille onni löytyy Ruissalosta työväenopiston omistamalta pitsihuvilalta, joka on tarkoitettu kaikkien kaupunkilaisten virkistyskäyttöön.

Teos kertoo lapsista ja nuorista, jotka joutuvat luomaan itselleen elämän puitteet hatarista aineksista. Juri palaa Maria-sisarensa kanssa sodan aikana Pietariin täysorpoina, ja hänen koulutuspolkunsa tuntuu harvinaisen kiviseltä. Virallisesti leimatulle maanpetturin jälkeläiselle ei tunnu olevan tarjolla muuta kuin uuvuttavaa tehdastyötä. Silti sinnikäs nuorimies taistelee tiensä yliopistomieheksi, tekniikan tohtoriksi ja metsätalouden dosentiksi. Väliin mahtuu myös onnen ja tasapainon vuosia ja suhteellista menestystä neuvostojärjestelmässä, mutta vanhempien karu kohtalo ei jätä miestä rauhaan.

Teoksen nimi viittaa sekä turkulaisiin puolukkametsiin sekä surullisenkuuluisaan Sandarmohin hautausmaahan Karjalan tasavallassa, jonka historiallisesta merkityksestä on alkanut ilmaantua kummallisia tulkintoja Putinin Venäjällä. Teoksen loppuvaiheessa viitataan Memorial-säätiön uraauurtavaan työhön joukkohautojen uhrien identiteettien paljastajana. Tämä palauttaa muuten lyyrisen ja yksityisen teoksen suoraan tämän päivän poliittisten keskustelujen ytimeen. Kirjassa on myös selvää ulkopoliittista riskinottoa, vaikka sen fokus on yksityisten ihmisten pienessä elämässä. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että teos julkaistaisiin myös kirjailijan synnyinmaassa.

Erityisesti arvostan teosta siksi, että siinä kerrotaan Neuvostoliitosta tavalla, jonka myös nuoremmat polvet voivat ymmärtää. Olen lukenut monia paljon kompleksisempia ja raflaavampia teoksia neuvostoarjesta, joissa elämän raadollisuutta hehkutetaan, mutta Soudakova kuvaa kommunalkan keittiön elämää hieman kevyemmin ja lempeämmin. Tyylillisesti vertaisin teoksen tunnelmia Andrei Makinen tuotantoon, mikä ei ole kaukaa haettua, koska Soudakova on ammatiltaan ranskan opettaja. Ranskanvenäläinen Makine kuuluu omassa lukuhistoriassani kaikkien aikojen top 10-kategoriaan, joten melko korkealle reittaisin myös Soudakovan kirjallisen debyytin.

Toissa vuonna lopetin lukemisen lähes kuukaudeksi Olli Jalosen Taivaanpallon jälkeen. Tämän teoksen maailmasta omaan arkeen pomppaaminen tuntuu yhtä pysäyttävältä, vaikka teokset ovat kovin erilaisia. Tämän teoksen elämismaailma on minulle läpikotaisin tuttua, vaikkei itselläni ole paluumuuttajataustaa. Yleensä tarvitsen hämmennykseen tarinaa, joka vie minut kauas ajassa ja paikassa; Soudakovan romaani hämmentää minua sillä, kuinka hän on järjestänyt itselleen tutut elementit tarinalliseksi kokonaisuudeksi. Teoksessa ei ole ainuttakaan pitkästyttävää osiota, ja niiden yhteys toisiinsa voi saada lukijankin katsomaan omaa sukuhistoriaansa uudella tavalla.

Olen aiemminkin osannut veikata Finlandia-voittajia, joten kannattaisiko tänä vuonna uhkapelata tämän keinuhevosen puolesta (olettaen, että teos pääsee finaaliin)?

Jäätelökakun syvin olemus

Teos: Marja Kangas: Miestä näkyvissä. (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Biorytmit ja tähdet näyttävät olevan sillä mallilla, että kepeää chicklitiä kuluu enemmän kuin kylmää juotavaa. Tilannetta avittaa sekin, etten ole ylikuumentuneessa asunnossani nukkunut moneen päivään kokonaisia öitä. Kiukkuisena ja väsyneenä pää jaksaa vain viihteellisempää kamaa, ja eilen tähän hätään saapui vasta julkaistu esikoisteos, Marja Kankaan Miestä näkyvissä.

Teos voitti viime vuonna Prisman ja WSOY:n yhteisen Tarinan viemää-kirjoituskilpailun, johon itsekin osallistuin leipäjonoaiheisella kässärilläni. Toki tunnen kateellisuutta kirjailijalle tästä suorituksesta, se on inhimillistä, koska kyseessä oli varsin merkittävä rahapalkinto ja kustannussopimus. Kisassa etsittiin vetävää tarinaa, joka myisi myös Prisman käytävillä. No, täytyy myöntää, että kapitalismikriittinen pläjäykseni ei ollut sitä laatua, joka lisäisi asiakkaiden ostohaluja Prismassa. Tämä kirja taas luultavasti tekee niin, sillä sen teema, äkillinen avioero, on omiaan lisäämään länsimaisen, keskiluokkaisen ihmisen lohtushoppailua.

Kyseessä ei ole aivan tyylipuhdas shopping and fucking-teos, jonka kuningattaria ovat olleet mm. Jackie Collins ja Sophie Kinsella. Tässä teoksessa naidaan tai fantasioidaan naimisesta enemmän kuin shoppaillaan, mutta näyttelijäksi romaanin päähenkilö Sirkku Pirinen kuuluu eittämättä porvarilliseen siipeen.

Sirkku on neljääkymppiä lähestyvä Turun kaupunginteatteriin kiinnitetty näyttelijä, joka on naimisissa merikapteeni Jalon kanssa. Pariskunnan yhteinen arki on ajautunut vähäiseen kommunikaatioon ja suorittavaan seksiin, ei vähiten siksi, että lapsenteon yritys ottaa voimille. Anoppi Varpu on Sirkun elämässä mukana melkein enemmän kuin Jalo, ja kulttuuritädin jatkuvat kutsut sushille tai proseccolle ovat koomisia. Muutenkin teoksessa eletään kepeiden ihmisten kuohuviinivyöhykkeellä, jopa siihen pisteeseen saakka, että teos olisi voinut toimia jonkun kuoharibrändin mainoksena.

Jalo jättää Sirkun yhtä kepeästi kuin on tämän elämään tullutkin. On aika vaihtaa nuorempaan ja kuohkeampaan, naiseen, jonka nimi muistuttaa jäätelökakkua. Katkeruutta lisää se, että Vanessa on ruotsalainen. Sirkku ja anoppi yrittävät saada miestä pariterapiaan, mutta liitossa ei ole enää mitään pelastettavaa. Kuvaukset terapiassa käynnistä olivat kirjan parasta antia, ja muistuttivat minua äskettäin näkemästäni islantilaisesta tv-sarjasta Isäviikonloput, jossa jätetty nainen on itse pariterapeutti.

Ammatilliset pohdinnat ovat romaanissa myös viihdyttäviä, ja lukija pääsee vertailemaan erilaisten draamamenetelmien etuja toisiinsa verrattuna. Sirkun tunne-elämää luonnehtii korostunut fyysisyys ja raivokkuus, mikä ilmenee erotilanteessa väkivaltaisia purkauksia ja omaisuuden tuhovimmana.

Kyseessä on vetävä tarina, johon on helppo samastua, olipa sinkku, eronnut, karannut, tai onnellisesti naimisissa. Myös Sirkun läheisimmät ystävät olisivat kiinnostavia hahmoja, jos tulisivat välillä ulos kuohuviinikuplastaan. Turku toimintaympäristönä esiintyy eurooppalaisten kulttuuriammattilaisten fiksuna temmellyskenttänä, jossa ei pahemmin kohdata omaan sosiaaliluokkaan kuulumattomia ihmisiä. Teoksen historiattomuus ja yhteiskunnallisen analyysin vähäisyys tekevät siitä helppolukuisen, mutta omasta näkökulmastani myös helposti unohdettavan. Tähän verrattuna esimerkiksi Noora Vallinheimon Perno Mega City oli älyllinen teos, jonka kontekstualisointi teollisuuskaupungin lähihistoriaan tuntui rikkaalta ja loisteliaalta.

En olisi lähestynyt teosta sen nimen enkä kansikuvan perusteella, vaan motiivinani oli nähdä, millainen teos tulee valituksi tuhansien toiveikkaiden käsisten pinosta. Varmasti tämä romaani voi toimia lohtuteoksena vasta eronneille, varsinkin jätetyille, ja voin kuvitella sen määrän sipsejä, suklaata ja siideriä, mitä Prisman ostoskärryihin mahtuu teosta hankittaessa. Kohderyhmällä ei välttämättä ole varaa kuohariin, ainakaan montaa kertaa viikossa.

Kaikenlaiselle kirjallisuudelle on oma hetkensä, eikä Miestä näkyvissä edusta heikointa lukemaani naisviihdettä. Myös Sirkku oppii tutkimaan itseään ja seksuaalisuuttaan parisuhdekeskeisen heteronormatiivisen matriisin reunoilla ja ulkopuolella. Mutta kirjan maailma ei kutsunut minua maagisesti puoleensa, ehkä siksi, että omat kokemukseni parisuhteista ja eroista ovat olleet erilaisia, ja jokaista parisuhdetta ja eroa on leimannut taloudellinen katastrofi, josta tämä teos kertoo siistin, miltei tuskattoman version.

Meirän mukulat ja leuhkat kakarat

Teos: Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Tuula-Liina Varis kuuluu niihin kirjailijoihin, joihin aikanani tutustuin edesmenneen äitini hyllystä, ja siksi hänen lukemiseensa liittyy aina hienoinen äidin ikävä. Vasta aivan viime vuosina olen opetellut lukemaan hänen uudempia teoksiaan toisesta näkökulmasta, mutta viimeisin teos, Sattunut syntymään, palautti minut taas äitini sukupolven kokemusmaailmaan ja mielenmaisemiin.

Kyseessä on autofiktio Essi ja Assi-nimisistä kaksosista, jotka syntyvät toisen maailmansodan aikana varsinaissuomalaiseen kauppalaan vanhemmalle Anni-siskolle seuraksi. Sisarusten kasvuolosuhteet ovat karut, sillä pian rippikoulun jälkeen he menettävät ensin isän oman käden kautta ja pian sen jälkeen äidin pitkään tätä kalvaneeseen kohtusyöpään. Annista tulee kaksosten väliaikainen huoltaja, mutta tytöistä tuntuu, että isosisko vaan odottaa aikaa, jolloin pääsee valtaamaan kotitalon sulhasensa kanssa itselleen ja tulevalle perheelleen.

Teoksen alkuvaiheet tuntuivat minusta tuttuakin tutummilta, ja paikoitellen kärsin toisteisuudesta – esimerkiksi lasten äidin ja lähipiirin kommunistivihaa käydään läpi niin monessa kohdassa, että sanoma tuntui jo kulahtaneelta. Toisaalta Varis kertoo tarinaa edelleen kahtia jaetun kansan myyteistä, paikkakunnista, joissa kahden urheiluseuran olemassaolo vaikutti nuorten sosiaalisiin suhteisiin, ja joissa ahdasmielistä kristillisyyttä ja partio-Jugend-aatetta tuputettiin nuorille vastalääkkeenä vääriltä vaikutteilta. Yksi vahvoista vaikuttajista tässä kärsivässä perheessä oli diakonissa, jonka läsnäolo äidin viime metreillä toi pelonsekaista turvaa.

Yleisemmällä tasolla Varis käy läpi 1940-50-lukujen kasvatusaatteita, varsinkin varsinaissuomalaisia tulkintoja niistä. Pienessä kauppalassa alemman keskiluokan ja työväestön parissa oli tärkeää huolehtia siitä, ettei lapsista tule liian leuhkoja, kuten opettajien ja pappien kakarat tuppasivat olla. Tämän vuoksi myös kaksosten äiti piilottaa heistä tehdyn älykkyystestin tulokset siinä pelossa, että tieto fiksuudesta nousisi tyttärillä päähän.

Innostuin romaanista enemmän puolenvälin jälkeen vaiheessa, jossa kaksoset pääsevät muuttamaan Turkuun jaettuun opiskelija-asuntoon. Yhteistä eloa jatkuu vielä Helsingissäkin, jossa Assi saa ensimmäisen paikkansa toimittajana ja Essi pääsee opettamaan radiokoulussa. Lyhyeksi jääneen ensimmäisen liittonsa jälkeen Assi tutustuu jännittävän vaaralliseen runoilijaan, joka muuttaa liian nopeasti bunkkaamaan palkkaa nauttivan, säännöllistä elämää elävän muusansa hoivattavaksi. Tästähän olemme jo saaneet lukea tarkemmin muistelmateoksessa Olkimarsalkka ja kilpikonna, mutta en kokenut häiritsevää toistoa näiden teosten välillä.

Assin tarina kirjailijaksi päätymisestä 53-vuotiaana on itselleni toivoa tuottava, koska se ei ole ennalta-arvattava, eikä siihen tuntunut liittyvän edes etulyöntiasemaa julkkiksena eli suuren runoilijan ex-vaimona. Tarinointi elämästä Heinävedellä ja Joensuussa toi tähän vaiheikkaaseen ja paikoitelleen raskaaseenkin romaaniin ilon ja valon pilkahduksia, ja varsinkin pidin Heinävesi-osioista, joissa Valamon luostarin läheisyys loi perheen arkeen erityistä charmia.

Tätä kirjaa suosittelen lämpimästi äitienpäiväteokseksi ihan kaikenikäisille äideille. 1940-luvuilla syntyneet löytänevät tästä palan omaa kasvuhistoriaansa, vaikka olisivat eläneet toisella puolella Suomea. Onneksi teokseen mahtuu paljon muutakin tematiikkaa kuin äitiyttä, ja itse koin kiinnostavimpana kuvauksen 1960-luvun nuorten muuttuvista käsityksistä seurustelusta, seksuaalisuudesta ja perheen perustamisesta.