Krunikkalaisen kauhuleffan kulisseissa

Teos: Katja Lahti: Lasitehdas (S&S, 2018)

Olen kai viime aikoina lukenut enimmäkseen vakavia kirjoja, koska en muista, milloin viimeksi nauroin ääneen lukiessani. Onneksi puutostautiin löytyi täsmälääke Katja Lahden romaanista Lasitehdas. Aloitin hörähtelyn siitä, kun keski-ikäinen kampaaja Irina soitti ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Kansanradioon, ja olin jo pissiä alleni, kun päästiin pariskunnan eeppiseen joulumatkaan Helsinkiin, jossa heitä odottivat suomenruotsalaiset Gustafssonit Kruununhaan jugendtalossaan.

Lasitehdas kertoo nuoresta parista, Juhasta ja Lotasta, joiden kotitaustat ovat kaukana toisistaan. Juha on kotoisin kehäkolmosen ulkopuolelta lasiruukkikaupungista, ja hänen duunarisukunsa historia nivoutuu lasitehtaaseen. Lotan isä on suomenruotsalainen lääkäri, ja suomenkielinen äiti on tehnyt luokkahypyn naimalla kartanon perijän. Kristiinasta tulee Christina, ja naituaan lääkärinsä hän perustaa golf- ja ratsastusvaatteita myyvän yrityksen. Lotalla ja Juhalla on molemmilla ollut myrskyisä nuoruus, vaikka molemmilla on rakastavat vanhemmat. 

Rahalla tai sen puutteella on keskeinen rooli kertomuksessa. Juhan duunariperheessä on totuttu hankkimaan kaikki vaatteet kirpparilta, kun taas Lotta on aina saanut enemmän lahjoja kuin on osannut pyytää. Juhanin ja Irinan haaveena on ollut omakotitalo, jossa olisi poreamme. Kun pariskunta sitten voittaa kimppalotossa jättipotin kahden kaverinsa kanssa, he eivät yhtäkkiä osaa rahaa kuluttaa. Luomukaritsa ei maistukaan yhtä hyvältä kuin makaronilaatikko, eikä Juhani osaa valita jouluvisiitille tuliaisviiniä Alkon liian suuresta valikoimasta.

Kirjan jokainen hahmo on Suuri Persoona, myös Juhani ja Irina, jotka edustavat välisuomalaista tavallisuutta sen äärimmäisessä olomuodossa. Itse asiassa viihdyin heidän roosankukertavalla alcantara-sohvallaan niin hyvin, että kirjan loppuun saattaminen jäi harmittamaan. En muista, milloin viimeksi olisin kohdannut näin juurevia duunarihahmoja, joiden kohtaamisesta tuli hyvä mieli angstin ja ahdistuksen sijaan. Ehdoton suosikkini hahmoista oli kampaaja-Irina, joka pääsee kuusikymppisenä toteuttamaan haaveensa perustamalla oman ompelimon. 

Kirja leikittelee sivistyksen, luokkanousun ja sosiaalisen pääoman ideoilla hulvattomasti, ja päätyy raaputtamaan porvarillisen charmin pintaa syvemmälle. Kirja tuntuu sellaiselta raaputusarvalta, jossa jokainen ruutu voittaa. 

”Ja kai se on niin, että kaikki ihmiset ovat loppujen lopuksi ihan spedejä, ikään, sukupuoleen ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Sivistys on vain ohuen ohut kalvo ihmisen pinnalla, joskus se irtoaa vahingossa ja joskus sen haluaa repiä irti ihan itse.”

Roger ja Christina oppivat luultavasti uusilta puolisukulaisiltaan enemmän kuin Juhani ja Irina oppivat heiltä. Pidin kirjassa paljon varsinkin suomenruotsalaisuuden kuvauksesta, vaikka kieltämättä se oli hieman yliampuvaa. Voiko jonkun elämä todella kaatua siitä, jos tammikuussa ei pidetäkään blini-illallisia, ja kuuluvatko rapujuhlat aivan kaikkien suomenruotsalaisten vakiokuvastoon?

Katja Lahti on lahjakas kirjailija siksi, että hän onnistuu luomaan maagisen maailman hyvin arkisista elementeistä. Tässä teoksessa ei ollut ainuttakaan tylsää kohtausta, eikä turhaa tyyppiä. Hänen kielensä on runsasta, ja varsinkin ruokaan, kodin sisustukseen ja muotiin liittyviä anekdootteja pursuaa kaikkialla niin, että pieni konmarittaja minussa oli pakahtua. Minulla myös kesti tämän 300-sivuisen teoksen lukemisessa pidempään kuin keskivertoromaanin. Se kertonee tekstin laadusta ja kielen rikkaudesta – huonon romaanin kun lukea sutaisee parissa-kolmessa tunnissa. 

Kotimaisista romaaneista Lasitehdas kiilaa ihanilla hahmoillaan, rakkaudellisella ilmapiirillään ja vinksahtaneella huumorillaan tämän lukuvuoden lukemistojeni kärkikastiin – ehkä enemmän liekeissä olen ollut vain Olli Jalosen Taivaanpallosta (ja blogini lukijat alkavat varmasti jo olla ryytyneitä tämän teoksen jatkuvaan mainostukseen). Lasitehdas on sellainen kirja, jota suosittelen joululahjaksi aivan kaikille, ja se voisi hyvin inspiroida myös Juhanin ikäluokan miehiä. 

Olen iloinen myös siitä, että kirjalla on vielä reilu viikko laina-aikaa, sillä mahdollisesti luen sen uudelleen vain sen tuottamien feromonien vuoksi. 

Mainokset

Saaristolääkärin rikas arki

Erhomaa Matleenan poikaMuistan tämän teoksen kannen isotätini Martan kirjahyllystä – Ester Erhomaa (1906-2001) oli hänen lempikirjailijansa ja taisi hän jotain Erhomaan teosta minullekin kaupata, vaikka olin vasta alakoululainen. Martan edesmennyt aviomies oli karjalainen, joten ymmärrän nostalgian. Martta kuoli jo ollessani yksitoistavuotias, mutta muistot hänestä paranevat kuin vuosikertaviini. Ehkä hän oli se vanha nainen, jolla riitti ymmärrystä maailmasta, ihmisistä ja heidän välisistä suhteista koko suvulle jakaa. Olen laittanut itselleni tehtäväksi Martan haudalla käynnin, koska en tiedä käykö siellä enää kukaan.

Ihmisen muisti on muutenkin kummallinen – yhtään kirjan kantta en muista mummoloistani, vaikka niissä aikaa enemmän vietin ja kirjahyllyjä kolusin. Ehkä piirroksessa puutalosta ja entisajan suvusta puhvihihoineen ja rusetteineen oli jotain erityisen viehättävää. Edelleen viihdyn tässä Antero Ahon piirtämässä illuusiossa. Se kuvaa erinomaisesti teoksen henkeä, karjalaisen luonnon runsaudensarvea, rakennuskulttuuria ja kuvattavan perheen koreilunhalua.

Erhomaa kiinnostaa minua siksikin, että hän on kirjoittanut muistelmateoksen lapsuudestaan Rantasalmella, pitäjässä, jonne minulla on sukututkimusyhteys. Tampereella pitkään vaikuttanut kirjailija oli leimallisesti ”itäinen ihminen”, joka näkyy erityisesti kielen tasolla. Erhomaan runsasta ja polveilevaa proosaa voi olla vaikea ymmärtää, ellei ole tottunut kulttuuriin, jossa jutellaan lämpimikseen.

Matleenan poika (Otava, 1972) on TV:stäkin tutun Matleena-sarjan toinen osa; ensimmäinen osa, Matleena ja päärynäpuu (1964), kertoo Matleenan naimisiinmenosta vossikkakuski Vallun kanssa Viipurin liepeillä ja perheen perustamisesta. Matleenan pojassa  päähenkilö on nuori poikamieslääkäri Vikke, joka on ottanut lääkärin tehtävän Viipurin saariston Uuraan saarella. Vikke haluaa kouluttautua kirurgiksi, mutta romaanin ajanjakson aikana hän on ”laastaritohtori”, jonka suurin vastuu on kuskata akuuttia hoitoa tarvitsevia potilaita Viipurin lääninsairaalaan. Erhomaan perehtyminen maalaislääkärin työhön on perusteellista, eikä teoksen päällimmäinen tunnetila ole kliseisen romanttinen. Ihmissuhteet ovat tässä melko hankalia, kukaan ei tunnu löytävän oikotietä onneen.

Vikke on vanhempiensa ainut poika, jonka tohtorin arvoa kyllä kunnioitetaan, mutta muuten mies ei ole ”edistynyt” samalla lailla kuin siskonsa materiaalisella tasolla. Varsinkin vanhempi sisko Kaisu on varsinainen päällepäsmäri, joka tietää kuinka kaikkien tulisi elää. Vikke hoitaa köyhiä saarelaisia enimmäkseen ilmaiseksi, elää askeettisesti eikä ole kolmenkympin kynnyksellä vielä löytänyt toista puoliskoaan. Saarelaiset eivät uskalla antaa tyttäriään poikamiehelle lääkärin apulaiseksi; moni on käynyt haastattelussa, mutta perunut tulonsa viime tipassa vanhempien ukaasista. Lopulta apulaiseksi päätyy monilapsisen perheen tytär Ebba, joka on liikkeissään tarkempi ja järjestelmällisempi kuin boheeminoloinen tohtori. Ebba onkin suosikkihahmoni päivettyneine poskineen ja rehevine puheenparsineen. Hän tuntuu ihmiseltä, jota kukaan ei pysty kusettamaan.

Teos asettuu vuoteen 1918, sisällissodan jälkimaininkiin, jolloin Karjalan kannasta kehitettiin pontevasti. Yhteiskunta on helpompi ja lempeämpi kuin näinä päivinä: kaikilla on töitä, paikka yhteisössä ja omanarvontunto. Uuraan saarella elää toimelias ja pitkälti omavarainen yhteisö. Matka Viipuriin on vaivalloinen, joten reissuja kaupunkiin tehdään vain muutaman kerran vuodessa. Tohtorin vaikeimpia reissuja ovat avustukset synnytyksissä kaukaisilla saarilla, joissa äidin tai lapsen (tai molempien) henkiinjääminen on usein hiuskarvan varassa, ja moni menehtyykin.

Viken perheen suhteet tuntuvat raikkaan tasa-arvoisilta, jopa edistyksellisiltä verrattuna vaikka myöhempään Suomi-filmi-paatokseen. Sisarukset huolehtivat toistensa seksuaalivalistuksesta yllättävän modernisti, ja isänkin ”viidenkympin villitystä” analysoidaan monisyisesti. Perhe on harvinaisen avarakatseinen ja lämminhenkinen huolimatta kokemistaan menetyksistä ja takaiskuista. Näkökulma on valistuneen työväenluokkainen: tässä vossikkakuski-isä antaa lääkäripojalleen pitkään mietittyjä elämänohjeita toivomuksenaan pojan asettuvan aloilleen ja jatkavan yleislääkärin kaidalla polulla kotinurkillaan Tiiliruukin esikaupungissa. Vikke kuitenkin valitsee toisin.

Tämä on toistaiseksi vähiten tunkkainen lukemani Karjala-kirja ja päihittää kuusnolla mm. Anu Kaipaisen. Eeva Kilven ja Laila Hirvisaaren teokset (kaikella kunnioituksella). Vaikka tässäkin leivotaan piirakoita, puhutaan vahvaa murretta ja jaetaan kansanviisautta isolla lusikalla, Erhomaa ei sorru itkuiseen ”Karjala takaisin”-retoriikkaan. Karjalan ystäviä uskoisin teoksen lämmittävän erityisesti siksi, että tätä Viipurin saariston kulttuurimaisemaa ei varsinaisesti enää ole olemassa – matkakirjailija Markus Lehtipuu on kirjoittanut paljon saarten rakennusten ja historian hävityksestä.

Jos pidit Ulla-Lena Lundbergin Jäästä tai Leena Parkkisen Galtbystä länteen-teoksesta, tämäkin antikvariaattien helmi saattaa ilahduttaa. Erhomaa on kirjailijana jokseenkin unohdettu, mutta ansaitsisi uudelleenarvostusta sekä lapsuuden että itäsuomalaisen mentaliteetin kuvaajana. Yritän jatkaa hänen teoksiinsa tutustumista, jos suinkaan saan niitä käsiini.

 

Woodbrooke ja Mahatma Gandhin varjo

WoodbrookePäädyin viettämään viikon Birminghamissa, koska löysin kiinnostavan majapaikan, kveekareiden ylläpitämän Woodbrooke Quaker Study Centren kaupungin laitamilta Bournvillen kylästä. Kveekareiden uskoon ja elämänkatsomukseen olen tutustunut pikkuhiljaa vuosien varrella, ja koen sen olevan hyvin lähellä omia arvojani, ehkä lähempänä kuin muiden tuntemiani kristillisten ryhmittymien. Alunperin ilmoittauduin keskuksen viikonloppukurssille, mutta suunnitelma muuttui viikon mittaiseksi turismiksi perhesyistä. Kuitenkin ajatus majoittumisesta kveekareiden keskuksesta kihelmöi jo etukäteen.

032Woodbrooken kurssikeskus perustettiin jo v. 1903 suklaatehtailija George Cadburyn (1839-1922) perintötilalle. Cadbury tunnettin aktiivisena kveekarina ja työväenluokan sosiaalisten olojen parantajana. Hän rakennutti suklaatehtaansa ympärille Bournvillen ”mallikylän”, jossa oli erityyppisiä asuntoja eri elämänvaiheessa oleville työntekijöille. Erityistä huomiota laitettiin työntekijöiden harrastustoimintaan ja viherrakentamiseen. Bournvillen alue on edelleen puistomainen paratiisi runsaine ulkoilualueineen ja hyvinhoidettuine pihoineen. Sen puistoissa tapaa eksentrisiä hahmoja, kuten afrikkalaisia oopperalaulajia ja eläkkeellä olevia pienoisveneharrastelijoita. Lähimailla on n. kilometrin säteellä jopa kaksi kveekareiden hartauspaikkaa, Bournvillen ja Selly Oakin kokoukset, jotka molemmat tapaavat sunnuntaiaamuisin uskollisesti. Oikealla kuva Bournvillen ystävien rakennuksesta.

Woodbrooken kartanoalue on luultavasti villimmässä kunnossa kuin 1800-luvulla varojen ja työvoiman puutteessa, mutta osittain rämettynyt puutarha kertoo ekosysteemin luonnonmukaisuudesta. Kävely tiluksilla on kuin kävelisi viidakossa. Salaisia piilopaikkoja löytyy kaikkialta. Mieleeni juolahti lapsuudessa rakastamani teos Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha, vaikka siinä kuvattu ympäristö onkin Woodbrookea kaupunkimaisempi. Paikka lupaa omaa tilaa ja rauhaa – jopa ruokasalissa oli hiljainen pöytä retriittiä kaipaaville.

Gandhi LancashireWoodbrooken historian tähtihetkiin kuuluu Mahatma Gandhin vierailu keskuksessa v. 1931. Noihin aikoihin paikalliset britti-imperialismia vastustavat aktivistit olivat innokkaita oppimaan gandhilaiseen tapaan kehräämistä ja khadi-kankaan kutomista. Gandhi-jin luentoa keskuksessa oli kuulemassa 300 ihmistä sadalle suunnitellussa salissa. Gandhin huone oli numero 13, jonne kuulemma on aina kysyntää – itse en osannut moista kysyä ja olin tyytyväineen huoneeseen numero 56. Joka suhteessa historian havina tuntuu sokkeloisessa rakennuksessa. Jos seinät voisivat puhua, ne puhuisivat varmasti radikaalimmista poliittisista ideoista kuin mitä keskuksessa kuulee tänä päivänä. Viereisessä kuvassa Gandhi puhumassa Lancasterin tehdastyöläisille. Woodbrooken seinillä oli vastaavia kuvia Birminghamin vierailusta. Melkoinen rokkitähden kiertue on ollut kyseessä.

Woodbrooken huoneet haisevat vanhalle talolle ja lieville kosteusvaurioille. Muuten keskuksessa on todella siistiä ja palvelu pelaa esimerkillisesti. Kylpyhuoneet ovat äskettäin rempatut ja tarjolla on maailman parasta hunaja-sitruunaruoho-suihkugeeliä ja shampoota. Sängyt olivat supermukavat ja muutenkin uni maittoi rauhallisessa puistossa. Superallergisille en paikkaa suosittele, mutta itse en saanut homeallergiaan viittaavia oireita. Aamiaispöytä on runsas ja niin luomuinen, ettei edes täyden brittiaamiaisen syöminen tuntunut suurelta synniltä. Keskuksessa voi myös halutessaan tilata puoli- tai täysihoidon – keittiö vaikutti ammattimaiselta ja monipuoliselta, vaikka en muille aterioille osallistunutkaan. Kveekareiden toiminnasta kiinnostuneille on tarjolla aamuisin puolen tunnin hiljainen hartaus ja iltaisin vartin mittainen hartaushetki. Tietysti keskuksessa voi ja saa olla ilman mitään hengellistä intressiä, eikä ilmapiiri muutenkaan tuntunut ahdasmielisen uskonnolliselta.

Greetings from Brum

024Tämän kesän Ryanairin matkajokerini kohdistui Isoon-Britanniaan, jonne Frankfurtin lisäksi oli viime minuutin höylille tarjolla halvimmat lennot kesäkuussa. Olisin halunnut matkustaa ennen kokemattomiin Budapestiin tai Barcelonaan, mutta päädyin jonnekin tuttuun ja turvalliseen kuin äidinmaitoon. Brittimeininki on muutenkin edesmenneen englanninopettajaäitini suuri henkinen perintö minulle: yhdessä olemme ruotineet niin Muppet Show’n, Menneen maailman, Pokka pitää, Sydämen asialla ja Jane Austenin dramatisoinnit. Olen kasvanut kodissa, jonka keittiö oli täynnä Lontoo-aiheisia peltipurkkeja ja jossa jouluna paukuteltiin Christmas crackereita ja syötiin Christmas puddingia, joka kauheudessaan päihittää mämmimme kuusinolla. Jo pikkutytöstä asti olen lueskellut halpoja englantilaisia naistenlehtiä ja juorulehtiä (tosin niiden taso 80-luvulla oli aivan eri kuin nyt). Äitini peruilta olisin halunnut perustaa kotiini ”British Museumin”, mutta asuinolosuhteet eivät siihen kannustaneet. Äidin Britannia-kitsch päätyi parempiin käsiin hyväntekeväisyyskirppareille ja ehkä hyvä niin. Nyt palatessani Britanniaan kaikki muistot äidistä aktivoituvat. En kuitenkaan ostanut tällä reissulla ainuttakaan peltipurkkia.

En ole koskaan asunut Britanniassa, mutta olen varsinkin nuorempana tehnyt sinne niin monia matkoja, että maa edelleen tuntuu toiselta kodilta. Tunnen erityisesti Lontoota ja sen seutuja, etelärannikkoa ja Cambridgen seutua. Manchesterissa ja järvialueella olen käynyt kerran; siellä viihdyin paremmin kuin etelässä. Matkustaminen Britanniaan tuntuu arkiselta: eniten viihdyn siellä supermarketeissa, puistoissa ja pubeissa. Viihdyn sen kirjastoissa, museoissa ja sosiaalikeskuksissa. Britannia on maa, jossa päädyn aina käyttämään enemmän aivojani kuin sydäntä – vitamiinit aivoille tuntuvat arvokkailta, sillä etelän mailla käytän lähintä sydäntäni enkä jaksa perehtyä syvällisesti esim. poliittisiin kysymyksiin.

021Rakastin Britanniaa lapsena ja nuorena koko sydämestäni, kunnes parikymppisenä aloin tutustua Irlannin historiaan. Tässä vaiheessa kaikki brittiromantiikka katosi kehostani ja aloin vihata imperialismia ja kolonialismia. Irlannin tasavallan idea (kaikessa konservatiivisuudessaan) tuntui positiivisen tervehenkiseltä verrattuna hänen majesteettinsa kultaisten profiilikuvien palvontaan. Samassa hengessä kannatan myös Skotlannin ja Walesin itsenäistymishankkeita. Sydämeni ei ole Englannin ideassa, vaikka juuri englantilaisuus on ehkä minulle se läheisin toinen kulttuuri, jota uskon tuntevani vaivatta. Tunnen Englantia paremmin kuin kaikkia maita, joissa olen asunut. Jos Englannin kansalaisuus saataisiin tietovisatyyppisin kysymyksin, olisin tullut naturalisoiduksi jo viisitoistakesäisenä.

Tänä vuonna päädyin Birminghamiin syystä, josta postaan erikseen. Birminghamissa alias Brumissa olen aiemmin käynyt vain linja-autoasemalla matkalla Lontoosta Dubliniin. Mitään syytä pysähtyä pidemmäksi aikaa ei ollut. Hyvä ystäväni oli siellä muinoin opiskelijavaihdossa eikä antanut paikasta loistavaa raporttia ymmärrettävistä syistä. Birmingham on arkinen teollisuuskaupunki, jonka arkkitehtuuri koostuu 70-luvun harmaan kalseista betonipytingeistä ja perinteisestä red brickistä. Ainoa hohdokas detalji liittyi mielessäni teini-iän Duran Duran-fanitukseen: Durkkujen pojat olivat kaikki Birminghamista, joten kaupunki oli parisen vuotta maailmankaikkeuteni keskipiste, vaikka siihen aikaan jätkät elivät pitkitetyllä maailmankiertueella.

Birmingham on yhtä monikulttuurinen kaupunki kuin Lontoo, ja sen historia on ensisijaisesti siirtolaisuuden historiaa. Intialainen ruoka on Birminghamissa tavallisinta kotiruokaa, jota tarjoillaan kaikissa pubeissa shepherd’s pien ja fish and chipsien rinnalla. Kaupungissa on pieni Chinatown, ja myös irlantilaisten rooli kaupungin rakentajina on merkittävä. Afrikkalaisia ja karibialaisia näkyy kaikkialla – heidän integraationsa monikulttuuriseen mosaiikkiin on ehkä pidemmälle edistynyttä kuin Lähi-idän ihmisten. Viime aikoina maahan tulleiden pakolaisten ja opiskelijoiden status on kyseenalaisempi. Radikaalin islamin vaikutus näkyy arjessa.

Britannian tämän päivän lehdissä ykkösuutinen oli Birminghamin koulujen ”Troijan hevos”-keissi. Cameronin hallitus on lähettänyt tänä keväänä erityisjoukkoja Birminghamin monikulttuurisiin kouluihin tutkimaan epäilyksiä islamistisesta propagandasta ja tulehtuneista työolosuhteista. Samaan aikaan kaupungin koulutoimen isoja viskaaleja on eronnut toimestaan. Brumin muslimienemmistöisssä lähiöissä koulujen opetusohjelmaa on kuulemma muokattu liian islamkeskeiseksi, eli se ei auta nuorten integraatiota laajempaan yhteiskuntaan. Koulut ovat järjestäneet opintomatkoja Saudi-Arabiaan vain muslimitaustaisille oppilaille, mikä jättää muut oppilaat altavastaajan asemaan. Erittäin mielenkiintoista ja monimutkaista. Birminghamin kaupungin virkailijat ja maahanmuuttajaryhmien poliittiset aktivistit kommentovat keissiä tuulesta temmatuksi ja oikeiston salajuoneksi romuttaa pitkään ja huolella rakennettu monikulttuurinen luottamus, joka kaupungissa nyt vallitsee. Mene ja tiedä. Tulen seuraamaan keissiä, sillä se kertoo paljon koko yhteiskunnan tämänhetkistä jännitteistä.

Birminghamissa näin enemmän niqabiin ja burqaan pukeutuneita naisia ja tyttöjä kuin olen nähnyt missään muualla. Alakouluikäisten tyttöjen kasvojen peittäminen tuntui kieltämättä pahalta. Tätä ei toistaiseksi vielä kohtaa Suomessa, tai jos kohtaa, siihen luultavasti puututtaisiin. Nätteihin huiveihin sonnustautuneita naisia oli töissä kaikkialla paitsi ehkä pubeissa, eikä heidän läsnäoloonsa tullut kiinnitettyä niin suurta huomiota. Miesten partamuoti oli myös moninaista – yllättävän trendikkään oloisillakin nuorilla miehillä oli massiivisia Taleban-tyylisiä partavirityksiä. Muslimien suuri määrä kaupungissa tuntui vaikuttavan ainakin kahdessa suhteessa näin sormituntumalta: pubit olivat harvinaisen tyhjiä ja vaatekaupoissa saatavilla oleva naisten muoti oli peittävämpää kuin mihin olen Suomessa tottunut.

Ehdin viikon reissulla tutustua lähinnä paikallishistoriaan, arkkitehtuuriin, kuvataiteeseen ja tähän kuumaan mamukysymykseen. Säät olivat sateiset ja myrskyiset asettaen reunaehtoja liikkumiselle. Ensi kerran Britanniaan matkatessa muistan varustautua lämpimillä ja sateenkestävillä vaatteilla, myös keskellä kauneinta kesää. Olin jo unohtanut sateen ja tuulen kalseuden ja kosteuden, joka nyt vanhemmiten alkaa tuntua outoina kolotuksina erityisesti polvissa. Monen päivän jaloilla olo ja erityisesti loputtomien portaiden kiipeäminen oli loistava kuntokuuri, mutta ensi kerralla kuntoilen paremmin varustein. Suomessa voin huidella menemään puoli kesää heppoisin Crocs-naistenavokkain, mutta Britanniassa vastaavaan liikkumiseen tarvitsen ergonomisia Clarks-tätikenkiä. Britanniassa tarvitaan myös sukkia kesällä. Ja kunnon yöpaitoja.

Jos eläisin Britanniassa, sairastuisin taatusti nopeasti kihtiin. Myös talojen sisäinen kosteus tuntui koko kropassa. Vaikka pääni nuortuu saarivaltiossa, sen ilmasto ei ole juttuni ja siksi ehkä reissuillani olenkin viime aikoina suunnannut enemmän etelään ja lähialueille. Pitkästä aikaa saarivaltio oli siis uusi juttu, hyvässä ja pahassa. Brumista postaan vielä muutaman tarkennetun matkaraportin – pysykää kuulolla.

 

Skottilainen veijaritarina

Mills AidantekijätMagnus Millsin Aidantekijät (WSOY 1998) oli toinen teos, jonka saatoin loppuun ennen vapautusta seuraavalle tuntemattomalle lukijalle. Aloitin tämän teoksen tankkaamisen tammikuussa työllisyyskurssilla, enkä päässyt puuta pidemmälle, vaikka kurssilla ei muuta ollutkaan kuin tyhjiä hetkiä. Teoshan käsittelee nimenomaan työntekoa raaimmillaan: skottilaisten aidantekijöiden urakkakeikkoja Englantiin, joiden aikana asutaan vuotavissa asuntovaunuissa ja syödään kylmiä papuja suoraan purkista. Niitä paskakeikkoja, joiden palkka menee kokonaan aiempien velkojen maksamiseen ja paikalliseen pubiin ja joilta palataan kotiin häntä koipien välissä.

Teoksen päähenkilöt ovat Tam ja Richie, erottamattomat ystävykset, jotka ovat hitsaantuneet toisiinsa työparina. Toisen vahvuus on paalunuijan käyttäjänä, toinen on hyvä selvittelemään sotkuisiakin piikkilankakeriä. Molemmat ovat pitkätukkaisia hevilettejä, joiden lempibändi on Black Sabbath. Jätkillä ei ole varaa työvaatteisiin tai sähköaidan pystyttämisessä tarpeellisiin kumisaappaisiin, vaan he saapuvat työpaikalle uskollisesti repaleisine nahkatakkeineen ja bootseineen. Perjantaisin ennen baanalle lähtöä he jopa pesevät hevilettinsä yhdessä.

Työkeikalla Upper Bowlandiin alkaa tapahtua kummia. Englantilainen pomo ei onnistu pitämään miehiä aisoissa, sillä he ovat täydellisiä jompeja (itäsuomalainen ilmaisu työnvieroksujasta) keskittyen lähinnä röökin vetämiseen ja palkkaennakon kerjäämiseen. Työtahti piristyy hiukan, kun paikallinen kilpaileva yrittäjä Hall and Sons tarjoaa miehille pimeää keikkaa käteisellä, kalja- ja ruokapalkalla. Lopulta pomon pomot Skotlannista saapuvat paikalle kuultuaan juoruja tiimin tottelemattomuudesta. Ilman ruumiitakaan ei säästytä, mutta toinen työnjohtajista haudataan vähin äänin Englannin mutaan.

Lopulta miehet päätyvät virallisesti töihin Hall and Sonsin suljettuun yhteisöön, josta paternalistinen Mr. Hall ei päästäisi työntekijöitään edes pubiin illalla. Hall and Sons tuntuu omistamaan melkein koko Upper Bowlandin yritysmaailman tai ainakin johtaa sitä mafiamaisin elkein. Sävelet ovat selvät: mikäli työntekijät eivät santsaa firman tarjoamia aamiaismakkaroita, joita tarjoillaan ilman muita lisäkkeitä, heidän asemansa saattaa olla vaarassa. Duunareiden juhlapäivä on silloin, kun kokki saa aikaiseksi tehdä munuaispiiraita ainaisten makkaroiden sijasta.

Aidantekijät on täydellinen, vähäeleinen, työn kuvaukseen keskittyvä äijätarina, johon en ehkä olisi normaalioloissa tarttunut, mutta halusin kai lisätä skotlantilaisen kirjallisuuden tuntemustani. Tosin Mills itse on englantilainen, mutta tarttuu skottien ja englantilaisten kansallisiin eroihin ja stereotypioihin varmoin ottein. Vaikka Tam ja Richie saavat hyvin vähän aitaa rakennettua romaanin aikana, he ovat varmoja omasta kykeneväisyydestään ulkotöihin skotteina. Vaikka romaanin kerronta on realistista, kronologista ja yksinkertaista, aidan symboliikasta voisi repiä paljon irti. Käy ilmi, että myös miesten isät ovat kokeneita aidantekijöitä ja että Richien isä on rakentamassa superkorkeaa aitaa tontilleen estääkseen hulttiopoikansa vierailut. Kai Skotlannin ja Englannin rajakin on tässä omanlaisensa aita, ainakin mentaalinen sellainen, vaikka se ohitetaankin ilman muodollisuuksia. Nämä jompimiehet ovat aidosti ylpeitä työväenluokkaisesta taustastaan ja skottien hyvästä maineesta ulkotöiden tekijöinä, vaikka eivät itse suorituksineen loistakaan. He peilaavat omaa identiteettiään englantilaisiin miehiin, jotka taas ylpeilevät sillä, että ovat siirtyneet töiden delegaatiopuolelle.

Teos ei varsinaisesti räjäyttänyt tajuntaani, mutta yllätyksekseni sain luettua jopa pitkäpiimäiset aidanrakennuksen tekniset kuvaukset. Yhtä mystistä kuolemaa lukuunottamatta tässä ei loppujen lopuksi tapahtunut paljoa. Suosittelen teosta kuitenkin niille, jotka pitävät munuaispiiraista, Irn Bru-juomasta tai takavuosien suosikkitv-sarjasta Näkemiin vain muru.