Tie jihadistin sydämeen käy vatsan kautta

Kelloja ja vieraita

Teos: Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita (WSOY, 2021)

Suomennos: Sampsa Peltonen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Pari vuotta sitten minulla kävi niin nolosti, etten saanut kirjoitettua arviota Hassan Blasimin teoksesta Allah99, vaikka se kolahti minuun samalla tavalla kuin joskus aikanaan Salman Rushdien parhaat teokset. Ehkä romaani oli vähän liiankin taidokas ja briljantti, ja koin sen edessä sanomisen vaikeutta, kun en ollut vähään aikaan lukenut mitään niin kokeilevaa ja haastavaa tekstiä.

Blasimin toinen romaani Kelloja ja vieraita on kerronnallisesti helpompi tarina, sillä sen aika-akseli on lineaarinen ja keskeisiä henkilöitä on vähemmän. Siinä Mosulista kotoisin oleva nuori jesidimies Elias päätyy ISIS:in joukkojen apukokiksi terroristileirille, joka majailee kaupungin katolisessa kirkossa. Elias on joutunut luopumaan aiemmasta identiteetistään, ja esittää taitavasti muslimia, vaikka oikeasti kokee vahvasti olevansa ateisti. Mosulilaisessa kirkossa majailee sotilaita ympäri maailmaa, ja Eliaksen tehtävänä on miellyttää kaikkia tekemällä näille näiden omien kulttuuriensa ruokia. Hollantilaiset ja ruotsalaiset ruoat eivät kuitenkaan maistu kotoisilta ilman kaljaa, ja marokkolaisten tagineruokiin Elias alkaa olla täysin kypsynyt.

Huumattuaan liikkeen keskeiset johtajat Elias pääsee pakenemaan sekasorron keskeltä, ja päätyy huomattavasti huonompiin keittiöhommiin Suomeen. Hän on vuokrafirman kautta työllistynyt tiskaaja, ja tälläkin ”uralla” hän kokee työpaineita, kun muiden maiden maahanmuuttajat tiskaavat häntä tehokkaammin ja nopeammin. Suomi on SoloLand, jossa amerikkalaistyylinen individualismi on voittamassa paikallisen sovelluksen naapurimaiden Janten laista. Elias on jo Suomen kansalainen, mutta hän kokee tarvetta hengailla uudempien turvapaikanhakijoiden kanssa vastaanottokeskuksessa, koska missään muualla hän ei pysty vitsailemaan äidinkielellään.

Kirjassa minuun kolahti oivallukset työn arvostuksesta: vaikka Elias on suht hyvin integroitunut maahanmuuttaja, ei hän Suomessa etene kuin tiskaajaksi, siitä huolimatta, että hänellä on akateemista taustaa ja hyväosaisia suomalaisia ystäviä. Kammottavan ISIS:in palveluksessa hän kuitenkin koki enemmän onnistumista apukokin työssään kuin Suomessa. Blasim ei missään nimessä aliarvioi terroristiryhmän aikaansaamia kauheuksia, mutta onnistuu silti löytämään tähän synkkään aiheeseen inhimillisen ja humoristisen näkökulman.

Tässä teoksessa päähenkilön eroottiset seikkailut jäävät hieman vähäisempään rooliin kuin teoksessa Allah99, mutta suomalaisista naisista Blasimilla on edelleen paljon kerrottavaa. Akateemisissa naisissa on eksoottisten poikaystävien keräilijöitä, joille valloitusten lukumäärä tuntuu merkitsevän enemmän kuin suhteiden laatu. Elias tosin onnistuu löytämään onnellisuuden hetkiä SoloLandissa aivan yksin ollessaan, pyöräillessään syksyisessä luonnossa musiikkia kuunnellen. Onnellinen hän on myös matkustaessaan Lappiin, maistaessaan ensi kertaa poronkäristystä ja kohdatessaan aitoa vieraanvaraisuutta ja uteliaisuutta, joka eteläsuomalaisesta arjesta puuttuu.

Romaanissa Elias päätyy lopulta vankilaan, jossa on aikaa kirjoittaa muille pakolaisille. Koska hän on Suomen kansalainen, häntä ei kuitenkaan karkoteta takaisin Irakiin. Minulla kesti kauan hahmottaa Eliaksen varsinaista rikosta, sillä tarina keskittyy enemmän miehen aiempiin vaiheisiin maassa. Muutenkin tämä tiivis kirja tuntui äänikirjana hieman haasteelliselta, eli voisin hyvin lukea tämän vielä uudestaan paperisena versiona.

Löysin kirjasta monia ulottuvuuksia, jotka ovat olleet minulle nuorempana tärkeämpiä kuin nyt. Blasim siteeraa muun muassa suufilaista klassikkorunoilijaa Rumia (1207-1273), jonka tuotanto kolahti minuun kolmikymppisenä niin, että melkein aloin itsekin muslimiksi. Vaikka päähenkilö Elias on kovin tiukka ateismissaan, on hänessä kuitenkin henkisen etsijän vikaa. Poimin kirjasta täydellisen sitaatin unen merkityksestä omiin tuleviin opetushommiin, ja päädyin taas keräilemään Rumin aforismeja kuin pikkutyttö kiiltokuvia. ”Nukkumisen aikana meidän tunteemme palaavat maanpaosta kotimaahan.” Voisiko unten näkemisestä kauniimmin sanoa kuin Rumi sanoi?

Tiedollisesti opin eniten Mosulin kaupungin historiasta, ja kristittyjen asemasta Irakissa. Tarina dominikaanimunkkien aikaansaannoksista kaupungissa oli aidosti sivistävää luettavaa. Tämä oli minulle kuitenkin enemmän fiilistelykirja, joka antoi uusia perspektiivejä suomalaisen yhteiskunnan nykytilaan varsin poeettisessa muodossa.

Tällä viikolla olen jäänyt koukkuun työpaikan alakerran falafel- ja mezetarjontaan paikassa, jota ilmeisesti pitävät melko tuoreet (entiset?) turvapaikanhakijat (Baba’s Kitchen Tullintorilla). Tänään melkein itkin annokseni kauneuden edessä, ja Blasimin kirja sai sille kuuluvan aistillisen ulottuvuuden. En ole pitkiin aikoihin lukenut teosta, jolla olisi ollut näin paljon tarttumapintaa omaan arkeeni, vaikka juuri nyt en tee islamilaiseen maailmaan liittyvää tutkimusta tai työskentele turvapaikanhakijoiden parissa.

Viktoria-aukion rakastavaiset

Teos: Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri (S&S, 2021)

Suomennos: Leena Ojalatva

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Nuri ja Afra Ibrahim ovat syyrialainen aviopari, joka on kokenut menetyksistä raskaimman, oman pojan kuoleman kotikaupunkinsa Aleppon pommituksessa. He ovat tehneet raskaan matkan Euroopan halki ihmissalakuljettajien avustuksella, ja odottavat turvapaikkapäätöstä jossain Etelä-Englannissa, yksityisessä majatalossa. Paikka on karu, vaikka sen pitäjä, iäkäs entinen kirjanpitäjänainen yrittää ymmärtää pakolaisasukkaiden huolia ja keittää näille loputtomia kupposia teetä. Ympäröivässä betonipuutarhassa kasvaa vain yksi puu, jonka alla aviomies Nuri käy purkamassa huoliaan silloin, kun sokean ja masentuneen vaimon huoltaminen käy liian raskaaksi.

Aleppossa Nuri oli mehiläistarhuri, ja Afrasta oli tulossa jopa kuuluisa taidemaalari. Molemmat ovat herkkiä sieluja, joiden elämän valintoja kaikki sukulaiset eivät ole ymmärtäneet. Nurin serkku Mustafa on puhunut tämän ympäri mehiläisbisneksiin, ja Mustafa on aiheeseen vielä enemmän vihkiytynyt kuin Nuri itse. Myös idea Britanniaan muuttamisesta on tullut Mustafalta: hän lähetti oman perheensä sinne jo sodan alkuvaiheessa, mutta ei itse voinut jättää rakkaita mehiläisiään. Kun elämä kaupungissa sitten osoittautui mahdottomaksi, miehen pakomatkasta tuli paljon hankalampi kuin muun perheen.

Kirjassa seurataan Ibrahimin pariskunnan ja Mustafan erillisiä pakomatkoja monessa eri maassa. Ibrahimeille Kreikka osoittautuu vaikeimmaksi rastiksi, ja molemmilla on vakavia itsetuhoisia ajatuksia Ateenassa, jossa he joutuvat majoittumaan taivasalla ja tulevat huumediilerien kiristämiksi. Kaupungin Victoria-aukio on paikka, jossa epätoivoisimmat pakolaiset kohtaavat ja diilaisivat vaikka mummoaan, jos voisivat. Matkan aikana Nuri on tehnyt asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa, ja hänen masennuksensa johtuu pitkälti tämän pimeän puolen kanssa elämisestä.

Christy Lefteri oli Kreikassa vapaaehtoistyössä pakolaisten keskuudessa vuosina 2016-7, ja tämä tarina on syntynyt noista tuhansista kohtaamisista. Mehiläistarhurien hahmoille on olemassa reaalimaailman esikuvia, vaikka tarina onkin fiktionaalinen. Kirjassa näkyy kirjailijan omakohtainen sitoutuminen aiheeseen ja avustustyöhön, jossa on omat sudenkuoppansa.

Olen itse seurannut viime vuosien keskusteluja ja dokumentteja pakolaisten viimeaikaisista reiteistä ja haasteista sen verran paljon, ettei romaanin matkakertomus antanut minulle paljoa uutta. Sen sijaan tarinan henkinen ja psykologinen puoli oli raakuudessaan ja todenmukaisuudessaan syvällinen ja uusia näkökulmia avaava. Teos kuvaa avioliittoa, jossa kaksi syvästi traumatisoitunutta puolisoa yrittävät vain selviytyä hengissä tilanteessa, joka edelleen aiheuttaa päivittäistä stressiä, vaikka he nyt asuvatkin ”turvassa” katto päänsä päällä.

Sosiaalityöntekijä Lucy Fisherin hahmo jäi varsinkin kummittelemaan mieleeni. Tämä nuori nainen oli hermostunut ja osittain kovin epäammattimainen, eivätkä Ibrahimit tienneet, voiko kehenkään viranomaiseen luottaa.

Lefteri kuvaa hienosti sitä tilannetta, jossa aviopuolisosta tulee melkein omaishoitaja, ja jossa liiallinen fyysinen intiimiys vie suhteesta viimeisenkin eroottisen latauksen. Afralla on kuitenkin toivoa saada näkökyky takaisin, ja ehkä jonain päivänä hän tervehtyy rakkaan maalaustyönsä kautta.

Oli myös kiinnostavaa lukea tämän pariskunnan hengellisestä elämästä, sillä olisin olettanut heidän olleen taiteilijapiireihin kuuluvina vakaumuksellisia ateisteja. Islamista tulee vaikeuksien kautta kuitenkin salainen voimavara, mutta senkin ilmaisemisesta tulee mahdollinen este turvapaikan saamiseksi.

Tämä on sellainen teos, josta on kai mahdotonta selviytyä kuivin silmin. Oli tässä kuitenkin paljon muutakin sisältöä kuin nyyhkyosastoa, ja varsinkin ne mehiläisten hoitoon liittyvät pohdinnat olivat iloa tuottavia. Ateenasta Mustafa kirjoittaa liikekumppanilleen, että ”eurooppalainen mehiläinen ei voi hyvin”. Toisaalta näky Yorkshiren nummien kanervamättäistä sai miehen jaksamaan pahimmissakin paikoissa.

Paikoitellen romaani oli hieman sekava, mutta ymmärsin, että sekavuus johtui yrityksestä kertoa turvapaikan hakemisen paineista ja loogisen tarinan kertomisen vaikeuksista.

Tämä teos komppaa hyvin noita äskettäin lukemiani Victoria Hislopin Kreikka-aiheisia kirjoja, joissa käsiteltiin maan pidempää pakolaisuuden historiaa. Victoria-aukio oli merkittävä paikka ainakin yhdessä niistä, ja maan nykyolojen kuvauksessa oli paljon yhteistä kokemuspohjaa.

Aamuruskon huvilassa korkealla

Teos: Vera Vala: Aprikoosiyöt (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen ja Anniina Piiparinen

Villa Alba, eli Aamuruskon huvila, on suomalaisen Ainon pakopaikka Tolfan vuoristokylässä, ei niin kaukana Roomasta. Aino on vanhempi leskinainen, taiteilija ja taiteen kerääjä, joka tarpeen tullen majoittaa huvilassaan Suomen-sukulaisiaan. Hänellä on lämmin sydän, joka sykkii myös uusille avun tarvitsijoille, kuten työtä tarvitseville turvapaikanhakijoille.

Romaanin alkuasetelmassa Aino on joutunut onnettomuuteen kylän kuuluisilla raunioilla, ja tapahtuman syy on epäselvä. Sukulaistyttö Lauran on kuulunut tulla kylään muutenkin, mutta nyt jo varatulla reissulla on painavampi syy, eihän Ainolla ole lähiomaista kuntoutumista tukemassa.

Aino on oikeastaan Lauran isotäti, mutta Laura on oppinut pitämään häntä tätinä, sillä äidin ja Ainon ikäero on vain pieni. Lauran äiti onkin jo huomattavasti huonommassa kunnossa kuin Aino, häntä vaivaa muistisairaus, ja isä Raimosta on tullut päätoiminen omaishoitaja. Nuoruudessa Laura on tottunut viettämään kesälomia Italiassa Ainon luona, mutta tässä kyläilyssä on pitkä tauko.

Tolfan kylään liittyy Lauralla, tämän äidillä ja siskolla katkeransuloisia muistoja. Laura itse on nuorena seurustellut siellä asuvan Alexin kanssa, mutta suhde kaatui Lauran kykenemätyömyyteen tehdä päätöstä Italiaan muutosta. Jossain vaiheessa äiti ei ole enää halunnut matkustaa Tolfaan, vaan on mieluummin lomaillut Ainon kaupunkiasunnossa Roomassa. Perheen lomakuvat paljastavat jotain sen jäsenten dynamiikasta: isosisko Kati näyttää kuvissa harvinaisen synkältä, ja äiti haltioituneelta. Tämän lisäksi Laura on löytänyt vanhempiensa luota paljastavan rakkauskirjeen, joka saa hänet epäilemään, että äidillä on ollut aikanaan kuuma romanssi tolfalaisen miehen kanssa.

No, aivan näin yksinkertaisesta keissistä ei ole kyse, mutta kuvio silti liittyy paikalliseen Rossin sukuun, jotka ovat hevostilallisia. Vera Vala tunnetaan paremmin suositusta Arianna de Bellis-dekkarisarjastaan, ja tämä teos on hänen ensimmäinen ei-dekkarinsa. Vaikka tässä teoksessa ei ratkaista veritekoja, on sukujen salaisuuksissa mysteerion siemeniä. Lisäksi kirotulla hevostilalla on hämäräpuuhia, josta carabinieri on kiinnostunut. Tästä tuli mieleen, ettei dekkaristi taida helpolla päästä irti rikostarina kertojan raidoistaan, mutta tämä ei ollut millään tapaa häiritsevää.

En kokenut päähenkilö Lauraa sielunsisaruksekseni, mutta se ei estänyt kirjan lumoavasta ilmapiiristä nauttimista. Pidin myös kirjan nimeä aika imelänä, mutta se kuitenkin liittyy olennaisella tavalla kylän estetiikkaan ja juoneenkin. Kirja ei varmaan yritäkään olla muuta kuin romanttinen viihdeteos, mutta Valan kieli on paikoitellen ilahduttavan terävää, havainnot nykykulttuurin ilmiöistä oivallisia, ja sivuhenkilöissä on tarinaa rikastuttavaa syvyyttä.

Laura siis on yli kolmikymppinen ikuinen graduntekijä ja wannabe-kirjailija, joka joutuu Suomessa elättämään itseään tilitoimiston palkanlaskijana. Hänellä on haalistuva suhde suomenruotsalaisen videotaiteilija Robinin kanssa, ja muutenkin hänen elämässään tuntuu moni asia olevan menossa katkolle. Etätyön tekeminen Italiasta käsin alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta, kun Ainokin kaipaisi arjessaan apua. Romanttisen fiktion asetelmana tämä kuvio ei ole toivottoman kliseinen, vaan jopa realistinen visio tämän päivän ylirajaisista huoltosuhteista.

Kirja tarjoaa myös iloa eläinten ystäville, sillä tässä tehdään vapaaehtoistyötä löytöeläinten hoivakodissa, ja onnistuuhan Laura myös löytämään itselleen karvakaverin.

Vapaaehtoistyön lisäksi kirjassa vietetään ainakin kaksia reheviä kyläjuhlia, joista varsinkin mustan tryffelin kevätjuhla jäi mieleen herkullisena kutkutuksena. Onneksi Vala ei kuitenkaan maalaa liian idyllistä kuvaa italialaisten yhteisöllisyydestä, vaan yhteisön mosaiikkiin mahtuu myös säröjä.

Minulle tämä teos oli mieluisa virtuaalimatkakohde, ja kyllä ihan reaalimaailmassakin Tolfa alkoi kiinnostaa ainakin päiväretkikohteena. Kirjassa mainitussa kylän läheisessä Civitavecchian kaupungissa olen joskus vuonna miekka ja kirves odotellut lauttaa Sardinialle. Vaikka en ole käynyt Italiassa vuosiin, maan fiilikset ovat edelleen ihon alla, ja jos saisin nyt vapaasti valita ensimmäisen Euroopan kohteen seuraavaa reissua varten, arpa luultavasti osuisi Italiaan. Kuulun siis kirjan keskeiseen kohderyhmään, ja tämän vuoksi myös arvioni hehkutus saattaa olla hieman nurkkakuntaista.

Populismin väkivaltaosastolta

Pirjo Hassinen: Hämärän aika (Otava, 2020)

Viikonlopun lukuretkeni sattui taas olemaan populismipainotteista, niin mediaseurannan kuin romaanitaiteen saralla. Kun poliittisen väkivallan vangitut tekijät samoin kuin populismia pitkään käsitellyt kirjailijakin sattuvat olemaan samasta kaupungista, niin temaattinen yhteys faktan ja fiktion välille muovautuu luontevasti. Pirjo Hassisen äärioikeistotrilogian kolmas osa Hämärän aika on mahdollisesti vielä ajankohtaisempi kuin sen aiemmat osat, siksi, että se sijoittuu tunnistetusti hyvin Jyväskylää muistuttavaan kaupunkiin.

Teoksessaan Hassinen muistuttaa, ettei Suomessa ole vajaaseen sataan vuoteen ilmaantunut poliittisia murhia. Tilannetta hän vertaa Italiaan, jonne romaani puoliksi sijoittuu. Olisipa kiinnostavaa kuulla kirjailijalta reaaliaikaista kommenttia Keski-Suomen nykytilanteesta. Vieläkään kukaan persu tai ex-sellainen ei ole onnistunut ottamaan toiselta henkeä, mutta viime heinäkuussa poliittinen murha oli karvan varassa. Mutta Hassisen tyyliin ei ole koskaan kuulunut päivänpoliittinen kommentointi, tai esiintyminen tv:n nokkelissa uutisvisailuissa. Pointsit tästä hänelle, sillä hän kuuluu niihin kirjailijoihin, joka on koko uransa aikana antanut teostensa puhua puolestaan. Kuitenkin hänen lukijanaan koen, että hänellä on läpi trilogian ollut lupaavaa meedion vikaa.

Romaanissa on kolme eri-ikäistä miespuolista avainhenkilöä, joiden elämät liittyvät löysästi toisiinsa. Jaakko on eläkeputkea lähestyvä leskimies, jolle vaimon kuolema syöpään on ollut vaikein elämänkoulu. Hänen ainoa aikuinen tyttärensä on muuttanut Italiaan, ja on naimisissa itseään vanhemman poliitikon kanssa. Pikkuhiljaa karvas totuus paljastuu miehelle: vävypoika edustaa Italian populistipuolueista äärimmäisintä, La Vera Italiaa, jonka fasistiset kytkökset eivät jää kenellekään epäselviksi.

Tomi työskentelee myyjänä Vänttisen halpatavaratalossa, jota puoli kaupunkia boikotoi tämän omistajan natsimielipiteiden vuoksi. Hän on tyytyväinen työnantajansa myöntämiin työsuhde-etuihin, ja osallistuu mielellään epäilyttävien matujen varjostukseen vartijoiden apupoikana. Kotona hän kärvistelee rakoilevassa liitossa tarjoilijavaimonsa kanssa, joka on alkanut kuunnella enemmän suvakkityökaveriaan kuin miestään. Miehen radikalisoituminen johtuu puhtaasti seksuaalisesta turhautumisesta; mitään henkilökohtaista negatiivista kokemusta hänellä ei ole maahanmuuttajista, ei uusista eikä vanhemmista.

Jesse on puoliksi afrikkalainen valkoisen yh-äidin parikymppinen poika, jolle sekä yliopistoon pääsy että homoneitsyydestä irtipääseminen aiheuttavat päänvaivaa. Tuulettaakseen mieltään hän ottaa mielellään vastaan työtarjouksen enoltaan, joka valmistaa tuunattuja sähkömoottoripyöriä maatilallaan. Hän saa tehtäväkseen toimittaa pyörän prototyypin italialaiselle tilaajalle ajamalla sen itse paikalle Euroopan läpi. Vapauden kaiho on nuoren miehen arvojärjestyksessä tärkeämpi kuin ura ja ammatti, mutta yksin matkaavana ei-valkoisena miehenä hän saa kokea karvaita yllätyksiä saksankielisessä maailmassa.

Jukka Kalmari, omasta puolueestaan eronnut veteraanipoliitikko, häärää tässäkin teoksessa takapiruna, mutta hänen esiintymisensä tapahtuvat nyt matalalla profiililla Vänttisen myymäläketjun vappujuhlissa, simamunkin ja hodareiden katkussa. Tomille Kalmarin tapaaminen on hiipuvasta kansansuosiosta huolimatta radikalisoiva tekijä, eikä hän aikaile 30-lukulaisten muilutussuunnitelmiensa kanssa. Samaan syssyyn hän näkee aiheelliseksi kostaa vaimolleen laskelmoidusti vimpan päälle.

Romaanin juoni on vauhdikas ja kekseliäs, mutta henkilöhahmojen galleriassa on paljon karikatyyrimäisiä piirteitä. Tosin en tiedä, voisiko oikeistopopulismista kirjoittaa ilman karkeita stereotypioita. Jos ympäröivä todellisuus on karkeampaa kuin mikään sitä representoiva fiktio, silloin kirjailijan on valittava, pysyykö hän uskollisena aiheelleen vai taiteelle. Nyansoitua taideproosaa ei tästä aiheesta ole mahdollista tuottaa.

Pidin kirjassa enemmän Italian pään narratiivista kuin Suomen, sillä koin oppivani siitä enemmän. Livornossa Jaakko tutustuu myös aktiivisiin vasemmistolaisiin, ja ihastuu ikätoveriinsa, panetterian omistajaan Lauraan, joka on jo aikuisen pojan nonna. Italialaisen tarinankerronnan tasolla löysin romaanista samoja viboja kuin Elena Ferranten ja suomalaisen dekkaristin Vera Valan teoksista. Lauran ja Jaakon kömpelöhkö deittailu tuntui romaanissa ainoalta hyvältä uutiselta, joka pelasti teoksen vajoamiselta öyhötyksen murheiden laaksoon.

Arvostan Hassista suuresti tämän trilogian tuottajana, vaikka teokset eivät suoranaisesti piristä mieltä. Teoksilla on historiallista arvoa, ja niihin voi palata myöhemmin, jos reaaliaikainen lukeminen on tuntunut liian raskaalta. Uskon, että trilogian kolmas osa voi saada myös uusia lukijoita, koska se sattuu kipeästi ajan hermoon juuri nyt.

Kiintymyksen sateenvarjoista

Sitten alkoi sadeTeos: Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Miia Nuutila

Jotenkin tänä karanteeniaikana tuore kotimainen kirjallisuus on tuntunut harvinaisen tunkkaiselta, ja iloa ja turvaa on löytynyt enemmän maamme rajojen ulkopuolelle sijoittuvasta proosasta. Jokunen uudehko teos jää nyt myös raportoimatta, koska en enää muista pari-kolme viikkoa sitten lukemaani tarpeeksi tarkkaan siitä arvion kirjoittaakseni. Opettelen nyt valikoivuutta ja armollisuutta itselle, ja myös uudenlaisia lukuasentoja.

Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade tuntui alkumetreiltä saakka teokselta, johon pystyin suhtautumaan myös kriisiajan uutisvirran aiheuttaman ahdistuksen keskellä. Olen lukenut häneltä aiemmin pari lupaavaa sukuromaania, joissa karjalaisuudella on ollut oma roolinsa. Tässä uusimmassa teoksessa ei pohdita evakkouden jättämiä haavoja, mutta sukupolvien välinen kommunikaatio on siinäkin keskiössä. Teos tapahtuu samaan aikaan kahdessa kohteessa, jossain Etelä-Suomessa ja Kanariansaarilla. Varsinkin Teneriffan narratiivi inspiroi minua intiimissä karuudessaan.

Romaanissa kaksi vanhempaa rouvaa, ystävykset Paula ja Eeva, ovat mystisesti kadottaneet toisensa. Paula on eläkeaikoja lähestyvä terapeutti, joka edelleen ottaa vastaan asiakkaita, vaikka omassa elämäntilanteessakin on säädettävää. Hahmona hän on suutarin lapsi ilman kenkiä, ei nyt kuitenkaan valelääkäri, mutta ammatillisesti jokseenkin epävakuuttava. Eeva on jo eläkkeellä ja viettää vapaaherrattaren elämää Teneriffalla seuranaan nuori nigerialainen nainen Ozo, turvapaikanhakija, joka on karannut vastaanottokeskuksesta. Ozo on raskaana, ja pakoilee lapsen pikkurikollista isää, jonka läsnäolo on kaksikon keskinäistä rauhaa uhkaava. Eeva on ottanut surullisen tytön asumaan luokseen, ja Ozo haluaa toimia tämän taloudenhoitajana vastineena saamastaan suojasta ja ruoasta.

Suomen päässä Paula piilottelee avaamattomia kirjeitä Eevalta laadukkaiden nykyromaaniensa sivujen väliin. Omassa nykyisyydessään hän märehtii tyttärensä tuoretta avioeroa, ja kaipaa ex-vävyään Kasperia, jota hän ei enää saa nähdä. Vaikka hän on itsekin eronnut, hän ei täysin hyväksy tyttären perheen uutta tilannetta, jossa molemmilla puolisoilla on uudet nyksät. Ikävässään hän on myös taipuvainen kyttäämään kiikareilla uuden naapurinsa Sonjan perhe-elämää, tämän aikuisten poikien menemisiä ja tulemisia.

Ozon kertojan ääni muistutti minua yhdestä kaikkien aikojen suosikkiteoksistani, Henning Mankellin teoksesta Nimeltään Tea-Bag, jossa saavutettiin myös turvattoman karkulaisen autenttinen ääni. Jotain yhteistä teoksessa oli myös Elina Hirvosen romaanin Kauimpana kuolemasta, joka sijoittuu Sambiaan. Ozo on kouluja käynyt, älykäs nuori, joka ei kuitenkaan ole ennen maksettua Saharan aavikon läpikulkua koskaan poistunut kotimaastaan, ja hänen havaintonsa maailmasta ovat siksi hieman nurkkakuntaisia. Monessa mielessä hänen arjen selviytymistaitonsa ovat kuitenkin edistyneemmät kuin Eeva-rouvan, ja Ozo on raskaudentilastaan huolimatta joutunut usein juopottelevan vanhuksen paimeneksi vieraassa maassa.

Lähteenmäen teoksia on verrattu mm. Eeva Joenpellon ihmiskuvauksiin, mutta itse olen lukenut useamman Lähteenmäen kuin Joenpellon teoksen, joten en osaa kompata tuota havaintoa.  Psykologista silmää hänellä on useammalle kirjailijalle jakaa, ja teoksessa on myös hienoinen dekkarin siemen. Jännitys oli kuitenkin tähän muutenkin hermostuttavaan aikaan sopivaa. Jotain yhteistä tässä teoksessa on myös vastikään tv:ssä pyörineen Paratiisi-sarjan kanssa, vaikka vanhat naiset eivät tässä ole välittömän vaaran alaisia, elävät vain hieman holtittomasti.

Tänä vuonna lukemistani kotimaisista uutuusromaaneista Sitten alkoi sade on toistaiseksi vaikuttavin, ja veikkaan sille Finlandia-ehdokkuutta. Jossain vaiheessa aion lukea myös Olli Jalosen uusimman, mutta siihen joudun varaamaan kokonaisen kuukauden ja varautumaan siihen, etten taas lue mitään viikkoihin sen jälkeen.

Keltaisen talon kolmiodraamaa

Teos: Tuuli Salminen: Rannalla poika (LIKE, 2019)

Keltaiseen taloon meren rannalla muuttaa uusi perhe, jota kukaan pikkukaupungin asukkaista ei tunne. Perheen äiti on psykiatri, ja häntä haastatellaan paikallislehdessä uusista haasteistaan turvapaikanhakijoiden auttajana. Kaupungissa on juuri lakkautettu tehdas, ja osa sen tiloista on muutettu vastaanottokeskuksen käyttöön. Pinnan alla kytee katkeruus ja viha, ja sille on helppo löytää kohde uusista tulokkaista.

Tuuli Salmisen romaani Rannalla poika on ovela läpileikkaus ajastamme, jossa työttömyys, sen uhka, mielenterveyden ongelmat ja ksenofobia kulkevat käsikynkkää markettien käytävillä. Kirjan psykiatriäiti Olga ei ole missään turvassa potilaidensa yhteydenotoilta, ja hän päätyy tilanteeseen, jossa hän kirjoittaa reseptejä ilmaiseksi ja tekee luvattomia kotikäyntejä pomonsa selän takana. Olga on myös itse masentunut, ja hänellä on suuria haasteita arkensa hallinnassa. Vahvimmin minuun teki vaikutuksen koulutetun akateemisen uusavuttoman arjen kuvaus, koska tämä olisi voinut olla kuin tuokiokuva minun keittiöstäni.

Kirjassa on kauttaaltaan hienovarainen maailmanlopun tunnelma: on nimettömiä stalkkereita, talo on hajoamassa käsiin, myrskyt ovat tuona talvena ilmiömäisiä, sähköt katkeilevat, ja perheen koira katoaa. Kun rannalta löytyy hypoterminen nuori mies, jonka äidinkieli on arabia, tilanne sakenee entisestään. Kuka voi luottaa keneen, ja kenellä on vastuu kuolemanvaarassa olevan nuoren kohtalosta?

Salmisen kieli on poeettista, ja kirjan rakenne on sopivan aukkoinen. Kaikkia juonen käänteitä ei selitetä puhki, vaan lukija joutuu päättelemään asioita rivien välistä. Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei sen asetelma ollut täysin kliseinen: tässä auttaja on lähes yhtä suuressa kriisissä kuin autettava, lapset joutuvat ottamaan aikuisen roolin, eikä turvapaikanhakijoiden tarinaan liity suurta, rajoja rikkovaa romanssia. Nuoren Wael-pojan seksuaaliseen etsintään on vihjauksia, mutta teos ei kuitenkaan nouse tutkielmaksi muslimitaustaisten homomiesten tilanteesta. Etnisyyteen, uskontoon ja kulttuuriin liittyvät koordinaatit ovat kirjassa hienovaraisia, eivätkä ne pahemmin selitä henkilöiden käytöstä.

Tänä vaalikeväänä tämä romaani on äärimmäisen ajankohtainen, koska siinä käsitellään myös seksuaalirikoksia ja niiden pelkoa. Vihapuhetta, varsinkin netin välityksellä tapahtuvaa, Salminen käsittelee mielestäni paremmin kuin vaikka Jari Tervo viimeisimmässä kirjassaan. Vihaa pursuavat viestit menevät ihon alle, ja vaikuttavat kohteen arkiseen toimintaan.

Romaanina tämä on pieni, fokusoitu tarina, joka pysyy erinomaisesti lestissään. Se ei pyri selittämään puhki koko viime vuosien turvapaikanhakutilanteen ilmiötä, eikä pelastamaan koko maailmaa, vaan näyttää tavallisia ihmisiä eri tilanteissaan. Hyvää siinä on myös se, ettei se demonisoi maahanmuuttokriittisiä, joita tässä universumissa mahtuu myös ruotsinkieliseen vähemmistöön. Ihmisiä yritetään ymmärtää heidän lähtökohdistaan käsin, myös pitäen sisällä muutoksen mahdollisuuden.

Olin kirjaa lukiessa paikoitellen aidosti kauhuissani, mikä myös kertoo valitun minimalistisen tyylin tehokkuudesta. Toki sen poeettinen ympäristö ja hieno luontokuvaus auttoivat tunnelmiin uppoutumisessa. Kirja ei yleensä voi epäonnistua, kun sen tapahtumapaikaksi valitaan nurkistaan hapristunut, keltainen puutalo meren rannalla.

Tiikerikakkua ja tamburiinikasvatusta

Teos: Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä (Karisto, 2018)

Kohta viisikymppinen uraohjus Mirjami on tottunut saamaan haluamansa: ihannepainon, ylennyksiä, alati kiinnostavampia projekteja ja rakastajan, jonka kanssa nauttia neljän lajin illallisista uusimmissa trendiravintoloissa. Hän ei ole tottunut kuulemaan muistutuksia iästään, mutta eräänä päivänä hänet ulkoistetaan firmastaan tarpeettomana. Samaan aikaan pikkusisko Irmeli kuolee kaukana Pohjanmaalla ja hän menettää työsuhdeasuntonsa. 

Anneli Kanto tunnetaan paremmin suurten ja raskaiden historiallisten romaanien luojana, ja siksi on hassunhauskaa löytää hänet uudesta roolista chicklit-kirjailijana. Ihan pähkinöinä voisi edustaa tämän genren sisällä alalajeja bitch lit ja business lit – siksi, että kertojan suhde synnyinseutuunsa on poleeminen, ja siksi, että se avaa työelämän uusia haasteita ilkikurisen kriittisestä näkökulmasta. Mirjami on bitch, koska hän ei helpolla sopeudu maailmaan, jossa naisen kyvykkyyttä mitataan hänen leivontataidoillaan ja jossa aikuiset naiset suostuvat edelleen nöyryytetyiksi hikijumpassa, joka muistuttaa pahasti ala-asteen liikuntatuntia. Sitä, jossa opettajalla on kädessään tamburiini. 

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka on käynyt läpi sekä tamburiininöyryytyksen että aerobicin maailmanennätyskisat, joten olen otollista kohderyhmää tälle teokselle. Pohjanmaa-haastetta olen jo läpikäynyt blogissani aiemmin, joten tällä kertaa keskustelu kropsusta ja sinsallasta tuntui jo kotoisalta. Paikalliset kutsuvat pizzaa italiankropsuksi, ja näyttäytyminen miesseurassa paikallisessa pizzeriassa ei todellakaan jää kyläläisiltä huomaamatta. 

Teoksessa on vahva maahanmuuttajateema, sillä Mirjamin sisko Irmeli on ollut aktiivinen paikallisessa vastaanottokeskuksessa – niin aktiivinen, että hän on löytänyt rinnalleen itseään nuoremman irakilaisen miehen, Salimin. Irmelin kuoltua Salim ottaa Usva-tyttären kasvattajan roolin, ja onnistuu siinä paremmin kuin Mirjami, joka on tytön virallinen huoltaja. Kirja hiertää mukavasti persujen näkemyksiä keski-ikäisistä naisista vokkien matupatjoina – tätä aihiota voisi jopa pitää poliittisesti epäkorrektina, mutta Kanto osaa käsitellä sitä arkisesti ja hahmoja kunnioittaen. 

Pääteema kirjassa on kuitenkin maaseudun ja kaupungin mentaliteettierot. Pohjanmaan näkökulmasta tätä teemaa ovat äskettäin käsitelleet muun muassa Satu Vasantola ja Henna Helmi Heinonen suurissa ja vakavissa sukuromaaneissaan. Nämä teokset ovat järkäleitä, mutta Kanto lähestyy samaa teemaa kevyemmin. Olin jopa hämmentynyt kirjojen samansuuntaisuudesta, mutta tässä liikuttiin ehdottomasti kepeimmissä tunnelmissa. 

Pidin kirjassa eniten sosiaalitoimeen ja lastensuojeluun liittyvästä parodiasta, sillä Mirjami oli taidokas sossuslangin imitoija. Lastensuojelun ja vanhusten omaishoidon tilanteeseen kirjassa otetaan rivien välissä jopa enemmän kantaa kuin turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksiin. Kirjassa on siis aimo annos yhteiskunnallisuutta, joka ei kuitenkaan iske päälle saarnan tai tilityksen muodossa. 

Ihan pähkinöinä on nopealukuinen, nokkela ja arkinen teos, jota suosittelen varsinkin niille, jotka ehtivät lukea vähemmän. Kirja soveltunee keski-ikäisille naislukijoille, ja varsinkin niille, joilla on omakohtaista kokemusta maaseudusta. On myös kiinnostavaa huomata, että Karistolla on kaksi uutta chicklit-tekijää, jotka molemmat ovat kirjoittaneet myös vakavampaa proosaa ja joiden teemoissakin on paljon yhteistä. Eli jos pidät tästä teoksesta, voin myös suositella Amanda Vaaran tuotantoa. Molemmissa kasvatetaan kanoja ja tuskaillaan pienyrittäjyyden sudenkuopissa. 

Maahaasteessani olen nyt rastilla 4/196: Suomi. 

Ajankohtaisuuden kipukohdista

Teos: Jari Tervo: Aamen (Otava, 2018) 

Jari Tervon uusin teos Aamen on saanut täyden laidallisen huomiota lehtikriitikoilta, ja verrattaen vähän bloggareilta.  Teos vertautuu epäsointuiseksi oopperaksi nyky-Suomen poliittisesta tilasta, ja sellaisenaan hanke on mahtipontinen. Se on myös yhdenpäivänromaani, mikä tuo hyvää vaihtelua hänen edelliseen teokseensa Matriarkka, jossa käytiin läpi noin sadan vuoden sukuhistoriaa. 

Tämä teos jätti minut kylmäksi, vaikka temaattisesti se kiinnosti minua suuresti varsinkin noin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden (joita myös haittaisänmaallisiksi kutsutaan) vuoksi. Uskallan ja kehtaan sanoa sen, vaikka teos varmasti naurattaa ja viihdyttää monia. Sanon sen siitä näkökulmasta, että olen itsekin seurannut näitä piirejä miltei pakkomielteeksi asti, ja koen, että tässä ei tavoitettu toiminnan kaikkia ulottuvuuksia. Kirjassa oli myös eettinen ongelma, johon palaan hieman myöhemmin. 

Teos onnistuu yhdessä asiassa aivan suvereenisti: tämän päivän poliittisen kulttuurin ohipuhumisen ja kohtaamattomuuden kuvaamisessa. Tämä taitaa olla kirjan keskeisin ”pointti”, joten ainakin jotain hyvää. Välispiikeissä eli kansalaisten kommenteissa lapseen kohdistuvan seksuaalisen väkivallan tapaukseen oli oikeaa huumorin siementä. Nimimerkki ”Ei minulla mitään eestiläisiä vastaan” oli jopa nerokas. 

Kirja on rankkaa satiiria, ja satiirin olemukseen kuuluu, ettei lukijan tarvitse samastua hahmoihin tai pitää heistä. Näin minulla ainakin kävi: en pitänyt ainoastakaan aikuishahmosta, paitsi ehkä vähän kaapatusta historian opettaja Petruksesta, joka harrasti mikropanimo-oluita. Lasten ja nuorten näkökulmat olivat kirjassa kohtuuraikkaita, ja olisinkin voinut hyvin lukea tämän saagan pelkästään heidän näkökulmastaan. 

Itähelsinkiläisen lähiön nimeäminen Jämämäeksi on karskia, ja naapuruston tyyppien kuvaus tuntuu lähinnä klähmäiseltä eritteiden vaihdolta. Suvut ovat jääneet asumaan lähelle toisiaan, usein jopa samoihin rappukäytäviin ja kaikkialla haisee ylisukupolvinen syrjäytyminen. Toki mukaan mahtuu harvinaisia huippuyksilöitä, kuten lääkäreiksi tai poliiseiksi edenneitä, mutta hekään eivät saa napanuoraa katkaistua ”jämäjengiin”. 

Luin kirjaa vielä suht sujuvasti siihen saakka, kun punatukkainen Allahin papitar Tuomikki Tammi ilmestyi kuvioihin. Koska Tuomikin hahmo on kirjoitettu uskollisesti reaalimaailman Marjaana Toiviaista imitoiden, se herättää kysymyksiä ”ajankohtaisuuden” sudenkuopista. Miksi ainoastaan Marjaanaa imitoidaan yksi yhteen, kun vastaleirin tyypit tuntuvat fiktiivisiltä? Tuomikkia vainoava taksikuski Poika ja hänen poliisipoikansa Keplo ovat silkkaa fantasiaa, samoin kirjan pikkurikolliset ja linnakundit. Oikeasti Marjaanaa vainoaviin porukoihin mahtui juuri historian maistereita, opettajia, epäonnistuneita yrittäjiä ja muita henkilöitä, jotka vetosivat omaan kansalaiskelpoisuuteensa miekkareita järjestettäessä. Itähelsinkiläisten elämäntapaluusereiden osuus on ollut noissa piireissä hyvin pieni. Itä-Helsingissä rettelöimässä on käynyt enemmän maakuntien miehiä, näitä uusia lapualaisia, jotka pelkäävät etänä pääkaupungin ”no go zoneja”. 

Fiktion ei tarvitse muistuttaa todellisuutta, mutta olisin odottanut teokselta systemaattisempaa fiktiivisyyttä. Tuntui myös, että Tervo tuntee kuvaamiansa asuinkaupunkinsa ”hoodeja” vähemmän kuin menetettyä Inkerinmaata, jonka 20-30-luvuille sijoittuvat historialliset hahmot olivat juurevia. Ehkä Inkerinmaan kylistä on helpompi kirjoittaa fiktiota, koska niitä ei sellaisinaan enää ole, eikä siksi inkeriläistä sukutaustaa kantava ole millään muotoa ”autenttisempi” kulttuurin kuvaaja kuin lappilaistaustainen kirjailija. Itä-Helsingin ”Jämämäelle” on olemassa suora referenssi, ja mitä enemmän sen kaljabaareissa istuu, sitä vaikeampaa on kirjoittaa raakoja ja yksiulotteisia lähiöhahmoja. 

Annoin tälle teokselle Goodreadsissa kaksi tähteä. Jaksoin kahlata sen läpi juuri ja juuri, ja varsinkin teoksen haudantakaiset äänimaisemat jätin suosiolla väliin, koska ne olivat minulle tavoittamattomissa. Tiedän, että kirja aukenee eri tavalla esimerkiksi sellaisille, jotka eivät ole paljoa seuranneet kansallismielisen ”skenen” edesottamuksia Helsingin yössä.  Itselleni tämä jäi ohimeneväksi käyttökirjallisuudeksi, jonka viimeinen myyntipäivä on jo ehkä joulumarkkinoiden jälkeen, tai viimeistään ensi kevään eduskuntavaalien. Toivon mukaan. En nähnyt tässä apokalyptista ennustusta tulevaisuudesta. En vielä, sillä olen optimisti. 

Janakkalalaista huippuosaamista

KOngolainen kampaTeos: Ilkka Luukkonen: Kongolainen kampa (Otava, 2018)

Suomalaiset ekspatriaatit Brysselissä ei kuulosta kaikista seksikkäimmältä romaanin aiheelta, jos rehellisiä ollaan. Ilkka Luukkosen esikoisromaani Kongolainen kampa kuvaa muun muassa heitä, mutta myös Belgian siirtomaapolitiikkaa ja EU:n viimeaikaista pakolaiskriisiä. Lähdin lukemaan kirjaa Kongo-teeman vuoksi, ja olin juonen kanssa alussa hukassa. Alku oli varsin jaaritteleva, ja minusta tuntui erikoiselta, että näin runsassanaisella, mutta hidastempoisella aloituksella on saatu esikoisromaani suuren kustantajan seulasta läpi.

Romaanin päähenkilö, nelikymppinen insinööri Antti, on hemmetin rasittava tyyppi, jolla on vaikea äitisuhde, työllistymisvaikeuksia ja korostuneen turvallisuushakuinen maailmankatsomus. Antti on muuttanut Brysseliin perheensä kanssa taloudellisessa pakkoraossa, eikä hänen asemansa Insinöörilehden ulkomaantoimittajana lupaa kovin merkittävää urakehitystä. Antin unkarilainen vaimo Anna on opiskellut sosiaalipolitiikkaa, mutta yrittää Belgiassa luoda uutta uraa taidekauppiaana. Liitto natisee liitoksistaan, ja Antti kokee hapenpuutetta niin, että kalsarikännit Ardennien vuoristohotellissa alkavat kutsua perhe-elämän sijaan.

Keski-ikäisen pariskunnan junnaavaan arkeen saapuu shokkiefektinä Antin siskontyttö Kaisla, joka on karannut Vantaalta Brysseliin au pairiksi ja odottaa lasta kongolaiselle miehelle. Kaisla on kertojana huomattavasti kiinnostavampi ja räväkämpi kuin Antti, samaan aikaan spontaani, analyyttinen ja jopa ikäisekseen naiivi. Hän etsii elämäänsä suurempia haasteita kuin vantaalaista kaljakelluntaa siipeilijäpoikaystävän rinnalla, ja luottaa elämän kantavan. Kongolaisen Josephin kautta Antti saa uusia juttuideoita junnaavan uransa pelastamiseksi ja joutuu kohtaamaan kasvatuksestaan johtuvia tunnelukkoja ja ennakkoluuloja.

Kirjan nimeen liittyy monimerkityksistä symboliikkaa, jonka kekseliäisyydestä olin innoissani. Joseph kasvaa romaanin aikana vähemmän stereotyyppiseksi hahmoksi, vaikka onkin stereotyyppisen perinnetanssiryhmän manageri. Au pairien elämän kuvaus on huomattavasti kiinnostavampaa kuin ekspatriaattiperheiden,  ja herätti minussa omakohtaisia kaikuja menneisyydestä.

Romaanina teos on hitaasti lämpiävä, ja juonessa päästään kunnolla vauhtiin vasta toisessa puolikkaassa. Jos lukija kuitenkin jaksaa janakkalalaisen huippuosaamisen hitaan lämmittelyn, hän varmasti saa loppua kohti kokea monia yllätyksiä. Teoksena maahanmuutosta Kongolainen kampa tarjoaa laajan paletin kohtaloita, ja myös sukuromaanina se on epätyypillinen, koska keskiössä on enon ja siskontytön suhde.

Huumoria kirjassa viljellään reippaasti, ja pilkka osuu enemmän suomalaisten ennakkoluuloihin kuin afrikkalaisyhteisön elämäntapaan. Suomalaisen merimieskirkon pappi oli loistava hahmo rempseänä baarimikkona, vaikka häneen ei tutustuttu kovin syvällisesti. Antin äidin rooli suvun matriarkkana lopulta selittää suurimman osan kirjan hahmojen outouksista, ja vaikka hahmo oli liioiteltu, täytyy muistaa, että tällaisia omnipotentteja mammoja edelleen on.

Jostain syystä kirjaa lukiessani mieleeni juolahti Jarkko Tontin uusin romaani Perintö, jossa myös huseeraa vahva isoäitihahmo, ja jossa tyyppien suhde ulkomaailmaan selittyy osittain kantahämäläisillä juurilla. Romaanin Antti osoittautuu kuitenkin yllättävän kehityskelpoiseksi tyypiksi, jonka insinöörin taidoille löytyy myös sosiaalinen tilaus uudessa perhetilanteessa.

Kongolainen kampa on lämminhenkinen, kepeä veijariromaani, jossa onneksi ei ratkaista Euroopan pakolaiskriisiä, mutta sijoitetaan suomalaiset osaksi siirtolaisuuden laajempaa mosaiikkia. Pidin varsinkin siitä, että kirjan suomalaiset hahmot eivät olleet menestyneitä huippuosaajia, vaan hahmoja, jotka joutuvat kamppailemaan löytääkseen paikkansa auringon alla. Belgiaan en edelleenkään rakastunut tämän kuvauksen pohjalta, mutta Ixellesin lähiössä voisin joskus käydä.

 

Ankeutus on mielenmaisema

IMG_1902.JPGTeos: Camilla Grebe: Lemmikki

Kustantaja ja vuosi: Gummerus, 2018

Kääntäjä: Sari Kumpulainen

Sivumäärä: 507

Mistä sain: Kustantajalta

Ruotsalaisen Camilla Greben dekkarit ovat olleet hyvin tapetilla, kiitos Gummeruksen markkinoinnin. Viime vuonna osallistuin bloggareiden Grebe-haasteeseen, ja sen kunniaksi sain hänen uutuusteoksensa Lemmikki kirjailijan itse signeeraamana. Lämmin kiitos muistamisesta, vaikka minulla olikin muiden kiireiden vuoksi haasteita hakea tätä kirjajärkälettä postista.

Onneksi hain, sillä kirja ei voisi olla ajankohtaisempi. Ruotsin vaaleja seurasimme viime viikolla, eikä Ruotsidemokraattien menestys tullut kenellekään yllätyksenä. Greben teoksessa tämä mielenmaisema tulee oivasti esille, vaikka itse puolueen nimeä ei mainitakaan. Grebe kuljettaa lukijansa tyypillisimmälle mahdolliselle oikeistopopulismin kannatusalueelle, Södermanlandin maakuntaan, jossa sijaitsee fiktionaalinen Ormbergin rautaruukkikylä.

Ormbergissä on joskus ollut töitä kaikille, mutta kylä on autioitunut 1990-luvulta saakka. Siellä asuu vain eläkeläisiä, syrjäytyneitä, saksalaisia elämäntapaintiaaneja ja yksi hevosfarmariperhe Tukholmasta. Siellä on jo ollut pakolaisten vastaanottokeskus 1990-luvulla, joka otetaan uudelleen käyttöön syksyllä 2015. Ilmapiiri suhteessa uusiin arabitulokkaisiin on kireähkö, eikä kukaan usko heistä olevan kuollutta kylää elvyttämään. Jotkut kylän joutomiehistä lietsovat jihadismin pelkoa, mutta suurimmalle osalle heistä jihadismi on liian vaikea sana.

Kirjassa nuori poliisi Malin palaa kotikonnuilleen selvittämään vuonna 1993 tapahtunutta lapsenmurhaa. Hän on itse ollut ruumiin epäonnisena löytäjänä vuonna 2009, ollessaan teini ja puskajuopotellessaan kavereiden kanssa. Tutkinnat aloitetaan uudestaan, sillä rikos ei ole edelleenkään vanhentunut. Malin lähetetään tiiminsä kanssa paikan päälle ja he perustavat konttorin kylän rautille hylättyyn kauppaan. Se harmittaa teinejä, koska he menettävät yhden juopottelumestan.

Toisena pääkertojana on 15-vuotias poika Jake, jonka äiti on kuollut syöpään ja isä on työtön alkoholisti. Jake etsii itseään pukeutumalla äitinsä juhlamekkoihin ja varastamalla siskonsa meikkejä. Ormbergin todellisuudessa tämä on kuitenkin suicidaalista, sillä jo pienimmästä poikkeamasta saa homon leiman otsaansa. Ormberg kuuluu kiväärivyöhykkeelle, jolla perinteiset perhearvot ovat totisinta totta. Paikalliset naiset ottavat miehikseen vaikka kuntoutuvia pedofiilejä, jotta pystyisivät täyttämään ydinperheen normin. Transvestitismi tai transsukupuolisuus ovat käsittämättömiä ilmiöitä, eikä Jake voi tulla ulos kaapista kenellekään.

Kolmas, vähemmän äänessä oleva kertoja on Greben edellisestä teoksesta tuttu profiloija-Hanne, joka jo kuusikymppisenä kärsii alkavasta alzheimerista. Hanne on edelleen töissä, vaikka muistisairaus rajoittaa jo pahasti hänen arkeaan. Hän on juuri ollut lomalla unelmiensa Grönlannissa miesystävänsä kanssa, mutta ei muista paljoa tapahtumista matkan jälkeen. Ormbergissä tapahtuu romahdus hänen kunnossaan, ja myös hänen miesystävänsä Peter katoaa.

Eniten pidin Jaken hahmosta ja nuorisonäkökulmasta, joka limittyy myös Malinin oman kasvutarinan kanssa. Sateenkaariteema on osattu tässä ujuttaa juoneen ovelasti, niin, ettei siitä tule sormella osoittavaa tai eksoottista. Paljetteja rakastavia poikia kun on vähän kaikkialla, ja joillekin heistä se on yksi elämänvaihe.

Lemmikki on kerronnaltaan runsas, mutta teemaltaan hyvin koossa pysyvä, koukuttava dekkari. Luin tämän järkäleen miltei yhdessä illassa, sillä teksti pakotti niin tekemään. Maahanmuuttoteemasta en sinänsä oppinut mitään uutta, enkä syrjäkylistäkään, mutta rikosjuoni oli omaperäinen, eikä lainkaan ennalta-arvattava. Poliisi-Malinin oma mielenmaisema muuttuu tarinan aikana, hänellähän on alussa melko ”persuja” mielipiteitä, joita hän joutuu pitämään sisällään ammatillisista syistä. Tutkintatiimissä ei ole yksimielisyyttä monikulttuurisuuden ihanteista, ja omalla tavallaan Grebe kutsuu lukijoitaan ymmärtämään ormbergiläisiä.

Ormbergiläisyys on asenne, joka voi tarttua kenen tahansa meistä.

Lemmikki sai Ruotsin parhaan rikoskirjan palkinnon vuonna 2017, enkä ihmettele syitä. Pidin tästä enemmän kuin Tukholmaan sijoittuvasta esikoisesta Kun jää pettää alta, vaikka se oli trendikkäämpi ja liikkui tutummassa miljöössä. Arvostin myös sitä, että tässä vaihdettiin maisemaa ja osittain myös patteristoa. Jos Grebe kirjoittaa kirjasarjaa, ei hän ainakaan perusta sitä helppoon toistoon ja maneerien kierrätykseen. 

Dekkarina Lemmikki kuuluu yhteiskunnalliseen päähän, ja rikosten raakuuden suhteen se on keskikastia. Poliisin työtä ja tutkintaa teokseen mahtuu paljon, eli se on perinteisen poliisivetoinen. Raikasta ja ansiokasta on juuri tuo yhteiskunnallisuus, sillä siihen voivat tarttua monenlaiset lukijat, myös nuoret ja Ruotsia vähemmän tuntevat. Perusruotsalaisesta kulttuurista kirjassa on mukana lähes kaikki ”klassikot”, kuten joulun ajan sahramipullat, eikä tässä ole yhtään hipsteriyteen viittaavaa elementtiä.

IMG_1901