Kauppakadun dosentuuria suorittamassa

kuparitaloHarri Närhi, voi minkä teit. Koskaan en ole sinusta kuullut, vaikka olet kirjoittanut kolmenkymmenen vuoden ajan. Mahdollisesti olen lukenut jonkun leffa-arviosi City-lehdestä, mutta koska sinulla on tavis-nobodyn nimi, ei kohtaamisemme ole rekisteröitynyt pääkoppaani. Vaikutat itsestäsi vähää ääntä pitävältä kirjailijalta, joka jättää markkinointivastuun lukijoille. Nyt olet kirjoittanut teoksen, josta aion kertoa kavereille myös blogin ulkopuolella, sillä se ansaitsee huomion juuri nyt, Suomen satavuotisjuhlavuotena.

Luin romaanisi Kuparitalon (WSOY, 2016) yhdessä päivässä. Se oli melkoinen urakka, jonka jälkeen olen uupunut, hämmentynyt ja piirun verran viisaampi romaanitaiteen syvemmistä saloista. Huvittunut, jopa valaistunut. Romaanisi operoi kaikilla inhimillisen kokemisen ja tuntemisen tasoilla, eikä sen sisältöä voi naulata mihinkään tuntemaani lajityyppiin. Lukiessani sitä en osannut arvata paljoakaan tulevasta, enkä kytkeä kahden rinnakkaisen juonen mahdollista yhteyttä toisiinsa. Lakinaisen ja somalitaustaisen pornoantikvariaatin apupojan maailmat olivat niin kaukana toisistaan kuin kuvitella saattoi, mutta molempien elämässä keskeisiä kipupisteitä olivat uskoon ja luottamukseen liittyvät kysymykset. Molemmat olivat myös kehityskelpoisia. Molempien tulevaisuuksissa oli toivoa.

Parasta romaanissa oli poliittisen korrektiuden puute. Voin hyvin kuvitella, että osa lukijoistasi pitää varsinkin rasismin, kulttuuristen ja uskonnollisten erojen käsittelyäsi liian karrikoituna. Tarina nuoren Awaalen kotilomasta sukunsa pariin Ashura-juhlaa viettämään oli paikoitellen kovin härski. Miehen autonkuljettajan tapa pestä ainoa kondominsa bordellivierailujen välissä oli ehkä se kehitysmaatodellisuuden ulottuvuus, josta kaikki eivät haluaisi kuulla. Fiktion maailmassa kirjailijalla on kuitenkin lupa liioitella ja heittää läskiksi, niinpä en lukenut Awaalen aavikko-odysseiaa uskollisena vieraan kulttuurin representaationa, vaan maagis-realistisena veijaritaruna. Koin kuitenkin, että olit tehnyt huolellista taustatyötä sekä islamin että paikallisten kulttuurien suhteen. Joko olet käynyt paikan päällä tai sinulla on ollut hyvin luotettavia informantteja, tai molemmat. Tällaista tarinaa ei olisi saanut aikaan vain kuvittelemalla tai lukemalla aiheesta kansatieteellisiä tutkimuksia.

Kertomus Helsingin aseman Burger Kingissä rasvankäryssä viruvasta Järnefeltin Kolin maisemasta, ja sen potentiaalisesta kilpailijasta, Viipurin aseman löytötaulusta, oli mainio nationalististen myyttien murtaja. Valtion Rautateiden arkistossa elämäntyönsä tehnyt Martta oli vielä erikoisempi hahmo kuin pornodivarin omistaja Jaakko. Sivuhenkilöitä romaanissa on runsaasti, mutta kukaan heistä ei ole statisti. Ahneuden ja maallisen menestyksen jinni riivaa toisia, toisia taas addiktion ja hulluuden jinni.

Kirjassa liikutaan Helsingissä, Jyväskylässä, Somalimaassa ja Etiopiassa. Yllättävin detalji liittyi Jyväskylään, ja se kertoi kyvystäsi löytää yllättäviä tulokulmia. Itse olen tallannut Kauppakatua noin puolet elämästäni ja jopa suorittanut Kauppakadun juomatohtorin tutkinnon, mutta en ole koskaan huomannut sen yläpään Ruusu-Risti-temppeliä. Kauppakatu 5:n liikehuoneisto ja sen takapiha muodostavat tässä niin tiiviin tapahtumaympäristön, että se peittoaa jopa mystisen Kuparitalon. Tuntuu myös oudolta, että päädyn lukemaan synnyinkaupunkini kiinnostavista vierailukohteista kirjoista! Varsinkin, kun olen pienen ikäni ollut hyvin kiinnostunut uskonnoista ja mystiikasta. Olen mahdollisesti nähnyt kyseisen temppelin valomainoksen, mutta se ei puhutellut minua, koska kuvittelin sen tunkkaiseksi kerrostalohuoneistoksi. Temppeli vaikuttaa jo arkkitehtonisesti vierailun arvoiselta. Tiedä, mitä ihmeitä vielä tämän jälkeen löydänkään Jyväskylän sisäpihoilta, kun luen ei-natiivien kirjoittamia romaaneja. Tämän teoksen ansiot ylittävät jopa Kauppakadun dosentuurin vaatimukset. Ehkä maagisin Jyväskylä-aiheinen romaani oli Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010), mutta sekään ei jättänyt mieltäni näin hämmentyneeksi.

Satuin lukemaan reilu viikko sitten toisen taidepetoksia koskevan jännärin, Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella (Bazar, 2016). Kiinnostavaa, kuinka erilaiset tunnelmat näissä kahdessa romaanissa on. Pidin molemmista paljon, mutta ammensin Kuparitalosta enemmän älyllisesti – Nainen parvekkeella taas oli koherentimpi ja helpommin avautuva tarina. Kuparitalo ei ole laiskan lukijan teos, sillä lähes joka kulman takaa lukijan niskaan sataa yllätyksiä. Jopa aavikon kamelinpaskalta löyhkäävällä vaelluksella törmätään Rimbaudin kotimuseoon, siinä vähän ennen ylä-Shellin iloista taloa.

Toisin kuin jotkut aiemmat kirjan arvioijat, en kokenut Kuparitaloa pelkkänä camp-henkisenä pläjäyksenä, vaikka takuulla se on sitäkin. Suomalaisten ja somalien uskomuksia ja myyttejä tuuletetaan samalla reippaudella, mutta ihmisen luontaiselle pyhyyden kaipuulle ei sinänsä naureta. Huumorin rinnalla kulki vakavampiakin kerroksia, jopa traagisia. Rasismin vastaiseen taisteluunkin teos tarjosi hienoja täsmäaseita ja repliikkejä, joilla voi selvitä hengissä jopa nakkikioskin jonossa.

Harri Närhi, koin romaanisi läpikäyneenä saavuttaneen jonkinlaisen kaunokirjallisuussaturaation, eli varmasti blogini hiljenee maanisen lukujakson jälkeen ainakin hetkeksi. Toivon, ettei minun aivan heti ole pakko hankkia loppua tuotannostasi, sillä kirjojasi ei kannata ahmia. Loppiaisen seimi jäi täyteen kultaa ja mirhamia.

PS: HELMET-haasteessa kuittaan kohdan 44: Kirja käsittelee uskontoa tai uskonnollisuutta.

Mainokset

Yksi lensi pois lobotomiasta

jalonen-kirkkausReilu kymmenen vuotta sitten paikkailin aukkojani suhteessa Australasian mantereen kirjallisuuteen. Sain kunnian tutustua Janet Frameen (1924-2004) ainakin kahden omaelämäkerrallisen teoksen kautta. Koko tuotantoa ei ollut saatavilla edes yliopiston kirjastossa, mutta feministisissä kirjallisuuspiireissä Frame oli postuumisti nouseva tähti.

Riitta Jalonen tuntuu kirjailijalta, joka kypsyttelee teemojansa pitkään ja huolellisesti. Vaikuttaa siltä, että hän on lukenut Framen koko tuotannon ja myös hänestä kertovat muut romaanit ja elämäkerrat. Nyt hän tuo Framen erikoisen elämäntarinan meille luettavaksi suomen kielellä, fiktioksi puettuna. Kirkkaus voisi olla myös fan fictionia. Jos se olisi nuoren esikoiskirjailijan tuotos, se voitaisiin jättää julkaisematta juuri siksi.

Teos on erittäin kompakti, pakahduttava, tunteisiin vetoava ja taitavasti editoitu. Tekstin ammattimaisuus näkyy yksinkertaisessa kielessä – lauseet ovat tiiviitä, kirkastettuja. Jalonen ei pyri kielellään ainakaan ylilyömään esikuvaansa, vaan työskentelee tämän hengessä. Pääsemme perille kaikkiin kohteisiin, Uuteen Seelantiin, Espanjaan ja Lontooseen, tapaamme merkittäviä toisia, perheen jäseniä, ystäviä, rakastajia, psykoanalyytikkoja ja psykiatreja. Tapaamme Janetin eri mielentiloissa ja vaiheissa. Jos Janet ei kerro uusille ystävilleen mielenhäiriöistään, ei monikaan uskoisi hänen käyneen niin syvissä vesissä. Janet esittäytyy romaanissa moninaisena, ainutlaatuisena ja koko ajan nahkaansa uudelleen luovana taiteilijana. Tässä siis hyvät uutiset.

Olen lukenut kirjasta arvioita, joissa pohditaan elämäkerrallisen romaanin kirjoittamisen oikeutusta samalla tapaa kuin postkoloniaalit kriitikot pohtivat kulttuurisen omimisen kysymystä. Tässä kirjassa Uusi Seelanti ei esiinny erityisen eksoottisena maana, eikä Janet ole missään määrin ”kulttuurinen toinen”. Huoli siitä, saako historiallisesti merkittävän taiteilijapersoonan tarinan ”omia” osaksi omaa romaanin juontaan, on mielestäni turha. Tätä tehdään kaikkialla ja varsinkin, jos päähenkilön reaalimaailman vertauskohde on jo kuollut, se on enimmäkseen kohteensa tuotantoa hyvällä tavalla esilletuovaa, eli tärkeää kulttuurityötä.

Itse olen lukenut Framelta teokset To the Is-land (1982) ja The Angel At My Table (1984), ja näiden pohjalta varsinkin romaanin Uuden Seelannin osuudet tuntuivat liian tutuilta ja uskollisilta Framen omalle kerronnalle. En suoraan sanottuna aina tiennyt, oliko Jalosen tarkoituksena suomentaa Framea vai irrottautua hänen kertomastaan. Napanuora kohteeseen tuntui liian tiukalta. Koska Framea ei ole koskaan suomennettu, tästä teoksesta tuli olo, että kirjailija halusi sivistää niitä, jotka eivät koskaan ”ulukomaankieliseen” teokseen tartu. Kirjan ainutlaatuisuuden voi siis ymmärtää vain tunkkaisen Suomi-ghetton ulkopuolinen lukija, joka on myös perehtynyt muuhun Frame-kirjallisuuteen.

Pidin kirjassa eniten osuuksista, jossa Janet matkailee Ibizan saarella ja Andorrassa 1950-luvun lopulla. Nämä olivat ainoita paikkoja, joissa hänet nähtiin kokonaisvaltaisena ihmisenä, ei mielenterveyskuntoutujana. Ibizalla Janet pääsi neitsyydestään ja tuli raskaaksi. Andorrassa hän sai keskenmenon ja melkein meni naimisiin italialaisen lukutaidottoman salakuljettajan kanssa. Euroopan eri osien kehityserot nousivat tässä kiinnostavalla tavalla esiin, samoin käsitykset mielen tasapainosta.  Varsinkin Espanjassa kaikkiin ongelmiin etsittiin ensisijaisesti tukea Jumalalta. Englannissakin häneen takertuu konservatiivinen irlantilainen Patrick, torjuttu kosija, joka Janetin hyljeksimänä lopulta löytää puhtaan katolisen puolisonsa Yhdysvalloista. Tämä maailmankuva tuntui Janet Framesta kotoisalta, sillä se edusti hänen kotikasvatustaan siitä huolimatta, että hän oli koulussa ja yliopistossa vihkiytynyt sekulaarimpiin maailmanselityksiin.

Janet Frame esiintyy romaanissa hyvin humaanina, helposti samastuttavana sankarittarena, jonka elämän loppupuoli lupaa aurinkoisempia aikoja. Solidaarisuuden viesti on romaanissa vahva. Samoin se todennäköisesti ihastuttaa niitä lukijoita, jotka kärsivät kaamosmasennuksesta ja köyhyydestä – se vie kerralla moniin paikkoihin ja tutustuttaa niiden outoihin tyyppeihin. Eurooppalaisten outouksia selvitetään jopa enemmän kuin uusiseelantilaisten.

Keskeisenä kysymyksenä mieleeni jäi kummittelemaan, mitä maailmankirjallisuus olisi menettänyt, jos Janet Framelle olisi tehty lobotomia Seacliffin mielisairaalassa 50- luvulla. Tämänkin vuoksi kirja kannattaa lukea, sillä se tarjoaa vertailukohtia psykiatrisen hoidon historiaan eri maissa ja mantereilla.

Tuulipukukansan tunnoista

imageSuomalaisten kummallisista tavoista, tukahtuneesta tunneilmaisusta ja erilaisuuden pelosta on viime aikoina kirjoitettu paljon, ja kansakunnan outoutta pidetään varmaan ehtymättömänä kansatieteellisenä lähteenä. Saara Turusen romaani Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015) tuo esiin kaikki mahdolliset kliseet, lähtien pariskuntien identtisistä tuulipuvuista ja päätyen depressiiviseen baarikäyttäytymiseen. Romaanissa on nimetön kertoja, jonka lähipiirilläkään ei pääsääntöisesti ole nimiä, paitsi Lauralla ja Antilla. Teksti on kirjoitettu herkullisen etäännyttävästi, mutta samalla tunteisiin vetoavasti.

Nuori nainen kasvaa Pohjois-Karjalassa, jossain Joensuun ympäryskunnassa, jossa kaikilla perheillä on samanlaiset valkotiiliset omakotitalot paitsi kunnanjohtajalla, joka on saanut poiketa kunnallisteknisestä kaavasta ja rakentaa kartanon. Naisen äiti on uskovainen ravitsemusterapeutti, jonka pakkomielle on kasvattaa lapsistaan tavallisia. Isä menestyy rakennusalan yrittäjänä siihen pisteeseen asti, että oppii pelaamaan golfia. Kertoja kasvaa niin terveellisessä ja nautinnot kieltävässä kodissa, että hänen lapsuutensa kohokohtia ovat seurakunnan naistenpiirit ja pyhäkoulut, joissa on tarjolla leivonnaisia, ja joissa tytön äiti ei kehtaa rajoittaa tämän ahmimista.

Teos vie lukijan kertojan juurille Hämeeseen ja Pohjois-Karjalaan, Helsingin taidepiireihin, Lontooseen ja Espanjaan. Kerronnallinen pääjännite liittyy jäämiseen ja lähtemiseen, juuriin ja siipiin. Suomen historiasta kerrotaan herkullisen naivistisesti kasvavan lapsen näkökulmasta. Kertoja ei täysin ymmärrä, miksi vanhoissa valokuvissa lotat tervehtivät taivasta, mutta tekee villejä arvauksia. Suomeen tullut espanjalainen poikaystävä on kauhuissaan siitä, että sota-aikaista natsihistoriaa edelleen kunnioitetaan. Suomen ja Espanjan poliittista historiaa luetaan myös herkullisesti limittäin. Kertoja pääsee espanjalaiseen sukuun sisälle toivottuna tulevana miniänä, mutta ei koe pystyvänsä elämään uudessa maassa taiteilijana.

Nuoren naisen kasvutarina Helsingin ja ulkomaan kokemusten varjossa tuntuu vähän liiankin tyypilliseltä, mutta pidin erityisesti sukutarinasta ja 80-luvun ilmapiirin kuvauksesta. Tytön kaavoihin kangistuneet vanhemmat osoittavat ilahduttavia kasvun merkkejä: he tulevat tapaamaan erikoista tytärtään maailmalle, ja äiti jopa viihtyy espanjalaisen poikaystävän seurassa. Huoli tyttären pariutumisesta murtaa kulttuuriset ennakkoluulot.

Lauran ja Antin lukija pystyy arvaamaan reaalimaailman näyttelijäjulkkiksiksi. Varsinkin kertojan hengenheimolaisuus Antin kanssa on liikuttavaa, sillä taidelukiossa murretta vääntävät itäsuomalaiset lapset erottuvat urbaanin sivistyneistön massasta. Turusen huumorissa on paljon yhteistä Antti Holman teosten kanssa, ja temaattisesti Rakkaudenhirviö muodostaa kiinnostavan peilin Holman romaanille Järjestäjä. Havaitsin suomalaisuuden teeman käsittelyssä myös jotain yhteistä Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa. Molemmissa käsitellään suhdetta ruokaan ja ahdistustaan kunnolla Väli-Suomen pikkusieluisessa maastossa. Turunen kuitenkin suhtautuu periferian kulttuuriin rakkaudellisemmin, mikä kuvastuu myös romaanin nimestä.

Luin kirjaa hitaasti ja nautinnollisesti maistellen, vaikka teksti oli vetävää. Parasta teoksessa oli kertojan antaumuksellinen ääni, joka kantoi vahvasti loppuun saakka. Teos on 80-luvulla syntyneiden sukupolviromaani, mutta kielellisen vahvuutensa vuoksi se taatusti tavoittaa myös vanhempaa lukijakuntaa. Myös uskonnollisen elämänkatsomuksen kuvaus toimi siksikin, että tässä ei tarkkaan naulattu äidin uskonnollisuuden suuntaa. Kodin, uskonnon ja isänmaan myyttejä tässä murretaan, mutta kokonaan niistä ei päästä irti, ei ehkä halutakaan päästä.

Maailmannaiseksi tullaan, ei synnytä

perilla-kello-kuusiLaura Honkasalon Perillä kello kuusi (WSOY, 2015) kertoo espoolaisesta porvarisperheestä, jolla on sisäkkö, puutarhuri ja lämpimät suhteet Amerikan suurlähetystöön.  Tapahtumien keskiössä on vuosi 1966, jolloin naisten vapautusliike alkaa jo nostaa päätään kaupunkilaispiireissä. Silti monet naiset roikkuvat epätyydyttävissä liitoissaan, varsinkin, jos elintaso on taattu eikä palkkatyöhön tarvitse alentua. Edustuskodeissa tärkeintä on virheettömät pinnat, oikeanlaiset lasten harrastukset ja tyttärien seurustelu kunnon vävyehdokkaiden kanssa. Nainen, jolla ei ole ”vientiä”, ei ole oikein ihminen.

Tällaisiin arvoihin on uskonut nelikymppinen perheenäiti Vuokko, jonka elämä on monella tavalla helppoa, mutta ah niin tuskaista. Vuokko on mennyt naimisiin alaikäisenä vanhempiensa erityisluvalla, aviomies Risto on jatkanut isänsä rakennusfirman pyöritystä ja menestynyt. Risto on kuitenkin tylsä työnarkomaani, jolle tärkeintä on, että vaimo sekoittaa grogit ja hymyilee miehen kotiin tullessa. Tytärten aikuistuessa hän huomaa elämänsä olevan tyhjyyttä täynnä. Punaisen Ristin naiskomitea ei enää riitä hänelle henkireiäksi.

Vuokko on kehityskelpoinen päähenkilö, mutta hänen kapinansa ei tunnu kovin järisyttävältä muussa kuin hänen omassa mittakaavassaan. Tyttäret Piitu ja Eetu ovat kiinnostavampia terävine kommentteineen ja aikansa teinimaneereineen. Espoolaisten teini-iän onkin täytynyt olla näyttävämpää kuin esimerkiksi savolaisen maalaistytön – tässä siis kuvataan äitini ikäluokan nuoruutta, enkä osaa kuvitella äitini harrastaneen tupakanpolttoa ravintolan terassilla oman äitinsä kanssa. Tavallaan Vuokko on ”uusi nainen” muodinmukaisine OP-mekkoineen ja Aarikan korviksineen, mutta kotirouvaideologiasta on vaikea irtaantua. Nuorempi tytär Piitu on suvun feministi, joka ei edes kuusitoistavuotiaana suostu styylaamaan, vaikka äiti siihen suuntaan vinkkaakin.

Lempihahmoni romaanissa oli ikääntyvä konttoristi Aune, jota Tädiksi kirjassa kutsutaan. Piitun ja Aunen orastava ystävyys on todella rockaava juonenkäänne, sillä Piitu saa Aunen suuntaamaan elämäänsä pois kuolleiden vanhempien vaikutusvallasta. Aunen vanhempien kuolema Ambomaalla muistuttaa meitä myös suomalaisen historian globaaleista siteistä. Lähetysseuralle virkkaaminen on tosiaan ollut aikanaan ”kunnon” naisten puuhaa, ja naimaton Aunekin on hukannut parhaat vuotensa tällaisen naismallin syövereihin. Uskonnollisuus ei ole romaanin pääteema, mutta siinä on paljon virsisitaatteja ja teräviä havaintoja luterilaisista menoista.

Aunen ensimmäisen Kanarian-matkan kuvaus jo räjäytti tajuntani, niin mehevää ja vapautunutta se oli. Ihailen Honkasalon kykyä tehdä Kanarian-matkailusta seksikästä. Hän on todella perehtynyt suomalaisen turismin historiaan ja kaivanut sieltä hassunhauskoja nyansseja esiin. Monien vastoinkäymisten kautta Aunesta kuoriutuu viisikymppisenä maailmannainen, joka uskaltaa rikkoa vanhanpiikuuden kulttuurisia oletuksia ja kaavoja. Romaanin naisista juuri hän tekee suurimman elämänmuutoksen ottaen elämänsä ohjat käsiin rytinällä.

Historiallinen tarkkuus on välillä hengästyttävää; yksityiskohtia naistenlehdistä ja myös vakavammista maailman tapahtumista pursuaa sellaisella intensiteetillä, ettei yksi lukukerta tunnu riittävän tämän aarrearkun läpi käymiseen. Teoksen nykyhetki eli vuosi 1996, jolloin sisarukset tyhjentävät lapsuudenkotiaan, on ohuempi kerrostuma, muttei vähemmän kiinnostava. Oikeastaan olisin halunnut lukea siitä hieman lisää, varsinkin kun sain tietää, että Piitu on omistanut elämänsä steinerpedagogiikalle.

Teoksessa oli samanlaista täyteläisyyttä kuin äskettäin lukemassani Katja Kallion Säkenöivissä hetkissä, vaikka perspektiivi ja aika-akseli olivat erilaiset. Luettuna yhdessä ne taatusti tarjoavat kattavan aikamatkan 1900-luvun suomalaiseen naishistoriaan. Pidin molemmista yhtä paljon, sillä molemmat jättivät jälkeensä kuplivan toiveikkaan mielentilan.

Naistenviikon haaste: Ruukinkuja

b727731a-4acf-4463-841e-29a9ad9c89cbVenny Kontturi (1913-1981) on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, vaikka olen saattanut nimen bongata jossain työväenkirjallisuuden historiikissä. Kontturi oli kolumnisti ja pakinoitsija monissa vasemmistolaisissa lehdissä 40-luvulta saakka, ja alkoi romaanikirjailijaksi vasta vanhemmalla iällä. Hänen esikoisromaaninsa Ruukinkuja (Uusi Kirjakerho, 1974) kertoo vaasalaisen Palosaaren tehdasmiljöön elämästä ennen ja jälkeen kansalaissodan Elviira-tytön perspektiivistä. Ymmärtääkseni myöhemmissäkin romaaneissa voi seurata Elviiran vaiheita.

Elviira eli tutummille Viira asuu pumpulienkeliäitinsä kanssa puutalon hellahuoneessa ja kärsii siitä, että häntä haukutaan ”näpäräksi”. Kujan toisessa päässä asuu myös ”ryssänkakaroita”, joiden isistä osa palvelee tsaarin armeijaa läheisellä kasarmilla, mutta eivät ole menneet naimisiin lasten äitien kanssa. Toisin kuin monille muille, Elviiralle on kerrottu isästään Ruurolfista, rikkaan porvarisperheen vesasta, joka lipesi vastuustaan ja on jo kuollut. Tyttöä käytetään jopa näytillä ynseän isoäidin luona, mutta perintöosuuksia ei heru eikä paljon sympatiaakaan.

Äidillä on edessä uuden ukon katselmus, hänen luonaan käy sulhasehdokkaita, joista kynnelle kykenevin on suutari-Kusti. Pian Kusti muuttaa vinnille ja edessä on (näin anakronistisesti ilmaistuna) tavallinen uusperheen arki. Rouvassäätyyn siirtyminen ei suoranaisesti hetkauta äidin arkea, vaan hänen on edelleen herättävä aikaisimpana koko perheessä ehtiäkseen tehtaan aamuvuoroon. Elviira viettää paljon aikaa yksin kotona; äidin vinkkinä tylsyyden karkotukseen on ikkunasta ulos tuijottaminen.

Ruukinkuja ei ole mikään yhteisöllinen paratiisi, mutta tarpeen tullen köyhät pitävät yhtä. Äiti Sannu kokee velvollisuudekseen jakaa lämpimäisiä pihapiirin köyhempiin koteihin, muuten jumalanvilja ei tule siunatuksi. Naiset kokoontuvat julkisissa saunoissa karkottamaan syntejään ja taudin siemeniä. Joskus syntiin langenneita aviomiehiä käydään porukalla häätämässä yleisten naisten luota. Naiset ovat kauttaaltaan lihallisia, joskus groteskejakin, kuten vanhempi kiinniottajanainen, jonka takamuksesta puuttuu palanen. Pieni Viira kauhistuu näkemästään, jolloin hänelle kerrotaan, että pepun liha on pantu tädin ylähuuleen täytteeksi onnettomuuden jälkeen. ”Kiinniottajan” työstä puhutaan tässä vaarallisena hommana; en saanut selville, mitä se tarkoitti – mehiläisten kiinniottajaako vai jotain erityistä paskaduunia puuvillatehtaalla.

Kontturin lapsinäkökulma on huumorintajuinen ja lämmin. Viira ei ainakaan ole pikkuvanha tarkkailija, vaan pikemminkin osallistuja ja koheltaja. Kontturi pääsee todella alle kouluikäisen tytön ihon alle, itkien karvaita pettymyksen kyyneliä, kun ilkeä Reiska huijaa häneltä kyrsän tai kokien onnistumista, kun hän oppii piirtämään ikkunaan erikoisen ”hämähäkin”, josta häntä myöhemmin karvaasti torutaan. Kujan poikien kielenkäyttö on tämänkin päivän näkökulmasta roisia. Viiraa taas kasvatetaan siveellis-kristillisessä kodissa, jossa paskakin on vain ”sitä ittiään”.

Koska teos on kirjoitettu lapsen näkökulmasta, tässä vältetään liiallinen politikointi punaisten ja valkoisten välillä. Kansalaissodan käsittely jää sivujuonteeksi. Viiran perheessä se on episodi, jolloin Kustaa-isäpuoli joutuu hetkeksi vangituksi vapaapalokunnan talolle, mutta kukaan ei kuole eikä joudu rintamalle. Luokkaristiriita pysyy suunnilleen samana ennen ja jälkeen sodan. Sen sijaan Viira tutustuu tarkemmin lähipiirinsä uskonnollisiin kantoihin – mummon ja äidin herännäisyyttä peilataan esimerkiksi baptistien ja pelastusarmeijan menoihin. Lapsille eri uskonlahkojen menoissa juokseminen tuo jännitystä elämään. Kiinnostavalla tavalla tässä etsitään kristillisyyden ja vasemmistolaisuuden mahdollisia liittoumia, jos niitä noina aikoina on ollut olemassa. Vasemmistolaiseksi kirjailijaksi Kontturin tapa kuvata uskonnollisuutta on ymmärtäväinen. Voidaan jopa etsiä merkkejä uskonnon poliittisuudesta.

Vaasan murre ei ollut kaikista helpointa luettavaa, jouduin tankkaamaan monia ruotsinsekaisia sanontoja pitkään. Vaasan lisäksi tässä liikutaan sukulaisissa Pohjanmaan kylissä, joissa kaupunkilaisten vastaanotto ei aina ole auvoista. Pohjanmaasta Kontturi antaa sopivan realistisen kuvan – kirjassa ei ole rasittavaa kotiseutusuitsutusta, mutta paikallisen kulttuurin kuvaus on juurevaa. Lahtarit ja ruotsinkieliset fröökynät elävät elämäänsä työläisten rinnalla – ei aina sulassa sovussa, mutta pyrkien siedätyshoitoon.

11695535_10153083281372998_3739830004237527742_nKaiken kaikkiaan teos on loistava historiallinen romaani, jossa sekä yhteisön että yksilön äänet polveilevat jouhevasti ristiin rastiin. Innostuin erityisesti oudoista länsisuomalaisista yksityiskohdista, kuten hautajaiskonvehdeista, joiden kääreisiin kirjoitettiin Raamatun lauseita. Teoksessa on paljon potentiaalia myös uusille lukijapolville ja ilokseni huomaan, että se on saanut dramatisoinnin v.2010 Vaasan kaupunginteatterin lavalla. Kontturista muutenkin on yllättävän paljon biografista tietoa netissä. Häntä on verrattu paljon toiseen vasemmistolaiskirjailijaan, Elvi Sinervoon (1912-1986) , jonka tuotantoon olenkin aiemmin tutustunut. Molemmat kirjailijat ovat poikkeuksellisen vahvaäänisiä ja omaperäisiä kertojia, joten suosittelisin heidän lukemistaan yhdessä.  Kontturi eli vähemmän dramaattisen elämän kuin pitkään vankilassa virunut Sinervo, mutta tyylillisesti heillä on paljon yhteistä.

Tämä postaus on osana kirjabloggaajien Naistenviikko-haastetta, jolloin kymmenet bloggaajat lukevat lähinnä naisten kirjoittamia kirjoja. Minulle Kontturin teos oli täsmäteos tälle viikolle siksi, että vaikka tunnen varsinkin feministishenkistä naiskirjallisuutta monipuolisesti, työväen naisten kirjallisuus (kotimainen ja kansainvälinen) on jäänyt tuntemattomammaksi. Koin siis saaneeni tämän haasteen kautta uutta perspektiiviä lukemiseeni. Kiitos haasteen järjestäjille Kirjablogistit -fb-sivustolla.

Syvä sukellus lupiinimereen

kymnmenen_eilistaEsikoiskirjailija Maret Meren psykologinen trilleri Kymmenen eilistä (Marketiimi, 2015) saapui luokseni arvostelukappaleena, ja saa kunnian olla uuden kotini ensimmäinen kirjapaketti. Joskus pelkään olevani postinkantajien epäsuosiossa painavine lähetykseni, mutta onneksi toimitusten tahti on hidastunut lopetettuani kirjojen tilaamisen Amazonista.

Teoksen kansikuva virittää tunnelmaan: siitä välittyy järkkynyt mieli ja muistin kerroksellisuus. Kannen kömpelö fonttivalinta ja muu kikkailu harmittavat, kun itse kuvassa on paljon potentiaalia. Marketiimi on tuore pienkustantaja maamme kirjamarkkinoilla, jonka tuotanto vaikuttaa sisällöllisesti monipuoliselta. Kirjat saattaisivat myydä vielä paremmin, jos teosten ulkoasut olisivat suurten kaupallisten kustantajien tasoa.

Päähenkilö, nelikymppinen Miia Mäkimaa palaa juurilleen psykiatrin pyynnöstä. Hän on saanut lähetteen hoitoon työpaikaltaan ja on pitkällä sairaslomalla. Miian vanhemmat ovat kuolleet mystisesti jo naisen opiskeluaikoina ja talo on ollut parisenkymmentä vuotta tyhjillään. Jo ajatuksena paluu takaisin suvun hyljätylle ”pääkallopaikalle” tuntuu karmivalta, jos paikka on jätetty noin pitkäksi aikaa hunningolle – kauhun luomiseen ei olisi välttämättä tarvittu edes psykiatrista diagnoosia.

Paikkakunta, jonne Miia palaa, on fiktiivinen Nopola, joka ehkä sijoittuu jonnekin Pohjanmaalle. Paikkakunnan anonyymiksi jättö on tyylikäs valinta, koska tämäntyyppinen teksti ei tarvitse intopinkeän turistioppaan ääntä. Maalaisromantiikkaa ei viljellä lainkaan eikä pohdita yhteiskuntakriittisesti maaseudun tulevaisuutta – sekin virkistävää, sillä olen lukenut kymmeniä samaan genreen kuuluvia paluumuuttokuvauksia. Miialla on liikaa omia ongelmia ottaakseen kantaa kuihtuvien kirkonkylien problematiikkaan.

Teksti on mukaansatempaavaa, lyhyistä aktiivilauseista koostuvaa ”tykitystä”. Kymmenen päivän oudot tapahtumat flashbackeineen riittävät yhden romaanin rakennusaineiksi. Miian yksinäisyys ja tietynlainen sosiaalinen kömpelyys välittyvät mainiosti juuri kielellisen tyylivalinnan kautta. Hän ei ole koskaan Nopolasta lähdettyään varsinaisesti aloittanut aikuiselämäänsä, vaikka onkin menestynyt kaupallisella urallaan Tampereella. Hän osallistuu vain työpaikan sosiaalisiin tapahtumiin, muttei häntä koskaan pyydetä mukaan minnekään. Lapsuuden ja nuoruuden traumat estävät häntä elämään elämäänsä muun kuin kapean työroolin kautta.

Jännitys rakentuu romaanissa varsin pienistä palasista. Miiaa ahdistellaan vanhassa talossa outojen kirjeiden ja kuvalähetysten muodossa, eikä mahdollisia syyllisiä ole montaa. Vanhat miespuoliset lukiokamut löytävät myös Miian, salaperäisen naisen, joka oli muinoin monien päiväunien kohteena tavoittamattomana. Miia kuitenkin tiedostaa mielensä epävakauden eikä pysty antamaan itsestään paljoa kohtaamisissa miesten kanssa.

Lupiini on kukkana teoksen symboliikan ytimessä. Miia palaa nuoruuden kesiin ja ensimmäisiin eroottisiin kokemuksiin sekä mies- että naispuolisten koulukavereiden kanssa. Kukka edustaa hänelle huoletonta vapautta, mutta myös kiellettyjen kokeilujen aiheuttamaa syyllisyyttä verrattuna lapsuudenkodin tukahduttavaan ilmapiiriin. Miian kodin ilottomuus ja isähahmon autoritäärisyys ovat hänen mielensä särkymisen taustalla. Perheessä oli myös ahdasmielistä uskonnollisuutta, jossa omaa ajattelua ei kannustettu. Oikeastaan nainen on potenut suunnatonta syyllisyyttä siitä asti, kun hänen paras ystävänsä jäi auton alle seitsemänvuotiaana leikittyään pallolla, jonka tämä oli hänelle antanut lahjaksi. Perheessä ei ollut tapana käsitellä mitään vaikeita asioita, joten Miian maailmankuva on jäänyt lapsen maagisen ajattelun tasolle. Jos nostaisin teoksesta esiin yhden kattavan teeman, se olisi syyllisyys. Sen käsittely on monisyistä ja uskottavaa.

Homoseksuaalisuutta käsitellään myös laajalti, mutta ei sormella osoittaen. Nuoruudenystävä Helin kaapista ulos tulemiseen liittyy myös manipulointia ja tuhoavaa sosiaalista käytöstä, mutta tätä ei selitetä lesboudella, vaan Helin omalla persoonalla. Helin suvun sekatavarakaupan pito on ehkä teoksen lämminhenkisin ja aistillisin osio. Paluu 70-luvun maaseudun kauppaliikkeiden anarkistiseen omavaltaisuuteen tuntui aidon omakohtaiselta. Pienen lapsen haaveiden täyttymys on tässä lahjaksi saatu posliinikoira, jolle sillekin voi osoittaa hellyyttä muun kohteen puuttuessa.

Teoksessa oli hieman painovirheitä ja jotain epäloogisuutta, mutta samantyyppisiä lapsuksia olen kohdannut isompienkin kustantajien teoksissa. Miian kotiinpaluu tuntuu teknisesti liian helpolta – uskoisin, että kaksikymmentä vuotta tyhjänä ollut talo olisi oikeassa maailmassa paljon huonommassa kunnossa kuin tässä kuvaillaan. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on jännityskertomus, ei talonkorjauksen oppikirja. Meren valitsema syväpsykologinen, yksilökeskeinen tyylilaji antaa anteeksi joitain teknisiä epätarkkuuksia. Oletan, että keskivertolukijan huomio ei edes keskity talon kuntoon, vaan Miian henkiseen selviämiseen.

Kaiken kaikkiaan Kymmenen eilistä on tyylikäs, kypsä ja oivaltava esikoisromaani, joka tekee vaikutuksen varsinkin juonen ja rakenteen tasolla. Tuntuu, että romaania on kirjoitettu taiteen lajeja tarkkaan opiskellen. Trilleriksi teos on minimalistinen, eli kauhu rakentuu vaatimattomista aineksista. Minulle jännityksen määrä oli juuri sopiva, erityisesti arvostin sitä, ettei teoksessa ollut raakaa väkivaltaa. Suosittelen teosta lämpimästi kaikille ihmismielen outouksia ja järkkymisiä opiskeleville ja jään odottamaan kirjailijan seuraavaa teosta.

Maahisyhdistyksen puheenjohtajaksi

gudmundsson-einar-mar-maanpaallisia-unelmiaEinar Már Gudmundssonin Maanpäällisiä unelmia (LIKE, 2000, suom Tuula Tuova) on toinen islantilaissaagani putkeen, joka kiinnostavasti komppaa äsken lukemaani. Olen nähtävästi lukenut teoksen jo kerran vuonna 2007 sen jättämättä minkäänlaista muistijälkeä tajuntaani. Teoksen runollinen, henkinen ulottuvuus on selvästi tehnyt minuun vaikutuksen jo silloin, reunamerkinnöistä päätellen. Nyt otin teoksen uuteen käsittelyyn ennen siitä luopumista.

Romaanissa on 10 sisarusta, joista kaikki huostaanotetaan rutiköyhiltä isovanhemmilta samaan kuntaan, mutta pitkien välimatkojen vuoksi sisarusten yhteydenpito jää vähäiseksi tai sujuu telepatialla. Teos kertoo siis yleisimmällä tasolla Islannin 1900-luvun alun köyhäin- ja sairaanhoidosta. Päähenkilöt ovat sisarukset Ólafur ja Saeunn, ja kertoja Rafn Ólafursson, korpiksi nimetty poika. Saeunn on joutunut jo nuorena tyttönä tuberkuloosiparantolaan, eikä kotiudu sieltä kuin vähäksi aikaa asumaan biologisen äitinsä luo Reykjavíkiin. Tädin kohtaloksi kävi nuorena kasvattityttönä keukkosairaiden hoito, eli isäntäperhe tartutti tubin häneen. Tässä puhutaan muutenkin vakavista epidemioista kuten espanjantaudista ja pilkkukuumeesta. Kokonaisia kyliä riivaa tartuntataudit ja hajalle riistetyt perheet menettävät monia jäseniä tietämättään.

Köyhyyden lisäksi keskeinen teema on taistelu islantilaisten sieluista uskonnon ja politiikan temmellyksessä. Uskonnollinen toimijuus tuntuu vahvemmalta arjen koordinaatilta kuin poliittinen, ja erityisesti ns. vapaiden suuntien kristillisyys vetää köyhää kansaa puoleensa kuin häkä. Kuitenkin usko maahisiin, luonnon hengettäriin ja eläinten tuomiin merkkeihin tulevasta on peräkylän arjessa vanhempaa kuin mikään kristillinen hömpötys. Koska Islannin pakanallinen kausi jäi ensimmäisen asutuksen jälkeen melko lyhyeksi, ei luonnonuskon ja kristinuskon välillä ole näissäkään tarinoissa syvää juopaa. Puhtaasti luonnon armoilla eläneen kansan parissa sen voimia on pelätty ja kunnioitettu hartaasti.

Gudmundssonin teksti on niin poeettista, että nälän, köyhyyden ja kengättömyyden kestää. Tässä ollaan vielä niin esimoderneissa tunnelmissa, että ammattikoulu on syrjäkyläläisille hervoton vitsi, ja paikalliseksi poliisiksi pääsee ”oppisopimuksella”, jos on tarpeeksi tyhmä ja itsenäisyyspuolueen miehiä. Kiinnostavin hahmo on ennustaja-Nanna, joka on löytänyt kristallipallonsa merenrannalta ja on unien kautta saanut tiedon sen periytyvän manner-Euroopan mustalaisilta. Saeunnille Nannan mökki on maanpäällinen paratiisi, ja hän vie sinne sairaita ystäviäänkin, joiden kuolemaa Nanna ei kuitenkaan eettisistä syistä suostu näkemään, ”silloin kun toivo on vahva”. Homssuisen Nannan ennustajan taival alkaa alkeellisista oloista, mutta kalastajamökin kunto paranee ja siisteystaso nousee asiakaskunnan muututtua porvarillisemmaksi.

Ólafur jää aijoituslapsena tyhjän päälle täyttäessään 16, mutta pari paikallista tilaa pelastaa hänet rengiksi melko kohtuullisin työehdoin. Toisen tilan isäntä, edistyspuolueen mies Geir, on niin kiintynyt poikaan, että haluaisi pitää tästä kiinni kynsin hampain, jopa ehdottaen yhteisen maahisyhdistyksen perustamista. Kuitenkin Ólafur saa kuulla äidistään ja sisaruksistaan puskaradion kautta ja päättää seurata heitä pääkaupunkiin vaikka kävellen. Kehittyvässä maassa ihmisen edistystä mitataan sillä, onko hän päässyt kävelemään Laugaveguria, maan kiistatonta pääkatua.

Pidin tekstistä, mutta kirjoitustyylin tarunhohtoisuuden ja tietynlaisen elliptisyyden vuoksi joudun ilmeisesti lukemaan sen vielä useita kertoja, ennen kuin kaikki arvoitukset aukeavat. Ymmärrystä olisi varmasti myös tukenut, jos tätä sukusaagaa olisi lukenut ”oikeassa” järjestyksessä, eli oletan Gudmundssonin esitelleen hahmonsa paremmin saagan aiemmissa osissa. Pidin tästä, mutta nykyisessä mielentilassani minuun kolahti enemmän viimeksi arvioimani Omaa tietä-teos, jossa yhteiskunnallinen kritiikki oli terävämpää – vaikka molemmat teokset olivat rakennettu aika lailla samoista aineksista. Islannin kirjakierroksella seuraavat rastini ovat eräs kovin mielenkiintoinen, vähemmän tunnettu dekkaristi ja ikuisuusprojektina Laxnessin Salka Valka, joka taatusti informoi ja toimii taustapeilinä näille nykypäivän historiallisille saagoille. Ilman Salka Valkan lukemista ei kyllä voi väittää tietävänsä islantilaisesta kirjallisuudesta paljoa…