Meritangoa pilsnerin voimalla

Teos: Joni Skisftesvik: Finlandia City (WSOY, 2018)

Joni Skiftesvikin tuotannossa meri on keskeinen elementti, ja nuorena poikana hänellä oli tapana käydä kuokkavieraana läheisen sataman ulkomaisissa laivoissa. Pojan kielitaito ei vielä alakouluikäisenä ollut kummoinen, mutta kerran kun eräs merimies tuli kysymään koltiaiselta tietä lähimpiin lyhyttavaramyymälöihin, tämä onnistui neuvomaan merimiehelle tien ”Finlandia cityyn”.

Finlandia City on rinnakkaisteos hänen aiemmalle, palkitulle teokselle Valkoinen Toyota vei vaimoni. Kun aiempi teos lähti liikkeelle kirjailijan seniorivuosista ja keriytyi kohti lapsuutta ja nuoruutta, tässä teoksessa koko huomio on 1950-60-luvun kasvuvuosissa.

Kirjassa eletään Haukiputaalla, Kurtinhaudan kyläyhteisössä, jonne eksyy tavallista enemmän ”löysää” väkeä työtä etsimään ja riitaa haastamaan. Kasvavalla Jonilla on lähiympäristössään kavalkadi tulevien kirjojen materiaalia, varsinkin huru-ukkoja, helluntaisaarnaajia, povaajia, viinatrokareita ja kaikenlaisia karkulaisia.

Romanitaustaisia hahmoja kirjassa on monia, ja erään Topi-pojan vanavedessä pojat oppivat juomaan pilsneriä Jonin tädin pitämällä kioskilla. Topi on taitava tangolaulaja, jonka Skiftesvik muistaa myöhemmin, kun kohtaa Rainer Frimanin kustantajan saunaillassa. Kaikki ihmettelevät Frimanin päätöstä lopettaa laulajan ura, mutta hän sanoo kyllästyneensä laulattamaan humalaisia valkolaisia. Tämä muistuttaa Skiftesvikiä lapsuuden maisemista, ja niiden valta-asetelmista. Miksi kukaan ei uskonut (eikä taida nykyäänkään uskoa) Topeihin ja Rainereihin vaikka tilintarkastajina?

Kirja on aivan yhtä aistivoimainen ja tenhoava kuin edeltäjänsä, ja pystyn eläytymään näihin muistoihin suvereenisti, vaikka edustan seuraavaa sukupolvea. Historiallisesti kiinnostavimmat tapaukset liittyivät vasemmistolaisiin käpykaartilaisiin toisen maailmansodan aikana, ja heidän vaarallisiin merimatkoihinsa lahden toiselle puolelle. Näistä en tiennyt mitään etukäteen, eli romaani tarjosi minulle uuden näkökulman sotaan. Jonin lapsuudessa myös saksalaisten sotareissu vaikutti ihmisten arkeen, sillä monilla naisilla oli saksalaisten kanssa tehtyjä mukuloita. Ehkä myös häneen itseensä kohdistuva epäilys johtui saksalaisista: vaikka hänen vanhempiensa tarinaan ei liittynyt vastaavaa dramatiikkaa, ja pariskunta jopa yritti elää yhdessä, paikallisella tasolla epäiltiin kaikkia, joilla oli ollut suhteita ulkomaalaisten kanssa.

Ainoa asia, joka hieman ärsytti oli Skiftesvikin tapa viitata moniin aiempiin teoksiinsa, ja lainata niistä pitkiä pätkiä. Tämä siksi, etten ole lukenut aiemmista teoksista kuin tuon toiseksi viimeisen. Koska teos on muutenkin tiivis, pitkät viittaukset aiempaan tuotantoon tuntuivat hieman laiskalta kirjoittamisstrategialta. Toisaalta niistä saa fiiliksen, että Skiftesvik todella haluaa kertoa lukijoilleen, millaisista tosi elämän aineksista hänen fiktionsa on syntynyt.

Tämän ikäluokan kertojista minulla usein menee Tuuri ja Skiftesvik sekaisin, ja ilokseni huomaan, että heidän uusin tuotantonsa on kolahtanut minuun. Pidän meritarinoista, ja pidän myös pohjalaismeiningistä, kun se on minulle aidosti erilaista ja eksoottista. Skiftesvikin tuotannossa riittäisi kahlaamista, kun taas Tuuri-opinnoissani olen jo päässyt pidemmälle.

Muistelmateokseksi Skiftesvikin kerronta on ilmavaa ja ytimekästä, eli se voi inspiroida myös niitä, jotka karttavat oma/elämäkertoja. Työväenluokan historiikkina se loistaa monisyisenä ja humaanina. Kiinnostavalla tavalla siinä on myös joitain yhtymäkohtia vasta lukemaani Liisa Jaakonsaaren teokseen, jossa liikuttiin samoilla ”hoodeilla”.

Kaalikääryleitä Bronxissa

Teos: Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar. Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina. (Otava, 2018)

En ennen tätä päivää tiennyt Tyyni Kalervosta (1900-1993), New Yorkin suomalaisyhteisön tahtonaisesta, vaikka Amerikan siirtolaisten historia on jo jonkun aikaa kiinnostanut. Eniten olen siihen tutustunut kaunokirjallisuuden kautta, varsinkin Antti Tuurin teosten välityksellä.

Teemu Luukka työskenteli 80-luvulla baarimikkona Kalervon omistamassa Little Finland-baarissa Manhattanilla, ja oppi näin tuntemaan legendaarisen pomonsa, joka edelleen jaksoi painaa pitkää päivää levottomanoloisilla nurkilla yli 80-vuotiaana. Luukan haaveena on pitkään ollut kirjoittaa yleisempi kirja New Yorkista, mutta yhteisten tuttavien ehdotuksesta hän päätyi kirjoittamaan Kalervon elämäkerran. Se ei kuitenkaan kerro vain Kalervosta ja hänen ravintoloistaan, vaan näkökulma on laajempi, yhteisöllinen ja sosiaalihistoriallinen.

Tyyni Kalervo, omaa sukua Hyryläinen, oli keskisuomalais-hämäläisen perheen kasvatti, Urho Kekkosen ikätoveri, joka eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan varsin politisoituneessa ilmapiirissä. Hänen vanhempansa eivät osallistuneet kansalaissotaan, mutta varsinkin äiti oli aktiivinen sosialistisissa piireissä Helsingissä. Nuoren tytön tukiopettaja oli Otto Ville Kuusinen, ja koko Kuusisen klaani oli Hyryläisille niin tovereita kuin sukua.

Nuori Tyyni ei taas kansalaissodan jälkimainingissa jaksanut piitata politiikasta, vaan lähti kotinsa henkistä perimää pakoon Raumalle, jossa tutustui ensi kertaa ravintola-alaan Kauppakamarin tarkoilijana. Nainen ehti opiskella montaa alaa, ainakin sairaanhoitoa ja hierontaa, mutta ravintolabisnekset veivät naisen mukanaan muutaman vuoden Amerikan-siirtolaisuuden jälkeen.

Tyyni oli Amerikkaan muuttaessaan 24-vuotias, ja vietti ensimmäiset kuukaudet kylmässä ja köyhässä Kanadassa. Meininki ei suuruuksista haaveilevaa neitoa miellyttänyt, vaan hän loikkasi luvattomasti Buffaloon ja sieltä New Yorkin. Luukka kuvaakin herkullisesti sen ajan paperittomuutta, ja sen tuomia käytännön haasteita. Töitä paperittomille siirtolaisille aina löytyi Isossa Omenassa, mutta hän ei voinut poistua maasta silloinkaan, kun varaa Suomen-matkaan olisi jo ollut.

Kirjassa kuvataan suomalaisyhteisön ”white flightia” Harlemista Bronxiin ja sieltä Manhattanille, jossa Tyyni piti viimeisintä Little Finland-juottolaansa vuodesta 1969 saakka. Varsinkin Harlemin ja Bronxin arjen kuvaus on herkullista, ja siinä nousee hyvin esiin myös suomalaisten sopeutuminen afroamerikkalaiseen menoon, vaikka suhteet eivät aina olleet kitkattomat. Tyynin baarit eivät olleet mitään leppoisia perheravintoloita, vaan niissä kävi narkkareita, prostituoituja, mafiosoja ja merimiehiä. Päiväsaikaan niissä saattoi kuitenkin saada kaalikääryleitä, ja muutenkin nostalginen Suomi-menyy oli hyvin esillä.

Tyyni ei ollut mikään puhdas pulmunen, vaan hän oli vilppiin ja silmänkääntötemppuihin taipuvainen, ja varsinkin alkoholia hän laimensi aina, kun silmä vältti. Juopuneilta hävisi arvoesineitä, eikä baarien kirjanpitokaan ollut täysin aukotonta. Monella tapaa hän oli diiva ja suuri persoona, joka jakoi mielipiteitä. Madamen jatkuva lämmin suhde Kekkosen kanssa oli jopa tragikoominen ”kortti”, jolla hän onnistui keplottelemaan itselleen milloin mitäkin etuoikeuksia. Eniten nauratti vanhan rouvan reissut Suomeen, joilta hän salakuljetti lakkalikööripulloja turkkinsa sisällä.

Teos on varsinainen runsaudensarvi, ja se kattaa myös valtavan määrä New Yorkin yleisempää historiaa. Joissain kohdissa skippasin sen ”faktabokseja”, joissa tunnelmoitiin yleisemmässä ajan hengessä. Omaan makuuni kirjassa oli hieman liikaa faktaa, mutta se ei millään muotoa laimentanut tämän eksoottisen ja rikkaan elämäntarinan tenhoa.

Kuvaliitteet edustavat kirjassa parhautta, ja eniten ihastutti ja puistatti Tyynin vanhuuden kokemus, jossa hän pääsi samaan kuvaan Donald Trumpin ja Rosa Parksin kanssa Ellis Islandin juhlagaalassa joskus 80-luvulla.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka ovat lähiaikoina matkaamassa New Yorkiin, koska tämän kirjan vinkkien perusteella voisi tehdä todella jännittävän ”finglish”-kiertueen moneen kaupunginosaan.

HELMET-haasteessa teos sopinee moneen kohtaan, mutta sijoitan sen kohtaan 30: ”Kirjan kannessa on kaupunkimaisema.”

Komeita kaikuja Koskenkorvalta

vasantolaSuomessa on monia kolkkia, jotka tuntuvat minulle uppo-oudoilta. Yksi sellainen maakunta on Etelä-Pohjanmaa, toinen Kainuu, mutta Kainuuseen olen tutustunut paljonkin kirjojen välityksellä, ja jonkun verran ihmistenkin. Kun arvioin kirjoja pohjalaisuudesta, koen aina olevani puun ja kuoren välissä: pelkään sanovani jotain sopimatonta vain, koska en kulttuuria ymmärrä. Tosin kotiseutuhenkiset murrekirjat ovat oma genrensä, ja sitten on kirjallisuutta, joka yrittää avata vierasta kulttuuria ulkomaailmalle.

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018) kuuluu kirkkaasti jälkimmäiseen genreen, enkä muista koskaan lukeneeni näin avaraa teosta pohjalaisuudesta. Pohjalaisteosten otos ei ole kohdallani valtava, enimmäkseen olen lukenut Antti Tuuria ja viimeksi iki-ihanaa Venny Kontturia, joka vasemmistolaisena pohjalaiskirjailijana edustaa todellista marginaalia.  Vasantolan teoksessa pohjalaisten historia kietoutuu tämän päivän monikulttuurisen todellisuuteen, tarinassa, jossa on todella monta kerrosta.

Niin monta, että välillä todella sain taistella, että sain kirjan luettua loppuun. Romaani on ehdottomasti kokeneen kirjoittajan teos, ja siitä näkyy huolellinen editointi ja tarkat taustatyöt. Sen aika-akseli on miltei sata vuotta, mutta joistain takaumista ja varsinkaan viimeisestä kappaleesta en kokenut saavani tarinaan lisäarvoa. Kielellisesti teos oli rikas, juonellisesti täyteläinen ja monipolvinen, mutta rakenteellisesti se oli kovin raskas. Varsinkin kun tuntui, että lopussa toistettiin osittain ensimmäisen kolmanneksen tarinaa.

Kirja on perin pohjin työväenluokkainen kuvaus, jossa raatajina on niin miehiä kuin naisia. Siirtymä agraariyhteiskunnasta monipuolisempaan ammatilliseen kehykseen on romaanin suvulle raskas, niin raskas, että se vaatii ihmisuhreja. Miehet ovat kovin viinaanmeneviä, osa myös väkivaltaisia, eivätkä naisetkaan ole ainakaan viattomia sijaiskärsijöitä. Päähenkilö Susannan mumma on verevä, lihallinen ja kostonhimoinenkin olento, jonka salaisuuksien arkku ei tunnu koskaan ehtyvän. Kyynel jos toinenkin tirahti mumman ruumiin pesun aikana, mutta olin myös uupunut hänen tarinansa äärellä.

Vasantola taitaa miesnäkökulman kuin omat taskunsa, ja paikoitellen koin lukevani Kalle Päätaloa. Toivon, ettei tämä vertaus herätä pahennusta, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun koen löytäneeni Päätalon naispuolisen inkarnaation. Työn kuvausta teokseen mahtuu runsaasti, ja varsinkin rakennusalan realiteetit aukeavat hyvin samansuuntaisina kuin Päätalolla konsanaan. Myös osa seksikuvauksista on vähintään yhtä juurevia kuin hänellä, ja ainakin yhden äärellä olin tukehtua pullaan tai kuolla nauruun mahlojen runsaassa virrassa.

Irakilaisten turvapaikanhakijoiden läsnäolo todella elävöittää tätä romaania, mutta Rajat Kiinni-ulottuvuus tuntui jopa yliammutulta. Tai kaiken surun ja murheen keskellä en olisi enää kestänyt rajakkeja liehumassa polttopulloineen ja sloganeineen. Mutta tämä johtuu omasta tilanteestani, koska olen viettänyt liikaa aikaa seuraamalla heidän edesottamuksiaan reaalimaailmassa. Voi hyvinkin olla, että toisenlaiselle lukijalle teoksen päivänpoliittinen viesti on sen parasta antia.

Uskoisin, että tämä teos tarjoaa jonkun vaikuttavan tulokulman jokaiselle lukijalle, joka siihen tarttuu, sillä niitä todella riittää. Itse samastuin eniten Susannan irtiottoon sukujuuriltaan ja 80-90-lukujen meininkiin, kun taas vähiten sytyin sotamuistoista ja tarinoista kotisynnytyksistä (nämä tarinat olen jo lukenut kymmenistä romaaneista, enkä kokenut saavani niistä enää mitään uutta).

Kirjaa lukiessani aloin todella tajuta, mitä tarkoitetaan ”viinamäen miehillä” – tuo metafora on ollut mielessäni aika abstrakti käsite ennen tätä. Omassa todellisuudessani juopot ovat aina istuneet satamissa tai puistoissa, eivätkä ole jaksaneet kiivetä mäkien päälle. Viinamäki on tässä romaanissa konkreettinen paikka, ja myös Koskenkorvan tislaamon huurut puhaltavat suoraan henkilöiden kasvoille.

Olen lukenut sen verran monta kotimaista uutuusteosta tänä vuonna, että rankkaan En palaa takaisin-romaanin ihan kärkikartiin lukemistani. Tämän teen siitä huolimatta, että olin jo jättämässä teosta kesken teemaähkyn vuoksi. Uutuuskirjoista olen lukenut aivan liian monia parisuhteisiin ja seksuaalisuuteen keskittyviä yksilökeskeisiä kuvauksia, joissa ei ole mukana yhteiskuntaa ja politiikkaa  – ja vaikka niihin uppoaa lukemisen hetkellä, niistä ei jälkeenpäin jää syvää muistijälkeä. Pidän enemmän historiallisista romaaneista ja ”yhteisön kudelmista”, ja sellaisena Vasantolan teos on todellinen helmi. Ehkä se myös mursi myyttejä pohjalaisuudesta – koska kaikki sen häjyt miehet eivät olleet uskonnollisia työn sankareita eivätkä suojeluskuntalaisia. Ja parempi niin.

Sakinhivutusta Sörnäisissä

saartoJuhannus toi mukanaan myös lähes pakollisia dekkareita, joista ensimmäisenä korkkasin Timo Saarron historiallisen, Helsinkiin sijoittuvan teoksen Kuoleman kuukausi (Karisto, 2017). Saarto on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, jonka tyyli ja aihepiirin valinta muistuttivat jo etukäteen jonkun verran Virpi Hämeen-Anttilaa ja Mikko Porvalia (joka kirjoittaa Viipurista).

Romaanissa keskitytään marraskuuhun 1917, jolloin Helsinkiä piinaa nälkä, puute ja yleiset levottomuudet. Aiempi poliisi on korvattu sosialistien järjestyskaartin järjestämällä miliisillä, kun taas ”lahtarikaarti” harjoittelee vastaiskua Kaivohuoneella. Jossain taustalla järjestäytyy myös punakaarti, joka hylkii myös maltillisempia sosialisteja. Kaikki joukot odottavat vapauttajaansa jostain suunnasta, mutta tavalliselle kansalle tärkeämpää kuin tulevan valtakunnan lipun väri on lämmin leipä.

Yleensä en innostu dekkareista, joiden nimessä on ”kuolema”, koska se on nimeämisen politiikan tasolla liian itsestään selvää. Tässä kirjassa eniten kiinnosti poliittinen konteksti, jonka kuvaaminen onkin uskottavaa ja perusteellista. Myös tapahtumien rajaaminen yhteen kuukauteen tuntui hyvältä ratkaisulta.

Tässä kirjassa hengellinen ulottuvuus, eli salaperäisen Mirjamin puuhat työväen suosimalla rukoushuoneella, nousi minua kiinnostavammaksi kuin varsinainen poliisin/miliisin työn kuvaus. Mirjamin rooli unissasaarnaajalta tai selvännäkijänä tuntui sopivan kyseenalaiselta, ja vaikka hän tuntui olevan aidosti köyhien puolella, hänen taustansa jäi herkullisen sumuiseksi. Molemmat poliisihahmot, Leo Waara ja Anders Autio, ovat tahoillaan Mirjamin lumoissa niin, että se jo vaikuttaa heidän työntekoonsa. Poikamies Leo Waara on myös ihastunut ”ammattia harjoittamaan” leskirouva-Bettyyn, joka kokee tulevansa kaltoin kohdelluksi vähän joka nurkilla, niin miesten kuin naisten toimesta. Apua hän saa tiukkaan tilanteeseensa vain Oosin rukoushuoneelta, josta tuleekin varsinainen alamaailman risteysasema.

Opin kirjasta myös jotain uutta, eri termin ”sakinhivutus” etymologiaa. ”Sakki” viittaa tässä sakilaisiin, eli Sörnäisten puolirikollisiin poikajengeihin, joita huligaaneiksi ja apasseiksikin kutsuttiin. Sakinhivutus on merkinnyt porukan yhteistä päätöstä pahoinpidellä sen yksi jäsen, mutta voi kai myös viitata yleisempiin joukkotappeluihin. En kuitenkaan tiennyt ”sakilaisista” näin tarkasti määriteltynä ryhmänä.

Koin, että teoksen henkilöhahmot olivat onnistuneita, ja juoni oli historialliseksi romaaniksi tiivis ja toiminnallinen.  Esimerkiksi lukemieni Porvalin Viipuri-romaaneissa on huomattavasti hitaampi tempo, ja suurempi intressi poliisihahmojen yksityiselämään. Porvalin kirjoissa selvitetään myös historiallisia taustoja paljon perusteellisemmin kuin tässä, kun taas tämä teos ehkä näyttää enemmän kuin selittää (tätä yleensä pidetään aina hyvän romaanitaiteen merkkinä). Molemmilla kirjoitustyyleillä on varmasti ystävänsä, ja itse hurmaannun joskus myös romaaneista, joiden sisältämä tietomäärä on suuri.

Hämeen-Anttilan Karl Axel Björkin tähdittävässä romaanissa minua taas on eniten hurmannut kieli. Ihan vastaavaan vanhahtavaan autenttisuuteen tässä ei vielä päästy, vaikka stadin slangia käytetäänkin runsaasti. Tarkka lukija, joka ei ole varttunut Helsingissä, saattaa joutua käyttämään tätä lukiessaan enemmänkin Googlea kuin itse tein sakilaisia jäljittäessäni.

Saarto on julkaissut kolme dekkaria, jotka kaikki edustavat eri aikoja, mutta kaikki sijoittuvat Helsinkiin. Siviiliammatiltaan hän on pappi, mutta on äskettäin jättänyt virkansa keskittyäkseen kokonaan kirjoittamiseen. Tämä romaani on saanut vuoden 2018 Johtolanka-palkinnon, eli arvostusta juuri dekkarien suurkuluttajien piireissä. Juuri pelkän hyvän dekkarin kriteerien (eli juonen arvoituksellisuuden ja jännityksen säilymisen) suhteen teos tuntuikin lunastavansa lupauksensa. En ainakaan itse osannut yhtään arvata etukäteen murhien lopullista motiivia.

My big fat communist family

LinderborgÅsa Linderborg (s. 1968) on minulle ennalta tuntematon ruotsalaiskirjailija (ja toimittaja ja historian tutkija), jonka esikoisteoksen Minua ei omista kukaan (LIKE, 2008, suom. Leena Peltomaa) pelastin viime viikolla kierrätyshyllystä. Kirjaa kuvataan jo kannessa ”ruotsalaisen lapsuuskuvauksen klassikoksi” ja kansikuva viittaa syvään 70-lukuun. Kiinnostuin kirjasta siitäkin huolimatta, että se lupasi kertoa alkoholisti-isän kanssa kasvamisesta. Enemmän siinä tosin kiinnosti miehen yksinhuoltajuus aikana, jolloin miespuolisia yksinhuoltajia oli todella vähän.

Teos vie lukijansa Västeråsin teollisuuskaupunkiin, joka elää metallista. Åsan isä on metallikarkurimestari, jonka ammattiylpeys on valtava siitä huolimatta, että hän kokee olevansa tehtaan orja. Hänen kätensä ovat jo kolmikymppisinä kangistuneet lihakoukuiksi, ja hän pystyy rentoutumaan iltaisin vain alkoholin voimalla. Juominen pysyy aisoissa siihen saakka, kun keskiolutta saa ruokakaupoista. Kun oluen myynti kielletään, hän siirtyy kovempiin juomiin ja joutuu asioimaan Bolagetissa ruokatunneillaan.

Åsan äiti on isää koulutetumpi vasemmistoradikaali, joka lähtee toisen miehen matkaan tyttären ollessa viisivuotias. Eron alkuvaiheessa isä ja tytär jäävät kaksistaan, koska äiti ei halua riistää isältä lasta. Sekä isän että äidin suvut asuvat lähellä, ja tukiverkkoa riittää. Teoksen sivuhenkilöt ovatkin mahtavia, ja innostuin enemmän sukutarinasta kuin isän ja tyttären suhteen kuvauksesta. Iso, monikulttuurinen kommunistisuku veti minua puoleensa, ja varsinkin suvun kytkökset Neuvostoliittoon tuntuivat pikanteilta.

Tässä siis kaikki kirjan aikuiset ovat Säpon mustalla listalla, ja varsinkin äidin puolen sukulaisten on vaikeaa saada pysyvää työpaikkaa kontaktiensa vuoksi. Äidin suvun kommunismi on varsin kulturellia, kun taas isän suku edustaa perinteisempää, kotikutoista työväenkulttuuria. Materiaaliset arvot ovat isän suvussa keskeisiä, ja ihmisiä arvotetaan sen mukaan, kuinka hyvin he hoitavat talouttaan. Leffe-isä on tällä asteikolla toivoton tapaus, koska hän on juomisensa vuoksi aina veloissa.

Åsan elämässä tapahtuu käänne toisella kymmenellä, kun isän juominen ei enää ole boheemia eikä koomista. Jäin ihmettelemään sitä, kuinka vapaasti isä saa tarinassa jatkaa juopotteluaan – ainoa instanssi, jossa sosiaalitoimi puuttuu kaksikon elämään, on kohdassa, jossa isältä on kahdeksan kuukauden vuokrat maksamatta. Tosin varmasti noihin aikoihin niin Ruotsissa kuin Suomessa riittävän vanhemmuuden kriteerinä on ollut työssäkäynti, eikä huostaanottoja tehty kuin ääritapauksissa.

Linderborg kirjoittaa lapsuudestaan ilman itsesäälin häivääkään. Hän kirjoittaa päihdeongelmasta rehellisesti, tukeutumatta jälkiviisaaseen moralismiin. ”Kurjuuden kuvastoa” hän ei viljele, tässä isä on kova sisustamaan ja laittamaan kotia, vaikka asunnosta ei löydy puhtaita lakanoita. Tyttären hygieniasta huolehtivat lähinnä muut sukulaiset, ja hän käy viikottain tätinsä luona kylpemässä. Lähes kaikki muut lukemani kuvaukset (varsinkin suomalaiset) lapsuudesta alkoholistikodissa ovat olleet traagisia ja täynnä angstia, mutta tässä onnistutaan käsittelemään vaikeaa aihetta myös ilon kautta.

Luulen, että Suomi on ollut paljon konservatiivisempi maa 70-luvulla, ja alkoholin käyttöön on perinteisesti liittynyt kristillistä siveyspuhetta. Linderborgin kirjassa vanhemmat kapinoivat juuri kristillisyyttä vastaan, joten Åsan kiihkeä kommunistiäitikään ei pahemmin ota kantaa eksänsä juomiseen. Kukaan muu suvusta ei ole alkoholisti, eikä isän malli tartu tyttäreenkään.

Kirja on vahvasti yhteiskunnallinen, ja se kuvaa oivasti perinteisten työväenluokkaisten elinkeinojen katoamista. Omalla tavallaan se on myös tribuutti työväenkulttuurille: nakkikioskeille, kotiruoalle, kansansivistykselle, unelmille oikeudenmukaisuudesta. Yhtäkkiä 2000-luvulle tultaessa kaupunkikuvassa dominoivat kalliit lattebaarit, eikä isä-Leffe tiedä, mitä caffe latte on, vaikka heillä on italialaisia sukulaisia. Karvainen Guido-enokaan ei taida tarjota kahvia korkeasta lasista, mutta tuo auton kontissa muita erikoisherkkuja kuten kaktushedelmiä.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi niin asiasisällön kuin taiteellisen toteutuksen suhteen. Kymmenessä vuodessa kirjassa esitetty yhteiskunnallinen kritiikki ei ole millään muotoa vanhentunut, ja uskon teoksen puhuttelevan varsinkin kaikkia, jotka ovat eläneet 1970-80-luvuilla. Toki kirjassa on paljon Ruotsi-spesifejä yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä avaudu, ellei ole maassa asunut.

Miekkarikutsuja menneisyydestä

sokeistoHelsingin kuvia, osa 2. Edellisessä postauksessani arvioin Suomi 2017-romaanikilpailun voittajateoksen, Pauliina Lindholmin Komendantin (Otava, 2017), ja samaan syssyyn eteeni pongahti kilpailun toisen palkinnon voittajan, Tapani Tolosen esikoisteos Sokeisto (Otava, 2018). Kiinnostavan eri tyyliset romaanit, joissa kuitenkin joitain yhteisiäkin teemoja. Ainakin sijoittuminen Helsinkiin yhdistää, ja niukka ajallinen rajaus, eli keskittyminen yhteen vuoteen.

Sokeisto kertoo vuoden 1905 yleislakosta, mellakoista ja kansannousuista maassamme, jonka poliittinen kenttä oli jatkuvassa liikkeessä. Se kertoo työväenliikkeestä, sen hajanaisuudesta, yhteyksistä Venäjälle, venäläistämistoimenpiteistä ja niitä vastustavasta suomalaismielisyydestä. Se kertoo maan epävakaudesta, poliittisista murhista, salaliitoista, urkkimisesta ja vakoilusta. Ja myös politiikkaan sidoksissa olevasta hengellisestä etsinnästä, johon monet turvautuivat, kun eivät löytäneet itse työväenaatteesta tarpeeksi sisältöä elämäänsä.

Luulin, että nimi Sokeisto viittaisi poliittiseen slangiin, johonkin tuon ajan uudissanaan (vastaavaan kuin nykyaikana on esim. suvaitsevaisto) , mutta termi liittyikin kirjapainotekniikkaan. Varmasti nimeä voi lukija päässään makustella ja laajentaa haluamaansa suuntaan. Ehkä se viittaa tuon ajan työväestön puutteelliseen koulutukseen ja polittiseen lukutaidottomuuteen, ehkä valtaeliitin sokeuteen. Pidin nimen monimerkityksellisyydestä, sillä se voisi viitata myös painotyöntekijöiden parissa yleisiin neurologisiin vammoihin, väliaikaisiin sokeuskohtauksiin.

Kirjassa on monta avainhenkilöä, mutta päähenkilöksi nousee nuori latoja, Eetu Tonteri, joka on lähetetty 11-vuotiaana oppipojaksi Helsinkiin, koska tämän äiti ei uskonut hintelän ja omituisia sairaskohtauksia saavan pojan pärjäävän raskaissa maatöissä. Eetu tekee hidasta luokkahyppyään ruskeakaulaisista valkokaulaisiin, on kiinnostunut politiikasta ja henkimaailman asioista, ja lukee kaiken, minkä käsiinsä saa.

Eetulla on heila Kaisu, johon hän on tutustunut kirjapainajien ja palvelijattarien yhdistysten yhteisellä kesäretkellä. Kaisu on palveluksessa lapsettoman tohtorispariskunnan luona, mutta hänellä olisi jo kiire naimisiin. Eetu on naima-aikeissaan auttamattoman hidas, eikä ehkä edusta miehekkäintä ”alfaurosta”. Kaisun luona käydessään hän tutustuu ohimennen tämän emäntään Kariniin, arvon tohtorinnaan, joka on auttamattoman epäkäytännöllinen ja introvertti. Yhteinen kiinnostuksen kohde heillä on henkimaailma, ja Eetu saa tohtorinnan kutsuttua teosofien kokoukseen Sörnäisiin.

Enempää en juonta paljasta, ja juonellisesti teos olikin jännittävä, jo dekkarinomaista kerrontaa lähestyvä. Vuosi 1905 on ollut maassamme kovin levoton ja käänteentekevä vuosi, joka mobilisoi kirjavaa kansaa kaduille ja liikehdintä sai aikaan myös paljon laittomuuksia. Kirja antoi ainakin itselleni hyvän peilin tutkia myös oman päivämme kansanliikkeitä.

Romaani tuntuu historiallisesti ja poliittisesti uskottavalta, ja takuulla taustatöitä on tehty huolellisesti. Tolonen taitaa myös tuon ajan sananparren ja stadilaisen ”sekakielen”, ja eittämättä tekstissä oli myös monia sellaisia vanhahtavia sanoja, joiden merkitystä saa märehtiä. Kirjoittajana Tolonen on dialogikeskeinen, mikä johtaa siihen, ettei historiallisia ilmiöitä pahemmin selitetä eikä maisemia tai tunnelmakuvia maalailla.

Kirjassa on siis tiiviyttä historiallisen kontekstin suhteen ja avaruutta juonen suhteen. Teoksessa on 81 lukua ja suuri patteristo henkilöhahmoja, joista puolen rooli on enemmän tai vähemmän statistin rooli. Minun ongelmani lukijana oli se, että koska en ole autonomian ajan historian spesialisti, en yksinkertaisesti muistanut esimerkiksi työväenliikkeen eri ryhmittymien nimiä ja sävyeroja. Ja olen kuitenkin opiskellut aikanani myös Suomen poliittista historiaa kohtuullisesti. Minusta oli mielenkiintoista lukea teosofisesti suuntautuneista työläisistä, mutta niiden muitten työväenyhdistysten ryhmien kanssa jäin aika kädettömäksi. Ja luulen, että kovinkaan moni lukija ei viitsisi taustoittaa lukemaansa edes sen vertaa kuin itse tein.

Vertaan teosta ehkä genrerajoja rikkoen Enni Mustosen tuotantoon, joka on huomattavasti viihteellisempi kirjailija kuin Tolonen. Mustonen on myös kirjoittanut tavallisen kansan mobilisaatiosta sortovuosina, mutta häntä lukiessani ei tullut fiilistä, että olisin nukkunut läpi historian opetuksen koulussa. Mustosen teoksista on minulla tullut paljon muita näppyjä, minkä vuoksi en ole saanut teoksia aina luettua loppuun (saati blogattua niistä) – mutta näpyt eivät liity historiallisten tai poliittisten tapahtumien kerrontaan. Mustonen on kontekstualisoinnissa antelias, kun taas Tolonen kuuluu toiseen ääripäähän, joka olettaa, että lukija on hyvin sivistynyt ja innokas ottamaan loputtomasti lisää selvää.

Rakkaustarinana teos toimiikin huomattavasti sujuvammin kuin kertomuksena poliittisesta mobilisaatiosta, mutta minusta se oli vähän harmi, koska kaikki poliittiset ainekset olivat jo koossa – tuntui vaan, ettei poliittista tarinaa kerrottu aivan loppuun saakka. Säätyerot ylittävän heterorakkauden lisäksi tässä rakastutaan venäläiseen vakoojaan ja torjutaan homoseksuaalin aateveljen kosintaa varsin väkivaltaisin keinoin. Seksuaalisuus on vahva voima, ja nuorison tarpeet ilmaista itseään ylittävät yhteiskunnan saneleman sovinnaisuuden rajoja, kuten kaikkina muinakin aikoina.

Toisin sanoen: Sokeisto vaikuttaa romaanilta, joka todennäköisesti tulee jakamaan vesiä. En näe siinä aineksia ”koko kansan lukuromaaniksi”, mutta tämä voi hyvinkin olla merkki laadusta. Molemmissa näissä lukemissani palkintoteksteissä ilahdutti tarkka ajallinen fokusointi, ja keskittyminen tavallisten ihmisten murheisiin. Sokeistossa tavallisen arjen merkitys oli vielä keskeisempi kuin Komendantissa, vaikka Tolonen ei tyylillisesti harrasta haltioituneen aistivoimaista luonnon ja ruumiillisuuden kuvausta.

Miiran uudet kuulumiset

MiiraEija Hetekivi Olssonin toinen romaani Miira (S&S 2017, suom. Outi Menna) jatkaa esikoisromaanin Tämä ei ole lasten maa (2013) tarinaa, jossa tapaamme 16-vuotiaan göteborgilaisen teinininjamme matkalla kohti lukiota.

Teos kartoittaa Miiran vauhdikasta elämää 80-90-lukujen vaihteessa, jolloin luokkaerot ovat vahvasti polarisoitumassa Ruotsissa. Miiran haaveena on opiskella aivokirurgiksi, ja hakee sen vuoksi luonnontieteelliseen lukioon, mutta ei kestä sen snobimenoa paria viikkoa pidempään. Hän on opiskellut ulkoa neurologian oppikirjan, mutta tämä teos ei pitkään toimi pääsylippuna ulos lähiöstä. Alkaa sekalaisten hanttihommien kausi, jolloin Miira oppii kaiken juoppokämppien kuolinsiivouksista ja alemman luokan ravintoloiden kirjoittamattomista säännöistä.

Hetekivi Olsson pysyy uskollisena työväenluokkaisuuden ja maahanmuuttajaruotsin teemoille, ja kyseessä on kai kasvukertomus, mutta Miiran ”ninja-asenne” on periaatteessa sama kautta näiden kahden romaanin niin, ettei hän ole kovin valmis kohtaamaan muuta maailmaa kuin kaltaisiaan lähiöiden kovaonnisia sieluja. Sisimmissään hän on tiedonhaluinen nörtti, jolla mahdollisesti on itselläänkin neuroepätyypillisiä piirteitä. Miira ei puhu suomea eikä ruotsia vaan miiraa, ja hänen kielessään toistuvat itsekeksimät termit kuten sosiaalitapausmetsä. Hän on älykäs, herkkä kovis, jolla on tunne-elämän kehityksessä merkittäviä viiveitä, ja hän käyttäytyy vielä 16-17-vuotiaana paikoitellen kuin lapset.

Miira saattaa aueta raikkaampana niille, jotka eivät ole lukeneet esikoisromaania. Esimerkiksi Miiran vanhempien tila pysyy tässä aivan samana kuin ennen, eikä äidin siivous- ja käsityövimman analyysissa ole enää mitään uutta. Suomi on edelleen nolo menneisyyden maa, jossa kuunnellaan Viktor Ällö Klimenkoa ja luetaan Kalle Päätaloa, eivätkä vanhemmat pääse noista jäänteistä eroon ravistelemallakaan.

Miiran suhde 26-vuotiaan kuvismaikan Janin kanssa on tässä ehkä se ”koukku”, joka saattaa hätkähdyttää tämän päivän lastensuojelullisesta näkökulmasta: vaikka seksin suojaikä on tainnut Ruotsissakin olla 16, opettajan ja kohta entisen oppilaan seksisuhde ja yhteen muuttaminen olisi varmasti näinä päivinä vaikea paikka vanhemmille. Tässä taas työväenluokkaista lähiötyttöä pidetään jo 16-vuotiaana aikuisena naisena, jonka osana on jatkaa rappusiivoojan työtä ja lisääntyä varhain.

Kirjaa suosittelen kaikille 70-luvun alkupuolella syntyneille, monikulttuurisuuden tutkijoille ja erilaisten tyttökirjojen ystäville. Vetävän tyylinsä vuoksi teos voisi mennä nuortenkirjastakin, vaikka tässä kuvataan nykynuorten vanhempien kultaista aikaa. Teoksessa on varsinkin tuohon siivoojan ammattiin liittyviä kohtia, jotka eivät sovellu kaikista herkimmille. Ruumiin nesteistä, kaasuista ja muista eritteistä kerrotaan pidäkkeettömästi, ja seksuaalisuuden kuvaukset ovat räväköitä.

Tunnistan itseni tästä teoksesta täysin, sillä olin lukioikäisenä tanttakäsilaukkuja suosiva kahvittelija. Vaikka minulla ei ollut kuutta hevosta enkä tullut rikkaasta perheestä, tässä kuvattu porvarillinen nousukkuus kuului elämääni enkä ollut kykenevä suhtautumaan siihen itsekriittisesti. Ja varmasti myös omasta koulustani putosi monia Miiran kaltaisia nuoria naisia hanttihommiin – tosin Suomessa nuorille riitti tuolloin aivan oikeita töitä, ja moni Siwan kassalla rahaa tienannut saattoi vielä sen jälkeen päätyä aikuislukioon. Aikuislukio on tässäkin haaveena ja tavoitteena. Onneksi niitä edelleen on, ja onneksi elämme nyt yhteiskunnassa, jossa ehkä on hieman enemmän ymmärrystä nuorten polkujen eriaikaisuudelle.

Jos sarja jatkuu vielä kolmannella teoksella, silloin Hetekivi Olssonin kerronta alkaa mennä päätalomaisen arkirealismin puolelle. Ja vaikka pidän Miirasta henkilöhahmona kovasti, ehkä kirjailijan kehityksen kannalta olisi välillä hyvä kirjoittaa muustakin kuin omaa kokemusta ja identiteettiä lähellä olevasta tematiikasta.