Murha sielunmetsästysseurassa

Tähtinen Synnin palkkaRake Tähtinen on dekkaristi, jonka teokset sijoittuvat Uudenkaupungin ja Rauman maastoon  – pikkukaupunkilaiseen sielunmaisemaan, jossa karaoke raikaa ja kermamunkit maistuvat. Sarjan pääjehu on konstaapeli Laatikainen, reipas ja humoristinen nelikymppinen sinkkumies, joka pitää kylmästä kaljasta ja kuumista naisista. Luin sarjan uusimman teoksen, Synnin palkan (Myllylahti, 2017) siksi, että se kertoo vapaiden suuntien pienestä seurakunnasta, Bethanielista. Luen nykyään kaiken uskonlahkoja käsittelevän kaunokirjallisuuden, se on minun erityisalueeni, heikkouteni ja fetissini. En pyydä anteeksi sitä.

Kun Bethaniel-seurakunnan vastuunkantaja Eveliina katoaa, poliisi ei ensiksi meinaa ottaa katoamisilmoitusta todesta. Eveliinan aviomies Hannu vaikuttaa kontrollifriikiltä peräänkatsojalta, jonka tajuntaan ei mahdu se mahdollisuus, että Bethanielin kuoroharkat saattaisivat joskus venähtää seuraavaan päivään saakka. Siveä, lapseton pariskunta tuntuu elävän kokonaan seurakunnalleen. Heillä ei ole ei-uskovia ystäviä, ja töissäkin Eveliina on käyttäytynyt aina pidättyväisesti. Hän on muuten hyvä työntekijä päiväkodissa, mutta uskonnolliseen kasvatukseen johtajan on pitänyt puuttua kovin ottein.

Kirjan lukemista aloittaessani mieleeni tuli heti Patrick Tiaisen perustama Pietarsaaren Uskon Sana-seurakunta, joka tosin on massiivisempi kuin tässä kuvattu Bethaniel. Muutenkin tuntuu, että näitä uuskarismaattisia kirkkoja sikiää enemmän maan länsiosissa (varsinkin rannikolla) kuin keski- ja itäosissa. Bethaniel koostuu vain kahdeksastakymmenestäviidestä jäsenestä, jotka ovat aikanaan eronneet helluntaiseurakunnasta. He maksavat uskollisesti kymmenyksistään pastorinsa palkan, ja moni heistä kuuluu ”vastuunkantajiin”, joilla on kirkkoon omat avaimet.

Tähtinen on varmasti tehnyt huolellisen taustoituksen kirjaa aloittaessaan, sillä seurakunnan meininki tuntuu kielenkäyttöä myöten uskottavalta. Siinäkin mielessä kirja kiinnosti, että olen itse juuri opiskelemassa sielunhoitoa – ja olen erityisen kiinnostunut sielunhoidon menetelmistä ja ongelmakohdista varsinkin ev.lut. kirkon ulkopuolella. Bethanielin meininki lähestyi jo lestadiolaisten hoitokokouksia, ja seurakuntalaisten tapa antaa toisilleen synninpäästöjä tuntui hyytävän ahdistavalta.

Ihan yhtä kammottavia viboja en tästä ammentanut kuin esimerkiksi Åsa Larssonin Kiiruna-dekkareista, joista osassa käsitellään vapaiden suuntien kristillisyyttä. Henkilöiden pahuus ei tässä kietoutunut niin kiinteästi kristillisiin symboleihin kuin joissain muissa lukemissani uskontoa käsittelevissä dekkareissa/trillereissä (joissa murhat saattavat tapahtua itse kirkkorakennuksessa). Tähtinen halusi kai korostaa, että uskovaisten parissa ilmenee aivan samoja inhimillisiä lainalaisuuksia kuin kaikkien muidenkin, eikä pahan tekeminen liity aina uskonnolliseen identiteettiin.

Kirjassa ilahdutti erityisesti, että siinä luettiin kotimaisia dekkareita, kuten Max Manneria ja viitattiin Facebookin dekkariryhmään (jonka keskusteluja itsekin seuraan ja jonka ilmapiiristä olen tykännyt). Tuntui, että kirjassa tervehdittiin erityisen lämpimästi uskollisia dekkarifaneja.

Laatikaisen vilkkaasta seksielämästä voisin napista, mutta en napise, koska hänen tuorein lyhytaikainen Linda-rakkaansa oli lopulta rakennekynsiensä takana syvästi ajatteleva ja tunteva tapaus. Noin yleensä ahdistun, jos seksuaalisesta kanssakäymisestä käytetään nimitystä ”vaakamambo”, mutta tätä kirjaa lukiessani nauroin. Kirjassa on aineksia huonoimman seksikohtauksen palkinnon saajaksi, mikä ei ole kirjalle koskaan dismeriitti. Minusta ainakin on vapauttavaa, että kirjailijat uskaltavat revitellä seksillä silloinkin, kun se saattaa lukijoita nolostuttaa. Huono seksikohtaus on mielestäni aina virkistävämpää kuin ei seksiä lainkaan.

Synnin palkka oli jo toinen Uuteenkaupunkiin sijoittuva dekkari, jonka olen lukenut – ensimmäinen oli Marjut Pettersonin Niin kuin sinä sen muistat.  Tykkään nykyään lukea dekkareita erityisesti minulle vierailta paikkakunnilta, sillä olen saanut tarpeekseni Seppo Jokisen ja Markku Ropposen tuotannosta (kaikella kunnioituksella molemmille herroille). Tällaiset lukukokemukset kannustavat lähialuematkailuun, ja varsinkin Varsinais-Suomi/Satakunta-akseli on minulle niin outoa aluetta, että jo olisi aika lähteä näitä puutalovoittoisia pikkukaupunkeja koluamaan. En siis ole tainnut koskaan käydä Uudessakaupungissa ja Raumallakin olen käynyt vain asemalla ja laivasatamassa.

Kelle kirjaa suosittelisin? Tietysti uskollisille dekkariaddikteille, mutta myös ihmisille, jotka etsivät hengellistä identiteettiään. Kirja voi tarjota hyvän peilin uskonnoista irtautuville ja myös niitä lähestyville. Itse olen tällä viikolla tuutannut YouTubesta apinanraivolla vapaiden suuntien uusinta hengellistä musiikkia vain koska olen kokenut, että siellä puolella on lahjakkaita muusikkoja, jotka usein jäävät varjoon siksi, että ovat uskovaisia. Tämä ei välttämättä johda siihen, että pyrkisin heti huomenna helluntaikasteelle, mutta olen kokenut tärkeäksi vapaisiin suuntiin tutustumisen. Kirjojen ja ”elävien kirjojen” kautta.

Kamalan kälyn kosto

Kasarinostalgiaa ja vinksahtanutta sukukronikkaa. Pikkukaupungin juoruja ja vanhentuneita rikoksia. Kolmenkymmenen vuoden hiljaisuus ja muistin petolliset aukot. Alkoholistiäiti ja äidin kunniallinen käly. Ylipäänsä käly, kaunokirjallisena hahmona (tunnistavatko nuoremmat lukijat koko sanaa?). Näistä aineksista Marjut Pettersson kutoo erikoisen dekkarin, Niin kuin sinä sen muistat (Myllylahti, 2017).

Kirjassa liikutaan Uudessakaupungissa, työväenluokkaisissa ympyröissä autotehtaan varjossa. Nuoren Kitin isä hylkää perheensä ja äiti löytää uuden miehen, italialaisen Antonion, joka on tuore leski ja kahden pojan, Tonin ja Ronin, isä. Ja vaikka Kiti menestyy koulussa, hän kokee jäävänsä uusperheessä lapsipuolen asemaan. Hän alkaa jo alaikäisenä paeta alkoholinhuuruiseen maailmaan. Pian ylioppilaaksi päästyään hänelle syntyy avioton tytär Sini, josta hän ei ole kypsä huolehtimaan. Kiti karkaa maailmalle, ja tytön huoltajaksi tulee käly-Mona.

Mona on jäänyt leskeksi odottaessaan esikoistaan, ja sekusten, Sinin ja Iriksen ikäero jää pieneksi. Tonin kuolema auto-onnettomuudessa on sukusaagassa suuri tragedia, ja nuorta miestä muistellaan suureleisesti. Mona kasvattaa tyttöjä siskoksina ja rakentaa identiteettiään pelastavana enkelinä ja marttyyriäitinä. Kitin yhteys tyttäreensä katkeaa alkoholismin syvetessä, mutta hän palaa tämän 18-vuotissynttäreille. Kälyjen kohtaaminen ahdistaa, eikä Kitillä ole voimia kohdata sukua selvin päin.

Teos rakentuu takaumien ympärille, ja lopulta kaikki kulminoituu niihin karmeisiin kasarihäihin. Monan ja Tonin rakkaustarinassa on jotain samaa pyrkyryyttä ja tunkkaisuutta kuin juuri lukemassani Elena Ferranten romaanissa. Tässäkin taustalla vaikuttaa napolilainen suku, joka ei kuitenkaan pääse häihin paikan päälle. En kokenut hääteemaa millään muotoa Ferranten kopioimisena, ja italialaisuuskin on tässä suht ohutta. Jos Pettersson on saanut Ferrantelta vaikutteita, se on vain tekstin eduksi. Ainakin muistin ja muistelemisen tarkkuudessa on samoja viboja. Dekkariksi teos on kielellisesti rikas ja kunnianhimoinen.

Kerrontatekniikkana Kitin puhuttelu toisessa persoonassa tuntui paikoitellen puuduttavalta. Tosin tässä ehkä etsitään kaikkitietävää kertojaa, joka varjostaa alkoholistin horjuvia liikkeitä. Kuitenkin addiktiksi Kiti on harvinaisen skarppi. Hän ei edusta pahinta naisalkoholistin stereotypiaa, pubiruusua, vaan on vielä jotenkuten työn syrjässä kiinni freelancer-toimittajana. Pettersson kaivaa hänestä monia inhimillisiä kerroksia itseinhon alta.

Paikoitellen teoksessa oli saippuaoopperamaisia piirteitä, vaikka niihin viitataankin (itse)ironisesti. Toisaalta 70-80-lukujen ajankuva tuli hienosti esiin: Wunderbaumit, Mennenit ja Stop-pastillit peittävät paheellisempia lehahduksia, ja tyrkkyputken liftarityttöjen permanenteissa tuulahtaa Revlon Flex. Mona on lukenut postimyyntikatalogien vauvantarvikesivut puhki ennen kuin tulee raskaaksi. Suorittajaäidin ja hulttioäidin epäreilu valta-asetelma nousee jopa kiinnostavammaksi elementiksi kuin ikivanhat rikokset.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin”.  Aika monessa tänä vuonna lukemassani teoksessa on niin tehty, mutta nämä häät jäävät mieleeni poikkeuksellisen makaabereina.