Yksinhuoltaja ja rimanylittäjä

LÖYSIN SINUTTeos: Lisa Jewell: Minä löysin sinut (WSOY, 2020)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Eila Pyhältö

Kesä ei olisi mitään ilman muutamaa vetävää psykologista trilleriä, mielellään britti-sellaista. Olen nyt tullut pisteeseen, jossa en enää dokumentoi kaikista näistä, ja viime aikoina näitä on myös oireellisesti alkanut jäädä entistä enemmän kesken. Elämä tuntuu liian lyhyeltä varsinkin kaavamaiselle, rahastuksen makuiselle melodraamalle.

Minä löysin sinut ainakin onnistui koukuttamaan, ja haluan kertoa jotain lukemastani, vaikka en itse lue tämän tyyppisistä teoksista arvioita etukäteen. Nämä arviot ovat enemmän muistilappuja itselleni, sillä huomaan olevani entistä enemmän kiinnostunut tästä genrestä kirjoittajana.

Romaani sijoittuu Itä-Yorkshireen, Ridinghouse Bayn idylliseen merenrantakylään, joka on toiminut mm. Pirates of the Caribbean-leffojen kulisseina. Nelikymppinen Alice Lake on muuttanut kylään Lontoon Brixtonista rauhoittaakseen perhe-elämänsä liialta trafiikilta. Aiemmin hän on ollut vaikeuksissa ihmissuhteidensa vuoksi, joita hän jälkikäteen kutsuu rimanalituksiksi. Hän on taiteilija ja artesaani, joka valmistaa vanhoista kartoista mittatilaustöitä. Kolmen ”Benetton-lapsen” yksinhuoltajana hän on tottunut saamaan paljon negatiivista huomiota koulumaailmassa, mutta boheemista elämäntavastaan hän ei ole täysin luopunut. Viiniä juodaan ystävien kanssa lähes päivittäin, lasten ruokinta onnistuu noutoruoalla, eikä vanhojen kokolattiamattojen puhdistus kuulu naisen harrastuksiin.

Lasten lisäksi perheeseen kuuluu kolme koiraa, ja koiralenkeillä rantaviivalla Alice kohtaa usein löytöaikuisia. Yksi tällainen on muistinsa menettänyt Ben Affleck-klooni, jonka lapset ristivät Frankiksi. Hyväsydäminen nainen ei voi jättää miestä tuuliajolle, vaan majoittaa tämän ystävällisesti pihamökkiin, jota normaalisti vuokrataan turisteille.

Romaanin toinen tapahtumapaikka on Lontoo, jossa vasta maahan tullut ukrainalaisvaimo Lily on kadottanut aviomiehensä Carlin. Lilyn ja Carlin ikäero on suuri, ja nuori Lily on uudessa maassa täysin miehensä armoilla. Rahoitusalalla toimivalla miehellä ei tunnu olevan henkilöhistoriaa, eikä Lily ole edes tavannut tämän äitiä. Kuitenkin naimisiin on menty rytäkällä, ja miehen kadottua Lily alkaa ymmärtää, etteivät kaikki palaset heidän nousujohteisessa romanssissaan matchaa.

Kolmas taso liittyy vuoteen 1993, jolloin rannikkokylässä on kadonnut nuoria huumehöyryisten kotibileiden seurauksena. 17-vuotias turistipoika Gray seuraa pikkusiskonsa Kerstin noloa lomaromanssia pröystäilevän, kartanonherrana esiintyvän Markin kanssa, ja muutenkin Markin tunkeutuminen perheen elämään arveluttaa.

Näistä aineksista kehkeytyy suht kompakti, hyvin kasassa pysyvä soppa, ei välttämättä maailman omaperäisin tai mieleenpainuvin, mutta kepeän lomaviihdekirjallisuuden genressä se kuuluu parempaan päähän. Erityisesti pidin Jewellin tavasta kuvata ukrainalaisten naisten toimijuutta maassa, joka kulkee kohti Brexitiä ja tiukentuvaa maahanmuuttolainsäädäntöä –  se ei tuntunut yliampuvalta eikä kliseiseltä.

Kirjan koukuttavuudesta kertoo se, että sain sen kuunneltua yhdessä päivässä. Trillerin juonen ulkopuolella nautin myös moninaisista lifestyle-pohdinnoista. Kirjan elämismaailman tuntui sopivan epäkaupalliselta, ja päähenkilö Alicen suhde kotiinsa ja lähiympäristöönsä herkullisen ristiriitaiselta. Suomessa ei varmaan menisi läpi, että pikkusieviä sisustusobjekteja kauppaava yrittäjä ottaisi asiakkaita vastaan kodissa, jota ei ole siivottu vuosiin, mutta Britanniassa tämä ei ole tavatonta. Ja varsinkin näin voi käydä fiktion maailmassa, missä tilikirjoja ei pidetä samalla tarkkuudella kuin reaalimaailmassa.

Sanskriittilaisen neidon pauloissa

Teos: Vasyl Kozeljanko: Hopeinen hämähäkki (Basam Books, 2006)

Suomennos: Eero Balk

Tavallaan suorittamani maahaaste on myös kirjojen ”konmaritusta”: sitä tulee tutkittua pinoja, joihin ei ole koskenut vuosiin, ja pohdittua myös niistä luopumista. Tein kuitenkin oikein, kun en viime muutossa heittänyt pois eksotiikkaosastoani, varsinkaan näitä lukemattomia hyllynlämmittäjiä. Nyt hyllystä löytyivät täsmäteokset Ukrainaa ja Albaniaa varten – molemmat teoksia, joita en ole jaksanut viime vuosikymmenellä kuin vilkaista, molemmat aihepiireiltään aivan liian vaativia silloiselle mielentilalleni.

Ukrainalainen Vasyl Kozeljanko (1957-2008) oli yksi maan menestyksekkäimpiä kirjailijoita myös kansainvälisesti. Hän kehitti oman ”vaihtoehtoisen Ukrainan historian” koulukuntansa, ja kirja, jota luen on yksi hänen tunnetuimpiaan. Tunnetumpi hän kai kuitenkin on ollut Itä-Euroopan maissa kuin Länsi-Euroopassa, sillä en löytänyt häneen viittaavia artikkeleita englanniksi, mutta jokusen saksaksi.

Romaani on puoliksi dekkari, puoliksi ilkikurinen veijariromaani, jossa rikosten selvittäminen jää lapsipuolen asemaan muulta kohkaamiselta. Päähenkilöinä ovat nuoret rikoskomisariot, saksalaistaustainen Helmut ja unkarilaistaustainen Karol, jotka on palkattu jäljittämään suuren maailman rikollisia Cernautin kaupungin paremmissa piireissä. Etsivät saavat käyttöönsä aivan liikaa valtion rahaa, joka kuluu alkoholiin, keikarin varusteisiin ja maksullisiin naisiin. Tarina alkaa vuodesta 1938, ja liikkuu ajallisesti monilla tasoilla.

Miesten huomion keskipisteenä on rikollisten sijaan mystinen leidi, ”sanskriittilainen” Maria Vidatha. Tuo kansallinen luokitus lukee hänen pakolaisille annetussa Nansen-passissaan. Suurin osa tuolla statuksella kulkevista ihmisistä ovat Venäjän valkoemigrantteja, mutta Marian alkuperä on todellinen arvoitus. Hänen oletettu intialaisuutensa ei vakuuta nuoria poliisimiehiä, mutta ulkonäölliset avut kylläkin. Valloituksessaan kilpakosijat eivät valitettavasti pääse pitkälle, mutta rukkasten saaminen puolin ja toisin vahvistaa heidän ystävyyttään.

Kirjassa nauretaan varsinkin tuon ajan nousevalle nationalismille, natsisympatioille, ja rikkaan yläluokan ”henkisille” harratuksille kuten vapaamuurariudelle. Teos sijoittuu Romanian puolelle, vaikka siinä on monia ukrainalaishahmoja. Kaupunki siis kuului ennen toista maailmansotaa Romanialle, mutta kuuluu nykyään Ukrainalle ja tunnetaan nimellä Chernivtsi. ”Pikku Wieninäkin” tunnettu kaupunki oli ennen toista maailmansotaa kosmopoliitti kulttuurikeskittymä, jossa varsinkin juutalaisten osa oli merkittävä.

Vaihtoehtoisen historian saralla kirjassa kuljetaan Jeesuksen aikaisten hopearahojen reittiä monesta Euroopan kohteesta kohti Bagdadin toria 1000-luvulle. Bagdadin torikuvaus onkin loistelias, ja voisi toimia itsenäisenä novellina. Myös kirjan nimi on houkutteleva arvoitus, jonka salaisuus pysyy aivan loppumetreille saakka.

Jos minulta kysyttäisiin kirjan juonen tiivistelmää, en osaisi sitä antaa. Ansiokasta siinä on tunnelmallisuus, ajan hengen kattavuus, ja varsinkin ruokakulttuurin antelias kuvaus (kukapa tietää, mitä aineksia on kaspiankääryleissä?). Toisaalta hahmoissa ei ole kummoista psykologista syvyyttä, eikä varsinkaan naisnäkökulma ole kovin onnistunut. Tämä on miehinen kirja, jossa naiset näyttelevät miehisen halun objektin roolia. Kuitenkaan nämä poliisihahmot eivät ole erityisen machoja, vaan heidän touhuistaan tulee enemmän mieleen lukiolaishuumori.

Joku aasinsilta päässäni muodostui tämän teoksen ja suomalaisen Mikko Porvalin historiallisten dekkarien välille, vaikkakin nämä ovat eri tasoisia kielellisesti. Porvalin dekkareissa ansiokasta on huolellinen taustatyö, mutta kaunokirjallisesta näkökulmasta ne ovat helpohkoja viihdekirjoja. Tämä romaani taas loistaa kielensä vuoksi, ja varsinkin omituisen, vanhahtavan sanaston. Tosin en voisi kuvitella, että tämä teos olisi taipunut suosituksi kirjasarjaksi – sellaiseksi se on aivan liian härö.

Silti täytyy tunnustaa, että kuljin edelleen tämän teoksen kanssa ymmärrykseni äärirajoilla siksi, että siinä a) vilisi ukrainalaisia termejä, joita ei aina kunnolla selitetty, b) minulla ei ollut tarpeeksi tietoa tuon alueen etnisistä jännitteistä, eli osa siihen liittyvästä huumorista meni ohi, ja c) en ole tottunut lukemaan dekkareita, jotka ovat näin kunnianhimoisia kielellisesti. Suuren osan ajasta olin kirjasta hämmentynyt, ihan hyvällä tavalla. Kirjan ymmärtäminen vaatinee keskivertolukijalta kontekstin huolellista kartoittamista. Hyvää romaanissa tosin oli, ettei Kozeljanko sorru helppojen historian oppituntien antamiseen ulkomaisille, pihalla oleville lukijoilleen. Minun tuli ainakin nyt kerrattua, mikä alue oli Bessarabia, koska en koskaan kouluaikoina tajunnut, mihin alueeseen sillä viitattiin.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 34/196: Ukraina. Teos voisi myös sopia kohtaan Romania, mutta kyseessä kuitenkin on ukrainalaisen nykykirjailijan teos, eli noudatan sijoituksessa kansallisuusperiaatetta.

Juutalaisuuden ytimessä

tewjeTeos: Scholem-Aleichem: Tewje, maitomies (Tammi, 1969)

Käännös: Liisa Ryömä, jiddishin tarkistanut Daniel Katz

Mistä sain: Kierrätyksestä

Aukkoja sivistyksessä voi aina paikata, ja nyt oli aika tarkistaa, mistä musikaali Viulunsoittaja katolla juontaa juurensa. Kirjailija Scholem-Aleichem (nimimerkki, ”rauha olkoon kanssanne”) oli oikeasti ukrainalaissyntyinen Solomon Rabinovitsh (1859-1916), jota pidetään yhtenä keskeisimpänä jiddishin kielen uudistajista. Humoristinen Tewje, maitomies on hänen ulkomaailmassa tunnetuin teoksensa, vaikka hänen tuotantonsa oli laaja. Alkuperäisteos julkaistiin jo 1894, joten tekstinä se on hyvin erilainen kuin musikaalin käsikirjoitus, jossa kuvataan Venäjän vallankumouksen aikaa.

Luin tätä kirjaa pari viikkoa sitten paikassa, jossa ei ollut muuta luettavaa. Kirjan suomenkielinen käännös saksasta tuntui hieman kömpelöltä, ja jo fyysisenä objektina teos tuntui aikansa eläneeltä. Se olisi vaatinut kunnollisen esipuheen, jossa kartoitetaan teoksen suhdetta musikaaliin, ja myös Ukrainan juutalaisten historiaa. Toki kirjaa voi lukea vain hassun maitomiehen monologina, mutta siinä on paljon viitteitä poliittiseen historiaan, joita moni lukija ei varmasti automaattisesti tunnista eikä jaksa tarkistaa.

Kirjassa Tewjellä ja hänen vaimollaan Goldella on työ ja tuska seitsemän tyttärensä naittamisessa. Tyttäret ovat kauniita ja vanhempiaan fiksumpia, omatoimisia ja liiankin hyviä puhumaan. Unelmavävyä Tewje ei saa yhdestäkään sulhaskandidaatista, mutta kamalinta on, kun kolmas tytär Chawe nappaa goyimin, ei-juutalaisen. Esikoinen Zeitel nai köyhän räätälin, toinen tytär Siperiaan vankilaan joutuneen toisinajattelijan, neljäs tytär hukuttautuu jokeen, eikä kuopuksenkaan maallistunut miljonäärimies isää miellytä.

Kirja muistutti minua eniten Jobin kirjasta, vaikka Tewje ei joudukaan katuojaan yhteiskunnan hylkiöksi. Siinä on myös paljon viitteitä psalmeihin, ja myös monet muut lentävät lauseet ovat raamatullisia. Ilman Vanhan Testamentin tuntemusta tämä kirja ei luultavasti avaudu kovinkaan hyvin. Omalla tavallaan Tewje pyrkii kyläyhteisössään elämään kuin vanhatestamentillinen patriarkka, ja hänen identiteettinsä pohjautuu sille perinteiselle maskuliiniselle olettamukselle, että naiset ovat älyllisesti vähäisempiä kylkiluita. Toisaalta Tewje itse edustaa vanhan maailman yksinkertaisia arvoja, joita hänen tyttärensä kyseenalaistavat rajusti.

Tajusin kirjasta uskonnollista puolta enemmän kuin historiallista. Vähäisellä googlaamisella sain selvää, että tsaarin aikaisessa Ukrainassa juutalaisilla ei ollut pääsyä kaikkiin kaupunkeihin, ja tämä selittää myös Tewjen lähipiirin erikoisia reittejä. Rukouksissaan perhe kiittää Herraa siitä, ettei uusia pogromeita ole syttynyt. Antisemitismi kytee kaikkialla, mutta myös juutalaisten omissa asenteissa näkyy vierauden pelkoa. Välillä Tewje päätyy kuskiksi rikkaille kristityille, eivätkä kaikki kohtele häntä huonosti. ”Rikas mies jos oisin”- biisi sai varsinkin uusia tulkintoja tämän alkuperäisteoksen kautta, sillä Sholem-Aleichem kuvaa oivallisesti tuon ajan elintasoeroja.

Kirjassa parhautta edustavat ruokakuvaukset, joita riittää niin köyhinä kuin varakkaampinakin aikoina. Tewje on myös hedonistinen nautiskelija, joka ei sylje lasiin ja jolle vaimon tekemät pallovanukkaat edustavat palaa taivasta. Pannukakkujen paistamisessa ei rasvaa säästellä, ja vaikka puutetta on kaikesta muusta, ainakin Tewjen perheellä on maitoa ja voita.

Ajattelin kirjaa lukiessa tämän päivän ortodoksijuutalaisia, varsinkin hasideja, joiden juuret ovat Ukrainassa. Tässä kirjassa hasidismia ei mainita sanana, eikä Umaniin tehdä pyhiinvaelluksia, mutta sen suuntaisia viboja sain Tewjen teologisista pohdinnoista. Kiinnostaa se eurooppalaisten ja Israelissa asuvien juutalaisten vuosittainen turismi Ukrainaan, ja se äänekäs, humalainen Rosh Hashanan vietto, johon liittyy myös rikollisia lieveilmiöitä. Ukraina on siis se juutalaisten Las Vegas, jossa tapahtuneet rajan ylitykset jätetään sinne.

Kirjassa Tewje pääsee leskeksi jäätyään matkustamaan luvattuun maahan rikkaan lankomiehensä sponsoroimana. Erityisen tärkeää hänelle on rukoileminen esiäiti Raakelin haudalla. Lievästä sovinismista huolimatta kirja onkin pitkälti naiskeskeinen ja naisvetoinen teos, ja naisten oma toimijuus nousee siinä keskeiseen asemaan. Tämä varmasti myös selittää musikaalin suosiota 1960-70-lukujen hippiaallon imussa.

En muista, olenko nähnyt musikaalia livenä – ehkä olen lapsena tai nuorena, mutta ainakin TV:stä sitä katseltiin. Nyt tämän kliseisen ja puhki kuluneen show’n näkeminen kiinnostaisi, koska alkuperäisteksti avasi sen ”juuria” oivallisesti. Ylipäänsä tuo jiddishinkielisen kirjallisuuden nousukausi on kiinnostava ajanjakso, ja ollakseen 1800-luvun romaani Tewje, maitomies on tekstinä yllättävän moderni. Humoristinen, teatraalinen ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostava.

 

 

 

Ensitreffit alttarin jälkeen

MageePieni ajatuskoe: jos natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan, voisi hyvin kuvitella, millaista tositeeveetä heidän kanavillaan tuotettaisiin. Ensitreffit alttarilla olisi vielä laimea konsepti parisuhdeohjelmaksi. Natseilla oli sen verran erikoisia järjestelyjä herrarodun jalostamiseksi jo 1940-luvulla, että voi arvata, mihin suuntaan ne olisivat kehittyneet sen jälkeen, kun itäinen Eurooppa olisi raivattu heidän puuhamaakseen.

Irlantilainen Audrey Magee kertoo esikoisromaanissaan Sopimus (Atena 2015, suom. Heli Naski) todenmukaisen natsiavioliiton tarinan. Siinä Peter ja Katharina löytävät toisensa välitystoimiston kautta, ja menevät naimisiin puhelimitse, jotta Peter pääsisi rintamalta häälomalle. Peter matkustaa Berliiniin morsiantaan tapaamaan ensimmäistä kertaa elämässään, ja löytää sieltä appivanhemmat, jotka ovat huomattavasti lähempänä natsipuoluetta kuin hänen omansa. Appiukko Günther käy öisillä retkillä tyhjentämässä juutalaisten koteja rikkauksista, ja pian perhe pääseekin muuttamaan hulppeaan kivilinnaan – asuntoon, johon pestataan myös venäläinen palvelijatar.

Peter ja Katharina eivät ehdi tutustua toisiinsa kunnolla, mutta Katharina onnistuu tulemaan raskaaksi ja pieni perhe pysyy pystyssä kirjeenvaihdon välityksellä. Peter palvelee Ukrainassa ja Venäjällä, ja on lopen kyllästynyt sotaan. Hän inhoaa Venäjää, ja kokee olevansa pelkkää tykinruokaa, jolla Berliinin upseereja lihotetaan. Ja vaikka Katharinalla on Berliinissä kontaktinsa puolue-eliittiin, ei hänkään saa osakseen arvostusta tavallisen rivisotilaan vaimona.

Romaani on rakennettu lähes kokonaan dialogin varaan, mikä tuntui erikoiselta ja intensiiviseltä ratkaisulta. Sodan kuvauksena tässä keskitytään tavallisten ihmisten arkeen, nälän, puutteen ja myös yltäkylläisyyden kokemuksiin. Peterin ja Katharinan maailmat erkanevat jossain vaiheessa radikaalisti, kun Katharina pääsee lyhyeksi ajaksi ”piireihin”. Keskellä pommituksia eliitin juhlissa syödään edelleen ostereita ja päihdytään aidosta shampanjasta. Johannes-vauvaa lykitään juutalaiselta perheeltä varastetuissa lastenvaunuissa, ja kaikkialla piilee kalman häivähdys, vaikka sitä yritetään epätoivoisesti peittää.

Luin Mageen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoittaneensa romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Ja takuulla hän on uinut taustatyötä tehdessään syvälle Kolmannen valtakunnan ihon alle. Berliiniin liittyvät kuvaukset ovatkin hyvin pikkutarkkoja, kun taas itärintama piirtyy epämääräisempänä. Stalingradin taistelujen kuvaus on kammottavaa, kuten sen kuuluukin olla – ja tässä siis kuvataan armeijan pataljoonaa, jossa kaikki ovat menettämässä tai menettäneet uskonsa natsiaatteeseen. Juutalaisia hahmoja kirjassa ei ole lainkaan, eikä tarina keskity holokaustiin, muuten kuin välillisesti – poissaolon ja aukkojen kautta.

Olen sen verran hengaillut Irlannissa, että tiedän jotain heidän sotahistoriaharrastuksistaan. Ja olen nyt lyhyellä aikavälillä lukenut kahta irlantilaiskirjailijaa, joille natsiteema on läheinen – Audrey Mageeta ja John Boynea. Näkökulmissa on paljonkin yhteistä näiden kahden kertojan välillä, vaikka kirjoitustyylit eroavat suuresti. Irlanti oli niitä harvoja Euroopan maita, joka ei osallistunut toiseen maailmansotaan, ja ehkä siitä johtuen heillä on sotateemaa opiskeltu ja painotettu kouluissa erityisesti. Irlannissa oli sodan aikana myös vahvoja natsisympatioita, mutta ne eivät heidän onnekseen johtaneet varsinaiseen kollaboraatioon. Irlanti mainitaan myös Mageen romaanissa maana, jonne Peter haaveilee muuttavansa. Muuten kirjailijan kotimaa ei tekstissä näy missään muodossa, ja siitä voisi hyvinkin luulla, että se on saksalaisen aikaansaannos.

Pidin kirjassa lakonisesta, toteavasta tyylistä, jossa ei liikaa lähdetty tutkimaan henkilöiden moraalisia vaikuttimia. Arendtilainen ”pahan banaalius” tulee kyllä esiin ilman selityksiä, mutta henkilöiden välillä on myös nyanssieroja. Katharinan vanhemmat ovat täysin pinttyneitä natseja, jotka vaikuttivat tulevilta holokaustin kieltäjiltä. Katharina itse on liikkeellä vain materiaalisen nousun toivossa, ja unelmoi kissanpäivistä, jotka alkavat sotavoiton jälkeen. Hän saa kokea karvaasti, kuinka koneisto pettää hänet hädän hetkellä, eikä aatteesta ole enää mitään jäljellä.

Olen kuikuillut tätä teosta jo pitkään e-kirjastossa, mutta aihepiiri ei aluksi kiinnostanut minua tippaakaan. Kuvittelin kirjan myös paljon raskaammaksi kuin mitä se lopulta oli. Luin teoksen sujuvasti kahdelta istumalta, ja teksti todella vei mukanaan.

Harmittaa, etten ole ehtinyt seurata irlantilaista nykykirjallisuutta yhtä paljon kuin nuorempana. Magee ja Boyne ovat olleet erikoisia yllättäjiä, jotka eivät kirjoita Irlannista lainkaan. Itse toki olen aina etsinyt irlantilaisesta kirjallisuudesta irlantilaisuutta itseään, ja olen pitänyt varsinkin historiallisista teoksista, joissa on mukana ripaus mytologiaa. Tai rosoisesta Dublin-romantiikasta, jossa herätään aamulla Shane MacGowanin kainalosta. Huomaan kyllä, kuinka odotukseni irlantilaisen kirjallisuuden suhteen ovat kliseiset.

Minulla on hyllyssä monia kesken jääneitä irlantilaisia nykyromaaneja – koska ne ovat olleet minulle taiteellisesti liian vaativia, ja tietty kasa tusinachicklitiä, johon en myöskään taivu. Mageen kirjoitustyyli tuntui sopivalta – älylliseltä, mutta konstailemattomalta. Romaanissa ei ollut yhtään turhaa sanaa, eikä liikoja rönsyjä. Aloin myös heti etsiä Mageen muita teoksia, mutta niitä ei ole toistaiseksi tullut – ehkä siksi, että hän on huolellinen ja hidas kirjoittaja. Jään odottamaan innolla tulevaa, koska tässä on ääni, joka inspiroi myös omaa kirjoittamistani.

Hanki itsellesi voimaeläin

unikoiraMarko Hautalan Kuokkamummo (2014) oli alkuvuoden erikoinen yllättäjä, ja sen innoittamana tartuin jo toiseen Hautalan teokseen, Unikoiraan (Tammi, 2012). Vaikka molempien teosten kiinnekohtana on Vaasan kaupunkimaisema, ne ovat ilahduttavan erilaisia teemoiltaan ja tunnelmiltaan. Kauhussakin voi olla erilaisia viboja ja nyansseja; tässä henkilöiden elämismaailma oli akateemisempi ja tiedostavampi kuin Kuokkamummossa,  mutta silti he olivat yhtä alttiita yliluonnollisille kokemuksille.

Romaanin päähenkilö Joonas on vastikään eronnut, paikalleen jämähtänyt yliopiston hallintovirkamies, joka ei odota arjeltaan suuria. Hänelle mustavalkoisten elokuvien katsominen äänettömällä on korkeinta rentoutumista, ja tämän lisäksi hän käy kansalaisopiston eidolon-terapiakurssilla, todennäköisesti enemmän sopivan tyttöystävän löytämisen toivossa kuin aidosti aiheesta kiinnostuneena. Kurssilla käy vain kaksi miestä, jotka sopivasti kyräilevät toisiaan. Kurssin vetäjä Aliisa on mystinen tapaus, joka Joonaksen yllätykseksi ilmaiseekin kiinnostuksensa opiskelijaansa kohtaan varsin avoimesti.

Joonaksella ei tunnu olevan tarpeeksi suuria luurankoja kaapissaan edes hypnoosiin pohtautuvaa terapiaa varten. Välillä hänen mielessään kummittelee unikoira, jonka prototyypin hän kohtasi 90-luvun reppumatkalla Ateenassa. Tuolloin katukoira johdatti Joonaksen ja tämän vihaisen tyttöystävän oikealle asemalle, jotta matka saattoi jatkua ja pari tehdä sovinnon. Tyttöystävä ja entinen vaimo Meeri ei enää kummittele Joonaksen elämässä, vaan pariskunta on eronnut sovussa. Sen sijaan Joonas saa yllätysvieraan lukioaikaisesta kaveristaan Jyristä, joka ei ole koskaan sopeutunut suomalaiseen työelämään eikä henkiseen ilmapiiriin.

Jyri on se baari-iltojen ilkeä älykkö, joka osaa hurmata naiset derridalaisilla analyyseillaan, mutta samalla polttaa siltoja takanaan kuolettavasti. Jyri on onnistunut jakamaan elämänsä Hong Kongin ja Thaimaan paratiisisaarten välillä, ja haluaa tarjota ystävälleenkin poispääsyn näköalattomasta oravanpyörästä. Jyrin elämänasennetta kuvaa medaljonki, jota hän on kantanut pari vuosikymmentä kaulassaan: sen nimi on Onni ja se pitää sisällään itsemurhapillerin otettavaksi juuri oikealla hetkellä. Jyrin kutsumana Joonas pääsee muutamaksi päiväksi kokemaan aitoa YOLO:a Hong Kongin huumekortteleihin ja läheisten vuorten aitoon luonnolliseen ”pilveen”. Oudompi todellisuus löytyy kuitenkin lähempää kotoa, saarelta, josta kaikki kirjan hahmot saavat elämäänsä vakavasti häiritseviä viestejä.

Pidin kirjan matkakuvauksista paljon. Hong Kongin lisäksi tässä päädytään Ukrainaan Tsernobylin voimalan läheisyyteen, josta epäonnistunut tiedemieskaksikko etsii mystistä unenantajaa. Lars Fritzénin hahmo pelotti minua oikeasti, vaikka hänenkin toiminnalleen annettiin jokseenkin loogisia selityksiä. Romaani herätti myös kriittisiä kysymyksiä vaihtoehtohoidoista ja niiden valvonnasta. Jopa Valviran rooli nousee merkittäväksi mysteerion purussa. Mikä eidolonissa on vaarallisinta, onko se puoskarointia vai vapauttaako se ihmismielen täyteen potentiaaliinsa?

Kauhukirjaksi Unikoiraan on siroteltu sopivasti myös tavallista arkea. Yliopistomaailmassa työkaverien loppuunpalaminen ei aina johdu yliluonnollisista syistä, ja kahvihuoneen naisten juoruilukin on normaalia kauraa. Psykoosiin sairastuva pomo Torsti oli herkullinen hahmo, jonka hoitoon ohjaus ei meinannut luonnistua keneltäkään työyhteisön jäseneltä.

Kirja soveltuu myös sellaisille lukijoille, jotka eivät yleensä lue kauhua. Kauhu tässä on enemmän päänsisäistä kuin ulkoisiin tapahtumiin liittyvää. Kohtaukset eivät ole erityisen verisiä, eikä painajaisetkaan aiheuta lukijassa unettomia öitä. Tämäntyyppiseen hienovaraiseen jännitykseen jää helposti koukkuun.