Westend-Vuosaari all night long

MuistojenlukijaYoung adult-seikkailuni jatkuvat, ja vuorossa on suomalainen fantasiakirjasarjan aloitusteos, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija/Väki (Tammi, 2018). Rouhiainen on 30-vuotias kirjailija, joka on ennen tätä teosta julkaissut jo neljä osaa niinikään nuorille aikuisille suunnattua Susiraja-sarjaa. Häntä pidetään varsinkin uuskumman genren pioneerinä Suomessa, ja hänen tyylilajiaan voisi myös luonnehtia urbaaniksi fantasiaksi.

Muistojenlukija kertoo 16-vuotiaasta Kiurusta, joka elää Vuosaaressa köyhän perheen ainoana lapsena. Kiurun isä on enimmäkseen työtön tohtori, ornitologi ja biologi, joka ei ole voinut hylkäämään elämänsä intohimoa, vaikka lintujen tutkiminen ei leipää perheen pöytään tuokaan. Hänen äitinsä on taustaltaan romani, mutta on hylännyt sukunsa ja kulttuurinsa jo nuorena, ja elättää nyt perhettään sairaanhoitajana. Perheessä on totuttu krooniseen niukkuuteen, eikä Kiuru oikeastaan tunne toisenlaista tapaa elää.

Jo lapsesta saakka Kiuru on tiennyt omaavansa voimia, joista on vaikea avautua ulkomaailmalle. Kiuru näkee ihmisten muistot lintuina, ja muutenkin hän kokee kykenevänsä kommunikoimaan paremmin linnuille kuin ihmisille. Kirjallisuus on hänen toinen pyhä pakopaikkansa, ja kirjastojen lisäksi hän palvoo antikvariaatteja. Teos pursuaakin kiinnostavia kirjallisuusviitteitä, ja ainakin aion tämän jälkeen tutustua kirjassa keskeiseen räppäri-runoilija Saul Williamsin tuotantoon.

Kirjan nuoret tulevat hyvin erilaisista taustoista, osa rikkaidenrannoilta eli Kulosaaresta ja Westendistä, osa lähempää Vuosaarta. Tapahtumien keskiössä on Kallahden rantakukkulat ja Shangri-la, vallattu talo ja sen ympärille syntynyt asunnottomien ja Romanian romanien yhteisö. Kiuru itse on kroonisesti kiinnostunut äitinsä ”juurista”, ja vierailee niin suomalaisten sukulaistensa luona kuin romanien reikäisessä asuntoautossa. Shangri-lasta tulee herkän tytön toinen koti, jossa hän tutustuu romaniveljeksiin Neluun ja Daihin, ja mystiseen Bollywoodiin, joka on genderqueer ja kotoaan karannut kapinallinen.

Koska luin juuri Romanian romaneista kertovan tietokirjan Ohikuljetut, luin ehkä tätäkin teosta suuremmalla tarkkuudella, tai pystyin ”sielun silmin” tunnistamaan ne Transsylvanian paikat, joista tässäkin kerrotaan. Cluj-Napoca ei ole ennen tätä kesää ollut kaupunki maailmankartallani, mutta nyt tiedän siitä jo paljon, ja myös Rouhiaisen narratiivi Transsylvaniasta ja romanikulttuurista tuntui kovin autenttiselta. Nelun historia opinnot keskeyttäneenä oikeustieteen opiskelijana muljautti varsinkin sydäntäni, ja hänen lukutaidottoman veljensä Dain asema myös. Rouhiainen osaa upottaa fantasiakirjaansa yllättävän paljon historiallista ja yhteiskunnallista faktaa, ja arvostan tätä ovelaa strategiaa.

Keitä ovat sitten mystinen Väki, ja miksi niin moni vallatulla talollakin osaa omituisia muinaissuomelta kuulostavia termejä? Onko Väellä mahdollisia poliittisia motiiveja väestön puhdistamiseksi? Kuinka monikulttuuriselle Vuosaarelle käy, ja onko se vielä tulevaisuudessa paikka, jossa ramadania vietetään iloisesti rantakallioilla grillaten?

Kirja on hyvin toiminnallinen, ja siinä päädytään maailmoihin, joista keskiluokkaiset, kouluja käyneet vanhemmat ovat kauhuissaan. Kukkaa myydään hengen pitimiksi, ja lähes joka tyypin taskussa on veitsi jo itsepuolustukseksi. Toisaalta Shangri-la on ainoa paikka, jossa Kiuru kokee yhteisöllisyyttä, sillä hänen omaan kotiinsa ei koskaan tule yllätysvieraita. Kukan myynnin rinnalla kirjassa myös leivotaan pikkuleipiä ja haaveillaan täydellisestä suudelmasta.

Luin teosta pienissä pätkissä, ja olisin ehkä jättänyt sen kesken, ellen olisi innostunut kunnolla tuosta Transsylvania-ulottuvuudesta. Sen kautta teksti alkoi elää aivan uudella tavalla, ja lopulta koin oppivani paljon niin uuskummasta kuin kodittomien elinehdoista maassamme ja maailmalla. Toki kirjaa voi lukea myös pelkkänä fantasiana, ja jopa rakkaustarinana, eli se tarjoaa erikoisen, miltei todenomaisen maailman moninaisille lukijoille, niin nuorille kuin aikuisille.

Hipsteriyden ytimessä

LethemJonathan Lethem tunnetaan Suomessa lähinnä skifi-kirjailijana ja Tähtivaeltaja-palkinnon voittajana, vaikka miehen tuotanto on tyypillisesti genrerajoja rikkovaa. Romaani You Don’t Love Me Yet (Faber&Faber, 2007) on hyvä esimerkki ”genre-bendingistä” (kirjailijan oma käsite) – lukijan on mahdotonta määritellä, onko kyseessä rakkausromaani, parodia vaiko pelkkä dokumentti oudon rockbändin arjesta. Kirjassa liikutaan Los Angelesin hipstereimmillä vyöhykkeillä, paikoissa joissa kaikki tekevät hanttihommia tarjoilijoina breikatakseen musiikki-tai filmibusineksessa. Sanaa hipster käytetään myös ahkerasti; en muista kuuluiko termi sanavarastooni jo v. 2007, sen verran jälkijättöinen olen.

Romaanissa nimetön, aloitteleva bockbändi pyydetään esiintymään taidegallerian avajaisiin sotto voce. Bändin hapuilu kohti mainetta on koomista, osa jäsenistä on täysin uusavuttomia ja vailla suuntaa elämässään. Päähenkilö, basisti-Lucinda, on kolmen miehen loukussa, bändikaveri Matthew’n, työnantajansa ja eksänsä, galleristi Falmouthin ja oudon puhelinäänen alias ”valittajan” osoittaen tälle eroottista kiinnostustaan. ”Valittajaan” Lucinda on tutustunut työssään taidegallerian puhelinvastaajana – postmodernin tekotaiteen galleria kun kerää aineistoa pitämällä avointa valitusnumeroa, jonne soittaa enimmäkseen seksiriippuvaisia miehiä. Monien sattumien summana myös Falmouth ja valittaja-Carlton rekrytoituvat bändiin.

Toinen kinkkinen tarina liittyy kenguruun, jonka Matthew on salakuljettanut työstään eläintarhassa ja jota hän nyt pitää asuntonsa kylpyammeessa panttivankina, tietämättä mitä eläimelle tehdä. Mustasukkainen Lucinda luulee, että Matthewilla on uusi nainen, mutta salaperäiset äkkilähdöt johtuvatkin kengurun ruokinta-ajoista. Eläinsuojeluasiaa käsitellään kieli poskessa, kuten muitakin teemoja. Luin tekstiä hipsteriyden parodiana, mutta kai tätä voisi lukea vain vetävänä bändikuvauksena.

Seksikohtaukset teoksessa ovat oikeasti kiehtovia, ei parodisia eikä kömpelöitä kuten moni muu kohtaus. Lucinda löytää itsestään uusia puolia itseään vanhemman ja verbaalisesti nerokkaan Carltonin kanssa, vaikka kohtaamiset tapahtuvatkin steriileissä hotellihuoneissa, tai ehkä juuri siksi. Seksin pyörteissä nainen onnistuu varastamaan tältä sloganeita työkseen värkkäävältä nerolta lentäviä lauseita, jotka löytävät tiensä bändin sanoituksiin. Jos Carlton ei olisi niin Lucindan pauloissa, hän voisi haastaa bändin oikeuteen ideavarkauksista, saahan hän normaalisti kymmeniätuhansia dollareita yhdestä lauseesta. Jopa bändin nimi, Monster Eyes, josta he saavat päätettyä hetkeä ennen hajoamista, on Carltonin käsialaa.

Lethemin kieli on makuuni sopivan purevaa ja erikoista. Minulla meni yllättävän kauan tämän ohuen ja juoneltaan yksinkertaisen teoksen parissa johtuen sanavarastosta ja tyylistä. Vaikka tämä ei ole skifiä, joitain uuskumman (new weird) elementtejä tekstissä on. Outouttaminen toimii tässä eritoten dialogien tasolla, mutta myös tunnelmien: tuntuu, että bändin jäsenet elävät kaikki omissa todellisuuksissaan yrittämättä edes kohdata toisiaan. Ristiin rastiin naiminen vain pahentaa asioiden tilaa. Mikään elämänfilosofisesti järisyttävä lukukokemus tämä ei ollut, mutta teos päättyy tärkeään havaintoon: ”You cannot be deep without a surface.”