Saaristolääkärin rikas arki

Erhomaa Matleenan poikaMuistan tämän teoksen kannen isotätini Martan kirjahyllystä – Ester Erhomaa (1906-2001) oli hänen lempikirjailijansa ja taisi hän jotain Erhomaan teosta minullekin kaupata, vaikka olin vasta alakoululainen. Martan edesmennyt aviomies oli karjalainen, joten ymmärrän nostalgian. Martta kuoli jo ollessani yksitoistavuotias, mutta muistot hänestä paranevat kuin vuosikertaviini. Ehkä hän oli se vanha nainen, jolla riitti ymmärrystä maailmasta, ihmisistä ja heidän välisistä suhteista koko suvulle jakaa. Olen laittanut itselleni tehtäväksi Martan haudalla käynnin, koska en tiedä käykö siellä enää kukaan.

Ihmisen muisti on muutenkin kummallinen – yhtään kirjan kantta en muista mummoloistani, vaikka niissä aikaa enemmän vietin ja kirjahyllyjä kolusin. Ehkä piirroksessa puutalosta ja entisajan suvusta puhvihihoineen ja rusetteineen oli jotain erityisen viehättävää. Edelleen viihdyn tässä Antero Ahon piirtämässä illuusiossa. Se kuvaa erinomaisesti teoksen henkeä, karjalaisen luonnon runsaudensarvea, rakennuskulttuuria ja kuvattavan perheen koreilunhalua.

Erhomaa kiinnostaa minua siksikin, että hän on kirjoittanut muistelmateoksen lapsuudestaan Rantasalmella, pitäjässä, jonne minulla on sukututkimusyhteys. Tampereella pitkään vaikuttanut kirjailija oli leimallisesti ”itäinen ihminen”, joka näkyy erityisesti kielen tasolla. Erhomaan runsasta ja polveilevaa proosaa voi olla vaikea ymmärtää, ellei ole tottunut kulttuuriin, jossa jutellaan lämpimikseen.

Matleenan poika (Otava, 1972) on TV:stäkin tutun Matleena-sarjan toinen osa; ensimmäinen osa, Matleena ja päärynäpuu (1964), kertoo Matleenan naimisiinmenosta vossikkakuski Vallun kanssa Viipurin liepeillä ja perheen perustamisesta. Matleenan pojassa  päähenkilö on nuori poikamieslääkäri Vikke, joka on ottanut lääkärin tehtävän Viipurin saariston Uuraan saarella. Vikke haluaa kouluttautua kirurgiksi, mutta romaanin ajanjakson aikana hän on ”laastaritohtori”, jonka suurin vastuu on kuskata akuuttia hoitoa tarvitsevia potilaita Viipurin lääninsairaalaan. Erhomaan perehtyminen maalaislääkärin työhön on perusteellista, eikä teoksen päällimmäinen tunnetila ole kliseisen romanttinen. Ihmissuhteet ovat tässä melko hankalia, kukaan ei tunnu löytävän oikotietä onneen.

Vikke on vanhempiensa ainut poika, jonka tohtorin arvoa kyllä kunnioitetaan, mutta muuten mies ei ole ”edistynyt” samalla lailla kuin siskonsa materiaalisella tasolla. Varsinkin vanhempi sisko Kaisu on varsinainen päällepäsmäri, joka tietää kuinka kaikkien tulisi elää. Vikke hoitaa köyhiä saarelaisia enimmäkseen ilmaiseksi, elää askeettisesti eikä ole kolmenkympin kynnyksellä vielä löytänyt toista puoliskoaan. Saarelaiset eivät uskalla antaa tyttäriään poikamiehelle lääkärin apulaiseksi; moni on käynyt haastattelussa, mutta perunut tulonsa viime tipassa vanhempien ukaasista. Lopulta apulaiseksi päätyy monilapsisen perheen tytär Ebba, joka on liikkeissään tarkempi ja järjestelmällisempi kuin boheeminoloinen tohtori. Ebba onkin suosikkihahmoni päivettyneine poskineen ja rehevine puheenparsineen. Hän tuntuu ihmiseltä, jota kukaan ei pysty kusettamaan.

Teos asettuu vuoteen 1918, sisällissodan jälkimaininkiin, jolloin Karjalan kannasta kehitettiin pontevasti. Yhteiskunta on helpompi ja lempeämpi kuin näinä päivinä: kaikilla on töitä, paikka yhteisössä ja omanarvontunto. Uuraan saarella elää toimelias ja pitkälti omavarainen yhteisö. Matka Viipuriin on vaivalloinen, joten reissuja kaupunkiin tehdään vain muutaman kerran vuodessa. Tohtorin vaikeimpia reissuja ovat avustukset synnytyksissä kaukaisilla saarilla, joissa äidin tai lapsen (tai molempien) henkiinjääminen on usein hiuskarvan varassa, ja moni menehtyykin.

Viken perheen suhteet tuntuvat raikkaan tasa-arvoisilta, jopa edistyksellisiltä verrattuna vaikka myöhempään Suomi-filmi-paatokseen. Sisarukset huolehtivat toistensa seksuaalivalistuksesta yllättävän modernisti, ja isänkin ”viidenkympin villitystä” analysoidaan monisyisesti. Perhe on harvinaisen avarakatseinen ja lämminhenkinen huolimatta kokemistaan menetyksistä ja takaiskuista. Näkökulma on valistuneen työväenluokkainen: tässä vossikkakuski-isä antaa lääkäripojalleen pitkään mietittyjä elämänohjeita toivomuksenaan pojan asettuvan aloilleen ja jatkavan yleislääkärin kaidalla polulla kotinurkillaan Tiiliruukin esikaupungissa. Vikke kuitenkin valitsee toisin.

Tämä on toistaiseksi vähiten tunkkainen lukemani Karjala-kirja ja päihittää kuusnolla mm. Anu Kaipaisen. Eeva Kilven ja Laila Hirvisaaren teokset (kaikella kunnioituksella). Vaikka tässäkin leivotaan piirakoita, puhutaan vahvaa murretta ja jaetaan kansanviisautta isolla lusikalla, Erhomaa ei sorru itkuiseen ”Karjala takaisin”-retoriikkaan. Karjalan ystäviä uskoisin teoksen lämmittävän erityisesti siksi, että tätä Viipurin saariston kulttuurimaisemaa ei varsinaisesti enää ole olemassa – matkakirjailija Markus Lehtipuu on kirjoittanut paljon saarten rakennusten ja historian hävityksestä.

Jos pidit Ulla-Lena Lundbergin Jäästä tai Leena Parkkisen Galtbystä länteen-teoksesta, tämäkin antikvariaattien helmi saattaa ilahduttaa. Erhomaa on kirjailijana jokseenkin unohdettu, mutta ansaitsisi uudelleenarvostusta sekä lapsuuden että itäsuomalaisen mentaliteetin kuvaajana. Yritän jatkaa hänen teoksiinsa tutustumista, jos suinkaan saan niitä käsiini.

 

Saaristolainen road movie

galtby-e1389210530158Leena Parkkisen Galtbystä länteen (Teos 2013) on ollut jo pitkän toven lukulistallani; minulle suositeltiin erityisesti sen raikasta tulkintaa monikulttuurisuudesta. Parkkisen esikoisromaani Sinun jälkeesi, Max (2009) oli takavuosina lukupiirimme käsittelyssä ja sai ylistävän tuomion. Välivuosina hän on julkaissut yhden lastenkirjan. Parkkinen vaikuttaakin teoksiaan kauan kypsyttävältä taiturilta, joka ottaa taustatyöt vakavasti. Galtbystä länteen on täysin erilainen teos kuin esikoinen, ja odotan Parkkiselta seuraavaksi taas jotain täysin erilaista kuin tämän teoksen tunnelmat.

Tässä kohtaavat kaksi itsenäistä ja itsepäistä naista, kasikymppinen Karen ja seitsemäntoistavuotias lukiolaistyttö Azar, huoltoasemalla keskellä ryöstöä. Voidaan olettaa, että Bonnie ja Clyde tai Thelma ja Louise. Azarista alias Assusta saa aluksi teinirikollisen vaikutelman, mutta Karenin pelastettua tytön rikoskumppaniltaan Tompalta hän alkaa huomata tytössä muitakin kuin kriminellejä piirteitä. Jo isomummon statuksen omaavan Karenin sisällä kasvaa suojeluvietti, vaikka hän onkin tietoinen laupiaan samarialaisen roolin riskeistä. Nuori tyttö on selkeästi raskaana, mutta ei halua kertoa perheestään tai lapsen isästä pelastajalleen. He päätyvät brunssille Turun Caribia-hotelliin, missä Karen huomaa tytön osaavan arvostavan kalliita brie-juustoja ja päättelee siitä, ettei tyttö voi olla kotoisin köyhimmästä mamuperheestä tai koulukodista. Tyttö pystyykin intellektuallisesti haastamaan vanhan naisen rakentaviin keskusteluihin, ja mummo kokee nuortuvansa päivä päivältä. Matka jatkuu Karenin lapsuuden kotiin Turun saariston Fetknoppenin kylään, joka on vanha kaivosyhteisö. Karenkin on karkumatkalla poikansa perheestä. Toisen karkulaisen seura lohduttaa vanhusta.

Teoksen suurempi juoni sijoittuu 1940-luvulle, toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkimaininkiin, osittain jopa Karenin varhaislapsuuteen 1930-luvun alkuun. Tapaamme eläinlääkärin erikoisen perheen, joka joutui saarella yhteisön boikotoimaksi, koska perheen isä meni liian nopeasti naimisiin ensimmäisen vaimonsa kuoltua ja koska pariskunnan lapsi oli tulossa maailmaan liian nopeasti häiden jälkeen. Saarella valtaosa väestöstä kuului joko helluntaikirkkoon tai Uuden Elämän seurakuntaan, eikä perheen viinaanmenevä isä ollut herraskaisista tavoistaan huolimatta suosiossa. Suomen historian ystäville Parkkinen tarjoaa huikeita pula-ajan kattauksia kuten lahnahyytelöä, lammasvanniketta ja turkulaisia piispanmunkkeja, jotka on leivottu ruisjauhoista. Teos kannattaa lukea jo pelkästään kulinaristisesta näkökulmasta.

Sebastian-poikaa ei koskaan kastettu, sillä paikallisen papin mielestä lapsi oli synnissä siitetty ja kasteeseen kelpaamaton. Toinen lapsi, Karen, oli jo Jumalalle kelvompi, mutta perheen isä ei tainnut kirkkoon päin sylkeäkään kokemansa syrjinnän vuoksi. Karen kertoo tässä veljensä tarinaa lapsuudesta 23-vuotiaaksi, jolloin tämä hirttää itsensä vankilan sellissä. Tähän mahtuu syvää sotatraumaa, murhaepäilys ja sitten se synneistä syvin, josta suku onnistui vaikenemaan yli kuudenkymmenen vuoden ajan. Tarina onnistuu pitämään pihtiotteessaan aivan l0ppumetreille saakka eikä yllätyksiltä säästytä missään vaiheessa. Vaikka romaani on laajuudeltaan valtava, minä luin sen nousematta perseeltäni yhdessä iltapäivässä. Kaikkea en kerralla ymmärtänyt, mutta koin virkistyväni suunnattomasti. Tätä lukumetodia en suosittele, sillä teos kutsuu maistelemaan Turun saariston rikasta paikalliskulttuuria ja historiaa ajatuksella ja viiveellä. Pääsemme myös seikkailemaan syvälle Turun ja Tampereen kaupunkien maisemiin, myös rakkaaseen Hervantaan, joka saa tässä teoksessa ei niin tyypillisen presentaation.

Lapsuuteni suuri esteettinen elämys oli Mennyt maailma-tv-sarja. Evelyn Waughin Brideshead Revisited teki myöhemmn vaikutuksen myös romaanina, ja olen kuljettanut sen hulivilipoika-Sebastianin hahmoa mukanani nalleineen yli kolmekymmentä vuotta. Toinen jälkikasvustani on saanut nimen lapsuuden muiston mukaan. Parkkisen nimeämisen politiikan sattumukset menevät minulla omaelämäkerrallisesti vielä pidemmälle ristiin ja rastiin niin, että teosta oli välillä vaikea lukea etäännyttäen hahmot oikean elämäni ihmisistä.

Teoksessa on paljon yhteistä kahden täällä aiemmin suitsuttamani teoksen, Ulla-Lena Lundbergin Jään ja Sami Hilvon Viinakortin kanssa. Mahdollisesti Lundbergin taannoinen suursuosio on aiheuttanut tämän romaanin jäämisen vähemmälle huomiolle, vaikka olen varma, ettei Parkkinen ole ollut tietoinen Lundbergin projektista romaania aloittaessaan. Turun 1940-luvun queer-historian kartoitus on tässä pienenä sivujuonena, mutta siitä huolimatta se tuntuu ainakin tässä lukijassa luissa ja ytimessä.

Parkkinen onnistuu tässä romaanissa tuomaan maahanmuuttaja- ja homohahmot framille ilman vaivaannuttavaa päälleliimaamisen tunnetta – täysikasvuisina ihmisinä, ei pelkästään mamuina tai homoina. Karen on varsinainen supermummo, jolla riittää ymmärrystä moninaisille intersektionaalisille eroille ja fyysistä kuntoa selviytyä kaappauksistakin vakavan sairauden keskelllä. Olisin ehkä halunnut lukea enemmän Azarin elämästä ja perheestä Tampereella, nurkkapatriootti kun olen, mutta se vähä, minkä opin, jätti uusiin kysymyksiin kannustavan mielen. Taitaa olla toistaiseksi tämän vuoden loisteliain romaanini. Erityisesti henkisen kasvun näkökulmasta.

”Me suvaitsemattomat”

PAPPIA~1Kirsti Ellilä on minulle uusi kirjailijatuttavuus, vaikka olen monesti lukenut hänen blogiaan, Kirjailijan häiriöklinikkaa. Sain käsiini hänen kirkkotrilogiansa ensimmäisen osan  Pappia kyydissä (Karisto, 2011), jonka kannet lupailivat kevyttä chicklit-ilottelua. Tässä sarjassa seurataan syvästi uskovaista pariskuntaa, Aulista ja Matleenaa, ja heidän aviokriisiään. Olin riemuissani huomatessani, että joku on kirjoittanut ev.lut. kirkon kriisistä juuri tästä näkökulmasta. Kuitenkaan tämä ilottelu ei jää pelkän chicklitin tasolle, sillä tässä otetaan reippaasti poliittista kantaa eivätkä näkökulmatkaan ole stereotyyppisen ”naisellisia”.

Matleena on herkullisen ristiriitainen karaktääri – teologi, joka kieltäytyy pappisvihkimyksestä periaatesyistä. Periaatteet hän on kuitenkin omaksunut pappismieheltään Aulikselta – sopeutuminen raamatullisen naisen rooliin on ollut osana Auliksen hänelle tarjoamaa ”pakettia” seurusteluvaiheessa. Opiskeluaikoina Aulis olisi ehkä ollut kiinnostunut enemmän Matleenan ystävästä Titasta, mutta Titta ei lämmennyt Auliksen patriarkaalisiin kosioyrityksiin. Matleena lämpesi, koska on luonteeltaan hieman tossukka. Hän on naimisiin mennessään päättänyt omistautua miehelleen ja lapsilleen, mutta ei satu tietämään tai muistamaan, ettei avioliittolupauksessa sanota ”tahdon” puolison mielipiteille. Auliksen paketti on ”me suvaitsemattomat”  – mielentila ja kaveripiiri, joka pitää yhtä tuulessa ja tuiskussa ja joka tukahduttaa alleen osan kuuliaisista Martoista ja Marioista, ahdasmielisten pappien vaimoista. Heidän ainoa kapinansa on alkaa naida vaarallisia miehiä. Tai ehkä purra nikotiinipurkkaa. Tai nauttia pari siideriä päiväsaikaan. Tai karata ekohippien kommuuniin meditoimaan.

Kun Aulista uhkaa hattuhyllylle pano seurakunnassaan siksi, ettei hän suostu palvelemaan Jumalaa naispuolisten kollegoiden kanssa, Matleena alkaa ajatella omilla aivoillaan. Hän ei enää pysty ymmärtämään, miksi Aulis riskeeraa perheen toimeentulon Luther-säätiön hardcore-linjausten vuoksi. Hänen oma osa-aikatyönsä hautaustoimiston aputyttönä ei riitä asuntolainojen lyhentämiseen. Teoksen ilkikurinen draama rakentuu kummankin aviopuolison idealistisuudelle ja epäkäytännöllisyydelle – he esittävät mielellään uskovaista perheidylliä, mutta todellisuudessa kaikki heidän puutalonsa seinien sisällä on radikaalisti rempallaan. Lapset jäävät kasvattamatta ja koira kouluttamatta, kaikkialla haisee kissanpissa.

Kirjan tempo antaa chicklit-vaikutelman: tässä törmäillään ja sählätään kiihkeämmin kuin Sinkkuelämissä. Matleenalla on hirvittävä draivi päällä siitä huolimatta, että ulkomaailma diagnosoi hänet vakavasti masentuneeksi. Kai normisuomalaisen elämänmenon kuvaus masennuksesta on se, kun äiti ei aina jaksa herätä ennen pesuettaan kouluaamuina. Aika poikkeuksellista, että Ellilä on onnistunut muokkaamaan tyypillisestä ev.lut-seurakunnasta melkein seksikkään paikan. Matleenan ekso-ekskursio tosin kohdistuu alkoholisoituneeseen ortodoksipappi-Heikkiin, joka torjuu tämän lähentely-yritykset heti kättelyssä. Keski-ikäisen naisen seksuaalisuus tulee teoksessa ilmi rehellisenä ja alkuvoimaisena. Odotan jo jatko-osia, joissa Matleena alkaa puumanaiseksi ja kyseenalaistaa kaikkia seurakuntanuorien leireillä oppimiaansa arvoja (erityisesti selkäänpuukottavia moralistisia katseita kirkkokahvien jonossa)!

Nauroin ääneen tätä lukiessa moneen otteeseen ja mieleeni tuli, että tämän tarinan haluaisin nähdä lavalla. Tässä oli minulle sopivat dramaattiset jännitteet. Jotain yhteistä tässä oli Minna Canthin Papin perheen kanssa, joka sattuu olemaan kotimaisia lempinäytelmiäni. Kummassakin tekstissä toimitetaan ahdasmielisen konservatiivista kristillistä lehteä, jota kukaan nykyihminen ei halua lukea. Temaattinen yhtymäkohta löytyi myös Ulla-Lena Lundbergin Jään kanssa, vaikka tyylillisesti romaanit ovat eri planeetoilta. Kummassakin kuvataan kristillistä avioliittoa taistelutantereena. Jäässä voimakastahtoinen vaimo irrottaa miehensä karismaattisesta liikkeestä; tässä pariskunta erkaantuu toisistaan teologisen skisman vuoksi.

Vaikka kerronta on paikoitellen arkista puuroa, se tarjoillaan ainutlaatuisin luksuslisukkein.

Tumman leivän ikävä

LundbergMinulla tuskin on mitään omaperäistä sanottavaa Ulla-Lena Lundbergin Jäästä, joka on taatusti ruodittu jo puhki täällä blogosfäärissä. On palkitsevampaa arvioida vähemmän noteerattuja teoksia, sillä joskus blogiarvio saattaa inspiroida muitakin tarttumaan vähemmän tunnettuun teokseen. Itselleni näin käy usein, ja haluaisin panna hyvän kiertämään. Vielä muutama kuukausi sitten Lundberg kuului tähän vähemmän tunnettujen kertojien kastiin. Finlandia-palkinto olikin hieno tunnustus pitkän kirjailijanuran tehneelle kertojalle, jonka ympärillä ei ole aiemmin ollut minkäänlaista mediahypetystä.

Luin Jäätä joulunajan junissa monen muun matkustajan kanssa. Kertomus on klassinen tragedia, joka on rakennettu niin, että lukija osaa odottaa pahinta. Muut tapahtumat kuin se pahin ovat melko arkisia ja mitättömiä: lapsia kastetaan, kuritetaan, seurakuntaa kahvitetaan, pienen saaristokunnan tulevaisuutta suunnitellaan ja nuori pappi vihitään kirkkoherraksi. Päähenkilöt pastori Petter ja pastroska Mona ovat vakavamielisiä puurtajia, pastori hieman rennompi ja valoisampi kuin käytännöllinen lypsäjävaimonsa. Luotojen arki pyörii pitkälti osuuskaupan, kirkon ja postilaiturin ympärillä. Itäluoto ja Länsiluoto taistelevat herruudesta keskenään.

Sodan aikana ja sen jälkeen syntyneet lukijat pystyvät varmasti helposti samastumaan Lundbergin seikkaperäiseen niukkuuden ja säästäväisyyden kuvaukseen. Tästä huolimatta saaristolaiset onnistuvat loihtimaan pieniä juhla-aterioita vähästä. Pannukakut, tumma saaristolaisleipä ja pullapitkot näyttelevät tärkeää roolia kirkkokahveilla ja iltamissa. Tummaa leipää tekee todella mieli kirjaa lukiessa. Adele Bergman, Osuuskaupan hoitaja, on loistava koko kylän talousmamsellin roolissaan, hänen neuvokkuutensa pitää koko yhteisön pystyssä pahimpina pulavuosina.

Pidin myös toisesta sivuhahmosta, venäläis-ruotsalaisesta tohtori Gyllenistä, joka opiskelee Suomessa uutta lääkärinlisenssiä varten ja toimii sillä aikaa kylän kätilönä. Tohtorin elämää varjostaa suuri suru: paetessaan Neuvostoliitosta hän on joutunut jättämään pienen poikansa teille tietämättömille. Pelko jäytää tohtorin hermoja niin, ettei tämä selviä päivistään ilman rauhoittavia lääkkeitä. Hänen ja pastori Kummelin välille syntyy aito ystävyys, vaikka tohtori pitääkin uskontoa oopiumina kansalle. Pastorin ateismia koetellaan, kun hän saakin viestin pojan löytymisestä diplomaattisia kanavia pitkin.

Teoksessa koetaan myös amerikkalaisen rahtialuksen haaksirikko, jonka jäljiltä Luotojen rannalle ajautuu mustan amerikkalaisen merimiehen ruumis, joka tunnistetaan Eric Alexander Cainiksi Brooklynista. Petter-pastori luulee, että mies on orjien sukua eikä vaivaudu ottamaan selvää tämän omaisista. Pian hän saakin kauniilla käsialalla kirjoitetun pitkän kirjeen vainajan äidiltä, jossa hän tiedustelee poikansa hautauksesta ja haudan hoidosta. Syyllisyys kalvaa pastoria: kuinka hän saattoi olettaa, ettei mustaihoisilla omaisilla olisi kykyä pitää yhteyksiä tai surra säädyllisesti poikaansa?

Toisin sanoen, vaikka Jään maailma on osan vuodesta eristäytynyt omiin oloihinsa, suuren maailman läsnäolo on teoksessa monisyinen ja vahva. Lundberg on saanut aikaan niukoista aineksista globaalin, laivantuoman saagan, missä jokaisella hahmolla on tarkkaan merkitty tarkoituksensa ja paikkansa. Kirja panee miettimään kysymyksiä johdatuksesta, kohtalosta ja armosta. Evankelis-luterilaisen uskon askeettisuus ja ankaruus nousevat myös tarkasteltaviksi erityisesti lasten kasvatukseen ja seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Päähenkilöillä on poikkeuksellisen vahva synnintunto, joka paikoitellen johtaa ankaraan ilottomuuteen.

En ole käynyt Turun ulkosaaristossa tai Ahvenanmaalla Maarianhaminaa pidemmällä. Tämä kirja herätti seikkailunhalun tutkia saaristoa omaehtoisesti, mahdollisesti lauttaillen ja pyöräillen. Jää on teos, joka kannattaa lukea useamman kerran, mielellään jollain laiturilla varpaat liplattavassa merivedessä.