Miksi Jeesus valitsisi Skoda Octavian?

Teos: Jonas Bonnier: Lahkomurhat (Tammi, 2020)

Suomennos: Laura Kulmala

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kesällä koukutuin pahasti true crime-tarinoihin äänikirjaformaatissa, mutta en raportoinut kaikista ahmimistani teoksista blogissa. Liivijengiläisten ja huumeparonien muistelmat avasivat minulle uutta maailmaa, mutta samaan aikaan suhtaudun kriittisesti heidän nostamiseen superjulkkiksen asemaan, vaikka välillä olisi tapahtunut kriittistä itsetutkiskelua ja mahdollinen uskoontulo.

En silti teilaa koko genreä, sillä siihen mahtuu myös erikoisempia kertomuksia. Jonas Bonnierin Lahkomurhat tuntui heti teokselta, joka oli pakko lukea, sillä en ole seurannut Knutbyn helluntaikirkon tragedioihin liittyvää uutisointia reaaliajassa. Tämä on kummallista, koska olen jo pitkään lueskellut oman aikamme uskonlahkoista, ja vielä 00-luvulla seurasin enemmän ruotsalaisia medioita kuin nyt.

Kyseessä ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta se on kirjoitettu enemmän romaanimuotoon kuin ne true crime-teokset, jotka on tuotettu yhdessä rikollisten kanssa. Tragedia tapahtuu Upplannin lääniin Knutbyssä, jossa helluntaiseurakunta kerää uusia jäseniä karismaattisen naispastori Eva Skoogin hahmon voimalla. Sindre Forsman on 26-vuotias, liian varhain keski-ikäistynyt pastori ja perheenisä, joka muuttaa tähän ”saalemiin” Evan seuraajaksi. Päähenkilöiden nimet on muutettu, mutta oikeiden nimien googlaaminen tapahtuu käden käänteessä.

Vuonna 1998 kuolee Sindren ensimmäinen vaimo Kristina, eikä tapausta tutkita murhana, vaikka vainajan ruumiista löytyy yliannostus pistoksella annettua kipulääkettä. Pian Kristinan kuoltua Sindre avioituu uudelleen Evan pikkusiskon Mikaelan kanssa, mutta keskittää energiansa Kristuksen morsiamen Evan palvelemiseen tämän narsistisessa budoirissa. Suhdesoppaan mahtuu muitakin pariskuntia, lapsenpiikoja ja muita seurakunnan sisäpiiriläisiä. Vuonna 2004 Sindre pakottaa luonaan asuvan lastenhoitajan murhaamaan Mikaelan ja Evan aviomiehen Peterin. Peter jää henkiin, Eva säästyy vankilatuomiolta, mutta Sindre saa elinkautisen.

Ongelmana tarinassa on se, että se keskittyy lähes kokonaan seksuaalisuuteen. Olen varma, ettei kaikki tässä yhteisössä tapahtunut vallankäyttö ole ollut seksuaalista luonteeltaan, ja että kaikki seurakuntaan liittyneet eivät ole olleet mukana pyhän seksin vuoksi. En lukijana päässyt mukaan tämän lahkon psykologiseen koukuttavuuteen. Kyseessä on ollut seurakunta, joka keskittyi toiminnan muuttamiseen trendikkäämmäksi ja nuorekkaammaksi, ja johon haluttiin mukaan paremmin toimeentulevaa väkeä, jolla olisi varaa maksaa kunnon kymmenykset. Tämän tyyppisiä seurakuntia on Ruotsissa ollut pidempään kuin Suomessa, mutta täälläkin on monia ”saalemeita” yritetty tuunata katu-uskottavampaan suuntaan.

Seksuaalisuuden ulkopuolella henkilöiden maailmankuva on läpikotaisin materialistinen ja ulkonäkökeskeinen. Patriarkka Sindre joutuu kuitenkin tyytymään ajamaan ankealla Skoda Octavialla, ja aurinkolomatkin kohdistuvat lähinnä intialaisiin orpokoteihin. Seurakunnassa käytetään suht reippaasti alkoholia, ainakin sisäpiiriläisten kesken suljettujen ovien takana.

Onnistuneissa lahko- tai kulttiaiheisissa teoksissa lukija pääsee syvemmälle jäsenten ihon alle. Tässä varsinkin Sindre ja Eva tuntuvat narsististen manipuloijien stereotyypeiltä, niin mustavalkoisilta hahmoilta, ettei heidän seuraamisessaan tunnu olevaan mitään ”pointtia”. Puhtaasti kultiksi tai lahkoksi en edes kuvattavan seurakunnan toimintaa luonnehtisi siksi, ettei se pyrkinyt eristämään jäseniään täysin ympäröivästä maailmasta. Ryhmän ”me-hengelle” ei tunnu tässä olevan edes teologista perustetta, eikä poikkinaimisen kuvaus mielestäni eronnut paljoa siitä, mitä tapahtuu pienten paikkakuntien kunnan rivitaloilla riippumatta asukkien uskonnollisesta vakaumuksesta. Miehillä on matkatöitä, jotta he pääsisivät toteuttamaan seksuaalisuuttaan lastenlikkojen kanssa, ja vaimot rakastuvat silmittömästi pariterapeuttiin, setämäiseen Sindreen.

Jaksoin kahlata tarinan läpi pelkästään siksi, että harrastan ns. vapaiden suuntien kristillisyyden kuvauksia laidasta laitaan. Ruotsalaisten lahkojen kuvauksista pidin enemmän Mariette Lindsteinin teoksesta Ehdoton valta, joka kertoo skientologeista ja jonka taustalla on omakohtainen uskonnon uhrin kokemus. Ymmärtääkseni Bonnierilla ei ole helluntailaistaustaa, ja tämä näkyy kuvauksen pinnallisuudessa.

Tulinko sitten hullua hurskaammaksi tämän Skodan kyydissä, vai oliko teos ajanhukkaa? Ehkä teos toimi hyvänä varoituksena terapian muotoon puetusta sielunhoidosta, jossa usein toimii uskomattomia puoskareita. Lähin vertauskohde, joka mielessäni pyöri kirjaa kuunnellessa oli täällä Tampereella pyörinyt Nokia-Missio, jossa ei tapettu ketään, mutta jossa myös seksuaalisuus hiipi sielunhoitoon samansuuntaisella tavalla kuin tässä. Myös tuon seurakunnan taloudessa on saattanut olla enemmän epäselvyyksiä kuin Knutbyn herätyksessä, joka on ollut pienimuotoisempaa, kotikutoisempaa toimintaa. Nokia-Mission kriittistä historiikkiä jään siis odottamaan. Onkohan sellainen jo työn alla jossain?

Ei kiitos, meillä on Jeesus

smartTeos: Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen elämä. (WSOY, 2010)

Äänikirjan lukija: Panu Vauhkonen

Maailmankirjat ovat sekaisin, kun menin lukemaan Ulla Appelsinin, erään inhokkitoimittajani teosta lapsisaarnaaja Leevi K. Laitisesta. Leevin tarinasta olen kuullut jo medioista ja muista suomalaisista uskonlahkoja käsittelevistä tietokirjoista. Yllättävää kyllä, en muista kuulleeni Leevistä Kangasniemellä, jonka tarinoita muuten muistan yhden ensyklopedian verran. Lähdinkin lukemaan teosta paikallisuuden näkökulmasta, koska Kangasniemi tosiaan oli yksi tämän lahkon vahvimpia pesäkkeitä.

Leevi Laitinen syntyi Kaihlamäen kylään, Hännilään v. 1931 paikallisen osuuskaupan hoitajan kotiin. Pojan syntyessä taikauskoinen kätilö Lyyli oli ihmetellyt sitä, ettei poika itkenyt ensimmäisenä elinpäivänään – tätä pidettiin huonona enteenä. Kyseisen kätilön olenkin tavannut, hän asui isovanhempieni naapurissa ja oli varmasti melkoinen tietotoimisto.

Linnuntietä Hännilä on kesämökiltämme vain kilometrin tai parin päässä, joten on mahdollista, että nuori Leevi on käynyt isänsä kanssa kalassa meidänkin rannoillamme. Ajamme Hännilän läpi lähes joka reissulla, joten tarinan visualisointi tuntui ilmiömäiseltä.

Leevin vanhemmat kääntyivät kartanolaisuuteen yhdessä pojan ollessa kolmivuotias. Tästä alkoi perheen sosiaalinen eristäytyminen siitä huolimatta, että vanhemmat jatkoivat työtään varsin sosiaalisessa ammatissa kaupanpitäjinä. Leevi vietiin aluksi Alman hoteisiin Kymenlaakson Sippolaan, alakoululaisena hän asui jälleen Kangasniemellä, mutta toisella tilalla eristettynä vanhemmistaan, ja lähetettiin sieltä toisen maailmansodan aikana Multialle, jonne lahko oli perustanut viimeisen maailmanlopun odotuksen tyyssijan. Multialta Leevi sitten onnistui karkaamaan siskonsa Saaran kautta 18 vuotta täytettyään.

Seksuaalisen nöyryytyksen ohella julminta kohtelua Alman kasvatit saivat kokea siinä, että heiltä kiellettiin kaikki leikki, peli ja urheilu. ”Ei kiitos, meillä on Jeesus” oli Leevin vakiofraasi kohdatessaan suruttomia ikätovereitaan. Tosiasiassa pojan kohtalo oli kuin huonosti kohdellun sirkuseläimen: häntä riepoteltiin ympäri maata pitkillä saarnamatkoilla, joilla majoitus ja ylläpito olivat mitä sattuu. Myös valeriaanatippoja käytettiin Leevin lääkinnässä, jotta hän pysyisi hereillä myöhään iltaan venyvissä seuroissa.

Kartanolaisuudesta luinkin jo aikalaisromaanin viime vuoden kuntahaasteeseeni. Eino Hosian Tulipunaiset ratsastajat (1938) kuvasi liikettä satakuntalaisen maalaispitäjän näkökulmasta. Kartanolaiset juhlivat Hosian kaatumista talvisodassa, koska kirjan julkaisu oli heidän mukaansa pirun tekosia.

Kiinnostavaa tässä karmivassa saagassa on, että Alma Kartano todennäköisesti haki vahvimmat vaikutteensa nuorena Inkerinmaalta ja Venäjältä siellä vaikuttaneilta skoptseilta ja hyppääjiltä. Lahkon käsitys seksuaalisuudesta tuntuu ainakin näiltä ryhmiltä kopioidulta. Pukeutumiskoodiston ja polvirukoukset hän oli omaksunut rukoilevaisesta synnyinkodistaan. Muuten kartanolaiset pyrkivät yhteistyöhön ev.lut.kirkon kanssa, ja näin lahkon nuoret osallistuivat mm. rippikouluun.

Leevi Laitisen elämäntarinassa on myös paljon positiivista, ja hän on tämän teoksen jälkeen julkaissut myös omaelämäkerran Siivet kantoivat (2019). Tämäkin teos kiinnostaa, sillä oletan sen kertovan enemmän miehen aikuisuudesta ja työstä liike-elämässä. Kangasniemeläisiä juuriakaan hän ei ole unohtanut, vaikka pitää tätä nykyä vaimonsa kanssa lentokenttää tämän kotiseudulla Vampulassa.

Ulla Appelsinin kynästä ei minulla ole tämän teoksen tiimoilta mitään kriittistä sanottavaa, joten tulee mieleen, että hän tosiaan olisi lahjakkaampi tietokirjailijana kuin kolumnistina. Appelsinin oma tulkinta tosin tuntuu teoksessa varsin vähäiseltä, mutta uskon, että hän on tehnyt haastattelunsa hyvää journalistista koodia noudattaen. Kirjassa viitataan myös myöhempiin poliisikuulusteluihin ja oikeusjuttuihin, joiden rooli jää kuitenkin tässä Leevin lapsuuteen keskittyvässä teoksessa vähäiseksi. Tämä puoli jäi vielä kiinnostamaan, joten jään odottamaan uusia tulkintoja tästä hämmentävästä kultista.

Ovikellon soittamisen (epä)taiteesta

Teos: Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi, 2005)

Taas kierrätyskorien aarteisiin, ja oi, mikä mehevä helmi sieltä löytyi! En ole vuonna 2005 ollut tietoinen Juha Itkosen esikoisromaanista, enkä edes usko, että se olisi minua juuri tuossa vaiheessa suuremmin kiinnostanut. Aivan viime vuosina olen alkanut lukea himokkaasti uskonlahkoihin liittyviä romaaneja, mutta en muista ennen tätä kohtaamista lukeneeni ainuttakaan romaania mormoneista.

Olen kyllä tiennyt, että Juha Itkonen on jonkinlainen Amerikka-guru, ja amerikkalaisia elementtejä olen bongaillut hänen muistakin teoksistaan, mutta tämä teos kertoo syvällisemmin eräästä amerikkalaisen kulttuurin vähemmistökulttuurista, jota tuskin kaikki amerikkalaisetkaan hyvin tuntevat. Viime aikoinahan mormonien saloja on paljastettu jonkin verran TV:ssä: itsekin olin jossain vaiheessa koukussa tositeeveesarjaan Sister Wives. Koska mormoneja jakaa sisäisesti kysymys moniavioisuudesta, monet shokeeraavat representaatiot tästä uskonnosta liittyvät sen fundamentalistiseen siipeen, kun taas valtavirtamormonit pidättäytyvät tylsän tavallisissa ydinperheissä. Suomessa kiertävät mormonit, joita Itkonenkin kuvaa, eivät harjoita moniavioisuutta, mutta toki yhteisöön liittyy monia erikoisuuksia ja sääntöjä, joita tämäkin teos avaa, vaikka salalaisuuksien paljastaminen ei ole teoksen keskiössä.

Teoksessa kaksi nuorta miestä, David ja Mark, matkustavat kylmään Pohjolaan pakolliselle kahden vuoden lähetystyöjaksolle. Tämä kokemus on mormonien vastine armeijalle, ja näinä päivinä joukoissa on entistä enemmän tyttöpareja. Kirjassa eletään hieman vanhempia aikoja, jolloin mormonien kulttuuri on vahvasti miesjohtoista, ja naisten asema tuntuu olevan enimmäkseen kodin hengettärenä. Miehet saapuvat jonnekin väli-Suomeen pieneen kaupunkiin, jonka ovet on soitettavissa läpi muutamassa kuukaudessa. Heidän tarkoituksensa on asua parilla-kolmella paikkakunnalla vierailunsa aikana. Muutoista päättää paikallinen lähetyspresidentti, joka edustaa esimiehen asemaa.

David on herkkä sielu, jonka tukalaa tilannetta korostaa se, että hän on äskettäin menettänyt perheensä lento-onnettomuudessa. Mark on selkeästi kaksikon johtotähti, joka puhuu reippaasti seurakunnan tilaisuuksissa ja joutuu puolustamaan heikkoa ja hintelää kaveriaan myös käsirysyissä. Miesten yhteiselo ei suju sillä tavalla kun on suunniteltu, vaan Mark selvästi haluaisi jopa eroon nynnykaveristaan. Vaikeassa tilanteessaan David saa uskotuksi Eeron, seurakunnan vanhemman rivijäsenen, joka on poikamies ja asuu kesämökillään koiransa kanssa. Eero edustaa Davidille miltei amerikkalaista vanhan ajan maskuliinisuutta, puhumatonta, rehtiä työetiikkaa. Eero on myös kiehtova siksi, ettei hän ole aina ollut mormoni, vaan löytänyt uskon aikuisena Amerikan-siirtolaisvuosiensa aikana.

Davidia painaa eniten se, että hän on rakastunut naapurissa asuvaan sairaanhoitajaopiskelija-Emmaan. Emma ei ole minkäänlaisessa uskossa, vaan kiroilee, lakkaa varpaankynsiään miesseurassa ja esiintyy muutenkin piittaamattoman estottomasti. Kahdenkeskiset kohtaamiset Emman kanssa ovat Davidille syntiä, mutta ankean, luotaantyöntävän ovikellonsoittorupeaman aikana niistä tulee hänelle ainoa henkireikä, ja suhde liukuu pikkuhiljaa seksuaaliseksi. Paikoitellen hän huomaa myös haaveilevansa Emman kanssa naimisiinmenosta, mutta haluaako Emma mormonin vaimoksi? David on myös vakavasti huolissaan omasta mielenterveydestään, mikä ei lainkaan vahvistu suomalaisten humalaisten harjoittaman väkivallan ja muutenkin hämyisen ilmapiirin seurauksena.

Itkonen osaa tuoda iholle pienessä maassa elävän pienen uskonnollisen yhteisön sisäiset jännitteet, ja nuorten lähettiläiden paineet. Uusien seurakunnan jäsenten kalasteluhan on miltei mahdoton tehtävä, eikä Mormonien kirjasta yleensä kiinnostu kuin syvässä kriisissä uivat kalat. Hurjin hahmo kirjassa onkin yksinhuoltaja-Kati, joka on tullut miehensä hylkäämäksi ja pilkkaa miehensä vienyttä ”neekerihuoraa”, joka suurimmalla todennäköisyydellä on japanilainen sihteerikkö. Kati ja hänen lastensa ahdinko on loppumaton murheiden laakso, jossa todella tarvitaan kristillistä veljesapua, mutta seurakunnan vanhimpien mukaan heidän auttamisensa ei korvaa ovilla käymistä.

Myös juonellisesti kirja ehtii yllättää monessa kohtaan, eikä siis jää vain näppäräksi etnografiseksi kuvaukseksi uskonlahkon arjesta. Teos nousee ehdottomasti lukemistani Itkosen teoksista kärkeen, ja aion käyttää sitä vertailevissa uskonlahkotutkimuksissani ensi lukemisen jälkeenkin.

Juuri tässä hetkessä luin teosta terapeuttisesti, sillä yritän päästä eroon muutamasta minua pommittavasta Jehovan todistajasta. Mormonit eivät ole koskaan aiheuttanut minulle päänvaivaa, enkä muista heidän käyneen ovellani kertaakaan. Ehkä heidän lähetysstrategiansa on vuosien varrella muuttunut, ja ehkä he keskittyvät nykyään enemmän jo uskossa olevien sielunhoitoon. Tämä on puhdasta spekulaatiota, mutta enempää tuntemattomien ovikellojen soittajia ei tämä postmoderni yhteiskunta siedä. Sillä strategialla ei saa edes myötähäpeää puolelleen. Vain vihaa ja mentaalisia laskiämpäreitä kaadetaan kotirauhan rikkojien niskaan.

Femikrimi – tanskalaista naisenergiaa

Teokset: Sara Blaedel: Uhrilehto (Karisto, 2017, suom. Virpi Vainikainen)

Lone Theils: Noitapoika (Aula & co, 2018, suom. Kari Koski)

Bongasin sanan ”femikrimi” Piki-kirjaston hakusanoissa, ja jäin miettimään genremääritelmän osuvuutta. Onko feminististä dekkarikirjallisuutta kaikki sellaiset teokset, joissa etsivä tai tutkija on nainen ja vieläpä itsenäinen, omilla aivoillaan ajatteleva toimija? Muistan 90-luvulla monien feministiystävieni olleen koukussa amerikkalaisen Sara Paretskyn tuotantoon, ja koska hänestä tehtiin seminaaritöitä naistutkimuksen oppiaineeseen, oletin hänen edustavan feminististä rikoskirjallisuutta. Tämän jälkeen en ole palannut määrittelemään dekkarien feministisyyttä. 

Luin putkeen kaksi tanskalaisteosta, jotka molemmat edustavat suosittua sarjaa. Sara Blaedelin teoksia en ole lukenut aiemmin, ja aloitin Louise Rick-sarjaan tutustumisen sen loppupäästä, teoksesta Uhrilehto. Teoksessa kööpenhaminalainen poliisi palaa kotikonnuilleen Hvalsön kuntaan (Roskilden lähistölle) selvittämään Sune-nimisen teinipojan katoamista. Sunen perhe kuuluu aasanuskoisiin pakanoihin, joita asuu tuolla seudulla poikkeuksellisen paljon. Uskontokunta on toiminut jo pitkään, ja se on saanut virallisen kirkkokunnan nimityksen. Silti siihen liittyy epäilyttäviä piirteitä, kuten poikien aikuisuusriitti, joka on hyvin kaukana rippikoulusta. 

En tiennyt aasanuskosta mitään, vaikka olen asunut Tanskassa ja varmasti tuon uskon edustajia oli ympärilläni jo 1990-luvulla. Siksi kirjan teema oli raikkaan erilainen, vaikka uskonnon harjoittajissa ei ollutkaan kovin sympaattisia tyyppejä. Pikkukunnan hyvä veli-verkostot, sulkeutuneisuus ja elämäntavan läpikotainen epäälyllisyys ahdistivat ehkä enemmän kuin ratkaistavat murhat. Lukukokemuksena teos oli vähän liiankin selkokielinen, mutta uskon tämän olevan sarja, joka saa syvyyttä vain, jos teokset lukee alusta saakka ja oikeassa järjestyksessä. 

Lone Theilsin Nora Sand-sarjaa olen lukenut järjestyksessä, ja sen kolmas osa, Noitapoika, hiipi tehokkaasti ihon alle monestakin syystä. Alussa pidin Nora Sandin seikkailuja liiankin hedonistisena cozy crime-sarjana, jossa kuvattiin Lontoon baarielämää ja deli-kauppoja melkein suuremmalla antaumuksella kuin rikoksia. Sarja on kuitenkin kasvanut volyymiltaan, ja parasta siinä on ollut teemojen variaatio. 

Kolmannessa osassa käsitellään lapsikaappauksia niin Lontoossa kuin kaukana Nigeriassa, ja tähän soppaan sotkettuna ovat Venäjän mafiayhteydet. Nigerialaisjuoni on ahdistava ja erikoinen, käsitelläänhän siinä paikallisten harhaoppisten kirkkojen lisäksi muun muassa albiinolapsiin liittyviä uskomuksia. Kotimaan pinttyneet uskomukset eivät jätä Lontoossakaan asuvia maahanmuuttajia, ja myös korkeasti koulutettuja yliopistotyyppejä pelottaa. 

Tanskalaisen tositeeveetähti Ninetten satumainen palkintoavioliitto venäläisen oligarkki Anton Bugakovin kanssa jopa nauratti kirjan alkuvaiheessa, kun toimittaja-Nora lähetettiin seuraamaan julkkisparin erokriisiä sen sijaan, että hän olisi voinut perehtyä oikeisiin maailmanpoliittisiin kriiseihin, kuten Boko Haramin strategioihin. Kirjassa on pistävää kritiikkiä klikkijournalismin sudenkuopista, ja toimittajien työolosuhteista tilanteessa, jossa jokainen juttu mitataan klikkien määrällä. 

Tissiblondi-Ninetten tarina onneksi alkoi avautua toisella tavalla kuin oletin, ja juoni tuotti yllätyksiä loppuun saakka. Jumalan Lapset-seurakunnan toiminta sai aikaan keskivertoa raaempaa rikollisuutta, eli Noitapoika oli Nora Sand-kirjoista toistaiseksi kammottavin. 

Pohjoismaisista dekkareista olen lukenut tanskalaisia teoksia vähiten, ja varsinkin mieskertojissa on ollut tapauksia, joille en ole lämmennyt lainkaan. Lone Theils on ollut nyt parin vuoden ajan luottokertojani, jonka lukeminen on tuonut hyvän balanssin jännityksen ja rentoutumisen välille. Se, että teokset sijoittuvat osittain Lontooseen, on mielestäni suurta plussaa. Lone Thiels-sarjassa on samaa tenhoa kuin suomalaisen Pekka Hiltusen Studio-sarjassa, joten uskoisin jommankumman fanien ihastuvan myös toiseen. Ja näyttää, että molemmilla sarjoilla on ollut vastaavaa kansainvälistä menestystä. 

Molemmissa lukemissani kirjoissa oli kiinnostavinta uskonlahkon tai kultin maanalaisen toiminnan käsittely, eivätkä aasanuskoisten rituaalit lopulta eronneet kovasti nigerialaisen kristinuskosta vieraantuneen kirkon menojen kanssa. Sandin teos oli astetta jännittävämpi ja innovatiivisempi, mutta Blaedelin teoksessa sukellettiin syvemmälle tanskalaiseen paikalliskulttuuriin. 

Murha sielunmetsästysseurassa

Tähtinen Synnin palkkaRake Tähtinen on dekkaristi, jonka teokset sijoittuvat Uudenkaupungin ja Rauman maastoon  – pikkukaupunkilaiseen sielunmaisemaan, jossa karaoke raikaa ja kermamunkit maistuvat. Sarjan pääjehu on konstaapeli Laatikainen, reipas ja humoristinen nelikymppinen sinkkumies, joka pitää kylmästä kaljasta ja kuumista naisista. Luin sarjan uusimman teoksen, Synnin palkan (Myllylahti, 2017) siksi, että se kertoo vapaiden suuntien pienestä seurakunnasta, Bethanielista. Luen nykyään kaiken uskonlahkoja käsittelevän kaunokirjallisuuden, se on minun erityisalueeni, heikkouteni ja fetissini. En pyydä anteeksi sitä.

Kun Bethaniel-seurakunnan vastuunkantaja Eveliina katoaa, poliisi ei ensiksi meinaa ottaa katoamisilmoitusta todesta. Eveliinan aviomies Hannu vaikuttaa kontrollifriikiltä peräänkatsojalta, jonka tajuntaan ei mahdu se mahdollisuus, että Bethanielin kuoroharkat saattaisivat joskus venähtää seuraavaan päivään saakka. Siveä, lapseton pariskunta tuntuu elävän kokonaan seurakunnalleen. Heillä ei ole ei-uskovia ystäviä, ja töissäkin Eveliina on käyttäytynyt aina pidättyväisesti. Hän on muuten hyvä työntekijä päiväkodissa, mutta uskonnolliseen kasvatukseen johtajan on pitänyt puuttua kovin ottein.

Kirjan lukemista aloittaessani mieleeni tuli heti Patrick Tiaisen perustama Pietarsaaren Uskon Sana-seurakunta, joka tosin on massiivisempi kuin tässä kuvattu Bethaniel. Muutenkin tuntuu, että näitä uuskarismaattisia kirkkoja sikiää enemmän maan länsiosissa (varsinkin rannikolla) kuin keski- ja itäosissa. Bethaniel koostuu vain kahdeksastakymmenestäviidestä jäsenestä, jotka ovat aikanaan eronneet helluntaiseurakunnasta. He maksavat uskollisesti kymmenyksistään pastorinsa palkan, ja moni heistä kuuluu ”vastuunkantajiin”, joilla on kirkkoon omat avaimet.

Tähtinen on varmasti tehnyt huolellisen taustoituksen kirjaa aloittaessaan, sillä seurakunnan meininki tuntuu kielenkäyttöä myöten uskottavalta. Siinäkin mielessä kirja kiinnosti, että olen itse juuri opiskelemassa sielunhoitoa – ja olen erityisen kiinnostunut sielunhoidon menetelmistä ja ongelmakohdista varsinkin ev.lut. kirkon ulkopuolella. Bethanielin meininki lähestyi jo lestadiolaisten hoitokokouksia, ja seurakuntalaisten tapa antaa toisilleen synninpäästöjä tuntui hyytävän ahdistavalta.

Ihan yhtä kammottavia viboja en tästä ammentanut kuin esimerkiksi Åsa Larssonin Kiiruna-dekkareista, joista osassa käsitellään vapaiden suuntien kristillisyyttä. Henkilöiden pahuus ei tässä kietoutunut niin kiinteästi kristillisiin symboleihin kuin joissain muissa lukemissani uskontoa käsittelevissä dekkareissa/trillereissä (joissa murhat saattavat tapahtua itse kirkkorakennuksessa). Tähtinen halusi kai korostaa, että uskovaisten parissa ilmenee aivan samoja inhimillisiä lainalaisuuksia kuin kaikkien muidenkin, eikä pahan tekeminen liity aina uskonnolliseen identiteettiin.

Kirjassa ilahdutti erityisesti, että siinä luettiin kotimaisia dekkareita, kuten Max Manneria ja viitattiin Facebookin dekkariryhmään (jonka keskusteluja itsekin seuraan ja jonka ilmapiiristä olen tykännyt). Tuntui, että kirjassa tervehdittiin erityisen lämpimästi uskollisia dekkarifaneja.

Laatikaisen vilkkaasta seksielämästä voisin napista, mutta en napise, koska hänen tuorein lyhytaikainen Linda-rakkaansa oli lopulta rakennekynsiensä takana syvästi ajatteleva ja tunteva tapaus. Noin yleensä ahdistun, jos seksuaalisesta kanssakäymisestä käytetään nimitystä ”vaakamambo”, mutta tätä kirjaa lukiessani nauroin. Kirjassa on aineksia huonoimman seksikohtauksen palkinnon saajaksi, mikä ei ole kirjalle koskaan dismeriitti. Minusta ainakin on vapauttavaa, että kirjailijat uskaltavat revitellä seksillä silloinkin, kun se saattaa lukijoita nolostuttaa. Huono seksikohtaus on mielestäni aina virkistävämpää kuin ei seksiä lainkaan.

Synnin palkka oli jo toinen Uuteenkaupunkiin sijoittuva dekkari, jonka olen lukenut – ensimmäinen oli Marjut Pettersonin Niin kuin sinä sen muistat.  Tykkään nykyään lukea dekkareita erityisesti minulle vierailta paikkakunnilta, sillä olen saanut tarpeekseni Seppo Jokisen ja Markku Ropposen tuotannosta (kaikella kunnioituksella molemmille herroille). Tällaiset lukukokemukset kannustavat lähialuematkailuun, ja varsinkin Varsinais-Suomi/Satakunta-akseli on minulle niin outoa aluetta, että jo olisi aika lähteä näitä puutalovoittoisia pikkukaupunkeja koluamaan. En siis ole tainnut koskaan käydä Uudessakaupungissa ja Raumallakin olen käynyt vain asemalla ja laivasatamassa.

Kelle kirjaa suosittelisin? Tietysti uskollisille dekkariaddikteille, mutta myös ihmisille, jotka etsivät hengellistä identiteettiään. Kirja voi tarjota hyvän peilin uskonnoista irtautuville ja myös niitä lähestyville. Itse olen tällä viikolla tuutannut YouTubesta apinanraivolla vapaiden suuntien uusinta hengellistä musiikkia vain koska olen kokenut, että siellä puolella on lahjakkaita muusikkoja, jotka usein jäävät varjoon siksi, että ovat uskovaisia. Tämä ei välttämättä johda siihen, että pyrkisin heti huomenna helluntaikasteelle, mutta olen kokenut tärkeäksi vapaisiin suuntiin tutustumisen. Kirjojen ja ”elävien kirjojen” kautta.

Norwegianin siivellä matkustajat

bjork-mina-matkustanSamuel Björkin Minä matkustan yksin (Otava, 2016, suom. Päivi Kivelä) on teos, josta kuulin paljon pöhinää ennen siihen tarttumista. Kansiteksti ei erityisemmin houkutellut; lasten sarjamurha teemana oli ankea ja poliisityön kuvaus muistutti minua liikaa TV-sarja Sillasta. Sain kirjan loppuun viime perjantaina kamppaillessani henkisesti tv:n avaamisen ja lukemisen välillä. Ei varmasti ole mairittelevaa kertoa, että teos voitti Donald Trumpin virkaanastumisseremonioiden kauhun.

Holger Munch ja Mia Krüger ovat erikoinen poliisiparivaljakko. Pidin varsinkin Miasta, joka oli tässä osassa henkisesti heikossa hapessa. Maailmaan yksin jäänyt entinen kirjallisuuden opiskelija oli aikanaan värvätty poliisiin ohituskaistaa pitkin, eli hänen ei ollut tarvinnut käydä poliisikoulua, koska hänen ongelmanratkaisutaitojaan tarvittiin rikosyksikössä akuutisti. Mian työskentely on vähintään yhtä autistista kuin Sillan Saga Norénin, mutta hän ei vaikuta yhtä eristyneeltä sosiaalisesti. Viinaa ja pillereitä tässä kuluu pelottavia määriä, ja jäinkin miettimään sitä, glorifioiko Björk päihteiden käyttöä.

Kirjan nimivalinta oli nerokas, hyinen ja ajatuksia herättävä – paras kohtaamani aikoihin. Yksin matkustavan lapsen lappu Norwegian-lentoyhtiöltä kuolleiden tyttöjen kaulassa on näkynä ikimuistoisen irvokas. Samoin tyttöjen erikoiset, käsintehdyt nuken mekot. Tätä enempää en juonta paljasta, mutta kirjan aihio tuntui erityisen toimivalta. Kirjassa on poikkeuksellisen paljon henkilöitä, joita esitellään vielä loppukohtauksissakin. Vaikka teksti on kielellisesti sujuvaa ja dialogin määrä runsasta (mikä tekee lukemisesta kepeää), koin paikoitellen puutumista niiden tyyppien suhteen, joista pystyi päättelemään heidän osallistumattomuutensa rikoksiin.  Juonessa on paljon yllätyksiä, mutta koukuttava elementti ei ainakaan minulla ollut juoni, vaan tunnelmat.

Dekkariksi Minä matkustan yksin on temaattisesti runsas, eli lukija saa taatusti enemmän kuin mitä tilaa. Yhteiskunnallisestikin kirja kantaa, sillä tässä käsitellään ainakin lastensuojelua, lapsettomuutta, vanhustenhuoltoa, päihdeongelmia ja uskonnollisuutta raikkaista näkökulmista. Eniten pidin mystisen Metusalem-seurakunnan ja sen kulttimaisen asuinyhteisön kuvauksesta, joka jo sinänsä sisälsi riittävän annoksen kauhua. Puhumattomat ”kristityt tytöt”, jotka käyvät yhteisön omaa kotikoulua, olivat lastensuojelullisesti yhtä hankalassa asemassa kuin heitteillä olevat veljekset, Torben ja Tobias. Lapsia ja nuoria oli uhrien lisäksi useita, ja Björkin lasten ja nuorten maailman tuntemus maistui autenttiselta.

Kahvin suhteen olen niin juntti, että minun piti googlata kirjaa lukiessani cortado. Oslon kahvilakulttuuri tuntui tässä jokseenkin hipsterimmältä kuin Tampereen. Bongasin myös monia muita huvittavia yksityiskohtia, kuten sosiaalitoimiston kustantaman kurssin naisille, jotka eivät osaa sanoa ei. Koska teos muuten on oodi norjalaiselle synkistelykulttuurille, eli jatkokurssi masentumiseen meren rannalla, siinä kuitenkin myös paikoitellen osattiin nauraa itselle ja toisille, ja jopa nauttia elämästä.

Teos muistutti minua taas norjalaisen kirjallisuuden laadukkuudesta. Yhtään huonoa norjalaista teosta kun en ole tähän ikään mennessä lukenut. HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 7: ”Salanimellä/taiteilijanimellä kirjoitettu kirja”. Reaalimaailmassa Björk tunnetaan nimellä Frode Sander Oien (s.1969); hän on ennen dekkaristiksi ryhtymistä kunnostautunut mm. muusikkona ja draamakäsikirjoittajana. Tässäkin teoksessa sivuttiin teatterimaailmaa, eli monitaiteellisuus näkyi aiheiden valinnassa.

Salil eka, salil vika

VartiotorniViime viikonloppuna oli tarkoitus lukea varsin toisenlaista teologista kirjallisuutta, mutta Aila Ruohon Vartiotornin varjossa. Toisenlainen totuus jehovantodistajista. (Atena, 2015) vei mukanaan. Teoksesta oli tarkoitus etsiä todisteaineistoa Jehovan todistajien koulutusasenteista, mutta kirja oli sen verran vetävää tekstiä, että se oli luettava kokonaan.

Ruoho on uskontojen harjoittamaan henkiseen väkivaltaan keskittynyt teologi, jonka ura tietokirjailijana on lähtenyt leimahtaen käyntiin vuonna 2010 ilmestyneen gradun Päästä meidät pelosta julkaisun jälkeen. Erityistä mainetta hän sai yhdessä Vuokko Ilolan kanssa lestadiolaisen ehkäisykieltoa käsittelevästä teoksesta Usko, toivo, raskaus (Atena, 2014). Vartiotornin varjossa on kirjaprojekti, joka kirjoitutti itsensä nopeaan tahtiin sosiaalisesta tilauksesta.

Vuonna 2014 Jehovan todistajien tiedottaja Veikko Leinonen kertoi HS:n haastattelussa, ettei liike enää harjoita karttamisoppia suhteessa liikkeestä eronneihin ja erotetuihin ex- jäseniin. Leinonen mukaan karttamista suositellaan enää käytettävän vain hengellisistä kysymyksistä keskusteltaessa. Tämä lausunto tyrmistytti monet nykyiset ja entiset Jehovan todistajat, joiden elämää karttamisen käytänteet varjostivat jatkuvasti. Lausunto oli tyypillinen ”kamelin selän katkaisija”, joka sai monet tulemaan ulos kipeistä kokemuksistaan, joista he eivät kenties olleet puhuneet vuosikymmeniin.

Itselläni ei ole koskaan ollut erityistä suhdetta Jehovan todistajiin, mutta käännytyksen kohteeksi olen joutunut ehkä useammin kuin monet, johtuen puheliaasta luonteestani. Oveni on ollut monessa osoitteessa merkitty. Ruoho osoittaa ansiokkaasti käännytysvaiheen ”rakkauspommituksen”, joka saattaa hyvinkin purra yksinäisiin ihmisiin, kriisin keskellä kamppaileviin ja maahanmuuttajiin. Ylitsepursuava ystävällisyys lakkaa kuitenkin siinä vaiheessa, kun uusi tulokas on käynyt kasteella. Liikkeen varsinainen jäsenyys muuttuu pian raskaaksi velvoitteeksi, joka vie arkiviikosta leijonanosan aikaa. Riittämättömyyden tunne vaivaa todistajia, koska tienraivaustyötä kukaan ei koskaan voi tehdä liikaa, eivätkä kaikki ehdi suositeltuihiin tuntimääriinkään.

Ruoho osoittaa selkeästi, kuinka liikkeestä erottamis- ja karttamiskäytännöt säätävät yhteisön elämää. Julminta on kielto olla tekemisissä eronneen tai erotetun verisukulaisen kanssa; yleisintä on lasten ja vanhempien kommunikaatiokielto. Jotkut pitävät yhteyttä eronneiden lastensa kanssa salaa, mutta silloinkaan he eivät todennäköisesti voi tavata kovin avoimesti. Koska Jehovan todistajat eivät vietä häiden ja hautajaisten lisäksi mitään perhejuhlia tai yleisiä kristillisiä juhlapyhiä, sosiaalinen elämä on heillä omalaatuista. Uskonsisarten ja -veljien vierailut ovat silti yleisiä, ja jos taloon sattuu eronnut perheenjäsen, häntä kartetaan. Eronnutta ex-jäsentä pidetään pahempana syntisenä kuin ”pakanaa”. Erään luterilaisen kanssa naimisiin menneen informantin menettettyä lapsensa hänen todistajasukulaisensa osoittivat surunvalitteluadressin hänen miehelleen, eli hänet mitätöitiin surevana äitinä. Törkeämpää henkistä julmuutta on vaikea kuvitella.

Kirja on hurjaa luettavaa, eikä sovellu heikkohermoisille. Ruoho ei pyri saamaan aikaan skandaalinkäryistä paljastustekstiä, mutta hän ei myöskään kaunistele informanttiensa kirjeitä poliittisen korrektiuden nimessä. Erich Frommia mukaillen hän näkee liikkeen toiminnassa selviä piirteitä ylemmyydentuntoisesta ryhmänarsismista – eihän todistajien maailmankuvaan mahdu ajatus, että joku liikkeen jäsen voisi tehdä pahaa.

Jehovan todistajat ja lestadiolaiset ovat suomalaisista uskonnollisista liikkeistä kaksi ääripäätä: toinen tekee aggressiivista sananlevitystyötä, toinen ei kutsu tilaisuuksiinsa ulkopuolisia lainkaan. Toinen ei kannusta lastentekoon tuomiopäivän läheisyyden vuoksi; toisessa taas perhe voi saada kunniaa vain suuren lapsiluvun kautta. Yhteistä kai on vain liikkeen sisäisistä käytänteistä hiljeneminen. Tämä teos raotti valtakunnansalin ovea jo mittavasti, ja osoitti liikkeen sisäisen nokkimajärjestyksen aktiivijäsenten ja ”toimettomien” välillä. Kokoushuoneen takaosassa on myös koeajalla olevien luopioiden penkki, eikä kunnon jäsenten kuulu puhua heidän kanssaan rangaistuksen voimassaoloaikana. Suoraan sanottuna kokousten kuvaus kuulostaa niin ahdistavalta, ettei liikkeen kilpailuasema nykypäivän moniarvoisessa uskontojen basaarissa tunnu kovin korkealta. Kuinka kukaan voisi innostua näin jyrkästä, ilottomasta ja tuomitsevasta kristillisyydestä?

Jehovan todistajien määrä on laskusuhdanteessa, ja uusien jäsenten rekrytointi vaatii aktiiviraivaajilta tuhansia työtunteja. Lahkon julkaisutoimintaa on rajoitettu rahapulan vuoksi, ja ovelta ovelle-saarnaaminen on vaihtumassa ainakin kaupungeissa kärryillä seisomiseen. Monesti olen aikonut kysyä kärrynaisilta, olisiko esimerkiksi leivän jakaminen köyhille kannattavampaa toimintaa kuin pakkasessa törröttäminen. Onneksi olen pystynyt pitämään mölyt mahassani, sillä asia ei todellakaan kuulu minulle. Tämän teoksen luettuani kohtelen ovellani notkuvaa todistajaa luultavasti asteen ystävällisemmin, sillä koskaan ei voi tietää, millaisesta tilanteesta sanansaattaja on ovelleni ilmaantunut. Yhteisiä Raamatunlukuhetkiä en voi luvata, mutta saatan kuunnella, mitä hänellä on sydämellään.