
Teos: Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan perijä (Gummerus, 2022)
Äänikirjan lukija: Sanna Majuri
Luin parissa päivässä putkeen Turkuun sijoittuvan Puuvillatehdas-sarjan kaksi ensimmäistä osaa; mahdollisesta jatkosta en vielä tiedä, mutta suosion perusteella se voisi olla mahdollista.
Sarjan toisessa osassa Jenny Barkerin kaksi ottolasta, Martta ja Matti palaavat 1900-luvun alusta Ruotsista Turkuun ”juurilleen”. Jenny on lopulta mennyt naimisiin Fredrikinsä kanssa, mutta Ruotsissa pariskunta on keskittynyt ruukkiyhteisön kehittämiseen. Turkulainen puuvillatehdas on siirtynyt Fredrikin sukulaismies Robertin omistukseen, eivätkä sen työläisten olot ole merkittävästi kehittyneet sitten viime vuosisadan, vaikka surkeimmista asumuksista on päästy eroon.
Martan pääasiallinen tehtävä Turussa on paimentaa lyseota käyvää veljeään ja toimia tämän talousmamsellina. Tämän lisäksi hänelle tarjotaan työtä kaupungin uuden kirjaston osa-aikaisena hoitajana. Kirjasto palvelee kaikkia kaupunkilaisia, mutta tavallisella rahvaalla ja säätyläisillä on rakennukseen eri ovet. Erityisen kiinnostavaa oli tarkkailla erinäisten laitapuolen kulkijoiden toimia, ja ärhkäkän vahtimestarin strategioita melu- ja hajuhaittojen minimoimiseksi. Kirjasta saa vaikutelman, että kirjastot toimivat jo niiden alkuaikoina alkeellisina mielenterveystoimistoina, niin hyvässä kuin pahassa merkityksessä.
Antell on työskennellyt pitkään Turussa kirjastonhoitajana, joten hänellä on mahdollisesti ollut erityinen pääsy kaupunginkirjaston arkistoihin. Hän on myös opiskellut arkeologiaa, joten tämä selittää romaanin henkilöiden kiinnostuksen tuon ajan kaivauksiin.
Toinen kiinnostava ulottuvuus oli suhde Venäjään, ja sortovuosien aikainen kehityskulku tavallisten ihmisten näkökulmasta. Turussa venäläisten sotilaiden ja virkamiesten läsnäolo näkyy ja kuuluu: sotilaat ahdistelevat naisia, mutta virkamiehissä on luotettaviakin yksilöitä. Matin koulussa harjoitellaan Gogolin Kuolleita sieluja, mutta projekti laitetaan lopulta jäihin. Jos teoksessa olisi ollut venäläisiä hahmoja, tämä ulottuvuus olisi ollut elävämpi.
Muita ihmetyksen kohteita olivat tolstoilaisuus ja sen kotimaiset soveltajat, ja hienostonaisten hurahtaminen teosofiaan ja spiritismiin.
Tämän romaanin tempo oli nopeampi kuin aloitusosa, elettiinhän tässä enemmän turbulentteja aikoja. Romanssirintamasta en edelleenkään inspiroitunut, mutta teosta voi lukea sujuvasti myös ei-romantikkona.