Ylistyslaulu ruumiinosille

Tizian_096Joulupukki toi teoksen, johon en olisi ehkä omin avuin törmännyt, Mario Vargas Llosan Äitipuolen ylistyksen (1988). Hyllyssäni on Llosan toinen ”viihteellisempi” teos Julia-täti ja käsikirjoittaja lukemattomana – tämä ilmeisesti pohjautuu Llosan ensimmäisen avioliiton kokemuksiin, jonka julkaisusta suivaantuneena ex-vaimo kirjoitti kostokirjan takaisin. Vargas Llosan poliittisemmista teoksista en vielä tunne yhtään, ja hänen Nobel-voittonsakin olen kevyesti ohittanut – ehkä vuonna 2010 en ehtinyt lukea maailmankirjallisuuden klassikkoja, kun piti vääntää tosissaan draamaa. Vargas Llosan henkilöhistoria ja sekaantuminen Perun politiikkaan markkinatalouden puolustajana vaikuttavat mielenkiintoisilta. Hänen täytyy olla synnyinmaassaan ristiriitainen hahmo, vasemmistointellektuellien suosikki-inhokki. Vanhoja päiviä hän viettääkin toisessa kotimaassaan Espanjassa.

Äitipuolen ylistys kertoo varakkaasta limalaisesta uusioperheestä, jossa isä ja poika himoitsevat kummatkin samaa naista, isän toista vaimoa Lucreciaa. Romaani on rakennettu kuuden maalauksen ympärille, joissa kaikissa kuvataan ruumiillisuutta radikaalisti erilaisista perspektiiveistä. Samoin romaanissa vaihtelevat viattomat, irstaat, pyhät, arkiset, konkreettiset ja abstraktit näkökulmat lihallisuuteen, ruumiillisuuteen  ja aistillisuuteen. Keskiössä on isän, don Rigoberton, äitipuoli Lucrezian ja poika Alfonson halut, joita tutkitaan tavanomaisen moraalin ulkopuolelta. Eroottiseksi romaaniksi teos on ainakin kekseliäs ja moniääninen, tosin siitä on luettavissa muitakin tasoja, uskonnollisia, (perhe)poliittisia, taidekriittisiä.

Minua teoksessa kutkutti eniten Vargas Llosan tapa kuvailla don Rigoberton salaisia peseytymisrituaaleja, sillä tunnen reaalimaailmassa erään henkilön, jolle peseytyminen on melkein yhtä pyhää kuin tälle romaanihenkilölle. Don Rigobertolla on määrätyt päivät eri ruumiinosille, kuten nenälle, korville ja varpaille. Erityisen hartaasti hän suhtautuu myös joka-aamuiseen paskomiseen, jota hän pitää henkilökohtaisena ripittäytymisenä. Kiillottamalla kehoaan hän valmistautuu jokaöiseen hurmioon uuden vaimonsa kanssa, eikä hän tiedä mitään parempaa viihdykettä kuin valmistautuminen lihalliseen yhteyteen. Vaikka don Rigoberto on varakas mies, hän ei tunnu harrastavan rikkaille tyypillisiä asioita, vaan lähinnä eroottisen kirjallisuuden keräilyä ja naimista. Teos onkin erinomainen tutkielma erotomaniasta ja elämän käpertymisestä neljän seinän sisälle yksityiseen maailmaan, jossa ihminen unohtaa kansallisuutensa ja muut poliittiset sidokset. Olisiko tämä kommentaari elämästä autoritäärisessä sotilasvaltiossa, missä julkiset ilot ja mielenilmaisut ovat kiellettyjä?

Romaanin kuvasto ja intertekstuaaliset viitteet ovat enemmän eurooppalaisia kuin latinalaisamerikkalaisia. Tässä luetaan hollantilaisen Johan Huizingan esseitä, nuuhkitaan mätiä omenia Friedrich Schillerin kanssa ja palvotaan Artemista ja Dianaa. Välillä hätkähdän, kun tarina poukkoaa eurooppalaisista dekadenteista eroottisista huuruista takaisin perulaiseen todellisuuteen, jota lähinnä edustaa perheen palvelijatar Justiniana. Justiniana perheen kolmiodraaman todistajana edustaa romaanissa ainoaa ”tolkun ääntä”, joka yrittää tasapainoilla isännän, emännän ja pilalle hemmotellun pojan vaatimusten välillä. Olisin ehkä nauttinut teoksesta enemmän, jos perulaista arkea olisi kuvattu tarkemmin, mutta uskon näin tapahtuvan Vargas Llosan muissa teoksissa.

Positiivinen lukukokemus rohkaisee minua taas vilkaisemaan kirjahyllyni vaatimatonta Latinalaisen Amerikan osastoa,  teoksia, joista en ole saanut luettua suurinta osaa ainakaan loppuun. Borgesin ja Garcia Marquezin kanssa olen viettänyt vain vähän aikaa, Isabel Allenden teokset keräävät pölyä, on siellä jokunen brasilialainenkin nide. Runouttakin löytyy. Mantereista ainoastaan Australasian kirjallisuutta tunnen huonommin kuin Etelä-Amerikan, ja molempien kohdalla tilanne on häpeällinen.

Kuva: Tizian Vecelli: Venus ja urkujensoittaja