Sosialidemokratiaa aloittelijoille

Teos: Anne Mattson: Tellervo Koivisto. Elämäkerta. (Siltala, 2017)

Tänä keväänä yksi tärkeimmistä tavoitteistani on vastustaa tuhokapitalistista dystopiaa, joka maahamme on tulossa, jos oikeistopuolueet jatkavat hallituksessa. Miten tämä liittyy harmittomaan kirjablogiini, no, ei paljoa, mutta arvioissa saattaa lähiaikoina näkyä minulle epätyypillisiä teoksia. Kuten poliitikkojen muistelmia.

Luin viikonloppuna Tellervo Koiviston elämäkertaa, ja leikittelin ajatuksella, että joillekin näinkin tolkulliset ja maltilliset poliittiset vaikuttajat voivat tulevaisuudessa olla liikaa. Voi tulla päivä, jolloin Tellervon kirjoja ja elämäkertaa poltetaan rovioilla vaarallisena propagandana.

Tellervo Koiviston oma ura kansanedustajana oli lyhyt, mutta hänen roolinsa kansalaisvaikuttajana oli pidempi jo ennen kuin hänestä tuli maan äiti. Anne Mattson nostaa kiinnostavalla tavalla hänen henkilökohtaisen politisoitumisen kauttaan 1960-70-luvuilla, mikä ei ollut pelkkää aviomiehen uran tukemista tai hänen linjojensa myötäilyä. Varsinkin toiminta sukupuolipoliittisessa Yhdistys 9:ssä nousee rakentavaksi teemaksi. Tellervo Koivisto oli lukenut amerikkalaisen Betty Friedanin Feminine Mystique-teoksen hiirenkorville, ja oppi kyseenalaistamaan sitä kotirouvaideologiaa, johon hänetkin oli kasvatettu, köyhässä punaisessa kodissa Punkalaitumen perukoilla.

Mauno Koivisto ei tunnetusti ollut naisasiamies eikä pro-feministi. Moni muu sosialidemokraattisen puolueen aikalaismies oli. Mauno ei kuitenkaan pahemmin vaimonsa tekemisiin tai kirjoituksiin puuttunut, ja näin niissä näkyi hänelle omaleimaista, täysin puolisosta riippumatonta sisältöä. Varsinkin hänen kolumninsa ”väärän leirin” Suomen Kuvalehdessä herättivät kansalaisissa hilpeyttä, ja niiden leviäminen saattaa olla yksi syy pariskunnan myöhempään massasuosioon.

Olen lukenut niin monta naistenlehtijuttua Tellervo Koivistosta, että suurin osa kirjan sisällöstä oli minulle jo kauttaaltaan tuttua. Tuttua siksikin, että naistenlehdet kaivoivat taannoin myös tämän teoksen ”helmet” omiksi jutuikseen (kuten muiston Maunon englantilaisesta Barbara-kirjeenvaihtotoverista). Punkalaitumen elämänmeno 1930-40-luvuilla oli hyvin kartoitettu ja kerrottu, ja tästä naistenlehdet eivät selvästikään ole jaksaneet olla kiinnostuneita.

Tellervo Koiviston kotiseuturakkaus ja uskollisuus satakuntalaisille ”juurilleen” on myös kiinnostavaa. Vaikutti, että pariskunta reissasi Punkalaitumen suunnassa myös puhematkoilla ahkerasti. Tellervo joutui myös Lännen Sokeri Oy:n hallitukseen osittain vastoin tahtoaan, ja koki sokeriruokoasian edistämisen todella kaukaiseksi omista intresseistään.

Minulle parasta antia oli lukea hänen omista matkoistaan presidentin rouvana, joita hän teki muun muassa Valamon luostariin, ortodoksien kanssa Lähi-itään pyhille paikoille ja Aasian maihin. Nepalin reissun kuvaus oli jopa koskettavaa, koska hänen vierailuillaan tuntui olevan suurta merkitystä myös paikallisille. Koivisto on ollut rohkea maailmanmatkaaja, joka halusi reissuillaan usein poiketa suunnitellusta reitistä.

Anne Mattson onnistuu kirjassaan välittämään varsinkin yleisempää ajankuvaa aivan suvereenisti. Lukija voi kuvitella ihonsa alla, millaista on ollut ”pikkurouvittelu” työpaikoilla ja kadulla, ja pohtia työelämän realiteetteja tilanteessa, jossa naimisissa olevien naisten käsitettiin olevan työpaikalla pelkkä kallis taakka. Päivähoitoasioissa Koivisto sai 70-luvulla aikaan paljonkin, ja tuo osoittaa feminististä solidaarisuutta siitäkin näkökulmasta, ettei asia ollut enää hänelle itselleen yhden kasvavan teinin äitinä ajankohtaista.

Suosittelen teosta varsinkin nuoremmille lukijoille, jotka eivät muista, millaista oli elää syvän patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Itselläni on siitä joitain havaintoja varhaislapsuudesta (kuten tuo ”pikkurouvittelu”), mutta aika pian tuo kulttuuri murtui. Kaiken kaikkiaan teos oli iloinen yllätys, ja luinkin sitä hitaasti ja hartaasti monta päivää.

Mainokset

Voiko ajankuvaa olla liikaa?

Teos: Noora Vallinkoski: Perno Mega City (Atena, 2018)

Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega Cityn ”tapauksesta” olen ehtinyt lukea jo paljon ennen kuin tartuin kirjaan. Ilahduin myös syksyllä hänen radiohaastattelustaan YLE:llä, jossa hän kertoi kirjoittamisstrategioistaan. Vallinkoski kuuluu eri ikäluokkaan kuin itse kuulun, ja tulee paikasta, josta tiesin etukäteen todella vähän. Eniten keississä ihmetytti pernolaisten entisten naapurien mielensäpahoitus: eikö ole hienoa, että turkulainen työläislähiö vihdoin kirjoitetaan maailmankartalle kaikkine rosoineen ja epätäydellisyyksineen? Kuinka on mahdollista, että fiktiivisen tuotoksen kirjoittaja ja kustantaja voidaan viedä oikeuteen, ottaen huomioon, että kirjan sisältö ei varsinaisesti ylitä hyvän maun rajoja?

Vallinkosken missio on ollut kirjoittaa työväenluokkaisen tytön kasvutarina ja rikkoa näkymättömyyden muureja. Romaanin Hanna on suht tavallinen ihmisen taimi, joka kasvaa vaikeiden sairauksien runtelemassa kodissa. Äiti Tuula on siivooja ja isä Valmetin tehtaan metallimies; äitiä vaivaa rikkinäinen mieli, ja isällä todetaan imusolmukesyöpä jo alle nelikymppisenä. Tyttöjen lapsuudessa vanhemmat eivät ole päihderiippuvaisia, äiti on tuurijuoppo, mutta he yrittävät parhaansa taata jälkikasvulleen ruoan pöytään ja kirpputorivaatteet ylle. Kuri kodissa on kova, eikä loputtomista säännöistä neuvotella. Äidin tunneilmaisu on minimaalista, eikä häntä tunnu kiinnostavan muu kuin keittiön ikkunalaudalla parveilevat Oiva Toikan lasilinnut. Kasvavan nuoren näkökulmasta kodin ilmapiiri ei ainakaan vaikuta luovuuteen kannustavaksi.

Romaani on äärimmäisen runsas ajankuvan suhteen, ja se tiivistää sisälleen niin 80-luvun nousukauden kuin 90-luvun laman. Perno Mega Cityssä nousukausi ei suuresti näy perheiden arjessa, mutta vuosikymmenen vaihteessa jopa Heiskaset pääsevät ensimmäiselle ja viimeiselle ulkomaanmatkalleen Kyprokselle. Hassen matkoilla jaetaan ilmaiseksi vyölaukkuja, ja tyttäret saavat ylleen upouudet Lambada-asut.

Lama iskee Pernoon salamaniskun lailla, ja ainoa menestyvä yritys ”hoodeilla” on pubi Navigare. Kaikki halukkaat eivät edes mahdu pubin terassille, vaan metsäkiljun juonti nousee suosituksi kansanhuviksi. On normaalia, että alkoholikokeilut aloitetaan jo ala-asteella – Hanna ja kumppanit ovat jo kokeneita pussikaljan kittaajia kutosluokalla. Tyttöjen teini-iän kuvaus on ehkä astetta rankempaa kuin vähävirikkeisen lapsuuden, ja siihen liittyvät tuntemattomien setämiesten härskit ehdotukset. Kesäisin Ruissalon rannoilla lacostepaitaiset pervot vaanivat juuri työläistyttöjä, ei niinkään omiaan, joita Pernossa kutsutaan porhoiksi.

Pidin kirjan apeista tunnelmista, vaikka ajankohta tämän vyörytyksen lukemiselle oli pahin mahdollinen – kirjan teema tuntui liian synkältä luettavaksi kaamoksen syvimmässä ahdingossa. Jotkut sivuhenkilöt, kuten päiväkotiin rantautunut elämäntapataiteilija Terje Sulkava, toivat kaurapuuronväriseen arkeen ripauksen eksotiikkaa ja huumoria. Teokseen mahtuu myös monikulttuurisia kohtaamisia, jotka sulautuvat mainiosti lähiön rosoiseen mosaiikkiin.

Teoksessa on paljon yhteistä ruotsinsuomalaisten naiskertojien, Susanna Alakosken ja Eija Hetekivi Olssonin, kanssa niin temaattisesti kuin tyylillisesti. Ruotsiin muuttajia ja sieltä palaajia teokseen mahtuu myös, mutta maastamuutto ei ole ajankohtaista Hannan vanhemmille. Kaupungin vuokratalojen karu estetiikka, perheiden ja sukujen keskittyminen samoille nurkille ja jatkuvat naapuririidat kuuluvat Perno Mega Cityn arjen kudelmaan. Mukaan mahtuu myös aimo annos alueen sosiaalihistoriaa alkaen toisen maailmansodan lopusta. Tämä loikka yksityisestä kohti yhteisön muistia oli ehkä antoisinta kaltaiseni ulkopuolisen lukijan näkökulmasta.

Jossain vaiheessa aloin jo hieman puutua ajankuvan runsauteen, sillä teos on nostalginen aarreaitta niin ruoan, iskelmämusiikin kuin TV-sarjojen suhteen. Jäin pohtimaan, voiko ajankuvaa olla romaanissa liikaa, ja kuinka teoksesta olisi voinut karsia joidenkin asioiden toistoa. Toisaalta teos on uskottava, miltei inhorealistinen kuvaus pienten ihmisten arjesta, jossa kaikkea määrittää perheen äidin vahva usko Janten lakiin: älä kuvittele olevasi parempi kuin muut. Perheen äidiltä yksinkertaisesti puuttuu kyky unelmoida, eikä tämä välttämättä johdu kasvatuksesta, sillä tämän vanhemmat eivät vaikuta läheskään yhtä kapeakatseisilta hahmoilta kuin tyttärensä.

Tämän romaanin kautta voin ainakin todeta, ettei työväenkirjallisuus ole kuollut. Se voi olla henkitoreissaan, mutta elvytys on vielä mahdollista, niin kauan kuin työväenluokkaa on jossain olemassa. Nykymaailmassa Tuula Heiskasen kaltaiset äitihahmot eivät palaisi Kupittaalta työelämään, vaan heidän tulevaisuutensa olisi pedattu kapeakatseisen ”kuntoutujan” rooliin. Tulevaisuuden työläiskirjallisuus tulee todennäköisesti olemaan kurjalistokirjallisuutta, ja kurjaliston jälkikasvu saattaa edelleen oppia kirjoittamaan, mutta heidän pääsynsä ulos Perno Mega Citystä tulee olemaan entistä takkuisempaa.

Turvapaikanhakua 1500-luvulla

Teos: Heli Galliano: Kyyhky ja susi (Otava, 2018)

Romanttinen fiktio ei kuulu ykköslukemistoihini, mutta aina väliin pinoon sujahtaa jokunen ”hömpän helmi”. Italiassa asuvan, suomalaisen Heli Gallianon esikoisteos Kyyhky ja susi (Otava, 2018) on siitäkin kiinnostava, että siinä käydään läpi reformaation jälkeistä kirkkohistoriaa, niin Italiassa kuin Pohjoismaissa. Koska olen äskettäin tenttinyt muun muassa inkvisitioon, noitavainoihin ja uskonpuhdistukseen liittyviä asioita, olisin todella arvostanut tätä teosta siinä vaiheessa kevyempänä matkakumppanina. 

Teos kertoo 17-vuotiaasta modenalaisesta porvaristytöstä Caterinasta, joka joutuu jättämään kotimaansa noitasyytösten vuoksi vuonna 1597. Caterinan perhe on äskettäin omaksunut luterilaisen uskon, joka aiheuttaa heille hankaluuksia esivallan taholta. Setä Giacomo, jonka on jonkin sortin itseoppinut intellektuelli, on jo paennut vainoja ulkomaille, mutta muu suku sinnittelee edelleen kotimaassa. Nuorella tytöllä ei ole vaihtoehtoja, jos hän aikoo säilyttää henkensä, ja niin hän lähtee isänsä kanssa jännittävälle pakomatkalle kohti pohjoista. 

Giacomo onkin töissä aatelislinnan puutarhurina Jönköpingissä, mutta hänen mukaansa veljentyttö on parhaassa turvassa Ruotsin Itämaassa, jossa hän tuntee oikeita silmäätekeviä. Caterina päätyy setänsä suojeluksessa Turun linnaan, jossa elämän oletetaan olevan turvallista. Näin ei kuitenkaan ole, vaan uuden Sigismund-kuninkaan paavinuskoiset joukot ovat taas kolkuttelemassa linnan porteilla, ja Caterina joutuu taas pakenemaan mahdollisia vainoajiaan. 

Yllätyksekseni aloin lämmetä tälle teokselle vasta puolenvälin jälkeen, kun Caterina pakenee hyvin tuntemastani Turun linnasta kohti pimeää Pirkanmaata (jonka historiaa en niin hyvin tunne). Hän joutuu tosissaan vieraan kulttuurin äärelle ratsutilalla Kangasalla, jossa ei vielä tunneta ikkunalaseja ja ruokakin on enimmäkseen hapanta. Hänet alennetaan navettapiiaksi ja hän joutuu niin renkien kuin isäntien ahdistelemaksi. Silti mukaan mahtuu tunnelmallistakin kuvausta, muun muassa joulunvieton merkeissä. 

Minusta kirjassa on hieno idea: Italiaan itse kerran muuttanut kirjailija kuvaa italialaisen naisen pakoa Suomeen toisessa ajassa ja täysin eri poliittisessa tilanteessa. Pääsin kokemaan niin Modenan seudun kuin kotikaupunkini Tampereen kärrypolut aivan eri tavalla kuin olen tottunut arjessani kokemaan. Uskoisin, että kirja voisi kiinnostaa myös italialaisia lukijoita, sillä suomalaisen kansan kuvaus on tässä rehevää ja aistivoimaista.  

Galliano on Tampereelta kotoisin, ja tuntuu edelleen tuntevan paikallista historiaa nyansoidusti. Ainoa paikka, jonka itse tunnistin, oli Messukylän kirkko, mutta teos antoi useita mahdollisia retkikohteita, joita voin nyt käydä tutkimassa, kuten Liuksialan kartanon. Kaarina Maununtytär osoittautui juurevaksi tyypiksi, ja teos antoi myös hauskoja tunnelmakuvia luonnonparannuksesta. 

Ainoa asia, mikä kielen tasolla pisti silmään ja vähän ärsyttikin, oli runsas kolmen pisteen käyttö dialogeissa, jota Galliano käyttää ilmaisemaan puheen taukoja. Tämäkin tietty on makukysymys, mutta minusta tämä menetti tehonsa, koska sitä viljeltiin niin tiheästi. 

Suosittelen tätä teosta joulukirjaksi kaikille, sillä vaikka se ei keskity jouluun, se välittää sähköttömän sysi-Suomen kaamoksen tunnelmia loistokkaasti. Eli jos et ehdi historiallisille joulumarkkinoille tänä vuonna, tämä teos varmasti luo tunnelmaa kotiisi hehkuviinin, paistettujen nauriiden ja muiden hämäräherkkujen muodossa. 

Spåran veljesten jäljillä

Teos: Peter Sandström: Äiti marraskuu (S&S, 2018)
Käännös: Outi Menna
Mistä sain: E-kirjastosta

Turusta Uuteenkaarlepyyhyn kestää kuusi tuntia autolla, ja julkisilla kulkuvälineillä pienen ikuisuuden. Uusikaarlepyyssä syntynyt, Turusssa vaikuttava Peter Sandström kirjoittaa tästä henkisestä välimatkasta teoksessaan Äiti marraskuu, joka ehkä enemmän identifioituu autofiktioksi kuin romaaniksi. Olen myös lukenut miehen aiemman romaanin , mutta en saanut siitä aikaan blogitekstiä.

Äiti marraskuussa on kahdeksan pohdintaa tai tutkielmaa kertojan elämän avainhenkilöistä. Pohdintoja on enemmän naisista kuin miehistä, mutta miehistä mukaan pääsevät hänen isänsä, poikansa ja kotikylän legendaarinen bassonsoittaja Markku Spåra. Spåran Markku on henkilö, joka kutsuu kirjailijan puhumaan sotaveteraanien juhlaan, vaikka ei ole itse elänyt sodan aikaan. Hän on ikääntynyt playboy, joka viihtyy enemmän tanssiyhtyeensä treenikämpällä kuin kotonaan, käyttää myskinhajuisia partavesiä ja kerää kirjahyllyynsä turistirihkamaa Espanjan lomakohteista.

Markku Spåra on ehkä sukua Mårten Spåralle, miehelle joka on ikuistettu Ernst V. Knapen talonpoikaistarinoissa. Talonpoikaisuuden jäljillä ollaan myös tässä teoksessa, jossa harvat enää viljelevät maata, mutta silti jatkavat maalaisia perinteitään. Kertojan isä käy Ruotsissa saakka opiskelemassa puutarhurin ammattiin, mutta on kunnon maalaismiehen lailla kiintynyt työkaluihinsa, eritoten kirveisiin. Isä ei viihdy kirkoissa, mutta rukoilee salaa liiterissä. Ainoan pojan lähdön hetket ovat aina levottomia ja vaikeita, ja kaupunkiin poika roudaa mitä kummempia esineitä, kuten silkkipaperiin käärityn kirveen.

Kertoja-Peter on viisikymppinen entinen tutkija, joka joutuu hyvästelemään työhuoneen, jossa on pitänyt majaa kaksikymmentäviisi vuotta. Hän on antabuskuurilla, ja viettää enemmän aikaa kotiseudullaan kuin ennen. Kotipuolessa asuvat edelleen hänen boheemi, kissoja keräilevä siskonsa ja äiti, joka ei myöskään ole tavallisin tallaaja. Äiti on muun muassa kerran pelastanut kiertävän sirkuksen kamelin tukehtumasta pesäpalloon – tarina, joka oli tässä erikoisessa, lyyrisessä kudelmassa ehdoton suosikkini. Vastaavasti äiti roudaa Turun reissulle oman keittolevyn, ja kokkailee pojalleen perinneherkkujaan hotellihuoneessa.

Alkuperäisteos on ilmeisesti kirjoitettu osin murteella, ja näin myös sen suomennoksessa puhutaan vahvaa Keski-Pohjanmaan murretta. Outi Mennan käännöstä oli ilo lukea myös tästä näkökulmasta. Olen itse tänä vuonna saanut tutustua Pohjanmaan rannikon ruotsin variantteihin, jotka eivät ole helpoimmasta päästä ymmärtää. Siksi olen iloinen, että sain kirjan käsiini suomeksi enkä ruotsiksi.

Teoksessa on löydetty hyvä balanssi melankolian ja huumorin välillä. Kiinnostavin rakkaudenosoitus, jonka olen lukenut pitkään aikaan, löytyi kappaleesta ”Kello”, jossa kuvataan kertojan ja Blomgrenin pitkää parisuhdetta. Etäännyttäminen ja outouttaminen sujuvat Sandströmiltä esimerkillisesti, sillä minun kesti kauan tajuta, että tekstissä todella kuvataan parisuhdetta. Siinä hän muistelee nuoruuden kesää, jolloin hän vetäytyi tulevan vaimonsa kanssa suvun mökille ja elätti itseään paikallislehden toimittajana. Hän saa pakkomielteen hankkia vaimolleen lahjaksi uuden kellon, koska tämä kadotti edellisen, isältään saaman rippilahjan tuona rakkauden kesänä ja melkein hautautui metsään sitä etsiessään.

Esinellä on suuri merkitys tässä teoksilla, varsinkin pikku lahjoilla, joita sukulaiset hankkivat toisilleen rakkauden osoituksina. Puhumattomuus on myös tavallista rantaruotsalaisissa piireissä, eikä näissä maalaisissa ja työväenluokkaisissa piireissä arki ole iloluontoista Sjung och le-meininkiä, eikä ikuisia rapujuhlia. Hautajaiskuvat ovat synkkiä, ja kertojan äidin umpimielisyyttä selittää myös se, että hän on menettänyt kaksosveljensä nuorena kulkutaudille. Äiti tuntuu puhuvan sujuvammin pihapiirin variksille kuin lapsilleen, ja matkoille lähtö on vaikeaa, koska silloin varikset jäävät päiväkausiksi ilman perunankuoriaan.

Keski-ikään liittyvät pohdinnat eivät minua tässä teoksessa suuresti valaisseet, mutta pidin paljon sen lempeistä tunnelmista, sukututkimuksellisista juonista ja tunneilmaisusta. Maaseudun ja kaupungin vuoropuhelu oli osuvaa, ja myös Turun pornokaupoilla ja bussiaseman pelikoneilla on suuri rooli kerronnassa. Sandström on vahvasti bussiasemalla notkuvien elämäntapaintiaanien puolella, tietoisena siitä, että häntä itseäänkin välillä luullaan kodittomaksi pummiksi. Hänellä on koti Port Arthurin puutaloalueella, mutta välillä hän tutkii maailmaa kodin lämmöstä osattomaksi jääneen kulkurin silmin.

Tämä teos tuntui olevan vahvasti pienten ihmisten, kouluja vähän käyneiden, työläisten, kadunmiesten, notkujien ja hengaajien puolella, ja rivien välistä loistaa kiireettömyys. Ajallisesti siinä matkataan jopa kansalaissodan aikoihin ja 1920-luvulle, jolloin Sandströmin vanhemmat syntyivät. Kertojan isän vanhat kirjakokoelmat olivat loisteliaita, ja niiden kautta pystyi sukeltamaan toista maailmansotaa edeltävien maalaisten itseoppineiden älykköjen maailmoihin. Uskon, että kirja lämmittää varsinkin folkloren, antikvariaattien ja perinteisten huoltoasemien ystäviä.

Kylmä cava kaunistaa

Dekkaririntamalla olen elänyt riemun päiviä, kun kauan jonottamiani teoksia on pompahtanut Ellibsin hyllyyn. Varsinkin Eppu Nuotion Anopinhampaaseen (Otava, 2018) oli pitkä jono, enkä ihmettele syytä. Varsin moni on ihastunut uuteen dekkarisarjaan, jonka päähenkilö on eläkkeelle jäänyt marttakerhon jäsen ja puutarhaharrastaja. Cozy crime on trendikästä, varsinkin, kun siinä kotoillaan useassa eri maassa.

En itse ole puutarhaihmisiä, mutta ehkä juuri siksi Ellen Lähteen perenna-asiantuntemus vakuuttaa. Tässä teoksessa liikutaan Andalusian huumaavista ruusutarhoista Berliinin salaisiin putarhoihin, mutta kerronnan keskiössä on Turku ja sen läheinen maalaispitäjä Mynämäki. Andalusiassa Ellen Lähde on rakastunut puutarhamatkansa oppaaseen Carlosiin ja päätynyt keskelle suomalais-espanjalaisia häitä. Hääpari on muuttamassa pian Suomeen, ja yhteydenpito heidän kanssaan jatkuu yllättävän dramaattisissa merkeissä. Nuori morsian Carmen joutuu muuttamaan Turun sijaan miehensä sukutilalle Mynämäelle, jossa kaikki ulkomaalainen on epäilyttävää, jopa valkosipuli lihapullataikinassa.

Teoksen varsinainen sukudraama sijoittuu 1980-luvulle, ja sen tiimoilla Ellen saa kotiseutumatkailla monessa lähipitäjässä. Sellaisista paikkakunnista kuin Kisko ja Mietoinen en ole tiennyt mitään, joten oli kiinnostavaa sukeltaa niiden historiaan. Joen varrella kasvavat erikoisuudet kuten kalmojuuri alkoivat kiinnostaa, samoin kuin säynäiden kalastus. Vanhat kirkot pääsevät tässä myös oikeuksiinsa, ja paikkoja voi tutkia myös antiikkikeräilijän näkökulmasta.

Huippuhetkiä kirjassa voi viettää myös Turun kauppahallissa, ja Ellenillä on muitakin kauppahallivinkkejä maailmalla. Kävin juuri kirjassa mainitussa Berliinin Marheineke-hallissa, jossa oli mahtavia ruokapaikkoja kohtuuhintaan. Mahdollisesti ensi viikolla pääsen fiilistelemään taas Turun halliin, joka on mielestäni hieman tunnelmallisempi kuin Tampereen vastaava.

Täytyy kyllä myöntää, että luin teosta puhtaasti ihmissuhdevetoisesti, enkä kuluttanut paljoa aivonystyröitäni kuolemantapausten syiden vatvomiseen. Teos onkin varsinainen elämän nautintojen aarrearkku, joka tarjoaa jotain niin urbaaneille hipstereille kuin maallemuutosta haaveilijoille. Nuotio osaa myös tarinankerronnan koukutuksen, eli tässä jäi moni juonen käänne niin auki, että jäin jo janoamaan uutta osaa, joka sijoittunee lähes kokonaan Berliiniin.

Katsoin myös juhannuksena Eppu ja Curt Nuotion TV- haastattelun pariskunnan elämänmuutoksesta ja arkielämästä Berliinissä. Ilmeisesti kirjailijana jo aiemmin hyvin tuottelias Eppu Nuotio elää nyt todellista kukoistusaikaansa, mikä näkyy tekstin tasolla monisyisyytenä ja kerroksellisuutena. Uskoisin, että Ellen Lähde-sarja on luotu hyvin moninaisille yleisöille, ja ne sopivat varsinkin lomalukemistoksi silloin, kun lukija ei halua vyöryttää ylleen koko maailman murheita.

Sen myös kirjasta opin, että kylmä cava kaunistaa. Koska en cavan juontia kotimaan terasseilla harrasta, niin jään vain haaveilemaan paikoista, joissa sen siemailu saattaa johtaa uusiin seikkailuihin.

Monikulttuurisuutta 70-luvulta

Daniel Katz on kirjailija, joka oli alkuvuodesta aika korkealla lukulistallani, mutta laiskimuksena en venynyt hänen alkutuotantonsa kirjaharvinaisuuksia etsimään. Oletettavasti lähes kaikissa tai kaikissa Katzin teoksissa on juutalaisulottuvuus, ja myös ehkä siksi hänen asemansa on ollut hieman marginaalinen. Ilmeisesti suomalaiset lukijat samastuvat helpommin ns. suuriin juutalaiskertojiin, erityisesti niihin, jotka tulevat New Yorkista ja myyvät miljoonia. Mutta kun suomalaisjuutalainen kirjailija kirjoittaa oman kansanosansa vaiheista, hän on täällä automaattisesti vähemmistökirjailija.

Löysin Nekalan kirjaston kierrätyshyllystä Katzin toisen romaanin, Mikko Papirossin taivaallisen niskalenkin (WSOY, 1972). Olen erityisesti etsinyt hänen esikoistaan Kun isoisä Suomeen hiihti (1969), joka kertoo fiktiivisesti hänen oman sukunsa vaiheista. Tämä toinen romaani on aikalaisteos, jonka kirjailija nimeää ehkä ajan trendien mukaan epäromaaniksi. On siinä kuitenkin ihan kunnollinen juoni ja romaaniin sopiva määrä henkilöhahmoja. Teos on vahvasti yhteiskunnallinen, jopa kantaaottava, ja se käsittelee hirtehishuumorin kautta tuon ajan työelämää. Konteksti on eri, mutta tämän tyylisiä teoksia kirjoitetaan entistä enemmän.  Kirjaa lukiessani tuli esimerkiksi mieleen Matti Röngän Yyteet (2018), jonka luin äskettäin ja josta en ole ehtinyt blogata.

Romaanin Mikko Papirossin juutalaisuus ei jää kenellekään epäselväksi, koska romaanin alkukohtaus tapahtuu Turun synagogassa. Tuolla Mikko käy seremoniallisesti eroamassa vaimostaan Hanna Ewitskog-Antilopista. Mikko vaikuttaa ikuiselta humanististen tieteiden opiskelijalta, jonka verkkainen ja vähärahainen elämäntyyli aiheuttaa liittoon railon.

Romaanissa liikutaan ainakin Turussa, Helsingissä ja Porvoon seudulla, jonne rakennetaan öljyjalostamoa. Mikon kaltaista kielimiestä tarvitaan hankkeen johtoportaalla, koska työmaa on ranskalaisen firman hallinnoima. Mikko siirtyy Turusta Porvooseen konferenssitulkin hommista yritystulkiksi. Jalostamon maailmassa on paljon väärinymmärryksiä ja monikulttuurisia kiistoja, eikä tulkkikaan voi tehtävässään säilyttää täydellistä puolueettomuutta. Yrityksen paikallisen pomon, herra Pampuccin kolonialistinen hahmo oli herkullinen: algerianranskalaisena hän oli perinyt täydellisen käskyttäjän roolin, mutta samalla ”oikeat” ranskalaiset halveksivat hänen likaisia jalkojaan. Mikon tehtävä laajenee Pampuccin henkilökohtaiseksi avustajaksi, ja hän päätyy muun muassa shoppailemaan tämän vaimolle suomalaisia kansallispukuja, sillä etnologinen keräily on rouvan suuri heikkous.

Jalostamolta Mikko päätyy ylimääräisen tilapäisen arkistoapulaisen tehtävään johonkin valtion virastoon, jonka tehtävänä on profiloida rikollisia ja vankeja. Tämä osio on kai tuon ajan sosialistisen suunnitelmatalouden eli ”kremlologian” pilkkaa. Mikko Papirossi on kuitenkin selkeän vasemmistohenkinen, mutta ei mitään aktivistityyppiä. Työelämän kuviot muuttuvat vielä kieroutuneemmiksi arkistossa, jossa on töissä vain syntyperäisiä suomalaisia hahmoja.

Tämä romaani ei ole Katzin tuotannon tunnetuin, ja sen poliittinen 70-lukulaisuus tekee siitä hieman vanhahtavan oloisen ”aikalaisromaanin”. Eniten nautin kielellisestä ilottelusta ja tyyppien oudoista nimistä. Luin kirjaa viime viikolla mökillä odottaen Berliinin reissua ja juutalaisuusteemaan virittäytyen. Odotin löytäväni matkan varrelta enemmänkin juutalaista kirjallisuutta, mutta kirjaostokset jäivät valitettavan vähäisiksi. Se vähä, mitä olen Katzin tuotannosta saanut selvää, vaikuttaa kyllä todella lupaavalta, ja jään odottamaan varsinkin noita historiallisempia teoksia.

 

Löydä sisäinen tarkastajasi

Minulla oli viime kuussa harvinaisen paha päivä, ja siihen heikkoon hetkeen  sain Gummerukselta yllätyksen, ennakkokappaleen Anniina Tarasovan esikoisromaanista Venäläiset tilikirjani. Teosta on markkinoitu näkyvästi jo ennen julkaisupäivää, ja vaikka uteliaisuuteni Venäjälle sijoittuvasta chicklit-teoksesta oli suuri, sen business-ulottuvuus ei automaattisesti herättänyt lukuhalua. Ja kun soppaan sekoitetaan vielä kirjanpito ja tilintarkastus, voin todeta, että teeman suhteen teos ei sijoittunut mukavuusalueelleni.

Kirja kuitenkin imaisi mukaansa jo nerokkaasta aloituslauseesta, ja olin avainhenkilö Reija Wrenin sekopäisestä sisäisestä maailmasta aivan myyty. Reija on siis kolmikymppinen rakennuspohatan tytär, joka on kirjavien  elämänvaiheiden jälkeen päätynyt isänsä firmaan tilintarkastajaksi. Reijan rakkaus Venäjään on ehkä suurempi kuin miesystäväänsä, turkulaiseen Veli-Pekkaan, joka on turvallisuushakuinen peruskoulun opettaja. Hän muistelee kaiholla villiä nuoruuttaan  Pietarin konsulaatin viisumivirkailijana, mutta kokee myös tarvetta edetä elämässään jonnekin muualle kuin kansainväliseen pleikan pelaamiseen ja sporttibaarien tietovisoihin. Isänsä firmassa hänestä tulee ensimmäistä kertaa arvostettu ekspatriaatti, mutta tie venäläisten työkavereiden sydämiin on täynnä miinoja.

Chicklit-kirjaksi teos on harvinaisen analyyttinen ja tietopitoinen. Huumori on räiskyvää ja räävitöntä, ja ruokakuvaukset ylittävät hurmoksellisuudessaan jopa ryyppäyskuvaukset.  Georgialaiset ravintolat, blinikioskit ja omskilainen katukeittiö herättävät järjetöntä matkakuumetta, mutta ymmärrän myös Reijan kiinnostuksen Krispy Kreme-donitseihin, joita saa kätevästi satojen kilometrien päästä Moskovasta. Viime vuosikymmenellä koin itsekin vastaavaa hurmiota Pietarin KFC:ssä, jonne amerikkalainen sivistys oli tullut valovuosia ennen Suomea.

Chicklit-genressä on alalajeja, ja tämä kai profiloituu business chicklitinä, eli työelämän kuvaus dominoi teosta. Eeppisistä kommelluksista huolimatta Reijalla on lopulta aika korkea työmoraali, ja hänen pohjoismainen virkaintoisuutensa raivostuttaa kollegoita. Harvoin tulee luettua ”hömppäkirjaa”, jossa työelämän kuvaus olisi yhtään kiinnostavaa, mutta tässä mentiin työelämä edellä.  Ja jos minut saa vakuutetuksi tilikirjojen seksikkyydestä, niin kirjailijan täytyy olla todella taitava.

Ikävä jäi varsinkin sivuhenkilöitä Larissaa ja Tatjanaa, joiden selviytymistaidot ja katuviisaus tuntuivat päähenkilöä edistyneemmältä. Larissan kommentit päähenkilön ulkonäöstä ja käytöstavoista edustivat genren parhautta, jossa edistyttiin chicklitistä bitch litiin.

Kirjassa on myös dekkarin siemen, ja pidinkin Pavelin katoamisen saagaa juonellisesti tehokkaimpana keinona. Pavel olikin henkilö, johon olisin halunnut tutustua kokonaisen toisen romaanin verran.

Kirja on myös ”turboahdettu” teemoilla ja aihioilla hyvässä ja huonossa mielessä. Minun kaltaiselleni ADHD-taipuvaiselle lukijalle ärsykkeitä oli sopivasti, mutta voin myös ymmärtää lukijaa, joka kokee putoavansa tästä maailmasta kärryiltä. Eikä se johdu venäläisen kulttuurin outoudesta, vaan Tarasovan kirjoitustyylistä.

Tyyliin kuuluvat myös erityisen itäpotkuiset, miltei onomapoeettiset adjektiivit ja verbit, jotka eivät ainakaan edusta Turun murretta. Näissä kirjailijan oma ääni pääsee vahvasti oikeuksiinsa. Arjen ja työmaailman kuvaajana Tarasova on myös pedantin seikkaperäinen. Paikoitellen ihmettelinkin, luinko Kalle Päätaloa vaiko kruununhakalaista itsensä työllistäjää lattevyöhykkeeltä. Kirja on myös sivumäärältään varsin päätalomainen. Minusta tämä on kolmikymppiseltä esikoiskirjailijalta pelkästään positiivinen suoritus. Mielellään lukisin Reija Wrenin seikkailuista toisenkin osan, ja toivoisin, että teos breikkaisi käännöksenä ainakin synnyinmaassaan Venäjällä.

Melkein tämän lukukokemuksen takia perustaisin itselleni Vkontakte-tilin. Melkein, mutta en ihan vielä.