Onnittelut satavuotiaalle

Teos: Helena Ruuska: Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija (WSOY, 2015)

Äänikirjan lukija: Miia Nuutila

Toissa iltana, Eeva Joenpellon (1921-2004) satavuotissyntymäpäivänä katsoin tv:stä edesmenneen painosten kuningattaren haastattelua hänen kotitalostaan Vares-Kantolasta vuodelta 1981, ja tämän inspiroimana kuuntelin hänen toisen elämäkertansa. Tarkoituksena oli taas kaivaa esiin joku hänen romaaneistaan, mutta BookBeatissa tarjolla olleista mikään ei napannut.

Joenpellon lukeminen taitaa olla taas muotia, kuten oli viime vuosikymmenellä Kalle Päätalon tyotannon läpikäynti. Olen tahollani aloitellut molempia projektia, mutta ne etenevät todella hitaasti. Viime viikolla sain taas luettua kolmisenkymmentä sivua Päätaloa mökillä, jonne olen säilönyt kesken jääneitä ikuisuusprojektejani, mutta juuri nyt en omista ainuttakaan Joenpellon teosta.

Tämä elämäkerta antaa hyviä vinkkejä siitä, mihin Joenpellon tuotannossa kannattaisi ehkä keskittyä, ja mitkä teokset rankattiin ns. välitöiksi. Ehkä voisin nyt jatkaa Joenpellon luentaa teoksesta Elämän rouva, rouva Glad, jossa kerrotaan suorasukaisesti rahanahneesta porvarisnaisesta. Hänen kuuluisaa Lohja-sarjaansa olen yrittänyt aiemmin takoa läpi, mutta en muista lukemastani paljoakaan.

Joenpellon ja Kaari Utrion elämäntarinoissa on jotain samaa, vaikka he kuuluivat eri ikäpolviin, ja Utrio on edustanut äänekkäämmin jos ei feminismiä niin ainakin naisasiaa. Molemmat kirjailijat ovat eläneet pitkään eteläisen Suomen maaseudulla, ja olleet omilla seuduillaan merkittäviä kulttuurivaikuttajia. Eeva Joenpelto tuntui viihtyvän lähellä valtaapitäviä Utriota enemmän, ja osasi ottaa kontakteistaan ilon irti.

Tarkoituksenani ei ole referoida näin laajaa teosta, vaan kaivan randomissa järjestyksessä esiin joitain pointteja, jotka olivat minulle uutta tietoa tai muuten askarruttivat. Muuten koin teoksen varsin kattavaksi ja rehelliseksi, kun taas hänen aiempaa, Tiina Malkamäen elämäkertaa on yleisesti pidetty sievistelevänä. Koska satun tietämään Joenpellosta enemmän henkilönä kuin hänen kirjoistaan, niin sisäsiistiin versioon hänen elämästään minulla ei olisi aikaa.

Tällaisia asioita pohdin:

*Joenpellon kirjat sijoittuvat hyvin paljon hänen kotiseudulleen Länsi-Uudellemaalle, ja häntä voidaan teemojensa suhteen pitää jopa nurkkapatrioottina. Silti hän matkusteli paljon ulkomailla, jopa Afrikassa, ja toimi pitkään Pen-klubissa, joka on puolustanut kehittyvien maiden kirjailijoiden sananvapautta. Hänestä saa tämän elämäkerran kautta jopa kosmopoliitin vaikutelman verrattuna moneen muuhun oman aikansa kirjailijaan.

*Avioeron aiheuttama kriisi tuntui hänellä megalomaaniselta, ottaen huomioon, ettei ero 1970-luvulla ollut enää niin tavatonta, varsinkaan kulttuuripiireissä. Onnistui hän sitten kuitenkin valjastamaan julkisen katkeruutensa luovuuteen, eli kirjojen laatu alkoi selkeästi nousta eron jälkeen.

*Kirjoittaminen koirista tuntuu lähes surkuhupaisalta 1960-70-luvuilla, jolloin kirjallisuutta arvotettiin pitkälti sen yhteiskunnallisen kantaaottavuuden mukaan. Jos olisin ollut kirjallisuuskriitikko noihin aikoihin, olisin takuulla kuulunut Joenpellon ahkeriin dissaajiin. Nyt viidenkympin kynnyksellä alan jo ymmärtää, miksi jotkut kirjoittavat lemmikeistään, mutta en edelleenkään pidä sitä kovin kannattavana ideana.

*Joenpelto muotivaikuttajana olisi aihe, josta haluaisin nähdä omin silmin jonkun museon näyttelyn. Hänhän oli olemukseltaan kovin ryhdikäs ja hentoudessaan lähes mallimainen, joten hän saattoi käyttää suht nuorekkaita luomuksia vanhalla iälläkin. Housupuvut olivat hänen suosikkejaan, ja esiintyminen valkoisessa silkkisessä housupuvussa oli hänelle tavallista. Habitus oli hänellä hyvin rypytön ja tahraton, ja tämäkin viittaa yhden romaanin nimeen.

*Koin kirjassa vaikuttavimmaksi Joenpellon vanhuuden kuvauksen, koska olen saanut vierailla parikin kertaa Vares-Kantolassa, ja paikka on jäänyt ihon alle muhimaan. Hän ei pitänyt suurta ääntä isovanhemmuudestaan, mutta tämä teos valottaa sitäkin. Nauroin ääneen kohtaukselle, jossa Eeva tekee lastenlasten kanssa omakustannelastenkirjan itäsaksalaisen lastenkirjan arjesta. Liikutuin myös kuvauksista kirjailijan viimeisistä ajoista residenssissään ennen palvelukotiin ja sairaalaan joutumista.

Pientä paniikkia pesänrakennuspuuhissa

Teos: Eva Frantz: Tästä pelistä pois (S&S, 2020)

Suomennos: Ulla Lempinen ja Arja Kantele

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Eva Frantzin Anna Glad-sarjaa on asiantuntevissa piireissä tituleerattu cozy crime-genreen kuuluvaksi, ehkä siksi, että se sijoittuu melkein strömsöläiseen uusimaalaiseen merenrantakaupunkiin, jossa kotien sisustus on osalle asukkaista suuri henkireikä. Olen nyt onnistunut lukemaan tätä sarjaa oikeassa järjestyksessä, ja sarjan kolmannessa osassa edetään kotoilun varjopuoliin.

Teoksessa seurataan kahden avioparin vaiheita 1970-luvulla ja nykyisyydessä. Samuel on menestynyt entinen NHL-jääkiekkoilija, joka on palannut Suomeen Alison-vaimonsa kanssa. Kulissit vasta rakennetussa ökyhuvilassa ovat hulppeat, mutta suhteeseen mahtuu muitakin murheita kuin siivousfirman huolimattomuus kylpyhuoneen kristallikruunun puhdistamisessa.

Börje taas on yksinäinen leskimies, jonka Marianne-vaimo on kuollut vatsasyöpään. Pariskunnan rosoinen menneisyys alkaa kiinnostaa poliisia, kun tämä ärhäkkä erakoitunut naapurikyttä katoaa. Heidän omakotitalonsa on myös joskus kuulunut kaupungin hienoimpiin, mutta nykyään se pitää sisällään lähinnä hamstrattuja suruja.

Pikkukaupungin leppoisaa arkea järkyttää erään perheenäidin löydös: yhtäkkiä hänen tyttärensä vaunuissa nukkuu toinenkin vauva, joka on sinne tupsahtanut lyhyellä asiointireissulla. ”Käänteinen sieppaus” olikin rikoksena todella kekseliäs, enkä muista tätä kohdanneen missään aiemmin lukemassa dekkarissa. Tämä juonenpätkä koukutti mahtavasti muuhun tarinaan, joka paikoitellen tuntui rönsyilevän juoruilevalta. Tosin juuri sellaista voi olla pikkukaupungin arki, eli ilmapiiri tuntui autenttiselta.

Anna Gladin henkilökohtaisen elämän sotkut veivät tarinasta kolmanneksen, sillä hän oli teoksessa raskaana ja suhteessa Tampereella asuvan poliisimiehen kanssa, jolla oli Annan lailla vaikeuksia sitoutua. Anna itse koki raskauden aikaista pesänrakennusviettiä poikkeuksellisen vähän, jopa niin vähän, että hänestä oltiin jo huolissaan.

On puhdas makuasia, pitääkö dekkareissa poliisien runsaasta suhdesopasta vai ei. Tässä raskaana olevan poliisin työ löytölapsen mysteerion parissa oli tarpeeksi jännittävää, samoin kuin muiden pariskuntien lapsettomuuden tragedia.

Tähän yhteisölliseen kudelmaan mahtuu myös sopiva määrä riitaista kunnallispolitiikkaa ja paikallislehden toimitusta. Ilkeän Börje Bomanin lisäksi mainio sivuhenkilö oli uusi, yli-innokas kaupunginjohtaja Jasper, jonka yksityisautoilun vastustus sai jo koomisia piirteitä.

Nämä sarjan kolme osaa ovat olleet tasavahvoja, ja sarja näyttää saaneen uskollisia faneja myös omasta lähipiiristä. Olen myös lukenut Frantzilta yhden lastenkirjan ja yhden ei-dekkarin, ja osan näistä ruotsiksi, joten alan itsekin olla jo melko etabloitunut fani.

Mesenaateista ja rahan ruinaajista

Teos: Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämäntarina. (Siltala, 2018)

Juuri nyt ei Aleksis Kivi ole kirjallisten intressieni ykkössijalla, mutta tartuin Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torniin sen paljon kehutun kielenkäytön vuoksi. Keskisarja on myös julkinen esiintyjä, joka on kunnostautunut muun muassa kännisistä teeveekohautuksistaan, ja kirjaa aloittaessa minun oli vaikea päästä eroon hänen julkisuuskuvastaan. Kuitenkin miehen tuotantoon kannattaa tutustua, jotta osaisi paremmin suhtautua hänen esiintymisiinsä.

Aleksis Kiven elämäntarinan pääkohdat ovat varmasti suurimmalle osalle yhtenäiskulttuurin kasvateista tuttuja; varmasti monet ainakin muistavat hänen känniretkensä, asumisen Charlotta-nimisen vanhemman neitimesenaatin luona ja joutumisen Lapinlahden mielisairaalaan. Arviossani ei ole olennaista kerrata näitä elämäkerrallisia faktoja, vaan pohtia kirjan tyyliä ja vaikutusta.

Historiantutkijan tuotoksena teos on napakka, kaunokirjallinen ja eläväinen. Pääpiste on ehkä enemmän Kiven lähipiirissä kuin Kivessä itsessään. Kuvamateriaali kirjassa on runsasta, ja huolella valikoitua, sen kautta pystyy hyvin heittäytymään varsinkin 1800-luvun elinoloihin. Keskisarja kiinnittää paljon huomiota tuon ajan elämän realiteetteihin, säätyjakoon ja kansan ja herrasväen väliseen kuiluun.

Kirjassa puhutaan monista historiallisista ilmiöistä tämän ajan slangilla. Eniten ärsytti Keskisarjan asenne naisasianaisiin ja feministeihin: piikojen ahdistelua hän kommentoi, ettei siitä valittaminen vielä äitynyt ”meetoo-kimitykseksi” – luokattoman tyhmä kommentti, joka melkein sai minut lopettamaan kirjan lukemisen tykkänään. Kiven pahimpien kriitikoiden toimintaa hän käsittelee vihapuheena, ja 1800-luvun miesten homososiaalisuutta hän sivuaa queer-ajattelun kautta, tosin hieman pilkallisesti. Ilmeisesti Kiven lähipiirissä oli monia kaappihomoja, mutta Kiveä itseään syytettiin enemmän onanian synnistä ja ilotaloista tarttuneesta tippurista.

Spekulointi Aleksisin ja Charlottan suhteesta ei ole suinkaan tämän teoksen omaperäinen löydös, mutta Keskisarja päätyy toteamaan, että Charlotta oli luultavasti tuon vuosisadan paras mesenaatti. Ylipäänsä Kiven asema pönkittyi avokätisten tukijoiden ansiosta, ja hän pystyi elämään aikuisikänsä kokonaan fyysistä työtä vältellen toisin kuin monet kirjailijan urasta haaveilevat ikätoverinsa. ”Nälkätaiteilija”-myytti siis on feikki, eikä Kivi kärsinyt merkittävästä nälästä edes talvena 1867, jolloin moni jopa Siuntion suht varakkaassa maalaiskylässä kuoli, ehkä enemmän kulkutauteihin kuin silkkaan nälkään.

Kirjassa näkyy huolellinen taustatyö, mutta Keskisarja ei puuduta lukijaansa tieteellisellä jargonilla. Itseäni eniten puhutteli kirjassa sen sosiaalihistoria, sillä Aleksisin elinolojen kautta piirtyy laajempi panoraama arjesta Helsingissä ja Uudenmaan maaseudulla. Maaseudun ja kaupungin elinolojen välinen ero on kiinnostavalla tavalla esillä, ja kirjassa tutkiskellaan myös suomenruotsalaisen ja suomenkielisen väestön välisiä jännitteitä. Siuntio ja Nurmijärvi olivat hyvin erilaisia pitäjiä, mutta myös Siuntiossa ruotsinkielinen rahvas osasi tehdä ”plöröä” ja mellastaa kännissä.

Houruinhoidosta teos kertoo riipivästi, ja Keskisarja avaa hyvin tuon ajan hoidon realiteetteja. Kivi oli hoitopolkunsa alussa Unioninkadun Klinikalla kuukauden, missä olot olivat ilmeisen inhimilliset. Tuolta hänet siirrettiin Lapinlahden sairaalaan, jossa väkivaltainen pakkohoito oli jokapäiväistä. Hulluimmat tapaukset lähetettiin loppuelämäksi Seilin saarelle, mutta Kivi vältti tämän kohtalon, koska kuului juuri ja juuri ”herrasväkeen” ja oli tunnettu kirjailija. Tuskin hän kuitenkaan sai Lapinlahdessa lempeämpää hoitoa kuin muut potilaat, tai ainakaan tästä ei ole todisteaineistoa. Suomalainen mielenterveyshoidon historia on karua, ja siitä on yhtä karu lukea tämäntyyppisestä tietokirjasta kuin vaikka viimeaikaisista Seilin saarelle sijoittuvista romaaneista.

Kaiken kaikkiaan teos oli monipuolinen, ja pidin siitä lukuunottamatta noita muutamia kömmähdyksiä. Luulen, että teos saattaa ilahduttaa myös niitä, jotka eivät ole koskaan toipuneet kouluaikojen ”pakko-Kivestä”. Itse en edes muistanut pakkoluennasta koko Saapasnahka-tornia, eli myös metaforan avaaminen sai aikaan huikeita visioita ja mielikuvia.

Böcker till svenska veckan

frantzTeokset:

Eva Frantz: Kahdeksas neito. (S&S, suom. Ulla Lempinen)

Eva Frantz: Hallonbacken. (S&S, 2018)

Ruotsinkielisyyden juhlaviikkoa on vietetty maassamme monilla foorumeilla, ja se saapuu myös blogiini näin viikonlopun kunniaksi. Svenska dagenia en ehtinyt viettää kuin hengessä, mutta olen lueskellut kahta teosta samalta kirjailijalta, toisen suomeksi, toisen ruotsiksi.

Kahdeksas neito on Anna Glad-dekkarisarjan toinen osa, jossa liikutaan länsiuusimaalaisessa pikkukaupungissa meren rannalla. Tunnelmat ovat jouluisat, ja kirjassa valmistellaan kaikkien aikojen Lucia-juhlaa. Paikkakunnalla on ruotsinkielinen kansanopisto Futurica, joka keskittyy taideaineiden opetukseen. Ennen se on ollut kristillinen opisto, ja välissä ongelmanuorten kuntoutuskeskus. Paikan historiaan liittyy paljon salattua ja pelottavaa, ja varsinkin talvisaikaan puitteet ovat karut.

Anna Glad on vasta eronnut, keski-ikää lähestyvä poliisi, jonka tapaa toimia kollegat pitävät kaoottisena ja homssuisena. Hänen edistymisensä uralla on vaakalaudalla, mutta ura häntä vähemmin kiinnostaa. Privaattielämässä hän tapailee kahta miestä, joista toinen on poliisi ja toinen pelastussukeltaja. Paikallinen deitti asuu rikkaidenrannalla, jonka steriileissä lasitaloissa elävät kaikki pyrkyrit, veronkiertäjät ja teinityttöjen vikittelijät.

Tämä teos oli ehkä asteen vähemmän ”cosy crime”-osastoa kuin edeltäjänsä, mutta dekkariosastolla se kuuluu kevyempään, viihteelliseen päähän. Toki kirjan teema, teinityttöjen hyväksikäyttö ennen ja nyt, oli painava, mutta poliisien yksityiselämä vei juonesta suuren osan. Kielellisesti se on niin helppoa tekstiä, että sen luultavasti voi lukea ruotsiksi vähemmälläkin kielitaidolla. Teos sopii erinomaisesti tähän vuodenaikaan ja joulun odotukseen, eikä vedä lukijaa liian synkkiin vesiin, vaikka meren avannot kutsuvat moneen otteeseen.

Pidin tästä siksi, että kävin juuri ruotsinkielisellä kansanopistolla tuossa maan osassa, ja kuvittelin kirjaa pitkälti sen kokemuksen pohjalta. Uskoisin, että tämä sarja aukeaa paremmin, jos sen lukemisen aloittaa alusta.

frantz IIFrantzin toinen teos, Hallonbacken, on lastenkirja, joka sijoittuu myös Uudellemaalle 1920-luvulla. Siinä tuberkuloosia sairastava helsinkiläinen Stina-tyttö joutuu tuberkuloosiparantolaan maalle. Hallonbacken on  sadunkaltainen, pelottava instituutio, jossa aikuiset ja lapset, rikkaat ja köyhät, ottavat mittaa toisistaan. Stina on köyhän perheen kasvatti, joka on päässyt hoitoon ilmaiseksi koekaniiniksi, ja hänellä on vahva sosiaalinen omatunto. Parantolassa käy myös rikkaita mamselleja, jotka eivät edes ole keuhkotautisia, mutta hoitojen ottaminen on tuohon aikaan jonkunlainen statussymboli.

Teos on suunnattu alakouluikäisille, ja on sekoitus satua ja kauhua. Hoitajilla on erikoisia nimiä, kuten Emerentia ja Petronella, ja sairaalan käytävien salamyhkäisyys tulee iholle. Miksi köyhät lapset eristetään muista potilaista, ja miksi sairaalaan tuodaan sydänsairas Esmeralda, vaikka sairaala on tarkoitettu keuhkopotilaille? Miksi tohtori Hagmanin rouva on mukana tutkimuksissa, vaikka ei olekaan sairaalan henkilökuntaa? Ja mitä he ovatkaan valmiita tekemään lääketieteen edistyksen vuoksi?

Tunnelma kirjassa on kuin 20-luvun lastenkirjoissa, mutta tapahtumissa on julmuutta, jota ei ehkä tuon ajan teoksista löydy. Pidin tavallisen helsinkiläisen elämänmenon kuvauksesta, mutta sairaalan tapahtumien suhteen juoni oli aika mustavalkoinen. Tosin en osaa lukea tätä Stinan ikätoverin eli kahdeksanvuotiaan näkökulmasta, enkä arvioida kauhun sopivuutta tämän päivän lapsen lukijan perspektiivistä. Kielen ja kulttuurin kuvaston puolesta lukija pääsee ainakin aikamatkalle kauteen, jolloin kunnon lapset puettiin mamelukkeihin.

Vuosi 1918 on myös läsnä, mainintana lasten isästä, joka ei koskaan palannut Tampereen taisteluista. Kuuden lapsen yksinhuoltajaperheessä on tarvetta seurakunnan ruokapaketeille. Tämän päivän lapsia kirja opettaa jo paljon yhteiskunnallisista oloista ja tautien tarttuvuudesta ahtaissa hellahuoneissa. Jos lapsesi pitää Anni Swanista, hän luultavasti pitää myös Eva Frantzista.

Tämän kirjan luin sujuvasti ruotsiksi, mutta toivon siitä käännöstä pian. Ruotsinkielisten kirjojen lukemiseni on ollut pitkään jäissä, mutta onnistun edelleen lukemaan yhden tai kaksi teosta toisella kotimaisella vuodessa. Viime aikoina olen lukenut vain suomenruotsalaista kirjallisuutta ruotsiksi, solidaarisuussyistä. Frantzin kieli on sujuvaa yleisruotsia, ei vaikeaa murretta, kuten monissa pohjalaisteoksissa on ollut.

Porukkaa ei jätetä

imageJarmo Ihalaisen uusin romaani Mitä miehen pitää (Atena, 2016) vei minut kirjallisille sokkotreffeille, sillä lähestyin teosta tietämättä tekijästä, romaanista tai sen muista arvioista mitään. Luin sen yhdeltä istumalta, ilolla ja nautiskellen.

Takaliepeessä luvattiin huutolaisuutta ja nettideittailua – kahta äärimaailmaa, joiden välistä yhteyttä ei arkijärjellä havaitse. Romaanin kahden miehen tilanteista minua houkutteli enemmän tämän päivän luokanopettaja-Mikan tilanne, sillä olen lukenut enemmän perinteisen työväenluokkaisen maskuliinisuuden kuvauksia kuin kertomusta tämän päivän aivotyöläismiehen kulttuurisista paineista.

Teoksessa kohtaavat teini-ikäinen Mika ja hänen isoisänsä Kelpo isoisän 80-vuotispäivänä. Isoisä ei anna tyttärenpojalleen pitkää litaniaa elämänohjeita, vaan vain yhden tärkeän: ”porukkaa ei jätetä”. Tämän hän on oppinut muurarimestari Alpolta kisälliaikanaan nuorena miehenä. Huutolaispojalle kisälliksi pääsy on ollut hyppy kohti ihmisarvoa. Isoisän sosiaalinen nousu on ollut vaatimatonta, mutta omassa mittakaavassaan merkittävää, kun taas Mikaa pidetään suvussa alisuoriutujana. Kahden miehen tilanteet ovat asetelmiltaan päinvastaiset uran, työnteon ja menestyksen suhteen, mutta yksityiselämässä on yhtymäkohtia suhteessa naisiin ja lapsiin. Kelpon omin käsin rakentama omakotitalo Lohijoella (kuvitteellinen pikkukaupunki Etelä-Suomessa) on sukupolvien kohtaamispaikka. Mika jopa vie helsinkiläisen alakoululuokkansa Lohijoen tehdasmaisemiin kertoakseen heille huutolaisuudesta.

Huutolaisuuden käsittely on rehellisen juurevaa, koskettavaa, todennäköistä. Kaikki isännät eivät kohtele huutolaislapsia julmasti, ja kunnan köyhäinhoidon asiamies käy säännöllisesti tarkastusvisiitillä. Tietoisuus työväen oikeuksista on kasvamassa, ja virkamiehilläkin on erilaisia seuloja. Virkaintoinen kunnanisä siirtää Kelpon ankarasta perheestä lempeämpään, mutta siellä alakuloon taipuvainen isäntä kuolee. Isäntiä on jyrkän uskonnollisia simputtajia, eläimiin sekaantuvia pervoja ja kattoon räkiviä vetelyksiä. Pidin siitä, että huutolaisuudesta pyrittiin antamaan monisyinen kuvaus.

Tämän päivän eroperheiden lapset eivät ole vanhempiensa hylkäämiä, mutta kouluelämässä Mika joutuu jatkuvasti tekemisiin laiminlyöntien ja henkisen poissaolon teemojen kanssa. Koulu tekee lastensuojeluilmoituksia liukuhihnalta varmuuden vuoksi, ja luokilta lähtee tasaiseen tahtiin oppilaita sijoitukseen. Mika itsekin kamppailee huoltajuudesta ailahtelevan ex-vaimonsa kanssa, ja huoltaa välillä myös siskonsa huumeongelmaista teinipoikaa Lauria. Moderni huutolaisuus esiintyykin jonain muuna kuin katon puutteena pään päällä.

Muurarin työn kuvauksista ja yleisestä työväenluokan mentaliteetista löysin jopa ripauksen Kalle Päätaloa, tiivistetyssä muodossa ja kunnioittavassa hengessä. Pihan perällä käyntejä ja seksuaalisuutta kuvataan ainakin yhtä suorapuheisesti ja humoristisesti. Postmodernien tietotyöläismiesten ruumiillisuus ja suhde naisiin on kompleksisempaa ja riittämättömyyden tunne tavallista. Karl Ove Knausgård on ehkä päässyt lähimmäksi tämän päivän pohjoiseurooppalaisen miehen sielunelämän mikroskooppista tutkiskelua; itse olen iloinen, etteivät suomalaiset kirjailijat ole yrittäneet imitoida Knasua. Opettaja-Mika kaikessa tavallisuudessaan jäi kuitenkin kehityskelpoiseksi hahmoksi, jolta tässä kuvatun etsikkoajan jälkeen voisi odottaa erikoisiakin käänteitä.

Tunnen huonosti Uudenmaan historiaa ja historiallisia puheenparsia. Eteläisestä Suomesta kertovissa teoksissa usein hämää puheen kirjakielisyys tai tietynlainen kliinisyys. Stadin slangi on maalta tulleille uusmaalaisille uusi ilmiö, mutta päähenkilöt eivät tässä leimallisesti puhu mitään murretta. Sekin on kirjailijan legitiimi valinta – ei kaikkien historiallisten romaanien tarvitse olla murrepuheen kyllästämiä. Se tosin oli ainoa asia, joka jäi teoksessa askarruttamaan – lohijokelaisten paikallinen identiteetti jäi jokseenkin valjuksi, samoin Kelpon synnyinseudun, jota ei tarkoin paikanneta minnekään. Kuvittelin Lohijoen Keravaksi tai Riihimäeksi, joiden historioita en todellakaan tunne ja joiden ihmisistä on medioissa jääneet mieleen vain muutamat sketsihahmot. Tässä paikallishistoriaa lähestytään vakavasti, mutta toivo siitä, että tulevat polvet siitä innostuvat, jää hauraaksi. Ja tämän päivän Espoon ja Kallion välimatka on teoksen universumin välimatkoista vielä pidempi kuin historiallinen matka Helsingistä Lohijoelle.

Kartanogotiikan musta helmi

vainolaPäivi Alasalmi on  ollut jo pitkään luottokirjailijani, johon olen nojannut varsinkin silloin, kun ulkoinen hämärä on jokseenkin peilannut sisäistä mielentilaani. Alasalmen feminististä, itse/ironista kauhua luen usein sielullisessa puutostilassa, samantyyppisellä intensiteetillä kuin joskus ahmin noitapillejä tai turkinpippureita.

Vainola (Gummerus, 1996) on Alasalmen neljäs romaani, joka näyttää edelleen saavan innokkaita arvioita kirjablogien maailmassa. Kutsuisin sitä feministisen kauhun moderniksi klassikoksi ja myös omanlaisekseen fanifiktioksi, sillä se pohjautuu pitkälti Jean Rhysin Siintää Sargassomeri-romaanin uudelleentulkintaan. Lukuisat Rhys-viittaukset saivat polveni helliksi, sillä Rhys oli myös minun lempikirjailijani 2000-luvun alkupuolella. Postkoloniaalia, Karibianmerelle sijoittuvaa Brontë-uudelleentulkintaa enemmän pidin tuolloin hänen Pariisi-romaaneistaan, joissa päähenkilöt olivat vetelehtiviä, masentuneita mutta pirun älykkäitä feminismin esitaistelijoita. Tässä teoksessa päähenkilö Laura Auer tekee väitöskirjaa Rhysin Siintää Sargassomerestä, ja tietysti teos alkaa elää uutta, kauhistuttavaa elämäänsä Vainolan kartanossa.

Jäin miettimään erityisesti teoksen ajankuvaa. Tässä ymmärtääkseni eletään 90-luvun syvimpiä lamavuosia, ja Alasalmi sijoittaa kertomuksen eristyneeseen uusimaalaiseen kartanoon, jonka isäntä ei edes suostu tilaamaan vaimolleen päivälehteä. Pariskunnan ikäero on nelisenkymmentä vuotta, mutta yläluokan arroganssillaan Lauri Vainola on onnistunut tekemään nuoren, kosmopoliitin Lauran kanssa hyvän edustusvaimodiilin. Laura Auer ei ole diplomaattien lapsena asunut Suomessa kuin lyhyitä jaksoja ja on kulttuurisesti ”toinen”, vaikka puhuukin äidinkieltään kirjakielisen pedantisti. Hän ei kuitenkaan ymmärrä mitään nykykulttuurista eikä yhteiskunnan paineista. Massatyöttömyys ei kolkuttele Vainolan ovia. Palveluskunta on isännälleen uskollista ja vaitonaista väkeä. Myös ympäröivä yhteisö vaikenee kartanon aiemmista vaiheista.

Vainolassa käärmeet, lepakot, hämähäkit ja ikkunoihin lentävät naakat luovat viikonloppujen ikävystyttäviin edustustilaisuuksiin ylimääräistä tunnelmaa. Torneista ja ullakolta löytyy salaperäisen naisen jäämistö, naisen, jonka olemassaolosta Lauri vaikenee. Tornin seinään on kirjoitettu Uuno Kailaan ”Talo”-runon kalmaa aavistelevat säkeet. Läheisessä ikimetsässä on salaperäinen täytetty kuoppa, jossa aiemmin on selkeästi asunut joku tai joitakuita. Isännän hevosista yksi on ”tappokone”, joka vaistonvaraisesti vihaa miehiä ja kostaa näille aiemmin kokemansa vääryydet.

Kauheuksista huolimatta kartanon keittiön ruoka maistuu, ja herättää lukijassakin kateudensekaista nälkää. Isännän erikoisen riistan keräilyharrastus ei pahemmin houkuttele (hänellä on pakastimessa krokotiilia, apinaa, kengurua, valasta ja muita uhanalaisia ”herkkuja”), mutta Alasalmi osaa hehkuttaa täydellisillä illallismenyillään. Ylipäänsä teoksen estetiikan ytimessä on barokkimainen runsaus.

Juoni avautuu loppuvaiheessa hätäisesti alkuosan hitaan kypsyttelyn jälkeen. Kauhujen avioliittoa Suomen kamaralla jatkuu vain 23 päivää; ennen tätä vastavihitty pariskunta on ehtinyt tutustua toisiinsa lemmenlomalla Venetsiassa. Eroottisesta näkökulmasta teos keskittyy rahan ja vallan vääristymiin, nöyryyttämiseen ja ”koirakouluun”. Pidin tästä piilevästä sadomasokismin kuvauksesta kuitenkin paljon enemmän kuin vaikka E.L. Jamesin Fifty Shades of Grey-trilogiasta, jonka jätin kesken jo ensimmäisen 50 sivun aikana. Feminismikin oli hienosti juonen sisään punottua, ei päälleliimattua eikä yliampuvaa.

Ilmiselvien kauhun ystävien lisäksi teos varmasti ilahduttaa kaikkia brittikirjallisuuden ja postkoloniaalin fiktion ystäviä. Intertekstuaalisuus on teoksessa runsasta, mutta ei liian oppinutta. Laura Auerin väitöskirjan kirjoittamisen tapa herätti ainakin minussa hersyvää naurua.

Alasalmen muissakin teoksissa on esiintynyt taloihin ja rakennuksiin liittyvää hifistelyä, fetisismiä ja kauhua. Kuitenkin kaikki kirjat ovat olleet ilahduttavan erilaisia. Jäänkin odottamaan hänen viimeisimpiä romaanejaan, Joenjoen laulua (2013) ja Pajulinnun huutoa (2015), jotka sijoittuvat 1500-luvun saamelaiskylään.

Hovineiti ja syytinkimuori

SophieOn aina virkistävää löytää kirjailijoita, jotka ajautuvat kirjoittamaan itselleen vieraassa genressä. Mikaela Strömberg löysi historiallisen romaanin vietettyään aikaa Pietarin Suomi-talon residenssissä ja muisteltuaan lapsuuden maisemiensa legendaa, Lapinjärven Sophie von Behseä (1828-1886). Sophien tarina vei kirjailijan mennessään ja tuloksena syntyi monisyinen portretti naisesta, joka kulki omia polkujaan Pietarin hovin kupeesta Lapinjärvelle, itäisen Uudenmaan synkkiin metsiin. Sophie. (Schildts&Söderströms, 2015) onkin romaani, jossa pisteen paikka on merkittävä.

Minulle mikä tahansa teos, joka käsittelee Pietaria 1800-luvulla, on aina lukemisen arvoinen, ja tämä romaani on hyvin lähellä omia historiallisia intressejäni, olenhan kiinnostunut tsaarinaikaisen Pietarin suomalaisista ammattilaisista. Sophien tarina alkaa Pietarin saksalais-pohjoismaisten porvarien kortteleista, jossa nuori nainen elää suojeltua elämää. Näissä piireissä tyttöjen koulunkäynti on itsestäänselvyys jo 1840-luvulla, ja Sophie siskoineen pääsee opiskelemaan Smolnan kunnianarvoiseen akatemiaan. Nuorten neitien katselmuksessa Sophie valitaan hovineidin ylevään tehtävään, mikä on kunniaksi pappisperheelle. Vastaavaa iloa hänen vanhempansa eivät koe joutuessaan ottamaan sukunimeensä von-etuliitteen tsaarin huomionosoituksena – saksalaiset kokevat venäläisten aatelisnimitykset noloina, sillä ne eivät perustu suvun perimään, vaan kuka tahansa voi tulla aateloiduksi. Korkeammalla tasolla Pietarin maahanmuuttajaporvarien kulttuuri keskittyy pinnallisella tavalla vaalimaan ”kunnia-asioita, joista kukaan ei piitannut vähääkään.”

Sophien kohtalo on kivikkoinen, sillä hän joutuu puoliksi järjestettyyn avioliittoon tahrattuaan maineensa salasuhteessa tsarevits Aleksanterin kanssa. Raskausepäilys osoittautuu vääräksi, mutta siitä huolimatta Sophien kohtalo kaupungin seurapiireissä on sinetöity. Hollantilainen sulhanen ei välitä morsiamensa neitsyyden menetyksestä, sillä synnillinen Pietari on korruptoinut hänetkin. Avioliitto alkaa miehen pitkillä poissaoloilla, joiden aikana raskaana oleva vaimo masentuu homeisessa kellariasunnossa. Koska Pietari ei tarjoa kasvavalle perheelle tarvittavaa elintasoa, jalokivikauppias Engbertus Jansen päättää vuokrata kartanon Suomesta ja alkaa maanviljelijäksi. Maata viljellään Pernajalla ja Lapinjärvellä, ja pian Sophie huomaa joutuvansa vastuuseen kaikesta tilanhoitoon liittyvästä. Jansen alkoholisoituu ja sairastuu kuppaan, ja hän myös kunnostautuu kyläyhteisössä auttamattomana riitapukarina, jonka edesottamuksia ruoditaan joka vuosi syys- ja talvikäräjillä.

Kiinnostavinta perhedraamassa olikin tuon ajan oikeuskäytäntöjen esittely. Sophien ja Jansenin torainen liitto saa niin paljon huomiota osakseen, että kirkko kutsuu pariskunnan kahdesti sopimaan välejään, ensin paikalliseen rovastilaan ja myöhemmin Porvoon tuomiokapituliin asti. Kehotus sopuisaan yhteiselämään on vakava moite, jota ainakin Sophie häpeää, vaikka tahtoisikin hulttiomiehestään eroon. Aviomiehen joutuminen vaimonsa holhoukseen ja sitä seurannut virallinen ero kuulostavat poikkeuksisilta järjestelyiltä tuon ajan yhteiskunnassa varsinkin, kun toinen osapuoli oli pappissäätyä.

Vastaavasti käräjillä riidellään palvelijoiden ja syytinkiläisten työsuhteista ja huoltosopimuksista. Jossain vaiheessa Sophie muuttaa lapsineen kahden eksentrisen syytinkimamsellin tupaan, sillä vanhoilla neideillä on sivistystä opettaa viittä tytärtä, joiden koulutukseen ei muuten ole mahdollisuutta. Strömberg tutkii ansiokkaasti palveluskunnan ja vähävaraisten syytinkiläisten (eli kunnan elättien) toimijuutta ja myös vastavuoroisia riippuvuussuhteita. Elämäkerralliseksi romaaniksi teos onkin erikoisen yhteisöllinen.

Strömberg taitaa 1800-luvun sivistyneistön monikielisyyden ja korukielen, mutta samalla onnistuu puhumaan naisen elämän kriiseistä ihmeellisen suoraan. Sophien vanhempien käytännöllisyys ja henkinen joustavuus tilanteessa, jossa papin tytär jää kiinni suuresta rajojen rikkomisesta, tuntuu poikkeukselliselta. Uskonnollinen ekumeenisuus tuntuu myös olevan muotia noissa piireissä, rukoillaanhan luterilaisen papin kotialttarilla ikonien keskellä. Sophien päädyttyä elämään elämäänsä metsävaltakunnassaan vanhemmat toimittavat hänelle englantilaisia lastenvaunuja ja italialaisia käsinukkeja lasten viihdytykseksi.

Kaikkitietävä kertoja kulkee Sophien rinnalla ottaen kuitenkin vaaksan verran etäisyyttä pariskunnan pahimmista ylilyönneistä. Tarinassa ei ole selkeitä pahiksia eikä hyviksiä, vaan myös Sophien osallisuus perhedraaman kärjistymiseen osoitetaan selkeästi. Hänen mielensä järkkyy pahasti neljännen lapsen kuoltua, ja hän on taipuvainen silmittömiin raivokohtauksiin. Keski-ikäisen ja vanhenevan Sophien uusi elämän merkityksen etsintä peltotöistä ja epävirallisen kätilön hommista nousevat tarinassa valoisimmiksi episodeiksi. Sophie kasvaa ihmisenä ja oppii ymmärtämään itselleen vieraan kansan tapoja ja kieltä. Nautinnollisimpia kohtauksia käydään naurispellolla ja perunan kylvössä, johon osallistuvat myös kartanon armon tyttäret.

Romaanissa hienointa ovat kieli ja kerronta, sillä kertojan ääni nostaa kurjia ja dramaattisiakin käänteitä sisältäneen elämäntarinan ulos perinteisestä sukudraamasta ja kalustetuista huoneista. Sophie ei ole pelkästään äiti, vaimo ja tytär, vaan itsenäinen toimija, jolla on myös omat heikkoutensa. Teosta voisi lukea myös saagana hyvin integroituneesta maahanmuuttajanaisesta, jos sallitte anakronismin.

Teosta suosittelen erityisesti niille, jotka karttavat historiallisia romaaneja, sillä Sophie. ei luennoi, opeta eikä yritä hurmata lukijaa liiallisella oppineisuudellaan. Yhtään tylsää hetkeä tai turhaa kohtausta en romaanista löytynyt. Teos on kuin hyvin kätketty viimeinen sukukalleus, josta sen haltija pitää kiinni viimeisin voimin – vaikka Sophie kokee vanhana naisena olevansa lähellä syytinkimuorin asemaa, ei kukaan voi viedä häneltä tärkeintä aarrettaan, rikkaasti elettyä elämää.

Monokulttuurin viimeiset kertomukset

UmayyaJes! Sain käsiini Umayya Abu-Hannan uusimman muistelmateoksen Alienin silmin – Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana (Siltala, 2014). Kaikkia Umayyan teoksia en olekaan lukenut, en ainakaan toiseksi viimeistä Multikultia, joka on saanut aikaan suurta pahennusta persu- ja hommafoorumilaisten porukoissa. Viimeksi luin suurta tuohtumusta Umayyan lausunnoista liittyen pääkaupunkiseudun asumiseen ja taannoiseen HS:n artikkeliin (12.1), jossa kerrottiin isojen maahanmuuttajaperheiden asumistarpeista pääkaupunkiseudulla. Umayyaa pidettiin kommenttiosiossa maamme monikulttuuristumismädätyksen alkuna ja juurena.

Asumisen ja kaupunkisuunnittelun ekspertiksi Umayya selvästi profiloituukin tämän teoksen kautta. Hänen pitkä kokemuksensa Helsingin kaupunginvaltuustossa ja kiinteistölautakunnan jäsenenä kertoo tarinaa konkreettisen poliittisen vaikuttamisen kentiltä. Samoin Umayya kertoo paljon omista asumiskokemuksistaan, jotka kieltämättä Koivukylää lukuunottamatta kuulostavat elitistisiltä. Umayya ei ota kantaa isojen ”superasuntojen” tai hartaiden muslimien asumistarpeiden kunnioittamisesta, mutta tuo esiin omakohtaisia kokemuksiaan asumisesta taloyhtiöissä, joissa mitään ei sallita, ei edes pihatulppaaneja eikä persoonallisia ovikylttejä. Koen sympatiaa hänen kanssaan erityisesti kohdissa, joissa hän ilmaisee asumistarpeikseen kaasuhellan, kylpyammeen ja turkoosinvärisen keittiön lattian. Tämäkin on moninaisuutta – pieniä asioita, jotka saattavat silti merkitä arjessa paljon.

Abu-Hanna tunnetaan kärkevistä kommenteistaan suhteessa Suomen takapajuisuuteen, ja monet vetävät niistä herneen nenään. Itse koen, että jos ihminen on asunut jossain maassa 30 pitkää vuotta, on kansalainen ja aktiivinen poliittinen toimija, silloin hänellä on oikeus kritisoida yhteiskunnan epäkohtia siinä missä kuka tahansa täällä syntynyt. Isoimmat pyyhkeet hän antaa isojen kaupunkien monikulttuurisuuskeskuksille, joiden johdossa ja vakituisissa työpaikoissa on aina kantasuomalaiset:

”Kaupunki ei ole monikulttuurinen, kun valtaväestö ohjailee monikulttuurisuutta kuin päiväkotitoimintaa.”

Syvä huokaus. Näinhän tilanne edelleen on, valitettavasti. Päiväkotifiilistä ei voi välttää, elleivät maahanmuuttajat itse pääse keskustensa palkallisiksi johtajiksi. Itse olen ainakin lopettanut käymisen keskuksissa, joissa kantasuomalaiset saavat palkkaa ja maahanmuuttajia työllistetään erilaisiin kokeiluihin 9 e päivärahalla.

Abu-Hanna itse kulki pitkän tien kansatieteen ja aasialaisten kielten opiskelijasta media-alan moniosaajaksi, ja koulutukseen ja opetukseen liittyvät muistot ovat myös kuvaavia. Hänelle suositeltiin pitkään pelkästään äidinkielensä arabian opintoja, vaikka hän ei ollut kiinnostunut arabian opetuksesta tuleville rauhanturvaajille ja kriisialueen työntekijöille. Media-alan koulutuksesta ja myöhemmästä urasta ammattikorkeakoulun opettajana hänellä on positiivisempaa kerrottavaa kuin perinteisistä yliopisto-opinnoista. Taistelu työpaikoista ei ollut ruusuilla tanssimista ja väliin mahtui pitkiä työttömyysvuosia. Kuitenkin hän sai Suomessa asuessaan toimia monilla keskeisillä näköalapaikoilla, politiikassa, medioissa, koulutuksessa ja taiteissa. Kokisin, että hänen roolinsa maahanmuuttajataustaisten nuorten tsemppaajana on ollut merkittävin. Teoksessa onkin monia merkittäviä kohtaamisia nuorten kanssa, jotka ovat päässeet pitkälle, tunnetuimpana heistä ehkä (ei enää niin nuori) Arman Alizad.

Vaikka muistelmien suurin anti on poliittisessa toiminnassa ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden pohdinnassa, Abu-Hanna jättää paljon tilaa yksityiselämän pienille iloille ja ystävyyksille. Kirjaa voi lukea myös 60-luvulla syntyneiden sukupolvimuistelmana, sillä tässä analysoidaan Kauko Röyhkän, Tuomari Nurmion, Liisa Akimoffin ja muiden artistien merkitys ja bailataan hullun lailla Gay Gambrinissa. Hullut naiset löytävät Guerrilla Girlsit ja liimailevat vastaavia Lahna-taideteoksiaan kaupunkitiloihin öiseen aikaan. Taloja vallataan ja luksusaamiaisia nautitaan Seurahuoneella, vielä siinä vaiheessa, kun kukaan ei tiennyt niiden halvasta hinnasta. Elämäniloisimmat havainnot liittyvät tässä taiteisiin ja muotiin, esimerkiksi ”arabitaustaisen” naisen oikeuteen käyttää syvään uurrettuja kaula-aukkoja. Yleinen kommentti, jonka hän sai nuorempana liikkuessaan Helsingin yöelämässä, oli: ”eikö sinun kulttuurisi/uskontosi kiellä tätä?”

Itkin ja nauroin ääneen monessa kohdassa. Käsittämättömimmät naurut tuli 80-luvun HIV-hysteriasta, työpaikkahaastatteluista ja erilaisten ammattilaisten suhtautumisesta maahanmuuttajien automaattisesti kantamiin viruksiin. Esimerkiksi hakiessaan Stockmannin vaatemyyjän työtä Abu-Hannalle tarjottiin vähemmän näkyvää vihannesten hyllyttäjän hommaa, sillä edellytyksellä, että hän käy hepatiittitesteissä. Jouduttuaan vuosikausia todistamaan HIV-negatiivisuuttaan eri tiskeillä hän lopulta pääsi valistamaan poliitikkokollegoitaan kondomikasvatuksessa.

Teoksen rakenne on paikoitellen kovin fragmentaarinen. Ajallisen lineaarisuuden puute ei haittaa, mutta välillä viittaukset erinäisiin asumisratkaisuihin ja lukuisiin av(i)oeroihin tuntuivat hätäisiltä. Kirjassa on myös paljon julkkisjuoruja, esim. voimme jäädä pohtimaan sitä, miksi kohujuristi Heikki Lampela kävi takavuosina gaalatilaisuuksissa ase taskussaan. On makuasia, lämpeneekö tällaisille anekdooteille – minua ne naurattivat, mutta jonkun muun mielestä teoksessa saattaa olla liikaa henkilöitä.

Kokonaisuutena Alienin silmin on merkittävä virstanpaalu yhteiskunnallisena muistelmana, jota taatusti käytetään tulevaisuudessa myös tutkimusmateriaalina. Suosittelen teosta en pelkästään meille, joilla on julkinen kukkiksen, mokuttajan, suvakin tai anarkomarkon maine, vaan myös esimerkiksi kaupunkisuunnittelusta tai tulevaisuudentutkimuksesta kiinnostuneille. Eritoten teos sopii niille, jotka pohtivat vaihtoehtoisia menneisyyksiä ja tulevaisuuksia ja jotka ovat tietoisia homogeenisen kansallisen tarinankerronnan vaaroista.

 

Kuperkeikkatehtaan kummitukset

Rakenus_31flt_6682

Christian Rönnbackan uutuusdekkari Rakennus 31 (Bazar, 2014) säikäyttää jo karulla kansikuvallaan. Kuten moniin parhaisiin tarinoihin, myös tähän dekkariin liittyy omakohtainen kokemus: kirjailija vietiin hylättyyn Nikkilän mielisairaalaan tutustumiskäynnille, jonka aikana sairaalan kertomattomat tarinat alkoivat kutsua häntä. Jo pelkästään kulkemalla karujen rakennusten väliä fiktiiviset ihmiskohtalot pyysivät tulla kerrotuiksi. Rönnbacka kertoi teoksensa luomisprosessista viime torstaina Tampereella Näin on kirjat-tapahtumassa. Kirjan kirjoittaminen oli häneltä tietoinen riskinotto, tosin ymmärtääkseni hän ei ole käyttänyt materiaalina mitään olemassaolevia arkistoja, vaan ympäristöä lukuunottamatta hahmot ovat puhtaasti hänen päänsä sisäisiään. Riskinotto liittyy kai yleiseen keskusteluun mielenterveyden palveluista ja niiden alasajosta – herkällä ja mahdollisesti tulenaralla alueella siis kuljetaan ihan yhteiskunnallisesti.

Antti Hautalehto on pohjalainen komisario vieraalla maalla itäisellä Uudellamaalla – sipoolaisilla ja porvoolaisilla kollegoilla on paljon vitsailtavaa miehen puukkojunkkaritaustasta. Kuten kunnon dekkarihahmon kuuluu, myös Antti on eronnut, uudella kierroksella ja vain lievästi viinaanmenevä. Machoidentiteetille vitsaillaan, mutta machoudesta ei pystytä Anttia puhtaaksi pesemään. Rönnbacka on saanut jo mainetta uutena dekkarimaailman äijäkirjailijana, mutta jo haastattelussa hän pyrki korjaamaan äijämyyttejä. Teokset ovat kuulemma saaneet kiitosta myös naislukijoilta. Hyvä niin, ja miksi nainen ei voisi nauttia perinteisestä äijäkirjasta? Vai olisiko helpompaa, jos lopetettaisiin kirjallisuuden stereotyyppinen sukupuolittaminen kokonaan?

Tämä teos on läpikotaisin toiminnallinen, ja psykologinen jännitys rakentuu enemmän paikkojen kuvaamisen ja rikosten teknisen ratkaisun kuin syvällisten luonneanalyysien kautta. Jos tämä tekee teoksesta ”äijämäisen”, olkoon niin. Huomauttaisin tosin, että monissa naisten kirjoittamissa dekkareissa on yhtä paljon toimintaa ja teknistä brassailua kuin Rönnbackalla. Ei tämä teos eroa radikaalisti esimerkiksi Leena Lehtolaisen tuotannosta, vaikka Maria Kallion persoonasta löytyy se pehmeä, naisellinen puoli. Poliisin uran ja poliisilaitoksen keskinäisten suhteiden käsittelyssä Rönnbacka ottaa molemman sukupuolen näkökulmat huomioon. Tulee mieleen, olisiko edes mahdollista kirjoittaa suomalaista nykydekkaria ilman naisnäkökulmaa?

Kauhu tiivistyy, kun Sipoon maastosta alkaa löytyä outoja raatoja, joilla on jotain tekemistä mielisairaalan kanssa, vaikka se onkin ollut tyhjillään jo parisenkymmentä vuotta. Mielisairaala kiehtoo niin poliiseja kuin erilaisia taideharrastajia, mutta kukaan ei näiltä retkiltä palaa entisenään. Kymmenien vuosien takaiset kohtalot kummittelevat hallintorakennus 31:n käytävillä, erityisesti kellarin obduktio- ja ruumishuoneiden nurkilla.

Lisäksi komisario Anttia stalkkaa naisahdistelija, jonka henkilöpalvonta tuntuu erityisen pakkomielteiseltä. Ei tämä ole helppoa toimintasankarillekaan, vaikka hän yrittää peittää vaivaantumisensa kaikin keinoin. Stalkkaaminen on tässä sivujuoni, mutta kiinnostava sellainen. Teos herätti kysymyksiä siitä, kuinka nimettömiin ihailijoihin ylipäänsä pitäisi suhtautua, jos et satu olemaan rocktähti tai formulakuski. Missä kulkee hyväksytyn ihailun ja ahdistavan stalkkaamisen raja? Voiko stalkkerista päästä eroon kotikonstein?

Dekkari oli ammattimaisesti rakennettu, täynnä yllättäviä käänteitä ja hiuksia nostattavaa jännitystä. Ehkä olisin kaivannut tarkempia koordinaatteja sairaalan historiasta, mutta tämäkin on makuasia. Rönnbacka tuo esiin sairaalassa tapahtuneita ylilyöntejä ja virka-aseman törkeitä väärinkäyttöjä, mutta myös henkilökunnan omistautumista työhönsä ja hyvää tahtoa. Teos muistuttaakin ajasta, jolloin mielisairaita pidettiin suljetuilla osastoilla kuukausia tai vuosia, joitain jopa loppuelämän. Kulttuurinen muutos avohoitoon siirtymisessä on ollut suuri, mutta siihenkin liittyy omat sudenkuoppansa.

Extrapointseja antaisin poliisien hurtista huumorista ja Antin riistaan liittyvistä keittotaidoista – vaikka ruoka ei tässä ole aivan yhtä keskeisessä roolissa kuin esim. Outi Pakkasella, kaurispaisti pani veden kielelle.

Teoksesta tuli kaukaisesti mieleen tänne äskettäin arvioimani Jaana Lehtiön Uutta auringon alla-uutuusdekkariin (Myllylahti, 2014), jossa myös seikkaillaan Porvoossa. Jos haluat tutustua näihin seutuihin kirjojen välityksellä, tässä oivallinen kombo. Teokset ovat tunnelmiltaan ja rikoksen käsittelytavoiltaan sopivan erilaisia, joten toiston vaaraa ei ole. Päähenkilöissä oli jotain yhteistä, mutta Antti tuntui kieltämättä machommalta tapaukselta kuin Lehtiön Juha Muhonen.

Sain teoksen Näin on kirjat-tapahtuman lahjapussista, kiitos Kirjavälitykselle ja Bazarille avokätisyydestä. Nimmarilla varustettu teos lähtee eteenpäin, pukinkonttiin ehkä.

Paskantärkeydestä eroon

1064_maatyomiesjakuu555

Paavo Rintala-lukuhaasteeni jatkuu – hänen kirjansa tulevat nyt eteen kaikkialla, sattumalta tai johdatuksen kautta. Tässä viimeisin kohtaaminen:

Väino on tullut perheineen Pohjois-Savon pientilaltaan Majbyn kartanon maille Uudellemaalle torppariksi pakoon köyhyyttä ja kurjuutta. Työkseen Väinö tekee mitä isäntä sattuu tarvitsemaan, mutta enimmäkseen metsähommia ja hevosenhoitoa. Väinöllä on risat hampaat ja reistaileva pumppu, mutta lääkäriin hän ei suostu lähtemään, kun reissuun menisi kokonainen työpäivä. Pihapiirin ukkojen kanssa on tullut takavuosina ryypättyä rankastikin, mutta vanhemmiten Väinö joutuu panemaan ryypyt sordiinolle, kun kunto ei kestä.

Väinön lapset ovat oppineet isomman maailman tavoille. Poika Asko on noussut metallimiehenä ay-aktiiviksi ja käyttää kaiken ylimääräisen aikansa opintopiireihin ja rauhanaktivismiin. Idealistina hän ei edes ryyppää, vaan parantaa suu vaahdossa maailmaa. Tytär Laila on jäänyt Helsingissä työttömäksi ja palannut Majbyhyn piiaksi useammalle hienolle rouvalle. Lailalla on kuitenkin selvät sävelet elämässään ja hänen odotetaan menevän hyviin naimisiin, ei millekään viinaanmenevälle rengille (kun rengit ja piiat alkavat olla uudessa maailmassa vähissä). Perheen iltatähti Martti on joutunut apukouluun, vaikka vanhemmat eivät pidä lastaan heikkolahjaisena. Väinöä valistetaan siitä, että kyseiseen laitokseen joutuvat kaikki kouluja käymättömien ja mustalaisten lapset. Isänä hän on asiasta harmissaan, muttei osaa toimia tilanteen korjaamiseksi.

Väinön perheen tarina on ihailtavan nyansoitunut ottaen huomioon, että se kerrotaan noin 150 sivussa. Mukaan mahtuvat myös kyläyhteisön sekalaiset kohtalot, niin herrojen kuin työläisten. Mehevin hahmo on diplomaatin rouva Elisabet, jonka mies on joutunut virkakierrossa kotikomennolle ja joka on tämän vuoksi ikävystyä kuoliaaksi. Elisabetin vieraantunutta arkea Rintala parjaa tarkkanäköisen lempeästi: naisen tapa paeta suomalaista ikävää sänkyyn kannetun aamukaakaon ja ranskalaisten naistenlehtien parissa tuntuu syntisen dekadentilta. Elämä nousukkaan rasvanahkaisen diplomaatinalun rinnalla ei koostunutkaan Ingresistä ja lakkalikööristä, vaan pariskunta kohtasi ulkomailla enemmän vodkanhuuruista örvellystä. Tyhjyyteensä Elisabet pohtii jopa oman uran aloittamista. Majbyn väki ehdottaa, että rouva perustaisi sikalan, mistä rouva loukkaantuu syvästi. Sen sijaan hän perustaa Helsinkiin taidegallerian, jossa hän pistäytyy aina tarvittaessa taideopiskelijatyttöjen hoitaessa työt nälkäpalkalla.

Vähennettyään ryyppäämisensä minimiin Väinöstä kasvaa kotikutoinen vilosohvi, joka kykenee haastamaan sosialismin riemuvoitosta humaltuneen poikansa rehelliseen keskusteluun ihmisen vapaudesta. Väinö suhtautuu skeptisesti niin poliittisiin ismeihin kuin organisoituun uskontoon. Vuorisaarnaa hän kutsuu ilkikurisesti mäkihöpinäksi. Suomettumista havaitaan ihan pihapiirissä, kun diplomaattipariskunta viihdyttää neuvostoliittolaisia delegaatioitaan koko kylän huviksi. Maailman nälänhätää pohditaan yhdessä päivälehtiä ääneen lukien – tosin Väinön omat muistot nälästä ovat vielä niin akuutteja, että kehitysmaiden ryöstöviljelyyn ei mielikuvitus yllä. ”Synti on syödä enemmän kuin tienaa” on Väinön elämänohje edistyksestä haaveilevalle pojalleen.

Maatyömies ja kuu (Otava, 1983) on tyylikäs, lämminhenkinen romaani pienten ihmisten arjesta, johon ei kuulu yhtään tyhjää päivää. Temaattisesti teoksessa on paljon yhtymäkohtia äskettäin lukemani Kalle Päätalon Mustan lumen talven kanssa, mutta lyhyiden lauseiden mestari Rintala ei turhia jaarittele. Suomalaisen yhteiskunnan suuri rakennemuutos dokumentoidaan tässä tarkasti ja taloudellisesti. Mystiikkaa, elämänfilosofiaa ja runollisia kuvia tarjoillaan juuri sopivasti. Suosittelisin teosta erityisesti nuorille lukijoille, joilla ei ole omakohtaista muistoa ajasta, jolloin kaupoista ei saanut kaikkea ja jotka eivät ole koskaan nähneet eläintä teurastettavan.