Annie Ernauxin lyhyet erikoiset

Teokset: Annie Ernaux: Äidistä/Isästä. (Gummerus, 2022)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

Viime torstaina seurasin taas tapojeni mukaan Nobelin kirjallisuuspalkinnon julistamista, ja vaikka toivoin palkintoa Haruki Murakamille tai Salman Rushdielle, sen osuminen Annie Ernauxille (s.1940) tuntui sekin perustellun hyvältä. Tänä vuonna olenkin lukenut häneltä jo kolme suomennettua teosta, Vuodet tammikuussa ja nämä kaksi lyhyttä muistelmaa nyt palkinnon julistamisen jälkeen.

Kuuntelin nämä ”lyhyet erikoiset” putkeen, ja koska tarinoissa on jonkun verran päällekkäisyyttä, en erittele tekstejä. Kirja isästä on julkaistu vuonna 1983, ja äidistä vuonna 1987. Ernauxin isä kuoli vatsasyöpään lyhyen sairastelun jälkeen, mutta äiti sairasti Alzheimeria pitkään ja eli hoitokodeissa ja sairaalan kroonikko-osastolla. Tietoisuus Alzheimerin erityispiirteistä ei ollut vielä kovin kehittynyttä 80-luvulla, joten siitä näkökulmasta Ernauxin tapa kuvata äitinsä persoonan hiipumista on varmasti ollut arvokasta tuossa ajassa.

Ernaux’n vanhemmat saivat Annien keski-ikäisinä menetettyään ensin esikoistyttärensä kulkutautiin 1930-luvulla. Varsinkin perheen isää riivasi syyllisyys lapsen rokottamatta jättämisestä, ja kuolintapaus syvensi äidin sisäsyntyistä uskonnollisuutta.

Perheellä oli lähikauppa Yvetotissa, Normandiassa, ja asiakaskunta koostui työväenluokkaisista perheenemännistä, joista moni joutui ostamaan ruokaa tilille. Hänen äidilleen asiakaspalvelu oli elinehto, joten Annie kasvoi kaupan takahuoneessa oppien säännöstelemään omia tarpeitaan ja puheitaan. Pariskunnan alkuperäinen suunnitelma oli pitää kauppaa yhdessä, mutta se ei elättänyt molempia, joten isä joutui siirtymään rakennustöihin. Annien äidille kaupan pitäminen oli unelman täyttymistä, sillä hän oli päättänyt pysyä erossa maataloustöistä, eikä aiempi kokemus työstä margariinitehtaassa vakuuttanut.

Kiinnostavaa kirjoissa on normandialaisen työväenluokkaisen perhekulttuurin kuvaus, johon varmasti moni suomalainenkin lukija voi samastua. Ernaux tekee luokkahypyn naimalla bordeauxlaisen valtiotieteilijän, jonka tausta on kulturellin keskiluokkainen. Hänen äidilleen tyttären ”eteenpäin meneminen” ei ole mikään mörkö, eikä tyttären ja vanhempien välille muodostu ylitsepääsemätöntä kuilua tämän siirryttyä akateemiseen maailmaan. Mutta reissuillaan kotipuoleen Annie alkaa huomata eri tavalla paikallisen diskurssin, alituisen kailottamisen, kolistelemisen ja asioiden meluisan toimittamisen.

Annien äidillä on kuitenkin lukuhalua, mutta hän kuuluu niihin ihmisiin, joiden on tarkastettava ensyklopediasta, kuka oli Vincent van Gogh. Muutettuaan vanhoilla päivillä tyttärensä luo auttamaan tätä taloustöissä hän alkaa lukea sujuvasti Le Nouvel Observateuria. Hän opettelee myös ne keskiluokkaiset taloudenhoidon salat, jotka eivät kuuluneet perheen oman huushollin hoitoon, kun Annie oli lapsi.

Nämä teokset ovat helmiä siksi, että Ernaux onnistuu tiivistämään muutamaan kymmeneen sivuun valtavan määrän normandialaista paikallishistoriaa. Ja kyllähän näissä kuvattu 1980-luvun meininkikin alkaa jo tuntua historialliselta.

Kiinnityin nyt enemmän Annien äidin tarinaan, vaikka kuuntelin molemmat. Sain tästä äitihahmosta rehevän, moniulotteisen ja muuntautumiskykyinen vaikutelman, ja tuntui, että Ernauxin motiivi kirjoittaa vanhemmistaan ei ole ollut ainakaan lapsuuden traumojen purkaminen, vaan tuon sukupolven kokemusten ymmärtäminen heidän omista ehdoistaan käsin.

Paljon puhetta luokka-asemasta

Teos: Noora Vallinkoski: Koneen pelko (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Aloitin Noora Vallinkosken toisen romaanin kuuntelemisen elokuussa, koin sen maailman liian nuhjuiseksi, mutta päätin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt lokakuussa, kun valo on vähenemässä. Minulle Vallinkosken esikoisteos Perno Mega City (2018) oli kaikesta nuhjuisuudestaan huolimatta suuri elämys, eli turkulaiset lähiömaisemat kyllä kiinnostavat.

Tässä romaanissa nuori Johanna on muuttamassa pois kotoa, vaikka hänellä ei ole opiskelupaikkaa. Hän on kasvanut turkulaisessa lähiössä työväenluokkaisessa ydinperheessä. Isoveli Jere toistaa elämässään omalla tavallaan työväenluokkaista käsikirjoitusta. Hän on perustanut perheen nuorena, ja elää tavallista lähiöelämää Suskin ja Jacksonin kanssa. Vanhemmat ovat eronneet Johannan teini-iässä, ja aikaa vietetään enemmän isän kuin äidin luona.

Johanna työskentelee Kauppahallin lounaskahvilassa, ja kokee kuuluvansa sukunsa naispuolisten palvelijoiden ketjuun. Hän on kuitenkin päässyt pois Aukosta, joksi hän kotilähiötään kutsuu. Isä ja veli pitävät Johannaa henkisenä petturina, kun hän on uskaltanut aloittaa aikuisen elämänsä muualla.

Jereä on kasvatettu paikallisella jäähallilla, mutta päihteet alkoivat kiinnostaa tätä siinä vaiheessa, kun pelaamisesta olisi pitänyt alkaa tehdä uraa. Kiekko on perheen miehille omanlaisensa uskonto, jonka kautta isä on etsinyt kadotettua arvostusta. Jäähallin rituaaleja ja kirjoittamattomia sääntöjä Vallinkoski kuvaa tarkasti. Perheen työväenluokkaisessa arvojärjestyksessä 1980-90-luvuilla olisi kai kuitenkin ollut sula mahdottomuus, että tyttöä olisi kaavailtu lätkätähdeksi.

Jeren perheen joutumista lastensuojelun asiakkaaksi kuvataan ikään kuin se olisi väistämätöntä. Molemmilla vanhemmilla on päihdetausta, ja perhetyö tuntuu tarttuvan varsinkin Jeren epävarmuuteen isänä. Kun Jackson-pojan epäillään nielleen kokonaisen pikkuauton ollessaan isän hoivissa, perheen seuraamista tehostetaan.

Johannalla ja Jerellä on välillä syvällisiäkin keskusteluja, ja molemmilla on orastavaa kiinnostusta maailmanpolitiikkaan. Jeren kaukaisena haaveena on lähtö Israeliin kibbutsille, ja sisarukset tietävät, millainen filosofi on Amartya Sen. Mutta jostain syystä lähiön Aukko onnistuu aina nielemään maailmalliset haaveet.

Pidin kirjassa varsinkin maahanmuuttajasivuhahmoista. Virolainen rekkakuski Olev ja Mammutti-pizzerian omistaja Ibun jaksavat välittää myös suomalaisista kantapeikoista, ja välillä pizzeria suljetaan surun vuoksi, jos joku asiakkaista kuolee. Ibun tosin onnistuu itsekin muuttamaan Aukosta läheiselle omakotialueelle, mutta yhteys asiakkaisiin säilyy edelleen lämpimänä.

Kirjan nimi on sopivan monimerkityksinen, sillä se viittaa niin teollisuuden murrokseen, hahmojen puutteellisiin ATK-taitoihin kuin konemusiikkiin. Yhteiskunnallinen rakennepuhe voi joko ihastuttaa tai vihastuttaa, mutta en ainakaan kokenut Vallinkosken luokka-analyysia liian kirjaviisaana.

Olen iloinen siitä, että tartuin teokseen toisen kerran, sillä yritys oli vaivan arvoinen. Ensimmäisellä lukukerralla en oikein pysynyt teoksen juonessa tai rakenteessa mukana, vaikka itse aihepiiri tuntui kiinnostavalta. Toisella luku/kuuntelukerralla teksti vetikin jo sitten aivan maagisesti.

”Hoopot”, nuo rapakontakaiset kapinalliset

Teos: Jenni Stammeier: Suomalaiset junapummit. Kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla (Docendo, 2020)

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Lähdin etsimään toista Kanadan-siirtolaisuudesta kertovaa romaania, ja päädyin seuraamaan neljän nuoren miehen eeppisiä junaseikkailuja tietokirjan muodossa. Tietämättä etukäteen paljoa amerikkalaisesta junapummi-ilmiöstä tämä teos on mennyt minulta ohi, vaikka siinä käsitellään monia teemoja, joista olen ollut pitkään kiinnostunut. Teos komppaa myös hienolla tavalla juuri lukemaani romaania suomalaisista piioista Kanadassa (Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas) : se kertoo suomalaisten siirtolaisten sukupuolitetusta työnjaosta, ja nuorten miesten valinnoista tilanteissa, kun haluttua työtä ei ollutkaan tarjolla.

Teoksen päähenkilöt, Hanski, Arvi, Siukku ja Oskari lähtivät kaikki matkaan Pohjanmaalta alle 20-vuotiaita ja kielitaidottomina. Oskari lähti Yhdysvaltoihin 1890-luvulla pakoon erään tappelun seurauksia, muut pojat lähtivät Kanadaan seikkailunhalusta ja lähipiirin esimerkeistä. 1920-30-luvun vaihteessa todennäköisin siirtolaisuuden kohde oli Kanada, sillä Yhdysvallat oli rajoittanut tulijoiden määrää huomattavasti. Moni lähti matkaan tietämättä tulevasta maailmanlamasta ja massatyöttömyydestä, ja laivayhtiöilläkin oli oma lusikkansa pelissä.

Jenni Stammeier sai vinkkiä aiheesta ystävältään, jonka sukulaismies Hanski oli nauhoittanut muistelmiaan C-kaseteille ennen kuolemaansa 1970-luvulla vaimoltaan salaa. Hanski oli ollut muutaman vuoden junapummina, mutta palannut Suomeen ja elänyt kunniallisen elämän pienyrittäjänä Kauhavalla.

Junapummius ei ollut Pohjois-Amerikassa mitään satunnaista, romanttista kulkemista, vaan melkein järjestäytynyt ilmiö, joka johti kokonaisen alakulttuurin muodostumiseen. Ilmiötä on tutkittu monipuolisesti, ja myös sen tutkimisessa ja muussa raportoinnissa on ollut kirjavia poliittisia motivaatioita. Tavallaan kulkurius ja liikkuva kausityöläisyys kuvastaa amerikkalaista vapauden eetosta, mutta samalla hobo-ilmiötä on pyritty diagnosoimaan psyykkiseksi sairaudeksi.

Kirjan suomalaiset nuoret miehet eivät jo puutteellisen kielitaitonsa vuoksi olleet ensimmäistä kertaa junakyytiä pummatessaan olleet tietoisia ilmiön poliittisista merkityksistä, vaan lähtivät tien päälle köyhyyden ja epämääräisen työllisyystilanteen sanelemasta pakosta. Yhdestä heistä, Oskari Tokoista, tuli myöhemmin SDP:n poliitikko, ministeri ja siirtolainen toista kertaa. Muut miehet eivät olleet julkisuuden henkilöitä, mutta kirjassa seikkailee muita, tunnetumpia sivuhahmoja, jotka vaikuttivat tavallisten ihmisten radikalisoitumiseen.

Tiesin ennen kirjan luentaan paljon Emma Goldmanista, jonkin verran radikaalista ammattiliitosta IWW (International Workers of the World), ja vähän Hiski Salomaan laulujen taustoista. Olen myös aikoinaan lukenut Varpu Lindströmin tutkimista ”uhmattarista”, joihin kuului tässä kirjassa mainittu Sanna Kannasto. Stammeier nimittäin etsii naispuolisen suomalaishobon hahmoa, mutta ei löydä sitä kunnolla. Sanna Kannasto oli paljon matkustava, radikaalin punainen agitaattori, jonka matkoissa oli hobo-elämää läheneviä piirteitä, mutta hän ei kuitenkaan heittäytynyt päämäärättömän ajelehtimiseen preerioiden halki, vaan matkusti aina paikkoihin, joihin hänet oli kutsuttu – ja enimmäkseen matkalippu kourassaan.

Eniten minua inspiroi kirjassa mainittu T-bone Slimin eli Matti Huhdan hahmo. Tämä keskipohjalainen kansanlaulaja, lyyrikko ja aktivisti on vaikuttanut paljon myöhempään folkperinteeseen, eikä hänen vaikutuksensa jäänyt pelkästään suomalaisen yhteisön iloksi.

Reissuromantiikan ohella kirjaan mahtuu rankkoja köyhyyden kuvauksia, ja painavaa sanaa junapummaamisen hengenvaaroista. Minulle Kanadan historian tuntemus on rajoittunut lähinnä Ontarion provinssiin, joten en tiennyt, kuinka paljon suomalaisia siirtolaisia asui aikanaan ranskankielisen Quebecin puolella, ja kuinka vaikeissa asemissa monet elivät mm. Montrealin kaupungin seudulla.

Innostun harvemmin näin kokonaisvaltaisesti tietokirjasta, ja koen, että tässä teoksessa oli usean romaanin ainekset. Sain kirjasta myös paljon uusia lukuvinkkejä, tosin kaikki suomalaisten siirtolaisten historialliset tuotokset eivät ole helpoimmin löydettävissä. Eniten edelleen kiinnostaisi heidän romaanikirjallisuutensa.

Oman elämän käärepapereissa

Teos: Annie Ernaux: Vuodet (Gummerus 2021)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

On kunnianhimoista kirjoittaa tiivis elämäkerta, johon mahtuu lähes 70 vuoden elämä ranskalaisena työväenluokkaistaustaisena feministinä. Tämä elämä ei kuulosta Simone de Beauvoirin kaltaiselta filosofian supertähden elämältä kahviloiden paraatipaikoilla, eikä Marguerite Durasin kaltaiselta melankoliselta, viininhuuruiselta haahuilulta yksinäisissä merenrantahuviloissa, vaan elämältä tavallisten ihmisten maailmassa, jossa kirjailijan urasta haaveilevalla naisella on edelleen elämän valintoja rajoittavia, yhteiskunnan sanelemia reunaehtoja.

Kirjaan tarttuessani en tiennyt paljoa Annie Ernauxista, sen verran kaukana olen elänyt ranskalaisen kulttuurielämän uutisista. On oireellista, että tämän hittikirjan julkaisun ja suomennoksen välillä on 13 vuotta aikaa. Suomessa julkaistaan ranskalaisesta nykykirjallisuudessa eniten chicklitiä ja dekkareita; ”vakavampi” kirjallisuus ei massoja enää kiinnosta kuten aiemmin, kielimuurinkin yli. Ernauxin teos on tuulahdus jostain vanhemmasta kirjallisuuden maailmasta, jossa tietyt klassikkoteokset kuuluvat ikäpolvikokemukseen, ja jossa painokset myyvät yli kvartaalitalouden määrittelemän hyllyelämän.

Teoksen aika-akseli ulottuu vuodesta 1941, jolloin Annie on yksivuotias vuoteen 2006, jolloin hän on 66-vuotias yhden syövän selättänyt isoäiti, jolla on jo toinen nuorempi miesystävä. Ero lasten isästä on otettu nelikymppisenä, ja vasta sen jälkeen hän on voinut ryhtyä kirjailijaksi. Ennen tätä hän on elänyt sovinnaista pikkuporvarillista elämää opettajana ja virkamiehen vaimona talossa, johon valitaan kangastapetteja hyvällä maulla ja tarjoillaan epäileville vanhemmille avokadoja ja fondueherkkuja ja keskustellaan kaikkitietävästi talojen lämmityslaskuista.

Lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy suloisen kirpeitä muistoja, jotka tuntuvat historiallisilta jo parin vuosikymmenen viiveellä. Annie kasvaa työväenluokkaisessa perheessä, joka onnistuu perustamaan oman kaupan tyttären nuoruudessa. Tätä taustaa hän häpeää lukiossa ja yliopistossa, mutta palaa silti viikonloppuisin vanhempiensa luo ikuisine pyykkikasseineen. Lasten kasvatus on vielä 1950-luvulla katolisen maailmankuvan sanelemaa, seksuaalisuus on tabu ”kunnon perheissä”, ja naisen on esitettävä kunnollisuuttaan, vaikka pääsisi opiskelemaan ja tekemään näin luokkanousun. 1960-luvulla pelätään edelleen eniten raskaaksi tuloa avioliiton ulkopuolella, mutta muuten arvomaailma on alituisessa mylleryksessä.

Kirjassa käydään läpi paljon sellaisia Ranskan, Länsi-Euroopan ja laajemman maailman tapahtumia, jotka taatusti resonoivat myös suomalaisessa lukijassa. Yleisen historian paljous myös hämmentää: kirjassa tunnutaan tietoisesti etsittävän yhteisiä sukupolvikokemuksia, ei niinkään porauduta Annie-nimisen yksilön psyyken syvyyksiin. Toki hän on syvästi kokeva, ja myös ennakkoluulottomasti uusia asioita kokeileva airut, mutta hän on myös perheensä jäsen ja sukutaustansa edustaja. Hän on opiskellut maakunnan vaatimattomassa yliopistossa, jossa Freudin siteeraamisesta ei ole saanut lisäpisteitä, päinvastoin. Ja vaikka hän on avioeronsa jälkeen siirtynyt asumaan Pariisiin, hänessä on edelleen paljon juurevaa maakunnallisuutta.

Olisin halunnut keskustella tästä kirjasta edesmenneen äitini kanssa, joka olisi taatusti lukenut tämän kirjan suuremmalla innolla kuin itse tein. Tässä oli paljon samoja elementtejä kuin vanhempieni ja isovanhempieni elämissä, vaikka tulemme eri maista ja kulttuureista. Kirjassa kuvattu normandialainen työväenluokkaisuus ei tunnu kovin kaukaiselta, vaikka valtaväestön uskonto on eri ja muistot toisesta maailmansodastakin eroavat. Eniten nauroin kirjassa maalaismummille, joka pieraisee junassa natsisotilaille, kun ei muuten pysty ilmaisemaan vastustustaan vieraan vallan miehitykselle.

Kirjassa muutenkin esitellään sellaista ranskalaista kulttuuria, joka usein jää paitsioon. Siinä seikkaillaan tavallisen kansan markkinoilla, tavataan maanisia helppoheikkejä, eksytään valtavissa hypermarketeissa, joissa jokaiseen jogurttiin on lisätty valtava määrä keinotekoisia vitamiineja. Näiden ihmisten päivittäinen ruokailu on kovin muovista – kaukana ovat lähiruokatorit ja gourmet-ravintolat. Tässä maailmassa keski-ikäiset pariskunnat yrittävät palauttaa liekin aviovuoteeseensa katsomalla yhdessä pornoa, kun taas Annie etsii ”palimpsestikokemuksia” eli eri aikakausien päällekkäisyyttä nuorempien miesten kiihkeästä syleilystä.

Ernauxin kertojan sävy on säälimättömän analyyttinen, jonka monet saattavat tulkita kylmyydeksi tai tunteettomaksi. Itse en nähnyt sitä sellaisena, sillä onhan tässä kuvattu myös aidosti onnellisia hetkiä ja kiintymystä läheisiin, varsinkin lapsiin. Mutta joudun sulattamaan tätä lukukokemusta, en antautunut sen tenhoon välittömästi. Ehkä siitä puuttuu ihan tietoisesti se tietynlainen ranskalaistyylinen kepeys, flirtti tai erotisoitu mystiikka, joka usein myy miljoonapainoksia kaupallisilla markkinoilla.

Erityistä plussaa annan kirjassa siirtomaahistorian purkamiselle, muslimitaustaisten siirtolaisten aseman käsittelylle ja lähiömaisemien esittelylle. Näissä oli myös sosiologista antia, ja kirjassa annettujen vinkkien kautta voi syventää tietämystään vaikka siirtolaisten kielimaisemista tai ramadanin vieton kaupallistumisesta. Lähtisinkin mielelläni Annie Ernauxin kanssa Pariisin lähiön hypermarketiin tutkimaan Eid-koristeita ja halal-hyllyjen välejä.

Kaikkien näiden käärepapereiden, omien ja vieraiden, alta paljastuisi ehkä yhteinen tarina, postmodernin arjen tilkkutäkki, jossa pyhä, kaupallinen, maallinen ja ruumiillinen tulisivat luovalla tavalla yhteen.

Nuoren työläisparin kujanjuoksu

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveig ja Jussi (WSOY, 1973)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Jatkoa edelliseen postaukseen, eli käsittelen tässä jatko-osaa teokseen Solveigin laulu. Teokset voi toki lukea toisistaan erillisinä, mutta tämän kakkososan ymmärrys voi jäädä ohuemmaksi, ellei ole lukenut ensin päähenkilö Solveigin kasvutarinaa.

Tämä romaani sijoittuu 1960-luvulle, ja sen keskiössä on pääkaupunkiseudulla omaa paikkaa etsivä nuoripari, joista molemmat ovat jääneet yksin maailmaan ilman perhepiirin tukea. Jussi ja Solveig ovat tavanneet lähes viattomasti Helsingin keskustan lounasbaarissa, ovat seurustelleet ja tutustuneet toisiinsa ajan kanssa, ja suhtautuvat yhteiseen tulevaisuuteen vakavin mielin. Varsinkin Solveigille on tärkeää osoittaa, että tasapainoinen, rakkauteen perustuva parisuhde on mahdollista, koska hän on jäänyt ilman tätä mallia omassa lapsuudessaan.

Naimisiin mennään maistraatissa lähinnä asunnon saamisen vuoksi noin parikymppisinä. Kumpikin osapuoli kokee olevansa ateisteja, ja varsinkin Jussi pilkkaa avioliiton instituutiota, mutta käytännön syistä rakkauden on taivuttava oman aikansa normeihin. Ennen naimisiin menoa Jussi on ollut itseoppinut älykkö, joka on viettänyt aikaa filosofian keskustelupiireissä, mutta naimisiin mentyään miehen lukuhalut ehtyvät.

Pari ehtii elää saman katon alla yli vuoden ennen kuin Solveig tulee raskaaksi. Jussin työtilanne on koko ajan heikompi kuin Solveigin, vaikka kummatkin ovat yhtä kouluttamattomia. Solveig on käynyt vuosikausia samassa insinööritoimistossa ja edennyt siellä konttoristiksi. Siistit sisätyöt sopivat Solveigille, mutta valitettavasti konttoristin palkka ei riitä elättämään kasvavaa perhettä, varsinkaan kun Jussin tuloista ei ole koskaan varmaa takuuta. Raskausuutinen ei siis olekaan iloinen perhetapahtuma, vaan perheenlisäys alkaa nostattaa Jussissa kohtuuttomia paineita.

Pariskunnalla on varaa asua vain alivuokralaisina muiden nurkissa. He ehtivät asua kahdessa kodissa Espoossa, joista ensimmäisen kuvaus oli tragikoominen. Myöhemmin Solveig päätyy asumaan yksin pienen poikansa kanssa Vantaalle, jossa asumisolot kurjistuvat entisestään. Töissä käydään julkisilla kulkuneuvoilla järjettömän kaukana, eikä varsinaista vapaa-aikaa ole lähes ollenkaan.

Romaani kertoo 1960-luvun kaupunkilaisista nuorista, jotka ovat jo kuulleet sukupuolten tasa-arvosta, mutta tästä huolimatta Jussi päätyy käyttäytymään perityn miehen mallin mukaan kotitöitä ja lastenhoitoa vältellen ja omaa kohtaloaan surkutellen. Toki mies on myös masentunut, ja on aiemmin pyrkinyt pakenemaan tätä rakastumisen aiheuttamaan kuohuntaan. Hänellä ei kuitenkaan ole vielä parikymppisenä minkäänlaista kapasiteettia perhe-elämään, ja monella tapaa hänen tekemänsä ”hatkat” ovat ennalta-arvattavat.

Puolet romaanista kertoo Solveigin yksinhuoltajaelämästä pesulan työntekijänä. Solveigin lapsenhoitojärjestely on varsin omintakeinen, ja ymmärrettävistä syistä se ajautuu kriisiin. Sinkkonen onnistuu tässä romaanissaan tuomaan esiin monia yhteiskunnallisia kipupisteitä, kuten puutteellisen asumisen, vuokramarkkinoiden kusetukset, päivähoidon epämääräiset kuviot ja yksinhuoltajien kohtuuttomat työtaakat. Toki teos kertoo osuvasti myös ajasta, jolloin ehkäisykeinot olivat edelleen rajalliset, eikä varsinkaan miehillä ollut suurta intressiä koko aiheeseen.

Tässä kirjassa en enää jaksanut innostua perheriidoista, kun niitä mahtui jo ykkösosaan mittavasti. Sen sijaan koin, että pesulan naisten ryhmäkohtauksissa oli suurta draamallista potentiaalia. Tuulikki-nimisen työkaverin hahmo oli myös kiinnostava, ja hänen kauttaan päästiin sille avoimen vasemmistolaiselle tasolle, mitä Solveigin laulusta ei löytynyt.

Henkilökohtaisesti tämä teos puhutteli minua pääkaupunkiseudulla joskus asuneena yksinhuoltajana siitä huolimatta, että oma tilanteeni oli silloin varsin erilainen kuin Solveigin. Olisin varmasti ollut näistä kirjoista vielä enemmän liekeissä 20 vuotta sitten kuin nyt, mutta nytkin ne toivat paljon uusia näkökulmia perheiden ja parisuhteiden tunneilmapiirin historiaan.

Hurja sukupolvikokemus

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu (WSOY, 1970)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Solveig on puoliksi ruotsinkieliseen helsinkiläiseen työväenluokkaisen perheeseen 1930-luvulla syntynyt tyttölapsi, jolle elämä ei ole jakanut helpoimpia kortteja. Perhe asuu isovanhempien luona kantakaupungissa yleiseen asuntopulaan viitaten, mutta tilanteeseen vaikuttaa myös isän juoppous ja äidin työn vieroksunta. Isovanhemmat käyvät töissä, ja osan aikaa elättävätkin Solveigin, joka ei saa riittävästi huolenpitoa itsekeskeisiltä, tuulella käyviltä vanhemmiltaan.

Kun lähdin kirjaa lukemaan, en tiennyt siitä paljoa, ja näin pystyin uppoutumaan tarinaan tuorein silmin. Lassi Sinkkonen (1938-1976) oli nuorena itsemurhan tehnyt kirjailija, joka ennen kuolemaansa niitti menestystä varsinkin tällä romaanilla. Sinkkonen tunnettiin vahvan vasemmistolaisista näkemyksistään, ja hän tituleerasi itseään proletäärikirjailijaksi, koska hän teki ruumiillista työtä kirjailijanuransa ohessa.

En usko kirjan olleen menestys siinä käsiteltyjen poliittisten näkemysten, vaan psykologisen silmän vuoksi. Tässähän muun muassa käsitellään toista maailmansotaa pienen lapsen silmin. Romaanissa on takuulla ollut yhteistä jaettavaa kokemuspintaa oman ikäluokkansa aikuisille, eikä Sinkkosen kirjoitustyyli ole mitenkään dogmaattisen poliittinen. Vahvasti työväenluokkainen se on, mikä tarkoittaa tarkkaa työ- ja asumisolojen kuvausta.

Romaanin rankin ulottuvuus on Solveigin äitisuhde. Äiti Saara hylkää lapsensa ja lähtee toisen miehen matkaan tämän ollessa sylilapsi, ja palaa kuvioihin tämän ollessa viisivuotias. Sodan aikana Solveig joutuu äitinsä armoille enemmän kuin on aiheellista, ja ollessaan äidin kanssa evakossa talvisodan aikaan ja asuessaan jatkosodan aikaan Helsingissä hän tottuu siihen, että nurkissa pyörii epämääräisiä ”setiä”. Äiti myy itseään järjestääkseen itselleen helpompaa elämää, ja varsinkin Helsingissä pörränneet Martti- ja Hugo-setä tuovat talouteen luksushyödykkeitä eteenpäin myytäväksi. Hugo on SS-upseeri, joka äidin harmiksi lähetetään Lappiin, ja keskisuomalainen trokari Martti ammutaan bisnesreissullaan. Martin kuolemaa äiti suree käyttämällä suruharsoa viikkotolkulla.

Pieni Solveig etsii epätoivoisesti äidin hyväksyntää, mutta viha on äidin ainoa tuntema tunnerekisteri. Solveigin kasvaessa hän saa jatkuvasti kokea olevansa pelkkä taakka ja kustannuserä. Vanhempien avioliitto on sodan jälkeen pelkkää kulissia, eikä mieleltään hauras isä kykene puolustamaan tytärtään toksisen vaimonsa hyökkäyksiltä. Solveigin ainoa turvapaikka on famun asunto, jonne hän pakenee aina, kun kotona on tuulista.

Kirja on perinteinen kasvukertomus siksi, että se kattaa nuoren ihmisen elämänkulun syntymästä täysiän saavuttamiseen. Koska itse olen lukenut varsin paljon kuvauksia 1930-luvusta ja toisesta maailmansodasta, tartuin tarinassa eniten 1950-luvun nuoruuteen. Kaikesta kärsimästään kurjuudesta huolimatta Solveigista tulee omanlaisensa pärjääjä. Hänellä ei ole naispuolisia ystäviä, mutta poikaystävien saaminen ei ole hänelle ongelma. Hän joutuu piikomaan, käymään sukulaisten luona maatöissä ja päätyy insinööritoimistoon tsuppariksi elättääkseen itseään, mutta tutustuttuaan muihin nuoriin hän huomaa kohtalonsa olleen melko tavallista. Tosin kaikilla ei ole ollut huorittelevaa äitiä.

Modernin otteen tähän historialliseen tarinaan tuo varsin suorasukainen seksuaalisuuden kuvaus, mikä on 60-70-lukujen vaihteen kulttuuriradikalismin peruja. Solveig itse ei kuitenkaan ole, ehkä johtuen äitinsä antamasta negatiivisesta esimerkistä, pidäkkeetön seireeni, vaan hän suhtautuu miehiin varauksella. Seurusteluun hankalaa kitkaa luo myös se, ettei Solveig pidä tanssissa käynnistä, mikä 1950-luvun arvomaailmassa tarkoittaa melkein sosiaalista itsemurhaa.

Kirjassa raskasta on äitisuhteen kuvaus, mikä menee lähes patologiselle osastolle. Jos lukija kestää ”lusia” läpi Saara-äidin pidäkkeettömän tunnekylmyyden ja väkivaltaisen käytöksen, teos taatusti tarjoaa myös muita näkökulmia, joista vahvin on sosiaalihistoriallinen. Tykkäsin myös havainnoista muodista, elokuvista ja muusta nupullaan olevasta nuorisokulttuurista.

On siis kulttuuriteko, että Sinkkosen teokset, tämä ja teoksen jatko-osa Solveig ja Jussi on nyt julkaistu myös äänikirjoina. Toivon mukaan teokset saavat näin lukijoita nuoremmissakin polvissa, sillä Sinkkosen kerronta on niin vetoavaa, ettei se vaadi omakohtaista kokemusta hänen käsittelemistään vuosikymmenistä.

Pohjoismaisen angstin päivä, osa 1

Teos: Tove Ditlevsen: Lapsuus (S&S, 2021)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Tänään eteeni osui kaksi lyhyehköä pohjoismaista teosta, jotka kuuntelin putkeen ja joilla on joku yhteys toisiinsa, vaikka ovat eri aikakausilta ja eri maista. Niistä ensimmäinen, Tove Ditlevsenin (1917-1976) omaelämäkerrallisen Lapsuus kuuluu tanskalaisen kirjallisuuden kaanoniin, ja kertoo työväenluokkaisen tytön kasvusta 1920-30-luvuilla Kööpenhaminan Vesterbrossa. Toinen, jonka esittelen erikseen toisessa postauksessani, on Vigdis Hjorthin romaani Onko äiti kuollut, jossa kertojan lapsuus sijoittunee jonnekin 1950-luvun loppuun ja 1960-luvulle.

Minun ehkä pitäisi tietää jotain muistakin tanskalaisista naiskirjallisuuden klassikoista kuin Karen Blixenistä, kun olen maassa asunut, mutta tuolloin minulla ei ollut aikaa perehtyä maan kirjallisuushistoriaan. Ditlevsenin elämäntarina on minulle siis vieras, ja nytkin tiedän siitä vain sen, mitä Wikipedia kertoi. Kirjailijalla on ollut rankkoja vaiheita, ja hän päätyi itsemurhaan 58-vuotiaana. Hänen laajaan tuotantoonsa mahtuu kirjallisuutta monessa genressä, mutta runoilijan ura oli hänen kutsumuksensa nuoruudessa.

Teoksessa seurataan Toven perhe-elämää ja koulunkäyntiä tilanteessa, jossa työväenluokkaista tyttöjä jo kannustetaan opiskelemaan mahdollisimman pitkälle. Elämä Vesterbrossa on niukkaa, mutta perheillä on pyrkimystä päästä elämässä eteenpäin. Tovella on ns. ehjä perhe, ja joitain sukulaisia, joilla vaurastuminen on tapahtunut nopeammin kuin Toven puolikuurolla isällä, joka kärsii välillä työttömyydestä. Tästä huolimatta Toven perhe ei kuulu naapuruston köyhimpiin, ja erityisenä ylpeyden aiheena on pysyminen köyhäinavun ulkopuolella.

Tanskassa köyhät lapset voivat hakea leipomoista ilmaisia jämäviinereitä, mutta ovela Tove oppii pyytämään kermaleivoksia. Välillä perheessä ei ole muuta syötävää kuin nämä eltaantuneet kaloripommit. Perheen rahatilanne paranee, kun isoveli Edvin alkaa myös tienata, mutta tämä vain odottaa täysikäistymistä ja muuttoa pois vanhempien ikeen alta. Vanhempien roolijako on perinteisen patriarkaalinen, ja Toven äidille tuntuu olevan ylpeyden aiheena se, ettei hänen tarvitse tienata.

Toven verbaalinen lahjakkuus huomataan jo varhaisessa vaiheessa, mutta tämän isälle puheet tyttären lukioon laittamisesta ovat lähes pyhäinhäväistystä siitä huolimatta, että tyttö on kasvanut ahmien läpi isänsä kirjaston. Modernia ajattelua perheessä taas edustaa se, että vanhemmat eroavat kirkosta ja laittavat tyttärensä kurssille, joka johtaa siviilikonfirmaatioon. Tällaisesta vaihtoehtoisesta siirtymäriitistä ei varmaan vielä osattu unelmoida 1930-luvun Suomessa, ja muutenkin kirjaa lukiessa oli kiinnostavaa vertailla elintaso- ja mentaliteettieroja.

Yhteistä tämän autofiktiivisen teoksen ja Vigdis Hjorthin uuden romaanin välillä oli se, että molemmissa perheen isä yrittää rankalla kädellä tukahduttaa tyttärensä luovuutta. Tässä tarinassa nuori Tove ei luovu runovihoistaan, vaan piilottelee niitä perheen miehiltä, jotka pilkkaavat tytön tuherruksia. Lopulta Tove saa isoveljestään jopa tukijan, joka yrittää auttaa siskoaan löytämään julkaisukanavaa runoilleen. Isän valta ei tässä tarinassa ole yhtä murskaava kuin Hjorthin romaanissa, vaikka tässä kuvataan varhaisempia aikoja ja huomattavasti köyhempiä oloja.

Lapsuus ei varmasti ole poikkeuksellisen angstinen kasvukertomus, vaikka se kuvaa uskollisesti ja armottoman realistisesti työväenluokkaisten kortteleiden elämänmenoa, arvomaailmaa ja valtasuhteita. Yksinhuoltajien asema on kurja, ja he joutuvat muuttamaan liian usein ahdasmielisen naapuruston painostuksesta. Juopoimmat naapurit ovat usein töissä läheisessä Carlsbergin panimossa, ja usein tällaiset pariskunnat ryyppäävät yhdessä.

Jos kirjaa pitäisi verrata johonkin kotimaiseen teokseen, niin eniten teos vertautuu mielessäni Pirkko Saision Elämänmenoon (vaikka Saision tyyli on runsaampi ja rönsyilevämpi). Ditlevsen kirjoitti omaelämäkerrallisen trilogiansa vuosina 1969-71, ja Saisio kuuluisan romaaninsa vuonna 1975, eli teokset ovat melkein aikalaisia toisilleen, vaikka Ditlevsen kuvaa eri ikäluokan lapsia kuin Saisio. Ditlevsenin teoksia on viime aikoina luettu varsinkin englantia puhuvassa maailmassa, ja hänen tyyliään on verrattu mm. Deborah Levyn ja Rachel Cuskin tyyleihin. Itsekin olen lukenut näitä kahta brittikirjailijaa, ja ymmärrän vertauksen varsinkin tiivistämisen näkökulmasta.

Trilogian seuraavat osat kiinnostavat minua ehkä vielä enemmän kuin tämä lapsuusosio, sillä niissä käsitellään runoilijan aktiivista työuraa, seksualisuutta ja keski-iän huumeriippuvuutta.

Hiljainen hetki Jumalan kallolla

Teos: Robert Seethaler: Kokonainen elämä (Aula&co,2020)

Suomennos: Raimo Salminen

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Vuodenvaihteen kirjaseikkailussani on ollut jopa apeita sävyjä, koska olen päätynyt lukemaan ”sitä sun tätä”, eli teoksia, jotka eivät matchaa mielialan kanssa. Eilen tilanteeseen tuli onneksi muutos, kun löysin itävaltalaisen Robert Seethalerin Kokonaisen elämän.

Tätä teosta on hypetetty kansainvälisesti jo ennen kuin se suomennettiin, ja sitä on verrattu mm. John Williamsin Stoneriin. En lähtenyt muutama vuosi sitten päätä pahkaa mukaan Stoner-hypetykseen, vaikka sitten myöhemmin kirjan luettuani se kyllä teki vaikutuksen. Nyt en lukenut Seethalerin tapauksesta etukäteen paljoakaan, ja yritin lähestyä teosta tuorein silmin.

Teoksen päähenkilö Andreas Egger elää 79-vuotiaaksi itävaltalaisessa alppikylässä, joka käy 1900-luvun aikana suuria rakennemuutoksia. Eggerin lapsuus on ankea ja köyhä, hän jää orvoksi jo pienenä ja joutuu jonkunlaisen ”huutolaisen” asemaan maatilalla, jonka isäntä on karkea autokraatti. Isäntä pahoinpitelee pojan rammaksi, mutta tämän työvoimaa tarvitaan varsinkin perheen omien lasten kuoltua kulkutauteihin.

Egger itsenäistyy varhain, toimii hanslankarina metsä- ja rakennustöissä, rakentaa oman töllin jo nuorena ja kokee elämänsä rakkauden kolmikymppisenä. Muualta tullut Marie suostuu vähäpuheisen jalkapuolen kanssa naimisiin, mutta luonnonvoimat päättävät avioliiton lyhyeen. Egger on uskollinen leski, joka ei usko pystyvänsä uuteen rakkauteen. Hän hyväksyy yksinäisen kohtalonsa stoalaisesti, ja keskittyy surutyöhön tekemällä kovaa työtä vuorilla.

Kiinnostavinta kirjassa oli Seethalerin lakoninen tapa käsitellä toisen maailmansodan tapahtumia. Koska olen lukenut pääni puhki seikkaperäisistä natsiaiheisista romaaneista, arvostin tässä teoksessa vähän koulutetun rivimiehen kokemusta. Andreas Eggerillä, joka ei ole poistunut kotiseudultaan ennen sotaretkeään, ei ole resursseja ymmärtää natsismin pahuutta. Hänen kotikylässään ei ole juutalaisia, ja uutiset maailmansodasta välittyvät lähinnä radion välityksellä. Kylässä kuunnellaan Hitlerin puheita, koska muutakaan kuunneltavaa ei ole. Egger kokee velvollisuudekseen ilmoittautua Wehrmachtin armeijaan vapaaehtoiseksi, vaikka on yli-ikäinen ja rampa.

Vuonna 1939 hänen ehdotukselleen nauretaan kunnantalon kutsunnoissa, mutta vuonna 1942 hänet jo kelpuutetaan tykinruoaksi operaatioon Kaukasukselle. Reissu on hirvittävän rankka, mutta Egger selviää hengissä ja päätyy 8 vuodeksi Neuvostoliiton sotavangiksi.

En tiedä, olisinko jaksanut lukea tätä viisasta ja verkkaista tarinaa loppuun ilman sotareissun aiheuttamaa katkosta. Egger ei palaa kotikyläänsä sankarina, eikä ”eteenpäin menevässä” turistikylässä haluta enää muistaa natsiaikojen ylilyöntejä. Kylään halutaan rikkaita ulkomaalaisia turisteja, joita ei sovi houkutella ikävillä lähihistoriallisilla jäänteillä. Alussa Egger vastustaa kaikkea turismiin liittyvää, mutta vanhoilla päivillään hän päätyy eräoppaaksi. Näin hän tienaa rahaa huomattavasti helpommin kuin missään aiemmassa toimessa. Maailma myös tulee kylään Eggerin luo, ja hän oppii sen kiireistä, hömpötyksistä ja pakkomielteistä jopa enemmän kuin olisi tarpeen.

Alppimaiseman ihmeellisyyttä voi ihmetellä ”Jumalan kallolla”, joka on Eggerin kotikylän vuoriston vaarallisin kohta. Onnettomuudet ja tapaturmaiset kuolemat myös työllistävät väkeä, ja Eggerin rooliin kuuluu lihavien, huonokuntoisten ja tietämättömien muukalaisten auttaminen pahojen paikkojen läpi.

Tämä on alkuvaiheiden karuudesta ja niukkuudesta huolimatta ”sydäntä lämmittävä” ja henkiseen pohdiskeluun kannustava tarina, jonka maailmanlaajuinen suosio on helppo ymmärtää. Ihailin varsinkin sitä, kuinka paljon sävyjä ja nyansseja Seethaler on onnistunut kokoamaan vain 130 sivuun. Teos tuntui sivumääräänsä laajemmalta, ja kertomuksena se kannustaa lukijaansa lukemaan totuttua tahtia hitaammin.

Ihmettelin omaa ihastustani kirjaan siksikin, etten ole Itävallan, Alppien, vuorikiipeilyn, laskettelun tai pastoraalisten köyhyyskuvauksien suuri fani. Oikeastaan mikään sen aihepiirissä (paitsi oletettu natsiajan kuvaus) ei minua etukäteen inspiroinut. Mutta kirja valikoitui joulun ja uudenvuoden ajan lukumaratonini kirkkaimmaksi helmeksi, pelkän kerronnan tyylin vuoksi. Suurimmalla todennäköisyydellä se myös pääsee tämän vuoden hittikirjojen listalle, sillä harvemmin tällainen eurooppalaisen valkoisen lihaa syövän heteromiehen elämäntarina pääsee yllättämään omaperäisellä kauneudellaan.

HELMET-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38: ”Kirja on käännetty hyvin”.

Ei vallankumousta silakoilla tehdä

Teos: Anneli Kanto: Veriruusut (Gummerus, 2008)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vihdoin on minunkin aika korkata Anneli Kannon historialliset romaanit, kun Veriruusut ja Lahtarit ovat juuri julkaistu uudelleen äänikirjoina. Veriruusuja olen saattanut aloittaa 00-luvulla, mutta tuossa vaiheessa elämääni kansalaissota ja Pirkanmaan historia eivät kuuluneet ykkösintresseihini. Teoksen dramatisoinneista olen lukenut senkin enemmän, joten teos tuntui tutulta jo alkumetreiltä.

Kun kyseessä on 12 vuotta vanha hittikirja, en näe tarpeelliseksi tarjota omassa arviossani siitä kattavaa referaattia. Teosta on jo esitelty riittävästi, mutta oma roolini on kai kannustaa uudenlaisia lukijoita löytämään tiensä teoksen äärelle.

Erja Manto on yksi maamme lahjakkaimpia ääninäyttelijöitä, ja hän onnistuu tässä teoksessa elävöittämään vahvasti murrepitoisen romaanin. Yksi syy, miksi en alun perin heti lämmennyt näille Kannon historiallisille teoksille, oli murrepuheen runsaus. Minua rasittaa lukea murteella kirjoitettua tekstiä, mutta en rasitu yhtä lailla murrekirjan kuuntelemisesta.

Veriruusuissa puhutaan nyansoidusti Tampereen ja Pirkanmaan maaseudun parsia, ja opin muun muassa teiskolaisesta korostuksesta, jota en ehkä ole livenä kuullutkaan. Tarinan alku- ja loppupisteenä on Valkeakoski, jonka tehtaan naiset osoittavat suurempaa itsenäisyyttä ja rohkeutta punakaartilaisina kuin monet Tampereen toverittarensa.

Teos on todella moniääninen, mutta varsinkin kahden nuoren naisen, Sigridin ja Martan, kokemukset korostuvat. Martta on oman polkunsa kulkija, maatilan tytär, joka ei ole elänyt lapsuuttaan vastaavassa puutteessa kuin tehtaantyöläisten kakarat. Tampereelle tullessaan hän pääsee heti punakaartin ytimeen, alkaa housupukuiseksi ratsulähetiksi ja ryhtyy suhteeseen turkulaisen johtohahmon, Verneri Lehtimäen kanssa. Hänelle on tärkeää tehdä hyvä vaikutus anoppiin, ja samaan aikaan hän kaavailee sulhasensa kanssa suunnitelmaa B, eli maanpakoa Neuvostoliittoon.

Sigrid on matalamman majan tytär, joka joutuu jo ensimmäisenä työpäivänään Valkeakosken tehtaalla esimiehensä hyväksikäyttämäksi. Forströmin äijän törkeydet ovat kaikkien tiedossa, mutta naisilla ei ole tarpeeksi keinoja haastaa häntä. Sigridin raivo tuntuu aidosti feministiseltä, ja hän radikalisoituu nopeasti kapinatalven aikana. Myös hän kokee ujon ja hapuilevan rakkauden paetessaan Valkeakoskelta, mutta päätyy Hennalan vankileirille odottamaan synkkää kohtaloaan.

Monien dramatisointien lisäksi kirjasta on tehty kuorosovitus, ja itse jäin kuuntelemaan sen loppukohtausta vankileirin kylmässä saunassa, missä kuolemaan tuomitut naiset lauloivat kapinaveisuja, virsiä ja kehtolauluja sekaisin vain pitääkseen pelon, nälän, vilun ja kauhun loitolla. Harvoinpa olen kohdannut noin vaikuttavaa sielunmessua, joka ei edes tuntunut kovin fiktionaaliselta, vaan pikemminkin karun todenmukaiselta.

Kirjassa oli paljon sellaisia Tampereen historiaan liittyviä elementtejä, joista en tiennyt etukäteen. Esimerkiksi Viinikan alueen prostituutio oli kuvattu elävästi, ja punakaartin naisten moraalisen aseman vertaaminen näihin maalatuihin ”kokotteihin” oli sodan aikana yleistä. Veneeristen tautien pakkotarkastuksiin joutui moni nainen, usein pelkästään siitä syystä, että oli pukeutunut housuihin.

Veriruusut on sellainen klassikko, jota kaksitoista vuotta ei ole lainkaan vanhentanut. Toki historiallisen fiktion kirjoittamisessa on trendejä, ja myös kansalaissodasta on tämän jälkeen kirjoitettu myös vähemmän eeppisiä tarinoita. Tässä sotaa dokumentoidaan todella keskeisiltä tapahtumapaikoilta, ja kirjassa vilisee oikeita merkkihenkilöitä. Myöhemmin on tullut enemmän mikrohistoriallisia kuvauksia ”tavallisista” naisista, jotka eivät itse osallistuneet punakaartiin, mutta saivat silti kärsiä punikin statuksesta (vrt. esim. Heidi Köngäksen teokset).

Molemmissa näkökulmissa on etunsa. Veriruusuja uskallan suositella niille, jotka etsivät ensimmäistä teostaan vuodesta 1918. Teos sopii hyvin myös nuorille, koska suuri osa teoksen naisista ovat vielä alaikäisiä, liian varhain aikuisiksi pakotettuja, ja politiikkaan sysättyjä olosuhteiden pakosta.

Seitsemän sortin siirtolaisuudesta

Teos: Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa (Minerva, 2018)

Äänikirjan lukija: Mirjam Heikkinen

Viime viikot ovat tuoneet elämään muutoksia, jotka saattavat vaikuttaa lukemiseen, ei välttämättä sitä vähentäen, mutta keskittymiseen vaikuttaen. Edessä on reissaamista ja odottelua julkisissa tiloissa, ja lukemistoon kaivataan mielellään teoksia, jotka eivät ole liian ahdistavia ja jotka mielellään saavat käsitellä mennyttä aikaa.

Tänään tällainen teos oli Eeva Vuorenpään Kaksi rantaa. Kirjailijasta en tiennyt mitään etukäteen, mutta teosta olen silmäillyt aiemminkin. Suomalaisten Amerikan-siirtolaisuus on teema, joka periaatteessa kiinnostaa minua aina, mutta viime aikoina moni tällainen teos on jäänyt minulta myös kesken. Se kaikista tavallisin siirtolaistarina maaseudun köyhien työntäyteisestä elämästä rikkaiden amerikkalaisten palvelijoina on omassa kirjakiintiössäni jo kerrottu puhki.

Romaani kertoo Vuorenpään tädin tarinan löysän fiktiivisessä muodossa, ja vaikka se on lämminhenkinen ja ajankuvaltaan rikas nuoren naisen kasvukertomus, siitä puuttuu romaanitaiteelta vaadittavia jännitteitä. Silti, koska monella meistä on suvuissa ollut Amerikan-siirtolaisia, teos palvelee sellaisia lukijoita, jotka arvostavat tavallista tarinaa.

Teoksen päähenkilö on Hanna Kuitunen, pohjalaisen pientilan tytär, jonka nuoruuden äidin kuolema katkaisee julmasti. Äiti kuolee yhdeksännen lapsen synnytykseen, ja tyttövauva seuraa synnyttäjäänsä Tuonelaan. Tässä tilanteessa äidin veli tarjoutuu lähettämään Hannalle laivalipun New Yorkiin, jonne hän on perustanut perheen.

Hanna lähtee reissuun 17-vuotiaana ja viettää kukkeimman nuoruutensa melko hyvissä hommissa miljoonakaupungissa. Hän pääsee Plaza-luksushotelliin keittiöapulaiseksi, rikkaan ja lapsettoman juutalaismiljonääripariskunnan seuraneidiksi, edustustehtäviin Suomi-neidoksi ja kampaamoharjoittelijaksi. Ja vaikka globaali talouslama alkaa New Yorkin pörssin romahduksesta, se ei vaikuta Hannan kaltaisten työteliäidem pärjääjien arkeen. Hanna ei myöskään palaa Suomeen häntä koipien välissä, vaan odotettuna tätinä, jolla on kapsäkit täynnä ihanuuksia.

Hanna seilaa kahden maan lojaaliuksien välillä, mutta isänsä kuoleman jälkeen hänellä ei oikein ole paikkaa Suomessakaan. Kosijoita naisella riittää molemmilla mantereilla, mutta kaikki eivät ole tarpeeksi tosissaan. Pysyvän parisuhteen kaipuu on suuri, mutta aikaa seurusteluun ei New Yorkin piioilla ole loputtomiin. Hanna on muutenkin ottanut kotipuolen kirkonmiesten varoitukset New Yorkin synneistä vakavasti, eikä hän pahemmin viihdy sen yöelämässä suomalaisten haalien ulkopuolella.

Kristillis-siveellinen henki luo romaanin kanveesin, vaikka taustalla välillä soikin paheellinen jazz ja elokuvamusiikki. Tarinaan mahtuu joitain säkenöiviä hetkiä, joissa Hanna onnistuu irtaantumaan suomalaisen nuorisoseurantalon laumaidentiteetistä, mutta tähän turvalliseen positioon hän lopulta palaa. Moni kirjan sivuhenkilö on kiinnostavampi tapaus kuin Hanna itse.

Kirja on huolellisesti taustoitettu, ja tarjoaa yleisen historian tasolla tunnelmapaloja niille, jotka eivät 1920-30-lukuja kovin hyvin tunne. Siirtolaisuuden kuvauksena tarina on uskottava, mutta uskottavuudessaan myös kovin arkinen. Tämän tyyppiselle kirjallisuudelle on kuitenkin ottajansa, enkä usko sen pelkästään innostavan eläkeikäisiä naisia. Koska kyseessä on nuoren ihmisen itsenäistymistarina, uskoisin sen puhuttelevan myös nuoria aikuisia.

Pidin kirjassa eniten paikkojen kuvauksesta, ja siirtolaisyhteisön kollektiivisista kohtauksista. Romaanista sai sivuhenkilöiden kudelman kautta hyvän kuvan Harlemin ja Brooklynin suomalaisten monikulttuurisista kohtaamisista. Myös työväenliikettä kirjassa kuvataan, mutta Hannan pohjalainen kasvatus estää mm. tamperelaisiin työkavereihin syvemmän tutustumisen.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 25: ”Kirjassa ollaan saarella.”