Nostalgiaa rakastavaisten polulla

Montgomery AlppipolkuTeos: L.M. Montgomery ja Sisko Ylimartimo: Alppipolku. L.M. Montgomeryn elämä ja teokset (Minerva, 2017).

Käännös: Saana Rusi

Mistä sain: E-kirjastosta

Kanadalaisen naiskirjallisuuden tuntemukseni ei ole kummoista, ottaen huomioon, että olen jopa lyhyen aikaa asunut maassa. Toki tunnen Margaret Atwoodin, Alice Munron ja Carol Shieldsin, ja joitain ei niin ikonisia nuorempia kuuluisuuksia, mutta esimerkiksi kovin kiinnostavaa luentoa en tällä tietämykselläni saisi aikaan. Muistettavaa kuitenkin on, että ensimmäinen kanadalainen kirjailija, jonka teoksia olen lukenut oli Lucy Maud Montgomery (1874-1942), jonka ahmimisen taisin aloittaa kahdeksanvuotiaana.

En lukenut läpi koko hänen suomennettua tuotantoaan, ja nyt aikuisena huomaan, että kirjoja on käännetty lisää aivan viime vuosina. Anna-kirjoja toki fanitin pitkään, Runotyttöön en ihastunut niin suuresti, ja huomiostani kilpailivat myös Louisa May Alcottin ja Frances Hodgson Burnettin teokset. Ehkä brittiläisen Burnettin teokset kolahtivat minuun eniten, vaikka ne oli selvästi kirjoitettu pienemmille lapsille.

Nyt meitä ikuisia pikkutyttöjä hemmotellaan, sillä Minerva on vastikään julkaissut kaksi Montgomery-aiheista teosta, Alppipolun (2017) ja Yrttitarhan (2018). Alppipolku koostuu Montgomeryn lyhyestä samannimisestä omaelämäkerrallisesta tekstistä, jonka hän julkaisi osissa aikansa naistenlehdessä, ja Sisko Ylimartimon johdannosta ja tutkielmasta kirjojen keskeisistä hahmoista.  Ylimartimo on eläkkeellä oleva kirjallisuuden dosentti Oulun yliopistosta, kaksoistohtori ja taidehistorian lehtori. Ilmeinen moniosaaja, joka osaa myös kirjoittaa tietokirjan, joka ei ole liian täynnä akateemista pönötystä.

En ollut kolmikymppisenä Kanadassa kiinnostunut seuraamaan Montgomeryn jalanjälkiä, vaikka Toronton läheisessä Norvalin kylässä hänen muistoaan vaalittiin Prinssi Edwardin saaren lisäksi. Torontossa kirjailijan viimeinen koti, ”Journey’s End” ei ollut turistikohde, ja siihen liittyy lähinnä synkkiä muistoja.  Norvalin talosta on pian tulossa kotimuseo, ja Prinssi Edwardin saarella Montgomery-turismia on harrastettu pidempäänkin. Nyt nuo molemmat kohteet kiinnostavat, ja Alppipolku varsinkin lisää kiinnostusta Prinssi Edwardin saaren luontoon ja historiaan.

Kirjasta saamme oppia, että Montgomeryn klaani osittain päätyi Prinssi Edwardin saarelle sattumalta. Lucy Maudin suvusta suuri osa oli skotteja, mutta siihen mahtui myös brittejä ja ranskalaisia. Montgomery-nimi tuli ranskalaisilta siirtolaisilta, jotka olivat anglisoineet oman sukunimensä, mutta varsinainen skottiklaani oli nimeltään MacNeill. MacNeillin pioneeriperheen rouva oli aikanaan ollut niin merisairas, ettei jaksanut enää matkustaa Quebeciin saakka, vaan perheen oli jäätävä asuttamaan Prinssi Edwardin saarta. Klaani oli pysynyt saarella 1700-luvulta saakka, eikä heillä ollut tapana poistua sieltä läheskään joka vuosi.

Lucy Maudin elämään mahtui paljon valoa, mutta myös synkkiä kausia ja raskasta vastuuta. Hän jäi puoliorvoksi alle kaksivuotiaana, ja hänen isänsä tuon ajan tapojen mukaan jätti tyttärensä isovanhempien hoidettavaksi. Isä perusti uuden perheen kauas Saskatchewaniin, jossa Lucy Maud kävi kokeilemassa elämistä teininä, mutta palasi pian kotiinsa. Hän opiskeli opettajaksi ja myös englantilaista kirjallisuutta Kanadan mantereella, ja eli lyhyen ajan toimittajana Halifaxin kaupungissa. Halifaxista hän palasi saarelleen hoitamaan sairasta isoäitiään ja pitämään paikallista postitoimistoa. Uraan mahtui myös lyhyitä kausia opettajana, mutta opettaminen ei ollut hänen kutsumuksensa, vaan vain yksi keino tienata elantonsa.

Kirjailijanalkuna Montgomery oli sitkeä, mutta pitkän yrityksen jälkeen Annan nuoruusvuodet julkaistiin vuonna 1908. Tuolloin hän oli jo 34-vuotias vanhapiika ja kihloissa hidasliikkeisen pappismiehen kanssa. Kun hän vihdoin avioitui Ewaninsa kanssa, pitkälle ja kalliille häämatkalle Britanniaan lähdettiin Maudin kirjailijanpalkkioilla. Ruustinnana Maud ehti saada kaksi lasta ja kirjoittaa monta kirjaa, ja perheen vauraus tuli enemmän hänen taskuistaan kuin hänen miehensä.

Koska en ole lukenut koko Montgomeryn tuotantoa, minulla jäi osa tämän teoksen annista ohi. Myöskään tarkin kuvaus Prinssi Edwardin saaren maantieteestä, florasta ja faunasta ei vielä kolahtanut, mutta varmasti kolahtaisi, jos olisin matkalla sinne. Osa Ylimartimon tekstistä on suunnattu siis tosi faneille, mikä on ymmärrettävää, koska heitä varmasti riittää.

Kiinnostavinta kirjassa oli Montgomeryn häämatkan kuvaus v. 1911, koska juuri nyt olen enemmän kiinnostunut matkasta Skotlantiin kuin Itä-Kanadaan. Pariskunta oli kiertänyt Skotlantia todella perusteellisesti, ja matkustanut esimerkiksi Ionan  kelttiläiselle luostarisaarelle, jonka itse ”löysin” muutama viikko sitten. Maud oli jo tuskastunut Cookin matkatoimiston järjestämään massaturismiin, mutta mieluisin paikka Skotlannissa hänelle oli Invernessin kaupunki.

Ylimartimon taidehistorioitsijan tausta näkyy hänen tavassaan kirjoittaa myös kirjallisuudesta, eli teksti on visuaalista ja pursuaa varsinkin luonnon elementtejä. Myös puutarhanhoidosta innostuneille kirja on inspiraation lähde, sillä se antaa virikkeitä oman villin Lucy Maud-paratiisin luomiseen. Se ylittää perinteisen kirjallisuushistorian ja kirjallisuustieteen rajat, ja keskittyy loppua kohti kulttuurihistoriaan, myös arkkitehtuuriin ja muotiin.

Montgomeryn kirjat eivät aikanaan olleet äkillinen globaali menestys, vaan englantia puhuvien maiden lisäksi ne levisivät hitaasti rajoitettuun määrään maita. Nyt kirjoja on saatavilla noin 35 eri kielellä, mutta ne eivät tulleet käännetyksi edes kaikkialla Euroopassa. Ruotsiksi häntä käännettiin ensimmäisenä, ja sitä kautta innostus levisi Suomeen v. 1920. Suomi kuuluu siis ensimmäisiin maihin, joihin kirjat levisivät, ja faneja on riittänyt jo kohta sata vuotta.

Alppipolku on valtava aarreaitta, johon lukija voi tutustua omien intressiensä mukaan. Montgomeryn omaelämäkerrallista tekstiä lukiessa on muistettava, että siinä todella kirjoittaa presbyteeripapin rouva, eli pidättyväisyys johtuu myös hänen sosiaalisesta asemastaan. Lopulta hän ei ollut lainkaan pidättyväinen yksityiselämästään, vaan oli kirjoittanut jälkipolville suht seikkaperäisen selvityksen elämästään menevänä ja suosittuna neiti-ihmisenä.

Kirjoitin tyttökirjoista vajaa vuosi sitten opintojeni puitteissa, sillä olen huomannut, että tyttökirjat voisivat olla hedelmällinen aihe varsinkin ikäihmisten parissa ”kentällä”. Nyt huomaan palaavani teemaan taas, vaikka en ole vieläkään toteuttanut ”suurta tyttökirjasuunnistustani”. Tällä teoksella on paljon annettavaa minulle myös ammatillisesti, jos joku päivä pääsen toteuttamaan kirjallisuusterapeuttisia visioitani.

 

Suuri tyttökirjasuunnistus

IMG_1834Täällä nyt sitten diakoni-sosionomiopiskelija tuotteistaa kirjallista harrastustaan. Ideani ei ole kovin erikoinen eikä radikaali, mutta haluaisin toteuttaa tämän livenä myös opinahjoni ulkopuolella. Olen kiinnostunut perinteisistä tyttökirjoista ja niihin liittyvistä ylisukupolvisista muistoista. Minua kiinnostaa se ”bondaaminen”, mitä isoäidit, äidit ja tyttäret voivat saada aikaan yhteisesti jaetun nostalgiatekstin äärellä.

Siis tarkoituksena olisi järjestää tapahtuma, jossa kävijät voivat tutustua tyttökirjoihin eri vuosikymmeniltä, ja jakaa muistojaan pienryhmissä. Tapahtumassa voisi myös olla luentoja aihepiiristä, ja miksi ei myös elokuvaesityksiä, jos kiinnostavia filmatisointeja löytyisi.

Toki ajatukseni on kovin naiivi. Ja uskoisin, että kirjaystävyys syntyy helpommin isoäidin ja lapsenlapsen välillä kuin äidin ja lapsen. Äidit nyt yleensä ovat vähän hassuja tai dorkia, ja heidän lapsuuden ja nuoruuden aikansa on kasvavan tyttären mielestä usein mahdollisimman epäkiinnostava.

Itselläni vahvin tunneside on kahteen varhaiseen tyttökirjaklassikkoon, Frances Hodgson Burnettin Salaiseen puutarhaan (1911) ja Anni Swanin Iris rukkaan (1916). (Kuvassani on nyt Pikku prinsessa, sillä Salaisen puutarhani versiot ovat kateissa. Toki näitä vanhoja teoksia saa e-kirjoina, mutta tyttökirjoja suostun lukemaan vain nidottuina!) Muistan varsinkin Burnettin teoksesta, kuinka se iski ihon alle, ja se oli teos, jonka löysin aivan itse. Anni Swanin tuotanto on tullut minulle äidinperimänä siksi, että Swan oli hyvin tunnettu henkilö hänen kotipaikkakunnallaan Kangasniemellä. Kirjoissa on paljon yhteistä, ja ne vetoavat meidän kaikkien diakoni-sosionomihenkisten sydämiin, koska niissä lapsi kokee yksinäisyyttä ja heitteillejättöä, mutta myös magiaa ja toivon kipinöitä.

Tein facebookissa pienen gallupin kavereideni lukumuistoista, joihin jopa 53 henkilöä vastasi. Yritin tukkimiehen kirjanpidolla kartoittaa heidän suosikkejaan, ja päädyin seuraavan top 5: een:

1. Anni Polva: Tiina-sarja 24 ääntä

2. L.M. Montgomeryn tuotanto: 20 ääntä

3. Carolyn Keene: Neiti Etsivä- sarja: 18 ääntä

4. Louisa May Alcottin tuotanto: 11 ääntä

5. Merri Vik: Lotta-sarja: 10 ääntä

Monet siis mainitsivat postauksissaan useita kirjailijoita. Rauha S. Virtasen tuotanto sai melkein yhtä paljon suosiota kuin Louisa May Alcott, ja Ursula-sarjan suosio yllätti (se oli amerikkalainen sairaanhoitajasarja, jonka kautta pyrittiin saamaan 40-50-luvun tyttöjä innostumaan työelämästä kotiäitiyden sijaan).

Ihmiset kertoivat myös kiinnostavista, ehkä unohdetuista pohjoismaisista sarjoista, kuten Puk-, Susy- ja Katja-teokset. Kuitenkin itselleni tällä tutustumismatkalla tärkeimpiä ovat olleet suomalaiset vanhat tyttökirjat, joita ei ole enää luettu sukupolvesta toiseen samalla innolla kuin Swania, Marckia ja Virtasta.

Tyttökirjojen saralla oli hiljaiseloa varsinkin 1970-luvulla, jolloin ideologiaan ei kuilunut kasvattaa naisista moraalis-eettisiä siveyden sipuleita.  En itsekään koe, että minulle olisi niitä lapsena tungettu erityisesti, mutta olin kai vanha sielu.

Rankkasin listaltani pois Viisikot (ja muun Enid Blytonin valtavan tuotannon), hevos- ja koirakirjat, mutta niiden asemasta tyttökirjoina voi keskustella. Löydökseni viimeiseltä parilta vuosikymmeneltä ovat myös kiinnostavia, sillä olen huomannut, että kaipuuta vanhaan tyttökirjaformaattiin löytyy kirjamarkkinoilta, ja siksi rankkaisin esimerkiksi Alan Bradleyn Flavia de Lucesta kertovat dekkarit tyttökirjoiksi.

IMG_1832Tyttökirjojen intohimoisia harrastajia löytyy myös meistä bloggareista, ja myös tyttökirjojen kirjoittajat bloggaavat. Helsinkiläisen Anna Amnellin blogissa olen vieraillut usein muunkin kulttuurihistoriallisen annin kuin tyttökirjojen vuoksi, ja tätä tehtävää varten tutustuin varsinkin Sara Kokkosen Saran kirjat-blogiin ja hänen kahteen teokseensa aiheesta. Saran blogista löytää varsinkin niitä unohdettuja kotimaisia teoksia, kuten sota-ajan isänmaallishenkisiä hengen nostatuksia. Ja hänen teoksensa Rasavillejä ja romantikkoja (Avain, 2013) on loistava lähdeteos, jossa myös kansikuvien nostalgia pääsee täysiin oikeuksiinsa.

Salaseurojen kuningatar

luokan+ikävin+tyttöNuortenkirjallisuushaaste jatkukoon. Nyt uidaan nostalgian syvimmissä vesissä. Hyllystäni löytyi Mary Marckin klassikkoteos Luokan ikävin tyttö (Otava, 1925), josta minulla näyttää olevan painos vuodelta 1951. Luin Marckin Eeva-sarjaa noin kymmenvuotiaana koululaisena ja ihastuin helsinkiläistyttöjen viattomaan optimismiin. Tämänkin teoksen olen saattanut nielaista, mutten muistanut sitä yhtä hyvin kuin Eevan seikkailuja.

Liisa on teini-iän kynnyksellä kipuileva kiltti perhetyttö, joka on valittu ainoana perheestään käymään yhteiskoulua; muut sisarukset ovat kotiopetuksessa. Luokassaan Liisa kokee ulkopuolisuutta ”intressanttien” tyttöjen dominoidessa sosiaalista kenttää. Liisa kokee jäävänsä syrjään siksikin, että hänen monilapsisessa perheessä suositaan harmaanruskeita leninkikankaita ja ommellaan järkeviä malleja muodikkaiden sijasta. Teos sivuaa kevyellä tavalla koulukiusaamista ja syrjään jättämisen tematiikkaa, vaikka mitään vakavaa ei pääsekään tapahtumaan.

Uuden kouluvuoden alkaessa Liisa onnekseen pääsee jalomielisen Nellin suojelukseen, joka on ehdottoman ”intressantti”, onhan hänen äidillään oma budoaari.  Yhdessä Nellin kanssa he päättävät perustaa salaseuran, jonka missiona on päästä eroon turhasta sivistyksestä. Nelli on nuori kapinallinen, joka on poistanut neidonkammaristaan japanilaiset naiselliset sermit ja sisustanut sen uudelleen hirvenpäillä ja muulla metsästyssälällä. Yhdistyksen nimeksi valitaan Vapaus, ja tyttöjen riemuksi siihen liittyy myös muutama oman luokan poika.

Liisa asuu perheineen Töölössä, joka on ilahduttavan lähellä hiihtolatuja. Liisan äiti on niin kiinnostunut politiikasta, ettei tällä aina riitä aikaa kasvavien tyttärien huolille. Usein tytöt saavatkin viettää aikaa keskenään kotona, eikä ole epätavallista, että joukko päätyy seikkailemaan raitiovaunulla Sörnäisessä saakka. Kaveriporukka rakastaa pesiä Fazerin kahvilassa, jonne luokan pojat joskus kutsuvat tyttöjä salaisiin tapaamisiin. Nuorten äidit kannustavat seuraelämään, ja romaanin aikana Liisakin saa pitää ensimmäiset teinihippansa, 14-vuotissynttärit, joilla tanssitaan aikansa muotitanssia kotiljonkia.

Romaanin maailmankuva on läpikotaisin urbaani ja ylempi keskiluokkainen. Nuoret oppivat jo varhain seuraelämän sulavia sääntöjä, tyylikästä pukeutumista ja sisustamista. Veikkaisin, että romaanin todellisuus on 1920-luvulla koskettanut ehkä paria prosenttia väestöstä. Anni Swanin nuortenkirjat samoilta ajoilta ovat sosiaalisesti laajempia, sillä niissä on usein jännitteenä kaupunkilaisuuden ja maalaiselämän eroavuudet. Marckin teokset ovat kuitenkin olleet suosittuja vielä omassakin lapsuudessani ja niistä on otettu uusia painoksia kuin sieniä sateella. Ehkä kirjoissa kuvattu kahvilakulttuuri ja kaupunkilainen ”teinimeininki” alkoi oikeasti olla laajemman kansan ulottuvilla vasta 1950-60- luvuilla.

Juonellisesti ja kerronnallisesti romaani ei ole kummoinen, teksti puuroutuu paikoitellen antaen bulkkituotannon vaikutelman. Marckilta siis edelleen suosittelen Eeva-nimisiä kirjoja, joissa oli kiinnostavampia juonenkäänteitä kuin tässä.

Oikeassa elämässä Mary Marck-salanimeä käyttänyt kirjailija oli Kersti Bergroth (1886-1975), joka tunnetaan eritoten karjalaissävytteisistä näytelmistään. Antreassa kasvanut, Helsingissä nuoruuden vuotensa viettänyt ja kypsemmät vuosikymmenet Roomassa asunut Bergroth oli monipuolinen kirjailija ja kulttuuripersoona, jonka tuotantoon kuului yli 80 nimekettä. Bergroth toimi myös pitkään Suomen antroposofisen seuran puheenjohtajana. Hänen aikuisten romaaninsa ja näytelmänsä alkoivatkin kiinnostaa nyt, kun näytän taas henkisesti seilaavani jossain Vuoksen pyörteissä ja Laatokan laineilla.

Vuohi nimeltä Klio, maisterin silmäterä

kansi_kaarinaRegressiovaiheeni on täydessä käynnissä, eikä sitä ole pysäyttäminen, sen täytyy vaan antaa kulkea omilla voimillaan. Muutama päivä sitten palasin aktiivisen lukuhistoriani ”juurille” eli Anni Swanin tyttökirjoihin. Swanin kirjat taisivat olla ensimmäisiä pidempiä romaaneja, jotka kannoin kirjastosta kotiin ihan itse. Hyllystäni pitäisi löytyä muitakin vanhoja ystäviä kuin Kaarinan kesäloma (1918)  ja Arnellin perhe (1948), mutta aloitin nostalgiatripin lapsuuteen matkustamalla helsinkiläisen Kaarina-neidon kanssa Savoon ilkeän kauppiasperheen kurittomia kakaroita paimentamaan.

Kaarinan kesäloma on temaattisesti yhteydessä ikisuosikkiini Iiris Rukkaan (1916), siinä on samoja hahmoja nyt muutaman vuoden vanhempina, lukioikäisinä kaunottarina, joita jo kiinnostavat pojat ja tanssiaiset.  Kaarina on siinä hankalassa tilanteessa: hänen vanhempansa ovat lähdössä isän terveyttä parantamaan Ranskan kylpylöihin, lapsia lähetetään kesää viettämään sukulaistädin luokse, mutta vanhempien jo lähdettyä täti ilmoittaakin, ettei Kaarina mahdu hänelle kortteeriin, vaan tämän on etsittävä toinen majapaikka. Neuvokkaana tyttönä hän vastaa lehti-ilmoitukseen, jossa etsitään kotiopettajaa isoille lapsille ja muutamassa päivässä hän onkin jo höyrylaivan kannella matkalla pikkupaikkakunnalle Savoon ensimmäiseen työpaikkaansa.

Kuvittelen pitäjän tietysti Kangasniemeksi, missä Swan vietti kesänsä, joskus talvensakin. Se ei suinkaan haittaa elämystä, pikemminkin syventää sitä. Kun nyt olen Kangasniemen historiasta viime aikoina lueskellut, niin kylänraitin kuvitteleminen 1900-luvun alun asuun käy helposti. Romaanin kiinnostavimmat hahmot ovat hajamielinen historianmaisteri ja hänen tyttärensä Plotina, jotka asuttavat kahden siivotonta torppaa ja kävelyttävät raitilla vuohta talutushihnassa. Välillä vuohi karkaa ja käy tekemässä tuhoja naapurien kasvimailla, mikä herättää naapurustossa suurta pahennusta. Maisterilla ja Plotinalla on häätö edessä, sillä Kaarinan työnantaja, ahne kauppias Tulla on päättänyt rakentaa tontille uuden kotinsa. Maisteri on hävittänyt torppansa kauppakirjan, mutta Kaarina auttaa häntä löytämään sen taas ja näin heillä on mustaa valkoisella talokaupoista, joita kauppiaan mielestä ei ole koskaan tehtykään.

Luin juuri 1900-luvun alussa K-niemen kirkonkylällä asuneesta eksentrisestä sekatavarakauppiaasta Rihkama-Hilemasta, jolla oli tapana viedä lemmikkivuohensa jopa kirkonmenoihin, niin kiintynyt hän siihen oli. Luulen siis, että maisterilla oli reaalimaailmassa naispuolinen esikuva, johon kirjailija oli tutustunut kylän raitilla kulkiessaan.

Muitakin seikkailuja Kaarinalla on, esimerkiksi hän joutuu autiosaarelle yöksi isäntäperheen nuorison kanssa, kun ilkeät viinanpolttajat varastavat porukan veneen. Seurue nukkuu kalastajien kalasaunassa ja sinnittelevät muutamalla leivänpalalla ja perunalla, kunnes naapurisaaren asukit huomaavat heidän hätänsä. Hilpeyttä herättävät myös Isabella Tullan syntymäpäivätanssiaiset, joista Kaarina heitetään tuhkimona keittiöhommiin, koska hänen aistillista helsinkiläistä silkkipukuaan ihaillaan tanssisalissa liikaa perheen tyttöjen pukujen kustannuksella, jotka ovat pelkän maalaisompelijan kätten pöyhkeilevää tulosta.

Suosittelen teosta erityisesti kaikille niille kilteille tytöille, jotka eivät vielä tiedä, mitä kesänvietostaan kirjoittaisivat syksyn ensimmäisessä pakollisessa ”Mitä tein kesällä”-aineessa.