Katoavien kadunnimien kaupungissa

Teos: Saara Henriksson: Syyskuun jumalat (Into, 2018)

Unkari kuuluu Euroopan maista niihin, joita minun on vaikein ymmärtää, ainakaan nykypolitiikan näkökulmasta, ja siksi otan ilomielin vastaan teoksia, jotka avaavat minulle maan ahtaan nationalismin ja uusfasistisen kehityksen syntysyitä. Saara Henrikssonin romaani Syyskuun jumalat pitää sisällään paljon muutakin kuin poliittista analyysia, mutta siinä liikutaan myös kaupungissa, jossa kuulapäät edustavat jo mainstreamia, ja jossa romanien potkiminen öiseen aikaan on yleisesti hyväksytty kansanhuvi.

Romaanin päähenkilö Paul Herzog on 45-vuotias kirjallisuudentutkija, joka päätyy Budapestiin Fulbright-professoriksi, ja remontoimaan veljensä kanssa ostamaa kerrostaloasuntoa. Asunto on sama, josta miesten isoäiti Elizabeth on lähtenyt lapsena merten taa, ja se on osittain edelleen alkuperäisessä kuosissaan. Lattialautojen alta löytyy aarteita, ja koristestukkot puhuvat omaa kieltään yksinäiselle ja herkälle miehelle aina, kun silmä välttää. Jo talossa asuminen saa Paulissa aikaan aistiharhoja, hän sekoaa sen kerroksissa, ja kuulee epätodellisia ääniä naapurien asunnoista. Remonttimiesten toimissakin olisi parantamisen varaa, mutta Paul ystävystyy nuoren rakennussiivooja Veran kanssa, jonka kautta hän pääsee kurkistamaan lähemmin kuulapäiden todellisuuteen.

Talossa edelleen muistetaan Paulin isoäidin perhe, vaikka nämä muuttivat maasta pois ennen toista maailmansotaa. Nuori Elizabeth palasi Unkariin 50-luvulla tekemään mystisiä taidekauppoja, joilla oli kytkös Syyskuun jumaliin, älykköjen salonkiin, jolla oli tapana tavata Tonavan saarella sijaitsevassa huvilassa. Paul tulee teleportatuksi noihin kokouksiin iäkkään juutalaisen naapurinsa Ishmael Gabórin toimesta, eikä hänen käsityksensä Euroopan historiasta ole enää ensi istunnon jälkeen sama. Värikkäiden riisipaperilyhtyjen alla tapahtuu kummia, ja ensyklopedian kansallissankarit saavat kunnon pöllytystä romaanin mystisessä juonessa.

Olen yrittänyt lukea jotain Henrikssonin teosta aiemminkin, ainakin Moby Dollia, ja koin sen olevan minulle ”liian spefiä”. Syyskuun jumalat taas oli minulle ”sopivasti spefiä”, koska siinä pelattiin historiallisilla rinnakkaisilla todellisuuksilla. Lukija voi spekuloida, mitkä romaanin kerrokset ovat Paulin päänsisäisiä harhoja, ja mitkä kollektiivisia kansallisia muistinmenetyksiä. Budapest on alati muuttuva, turbulentti kaupunki, jossa kadunnimet saattavat muuttua yhdessä yössä, ja jossa kaikkien häpeämästä kommunisminaikaisesta ”Terrorien talosta” tulee yhtäkkiä fasistihallinnon funktionaalinen päämaja. Ulkomaiset luennoitsijat eivät enää ole tervetulleita, vaan saavat potkut omilta kursseiltaan – tämä detalji tuntui jo hyvin todennäköiseltä, jos Unkarin viime aikaisiin uutisiin on luottaminen.

Vaikka romaani on myös omaperäinen rakkauskirje Budapestille, sitä lukiessa tuli myös tukala olo. Ainakaan Henrikssonia ei voi syyttää turistimainoksena toimimisesta, sillä se sisäänpäinkääntyneisyys ja ksenofobia, jota hän kuvaa, on luultavimmin romaanin realistisin kerros. Istuvan hallituksen mainokset perhepolitiikasta ja syntyperäisten työpaikoista tuntuvat todennäköisiltä. Jopa Paulia, jolla kuitenkin on vahvat juuret maahan, erottaa paikallisista ihmisistä kielimuuri, eli tässä kuvataan kansaa, joka on jätetty oman onnensa nojaan kehittelemään sakeita muukalaisvihamielisiä sloganeitaan. Toki fasismille on olemassa vastavoimia, mutta yliopistosta potkut saaneet professorit ja entiset opiskelijat eivät muodosta tarpeeksi koherenttia vastarintaa oligarkkien palvojille.

Kaiken hankalan ja raskaan keskellä tässä romaanissa on kuitenkin elämäniloa ja upeita tunnelmakuvia. Madame Stella Steinerin viherhuoneesta löytyy keidas myös muistinsa menettäneille, Kamelianainen herää henkiin pinkillä shampanjalla elvytettynä, kellariravintoloiden kansanmiehet hämmentyvät, jos heidän seuraansa liittyy ulkomaalainen, ja eläkeläisillä on aina enemmän syitä osoittaa mieltään kuin nuorilla. Puistojuoppous on joskus ainoa keino järjissä pysymiseen, mutta puistoissakin pretzeleitä myyvät tyypit, jotka tietävät kaiken romanien lisääntymisestä heidän puolestaan.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joiden on vaikea päästä sisään spekulatiivisen fiktion maailmaan. Itse luen spefiä maltillisesti, muutaman teoksen vuodessa, ja tämä teos edustaa minulle tuon genren parhaimmistoa. Itselleni kirjan ”pihvi” ei kuitenkaan tällä kertaa ollut spefissä, vaan Unkarin lähihistorian mielikuvituksellisessa luennassa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 15/196: Unkari. HELMET-haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 16: ”Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.”

Sotalapsenlapsi terapian tarpeessa

IMG_1874Jostain syystä olen kirjallisilla retkilläni päätynyt taas keräilemään teoksia juutalaisuudesta, mutta mieluummin holokaustin jälkeisiä tarinoita. E-kirjastossa eteeni pomppasi teos, jonka reittasin etukäteen liian masentavaksi. Sacha Batthyanin Hitlerin pitkä varjo. Rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina (Aula&co, 2017, suom. Kirsimarja Tielinen) tuntui jo nimensä perusteella ankealta, mutta päätin silti vilkaista sitä, koska siinä näytti olevan melkein dekkarillinen juoni.

En löytänyt kirjasta ainuttakaan suomenkielistä arviota, ainakaan nettilehdistä enkä blogistaniasta. Kirjaa on luettu ahkerasti muualla maailmassa, ja se on käännetty saksasta englanniksi. Kirjan nimeämisen politiikkakin kiinnosti: saksaksi kirja on nimeltään Und was har das mit mir zu tun?, englanniksi A Crime in the Family, mutta suomalainen kustantaja on päättänyt markkinoida kirjaa Hitlerillä. Kirjan nimi ei houkutellut minua lainkaan, ja pelkäänkin, että teos on jäänyt paitsioon sen vuoksi. Kirja kun kertoo niin paljon muustakin kuin natseista.

Teos on siis sukutarina, muistelma, matkakertomus ja  osittain nuorehkon ihmisen omaelämäkerta. Batthyani on unkarilaistaustainen sveitsiläinen toimittaja, jolla on aateliset sukujuuret. Hänen isotätinsä (tai oikeastaan isosedän vaimo) oli yksi Unkarin rikkaimmista perijättäristä, joka onnistui siirtämään varansa Sveitsiin vuonna 1945. Varsinainen suku ei ollut enää varakas 1940-luvulla, ja suurin osa siitä jäi elämään pientä elämää Unkariin kommunismin ajaksi. Sachan isovanhemmat onnistuivat pakenemaan Margit-tädin luokse Sveitsiin vuoden 1956 kansannousun aikaan. Ennen tätä Sachan isoisä Feri oli ollut kymmenen vuotta Siperiassa vankileirillä.

34-vuotiaana Sacha saa kuulla Margit-tädin oletetusta rikoksesta, 180 juutalaisen raakalaismaisesta teloituksesta hänen tiluksillaan vuoden 1945 keväällä, vain muutamia viikkoja ennen sodan loppua. Tapaus on ollut julkista tietoa Unkarissa, mutta suku on vaiennut näistä epäilyistä visusti. Myös muiden sukulaisten kertomuksiin liittyy vaiettua syyllisyyttä; varsinkin isoäidin päiväkirjoista löytyy johtolankoja juutalaisten kohtaloista.  Kirjailija päätyy myös matkustamaan isänsä kanssa Siperiaan tutkimaan vankileirien raunioita, ja Argentiinaan tapaamaan vielä elossa olevaa Agnesia, joka jäi eloon Auschwitzistä. Venäjän-reissu jäi minulle tarinasta syvimmälle ihon alle, varsinkin, kun Siperiasta löytyy paikkakunta nimeltä Asbest, jossa isoisä työskenteli ja jonka mukaan syöpää aiheuttava rakennusmateriaali on saanut nimensä.

Kirjassa kiinnostavinta oli terapeuttinen ulottuvuus, sillä yltäkylläisessä Sveitsissä kasvaneelle miehelle nämä maailmojen törmäämiset alkavat tuottaa liikaa paineita. Hän kokee oman elämänsä merkityksettömyyttä ja kärsii myös väkivaltaisista impulsseista kirjoittaessaan sukunsa tarinaa, ja käynnit psykoterapiassakin välillä turhauttavat. Kuitenkin hän on terapian tarpeessa, koska ilman sitä perhe-elämä saattaisi murtua. Mitä sitten ylisukupolvisuus oikeastaan merkitsee, ja olisiko joissain tapauksissa aihetta puhua sotalapsenlapsista? Ainakaan itse en ole suomalaisessa todellisuudessani kohdannut ikätoveria tai itseäni nuorempaa henkilöä, joka kärsisi toisen maailmansodan varjoista näin akuutisti kuin tämän teoksen kertoja. Kertomus toki on hurjempi kuin mitä olen koskaan kuullut Suomessa.

Eniten opin kirjassa Unkarin lähihistoriasta varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. En täysin tiennyt siitä, kuinka eloonjääneet juutalaiset nousivat kommunistisessa hallinnossa korkeille paikoille, ja kuinka  tämä herätti ihmisissä myöhemmin uusia antisemitismin aaltoja – ja saattaa myös selittää tämän päivän taipumusta äärinationalismiin ja muukalaisvihamielisyyteen. Batthyani ei sympatiseeraa Jobbik-puolueen kannattajia, mutta esittää heidät varsin uskottavassa valossa. Varsinkin hänen isänsä nousee teoksessa herkullisen ristiriitaiseksi hahmoksi.

Kirjaa lukiessani minun oli välillä vaikea muistaa, että kyseessä oli muistelma eikä romaani, ja aloin arvioida hahmojen uskottavuutta fiktion näkökulmasta. Teoksessa on periaatteessa dekkarin ainekset, mutta asioiden esitysjärjestys tuhoaa juonen fiktiivisen jännitteen. Onneksi sukutarinaa ei kuitenkaan ole kerrottu perinteisen lineaarisessa muodossa, vaan väliin mahtuu myös kokeellisempia osia. Draamatekstiä olisin voinut lukea enemmänkin, se tuntui virkistävältä.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin mitä ensi metreiltä odotin, vaikka itse juutalaiskysymyksestä en oppinut paljoa uutta. Kyseessä on suht nuoren kirjailijan tuotos – kirjailijan, jonka pääaine ei tainnut olla poliittinen historia, ja tämä näkyy runsaina viitteinä hänen oman länsimaisen kasvatukseensa ja popkulttuurin anekdootteihin. Toisin sanoen tekstissä on keventäviä ”journalistisia” osioita, jotka saattavat joistain tuntua toisarvoisilta. Minua ei haitannut lukea kaiken tuskan ja kärsimyksen väliin Balatonin alueen discoelämästä tai tämän päivän unkarilaisten harjoittamasta seksityöstä Sveitsissä, mutta ehkä nämä eivät suoraan liittyneet teoksen varsinaiseen teemaan.

Kirjaa suosittelen kaikille, joita kiinnostaa sukututkimus, terapia ja ylisukupolviset suhteet – ehkä intomieliset holokaustin ja sotahistorian tutkijat eivät tästä suuresti syty, koska tuota Rechnitzin kylän joukkomurhaa on jo kauan tutkittu. Ehkä tässä hämmentää eniten se, kuinka pitkään Sacha Batthyani onnistui olemaan pimennossa tästä tragediasta, eli teoksen pääteemaksi nousee omasta tietämättömyydestä (ja etuoikeutetusta länsimaisesta positiosta) nouseva häpeä ja syyllisyys.

 

Tätikirjojen aatelia

Siivosin eilen makuuhuonettani, ja sen vaikeasti saavutettavasta nurkasta löytyi talvella kesken jäänyt suloinen ”tätikirja”, Maija Asunta-Johnstonin Onnellisen naisen vuosi (Otava, 2001). Kyseessä on varhaiseläkkeelle jääneen YK-virkanaisen päiväkirja vuodelta 2000, jolloin hän vietti suurimman osan vuodesta hankkimallaan huvilalla Unkarin Varpalogin kylässä. Talossa asumisen alkuvaiheista kerrotaan teoksessa Punapukuisen naisen talo (Otava, 2000), jolloin paikka toimi uranaisen viikonloppukotina.

Asunta-Johnston on elänyt suuremman osan elämästään ulkomailla kuin Suomessa, ja Afrikka-yhteys on ollut hänen elämässään vahva. Tässä hänen puoliksi nigerialaiset aikuistuvat lapsensa ovat tyytyväisiä elämäänsä Wienissä, eikä äiti saa heitä Unkarin-mökille kuin muutaman kerran vuodessa. Äiti on myös tietoinen unkarilaisten rotuennakkoluuloista, ja punastelee usein kyläläisten rasistisille kommenteille. Teoksen alkukirjoituksena on Ben Okrin henkilökohtainen hyvän onnen toivotus Maijalle vuodelta 1994, ja teos muutenkin pursuaa viitteitä todellisesta maailmankansalaisuudesta.

Ensimmäistä eläkevuotta rytmittävät luonnonkierto ja säilömiseen liittyvät rituaalit. Maija on hyvin puuhakas eläkeläinen, jolla on vaikeuksia muuttaa elämänsä moodi tekemisestä olemiseen. Oman huvilansa ylläpidon lisäksi hän saa pyynnön alkaa taloudenhoitajaksi Kanadasta paluumuuttaneelle Tamásille. Tamás on niitä vanhan liiton miehiä, jotka uskovat verhojen valinnan olevan naisten työtä, ja joka on lapsenomaisen kiitollinen lämpimän leivän tuoksusta keittiössään. Suhde kehittyy ystävyydeksi ja lievää kosiskeluakin on ilmassa, mutta Tamásilla on salaisuutensa ja lisäksi hänen katolinen uskonsa vaikuttaa lähes munkkimaiselta. Silti hän osaa lähestyä älykästä naista erikoisista tulokulmista, esimerkiksi laittamalla tälle itse kääntämiään Lauri Viita-sitaatteja unkariksi.

Onnellisuuden reseptiin mahtuu kuitenkin paljon muuta kuin kypsän iän romanssi, jota Maija ei tunnu tietoisesti etsivän. Kaikenmaalaisten ystävien vierailut, tuliaiset, kokkailut, mystiset saunahetket akaasiahalkojen lämmössä ja viininvalmistuskokeilut täyttävät eläkeläisen arjen. Vaikka Maija ei ole vielä kirjoittajana kovinkaan vanha, hänen elämässään on aika järjestää arkistoja ja uppoutua lapsuuden nostagiaan. Joulupaperien kääreillä ja karkkipapereilla on suuri merkitys reissunaisen elämässä. Tämän lisäksi hän lainailee paljon sukulaisten vanhoja kirjeitä ja kirjoittaa unipäiväkirjaa.

Tämä ei ehkä ollut teemaltaan järisyttävin julkaistu päiväkirja, mutta viihdyin sen tunnelmissa ylimaallisesti ja nautin kirjailijan lempeän sallivasta elämänasenteesta. Kirja on kirjoitettu ennen kuin leppoistamisesta tai downshiftingistä tuli muotisanoja. Siinä on ripaus kristillistä hengellisyyttä, mutta hyvin vähän keskiluokkaista itsehoidollista höttöä. Hyvän mielen lähteitä voi jokainen keksiä itse ympäriltään, eikä niiden löytämiseksi tarvitse käydä kalliilla viikonloppukursseilla. Vaikka kakkosasunnon ostaminen Unkarista ei ole meille kaikille mahdollista nyt, moni tässä esitetty mielihyvän lähde on toteutettavissa muuallakin. Ja koska hyvin harvoin saan kicksejä kirjojen liitteinä tulevista ruokaresepteistä, kiitän kuitenkin Maijaa hänen omistaan, joiden helppous todella innostaa kokeilemaan. Kiinnostavin niistä oli maa-artisokkavuoka.

Asunta-Johnston alkoi kirjailijaksi vasta Unkarin-talon ostettuaan, joten kirja on oiva esimerkki siitä, kuinka ympäristönvaihdos voi kirvoittaa luovuutta ennalta-arvaamattomilla tavoilla. Aion ehdottomasti lukea myös Punapukuisen naisen talon, sillä nyt koin, etten vielä saanut tutustua koko saagaan. Kirja on objektinakin niin rentouttava, etten raaski heti palauttaa sitä samaan kierrätyshyllyyn, josta sen nappasin. Tämä saattaa olla niitä kirjoja, joissa on hauska käydä hengailemassa vain persikkahillon tuoksun vuoksi.

Kirja sattui sopivasti eteeni Kati Hiekkapellon dekkareiden kanssa, joten yhdessä luettuina tämä ja uutuusdekkari Tumma antoivat jo hyvän kuvan unkarilaisesta mentaliteetista. Kuvattujen kylien ja pikkukaupunkien elämä ei ollut pelkkää yhteisöllistä auringonpaistetta, vaan mukaan mahtui säröjä ja vaikeampiakin tyyppejä.

Unkarin sossussa 60-luvulla

81136538-dd31-11dc-aa5e-1b5dd590728eEn muista, olisinko lukenut unkarilaista romaanikirjallisuutta lainkaan – runoja vähäsen, mutta juuri nyt ei tule ainuttakaan romaanikirjailijan nimeä mieleen. György Konrád (s. 1933) saa siis olla ensimmäiseni, ja häneltä ensimmäinen tutustumisen kohde on esikoisromaani Vierailija (1969, suom. Tammi, 1976, käännös Anna-Maija Raittila). Teos on odottanut hyllyssäni 9 vuotta, ilmeisesti aiemmin yritystä lukea tätä on ollut, koska kirjan sivujen välistä löytyi Helsingin ratikkalippuja.

Teos kertoo nimettömästä miespuolisesta sosiaalityöntekijästä, joka on lopullisesti leipiintynyt työhönsä. Silti romaani kuvaa miehen työminää ja erityisesti lastensuojelun arkea, ikään kuin miehellä ei olisi muuta elämänsisältöä, vaikka tällä onkin talo mukavalla keskiluokkaisella alueella ja välittävä perhe. Vaikka mies inhoaa työtään, hän kokee olevansa enemmän elossa asiakkaidensa parissa kuin kotonaan. Tosin hän saa kicksejä vain sosiaalipornahtavasta observoinnista, ei niinkään ihmisten ongelmien ratkaisemisesta.  Vierailijan asemassaan hän on armottomampi kuin Camus’n sivullinen Mersault, hän ei näe ympäröivässä yhteiskunnassa paljoakaan sympaattista tai samastumisen arvoista. Juoppous, haureus ja lasten hyväksikäyttö on hänen maailmansa.

Konrád on kielellinen virtuoosi, joka saa ankeimmatkin byrokraattiset kohtaamiset kuulostamaan taiteelta. Ihmiskuva on raadollisen pessimistinen, eikä valoa tunnelin päässä näy. En lukisi tätä suoranaisesti antikommunistisena teoksena, vaikka Konrad joutuikin kotimaassaan paarian asemaan tämän julkaistuaan. Hän oli työskennellyt sosiaalivirastossa ennen kirjailijaksi ryhtymistä, mutta ura valtion leivissä tyssäsi tähän romaaniin. Tämän jälkeen hän elätti itseään vuosikausia mielisairaaloiden apuhoitajana. Konrad ei kuitenkaan aseta poliittista kritiikkiään järjestelmän tasolle laajalla skaalalla, vaan kuvaa ns. tavallisten budapestilaisten – juoppojen, prostituoitujen, mielenterveyspotilaiden ja romanien – arkea ruohonjuuritasolla. Poistuessaan sosiaaliviraston lihanvärisiltä käytäviltä he eivät yleensä kiitä ”auttajiaan”.

Karmein episodi teoksessa liittyy Banduloiden erakkoperheeseen, johon syntyy autistinen, karvainen susilapsi Ferike. Päähenkilö on yrittänyt etsiä pojalle laitospaikkaa vuosia, mutta jonot laitoksiin ovat toivottomat ja Bandulat eivät halua luopua lapsestaan, vaikka eivät kykene häntä hoitamaan. Poika mätänee häkkisängyn vankilassaan jyrsien raakoja juureksia. Pariskunnan tehtyä itsemurhan päähenkilö jättää virkansa ja alkaa elää Feriken kanssa samastuen herra Batulan rooliin. Perhe ja entiset työkaverit yrittävät saada miestä tolkkuihinsa tuloksetta.

Teoksessa on kiinnostava sosiologinen ulottuvuus, joka muistuttaa minua 90-luvun luennoista, joiden ikuisuusteemana oli susilapset.  Voidaan myös kysyä, johtuuko itäisen Euroopan heikko vammaisten asema kommunismista vai muista kulttuurisista tekijöistä. Luin teosta ensisijaisesti rankkana kannanottona vammaisten ja erityislasten asemaan, vaikkakin olen lukenut vielä rankempia kuvauksia entisestä Neuvostoliitosta (vrt. esim. Ruben Gallego: Valkoista mustalla).

Konrádin kirjallinen testamentti lukijoilleen liittyy ajatukseen, että jos lukija on poiminut hänen teoksestaan edes yhden merkittävän lauseen, se riittää. Paikoitellen lauseet olivat niin kammottavan loisteliaita, että niihin melkein läkähtyi. Tässä tyypillistä sossun työpäivän kuvausta: ”Ohjailen kärsimyksen liikennettä, siirtelen sinne tänne, laitoksiin, sen erillisiksi läjiksi kasautuvia kuormia. Enimmäkseen vain odotan ja yritän estää muitakin puuttumatta asioihin. Raaka-aine, jolla työskentelen, pettää jatkuvasti, aika pyöräyttää järjestelyni päälaelleen, on siis parasta olla mieliksi tälle työtoverille.” (123)

Ei hermoheikoille eikä herkkähipiäisille.

PS: Aloitan tämän päivän postauksillani Unkari-teeman, sillä haaveenani on päästä vielä tämän vuoden aikana käymään ensi kertaa Budapestissa. Jos reissu siirtyy ensi vuoteen, sekään ei haittaa, sillä siihen mennessä olen ehtinyt sivistyä unkarilaisesta kirjallisuudesta himpun verran enemmän.

Heimosiltaa rakentamassa

0_2472837554959725802Olen etsinyt kaunokirjallista materiaalia 20-30-lukujen heimoaatteesta, ja eilen löysin yhden teoksen. Paavo Viljasen Unkarin tähdet (1957, Kirjapaja) on olevinaan romaani, mutta en löydä siitä  fiktionaalista tai draamallista kaarta. Lukisin sitä mieluummin matkakirjana kuin romaanina. Teoksessa kuitenkin on paljon antoisaa ainesta historian- tai politiikantutkijan näkökulmasta, ja myös tämän mimmin, joka tosiaan haluaa uida 20-30-lukujen heimoaktivistin liiviin ja nähdä sen toiminnan logiikan ja oikeutuksen sisältä päin. Tehtävä ei ole helppo, sillä koen heimoaatetta kohtaan pääasiallisesti vastenmielisyyttä.

Kontekstina tässä on helsinkiläinen opiskelijaelämä 30-luvulla ja AKS:n vetovoima opiskelevan nuorison parissa. AKS:ää Viljanen luonnehtii pelastuslautaksi viinan, huoruuden ja aatteettomuuden meressä. Seuran pahamaineisuuden hän kuittaa ”vaahtoina ja pärskeinä”, tai kuten poikien parissa oli tapana sanoa: ”Kun mies kulkee, siinä tapahtuu aina roisketta!” (Hyvin samansuuntaista retoriikkaa kuin kuulemme tänään käytettävän monien perussuomalaisten kansanedustajien edesottamuksista. Onko mikään muuttunut noilta ajoilta?)

Päähenkilö Yrjö Vaaran taustasta kävin neuvottelua lukukokemuksen aikana: oliko hän lestadiolainen vaiko körtti? Tietynlainen kerronnan moderniteetti antoi minulle aluksi aihetta olettaa, että hän oli körtti, mutta kirjailijan taustaan ja moniin Jumalan rauhaa!-toivotuksiin tutustuttua vaaka kääntyi lestadiolaisuuden puolelle (tarkistettuani kirjailijan taustan sain selvää, että hän oli SKR:n vaikuttaja ja jonkinlainen toisinajattelija). Tässä päähenkilö Yrjö ei ole syntyperältään lesta, mutta kääntyy uskoon aikuisiällä. Samaan syssyyn menee opiskelu papiksi opettajaseminaarin jälkeen. Vaara on hyvin vakavamielinen ja itseironiaan kykenemätön kertoja.  Matkaraportterina hän on tarkkasilmäinen, mutta hänen sisäisen uskon kilvoittelunsa seuraaminen on puisevaa luettavaa.

Yrjö Vaara saa varttuneena teologian opiskelijana kutsun lähteä vaihtoon Unkariin, luterilaiseen pappisseminaariin. Unkarissa hän saa kuninkaallisen vastaanoton kaikkialla luterilaisen kirkon piirissä – häntä pidetään kaikkialla kuin piispaa pappilassa ja pyydetään puhujaksi mitä arvokkaimpiin tilaisuuksiin. Unkarilaisten tietoisuus Suomesta on vahvempi kuin suomalaisten Unkarista; Vaara tapaa lukuisia unkarilaisia, jotka ovat matkustelleet Suomessa ja viettäneet aikaa eritoten Jyväskylän seminaarissa. Vaara viihtyy muuten maassa erinomaisesti, mutta hänen mielestään paikallinen usko ei ole tarpeeksi väkevää, vaan usein tapauskovaisen ulkokultaista. Aidompaa kristillisyyttä hän löytää jopa katolilaisten eli vääräuskoisten leiristä.

Unkarissa häntä hämmentää eniten uskonveljien vapaa alkoholin käyttö ja kirkon nuorisopiiriläisten holtiton kuljeskelu elokuvissa ja ravintoloissa. Vieraillessaan joulun aikana Budapestissä pappiskollegansa kodissa hän joutuu juomaan viiniä kohteliaisuussyistä aattoillan juhlapöydässä – ja kokee elämänsä morkkiksen rikkoessaan suomalaista raittiin joulun henkeä. Paikallisten luterilaisten maallistuneet tavat harmittavat häntä, ja hän kokee usein tarvetta valistaa heitä kristillisen elämän perusperiaatteista.

Vaara rakastuu reissullaan osittain ruotsalaisperäiseen Piroska-tyttöön, joka osoittaa häntä kohtaan  avoimen lämpimiä tunteita liiallisestikin. Piroskan lähentelyt hän kuitenkin torpedoi, sillä hän ei näe kahden kulttuurin liittoa kestävänä hengellisen kasvun pohjana. Tälle vakavamieliselle papille avioliitto on nimenomaan hengellinen instituutio, eikä siihen sovi mennä pelkän tunteen palossa.

Romaanin puolivälissä Vaara palaa Suomeen antaen rukkaset ensimmäiselle morsiamelleen, joka on ollut aivan liian kevytmielinen koko heidän tuntemisensa saakka. Oikeamielinen vaimo Liisa löytyy lopulta Helsingistä opiskelijoiden seuroista, ja omaa yhteistä kotia lähdetään rakentamaan sysi-Hämeen pappilaan. Hämeessä lestadiolaista pappia pidetään aluksi pelkkänä ”lahtarina”, mutta vähitellen hän saa osan kansanmiehistä luottamuksen.

Heimoside unkarilaisten kanssa on kestävä – vanhat ystävät vierailevat Vaaran luona Hämeessä. Romaani päättyy talvisodan syttymiseen, jolloin Vaaralla on silloinkin unkarilainen seurue kylässä, joka joutuu poistumaan maasta lähetystön käskystä monimutkaista reittiä Ruotsin kautta. Molempien maiden kohtalo kommunismin ikeessä tuntuu uhkaavalta, eivätkä ystävykset ole varmoja, näkevätkö toisiaan enää koskaan.

Teos antoi hyvää taustaa omalle kaunokirjalliselle projektilleni, mutta taiteellista arvoa en siitä kovinkaan löytänyt. Isänmaallis-uskonnollinen, fasismiin taipuvainen kaunokirjallisuus on oma genrensä, jonka paluuta en osaa odottaa enkä ennustaa. Toivottavasti lajityyppi ei tee comebackia.

30-luvulta, päivää: kielletty jazz

77LTUJrKun Lapuan liike kiellettiin lailla vuonna 1932, sen tilalle perustettiin Isänmaallinen Kansanliike IKL. Puolueen suosio ei saavuttanut kansallisella tasolla samanmoista tasoa kuin tämän päivän Perussuomalaisten suosio on (kannatus oli korkeimmillaan rapiat 8 %), mutta brändäämisessä sen ideologit olivat kenties persuja taitavampia. Markkinoille tuli ideologista tupakkaa ja kahvia, tulitikkurasioita, viirejä, sormuksia ja joulukortteja. Liikkeessä oli mukana kieltämättä eteviä taiteilijoita, jotka tekivät sinimustasta brändistä pelkistetyn ja tunteisiin vetoavan.

tampmustakarhuTehdessäni taustatutkimusta erääseen ikuisuusprojektiini satuin löytämään netistä viitteitä IKL:n pitämiin Musta Karhu-ravintoloihin, joita oli suurimmissa kaupungeissa, hyvillä liikepaikoilla. Helsingissä Musta Karhu sijaitsi lähellä Rautatieasemaa, Keskustie 7:ssa, Ateneumin naapurissa, jonne oli maalaistenkin helppo löytää. Tampereella ravintola löytyi Hämeenkadun ja silloisen Läntisenkadun (nykyisen Näsinlinnankadun) kulmasta – mahdollisesti rakennus on purettu eikä siitä ole jäljellä kuvamateriaalia. Jyväskylässä sinimustaan henkeen vannottiin Vanhassa Tiilitalosssa ja Porissa Valtakadun kulmassa vanhemmassa puutalossa, jonka mielestäni tunnistin edelleen olemassaolevaksi. Oliko kyseessä siis joku oman aikansa Rosso tai Amarillo? Ehkä sieltä ei kerääntynyt bonuspisteitä, mutta uskollisille puolueaktiiveille ketju tarjosi omanmielistä seuraa reissuilla ympäri maata. Pienemmillä paikkakunnilla oli samannimisiä kahviloita. Kaupungeissa ravintoloissa oli anniskeluoikeudet ja monipuolinen ruokatarjonta.

sortavalan laulujuhlat 1935Mustat Karhut vaikuttivat aikansa musiikkimaailmaan hämmentävällä tavalla. Ainakin Helsingissä ravintola oli varsin suosittu, ja siellä pidettiin säännöllisiä matineoita, joissa vieraili korkealuokkaisia iskelmän ja klassisen musiikin taitajia. Ravintoloilla oli oma painettu soittolistansa, johon oli isänmaallisen marssimusiikin lisäksi kerätty suosiollista klassista musiikkia. Jazzin soitto oli ravintoloissa ehdottomasti kielletty. Klassisen musiikin saralla suosittiin jopa venäläisiä mestareita (eiväthän he olleet kommunisteja), mutta iskelmän saralla Georg Malmstén venäläistaustoineen oli kielletty. Heimokansojen musiikkiperinteen elvyttäminen oli ehdottoman suotavaa. Varmasti puhtainta tällä skaalalla oli Sortavalan laulujuhlille osallistuminen kansallispukuun tai Jussi-paitaan ja pussihousuihin tällättynä. Toisaalta pitää muistaa, että laulujuhlat olivat aikansa festareita, eivätkä kaikki niissä viihtyvät olleet ”iikolleja”.

Luettuani näistä kommervenkeistä nauroin ensin pitkään ääneen, mutta sitten menin vakavaksi: tuli mieleen, kuinka kaukana olemmekaan vuonna 2015 tämän tyyppisestä kulttuuripolitiikasta? Ja jos yhden pienen (mutta ärhäkkään) puolueen aktiivit onnistuivat saamaan 1930-luvulla aikaan toimivan ksenofobisen bisnesidean, entäs nyt, kun äärioikeisto on hallituksessa konkreettisesti vaikuttamassa suuriin linjoihin? Onkohan äärioikeistolaisessa Unkarissa jo olemassa suomalais-ugrilaisia musaklubeja? Minne persujen kannattaisi mennä opintomatkalle, kun heidän brändäämisensä tuntuu vieläkin olevan puolitiessä?

hqdefaultTämän päivän perussuomalaisesta musiikista on hieman kieli poskessa kirjoittanut mm. musiikkiblogisti Rolf Jacksen. Ja onhan näitä suomipoppia suosivia juottoloita kaikkialla pilvin pimein, mutta ei suomalaisen musiikin suosiminen tee ihmisestä automaattisesti persua. Mamban soittaminen tosin on jo jonkinlainen kannanotto, onhan Tero Vaara julkisesti tunnustautunut Hommaforumin aktiivijäseneksi. Mutta minäkin, feministisuvakki, soitan usein keittiössäni evakkolauluja – kunhan niitä esittää Liljan Loisto reggaebiitillä. Minulla on myös levyhyllyssä livvinkarjalan kielikurssi ja Kihnun saaren kosiolauluja. Ilokseni tosin huomaan, että Virossa on erittäin kiinnostava, sosiaalisista ongelmista niiden oikeilla nimillä puhuva rap-skene, jota kai myös voisi moderniksi perinnemusiikiksi kutsua. (Kuva on kaappaus EIXD-kokoonpanon videolta Balti Jaam.)

Itse en tiedä, missä kotikaupunkini Tampereen persut pesivät ja millaisia soittolistoja niiden paikkojen dj:t suosivat, mutta skenario paikoista, joissa ei saa soittaa hip hoppia, tuntuu pelottavan todelliselta. Ja viimeksi eilen, kun olin mukana järjestämässä Tampereen Klubilla afrokonserttia, kuulin erään paikalle osuneen keski-ikäisen natiivikansalaisen suusta n-sanaa käytettävän monipuolisissa merkityksissä. Viimeisen viikon aikana olen todistanut kaksi huutelukohtausta, joista toisessa käytettiin mutakuono-sanaa (koodinimi afrikkalaisia vaaleammille). Reppanoiden uhoava voimannäyttö pelottaa, kun eduskunnan puhenaisena on bloggari, joka vielä joku aika sitten samasti muslimit mörköihin ja puolustusministerinä palvelee tohtorismies ja historiantutkija, joka viime eduskuntakaudella halusi heimokansapäivän viralliseksi liputuspäiväksi.

Marilyn, muisti, identiteetti

marilynin-hiuspinni-isoKahden Juha Siron teoksen lukeminen peräkanaa oli uhkarohkea teko, enkä tiedä voinko tehdä Marilynin hiuspinnille (LIKE, 2009) kunniaa – teos olisi vaatinut hitaampaa aikaa. Tässä ja Linnun muotokuvassa oli paljon yhteistä – molemmissa on keski-ikäinen setä sekaisin, vaikkakin eri syistä.

Marilynin hiuspinni seuraa toisinsa seuraan piintyneen nimettömän avioparin, Miehen ja Vaimon, yhteiselämää tilanteessa, jossa Mies ei enää täysin käsitä, kuka hän on. Hän on entinen yrittäjä, yrityksensä menestyksekkäästi myynyt oloneuvos, jolla on vanhemmilla päivillä aikaa tutkia syntyjä syviä, muun muassa äitinsä sukua. Miehellä on mystinen isoisä Johannes, Venehjärven runokylän kasvatti, joka on ollut nuorena miehenä pakkotöissä Muurmannin ratatyömaalla ja paennut sieltä pelkät vaatetöllöset jalassa alle viisikymmenkiloisena ihmisen varjona. Hän haluaisi kirjoittaa isoisänsä tarinan kaunokirjalliseen muotoon, mutta kirjoitustyötä häiritsevät erilaiset pakkomielteet. Vienan Karjalan ortodoksisen pokkouhriperinteen ja riähkän etymologian hän kuitenkin ehtii selvittää ennen muistin asteettaista brakaamista.

Mies epäilee sairastavansa alzheimerin ensioireita, mutta piilottaa huolensa lähipiiriltä. Lääkäriltäkin hän saa haettua vain nukahtamislääkkeitä. Huolestuttavia kohtauksia tulee matkoilla, ja ylipäänsä ihmisten ilmoilla. Mies yrittää kääntää huolensa filosofiseksi pohdinnaksi ihmiselämän arkkityyppisestä tarinakerronnasta – teema, johon Marilynin hiuspinni viittaa. Marilyn alias Norma Jean on teoksessa aika marginaalinen hahmo – päähenkilö ei edes tunnustaudu suureksi Marilyn-faniksi, vaan sattuu törmäämään kiinnostavaan Marilyn-tutkijaan, nuorehkoon naiseen, joka väittää omistavansa aidon Marilynin pinnin onnen amulettina. Oikeastaan jää epäselväksi, mikä miestä lopulta vaivaa – kyse voisi olla myös rajatilapersoonallisuudesta, mutta ylipäänsä Siro vaikuttaa diagnoosikriittiseltä. Miehen neuroottista, kontrollifriikkiä persoonaa kuvaa se, että hän on hankkinut keittiöönsä erityisen sudin kaupan leipäpalojen harjaamiseksi pois ylimääräisistä muruista. Ennen aamiaisleipien tekemistä hän siis sutii jokaisen kaurapuikulan hartaalla tarkkuudella. Mielestäni tämä yksityiskohta kertoo tyypistä enemmän kuin kaikki biografiset paljastukset.

Pidin teoksessa eniten ruoka- ja matkakuvauksista. Vaikka pariskunnan arki kotona tuntuu puisevalta, he edelleen osaavat nauttia elämästään poissa kotoa. Erityisesti Balatonin kylpylöiden kuvaus oli realistisen monisärmäistä – tälle eläkeläisreissulle olen yrittänyt lähteä jo vuosia, ja kirja taas virkisti intoani. Tässä matkaillaan myös Lontoossa ja Pekingissä – maisemat vaihtuvat, mutta miehen sekaannus ja eksistentiaalinen angsti vain syvenevät. Ulkokohtaisesti hyvinvoivan, taloudellisesti vakaan pariskunnan hedonistinen elämäntapa tuntuu perinpohjaisen ontolta.

Siro on tamperelaisena kirjailijana vähemmän nurkkakuntainen – Tamperetta tunteva tunnistaa kyllä jokaisen kuvattavan keskustan kadunkulman, mutta tarina ei sinänsä nojaa paikallisuuteen. Tamperelaisuus tuntuu lähinnä tekotaiteellisten teatteriesitysten kuvauksessa – ainakin Miehellä riittää munaa poistua noloimmista sellaisista kesken esityksen Vaimon jäädessä empaattisesti nyökyttelemään.

Nämä Siron kaksi peräkkäistä romaania tuntuivat tasavahvoilta tyylillisesti ja sisällöllisesti. Kerrontatekniikoiden identtisyys ja päähenkilöiden psykologinen samankaltaisuus saavat minut todennäköisesti sekoittamaan teokset keskenään. Marilynin hiuspinnissä vakuutuin eniten hajoavan mielen kuvauksesta ja oireiden salakavaluudesta. Päähenkilön vaimo, joka on elänyt miehensä pakkomielteiden kanssa puolet elämästään, kun ei enää huomaa jatkuvasti kasvavia ylilyöntejä.

Teos herätti kysymyksen, kuinka kauan taloudellisesti pärjäävä, ei-työssäkäyvä kansalainen voikaan elää muistisairauden tai vakavan mielenterveysongelman kanssa ennen kuin kukaan ehdottaa hoitoon hakeutumista. Työpaikallahan leivän murujen sutiminen nähtäisiin jo eri valossa, siitä kuiskuteltaisiin ja tyypin pakkomielteitä tarkkailtaisiin. Nykypäivän kovenevassa työmaailmassa näkyvät pakkoneuroosit voisivat hyvinkin olla syy potkuihin, onhan poikkeava käyttäytyminen haitaksi firman julkiselle imagolle. Kotonaan moni meistä saa olla vapaammin muistamaton tai hullu, varsinkin jos asunto on oma ja erityisesti, jos asutaan omakotitalossa ilman seinänaapureita. Köyhät joutuvat syyniin paljon nopeammin kuin rikkaat, vaikka rikkailla olisi varaa hakeutua kalliisiin terapioihin. Rikkaiden hulluus, kuten tässä hyvin kuvaillaan, voi kuitenkin loppupeleissä olla aivan yhtä ahdistavaa kuin köyhien, vaikkakin sitä pystytään lääkitsemään kulttuurielämyksin, juhlaillallisin ja laadukkain alkoholijuomin.

Sotareportaasi vai fiktiota?

heikura-jouko-mustien-vuorten-varjossaJouko Heikura oli minulle täysin tuntematon kertoja, ennen kuin löysin hänen esikoisensa Mustien vuorten varjossa (Gummerus 2011) Kirjatorin loppuunmyynnistä. Tartuin kirjaan sen mystisen kannen vuoksi ja ylläri ylläri, se kertoikin ainakin kolmanneksen ajan Bosnian sodasta.

Päähenkilönä on Rakel Aho, nuorehko toimittaja joka lähetetään raportoimaan Balkanin sodista ja kommunismin murtumisesta. Hänen tukikohtansa on Budapest, josta hän tekee reportaasimatkoja lähialueille. Ensimmäinen reissu tapahtuu Ceaucescujen teloituksen aikaan 1990 ja hänen touhujaan seurataan noin kolmen vuoden ajan. Heikura on ilmeisesti itsekin toiminut toimittajana Itä-Euroopassa noina aikoina ja tuntee alueen poliittisen historian faktatasolla suvereenisti. Romaani onkin faktapainotteinen kertaus 90-luvun tapahtumista.

Romaani on saanut vaihtelevia arvioita lehdistössä ja blogimaailmassa. Tarkkaan en niitä lukenut, sillä yritän blogiarvioissa pysyttäytyä omissa tulkinnoissani. Ymmärrän, miksi romaani on julkaistu: se on vauhdikas road movie, siinä on hyvää ajankuvaa ja osuvia silmännäkijän lausuntoja, paikkojen ja maiseman kuvaus on vivahteikasta. Lukija pääsee käymään neljässä postkommunistisessa maassa samaan syssyyn ja todistamaan ihmisten köyhyyttä, kurjuutta, luovuutta ja kekseliäisyyttä. Matkustamisen kuvaaminen on tässä romaanissa parasta.

Lajityypin määrittely on vaikeaa. Tässä on dekkarin, matkakirjan ja puhtaan journalistisen sotareportaasin tyylipiirteitä. Eikä tämäkään ole häiritsevä tekijä, kirjoittavathan monet muut onnistuneita hybridiromaaneja. Oikeastaan eniten tässä ärsyttää se, että Rakel Aho tuntuu aina pääsevän tai joutuvan tapahtumien keskiöön. Ei ole uskottavaa, että ensikertalainen Bosniassa pääsisi heti serbiarmeijan salaiselle pääkallopaikalle kättelemään Radovan Karadzicia. Eikä ole uskottavaa, että hän pelastautuu joukkoraiskauksesta yhden alkoholisoituneen venäläisreportterin turvin. Fiktion kirjoittajalla on toki lupa tiivistää aikaa ja sijoitella henkilöitään mitä uskomattomiin paikkoihin – siksi fiktio on fiktiota – mutta hänen on myös hallittava teoksen kokonaisuus. Jos liioittelun ja maagis-realismin tielle lähdetään, silloin on osattava myös parodian ja fantasiakirjoittamisen keinoja. Heikura ei osaa vetää tarinaansa puhtaasti överiksi, jolloin lukija tunnistaisi olevansa ”muualla”.

Minulle olisi lukijana riittäneet pienemmätkin tarinat. Tässä oli hienoja sivuhenkilöitä ja arkisia kohtaamisia, joissa olisi ollut tarpeeksi potentiaalia yhteen romaaniin. Liiallinen turboahtaaminen ei koskaan ole suositeltavaa kirjallisuudessa.

Toinen ongelma oli Rakelin ja Romeon, romanialaisen nuoren opiskelijan/pikkurikollisen suhteessa. Heikura ei vain ole romanttinen eikä eroottinen kuvaaja. Rakel Ahon hahmo olisi toiminut paremmin takakireänä vanhanapiikana, viileänä uraohjuksena tai vaikka sadomasokistisena amatsonina, mutta Rakelin ja Romeon suhde tökki jo nimeämisen politiikan tasolla- saati sitten seksuaalisen politiikan. Romeo raiskaa Rakelin kännissä bukarestilaisessa hotellihuoneessa, mutta tästä huolimatta Rakel ei saa miestä mielestään. Romeo palaa hänen elämäänsä Budapestin kadunkulmassa, sillä heidät on väistämättä tarkoitettu toisilleen. Taas näitä kökköjä kohtalokkaita kohtaamisia. Näillä ansioilla saisi jo vuosisadan huonoimman seksikohtauksen palkinnon.

Kirjalle on luvassa jatkoa teoksessa Joki kaupungin alla (2013), jossa Rakel Aho on saanut siirron Lontooseen. Ilmeisesti esikoisesta on pidetty sen verran, että kakkososan kustantaminen kannattaa. Kiinnostaisi kyllä katsoa, onko ”Raksu” kehittynyt henkilöhahmona ja millaisiin uskomattomiin seikkailuihin hän joutuu siirryttyään Euroopan laitamilta sen keskipisteeseen.

Korkkaamaton Eurooppa

Euroopassa on monia maita, joissa en ole vielä käynyt. Osa korkkaamattomuuksista johtuu loogisista syistä: en ole pahemmin ehtinyt Itä-Eurooppaan ja Balkanille, koska en osaa niitä kieliä enkä ole perehtynyt niiden kulttuureihin. Toiset johtuvat oudoista syistä tai sattumasta: en ole koskaan käynyt Espanjassa, vaikka naapurimaa Portugali on yksi kestosuosikeistani. Hollannin ja Belgian läpi olen matkustanut lapsena, ja viettänyt paljon aikaa Schipholin lentokentällä, mutten koskaan ehtinyt rantautua Amsterdamiin. Itävallasta en ole varma. Ehkä kävimme siellä autolla lapsena. Oi, noita lapsuuden kesiä ja leirintäalueita. Haluaisin aloittaa telttailun taas, mutta selkäparkani ei luultavasti kestäisi rääkkiä.

Kirjoittamalla haaveistani uskon jonkun niistä toteutuvan. Tässä siis agenda seuraaville vuosille:

Espanja on seuraavien kohteideni listalla ykkösenä, mutta jo ajatus hengästyttää. Maassa on niin huikea arsenaali erilaisia kohteita, kuinka osaan valita oikein? Ryanair lentää Mallorcalle, Alicanteen ja Malagaan, näihin ehkä olisi joskus varaa. Ehkä eniten minua kuitenkin kiinnostaisi Barcelona (ja koko Katalonia) ja pohjoinen ja läntinen Atlantin rannikko. Bilbao olisi ehdoton kohde, koska hyvä nuoruudenystäväni Ane asuu siellä. Kutsuisin itseni kylään viikoksi, varmasti riittäisi puhuttavaa. Luin myös jutun Rodas Beachista (kuva ylhäällä), joka on reitattu The Guardianissa maailman parhaaksi. Tämä sijaitsee Vigon kaupungin lähellä Galiciassa. Saarella ei ole ainuttakaan hotellia, se on täysin luonnontilassa ja siellä saa halutessaan yöpyä teltassa. Toinen vaihtoehto olisi tietysti legendaarinen kävely Santiago de Compostelaan. Mutta jos sen reissun tekisin, en takuulla ottaisi matkalukemiseksi Paulo Coelhon teosta.

Muita kutkuttavia ”korkkaamattomia” maita olisivat Puola ja Unkari. Unkariin yritinkin päästä pari vuotta sitten nähtyäni ohjelman Balatonjärven elämästä (taisi olla Jaakko Selinin imelyys ulkosuomalaisista), mutta silloin majapaikkojen varaaminen tuntui haasteelliselta netissä ja lähdimmekin Kreikkaan pakettimatkalle. Oikeastaan en ole koskaan innostunut yhdestäkään järvestä ulkomaan reissuilla, koska niistä saa tarpeekseen kotona. Gardajärvi Italiassa? Bo-oring! Mutta Balaton vaikuttaa järveltä, jolla on uutta ja ihmeellistä tarjottavaa. Taas yksi ekoparatiisi. Hunajantuotannon mekka.

Puolassa tutustuisin ensi töiksi Krakovan kaupunkiin, ja voisi olla kiinnostavaa vierailla jossain Itämeren lomakohteessa. Auschwitzin reissuun en todennäköisesti kykenisi. Minulla oli jossain vaiheessa elämää kausi, jolloin näin keskitysleiriunia ja aloin jo huolestua mielenterveydestäni, kun olin harva se yö tekemässä ”Sophien valintaa”. Puola kiinnostaa siksi, että minulla on vuosien varrella ollut ihania opiskelijoita Puolasta, joiden kanssa olen vieläkin yhteyksissä. Kuinka he saattavat muistaa jonkun luennoitsijan Erasmus-vaihdosta Suomesta ja kysyä facebook-kaveriksi? Sain heiltä itse tehtyjä joulukortteja vuosikausia tapaamisemme jälkeen.

Neljäs maa listallani on tietysti Skotlanti, jota pidän tosiaankin erillisenä maana Britanniasta. Olen kolunnut nuorena Brittien saaret perusteellisesti, käyden henkistä köydenvetoa Englannin ja Irlannin välillä. Irlanti aina voitti, mutta tästä huolimatta Englanti on se maa, jossa minun on kaikista helpointa operoida arjessa. Skotlannista en vielä osaa sanoa, mutta odotukset ovat korkealla.  Skotlanti oli muinoin minulle aina liian kaukana, mutta kaikki siellä käyneet kaverit ja sukulaiset ovat hehkuttaneet paikan ihanuuksista. Skotlannissakin minulla on jo valmiiksi katsottu kohde: haluan matkustaa Barran saarelle. Barra on kaukana ihan kaikesta, ja yksi keskeneräisistä romaanitekeleistänikin päättyy sinne.