Perheväkivallasta 1300-luvulla

Teos: Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär (Tammi, 2014)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Disa

Muuton tiimoilla kuuntelin useampia äänikirjoja osissa, ja Kristiina Vuoren Disa Hannuntytär tuntui teokselta, joka ei koskaan loppunut. Minulla on ollut muitakin Vuoren teoksia työn alla äänikirjoina, eivätkä ne pituutensa vuoksi ole tuossa formaatissa optimaalisia. Vuori on muuten uusi, jännittävä tuttavuus, jonka teosten parissa olen kokenut monia oivalluksia maamme historiasta. Pitäisi vain jaksaa hankkia hänen kirjojaan ihan paperille painettuina versioina, jollaisina ne toimivat parhaiten.

Romaani kertoo onnettomasta avioliitosta, perheväkivallasta ja sen traagisista seurauksista. Disa Hannuntytär on joutunut naimisiin kotikaupungistaan Turusta kaukaiseen satakuntaan, Kokemäen pitäjään, itseään reippaasti vanhemmalle Martti-isännälle, joka on brutaalin väkivaltainen niin vaimoaan kuin ainoata poikaansa Viljamia kohtaan. Viljamin varttuessa hänen on vaikea hyväksyä isänsä toimia, ja erään yhteenoton seurauksena hän päätyy tappamaan siittäjänsä. Disa yrittää ottaa tapahtunutta kontolleen, mutta syyttävä sormi osoittaa poikaan, ja kaksikko tietää, ettei pojalle tule käymään hyvin pitäjän talvikäräjillä.

Alkaa epätoivoinen odysseia kohti Turkua, entistä kotia, jonka turvaan Disa ei voi täysin luottaa. Veljet ovat enemmän kiinnostuneet kauppasuhteistaan kuin siskon pelastamisesta, ja varsinkin nuorempi veli Laurens on petollisen niljakas. Naisen uskollisin puolustaja on merikarhu Sebastian Tarsi, joka on iskenyt silmänsä naiseen jo matkallaan Kokemäenjokilaaksoon. Basti kuitenkin kuuluu väärään heimoon, hän on saksalaista syntyperää ja hänen huhutaan kuuluvan pahamaineisten vitaliaanien joukkoon. Bastin pahamaineisen veljen hahmo lymyilee kaikkialla, vaikka hän haluaisi tulla tunnetuksi muuna kuin veljensä vartijana. 

Kirjassa purjehditaan Suomenlahdella ristiin rastiin, ja myös Disa pääsee Bastin laivaan pakoon vainoajiaan. Hääkohtaus Vaasan Mustasaaressa oli ikimuistoinen, eikä Disan saama  huomio aviomarkkinoilla pääty tähän. Myös Turun linnan silloinen isäntä, ritari Knut iskee silmänsä Disaan kohtalokkain seurauksin. Lihallisia seksikohtauksia romaaniin mahtuu runsaasti, ja osa niistä tuntui jopa koomisilta.

Huolellinen lukija voi oppia romaanista paljon tuon ajan suurvaltasuhteista, mutta kaikkia tämä ei kiinnosta, ja valtapolitiikan osuus tuntuu siitä näkökulmasta kunnianhimoiselta. Toisaalta Turun kaupungin yleisten tunnelmien, kuten Disan suvun kangaskauppojen ja muun liiketoiminnan kuvaus oli kiinnostavaa. Ensi kerralla Turun reissulla astun Aninkaistenkatua hieman eri silmin kuin ennen etsien siltä merkkejä varsinkin laupeiden sisarten köyhäintalosta, jonne Disakin melkein päätyi orpanaksi.

Samaan aikaan kuuntelin Vuorelta toistakin teosta, Filippaa, josta en todennäköisesti kirjoita arviota, sen verran sekaisin nämä kaksi tarinaa päässäni menivät. Ellibs osoitti, että olin viime vuonna päässyt Filippan kuuntelemisessa puoleenväliin, mutta en silti muistanut kuulemasta paljoakaan ja aloitin tarinan taas alusta.  Kyseenalaistan siis kykyäni vastaanottaa laajoja historiallisia romaaneja äänikirjoina, varsinkin, jos niissä on paljon uutta terminologiaa ja vaikeasti tarttuvia nimiä. 

Kesken jääneeseen kuntahaasteeseeni löydän taatusti Disa Hannuntyttärestä satakuntalaisen sijoituskohteen, mutta anturani eivät juuri nyt ole tuon matkan jatkamisessa. Kaiken kaikkiaan teos oli jännittävä, vaiheikas ja täyteläinen, mutta sopii paremmin tilanteisiin, joissa lukijalla on virkeä ja vastaanottavainen mieli. Pään nollaamisviihde on luku sinänsä, mutta siihen Vuoren teokset ovat liian faktapitoisia. 

Joukkovoima ja luontosuhteen muutos

Teos: Jouni Tikkanen: Lauma. 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa. (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Aarne Lindén

Väliin sellaista lukemistoa, johon harvemmin tartun. Toki välillä seuraan tv:stä alueuutisia, joissa kerrotaan susirajan asukkien polarisoituneista tunteista suhteessa petoeläimiin, mutta ilmiö ei ole koskaan koskettanut minua henkilökohtaisesti. Biologi-toimittaja Jouni Tikkasen tuoreessa tietokirjassa näytti silti olevan puoleensavetävä näkökulma, ja minua kiinnosti siinä eniten kollektiivisen pelonlietsonnan/vihapuheen ilmiö aikana, jolloin tiedonvälitys oli hitaampaa kuin tänä päivänä.

Teos sijoittuu Varsinais-Suomeen useammalle paikkakunnalle, jossa susia alettiin metsästää systemaattisemmin sen jälkeen, kun sudet olivat tappaneet 22 lasta eri pitäjissä. Pitäjät alkoivat organisoida susijahteja, joihin kylien kaikki aikuiset miehet vaivaisia lukuunottamatta olivat velvoitettuja osallistumaan. Paikallisilla ei kaikilla ollut paljoa tietoa susien reviireistä ja käytöksestä, joten metsästys oli pitkälti tehotonta. Ovelimmat metsästäjät osasivat myös netota susien tappamisella, eli he eivät yleensä tappaneet aikuisia yksilöitä, koska näin toimimalla helppo rahasampo olisi ehtynyt.

Susiasiaa puitiin ylemmälläkin valtiollisella tasolla, jopa Senaatissa saakka. Ajan lehdistö lietsoi moraalista paniikkia, ja kauhutarinat kiersivät hieman muunnelluissa formaateissa sekä suomalaisissa että ruotsinkielisissä päivälehdissä. Suullisessa perimässä tarinoita lastensurmista oli kerätty paikallisista kylistä vielä 1970-luvulla. Mynämäki tuntui olevan yksi kunnista, joissa susien pesiminen oli vilkkainta, ja laumat tekivät sieltä käsin hyökkäyksiä ympäryspitäjiin. Myös Halikon suunnassa tapahtui karmeita, joten on mahdollista, että siellä suunnassa eli toinen suurempi keskittymä.

Antti Karhunperä oli yksi menestyneimmistä metsästäjistä, torppari, joka onnistui rikastumaan susien ampumisella. Säätyero suhteessa metsästykseen oli laajenemassa, eikä herrasväen metsästysseuroissa motiivina ollut ravinnon hankinta tai jahdilla käynti elinkeinona. Alexander Hintzén oli kosmopoliitti metsästäjäurheilija, joka alkoi kirjoitella susien käytöksestä ulkomailta saadun metsästyskokemuksen pohjalta. Hän onnistui palkkaamaan seudulle ammattimetsästäjiä Karjalan rajaseuduilta, kun taas Zacharias Topelius yritti kirjoituksissaan vedota ”kansaan” eli paikallisiin viljelijöihin ensisijaisina kotiensa puolustajina.

Topelius oli tuolloin jo ikämies, ja konservatiivisuudessaan tyypillinen säätynsä edustaja. Kuitenkin jo hänelläkin oli ideoita tilanteen parantamiseksi muutenkin kuin kannustamalla isäntämiehiä mielivaltaiseen ammuskeluun – esimerkiksi Pohjois-Amerikasta kiirineet uutiset ensimmäisistä luonnonpuistoista innostivat Topeliusta.

Kun susitutkimus 1900-luvun loppupuolella edistyi, näitä lapsisurmia alettiin tulkita uudelleen. Susien reviirikäyttäytymisestä tiedettiin silloin, ettei terve susinaaras hyökännyt ihmisten kimppuun, vaan mahdollisesti kyseessä on ollut joko poikkeuksellisen sairas tai nälkiintynyt yksilö tai muu petoeläin. Tapahtumiin palattiin medioissa 1970-luvulla, jolloin toimittajat kävivät vielä kunnissa paikan päällä tutkimassa surmapaikkoja ja haastattelemalla kyläläisiä.

Suosittelen kirjaa varsinkin niille, joiden on vaikea innostua tietokirjoista. Tämä teos ei ole puuduttavan pitkä, ja Tikkasen kieli on herkullisen elävää. Varsinkin susien käyttäytymistä kuvaavat jaksot olivat hauskoja, ja niiden tunne-elämän analyysi koskettavaa. Kirjaa lukiessa itse kukin voi pohtia luontosuhdettaan ja mahdollisia metsässä liikkumiseen liittyviä pelkoja.

PS: Kuntahaasteessa kohta Mynämäki on edelleen tyhjänä, joten saatan tätä tekstiä muokkaamalla selvitä tuosta kohdasta.

Vapaakaupungista mielen vankilaan

Teos: Jussi Sudenlehti: Christian (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Paavo Kääriäinen

Christian on elämäänsä kyllästynyt psykoterapeutti, joka asuu Turussa, mutta on kasvanut Kööpenhaminan Christianiassa, vapaassa kaupungissa. Hän saa asiakkaakseen itseään hieman nuoremman Anan, jolla on pakkomielle sukunsa tarinaan, aina Krimin sotaan saakka. Anan pakkomielteenä on luoda elämälleen koherentti tarina, ja hän selittää taipumuksiaan hyvin kaukaisilla tapahtumilla.

Kyseessä on esikoisteos, sukutarina ja historiallinen romaani, joka ulottuu kolmelle mantereelle, moniin kaupunkeihin ja kolmelle vuosisadalle. Pääpaino tarinassa on kuitenkin nykypäivässä ja Christianin ja Anan suhteessa, joka jo lähes alkumetreiltä muuttuu epäeettiseksi. Vaikka rakkaussuhde jää lyhyeksi, Christian jää Anan tarinan vangiksi. Hän jatkaa elämäänsä epätyydyttävissä, lyhyissä naissuhteissa ja tylsistyy kuoliaaksi asiakastapaamisissa.

Kaikkeen tähän punoutuu miehen psykoanalyyttisen mentorin, ”esi-isä” Tobias Wallgrenin murha. Wallgren on ollut Turussa kontroversielli hahmo, psykoanalyytikko ja äärioikeistolainen ajattelija, joka on radikalisoitunut ennestään viime vuosina. Hänet löydetään pää sahattuna ja sen tilalle asetetun hirvenpään kanssa. Koska Christian tunnetaan hahmoterapian guruna, hänet kutsutaan avustamaan poliisia murhan ratkaisussa.

Sukutarina ja historiallinen romaani siis taipuu loppua kohti tähän päivään sijoittuvaksi dekkariksi, johon ilmaantuu myös perinteinen poliisitutkinta. Paikoitellen koin, että kerroksia oli liikaa, mutta koukutuin tarinasta Christianiasta – paikasta, joka on ollut itsellenikin merkityksellinen, vaikken ole siellä asunutkaan. Christianin tietynlainen neuroottisuus on mahdollisesti epävakaan lapsuuden perimää, sillä hänelle vaihtoehtoisessa vapaakaupungissa asuminen oli aikanaan traumaattista. Perheen äiti tosin oli vastuullinen vasemmistolaisaktiivi, ja keskitti energiansa luontopolkujen järjestämiseen kommuunin lapsille. Äiti lopulta matkustaa takaisin Suomeen poikansa kanssa, ja jättää isän esittämään Trotskya Pusher Streetin baarien nurkkiin.

Kirjassa tutkitaan kaupunkien kollektiivisia tajuntoja, ja sukupolvien yhteisiä merkityksiä. Christianin suomalaiselle sukupolvelle on merkityksellistä hankkia ylihintaisia lippuja Bruce Springsteenin keikalle ja kasvattaa chiliä omassa keittiöpuutarhassa ennen eläkkeelle jäämistä. Eksentrisen lapsuuden jälkeen miehellä itselläänkin on pyrkimyksiä tavallisuuteen, mutta silti hän saa noottia taloyhtiössä sääntöjen rikkomisesta. Hän pelkää muistuttavansa liikaa karismaattista poliittista saarnaajaisäänsä, vaikka on yrittänyt pehmentää persoonaansa porvarillisen ammatinvalinnan kautta. Samalla hän kaipaa 1970-luvulle, aikaan, jolloin kaikkiin aterioihin tungettiin herne-maissi-paprikaa ja jolloin viiniä juodessa ei tarvinnut tuntea rypälelajeja.

Koska kirjaa voi lukea monella tasolla ja monen genremäärittelyn kautta, se myös voi karata lukijaltaan. Itsekin kuuntelin tätä nopeutettuna äänikirjana – nopeutettuna siksi, että puolen välin jälkeen teoksen runsaus hieman puudutti. Koin Anan tarinan vastustamattoman hurmaavana, mutta lopulta se jää koristeelliseksi kulissiksi, eikä lukija voi olla varma, oliko tuota ihmeellistä naista lopulta olemassa. Terapeutti on ainakin tässä akuutin terapian tarpeessa, ja hänen ammatillisuutensa tuntuu ulkokultaiselta.

Suosittelen teosta henkilöille, jotka rakastavat kaupungeissa flaneeraamista, sillä koin Sudenlehden vahvuudeksi kaupunkien arjen ja baarielämän kuvauksen. Varsinkin Turun sataman baarien yöt vakuuttivat rosoisuudellaan, ja olin melkein hengästyä Kakolanmäen ja Samppalinnanmäen portaissa. Sudenlehden Turku on moni-ilmeinen, eikä ainakaan liian elitistinen, vaan siellä yksinhuoltajien yhdistys nousee boikotoimaan äänekkäästi naisvihaista uutuusromaania, eikä kosteiden iltojen suosikki ole merkkishampanja vaan kaskijallu.

Turun ja Köpiksen lisäksi kirjassa seikkaillaan New Yorkissa, Berliinissä, Pariisissa ja Barcelonassa, eri vuosikymmenillä. Sukutarinat eivät ainakaan jää perinteisen ”suomitunkan” tasolle, vaan niihin lomittuu yllättäviä kohtaamisia. Kaikkien juonen vaiheiden välille ei kannata edes yrittää löytää loogisia yhteyksiä, vaan kirjasta saa eniten irti, jos vaan antautuu sen tapahtumisen ylenpalttiseen virtaan.

Teos ei taas luultavasti aukea perinteisten historiallisten romaanien ystäville, mutta ei se ole hirveän kokeellinenkaan. Hybridi kerronnallinen tekniikka jopa hämmensi minua, koska en tiennyt, luinko ns. taideproosaa vaiko toiminnallista dekkaria. Kirja siis luultavasti hurmaa määrittelyn mahdottomuudellaan tai jättää lukijansa kokonaan kylmäksi. Minua tämä teos viihdytti ja ilahdutti kovasti, mutta en tiedä, muistanko siitä paljoa ensi viikolla tai vuonna. Suurella todennäköisyydellä se tulee saamaan ristiriitaisia arvioita ja ainakin jonkun kirjallisuuspalkinnon, sillä tämäntyyppiset ambivalentit, rajoja ylittävät teokset ovat kilpailuehdokkaiden peruskauraa.

Sosialidemokratiaa aloittelijoille

Teos: Anne Mattson: Tellervo Koivisto. Elämäkerta. (Siltala, 2017)

Tänä keväänä yksi tärkeimmistä tavoitteistani on vastustaa tuhokapitalistista dystopiaa, joka maahamme on tulossa, jos oikeistopuolueet jatkavat hallituksessa. Miten tämä liittyy harmittomaan kirjablogiini, no, ei paljoa, mutta arvioissa saattaa lähiaikoina näkyä minulle epätyypillisiä teoksia. Kuten poliitikkojen muistelmia.

Luin viikonloppuna Tellervo Koiviston elämäkertaa, ja leikittelin ajatuksella, että joillekin näinkin tolkulliset ja maltilliset poliittiset vaikuttajat voivat tulevaisuudessa olla liikaa. Voi tulla päivä, jolloin Tellervon kirjoja ja elämäkertaa poltetaan rovioilla vaarallisena propagandana.

Tellervo Koiviston oma ura kansanedustajana oli lyhyt, mutta hänen roolinsa kansalaisvaikuttajana oli pidempi jo ennen kuin hänestä tuli maan äiti. Anne Mattson nostaa kiinnostavalla tavalla hänen henkilökohtaisen politisoitumisen kauttaan 1960-70-luvuilla, mikä ei ollut pelkkää aviomiehen uran tukemista tai hänen linjojensa myötäilyä. Varsinkin toiminta sukupuolipoliittisessa Yhdistys 9:ssä nousee rakentavaksi teemaksi. Tellervo Koivisto oli lukenut amerikkalaisen Betty Friedanin Feminine Mystique-teoksen hiirenkorville, ja oppi kyseenalaistamaan sitä kotirouvaideologiaa, johon hänetkin oli kasvatettu, köyhässä punaisessa kodissa Punkalaitumen perukoilla.

Mauno Koivisto ei tunnetusti ollut naisasiamies eikä pro-feministi. Moni muu sosialidemokraattisen puolueen aikalaismies oli. Mauno ei kuitenkaan pahemmin vaimonsa tekemisiin tai kirjoituksiin puuttunut, ja näin niissä näkyi hänelle omaleimaista, täysin puolisosta riippumatonta sisältöä. Varsinkin hänen kolumninsa ”väärän leirin” Suomen Kuvalehdessä herättivät kansalaisissa hilpeyttä, ja niiden leviäminen saattaa olla yksi syy pariskunnan myöhempään massasuosioon.

Olen lukenut niin monta naistenlehtijuttua Tellervo Koivistosta, että suurin osa kirjan sisällöstä oli minulle jo kauttaaltaan tuttua. Tuttua siksikin, että naistenlehdet kaivoivat taannoin myös tämän teoksen ”helmet” omiksi jutuikseen (kuten muiston Maunon englantilaisesta Barbara-kirjeenvaihtotoverista). Punkalaitumen elämänmeno 1930-40-luvuilla oli hyvin kartoitettu ja kerrottu, ja tästä naistenlehdet eivät selvästikään ole jaksaneet olla kiinnostuneita.

Tellervo Koiviston kotiseuturakkaus ja uskollisuus satakuntalaisille ”juurilleen” on myös kiinnostavaa. Vaikutti, että pariskunta reissasi Punkalaitumen suunnassa myös puhematkoilla ahkerasti. Tellervo joutui myös Lännen Sokeri Oy:n hallitukseen osittain vastoin tahtoaan, ja koki sokeriruokoasian edistämisen todella kaukaiseksi omista intresseistään.

Minulle parasta antia oli lukea hänen omista matkoistaan presidentin rouvana, joita hän teki muun muassa Valamon luostariin, ortodoksien kanssa Lähi-itään pyhille paikoille ja Aasian maihin. Nepalin reissun kuvaus oli jopa koskettavaa, koska hänen vierailuillaan tuntui olevan suurta merkitystä myös paikallisille. Koivisto on ollut rohkea maailmanmatkaaja, joka halusi reissuillaan usein poiketa suunnitellusta reitistä.

Anne Mattson onnistuu kirjassaan välittämään varsinkin yleisempää ajankuvaa aivan suvereenisti. Lukija voi kuvitella ihonsa alla, millaista on ollut ”pikkurouvittelu” työpaikoilla ja kadulla, ja pohtia työelämän realiteetteja tilanteessa, jossa naimisissa olevien naisten käsitettiin olevan työpaikalla pelkkä kallis taakka. Päivähoitoasioissa Koivisto sai 70-luvulla aikaan paljonkin, ja tuo osoittaa feminististä solidaarisuutta siitäkin näkökulmasta, ettei asia ollut enää hänelle itselleen yhden kasvavan teinin äitinä ajankohtaista.

Suosittelen teosta varsinkin nuoremmille lukijoille, jotka eivät muista, millaista oli elää syvän patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Itselläni on siitä joitain havaintoja varhaislapsuudesta (kuten tuo ”pikkurouvittelu”), mutta aika pian tuo kulttuuri murtui. Kaiken kaikkiaan teos oli iloinen yllätys, ja luinkin sitä hitaasti ja hartaasti monta päivää.

Voiko ajankuvaa olla liikaa?

Teos: Noora Vallinkoski: Perno Mega City (Atena, 2018)

Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega Cityn ”tapauksesta” olen ehtinyt lukea jo paljon ennen kuin tartuin kirjaan. Ilahduin myös syksyllä hänen radiohaastattelustaan YLE:llä, jossa hän kertoi kirjoittamisstrategioistaan. Vallinkoski kuuluu eri ikäluokkaan kuin itse kuulun, ja tulee paikasta, josta tiesin etukäteen todella vähän. Eniten keississä ihmetytti pernolaisten entisten naapurien mielensäpahoitus: eikö ole hienoa, että turkulainen työläislähiö vihdoin kirjoitetaan maailmankartalle kaikkine rosoineen ja epätäydellisyyksineen? Kuinka on mahdollista, että fiktiivisen tuotoksen kirjoittaja ja kustantaja voidaan viedä oikeuteen, ottaen huomioon, että kirjan sisältö ei varsinaisesti ylitä hyvän maun rajoja?

Vallinkosken missio on ollut kirjoittaa työväenluokkaisen tytön kasvutarina ja rikkoa näkymättömyyden muureja. Romaanin Hanna on suht tavallinen ihmisen taimi, joka kasvaa vaikeiden sairauksien runtelemassa kodissa. Äiti Tuula on siivooja ja isä Valmetin tehtaan metallimies; äitiä vaivaa rikkinäinen mieli, ja isällä todetaan imusolmukesyöpä jo alle nelikymppisenä. Tyttöjen lapsuudessa vanhemmat eivät ole päihderiippuvaisia, äiti on tuurijuoppo, mutta he yrittävät parhaansa taata jälkikasvulleen ruoan pöytään ja kirpputorivaatteet ylle. Kuri kodissa on kova, eikä loputtomista säännöistä neuvotella. Äidin tunneilmaisu on minimaalista, eikä häntä tunnu kiinnostavan muu kuin keittiön ikkunalaudalla parveilevat Oiva Toikan lasilinnut. Kasvavan nuoren näkökulmasta kodin ilmapiiri ei ainakaan vaikuta luovuuteen kannustavaksi.

Romaani on äärimmäisen runsas ajankuvan suhteen, ja se tiivistää sisälleen niin 80-luvun nousukauden kuin 90-luvun laman. Perno Mega Cityssä nousukausi ei suuresti näy perheiden arjessa, mutta vuosikymmenen vaihteessa jopa Heiskaset pääsevät ensimmäiselle ja viimeiselle ulkomaanmatkalleen Kyprokselle. Hassen matkoilla jaetaan ilmaiseksi vyölaukkuja, ja tyttäret saavat ylleen upouudet Lambada-asut.

Lama iskee Pernoon salamaniskun lailla, ja ainoa menestyvä yritys ”hoodeilla” on pubi Navigare. Kaikki halukkaat eivät edes mahdu pubin terassille, vaan metsäkiljun juonti nousee suosituksi kansanhuviksi. On normaalia, että alkoholikokeilut aloitetaan jo ala-asteella – Hanna ja kumppanit ovat jo kokeneita pussikaljan kittaajia kutosluokalla. Tyttöjen teini-iän kuvaus on ehkä astetta rankempaa kuin vähävirikkeisen lapsuuden, ja siihen liittyvät tuntemattomien setämiesten härskit ehdotukset. Kesäisin Ruissalon rannoilla lacostepaitaiset pervot vaanivat juuri työläistyttöjä, ei niinkään omiaan, joita Pernossa kutsutaan porhoiksi.

Pidin kirjan apeista tunnelmista, vaikka ajankohta tämän vyörytyksen lukemiselle oli pahin mahdollinen – kirjan teema tuntui liian synkältä luettavaksi kaamoksen syvimmässä ahdingossa. Jotkut sivuhenkilöt, kuten päiväkotiin rantautunut elämäntapataiteilija Terje Sulkava, toivat kaurapuuronväriseen arkeen ripauksen eksotiikkaa ja huumoria. Teokseen mahtuu myös monikulttuurisia kohtaamisia, jotka sulautuvat mainiosti lähiön rosoiseen mosaiikkiin.

Teoksessa on paljon yhteistä ruotsinsuomalaisten naiskertojien, Susanna Alakosken ja Eija Hetekivi Olssonin, kanssa niin temaattisesti kuin tyylillisesti. Ruotsiin muuttajia ja sieltä palaajia teokseen mahtuu myös, mutta maastamuutto ei ole ajankohtaista Hannan vanhemmille. Kaupungin vuokratalojen karu estetiikka, perheiden ja sukujen keskittyminen samoille nurkille ja jatkuvat naapuririidat kuuluvat Perno Mega Cityn arjen kudelmaan. Mukaan mahtuu myös aimo annos alueen sosiaalihistoriaa alkaen toisen maailmansodan lopusta. Tämä loikka yksityisestä kohti yhteisön muistia oli ehkä antoisinta kaltaiseni ulkopuolisen lukijan näkökulmasta.

Jossain vaiheessa aloin jo hieman puutua ajankuvan runsauteen, sillä teos on nostalginen aarreaitta niin ruoan, iskelmämusiikin kuin TV-sarjojen suhteen. Jäin pohtimaan, voiko ajankuvaa olla romaanissa liikaa, ja kuinka teoksesta olisi voinut karsia joidenkin asioiden toistoa. Toisaalta teos on uskottava, miltei inhorealistinen kuvaus pienten ihmisten arjesta, jossa kaikkea määrittää perheen äidin vahva usko Janten lakiin: älä kuvittele olevasi parempi kuin muut. Perheen äidiltä yksinkertaisesti puuttuu kyky unelmoida, eikä tämä välttämättä johdu kasvatuksesta, sillä tämän vanhemmat eivät vaikuta läheskään yhtä kapeakatseisilta hahmoilta kuin tyttärensä.

Tämän romaanin kautta voin ainakin todeta, ettei työväenkirjallisuus ole kuollut. Se voi olla henkitoreissaan, mutta elvytys on vielä mahdollista, niin kauan kuin työväenluokkaa on jossain olemassa. Nykymaailmassa Tuula Heiskasen kaltaiset äitihahmot eivät palaisi Kupittaalta työelämään, vaan heidän tulevaisuutensa olisi pedattu kapeakatseisen ”kuntoutujan” rooliin. Tulevaisuuden työläiskirjallisuus tulee todennäköisesti olemaan kurjalistokirjallisuutta, ja kurjaliston jälkikasvu saattaa edelleen oppia kirjoittamaan, mutta heidän pääsynsä ulos Perno Mega Citystä tulee olemaan entistä takkuisempaa.

Turvapaikanhakua 1500-luvulla

Teos: Heli Galliano: Kyyhky ja susi (Otava, 2018)

Romanttinen fiktio ei kuulu ykköslukemistoihini, mutta aina väliin pinoon sujahtaa jokunen ”hömpän helmi”. Italiassa asuvan, suomalaisen Heli Gallianon esikoisteos Kyyhky ja susi (Otava, 2018) on siitäkin kiinnostava, että siinä käydään läpi reformaation jälkeistä kirkkohistoriaa, niin Italiassa kuin Pohjoismaissa. Koska olen äskettäin tenttinyt muun muassa inkvisitioon, noitavainoihin ja uskonpuhdistukseen liittyviä asioita, olisin todella arvostanut tätä teosta siinä vaiheessa kevyempänä matkakumppanina. 

Teos kertoo 17-vuotiaasta modenalaisesta porvaristytöstä Caterinasta, joka joutuu jättämään kotimaansa noitasyytösten vuoksi vuonna 1597. Caterinan perhe on äskettäin omaksunut luterilaisen uskon, joka aiheuttaa heille hankaluuksia esivallan taholta. Setä Giacomo, jonka on jonkin sortin itseoppinut intellektuelli, on jo paennut vainoja ulkomaille, mutta muu suku sinnittelee edelleen kotimaassa. Nuorella tytöllä ei ole vaihtoehtoja, jos hän aikoo säilyttää henkensä, ja niin hän lähtee isänsä kanssa jännittävälle pakomatkalle kohti pohjoista. 

Giacomo onkin töissä aatelislinnan puutarhurina Jönköpingissä, mutta hänen mukaansa veljentyttö on parhaassa turvassa Ruotsin Itämaassa, jossa hän tuntee oikeita silmäätekeviä. Caterina päätyy setänsä suojeluksessa Turun linnaan, jossa elämän oletetaan olevan turvallista. Näin ei kuitenkaan ole, vaan uuden Sigismund-kuninkaan paavinuskoiset joukot ovat taas kolkuttelemassa linnan porteilla, ja Caterina joutuu taas pakenemaan mahdollisia vainoajiaan. 

Yllätyksekseni aloin lämmetä tälle teokselle vasta puolenvälin jälkeen, kun Caterina pakenee hyvin tuntemastani Turun linnasta kohti pimeää Pirkanmaata (jonka historiaa en niin hyvin tunne). Hän joutuu tosissaan vieraan kulttuurin äärelle ratsutilalla Kangasalla, jossa ei vielä tunneta ikkunalaseja ja ruokakin on enimmäkseen hapanta. Hänet alennetaan navettapiiaksi ja hän joutuu niin renkien kuin isäntien ahdistelemaksi. Silti mukaan mahtuu tunnelmallistakin kuvausta, muun muassa joulunvieton merkeissä. 

Minusta kirjassa on hieno idea: Italiaan itse kerran muuttanut kirjailija kuvaa italialaisen naisen pakoa Suomeen toisessa ajassa ja täysin eri poliittisessa tilanteessa. Pääsin kokemaan niin Modenan seudun kuin kotikaupunkini Tampereen kärrypolut aivan eri tavalla kuin olen tottunut arjessani kokemaan. Uskoisin, että kirja voisi kiinnostaa myös italialaisia lukijoita, sillä suomalaisen kansan kuvaus on tässä rehevää ja aistivoimaista.  

Galliano on Tampereelta kotoisin, ja tuntuu edelleen tuntevan paikallista historiaa nyansoidusti. Ainoa paikka, jonka itse tunnistin, oli Messukylän kirkko, mutta teos antoi useita mahdollisia retkikohteita, joita voin nyt käydä tutkimassa, kuten Liuksialan kartanon. Kaarina Maununtytär osoittautui juurevaksi tyypiksi, ja teos antoi myös hauskoja tunnelmakuvia luonnonparannuksesta. 

Ainoa asia, mikä kielen tasolla pisti silmään ja vähän ärsyttikin, oli runsas kolmen pisteen käyttö dialogeissa, jota Galliano käyttää ilmaisemaan puheen taukoja. Tämäkin tietty on makukysymys, mutta minusta tämä menetti tehonsa, koska sitä viljeltiin niin tiheästi. 

Suosittelen tätä teosta joulukirjaksi kaikille, sillä vaikka se ei keskity jouluun, se välittää sähköttömän sysi-Suomen kaamoksen tunnelmia loistokkaasti. Eli jos et ehdi historiallisille joulumarkkinoille tänä vuonna, tämä teos varmasti luo tunnelmaa kotiisi hehkuviinin, paistettujen nauriiden ja muiden hämäräherkkujen muodossa. 

Spåran veljesten jäljillä

Sandström Äiti marraskuuTeos: Peter Sandström: Äiti marraskuu (S&S, 2018)
Käännös: Outi Menna
Mistä sain: E-kirjastosta

Turusta Uuteenkaarlepyyhyn kestää kuusi tuntia autolla, ja julkisilla kulkuvälineillä pienen ikuisuuden. Uusikaarlepyyssä syntynyt, Turusssa vaikuttava Peter Sandström kirjoittaa tästä henkisestä välimatkasta teoksessaan Äiti marraskuu, joka ehkä enemmän identifioituu autofiktioksi kuin romaaniksi. Olen myös lukenut miehen aiemman romaanin , mutta en saanut siitä aikaan blogitekstiä.

Äiti marraskuussa on kahdeksan pohdintaa tai tutkielmaa kertojan elämän avainhenkilöistä. Pohdintoja on enemmän naisista kuin miehistä, mutta miehistä mukaan pääsevät hänen isänsä, poikansa ja kotikylän legendaarinen bassonsoittaja Markku Spåra. Spåran Markku on henkilö, joka kutsuu kirjailijan puhumaan sotaveteraanien juhlaan, vaikka ei ole itse elänyt sodan aikaan. Hän on ikääntynyt playboy, joka viihtyy enemmän tanssiyhtyeensä treenikämpällä kuin kotonaan, käyttää myskinhajuisia partavesiä ja kerää kirjahyllyynsä turistirihkamaa Espanjan lomakohteista.

Markku Spåra on ehkä sukua Mårten Spåralle, miehelle joka on ikuistettu Ernst V. Knapen talonpoikaistarinoissa. Talonpoikaisuuden jäljillä ollaan myös tässä teoksessa, jossa harvat enää viljelevät maata, mutta silti jatkavat maalaisia perinteitään. Kertojan isä käy Ruotsissa saakka opiskelemassa puutarhurin ammattiin, mutta on kunnon maalaismiehen lailla kiintynyt työkaluihinsa, eritoten kirveisiin. Isä ei viihdy kirkoissa, mutta rukoilee salaa liiterissä. Ainoan pojan lähdön hetket ovat aina levottomia ja vaikeita, ja kaupunkiin poika roudaa mitä kummempia esineitä, kuten silkkipaperiin käärityn kirveen.

Kertoja-Peter on viisikymppinen entinen tutkija, joka joutuu hyvästelemään työhuoneen, jossa on pitänyt majaa kaksikymmentäviisi vuotta. Hän on antabuskuurilla, ja viettää enemmän aikaa kotiseudullaan kuin ennen. Kotipuolessa asuvat edelleen hänen boheemi, kissoja keräilevä siskonsa ja äiti, joka ei myöskään ole tavallisin tallaaja. Äiti on muun muassa kerran pelastanut kiertävän sirkuksen kamelin tukehtumasta pesäpalloon – tarina, joka oli tässä erikoisessa, lyyrisessä kudelmassa ehdoton suosikkini. Vastaavasti äiti roudaa Turun reissulle oman keittolevyn, ja kokkailee pojalleen perinneherkkujaan hotellihuoneessa.

Alkuperäisteos on ilmeisesti kirjoitettu osin murteella, ja näin myös sen suomennoksessa puhutaan vahvaa Keski-Pohjanmaan murretta. Outi Mennan käännöstä oli ilo lukea myös tästä näkökulmasta. Olen itse tänä vuonna saanut tutustua Pohjanmaan rannikon ruotsin variantteihin, jotka eivät ole helpoimmasta päästä ymmärtää. Siksi olen iloinen, että sain kirjan käsiini suomeksi enkä ruotsiksi.

Teoksessa on löydetty hyvä balanssi melankolian ja huumorin välillä. Kiinnostavin rakkaudenosoitus, jonka olen lukenut pitkään aikaan, löytyi kappaleesta ”Kello”, jossa kuvataan kertojan ja Blomgrenin pitkää parisuhdetta. Etäännyttäminen ja outouttaminen sujuvat Sandströmiltä esimerkillisesti, sillä minun kesti kauan tajuta, että tekstissä todella kuvataan parisuhdetta. Siinä hän muistelee nuoruuden kesää, jolloin hän vetäytyi tulevan vaimonsa kanssa suvun mökille ja elätti itseään paikallislehden toimittajana. Hän saa pakkomielteen hankkia vaimolleen lahjaksi uuden kellon, koska tämä kadotti edellisen, isältään saaman rippilahjan tuona rakkauden kesänä ja melkein hautautui metsään sitä etsiessään.

Esinellä on suuri merkitys tässä teoksilla, varsinkin pikku lahjoilla, joita sukulaiset hankkivat toisilleen rakkauden osoituksina. Puhumattomuus on myös tavallista rantaruotsalaisissa piireissä, eikä näissä maalaisissa ja työväenluokkaisissa piireissä arki ole iloluontoista Sjung och le-meininkiä, eikä ikuisia rapujuhlia. Hautajaiskuvat ovat synkkiä, ja kertojan äidin umpimielisyyttä selittää myös se, että hän on menettänyt kaksosveljensä nuorena kulkutaudille. Äiti tuntuu puhuvan sujuvammin pihapiirin variksille kuin lapsilleen, ja matkoille lähtö on vaikeaa, koska silloin varikset jäävät päiväkausiksi ilman perunankuoriaan.

Keski-ikään liittyvät pohdinnat eivät minua tässä teoksessa suuresti valaisseet, mutta pidin paljon sen lempeistä tunnelmista, sukututkimuksellisista juonista ja tunneilmaisusta. Maaseudun ja kaupungin vuoropuhelu oli osuvaa, ja myös Turun pornokaupoilla ja bussiaseman pelikoneilla on suuri rooli kerronnassa. Sandström on vahvasti bussiasemalla notkuvien elämäntapaintiaanien puolella, tietoisena siitä, että häntä itseäänkin välillä luullaan kodittomaksi pummiksi. Hänellä on koti Port Arthurin puutaloalueella, mutta välillä hän tutkii maailmaa kodin lämmöstä osattomaksi jääneen kulkurin silmin.

Tämä teos tuntui olevan vahvasti pienten ihmisten, kouluja vähän käyneiden, työläisten, kadunmiesten, notkujien ja hengaajien puolella, ja rivien välistä loistaa kiireettömyys. Ajallisesti siinä matkataan jopa kansalaissodan aikoihin ja 1920-luvulle, jolloin Sandströmin vanhemmat syntyivät. Kertojan isän vanhat kirjakokoelmat olivat loisteliaita, ja niiden kautta pystyi sukeltamaan toista maailmansotaa edeltävien maalaisten itseoppineiden älykköjen maailmoihin. Uskon, että kirja lämmittää varsinkin folkloren, antikvariaattien ja perinteisten huoltoasemien ystäviä.