Vapaakävelijän statuksen ansaitsemisesta

Teos: Susan Heikkinen: Pullopostia Seilin saarelta. Potilas nro 43. (SKS, 2020)

Syksyn syvetessä on aika siirtyä synkempiin teemoihin myös kirjallisuudessa, eikä mikään auta synkentämään fiiliksiä enemmän kuin kertomukset menneiden aikojen vankiloista ja mielisairaaloista. Seilin saari Turun saaristossa, varsinkin sen aika naisten mielisairaalana, on ollut viime vuosina suuren kiinnostuksen kohteena kirjallisuudessa, ja Susan Heikkisen elämäkerrallinen tietokirja Saima Rahkosesta (1903-1959) on jo kolmas lukemani teos saaren pitkäaikaisista potilaista.

Saima Rahkonen yritti 20-vuotiaana kotiapulaisena surmata kollegansa Eva Holmin kirveellä, koska naiset edustivat eri puolia poliittisesti, ja Eva oli muutenkin solvannut tätä rumilla kutsumanimillä. Teko ei ollut nopea mielijohde, vaan Saima oli suunnitellut sitä pidempään pohtien eri teräaseiden iskuvoimaa. Eva ei kuollut, mutta hänen kasvonsa tuhoutuivat ja hän menetti suuren osan hampaistaan.

Pitkien käräjien jälkeen Saima joutui Lapinlahden sairaalaan mielentilatutkimuksiin, ja hänet diagnosoitiin tylsämieliseksi. Tästä alkoi loppuelämän laitoskierre, joka jakaantui aikoihin Seilin saarella ja Pitkäniemessä. Pitkästäniemestä olenkin lukenut vähemmän kuin Seilistä, ja nuo kuvaukset miltei päihittivät Seilin kauhut. Sairaala oli aikanaan maan suurin hourula, joka pahimmillaan asutti jopa tuhat potilasta, ja Saima Rahkosenkin aikana tuossa rapistuvassa laitoksessa oli 680 asukkia.

Pulloposti viittaa tässä Saiman Seilillä säilömiin lappusiin, joissa on otteita hänen elämänsä vaiheista. Loppuaikana saarella hän oli ansainnut vapaakävelijän statuksen, ja ilmeisesti viihtynyt paljonkin luonnossa lappujaan kirjoitellen. Tämän lisäksi Heikkinen käyttää aineistonaan eri laitoksien arkistoja, joista löytyi mm. Saimalta takavarikoituja kirjeitä. Kirjesensuuri oli mielisairaaloissa ankaraa sekä lähtevien että tulevien kirjeiden saralla, mutta Saima onnistui vuosien varrella säilyttämään yhteyden ainakin yhteen sisaristaan. Sisko vierailikin Seilillä, eli Saima ei tullut kokonaan sukunsa hylkäämäksi.

Heikkinen käy kirjassaan ansiokkaasti läpi mielenterveyshoidon kehitystä ja vaiheita, jotka eivät olleet kovin kunniakkaita. Saima Rahkonen joutui Pitkäniemessä sähköshokkihoitoon, mutta vältti insuliinihoidot ja lobotomian. Yli kolmikymppisenä hän tuli raskaaksi, ja hänelle tehtiin myöhäinen abortti, sillä Pitkäniemen henkilökunta ei ollut huomannut raskautta tarpeeksi ajoissa. Kysymys mieleltään sairaiden lisääntymisoikeudesta piti sisällään rotuhygienisiä sävyjä, vaikka mielisairaalan potilaiden sterilisointi ei ollut Suomessa yhtä systemaattista kuin Ruotsissa.

Tyyliltään teos on dokumentaarinen, ja Suomen yleistä historiaa siinä kerrataan vähän liikaakin. On makuasia, pitääkö lukija Heikkisen karjalanmurteisista ”välispiikeistä”; minua ne jopa vähän ärsyttivät, vaikka ymmärsin niiden tarkoituksen. Kirjailija pyrkii luomaan läheisyyttä tutkittavan henkilön kanssa puhuttelemalla tätä intiimisti hänen omalla murteellaan.

Evakkojen historia on teoksessa kiinnostavaa siksi, että Heikkinen dokumentoi sukujen epätietoisuutta toistensa olinpaikoista. Ilmeisesti Saima Rahkonen säilytti karjalaisen identiteettinsä, ainakin mitä hänen jättämiin kirjeisiin ja lappusiin on uskominen. Kirjassa kerrotaan myös muiden karjalaistaustaisten naisten päätymisestä Seilille, sillä ilmeisesti 1900-luvun alkupuolella ei koko itäisessä Suomessa ollut mielisairaalaa.

Heikkinen kertoo myös Seilin saaren naisten hengellisestä elämästä, ja joidenkin potilaiden saarnaajavaiheista. Myös Saima Rahkosella oli ollut lyhyt hengellisen heräämisen vaihe, mutta hän ei ottanut yhteisössä uskonnollisen johtajan roolia samoin kuin jotkut muut naiset. Psykoosien ja vahvan uskonnollisuuden välisestä yhteydestä olen ollut aina kiinnostunut, ja teos herätti minussa kysymyksiä Seilin saaren hengellisen elämän luonteesta.

En löytänyt teoksesta häiritsevää toistoa suhteessa Katja Kallion ja Johanna Holmströmin teoksiin, sillä Saiman tarina on kovin liikkuva ja monipaikkainen. Pirkanmaan puolen osuus jäi kummittelemaan takaraivooni niin, että saatan kirjan inspiroimana tehdä lähiaikoina retken Pitkäniemen suuntaan. Olen aiemmin pitänyt virheenä sairaanhoitopiirin päätöstä siirtää psykiatriset osastot Pitkästäniemestä TAYS:iin, mutta tämän teoksen luettuani alan ymmärtää päätöksen logiikkaa. Paikalla on raskas ja ahdistava menneisyys, eikä huikean kaunis ympäröivä luontokaan pysty pyyhkimään pois sinne kuormittunutta historiallista taakkaa.

Teos on valokuvaliitteineen kompakti ja tiivis, ja asian painavuuden vuoksi myönnän, etten olisi ehkä jaksanut lukea aistillisempaa ja maalailevampaa tarinaa juuri nyt. Katja Kallion runollisen haikea romaani on vielä minulla tuoreessa muistissa, ja olen iloinen siitä, että samasta aiheesta voi kirjoittaa eri tyylilajeissa. Pullopostin ja ”löydetyn” tutkimusaiheen tarinaa en nyt tässä arviossani avaa, sillä lukijan ilo on löytää tuon geokätkön koordinaatit ihan itse.

Houruinhoidon uudet menetelmät

IMG_1805Tänä vuonna Otavalta on ilmestynyt kaksi historiallista romaania Seilin saaresta, Katja Kallion Yön kantaja ja Johanna Holmströmin Sielujen saari. Molemmat romaanit kertovat saarelle joutuneista naisista, joilla oli mielenterveysdiagnoosi tai siihen viittaava irtolaistausta. Kuten muistamme, irtolaisuus eli asunnottomuus oli vielä sata vuotta sitten rikos, ja siitä joutui johonkin valtiolliseen laitokseen, kuten työsiirtolaan. Seilin saari ei ollut työsiirtola, vaan ihan aito ”houruinhuone”, ja osalla sinne joutuneista naisista oli rikostausta, eli sitä pidettiin myös vankimielisairaalana. Osalla taas ei ollut sairautta lainkaan.

Teosten suora vertaaminen toisiinsa ei tee kummallekaan oikeutta. Onneksi ne ovat erilaisia tyyliltään ja fokukseltaan, eikä kummankaan lukeminen tyhjennä toista. Kallion teoksessa on yksi, poikkeuksellisen uhmakas päähenkilö Amanda, kun taas Holmströmin teoksessa on kolme avainhenkilöä: Kristina, Elli ja Sigrid. Molemmat lukeneena uskallan sanoa, että Kallion teos teki minuun suuren vaikutuksen runollisella melankoliallaan, ja että Holmströmin teos vaikutti historiallisella laajuudellaan ja moniulotteisuudellaan.

Sielujen saari kartoittaa yli sadan vuoden historian. Kristina joutuu mielentilatutkimukseen hukutettuaan lapsensa v. 1891, ja saaren uskollinen hoitaja Sigrid haudataan v. 1997. ”Pahatapainen” Elli, joka karkaa kotoa pikkurikollisen poikaystävänsä Morrisin kanssa, käy saarella hakemassa hoitoa siveettömyyteensä vajaan kahden vuoden ajan, ja pääsee perheen suuresta painostuksesta vapaalle jalalle sillä ehdolla, että hänelle tehdään sterilisaatio. Kristinan kohtalo on äärimmäisen surullinen, vaikka hän herääkin psykoosista kahdeksan vuotta surmien jälkeen ja pystyy elämään suht tyydyttävää elämää Seilin puutarhaa hoitaen. Itse asiassa en muista, että olisin lukenut montakaan romaania (edes dekkaria), jossa lapsenmurhaaja olisi saanut päähenkilön roolin. Minna Canthin Anna-Liisa taisi olla viimeinen lukemani teos, jossa aihetta käsiteltiin, ja tässäkin eletään vielä moraalisessa universumissa, jossa yksinäisen äidin kohtalo oli kova.

Sigridin tarina tasapainottaa surullisten naisten tarinoiden jatkumoa. Sigrid on jo saanut modernimpaa oppia työhönsä, ja pyrkii järjestämään naisille mahdollisimman paljon ulkovirkistystä, kuten luistelua. Hän seurustelee yliopistossa opiskelevan Fransin kanssa, mutta viihtyy työssään niin hyvin, ettei aio muuttaa Turkuun ollakseen lähempänä sulhastaan. Jatkosodan aikana Sigrid huomaa olevansa raskaana, ja saa pian sen jälkeen kuolinviestin rintamalta. Yksinäisen äidin kohtalo lähentää häntä potilaisiin, sillä hän kokee raskauden aikana saman epätoivon kuin moni lapsensa surmannut äiti.

Ruotsinkielisten lääkäreiden rotuhygieniainnostus ja pyrkimykset edistää suomenruotsalaisen väestön ”puhdistusta” Folkhälsanin kautta oli karmiva juonen säie, jolla lienee jotain todellisuuspohjaa. Analyyttinen Elli kuulee ruumiintarkastuksessa oman kehotyyppinsä kuuluvan ”itäbalttilaiseen” rotuun. Uusien potilaiden tarkastukset muistuttavat tässä karjan katselmusta.

Toisen maailmansodan jälkeen Seilin saaren ”hourulaa” pidettiin enemmän vanhainkotina kuin sairaalana, ja osalla potilaista oli täydellinen kulkuvapaus. Hyväkuntoisimmat kävivät töissä Nauvossa ja kävivät sairaalassa vain nukkumassa. Toisaalta pitkäaikaisilla potilailla oli vuosikausia kestäviä katatonisia tiloja ja varhaista dementiaa.

Minulla on menossa sielunhoidon opinnot, ja teos todella herätti kysymyksiä sairaalasielunhoidon historiasta. Tässähän Kristina kohtaa sielunhoitajan, papin, joka on ollut naiseen nuorena rakastunut, ja joka perheellisenä miehenä edelleen kokee vetoa langenneeseen naiseen. Ylipäänsä pappien ja lääkärien valta tällaisessa suljetussa yhteisössä tuntuu riipivältä.

Sielujen saari on teos, joka kannattaa lukea hitaasti, ja varsinkin ensimmäiseen kolmannekseen kannattaa varautua jollain pehmentävällä elementillä, sillä Kristinan tarina ajasta ennen vangitsemista on melkein karumpi kuin hänen sairaala-aikansa. Holmströmin suomennetuista teoksista tämä on ehdottomasti syvällisin, aiemmissa on omaan aikaamme liittyvää vinksahtanutta huumoria, mutta tähän mielenmaisemaan ei huumori mahdu. Koen, että teos seisoo vankasti omilla jaloillaan, ja että tässä on saavutettu aiheen suhteen saturaatiopiste – enempää ei olisi voinut sietää, mutta tällaisenaan teos antaa kasvot ja äänen niille, jotka yhteiskunta halusi aikanaan pyyhkiä pois.

Eroottisen subjektin elinkautinen

IMG_1241Katja Kallion uutta romaania olen odottanut siitä saakka, kun luin Säkenöivät hetket, ja satuin niiden onnekkaiden joukkoon, jotka saivat sen uunituoreena e-kirjastokappaleena. Kallion fanilaumaan olen liittynyt vasta hiljattain; hänen kirjailijanuransa varhainen tuotanto ei puhutellut minua ruuhkavuosinani, vaikka kuuluin varmasti kohderyhmään. Olen ollut mielissäni Kallion siirtymästä kohti historiallista romaania, ja odotukseni uuden romaanin suhteen olivat korkealla.

Yön kantaja (Otava, 2017) on siinä mielessä haasteellinen romaani, että se pohjautuu reaalimaailmassa eläneen irtolaisnaisen ja mielenterveyspotilaaksi leimatun Amanda Aaltosen elämään. Turkulainen yksinhuoltajan tytär Amanda ei suostu mahtumaan vähävaraisen työläisnaisen ahtaaseen rooliin, vaan keksii jo teininä vaihtoehtoisia keinoja saada rahaa. Hän pääsee useamman kerran maailmalle, Pietariin, Moskovaan ja Pariisiin, mutta joutuu myös Hämeenlinnan naisvankilaan. Kun Seilin saari muutetaan naisten mielisairaalaksi, Amanda on ensimmäisten potilaiden joukossa. Hänen diagnoosinsa on ”eroottinen” insania epileptica menstrualis, eli hänet periaatteessa tuomitaan elinkautiseen eristykseen johtuen harjoittamastaan seksityöstä. ”Eroottisiin” potilaisiin mukaan luetaan myös isäntiensä raiskaamia nuoria palvelustyttöjä ja aviottomien lasten surmaajia.

Teoksen konteksti on niin karu, että vain äärimmäisen taitava kirjailija pystyy nostamaan tarinan ylös sosiaalipornon ansoista. Kallio onnistuu tässä suvereenisti näyttäen Amandan arjen valoisampiakin puolia. Juonen ehdoton kohokohta on matka kuumailmapallolla Pariisiin, ja suhde eksentriseen Duplessisiin, joka ei osaa ilmaista tunteitaan ulkomaalaiseen jalkavaimoon, mutta jonka seurassa Amanda silti kokee elävänsä täydemmin kuin Suomessa. Duplessis kokee harjoittavansa lentämistä enemmän taiteen lajina kuin liiketoimintana, vaikka Amandalla olisi kykyjä muovata heidän toiminnastaan elinkeino. Amanda kuitenkin passitetaan takaisin Suomeen tämän saatua tuhoisan raivokohtauksen Duplessisin siskon kodissa. Ranskan-matkasta hänelle jää kattava puvusto, joka seuraa häntä mielisairaalaan. Jonkun aikaa hän ärsyttää kanssasisariaan ja sairaalan henkilökuntaa pukeutumalla kalliisiin silkkeihin.

Teos sattuu sijoittumaan kiinnostavalla tavalla Suomen sadan vuoden itsenäisyysjuhlinnan keskelle, vaikka itsenäisyys ei sorretuille mielenterveyspotilaille paljoa merkitsekään. Sisällissodan taisteluja käydään saaren läheisessä Nauvossa, mutta uutiset tapahtumista saavuttavat naiset aina viiveellä. Amanda kuolee vuonna 1918, ja hänen viimeisinä aikoinaan ensimmäinen saaren potilas onnistuu oikeuteen vetomalla vapautumaan takaisin maailmaan. Amandassa tämä ei herätä enää toiveikkuutta, vaikka välillä hän haaveilee Duplessisin tulosta saarelle häntä vapauttamaan. Hän ei tiedä ainoan omaisensa, äitinsä, kohtalosta ja Turun katujen nimetkin tuppaavat häneltä jo unohtumaan. Saarella hän elää yli puolet elämästään saavuttaen vapaakävelijän ja luottopotilaan statuksen. Marjoja keräämällä luottopotilaat saavat käyttörahaa ja luvan käydä silloin tällöin Nauvossa kauppamatkoilla. Nauvon putiikkien humukin on vanhenevalle Amandalle liikaa.

Seksuaalisuus on romaanissa vahva teema, jota Kallio käsittelee tuon ajan pieteeteistä käsin. Saarelle tuomittujen naisten parissa ei tosin ole häveliäisyydestä jäljellä kuin rippeitä. Naispareja ei kertomuksen aikana synny kuin harvoja, mutta saarella asuvilla harvoilla miehillä on välillä tapana sekaantua potilaisiin. Amandalla on jonkun aikaa suhde pinttyneen poikamiehen, kalastaja-Isaksonin kanssa. Varastetut onnellisuuden hetket luovat hänessä uskoa omaan terveyteensä. Suhde päättyy, kun Amanda joutuu turkulaisten rikkaiden ylioppilaiden hyväksikäyttämäksi viinanhuuruisella veneretkellä. Nymfomaanien saari saa välillä kutsumattomia vieraita, joiden käyntien seurauksista ei yleensä koidu hyvää.

Turun saariston paikalliskulttuurista Kallio kertoo yhtä elävästi kuin Ulla-Lena Lundberg ja Leena Parkkinen. Isaksonin morsiusvillapaidan tarina on surullisen haikea, ja myös veneryijyt herättävät kaihoisaa nostalgiaa. Verkkojen solmimisen ja paikkaamisen ammatista lukija oppii varmasti uutta, ja kuvaukset naisten työstä luovat kaivattuja suvantokohtia juoneen, jossa sorto ja vääryydet ovat keskiössä. Kirja herätti minussa täysin odotetusti suurta angstia ja raivoa, mutta en kohdenna sitä sata vuotta sitten kuolleisiin, vaan oman aikamme kategorisiin leimaajiin. Vaikka vuonna 2017 mielenterveysdiagnooseja saattaa olla taskussa yritysjohtajillakin, henkilön pitkäaikaistyöttömyys ja työvoimapoliittiset lausunnot kuntouttavan työtoiminnan edistymisestä ovat uusi mentaalinen vankila.

Yön kantajat on fiktiivinen teksti, jonka mielelläni näkisin elokuvana tai teatterin lavalla. Sorretun henkilön hienovarainen kapina on dramaturgisesti kiinnostavampaa kuin sisällissodan joukkokohtaus. Lempikohtaukseni romaanissa oli Amandan ja uuden hoitajan, Iso-Gretan, kohtaaminen, jossa Amanda onnistuu huijaamaan tulokasta identiteetistään. Ylipäänsä mielenterveyden kentillä emme aina osaa erottaa potilasta ammattilaisesta. Tämä teos johtaa pohtimaan psykiatrian historiaa omanlaisenaan fiktiona, ja diagnooseja samantyyppisinä mielivaltaisina lausuntoina kuin esimerkiksi Migrin arviot karkotettavan henkilön tulevasta turvallisuusuhasta.

Tulen lukemaan teoksen uudestaan jossain merellisessä kohteessa, kuka ties jopa Seilillä. Seilillä olen kerran käynytkin, ja koin jo silloin saaren historian taiteellisen potentiaalin vahvasti. Saaren historiaa jokseenkin tuntevana koen olevani sisäpiirin lukija, samoin naishistorian näkökulmasta – ja siksi odotankin innolla toisentyyppisten lukijoiden palautetta. Itse suosittelisin tätä teosta aivan kaikille, myös herkkähermoisille, sillä ilman näitä syrjäytettyjen, unohdettujen ja arvottomiksi leimattujen historioita emme voi ymmärtää paljoakaan nykypäivän yhteiskuntamme tilasta. Jokaisessa meissä asuu Hassu-Amanda ja Kako-Lena, ja kenestä tahansa meistä voidaan kirjoittaa lausunto, joka passittaa meidät paikkaan, jossa millään, mitä aiemmin olemme saavuttaneet, ei ole enää mitään merkitystä.

 

Saaristolainen road movie

galtby-e1389210530158Leena Parkkisen Galtbystä länteen (Teos 2013) on ollut jo pitkän toven lukulistallani; minulle suositeltiin erityisesti sen raikasta tulkintaa monikulttuurisuudesta. Parkkisen esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max (2009) oli takavuosina lukupiirimme käsittelyssä ja sai ylistävän tuomion. Välivuosina hän on julkaissut yhden lastenkirjan. Parkkinen vaikuttaakin teoksiaan kauan kypsyttävältä taiturilta, joka ottaa taustatyöt vakavasti. Galtbystä länteen on täysin erilainen teos kuin esikoinen, ja odotan Parkkiselta seuraavaksi taas jotain täysin erilaista kuin tämän teoksen tunnelmat.

Tässä kohtaavat kaksi itsenäistä ja itsepäistä naista, kasikymppinen Karen ja seitsemäntoistavuotias lukiolaistyttö Azar, huoltoasemalla keskellä ryöstöä. Voidaan olettaa, että Bonnie ja Clyde tai Thelma ja Louise. Azarista alias Assusta saa aluksi teinirikollisen vaikutelman, mutta Karenin pelastettua tytön rikoskumppaniltaan Tompalta hän alkaa huomata tytössä muitakin kuin kriminellejä piirteitä. Jo isomummon statuksen omaavan Karenin sisällä kasvaa suojeluvietti, vaikka hän onkin tietoinen laupiaan samarialaisen roolin riskeistä. Nuori tyttö on selkeästi raskaana, mutta ei halua kertoa perheestään tai lapsen isästä pelastajalleen. He päätyvät brunssille Turun Caribia-hotelliin, missä Karen huomaa tytön osaavan arvostavan kalliita brie-juustoja ja päättelee siitä, ettei tyttö voi olla kotoisin köyhimmästä mamuperheestä tai koulukodista. Tyttö pystyykin intellektuallisesti haastamaan vanhan naisen rakentaviin keskusteluihin, ja mummo kokee nuortuvansa päivä päivältä. Matka jatkuu Karenin lapsuuden kotiin Turun saariston Fetknoppenin kylään, joka on vanha kaivosyhteisö. Karenkin on karkumatkalla poikansa perheestä. Toisen karkulaisen seura lohduttaa vanhusta.

Teoksen suurempi juoni sijoittuu 1940-luvulle, toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkimaininkiin, osittain jopa Karenin varhaislapsuuteen 1930-luvun alkuun. Tapaamme eläinlääkärin erikoisen perheen, joka joutui saarella yhteisön boikotoimaksi, koska perheen isä meni liian nopeasti naimisiin ensimmäisen vaimonsa kuoltua ja koska pariskunnan lapsi oli tulossa maailmaan liian nopeasti häiden jälkeen. Saarella valtaosa väestöstä kuului joko helluntaikirkkoon tai Uuden Elämän seurakuntaan, eikä perheen viinaanmenevä isä ollut herraskaisista tavoistaan huolimatta suosiossa. Suomen historian ystäville Parkkinen tarjoaa huikeita pula-ajan kattauksia kuten lahnahyytelöä, lammasvanniketta ja turkulaisia piispanmunkkeja, jotka on leivottu ruisjauhoista. Teos kannattaa lukea jo pelkästään kulinaristisesta näkökulmasta.

Sebastian-poikaa ei koskaan kastettu, sillä paikallisen papin mielestä lapsi oli synnissä siitetty ja kasteeseen kelpaamaton. Toinen lapsi, Karen, oli jo Jumalalle kelvompi, mutta perheen isä ei tainnut kirkkoon päin sylkeäkään kokemansa syrjinnän vuoksi. Karen kertoo tässä veljensä tarinaa lapsuudesta 23-vuotiaaksi, jolloin tämä hirttää itsensä vankilan sellissä. Tähän mahtuu syvää sotatraumaa, murhaepäilys ja sitten se synneistä syvin, josta suku onnistui vaikenemaan yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Tarina onnistuu pitämään pihtiotteessaan aivan l0ppumetreille saakka eikä yllätyksiltä säästytä missään vaiheessa. Vaikka romaani on laajuudeltaan valtava, minä luin sen nousematta perseeltäni yhdessä iltapäivässä. Kaikkea en kerralla ymmärtänyt, mutta koin virkistyväni suunnattomasti. Tätä lukumetodia en suosittele, sillä teos kutsuu maistelemaan Turun saariston rikasta paikalliskulttuuria ja historiaa ajatuksella ja viiveellä. Pääsemme myös seikkailemaan syvälle Turun ja Tampereen kaupunkien maisemiin, myös rakkaaseen Hervantaan, joka saa tässä teoksessa ei niin tyypillisen presentaation.

Lapsuuteni suuri esteettinen elämys oli Mennyt maailma-tv-sarja. Evelyn Waughin Brideshead Revisited teki myöhemmn vaikutuksen myös romaanina, ja olen kuljettanut sen hulivilipoika-Sebastianin hahmoa mukanani nalleineen yli kolmekymmentä vuotta. Toinen jälkikasvustani on saanut nimen lapsuuden muiston mukaan. Parkkisen nimeämisen politiikan sattumukset menevät minulla omaelämäkerrallisesti vielä pidemmälle ristiin ja rastiin niin, että teosta oli välillä vaikea lukea etäännyttäen hahmot oikean elämäni ihmisistä.

Teoksessa on paljon yhteistä kahden täällä aiemmin suitsuttamani teoksen, Ulla-Lena Lundbergin Jään ja Sami Hilvon Viinakortin kanssa. Mahdollisesti Lundbergin taannoinen suursuosio on aiheuttanut tämän romaanin jäämisen vähemmälle huomiolle, vaikka olen varma, ettei Parkkinen ole ollut tietoinen Lundbergin projektista romaania aloittaessaan. Turun 1940-luvun queer-historian kartoitus on tässä pienenä sivujuonena, mutta siitä huolimatta se tuntuu ainakin tässä lukijassa luissa ja ytimessä.

Parkkinen onnistuu tässä romaanissa tuomaan maahanmuuttaja- ja homohahmot framille ilman vaivaannuttavaa päälleliimaamisen tunnetta – täysikasvuisina ihmisinä, ei pelkästään mamuina tai homoina. Karen on varsinainen supermummo, jolla riittää ymmärrystä moninaisille intersektionaalisille eroille ja fyysistä kuntoa selviytyä kaappauksistakin vakavan sairauden keskelllä. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän Azarin elämästä ja perheestä Tampereella, nurkkapatriootti kun olen, mutta se vähä, minkä opin, jätti uusiin kysymyksiin kannustavan mielen. Taitaa olla toistaiseksi tämän vuoden loisteliain romaanini. Erityisesti henkisen kasvun näkökulmasta.

Tumman leivän ikävä

LundbergMinulla tuskin on mitään omaperäistä sanottavaa Ulla-Lena Lundbergin Jäästä, joka on taatusti ruodittu jo puhki täällä blogosfäärissä. On palkitsevampaa arvioida vähemmän noteerattuja teoksia, sillä joskus blogiarvio saattaa inspiroida muitakin tarttumaan vähemmän tunnettuun teokseen. Itselleni näin käy usein, ja haluaisin panna hyvän kiertämään. Vielä muutama kuukausi sitten Lundberg kuului tähän vähemmän tunnettujen kertojien kastiin. Finlandia-palkinto olikin hieno tunnustus pitkän kirjailijanuran tehneelle kertojalle, jonka ympärillä ei ole aiemmin ollut minkäänlaista mediahypetystä.

Luin Jäätä joulunajan junissa monen muun matkustajan kanssa. Kertomus on klassinen tragedia, joka on rakennettu niin, että lukija osaa odottaa pahinta. Muut tapahtumat kuin se pahin ovat melko arkisia ja mitättömiä: lapsia kastetaan, kuritetaan, seurakuntaa kahvitetaan, pienen saaristokunnan tulevaisuutta suunnitellaan ja nuori pappi vihitään kirkkoherraksi. Päähenkilöt pastori Petter ja pastroska Mona ovat vakavamielisiä puurtajia, pastori hieman rennompi ja valoisampi kuin käytännöllinen lypsäjävaimonsa. Luotojen arki pyörii pitkälti osuuskaupan, kirkon ja postilaiturin ympärillä. Itäluoto ja Länsiluoto taistelevat herruudesta keskenään.

Sodan aikana ja sen jälkeen syntyneet lukijat pystyvät varmasti helposti samastumaan Lundbergin seikkaperäiseen niukkuuden ja säästäväisyyden kuvaukseen. Tästä huolimatta saaristolaiset onnistuvat loihtimaan pieniä juhla-aterioita vähästä. Pannukakut, tumma saaristolaisleipä ja pullapitkot näyttelevät tärkeää roolia kirkkokahveilla ja iltamissa. Tummaa leipää tekee todella mieli kirjaa lukiessa. Adele Bergman, Osuuskaupan hoitaja, on loistava koko kylän talousmamsellin roolissaan, hänen neuvokkuutensa pitää koko yhteisön pystyssä pahimpina pulavuosina.

Pidin myös toisesta sivuhahmosta, venäläis-ruotsalaisesta tohtori Gyllenistä, joka opiskelee Suomessa uutta lääkärinlisenssiä varten ja toimii sillä aikaa kylän kätilönä. Tohtorin elämää varjostaa suuri suru: paetessaan Neuvostoliitosta hän on joutunut jättämään pienen poikansa teille tietämättömille. Pelko jäytää tohtorin hermoja niin, ettei tämä selviä päivistään ilman rauhoittavia lääkkeitä. Hänen ja pastori Kummelin välille syntyy aito ystävyys, vaikka tohtori pitääkin uskontoa oopiumina kansalle. Pastorin ateismia koetellaan, kun hän saakin viestin pojan löytymisestä diplomaattisia kanavia pitkin.

Teoksessa koetaan myös amerikkalaisen rahtialuksen haaksirikko, jonka jäljiltä Luotojen rannalle ajautuu mustan amerikkalaisen merimiehen ruumis, joka tunnistetaan Eric Alexander Cainiksi Brooklynista. Petter-pastori luulee, että mies on orjien sukua eikä vaivaudu ottamaan selvää tämän omaisista. Pian hän saakin kauniilla käsialalla kirjoitetun pitkän kirjeen vainajan äidiltä, jossa hän tiedustelee poikansa hautauksesta ja haudan hoidosta. Syyllisyys kalvaa pastoria: kuinka hän saattoi olettaa, ettei mustaihoisilla omaisilla olisi kykyä pitää yhteyksiä tai surra säädyllisesti poikaansa?

Toisin sanoen, vaikka Jään maailma on osan vuodesta eristäytynyt omiin oloihinsa, suuren maailman läsnäolo on teoksessa monisyinen ja vahva. Lundberg on saanut aikaan niukoista aineksista globaalin, laivantuoman saagan, missä jokaisella hahmolla on tarkkaan merkitty tarkoituksensa ja paikkansa. Kirja panee miettimään kysymyksiä johdatuksesta, kohtalosta ja armosta. Evankelis-luterilaisen uskon askeettisuus ja ankaruus nousevat myös tarkasteltaviksi erityisesti lasten kasvatukseen ja seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Päähenkilöillä on poikkeuksellisen vahva synnintunto, joka paikoitellen johtaa ankaraan ilottomuuteen.

En ole käynyt Turun ulkosaaristossa tai Ahvenanmaalla Maarianhaminaa pidemmällä. Tämä kirja herätti seikkailunhalun tutkia saaristoa omaehtoisesti, mahdollisesti lauttaillen ja pyöräillen. Jää on teos, joka kannattaa lukea useamman kerran, mielellään jollain laiturilla varpaat liplattavassa merivedessä.