Swatin laakson siivekkäistä

Teos: Ziauddin Yousafzai: Let Her Fly (Penguin, 2019)

Äänikirjan lukija: Adnan Kapadia

Pakistan-teema jatkuu vielä toisen bestsellerin muodossa, kun löysin Malala Yousafzain isän tuoreet muistelmat äänikirjana. Ziauddin Yousafzai oli jo ennen tyttärensä kuuluisuutta jonkin sortin kansalaisaktivisti, joka tunnettiin työstään tyttöjen koulutuksen edistäjänä Swatin laakson pataanialueella. Hän on opettaja, joka tätä nykyä toimii kasvatusalan konsulttina Isossa-Britanniassa. Perhe sai turvapaikan Birminghamista vuonna 2012 – kaupungista, jossa Malalaa hoidettiin brittien keräämillä lahjoitusrahoilla. Maastamuutto ei ollut perheen suunnitelmissa ennen tyttären päähän ampumista.

Vuonna 2019 Malala on omillaan asuva opiskelija Oxfordin yliopistossa, jonne hän haaveili pääsevänsä jo ennen ampumavälikohtausta. Tuolla opiskeli aikanaan myös Benazir Bhutto, ja siksi opinahjolla on suuri symbolinen merkitys pakistanilaisille nuorille naisille. Ziauddin-isän rooli tyttären kannustajana oli keskeinen jo ennen välikohtausta; tämä oli ollut tyttären syntymästä saakka omalla tavallaan kapinallinen yhteisössä, jossa naisten liikkumista pyrittiin rajoittamaan jo ennen Talibanin alueen haltuunottoa vuonna 2007.

Feminismi ei ollut sana, jota mies käytti arjessaan Pakistanissa, mutta Britanniaan muuton jälkeen hän tiedosti olleensa feministi nuoruudestaan saakka. Ennen naimisiinmenoa hän toimi kotikylässään leskien ja muiden yksin jääneiden naisten kirjeiden kirjoittajana. Hän ei uskonut yhteiskuntaan, jossa naisten liikkuvuutta pyrittiin rajoittamaan, ja naimisiin mentyään kannusti vaimoaan Toor Pekaita itsenäisempään elämään. Pekai ei ole yhtä koulutettu kuin miehensä, eikä osannut englantia perheen muuttaessa Britanniaan. Varsinkin se, ettei vaimo ymmärtänyt lääkäreiden ohjeita Malalan aivovamman hoidon aikana, teki tälle tiukkaa. Tytön kuntoutus vaati perheeltä suuria voimavaroja, ja sen aikana kahden muun lapsen tarpeet jäivät usein paitsioon.

Ziauddin oli lapsena ja nuorena hermoileva änkyttäjä, jonka puhevamma sai osakseen myös kiusaamista. Vammaan etsittiin apua niin länsimaisesta lääketieteestä kuin kansanparantajilta, mutta parasta terapiaa tarjosivat julkiset debattikilpailut, jotka ovat Pakistanin opiskelijapiireissä suosittuja. Nuori mies huomasi, ettei hän änkyttänyt lavalle astuessaan läheskään niin paljon kuin normaalissa arjessaan. Tästä vaivasta hän ei ole koskaan päässyt kokonaan eroon, vaan änkytys palaa kuvioihin aina, kun mies on stressaavassa tilanteessa.

Miehen isä oli maulana, paikallinen uskonnollinen auktoriteetti, joka sai perheelleen lisätuloja rukousten johtamisesta. Isä ei kannustanut poikaansa opiskelemaan sen jälkeen, kun huomattiin, etteivät pojan pisteet riittäneet lääketieteelliseen pääsyyn. Hän lähti opiskelemaan kasvatustieteitä vaikeassa tilanteessa, mutta sai rahaa opintoihin toimimalla opettajana kyläkouluissa jo ennen valmistumista.

Kiinnostavinta kirjassa ovat isän pohdinnat pashtu-identiteetistään ja roolistaan kasvattajana uudessa kulttuurissa, maassa, jota hän ei valinnut elinpaikakseen. Malala on perheen esikoinen (jos synnytyksessä kuollutta tyttövauvaa ei lasketa), ja hänellä on kaksi nuorempaa veljeä, joista toinen on vasta teini-iässä. Veljet eivät ole samanlaisia akateemisia tähtiä kuin isosiskonsa, vaan tavallisia elektroniikan parissa viihtyviä jannuja, joista nuoremmalla oli suuria sosiaalisia haasteita kotoutumisessa. Vanhemmuus uudessa maassa vaati päivittämistä: jopa Ziauddin Yousafzaille, joka tunnetaan julkifeministinä, luopuminen pataanikulttuurin miehisestä auktoriteetistä suhteessa jälkikasvuun on tehnyt tiukkaa.

Hän antaa esimerkkinä kokemuksen matkasta Yhdysvaltoihin. Ziauddin tykästyi jenkkilässä meksikolaiseen ruokaan, mitä hän piti lähes yhtä herkullisena kuin pakistanilaista. Perheen yhteisellä matkalla Kaliforniaan hän meni tilaamaan burritoa (ruokalajia, jonka nimen hän tuskin osasi lausua) Starbucks-kahvilassa, mille pojat nauroivat makeasti. Jos hän olisi tulkinnut poikien pilkkaa oman kulttuurinsa näkökulmasta, se olisi ollut epäkunnioittavaa, mutta brittinäkökulmasta tilanne oli normaalia sukupolvien välistä kaihnaamista. Mies on oppinut lännessä asuessaan itseironiaa, mikä näkyy tekstissä koomisina väliintuloina.

Kirja on kauttaaltaan lämminhenkinen kertomus perheestä, joka elää kahden kulttuurin välissä yrittäen löytää parhaita puolia molemmista. Tuskin Yousafzai olisi kirjoittanut muistelmiaan ilman kuuluisaa tytärtään, mutta en ainakaan haistanut rivien välistä suurta egoa tai rikastumispyrkimystä. Kirja lienee saanut alkunsa miehen julkisten puheiden inspiroimana. Perheen tarina on kiinnostava siksikin, että he eivät ole kotimaassaan koskaan kuuluneet eliittiin, ellei isän Rotary-klubin jäsenyyttä lasketa.

En osaa tarkemmin artikuloida tämän teoksen suhdetta juuri lukemani Mohsin Hamidin romaanin kanssa, mutta niillä on vahva keskusteluyhteys. Varsinkin kuvaus köyhistä oloista tulleen opiskelijan arjen realiteeteista tuntui lähes identtiseltä molemmissa kirjoissa.

Botswanan dekkaritähdet

imageLähes kaikki varmasti muistavat Botswanan Alexander McCall Smithin ”hyvän mielen” dekkareista, Mma Ramotswe-sarjasta, joka sijoittuu maan pääkaupunkiin Gaboroneen. Itsellänikin on työn alla sarjan loppupuolen osa Tea Time for the Traditionally Built (Little, Brown, 2009), joka kaikessa leppoisuudessaan ei ole juuri nyt puhutellut minua tarpeeksi.

Sen sijaan olin iloinen, kun sain kaverilta lainaksi vakavamman botswanalaisen dekkarin. Unity Dow on Edinburghissa lakia lukenut ihmisoikeusasianajaja, aktivisti ja tätä nykyä ministeri, joka 2000-luvun alkupuolella tuli tunnetuksi myös kirjailijana.  The Screaming of the Innocent (Spinifex, 2001) on hänen viidestä dekkaristaan toinen, ja kertoo syrjäisestä Maunin pikkukaupungista, jossa on viisi vuotta sitten kadonnut kaksitoistavuotias Neo-tyttö epämääräisissä oloissa. Näkökulma tyttöjen asemaan on vahvan feministinen, eikä hyväksikäyttäjiä päästetä helpolla.

Päähenkilö Amantle Bokaa on vasta lukiosta valmistunut nuori nainen, joka on lähetetty Mauniin suorittamaan kansallista palvelustaan paikallisella terveysklinikalla. Nuoret asuvat vuoden ajan paikallisissa perheissä tutustuen näin syvällisesti maaseudun oloihin ja tapoihin. Amantle jopa viihtyy tehtävässään, vaikka sairaanhoitajat ovatkin laiskoja ja ylimielisiä köyhiä kyläläisiä kohtaan. Kaikilla julkisen sektorin työntekijöillä on raivostuttavan välinpitämätön asenne työhön. Teoksessa valotetaan myös maan oikeusjärjestelmää, jossa kaikenlaista uraan liittyvää kunnianhimoa kartetaan. Botswanan julkinen sektori vaikuttaa kuitenkin hyvin organisoidulta ja kattavalta. Kansalaisten mentaliteettiin liittyy ylpeys demokratian toimivuudesta verrattuna moniin afrikkalaisiin ”rosvovaltioihin”.

Teos ei ole tyypillinen dekkari siksi, että rikoksen tekijä paljastuu jo ensimmäisessä kappaleessa. Lapsen rituaalimurha on hyvin raaka keissi, jonka yksityiskohtien lukeminen on järkyttävän etovaa, mutta taitavana kertojana Dow jättää kauheuksien gallerian minimaaliseksi. Kirjassa on muuten hyvin terävää yhteiskunnallista analyysia luokkaeroista, lasten koulutuksesta, paikallisista uskomuksista ja kolonialismin vaikutuksesta kulttuuriin. Köyhyydestä huolimatta maassa on kasvamassa tasa-arvoisuuden eetos, joka mahdollistaa köyhienkin perheiden lasten pääsyn yliopistoon. Päähenkilö Amantlenkin urahaaveet lääkäriksi opiskelusta tuntuvat uskottavalta, vaikka hän onkin tuoreeksi ylioppilaaksi vanha, yli kaksikymppinen.

Vaikka pääjuoni on hyvin vakava, romaaniin mahtuu hyvää huumoria. Kylissä ollaan kauhuissaan rikkaiden ihmisten halusta rakentaa vesivessa sisälle asuntoon. He kysyvät, kuinka kukaan voi luottaa mieheen, joka paskantaa kotiinsa. Samoin Amantlen ja hänen pääkaupunkilaisten kavereidensa leiriytyminen viidakkoon hyeenoiden syötäviksi on humoristista, sillä näillä Riot Girrlseillä ei ole alkeellisimpiakaan erätaitoja. Porukkaan liittyy myös palvelusta suorittava rastapääpoika Daniel, jolle ambulanssin ryöstäminen ilman ajokorttia on siisteintä, mitä tylsän maaseutuvuoden aikana voisi tapahtua.

Pidin kirjassa siitä, että nuoret avainhenkilöt olivat aidosti nuoria, hieman naiiveja ja monessa suhteessa untuvikkoja. Amantle varsinkin on tyyppi, joka olemuksellaan kerjää hankaluuksia – hänen karmaansa kuuluu veristen vaatemyttyjen löytäminen erikoisista paikoista. Neljän naisen ja yhden miehen kopla voisi tässä muodostaa varttuneen Viisikko-perheen.

Toivon saavani Dow’n muutkin dekkarit käsiini, sillä olin vaikuttunut näkökulman valinnasta. Teos oli hyvin sivistävä ja syväluotaava. Kulttuurista Dow kertoo juuri sopivasti, ei turistioppaan rönsyilevällä innolla eikä romantisoiden, kuten valtavan suosion saanut McCall Smith on tehnyt. Sanon tämän siitä huolimatta, että pidän Mma Ramotswesta henkilönä. Tuon dekkarisarjan juonet vaan ovat makuuni liian löysiä.

Kuittaan nyt tällä postauksella Helmet-haasteesta kohdan 27: Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama teos. Haasteen suhteen olen ollut alkuspurtin jälkeen hyvin laiska. Tietoisesti en jaksa etsiä haasteeseen sopivia kirjoja, mutta onneksi tässä on vielä puoli vuotta aikaa kuitata loput.

Apsara ja anteeksianto

maailman lapsetKambodza on maa, josta harvoin kuulee uutisia tai raportteja muilta kuin Madventuresin pojilta. Itse muistan Kambodzan, tai Kamputsean kuten sitä aikanaan kutsuttiin, lapsuudesta maana, jonka lapsilla oli ikuinen nälkä. Puuro (tai minun tapauksessa useammin riisimurot tai kauratyynyt) piti syödä aamulla loppuun heidän vuokseen. Äitini jutuissa esiintyi usein myös biafralaisen lapsen hahmo, mutta koska olin syntynyt monta vuotta Biafran sodan jälkeen, en pystynyt samastumaan heidän hätäänsä. Biafraa ei enää ollut olemassakaan. Vielä tuolloin lastenkasvatuksessa in ja pop oli ns. yhteiskunnallinen metodi, eli lasten kuului tuntea päivittäistä solidaarisuutta muun maailman hätää kärsivien lasten kanssa, ja myös lievää syyllisyyttä siitä, että itse saa kasvaa rauhanomaisessa hyvinvoinnin kehdossa.

Ehkä hädän diskursseissa sekoitettiin Kambodzan lasten ja ns. venepakolaisten intressit, mutta maininta Kambodzan lapsista saattoi olla ensimmäinen imaginaarinen suhteeni Aasiaan. Pian sen jälkeen tulivat Afghanistan ja Pakistan. En ollut niinkään kiinnostunut Kiinasta tai Intiasta, vaan muistan uutisia pienemmistä maista.  Nuo siis olivat aikoja, jolloin perheet istuivat uskollisesti puoli yhdeksän aikaan katsomaan iltauutisia, eikä kukaan peittänyt lasten silmiä sotien kauhuilta.

Rannela PunainenTerhi Rannela ei ota kantaa suomalaisten lasten kansainvälisyyskasvatukseen, vaan on kirjoittanut hienosyisen romaanin Punaisten kyynelten talo (Karisto, 2013) punakhmerien aikaansaamasta kansanmurhasta ja siitä selviytymisestä. Rannela vieraili n. kuukausi sitten kirjabloggaajien tapaamisessa Tampereella ja kertoi kirjoitusprosessissaan. Kirjan idea oli jäänyt hänen ihonsa alle lomamatkalla Kambodzassa hänen käytyään dokumentaatiokeskuksessa, jota pidetään entisen vankilan ja kidutuskeskuksen tiloissa. Paikkaa voisi verrata Auschwitzin museoon, mutta on ilmeisesti pääkallopuistoineen vielä järkyttävämpi. Ulkomaisia turisteja usein kiinnostavat teloitettujen vankien kuvat, ja kirjan kannen kuva on yksi suosituimmista, minkä ympärille pysähdytään pitkiksi ajoiksi.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Chey Chan, entinen tekstiilitehtaan johtajatar ja esimerkillinen toveri, joka silti joutuu perheineen telkien taa. Pol Potin hirmuhallinto perustuu kuitenkin ydinperheen murtamisen ajatukselle, joten lapset riistetään vanhemmiltaan kouluikään mennessä sekä vankilassa että vapaudessa. Chey Chan on sellissä poikavauvansa kanssa eikä usko selviävänsä hengissä. Hänen tyttärensä Vanna on useammalla työleirillä, ja häntä kuljetetaan paikasta toiseen valehtelemalla, että tällä olisi uudessa paikassa toivo tavata vanhempansa. Vannankin toivo on murtumassa. Viimeisellä leirillä alkaa kiiriä huhu, että voittamaton punakhmerien armeija olisi kuitenkin murtumassa. Lasten näkökulmasta maailmanpolitiikka esiintyy taisteluna maissintähkistä ja villeistä kyyhkysistä, ja toivona perheen yhdistämisestä.

Rannela jakaa romaanin armollisesti kahtia: ensimmäisessä osassa pysytään tiukasti vuoden 1978 tapahtumissa, sodan viimeisissä kuukausissa, jolloin koko kommunistinen hallinto kääntyi toisiaan vastaan ja paranoia syveni äärimmäisyyksiin. Kerronta on tiivistä ja armotonta, eikä rivien väliin onneksi mahdu runoutta eikä muutakaan etnografista ihmettelyä. Toisessa osiossa ollaan vuodessa 2009, jolloin Vanna on jo nelikymppinen ja lähettämässä tyttäriään yliopistoon. Kolmekymmentä vuotta on se kipuraja, joka mahdollistaa naisen paluun lapsuuden kauhuihin. Hän lähtee matkalle etsimään kadotettuja sukulaisiaan ja totuuden sirpaleita vanhempiensa kohtaloista.

Kesä 2014 241Teoksessa kuvataan kauniisti tavallisten kambodzalaisten arkielämää ja sukupolvien erilaista muistia tapahtumista. Kansan köyhyydestä omaa tarinaansa kertoo lastenkoti, jonka kaikki asukkaat eivät olekaan orpoja, vaan jonne moni perhe lähettää lapsensa koulutettavaksi, kun varaa koulumaksuihin ei muuten ole. Kolmannen sukupolven edustaja onkin Vannan tytär Chanda, joka taistelee Särkyneen tytön kanssa luokan parhaimman oppilaan statuksesta ja paikasta apsara-tanssiryhmässä. Orpotytöille opetetaan vanhoja tansseja jo varainhankintamielessä, sillä ulkomaiset turistit jättävät orpokotiin isompia lahjoituksia nähtyään tyttöjen maagisen esityksen. Vanha korruptio ottaa valitettavasti nykyisyydessä uusia muotoja: esimerkiksi korkeita arvosanoja ei orpokodin koulusta tunnu saavan ilman dollareita. Lahjakkaidenkin tyttöjen on usein näissä oloissa helpompaa ajautua prostituutioon kuin taistella jatkokoulutuspaikasta. Rannela kysyy siis rivien välissä oivallisia kysymyksiä turismista elinkeinona ja länsimaisten turistien osasyyllisyydestä köyhyyttä ylläpitäviin mekanismeihin.

Anteeksianto nousee teoksen punaiseksi langaksi ja kantavaksi teemaksi. Vannan perheessä pohditaan, keiden vuoksi on aiheellista antaa anteeksi miljoonat tarpeettomat kuolemat. Vannan oma tausta on ristiriitainen ja hankala, olivathan hänen vanhempansa korkea-arvoisia punakhmerien kannattajia. Aviomiehen traumat tuntuvat vielä syvemmiltä. Kyläyhteisöt kokoontuvat näinä päivinä seuraamaan laajakankaille vielä elossa olevien punakhmerien oikeudenkäyntejä, eli harjoittavat kollektiivista suremista.

Olen lukenut ainakin yhden aiemman romaanin, jossa Pol Potin hirmuhallintoa käsiteltiin ja olen siitäkin blogannut (Kim Echlin 2009: Kadonneet). Teokset olivat ilahduttavan erilaisia rakenteeltaan ja kerronnaltaan, joten molemmat voi lukea rinnakkain ilman toiston pelkoa. Rannelan teos oli kieltämättä emotionaalisesti astetta raskaampi, mutta jos lukija selviää alkupuolen seikkaperäisistä kuulustelujen ja kidutuksen kuvauksista, hän saa loppuosassa yllättyä saamastaan täyteläisestä lähihistorian oppitunnista. Itseäni teos houkuttelee haaveilemaan Kaakkois-Aasian kierroksesta, mutta nojatuolimatkana tämä oli myös ikimuistoinen ja toivoa herättävä kuvaus.

Nuoret reppureissaajat, ennen Kaakkois-Aasian kiertueitanne lukekaa edes jotain matkakohteittenne poliittisesta historiasta. Pelkkä Madventuresien seuraaminen ei anna paljoa. Vaikka esim. Kambodzasta, Laosista tai Vietnamista ei ole olemassa isoa määrää yleistajuista kirjallisuutta, pieni vaiva lukemiston etsimiseksi kannattaa nähdä. Rannelan romaani on erinomainen johdatus sekä Kambozhan lähihistorian kipeimpään kauteen että paikalliseen nykykulttuuriin, ja tämän lisäksi kirjailija vielä jakaa lopussa käyttämänsä lähteet lukijoiden iloksi. Suosittelen tätä siis nuorille ja myös meille vanhoille, joilla on reaaliaikaisia muistikuvia (ei väliä kuinka hataria) yhdestä maailman verisimmistä puhdistuksista.

PS: Kansikuvan lisäksi aito lapsuuteni levynkansi 70-luvulta ja Rannelan esittelemä Peppi Pitkätossu khmerin kielellä.

Nainen, joka näytteli itseään

Ida AalbergMökkireissulla keskityin tietoisesti pieniin, yhdellä istumalla luettaviin kirjoihin. Poistokorista löydetty Raili Mikkasen Teatteriin! Ida Aalbergin nuoruus (Otava, 1990) oli sellainen, lyhyt, ytimekäs ja informatiivinen tuttavuus. Tyylilaji muistutti nuortenkirjaa, ja voin hyvin kuvitella teoksen kuuluneen yläasteen tai lukion äidinkielen pakolliseen lukemistoon. Teos ei ole perusteellisesti tutkittu biografia, vaan pikemminkin romaanimuotoinen tarina nuoren Idan vaiheista maineeseen.

Mikkanen onkin kunnostautunut lasten- ja nuortenkirjailija, jonka tunnetuin hahmo on Histamiini-hevonen. Hänen nuortenkirjoja selatessani huomaan, että hän on uskaltanut tarttua vaikeisiinkin aiheisiin kuten narkomaniaan. Tämä kohtuullisen selkokielinen teos sopisi mielestäni erinomaisesti maahanmuuttajille esimerkkinä suomalaisesta elämästä ”ennen vanhaan” – tässä yhdistyvät kielitaistelu, naisasia ja suomalaisen koulutuksen historia.

Ida Aalberg (1857-1915) oli janakkalainen legenda, suomenkielisen Suomen ensimmäisiä naisnäyttelijöitä, joka eteni myös ohjaajaksi ja lyhyeksi aikaa Kansallisteatterin apulaisjohtajaksi. Hän kunnostautui suurissa klassikkonäytelmissä Shakespearesta Ibseniin, ja olisi mielellään opintomatkoillaan ulkomaille rakentanut kansainvälistäkin uraa, mutta kielitaito ei riittänyt pitkiin puherooleihin esim. Saksassa tai Tanskassa. Aalberg ehti kuitenkin asua ja näytellä aikansa Kööpenhaminassa ja Pietarissa, jossa hän myös kuoli.

Janakkalan ratavartijan mökissä syntynyt köyhän, monilapsisen perheen esikoistytär oli tavallaan onnekas, sillä hän pääsi perheen hyvien suhteiden kautta tyttökouluun Helsinkiin. Helsingissä hänen maailmansa avautui erilaisille elämäntavoille, kielille ja uskonnoille ja saipa hän seurata teatteriakin kuuluisan Yrjö Koskisen salongissa. Koulunkäyntiä pääkaupungissa jatkui kuitenkin vain pari vuotta, sillä koulumamselli oli saanut vihiä Idan isän mahdollisesta varakkuudesta ja vapaaoppilaspaikka peruutettiin. Perheellä ei ollut varaa tyttären koulumaksuun, sillä poikienkin koulutus maksoi ja isällä oli taipumusta krooniseen ryyppäämiseen ja uhkapelaamiseen. Äidin vyötärö paksuntui harva se vuosi ja pikkulapsia menehtyi kulkutauteihin. Kovin tavallista 1800-luvun perhe-elämää siis.

Nuori Ida taisteli tiensä itsenäiselle uralle puhtaan tahdonvoimansa kautta. Suurimman esteen taiteelliselle uralle laittoi äiti-Charlotta, jonka siveyskäsityksen mukaan naisen ei kuulunut näytellä tai maalata itseään julkisesti, tai muuten hänestä tulisi halpa naikkonen. Idalle maalailtiin kansakoulunopettajan uraa, sillä hän oli saanut jatkaa opintojaan Janakkalassa yksityisopetuksessa ja perhe oli halukas saattamaan lahjakkaan tyttärensä ammattioppiin Jyväskylän uuteen seminaariin. Tätä kohtaloa Ida kuitenkin aktiivisesti vastusti.

Teoksessa on hauskoja kulttuurihistoriallisia detaljeja liittyen esim. kirkollisiin menoihin. Idalle oli vauvana saatu korkeampisäätyiset kummit, joista toinen, kartanon rouva Emilia Spåre joutui häädetyksi kotoaan eikä täten voinut enää auttaa suojattiaan, mutta toinen, Helena Tawaststjerna auttoi häntä merkittävästi kotiopetuksessa. Kummien valinta olikin tuolloin tarkkaa puuhaa, sillä vanhempien kuolema kulkutauteihin lasten ollessa pieniä oli yleistä, ja lapselle haluttiin taata säällinen koti tällaisen onnettomuuden satuttua. Rippikouluun liittyvät rituaalit Aalbergin perheessä otettiin myös vakavasti, ja Idan päästyä ripille hän tiesi omien mahdollisuuksiensa vaikuttaa asioihinsa kasvavan. Kuukaudet ennen ripillepääsyä olivatkin yhtä sinnittelyä näyttelemishalun kurissa pidossa, kun taas ripillepääsyn jälkeen hän saattoi jo päättää osallistumisestaan Janakkalan ja Hämeenlinnan iltahuveihin.

1062-ratamestarin_mokkiIda karkasi kotoaan, lähinnä äidiltään, matkustaakseen Helsinkiin esittelemään itseään Suomalaisen teatterin johtajalle Kaarlo Bergbomille. Karkaamisen ajankohtakin piti suunnitella tarkkaan: äiti oli eräänä päivänä kiireinen ompeluseuran perustamiskokouksessa, ja silloin nuori Ida tiesi mahdollisuutensa tulleen. Fennomaani-isälle ajatus tyttärestä suomenkielisten näytelmien tulkitsijana oli jopa mieluisa, eikä riita äidinkään kanssa kestänyt vuosikausia. Aalberg jatkoi sisarustensa tukemista taloudellisesti ja henkisesti Helsingistä ja maailmalta.

Ida Aalbergin koko elämänkaaresta näyttää olevan ainakin yksi teos, Ritva Heikkilän Ida Aalberg- näyttelijä Jumalan armosta (WSOY, 1998). Aalbergin lapsuudenkoti on myös säilynyt museona Janakkalan Leppäkoskella ja on auki kerran viikossa kesäkeskiviikkoisin klo 11-17. Blogistin fiilistelyreissuksi paikka ei olisi pilan kaukana, mutta sijainti vaatisi taas sen kärsivällisen autokuskin.