Korpipörön etelänreissu

IMG_1445Kauko Röyhkä on ollut minulle tunnetumpi muusikko kuin kirjailija, vaikka hänen musiikkinsa tuntemukseni jää tunnetuimpiin hitteihin. Mahdollisesti olen lukenut häneltä yhden teoksen 2000-luvun alussa, aikana, jolloin vapaa-ajan lukemisestani ei ole jäänyt pysyviä muistijälkiä. Röyhkän kirjallinen tuotanto näyttää kiinnostavan monipuoliselta, ja vähemmän egosentriseltä. Teosta Lapinpoika (LIKE, 2016) luulin omaelämäkerralliseksi, mitä se tuskin oli millään muotoa, kun Röyhkän elämän koordinaatteja tutkailee. Röyhkä ei ole edes Lapista kotoisin, vaan on syntynyt Valkeakoskella ja viettänyt varhaiset vuotensa Oulussa. Ilmeisesti kiinnostus Lappiin ja lappilaisiin ihmisiin on kasvanut elämän varrella.

Lapinpoika on suht perinteinen, realistinen nuoren miehen kasvukertomus, joka ajoittuu vuodesta 1973 1990-luvun laman syövereihin, aikaan, jolloin menestyvillä liikemiehillä oli jo nmt-puhelin. Päähenkilö Simppa asuu tarinan alussa jossain Lapin käsivarren pitäjässä, josta jo silloin muutetaan massoittain pääkaupunkiseudulle ja Ruotsiin. Hän on nykykieltä mukaillen syrjäytymisvaarassa: oppikoulun ja armeijan jälkeen nuorelle miehelle ei ole löytynyt virkaa eikä koulupaikkaa. Hän asuu boheemin kasvatti-isänsä kanssa 1800-luvun hirsimörskässä, ja suurkuluttaa kylän kirjastoa. Lojaalius  kasvatti-isää, eno-Aapia kohtaan pitää häntä kylillä, sillä Aapin voimat eivät enää riitä kaikkiin askareisiin. Aapin kuoltua saappaat jalassa Simpalla ei enää ole kylillä muuta kuin koira. Hän kokee itsensä ”korpipöröksi”, eikä varsinaisesti kaipaa maailmalle, mutta maailma pakottaa hänet lähtemään. Viesti on selvä: ”Muuta tai hautaudu tänne, kunnes kuolet.”

Elämänsä aikana Simppa tulee olemaan kolmen naisen loukussa. Vuonna 1973 naapurin hylkytaloon tulee lomailemaan kolmen hippitytön jengi, ja tyttöjen perässä Simppa saa lähdettyä etelään, vaikka ei tiedä näiden osoitteita tai koko nimiä. Tytöt ovat The Roosters-nimisen yhtyeen bändäreitä, ja Simpalla on älliä löytää kolmikko bändin keikalta Helsingistä. Simppa on rakastunut tytöistä hipeimpään, Sonjaan, mutta alkaa seurustella käytännöllisen Minnan kanssa. Minna tietää tarkkaan, mitä elämältään ja tulevalta mieheltään tahtoo, mutta funktionaaliseen perhe-elämään ei välttämättä mahdu parisuhde. Kiltti Simppa ei osaa vaatia suhteeltaan enempää kuin mitä vaimo sanelee, mutta hän löytää lohtua vuosien varrelta sekä menestyvästä juristi-Essistä että ajelehtivasta haaveilija-Sonjasta. Asetelmasta on vaikea repiä perinteistä uskottomuusdraamaa, niin naisten johdateltavissa Simppa on. Ja varsinkin, kun Simppa pitää vaimonsa ystäviä salarakkainaan, asetelma ei vaikuta kovinkaan seikkailulliselta.

Teoksen pääjuoni oli lopulta simppeli, enkä oppinut paljoa Simpan naisseikkailuista. Sen sijaan kotikylän universumin kuvaus ja myös pääkaupunkiseudun raksamiesten keskinäiset kahnaukset kiinnostivat. Ystävyys amiskan raksalinjan Ripeen kestää tämän kuolemaan saakka, ja Lapinpoika onnistuu hommaamaan alkoholisoituvalle kaverilleen töitä, vaikka tällä on puujalka. Röyhkä kirjoittaa maailmasta, jossa työ edelleen oli itseisarvo, ja jossa erilaisia kuntoutuksia ei ollut tarjolla niillekään, joilta puuttui toinen raaja. Työelämässä siedettiin paremmin puutteellisuutta, vaikka töissä ryypiskelevää Ripeä ei telineille voitu päästää puolenpäivän jälkeen.

Teoksen ajankuva on tarkkaa, mutta samalla lempeää. Kirjaston lisäksi nuoren Simpan maailmankuva muokkautuu lähinnä hylkytaloihin jääneiden viihdelukemistojen kautta. Hän kuulee homoseksuaalisuudesta Hymy-lehden Monsieur Mosse-uutisoinnin kautta, ja pelkää junassa vieraiden miesten lähestymisiä. Helsingissä miehiä pelotellaan naisista, jotka käyvät Club Safarilla hakemassa itselleen neekerisankkerin. Simpan naiset, Minnaa lukuunottamatta, jatkavat festareilla bailaamista kypsempään ikään saakka, mutta Simppa päätyy kohti elämää, jossa Avotakka säätelee haaveita, vesisängyt lotisevat ja paidan rinnuksiin ilmestyy krokotiilinkuvia.

Olen itsekin elänyt kultaisen 70-luvun pikkulapsena, ja pystyin heittäytymään tuon ajan nuorten aikuisten vapaudenkaipuuseen. Myöhempien vuosikymmenten materialismi ja elämäntavan kaventuminen kotikeskeiseksi kuluttamiseksi jopa vähän masensi. Teos oli lämminhenkinen, armollinen ja salliva, ja sen maailmaan pystyy samastumaan, vaikka ei olisi koskaan ollut rockkeikan bäkkärillä tai keikkabussissa. Silti koin, että teos todennäköisesti puhuttelee eniten 50-60-luvuilla syntyneitä lukijoita, eli se tuntui ikäpolviromaanilta. Itse olisin saanut teoksesta enemmän irti, jos päähenkilö olisi ollut enemmän yhteydessä Lappiin odysseiansa aikana. Olisin siis kaivannut kirjaan enemmän Lappia, vaikka minulla ei ole mitään Vantaan lähiöitä vastaan.

Romaanissa liikuttiin samoilla korkeuksilla kuin äsken lukemassani Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpäässä. Tässä tyhjentyvää kylänraittia lähestyttiin vakavan elegisesti, ja luontosuhde nousi päähenkilön keskeiseksi voiman lähteeksi. 70-luvulla kyläläisiä ei eroteltu etnisen alkuperän mukaan, vaikka olin lukevinani kuvatut henkilöt ei-saamelaisiksi ”lantalaisiksi”. Pidin kyllä Röyhkän kerronnallisesta maltillisuudesta syrjäkylän hahmojen maalauksessa: tyypit olivat tolkullisia, eivätkä viina- ja seksijutut menneet överiksi. Usein Itä-Suomen syrjäseutujen kuvauksissa mennään pidemmälle kohti Ryysyrantaa, mikä on saattanut myös olla todenmukainen maantieteellinen ja mentaalinen ero.

Bonusviikonlopun painajainen

pankkipoikaOlin joulun pyhät Ellibs-kirjaston tarjonnan varassa, ja sieltä esiin tuli lähinnä vähemmän tunnettuja ”kirjajokereita” syksyn bestsellereiden ollessa kovasti lainassa. Uutena tuttavuutena esiin pomppasi kouvolalainen Sami Rajakylä (s. 1979), joka paraikaa viimeistelee työläistrilogiansa kolmatta osaa. Rajakylä toimii siviilissä Prisman infon asiakaspalvelijana, mutta on viime aikoina onnistunut raivaamaan itselleen lyhyitä kirjoitustaukoja hektisestä päivätyöstään.

Romaanissa Pankkipoika (Johnny Kniga, 2016) kokemuksen rintaääni pääsee loistamaan. Citymarketin kilpailija Hypermarket ja sen pankin vittuuntuneet puoliammattilaiset virkailijat ovat tässä niin lihaa ja verta, että lukijaan melkein sattuu. Kuka tahansa voi kouluttautua pankkivirkailijaksi muutamassa päivässä, eikä asiakkaillakaan riitä pahemmin kunnioitusta ruutupaitaisille jokapaikanhöylille. Päähenkilö Esko on stressaantunut, mutta ei näe helppoa ulospääsyä tilanteestaan. Elämä on pelkää venynyttä bonusviikonloppua, tapahtuipa se töissä tai vapaa-ajalla.

Esko on keski-ikää lähestyvä, laiskanpulskea alisuoriutuja, jonka haaveena on tulla naisen elätettäväksi. Pysyvään parisuhteeseen hän on ehtinyt vasta yli kolmikymppisenä, mutta elämä poliittisen toimittaja-Annen rinnalla on samanmoista suorittamista kuin Prisman infossa. Ainoa henkireikä hänellä on Laajasalon vuokrayksiö, jossa hän käy lataamassa akkujaan salapullojen äärellä. Annen luona Albertinkadulla hän on tehostetussa valvonnassa; Anne laskee jokaisen nautitun alkoholiannoksen ja kinkkuleivän.

Romaanin työelämän kuvaukset ovat timangia, mutta pitkästyin parisuhteen kuvauksissa, joista tuli lähinnä mieleen Arttu Wiskarin laululyriikka. Heteroseksuaalin perusjannun ennalta-arvattavan viettielämän kuvaus ei tuonut teokseen suurta lisäarvoa. Eskon epätoivoiset pyristelyt pois Annen dominoivasta huomasta tuntuivat liian nähdyiltä. Asetelma oli kuin käänteisessä My Fair Ladyssa: Anne yrittää epätoivoisesti kouluttaa työväenluokkaisesta makkaranpurijasta sisäsiistiä puudelia, jonka kuitenkin pitää makuuhuoneessa suoriutua tiikerin lailla. Elatussuhteena asetelma ei kuitenkaan hyödytä Eskoa tarpeeksi, vaan hän roikkuu naisessa paremman puutteessa.

Esko ei kuitenkaan herätä sääliä, sillä hän on vaatimattomalla tavalla oman elämänsä subjekti. Ainakaan hänen onnellisuutensa ei riipu naisystävästä, vaan hän saattaa nauttia elämästään Arto Paasilinnan parissa lounasravintolan terassilla. Kaupan kassaksi tai pankkipojaksi hän vaikuttaa jopa älyköltä.

Paras kohtaus liittyi työhyvinvointikyselyn teatraaliseen purkuun, jossa Itäkeskuksen Hypermarket nousee komeetan lailla toiseksi huonoimmasta työyhteisöstä maan ykköseksi. Marketin henkilökunnassa on kolmetoista vuotta määräaikaisilla soppareilla viruneita työn sankareita, jotka katsovat, kun nuoria laiskimuksia vakinaistetaan. Työn ankeaa arkea piristävät vain Staffpointin hottikset tissimuijat, jotka hekin kiertävät marketista toiseen vuosikausia edistymättä urallaan minnekään. Työn pirstaleisuus ja taloudellinen kannattamattomuus tulevat lukijalle irvokkaalla tavalla selväksi. Voidaanko kaupan alan pätkätyöläisiä nimittää edes työväenluokaksi, sillä heillä ei ainakaan tässä kuvauksessa ole poliittista tahtoa järjestäytyä puolustamaan edes kahvitaukojaan?

Pankkipoika on kepeän viihteellinen huumorikirja, jossa olisi voinut olla syvempääkin kaunokirjallista potentiaalia, mikäli tiettyjä kliseitä olisi harvennettu. Olen silti kiinnostunut lukemaan sarjan ensimmäisen osan, Pätkärunoilijan, joka kertoo pohjanmaalaisesta Kelan sedästä. Odotan hänen hahmoltaan vähemmän normatiivista otetta, ja jään myös odottamaan, mitä ammattia trilogian kolmas sankari edustaa. Turva- tai hoiva-avustaja voisi olla paha, samoin osa-aikainen kynttiläkutsujen isäntä.

Yllätysten yö

image”Mitä hiihtokeskuksissa tapahtuu off season-aikaan, jää hiihtokeskuksiin.” Sari Kaarnirannan romaani Miesmarras (Myllylahti, 2013) vie lukijansa jonnekin Kainuuseen leutona syksynä, jolloin rinnettä ei saada marraskuuksi taiottua lumikoneillakaan. Mökkejä saa vuokrattua halvalla, eikä ravintoloissa esiinny edes Tauski Peltonen. Ainoa bilepaikka on nuotiokatos, jossa hyvällä lykyllä voi tutustua ventovieraisiin mökkinaapureihin. Marraskuussa kaikki lomailijat ovat jotain ylitsepääsemätöntä paossa.

Asetelma on alusta saakka tragikoominen, ja lukija osaa olettaa juoneen kuuluvan runsasta alkoholinkäyttöä ja poikkinaimista. Teoksessa on kolme mieskertojaa, puolimykkä huonekalumyyjä Vesa, supliikki sosiaalityöntekijä Risto ja yllättävän paljon Tauskin oloinen, pornahtava baarimikko Jari. Jarilla on mukanaan kaksi naista, Maya ja Merja – kolmikko on tullut kotimaahan lomailemaan Amsterdamista. Vesa on reissussa ylihuolehtivan Maija-vaimonsa kanssa, jolla on pakkomielle servettien viikkaamisesta ja tuoksukynttilöistä joka aamiaisella. Risto on Maijan kovaonnisen yksinhuoltajasisko Meijun uusin hoito, jonka yliopistotausta on tehnyt floristiin suuren vaikutuksen. Kaikkia miehiä yhdistää tympääntyneisyys elämäntilanteeseensa.

Teoksessa on kaikki slapstick-komedian ainekset, tai se voisi toimia harrastelijateatterin puskafarssina. Tämä ei sinänsä ole negatiivinen havainto, sillä suurin osa maamme kesäteatterien esityksistä pohjautuvat a) stereotyyppisiin sukupuolirooleihin, b) ainakin osan hahmoista ördäykseen,  c) pettämiseen housut kintuissa ja d) huoleen maaseudun tulevaisuudesta. Koska Miesmarraksen valotus on kuitenkin astetta tummempaa kuin kesäteatterin, siinä on potentiaalia muuhunkin.

Odotin kansitekstin pohjalta miesten keskinäistä terapointia ja syvissä vesissä sukellusta. Koin, että naisten läsnäolo oli juonen kehityksen kannalta haitallista. Olisin lukenut mieluummin näiden kolmen sankarin kohtaamisesta keskenään, sillä nyt kertojien huomio keskittyi lähinnä naisten eri kokoisiin ja muotoisiin meijereihin. Miehistä irtosi pintaa raaputtamalla muunkinlaisia havaintoja, mutta nyt romaanin perusasetelma oli seksistinen ja pornahtava. Kiinnostavin juonen käänne oli Vesan hiljainen taistelu ulos tukahduttavasta liitosta, jossa vaimo on ollut kaksikymmentä vuotta neuroottisessa pyllynpyyhkimisasennossa analysoimassa miehensä suolen toimintaa. Tavallaan romaani antoi osittaisia vastauksia kysymykseen, miksi pitkissä suhteissa elävät naiset alistavat itseään tolkuttomalla passaamisella ja hyysäämisellä. Maijan hahmo tosin oli kovin liioiteltu, mutta kaipa tällaisia vanhan liiton palasen laittajia vielä jossain elää.

Teos oli sen verran härski, ettei se ainakaan herättänyt piilevää hiihtokeskuskuumetta minussa. Tyylilajiltaan se oli ainakin erilainen kuin Kaarnivirran esikoisteos Kadonnut vierelläni, eli kirjailija osoittautuu selkeästi muuntautumiskykyiseksi oman polkunsa kulkijaksi. Pääteemana kai oli miesten vapautumispyrkimykset, ja kirjailija on selkeästi päähenkilöidensä puolella – ei naisia vastaan, mutta pyrkien silti vahvaan miesnäkökulmaan.

Seurasin tätä farssia vähän samalla kieroutuneella huumorilla kuin olen seurannut juuri Tauskin, Tuksun ja Matti Nykäsen edesottamuksia roskalehdissä. Naisista varsinkin Merja ja Meiju olivat niitä lähiöpubin rakennekyntisiä perseelle puristajia, joiden potentiaali sikailuun on vähintään yhtä korkea kuin miestensä. Henkilöhahmoja ei ainakaan voi syyttää steriiliydestä tai sisäsiistiydestä, vaan he ovat aitoja urpoja. Kukaan ei ole toistaan fiksumpi, ei edes yliopiston käynyt ”sosiologi” Risto. Näkökulma on vahvan työväenluokkainen, eivätkä avainhenkilöiden haaveet paremmasta elämästä ole kovin suureelliset.

Lukukokemus oli hämmentävä, en täysin päässyt tähän maailmaan sisälle, vaikka nauroin Maijan ja Vesan suhteelle. Ryyppäämistä, oksentamista ja sammumista oli kirjassa liikaa ja se oli liian ennaltaodotettavaa. Yllätysten yöstä en oppinut paljoa, mutta krapula-aamu toi mukanaan ripauksen toivoa.

Porukkaa ei jätetä

imageJarmo Ihalaisen uusin romaani Mitä miehen pitää (Atena, 2016) vei minut kirjallisille sokkotreffeille, sillä lähestyin teosta tietämättä tekijästä, romaanista tai sen muista arvioista mitään. Luin sen yhdeltä istumalta, ilolla ja nautiskellen.

Takaliepeessä luvattiin huutolaisuutta ja nettideittailua – kahta äärimaailmaa, joiden välistä yhteyttä ei arkijärjellä havaitse. Romaanin kahden miehen tilanteista minua houkutteli enemmän tämän päivän luokanopettaja-Mikan tilanne, sillä olen lukenut enemmän perinteisen työväenluokkaisen maskuliinisuuden kuvauksia kuin kertomusta tämän päivän aivotyöläismiehen kulttuurisista paineista.

Teoksessa kohtaavat teini-ikäinen Mika ja hänen isoisänsä Kelpo isoisän 80-vuotispäivänä. Isoisä ei anna tyttärenpojalleen pitkää litaniaa elämänohjeita, vaan vain yhden tärkeän: ”porukkaa ei jätetä”. Tämän hän on oppinut muurarimestari Alpolta kisälliaikanaan nuorena miehenä. Huutolaispojalle kisälliksi pääsy on ollut hyppy kohti ihmisarvoa. Isoisän sosiaalinen nousu on ollut vaatimatonta, mutta omassa mittakaavassaan merkittävää, kun taas Mikaa pidetään suvussa alisuoriutujana. Kahden miehen tilanteet ovat asetelmiltaan päinvastaiset uran, työnteon ja menestyksen suhteen, mutta yksityiselämässä on yhtymäkohtia suhteessa naisiin ja lapsiin. Kelpon omin käsin rakentama omakotitalo Lohijoella (kuvitteellinen pikkukaupunki Etelä-Suomessa) on sukupolvien kohtaamispaikka. Mika jopa vie helsinkiläisen alakoululuokkansa Lohijoen tehdasmaisemiin kertoakseen heille huutolaisuudesta.

Huutolaisuuden käsittely on rehellisen juurevaa, koskettavaa, todennäköistä. Kaikki isännät eivät kohtele huutolaislapsia julmasti, ja kunnan köyhäinhoidon asiamies käy säännöllisesti tarkastusvisiitillä. Tietoisuus työväen oikeuksista on kasvamassa, ja virkamiehilläkin on erilaisia seuloja. Virkaintoinen kunnanisä siirtää Kelpon ankarasta perheestä lempeämpään, mutta siellä alakuloon taipuvainen isäntä kuolee. Isäntiä on jyrkän uskonnollisia simputtajia, eläimiin sekaantuvia pervoja ja kattoon räkiviä vetelyksiä. Pidin siitä, että huutolaisuudesta pyrittiin antamaan monisyinen kuvaus.

Tämän päivän eroperheiden lapset eivät ole vanhempiensa hylkäämiä, mutta kouluelämässä Mika joutuu jatkuvasti tekemisiin laiminlyöntien ja henkisen poissaolon teemojen kanssa. Koulu tekee lastensuojeluilmoituksia liukuhihnalta varmuuden vuoksi, ja luokilta lähtee tasaiseen tahtiin oppilaita sijoitukseen. Mika itsekin kamppailee huoltajuudesta ailahtelevan ex-vaimonsa kanssa, ja huoltaa välillä myös siskonsa huumeongelmaista teinipoikaa Lauria. Moderni huutolaisuus esiintyykin jonain muuna kuin katon puutteena pään päällä.

Muurarin työn kuvauksista ja yleisestä työväenluokan mentaliteetista löysin jopa ripauksen Kalle Päätaloa, tiivistetyssä muodossa ja kunnioittavassa hengessä. Pihan perällä käyntejä ja seksuaalisuutta kuvataan ainakin yhtä suorapuheisesti ja humoristisesti. Postmodernien tietotyöläismiesten ruumiillisuus ja suhde naisiin on kompleksisempaa ja riittämättömyyden tunne tavallista. Karl Ove Knausgård on ehkä päässyt lähimmäksi tämän päivän pohjoiseurooppalaisen miehen sielunelämän mikroskooppista tutkiskelua; itse olen iloinen, etteivät suomalaiset kirjailijat ole yrittäneet imitoida Knasua. Opettaja-Mika kaikessa tavallisuudessaan jäi kuitenkin kehityskelpoiseksi hahmoksi, jolta tässä kuvatun etsikkoajan jälkeen voisi odottaa erikoisiakin käänteitä.

Tunnen huonosti Uudenmaan historiaa ja historiallisia puheenparsia. Eteläisestä Suomesta kertovissa teoksissa usein hämää puheen kirjakielisyys tai tietynlainen kliinisyys. Stadin slangi on maalta tulleille uusmaalaisille uusi ilmiö, mutta päähenkilöt eivät tässä leimallisesti puhu mitään murretta. Sekin on kirjailijan legitiimi valinta – ei kaikkien historiallisten romaanien tarvitse olla murrepuheen kyllästämiä. Se tosin oli ainoa asia, joka jäi teoksessa askarruttamaan – lohijokelaisten paikallinen identiteetti jäi jokseenkin valjuksi, samoin Kelpon synnyinseudun, jota ei tarkoin paikanneta minnekään. Kuvittelin Lohijoen Keravaksi tai Riihimäeksi, joiden historioita en todellakaan tunne ja joiden ihmisistä on medioissa jääneet mieleen vain muutamat sketsihahmot. Tässä paikallishistoriaa lähestytään vakavasti, mutta toivo siitä, että tulevat polvet siitä innostuvat, jää hauraaksi. Ja tämän päivän Espoon ja Kallion välimatka on teoksen universumin välimatkoista vielä pidempi kuin historiallinen matka Helsingistä Lohijoelle.

Sireenien aikaan Pispalassa

pispalanKun viisivuotias Raili-tyttö muuttaa sireenien alle Pispalaan, hän saa hataran ydinperheen lisäksi touhukkaan mummun ja laajennetun perheen naapurien työläisnaisista ja heidän lapsistaan. Naapurin Valma leikkaa tytön otsatukan sopivan pyöreäksi, kun taas tyttö pääsee kuulemaan mummun ja Kerttu-tädin yhteisiä kansalaissodan muistoja marraskuun kahvitilaisuudessa, joka on nimetty heidän juopporenttujen ukkojensa muistolle. Railin äiti Mirjami aloittaa työt Pyynikin Trikoolla, mutta ei hermoheikkona kestä koneiden mölyä pitkään. Ja kun kortteliin muuttaa Lana Turneria muistuttava ruutuhousuihin ja patellavyöhön sonnustautunut taiteilijasielu Eedit, koko perheen elämä muuttuu vähitellen.

Kristiina Harjulan romaani Pispalan kiviä (Karisto, 2013) on herkkä lapsuudenkuvaus 50-luvulta, jonka keskiössä on työväenluokkainen Tampereen murre ja sen rankkaa raatamista glorifioiva puheenparsi. Hyvän naisen roolimalliin kuuluu omien tarpeiden ja kykyjen vähättely, miesten parjaaminen ja pesäeron teko muualta tulleisiin, mahdollisiin porvareihin. Nainen saa olla lukuhaluinen, sivistyksen haaliminen on sinänsä positiivista, mutta siinä ei saa mennä liian pitkälle, ettei menettäisi otettaan ”meikäläisiin”. Railia eli Tinttarellaa kasvattaa enemmän maitokauppaa pitävä Martta-mummu kuin muualta tullut Mirjami-äiti, ja vaikka 50-luvulla lasta ei enää pidetä ilmaisena työvoimana, kaupan tehtävissä avustaminen kuuluu luontaisiin kuvioihin. Luppoaikaa pidetään syntinä, ja varsinkin kaikenlainen jonninjoutava, kuten uimarannalla kekkulointi ja joulukoristeiden pynttääminen, on epäilyttävää toimintaa.

Teoksessa käsitellään vaikeita aiheita – vanhempien eroa ja äidin horjuvaa mielenterveyttä – yhteisöllisyyden näkökulman kautta. Mirjamin pahaa oloa ymmärretään naapurustossa tiettyyn pisteeseen saakka, sillä kaikki naiset ovat kärsineet joko miehen juoppoudesta, uskottomuudesta tai molemmista, mutta kun Mirjami irtisanoutuu palkkatyöstään Trikoolta, häntä pidetään hienohelmaisena turhan itkeskelijänä. Mirjami ei sopeudu koskaan sisäsiittoiseen Pispalaan, mutta muutettuaan Tampereen uudempaan kaupunginosaan, yhteys sinne jääneeseen anoppiin kuitenkin säilyy. Martta-mummun elämän rikkaus, siitä huolimatta, että hän on kovin ”tavallinen”, on mielestäni teoksen mehevin pihvi (ja pyydän anteeksi järkyttävää amerikkalaista puheenparttani tässä. Se on pahempaa kuin romaanin aito tamperelainen ”semmotteen-tommotteen-tämmötteen”-sösellys!)

Lapsinäkökulma on teoksessa voimakkain, ja tunnelmaa luodaan leikkien, lelujen, laulujen ja makumuistojen kautta. Musiikkiosasto tuntui kovinkin kotoisalta saman ikäluokan vanhempieni kautta – tunnen itsekin läheisesti Mambo Italianon ja Tiikerihain isäni viheltelyjen kautta. Minun lapsuudessani siis isät viheltelivät lapsuuden hittibiisejään medioiden ja instrumenttien puutteessa!

Pispalan punainen lapsuus ei esittäydy tässä erityisen niukkana, vaan lapsiin panostetaan sen verran, mitä pystytään ja eteenpäin menemisen meininki on vahva. Lasten tiiviit ystävyyssuhteet ulottautuvat talvisaikaan jopa ulkohuussiin asti, eli kaverit käyvät kysymässä toisiaan kakalle. Ahjolan kristillis-yhteiskunnallisen opiston lastenleirillä Raili saa ensi kokemuksen poissa kotoa. Railin vanhemmat eivät halua laittaa tytärtään partioon eikä pioneereihin, joten kasvuympäristö ei esiinny erityisen poliittisena isän punaisista juurista huolimatta.

Tamperelaiselle lukijalle teos avautunee erityisen voimallisena historiallisen tarkkuuden vuoksi. Muuttuva kaupunkimiljöö kiehtoo erityisesti, jos pääsee kirjassa kuvattuja kortteleita tutkimaan paikan päälle.  Itse en tunne Pispalaa kovin läheisesti, vaan näkökulmani niille hoodeille on ollut melkein turistinen. Käymme siellä ajelulla kesäisin ulkopaikkakuntalaisten kavereiden kanssa, ja muutamia kertoja on tullut käytyä Rajaportin saunalla ja Pulterissa. Silti kuvatut raitit, Lauri Viidan jalanjäljet, vanhojen puutalojen entiset kauppahuoneistot ja katseen kiinnittyminen joko Näsi- tai Pyhäjärveen, silti koskettavat paikallista lukijaa. Erityisesti innostuin teoksesta luettuani, että myös Harjula on opiskellut luovaa kirjoittamista Viita-Akatemiassa. Iloitsen aina, kun joku Viidasta valmistunut on julkaissut jotain, siksikin, että se kannustaa minuakin ryhdistäytymään tekstieni kanssa. Pidän myös aina siitä, että muistakin kaupungeista kuin Helsingistä kirjoitetaan tarkkaa eeppistä hehkutusta. (Tässä blogissa olen kai arvioinut enemmän Jyväskylä-hehkutuksia, koska en asu siellä enää.)

Eniten teos muistutti minua Pirkko Saision teoksista, erityisesti romaanista Sisarukset (1976), joka myös sijoittuu osittain Pispalaan. Tunnelman vahvuus oli samaa luokkaa kuin Elämänmenossa (1975), joka kuvaa saman ikäluokan kokemuksia Helsingin Kalliossa. Kielen tasolla tekstissä oli joitain kohtia, joita etevä kustannustoimittaja olisi esikoiskirjailijaa neuvonut stilisoimaan (esim. työntekoon liittyvää onomapoetiikkaa), mutta niihinkin suhtautuminen on makukysymys.

Ottakaa ihmiset tämä kirja mukaanne kävelyretkelle Pispalaan ja tulette näkemään vaurastuneen eliittialueen raikkain silmin kaikkina vuodenaikoina. Itse näin ainakin vanhan Pirkkalan ja Tampereen välisen kiviaidan uutena havaintona, ja pispalalaisten siitä johtuvan erillisyyden tunteen. Kirja taatusti avaa uusia näkökulmia Pispalaan myös syntyperäisille kantapeikoille.

View Masterilla näkee tarkemmin

Museon kulisseissaUudemmassa brittikirjallisuudessa on esiintynyt muutamia ikonisia naiskertojia, joiden teoksiin tutustuminen on tapahtunut minulla hitaanlaisesti. Jeanette Wintersonin ja Angela Carterin teksteihin olen tutustunut jo pidempään, mutta A.S. Byattista tai Kate Atkinsonista en ole yrityksistä huolimatta saanut koskaan otetta. He ovat olleet minulle ”vaikeita” kirjailijoita.

Kate Atkinsonin (s.1951) esikoisromaani  Museon kulisseissa (WSOY 1997, suom. Leena Tamminen) voitti aikanaan Whitbread-palkinnon. Jo teoksen värikäs ja iloluontoinen kansi antaa vinkkejä sisällöstä: luvassa on valokuvista päätellen sukutarinaa ja muista vinkeistä päätellen kertomuksia sodista, lemmikkieläimistä, turismista, teehetkistä ja leivonnaisista. Teoksen aikajana on noin 100 vuotta, ajassa liikutaan edes- ja taaksepäin vinhaan tahtiin ja kieli on runsaan impressionistista.

Teoksen kertoja on Ruby Lennox, nainen joka ehtii kypsyä keski-ikään ja saamaan kaksostyttönsä collegeen. Ruby syntyy työväenluokkaiseen perheeseen Yorkin kaupungissa Yorkshiressä vuonna 1952; kaupungin turismiteollisuus kasvaa hänen elinaikanaan ja välillä hän kokee asuvansa elävässä museossa. Museon puisto on vahva tapahtumapaikka, mutta muuten museon kulissit viittaavat perheen yksityiseen historiaan, vanhoihin valokuviin, kirjeisiin, postikortteihin ja mystiseen medaljonkiin, jonka Ruby perii äidiltään Buntylta. Rubyn elinaikana Britannia kokee suuren elintasoloikan niukkuudesta kohti hyvin varusteltuja keittiöitä, kodinkoneita ja koko perheen kesälomia, mutta köyhyyden muisto varjostaa vielä hänenkin ikäluokkansa kokemuksia.

Feministiseen tapaan romaanissa seurataan suvun naislinjaa, ei Lennoxin sukua, jonka uskotaan olevan skottilaista alkuperää. George Lennox on viinaanmenevä ja vieraissa viihtyvä lemmikkikauppias, joka kaupan tulipalon jälkeen siirtyy myymään proteeseja ja muita lääketieteellisiä apuvälineitä. Rubyn suvun naiset ovat tottuneet ansaitsemaan leipänsä kaupungin tehtaissa, erityisesti Rowntreellä, joka valmistaa makeisia, ja sota-aikana myös erilaisia laitteita armeijalle. Bunty nai kauppias-Georgen sodan jälkeen päästäkseen kotirouvaksi ja yleisestä miehenpuutteesta; hänen romanttisempi kosijansa, Buck Kansasista, on lopettanut yhteydenpidon morsiameensa menetettyään jalkansa sodassa. Ylipäänsä kaupungin naiset haaveilevat amerikkalaisista sulhoista, joiden markkina-arvo on korkeampi kuin kotimaisten. Rubyn suvussa naisilla on ollut tapana karata keittiöistään kauas pois. Iso-isoäiti Alice on lähtenyt ranskalaisen valokuvaajan matkaan, isotäti Lillian on päässyt pakenemaan Kanadaan. Naisten henkinen taistelu kotiorjuutta vastaan tasapainottuu maanisella leipomisella ja matemaattisen tarkoilla kodinhoidon viikkorituaaleilla.

Rubyn oma tragedia liittyy siihen, että nelilapsisesta perheestä hän lopulta jää elämään oudon äitinsä kanssa kahden. Perheessä ja suvussa kuollaan traagisesti, liian nuorina, noloissa tilanteissa – tai sitten vaan otetaan hatkat. Teiniraskaudet ja niiden peittely kuuluvat myös normaaliin settiin, vaikka kukaan ei ole erityisen uskonnollinen. Buntyn ja hänen sisarustensa poliittinen konservatiivisuus näkyy mm. ydinperheen ihannoinnissa, kotirouvamyytin suosimisessa ja aukottomassa rojalismissa. Romaanin hauskin kohtaus liittyi kuningatar Elisabetin kruunajaisiin vuonna 1953, jolloin kaikkitietävä Ruby-kertoja on kaksivuotias ja tarkkailee sukuaan poikkeuksellisella kypsyydellä. Suku on kokoontunut Lennoxeille, koska he ovat ensimmäisiä television omistajia. Miehet liittyvät olutkuppikuntaan, kun taas naisten kuningataräitikuppikunnassa kiertää sherrytynnyri ja meno on vielä riehakkaampaa kuin miesten ryhmässä. Leivoksia on palan painikkeeksi ainakin kymmentä sorttia, mutta meno on muuten ”kuin Kalkutan vankityrmässä.”

old-view-master-with-3d-colour-reel-d0kt7k”Muistan” itse 70-luvulla syntyneenä Elisabetin kruunajaiset äidiltäni perimistä View Master-kiekoista, jotka olivat Britannian lahja Suomelle jo ilmeisesti 50-luvulla. Äidilläni oli kokoelma Britannia-aiheisia kiekkoja, joista kruunajaiskiekko oli jännittävin. Kirjaa lukiessa tulikin olo, että olisin katsellut maailmaa View Masterin läpi, haalistuneena technicolour-esityksenä. Rubyn isän kuolemasta kertovaa kuvaa tosin en olisi kehdannut katsoa, sillä näkymä kosteisiin häihin meni jo rankan groteskiuden puolelle.

On virkistävää lukea sukutarinaa, jossa mitään ei sievistellä, vaan traagistakin tapahtumista saadaan aikaan jälkijättöistä naurua. Suomalaiset sukuromaanit tuntuvat kyllä tähän verrattuna todella kilteiltä; ehkä Jari Tervon uusimmissa romaaneissa on hieman tähän vivahtavaa huumoria.

Museon kulisseissa ei ole leimallisesti monikulttuurinen teos, vaikkakin suvun tarina kuljettaa lukijan neljälle mantereelle. York ei saa osakseen suurta maahanmuuttajavirtaa, vaikkakin tässä varoitellaan jamaikalaisiin tutustumisesta 50-luvulla ja käydään voimassa pahoin ensivisiitillä kiinalaiseen ravintolaan 60-luvulla. Päähenkilö Rubyn rakastuminen italialaiseen hunsvottiin 70-luvulla saa aikaan ”pähkinänruskeat lapset”, eli tässä vaiheessa eurooppalaisten keskeinenkin rotujen sekoittuminen on ollut Yorkshiren korkeuksilla iso juttu.

Aloitan tällä postauksella Helmet-kirjastojen Vuoden 2016 lukuhaasteen, jossa on tarkoituksena lukea 50 kirjaa. Tällä kuittaan listalla kohdan 8: ”Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin”. Haasteeseen voi osallistua koko vuoden ajan omalla tyylillä, eikä  kaikkia kohtia tarvitse pakonomaisesti suorittaa.  http://www.helmet.fi/fi-FI/Tapahtumat_ja_vinkit/Uutispalat/Helmetlukuhaaste_2016(80206)

Henning Mankell RIP (1948-2015)

bookcover_9789511263814Henning Mankellin poistuminen tuonilmaisiin kosketti, vaikka en suuri Wallander-fani ole koskaan ollutkaan. Mankellin tuotannosta olen pitänyt eniten muista romaaneista kuin dekkareista, erityisesti Afrikkaan sijoittuvista. Nyt Maestron kunniaksi luin hänen alkupään tuotannostaan romaanin Isidorin tarina (1984, suom. Kari Koski, Otava 2011), joka sijoittuu Itä-Götanmaan saaristoon, ei niin kauas Gotlannista ja Ahvenanmaalta.

Tarina alkaa vuodesta 1849, jolloin nuori mies Isidor tapaa Resuämmän kapakassa kapteeni Virseuksen, maailman meriä seilanneen vanhan merikarhun, joka haluaa opettaa pojalle jotain maailman menosta. Pontikan voimalla miesten välille syntyy yhteys, jonka molemmat muistavat vuosikausia. Isidor tajuaa mahdollisuutensa häipyä raukoilta rajoiltaan, mutta ei toteuta kapteenin neuvoja, vaan jää kotikonnuilleen asuttamaan kaukaista Stupön saarta  elättäen itseään kalastajana kuten isänsä ja veljensäkin ovat tehneet.

Isidor erakoituu saarellaan pahasti, mutta itsepäisenä jullina hän ei anna periksi, vaan haluaa näyttää sukulaisilleen pystyvänsä miltei mahdottomaan tehtävään. Vaimoa hän ei saarelle saa, eihän hän osaa viedä kylän tyttöjä juhannustansseissakaan, mutta tämä ei ole Isidorille kynnyskysymys. Saatuaan saarensa suht elinkelpoisaksi kuuden vuoden uurastamisen jälkeen hänen yksityiseen onneensa tulee vakava uhka: kruunun omistama kaivosyhtiö haluaa aloittaa kuparin poraamisen Stupöllä. Koska hän ei ole vielä lunastanut koko saarta omakseen ahneelta enoltaan, hän tietää menettävänsä kaiken.

Isidor lähtee vaatimaan oikeuksiaan aina Tukholmaan saakka, jossa hän pitkän painostuksen kautta saa audienssin kuninkaan kanssa. Mitään armoa ei ole kuitenkaan näkyvissä, onhan kuninkaalla krapulapäivä ja saariston resupelle on valittajien jonossa viimeinen. Uhmakkaasti Isidor jatkaa asumista jumalanhylkäämällä saarellaan, vaikka häätö on jo käytännössä annettu. Projektin vastaavalla geologi Vegesiuksella ei ole muuta ratkaisua kuin yrittää suostutella Isidoria puolelleen huijaamalla.

Teoksen juoni on satumainen ja omaa jotain piirteitä Keisarin uudet vaatteet-sadusta. Isidorille tehdään omituinen univormu, joka muistuttaa narrin asua ja hänet houkutellaan virkamieheksi, saaren isännöitsijäksi. Isidor ei ole tyhmä eikä mielenvikainen, vaikka hänen älynlahjojaan kylällä pannaankin halvasta. Kylähullun asema on helppo saada saaristossa, jossa ihmiset kommunikoivat keskenään lähinnä pakon sanelemana. Uuden pestin vastaanotto arveluttaa, mutta se takaa hänelle mahdollisuuden pitää kotinsa, jonka rakentamiseen hän on käyttänyt vuosia aikaa. Nöyryyttääkseen miestä lisää Vegesius keksii tälle toimenkuvan, joka pitää tämän poissa pahanteosta: Isidorin kuuluu mitata kallioiden lämpöä omituisella vehkeellä, jonka hän on ristinyt geoskoopiksi. Mittauksia ei kuitenkaan kirjata minnekään. Isidor menee lankaan ja kökkii kallioilla herpaantumattomana säällä kuin säällä. Vegesiuksen rakentama ansa toimii, näin hän uskoo kaivosyhteisön alkavan halveksia hullua saaren alkuasukkia.

Kaivostoiminnan kuvaus on pitkälti sosiaalihistoriallista ja osoittaa köyhän kansan hyväksikäytön kaikessa kurjuudessaan. Työläiset eivät kuitenkaan ole äänettömiä eikä osattomia, vaan kapinan siemenet on kylvetty jo ensimmäisen rankan talven aikana. Kruunun voudit eli työnjohtajat käyttävät suurimman osan kaivoksen rahoista ryyppäämiseen, ja ilman pätevää työnjohtoa työväki ei opi tuloksellisia työtapoja. Kaukaisella luodolla on mahdollista elää täysin siivotonta elämää, sillä lähimpään kirkkoonkin on liian pitkä soutumatka.

Teoksesta tuli mieleeni Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija (kirjasarja, jota en ole lukenut, vain nähnyt lukuisia kertoja TV:ssä) ja myös Kaari Utrion 1800-luvulle sijoittuvat romaanit. Mankell ei tosin ripottele realistisen satunsa joukkoon pisaraakaan romantiikkaa. Isidor on rankan arkensa yläpuolelle ulottuva myyttinen hahmo, legenda jo eläessään, jolle ei sitten lopulta käy hassummin. Parhainta teoksessa on tarinankerronnan muoto, joka nostaa ankeat tapahtumat ylempiin sfääreihin. Pidin teoksessa eniten merenkäynnin teemasta ja aikalaisten tavoista pohtia Amerikkaan lähdön oikeutusta. Loppujen lopuksi tämäkin teos päätyy maastamuuton saagaksi.

Suurin sanoma teoksessa liittyy hajota ja hallitse-aatteeseen ja oletukseen, että köyhiä saa pidettyä kurissa tarjoamalla heille mahdollisuuksia sortaa toisiaan. Miten kouluja käymättömillä osattomilla voi sitten olla poliittista esiymmärrystä sorron mekanismeista, varsinkin aikana, jolloin työväen massaliikkeitä ei vielä ole olemassa? Miksi työläiset eivät pilkkaakaan Isidoria, kun pitkäaikainen huijaus paljastuu? Mistä he keksivät vaatia kohtuumittaista työpäivää?

Isidorin tarina osoittaa taas kerran Henning Mankellin uskomattoman monipuolisuuden kirjailijana. Teos on ajaton klassikko, joka varmasti sopii sellaisillekin lukijoille, jotka eivät suurkuluta historiallisia romaaneja. Historialliseksi romaaniksi teos on ilmava ja detaljeissaan taloudellinen. Siitä voi nauttia täysin rinnoin, vaikka Ruotsin historian vuosiluvut eivät olisi täysin hanskassa.

Seuraavaksi haluaisin nähdä Mankellia teatterin lavalla. Ja mielellään tuon mystisen Lampedusa-näytelmän, josta näen todisteaineistoa vain saksalaisten teattereiden tuotannossa.