Isyys vieraslajina

Teos: Ida Pimenoff: Kutsu minut (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Miltä tuntuu olla jonkun laillisesti tunnustettu lapsi, mutta ei niin tervetullut hänen perheensä piiriin? Suhteessa johonkuhun vain nihkeästi olemassa?

Tällaisesta elämäntilanteesta kertoo Ida Pimenoff esikoisromaanissaan Kutsu minut. Siinä nelikymppinen helsinkiläinen valokuvaaja Vera kuulee biologisen isänsä 80-vuotispäivistä ja juhlista, joihin häntä ei tulla kutsumaan. Vera on ollut tietoinen isänsä ammatista ja olinpaikasta pienestä saakka, mutta mieheen tutustuminen teini-iän ensikohtaamisen jälkeen on ollut takkuista. Terapiaistuntojen vaikutuksesta isäsuhteen työstäminen on tullut ajankohtaiseksi, siksikin, että hän on vastikään eronnut eikä haluaisi vierittää haitallisia käyttäytymismalleja poikansa niskoille.

Romaani sijoittuu taidemaailmaan, sillä Veran äiti on taidemaalari ja isä menestystä niittänyt kuraattori. Verakin on vaihtanut yliopisto-opinnot taidekouluun, vaikka hänellä oman kuvakielen löytäminen on takkuista. Isä ja tytär ovat vuosien varrella kommunikoineet lähinnä isän lähettämien taidekirjojen ja näyttelykatalogien kautta. Isä on halunnut esittäytyä lehtolapselleen vain ammattinsa kautta, ei kokonaisena ihmisenä.

Veran isäsuhde koostuu sarjasta hylkäämisiä, sillä Sakari-isän tapa kohdella lapsiaan on kauttaaltaan epäreilu. Hänellä on lapsia kolmen eri naisen kanssa, mutta vain suhde Veran äitiin on ongelmallinen. Näin mies tuntuu kaikista lapsistaan hylkivän vain Veraa, kun taas muut lapset ovat enemmän tervetulleita tämän arkeen.

Vastaavasta tilanteesta on vastikään kirjoittanut mm. Jörn Donnerin poika Otto Gabrielsson. Tosin tuossa kuvauksessa lehtolapsi viettää enemmän aikaa isänsä luona toisessa maassa, mutta tästä huolimatta sisarusten kohtelu on epätasaista. Molemmissa tarinoissa isä on menestynyt ja päässyt ammattinsa kautta vallan kahvoihin.

Pimenoffin teos on fiktiota, eikä sille kuulu etsiä reaalimaailman koordinaatteja. Koin kuitenkin romaanissa kiinnostavimmaksi elementiksi Veran sukutaustan, jossa saattaa olla jotain omaelämäkerrallista. Kirjan monikielinen ja – kulttuurinen suku on muuttanut Pietarista Helsinkiin vallankumouksen jälkeen 1920-luvulla, mutta irrallisuuden tunne voi silti olla perittyä pitkällä viiveellä. Jo äidin suvun kielitilanne on sekava, ja isoäiti, joka puhuu suomea viidentenä kielenään ei välttämättä täysin tavoita tyttären tytärtä, joka on kasvatettu yksikieliseksi. Ja ainakin suvussa naisten rooliksi on muotoutunut yksinäisyys suhteessa lisääntymiseen liittyviin päätöksiin.

Veran avioeron vatvominen taas on romaanin heikoin lenkki, vaikka sekin tavallaan liittyy hänen isäkriisiinsä. Nainen on jossain vaiheessa kokenut hankalaksi entisen miehensä osallistuvan isyyden, koska on itse jäänyt lapsena siitä paitsi. Myös tarinointi hänen eronjälkeisestä deittailustaan tuntuu vähän liian viihteelliseltä teokseen, joka ei muuten tunnu viihdekirjalta.

Pimenoffin toinen ammatti valokuvaajana näkyy kerronnan tekniikassa. Kirja ei etene kronologisesti, ja Pimenoff antaa lukijalle vastuuta Veran elämän fragmenttien järjestelyssä ikään kuin olisimme yhdessä pystyttämässä näyttelyä siitä. Johtopäätökset Veran kriisin syy- ja seuraussuhteista eivät ole selkeitä, kuten ne eivät yleensä ole tosi elämässäkään. Näin teos välttää ylenpalttisen psykologisoinnin, joka on tämäntyylisille romaanille tyypillistä.

Kuuntelin tätä äänikirjana kahteen otteeseen, sillä en oikein saanut juonesta kiinni ensi kuulemalla. Toisella kierroksella kiinnitin enemmän huomiota tyylillisiin ratkaisuihin, ja löysin rivien välistä enemmän onnen pilkahduksia ja elämäniloa. Vaikka suomalaisten taiteilijoiden Pariisin-matkailu onkin suuri klisee, pidin näistä matkakuvauksista Veran eri elämän vaiheissa.

Luulen, että tämä teos kolahtaa eniten niihin, joilla on omakohtaista kokemusta poissaolevasta isästä ja/tai monimutkaisia uusperhekuvioita, mutta onneksi romaanista löytyy muutakin sisältöä.

Minuudesta ja mummoudesta

Teos: Pirjo Rissanen: Posliinihäät (Gummerus, 2018)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Pitkästä aikaa en ole valinnut kirjaa pelkän kansikuvan perusteella, mutta Pirjo Rissasen Posliinihäiden rehevä kukkakimppu puhutteli minua. Kirjailijakin on minulle uusi tuttavuus, vaikka olen saattanut kuikuilla jotain hänen muuta teostaan kirjaston hyllyssä. Teokset tuntuvat vahvasti ihmissuhdepainotteisilta ja itäsuomalaisilta.

Tässä teoksessa päähenkilönä on aikuisten lasten uusperheen äiti Aina, jolla on kaksi biologista lasta ja kaksi bonuslasta. Naimisiin hän on mennyt leskimies Sakarin kanssa, joka on humanisti, Väli-Amerikan mayakulttuurin tuntija ja kansalaisopiston rehtori. Ainan oma työura on jäänyt repaleiseksi, mutta hän on ekonomi ja arkijärkevä kodinhengetär. Viidenkympin rajapyykin jälkeen pariskunnalla alkaa olla mahdollisuus nauttia aikuisuuden iloista, mutta yllättävästi Ainaa ei kiinnostakaan lähteä hääpäivää juhlimaan Karibianmeren rannoille.

Yhtäkkiä perheen kaikki kolme tytärtä alkavat oirehtia kummallisesti. Yksi joutuu mielisairaalaan, ja kahdella muulla on arkisempi ongelmia minuutensa ja suhteidensa kanssa. Tässä härdellissä myös Aina alkaa tutkiskella oman elämänsä prioriteetteja. Vaikka hän ei vielä ole biologinen mummo, hän huomaa uhrautuvansa miehen lastenlasten vuoksi enemmän kuin mies itse. Aina on myös tyyppinä ulkokultainen ja kaksinaamainen: hän usein päätyy mielistelemään varsinkin miehensä sukulaisia. Kesänvietto laajennetussa perheessä on loputonta kestitsemistä ja lasten trafiikkia, ja bonuksena heillä on huolehdittavanaan samassa rakennuksessa asuva syöpäsairas ukki.

Teos alkaa vauhdikkaasti Iiris-tyttären sekoamisella, mutta tämän jälkeen se etenee verkkaisesti. Meininki tuntuu pelkältä kotoilulta, vaikka välillä vieraillaan Ainan nuoruudessa 70-luvulla vapaan rakkauden aikana. Kiinnostavimpia havaintoja hän tekee levottomien tytärten elämänvalinnoista, miehistä ja lapsista tuliaisina, taiteellisista ambitioista, joista tunnistin paljon itseäni.

Myös naapuruussuhteet ovat koetuksella, kun naapurin nuori rouva alkaa liian tuttavalliseksi Sakarin kanssa. Myös Ainan uskollisuutta miehelleen koetellaan, kun yllätysvieras menneisyydestä pasahtaa tuttuun ja turvalliseen pihapiiriin.

Fiilikset kirjassa olivat parhaimmillaan vähän samansuuntaisia kuin Riikka Pulkkisella, ja jopa teoksen kirjailijatyttären hahmossa aistin vähän pulkkismaisia piirteitä. Muistaakseni myös Pulkkisen kirjoissa on samantyyppisiä vanhempia naishahmoja kuin tämä Aina, porvarillisen vakaita, sivistyneitä ”viiniä keittiössä” – ihmisiä, jotka eivät koskaan humallu muita häiritsevästi. Ainan kahdella tyttärellä taas on haasteita myös päihteiden kanssa, ja teoksessa ilmenee myös viisautta siitä, kuinka asia otetaan tai jätetään ottamatta puheeksi.

Juonen suhteen jäin odottamaan enemmän, vaikka varmasti Ainan elämän yllätysvieras tuokin monille hupia. Lahjakkuutta Rissasella kirjailijana on siinä, kuinka hän onnistuu kaivamaan ilon irti porvarillisen naapuruston trampoliinihankinnoista. Pidin siitä, että hän kaivaa arkisen draaman ainekset melko mitättömistä aineksista. Välillä myös pitkästyin, ja jäin odottamaan raflaavampia juonenkäänteitä.

Kirjalle on olemassa myös jatko-osa, sillä perheen kimurantti tilanne jäi monelta osin auki. Kuka tietää, vaikka antaisin sille mahdollisuuden tilanteessa, jossa pää ei kestä liian repivää draamaa tai jännitystä.

Perhe ei puhu diagnoosin kieltä

Teos: Emmi Pesonen: Maailman kaunein sana. (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Mirjami Pesonen

Syksyn kotimaisista kirjauutuuksista toiseksi tuttavuudeksi pompahti Emmi Pesosen esikoisromaani Maailman kaunein sana. Teos lupaa kansitekstissä reipasta menoa helsinkiläisen uusperheen hippibussin kyydissä. Kannen kuvitus on kaunis, ja antaa kepeän chicklit-vaikutelman.

Kovin kepeästä teoksesta ei kuitenkaan ole kyse, eikä chicklit ole ensimmäinen kategoria, johon teoksen naulaisin. Toki tarinan kertoja, 29-vuotias Amanda on alkuasetelman sinkkuudessaan ja kaupunkilaisuudessaan melko tyypillinen naisviihteen kokijasubjekti. Amanda nauttii elämästään kulttuuritoimittajana, vaikka hän ei elantoa kutsumustyöstään saakaan. Taloutta paikatakseen hän toimii tarjoilijana trendikkäässä kantakaupungin vegaaniravintolassa.

Onnekkaiden sattumusten summana Amandan elämään tulee perheellinen mies Onni, joka ei elä ruuhkavuosiaan totutun kaavan mukaan. Neljän lapsen vuoroviikkoisä ehtii haaveilla, kehitellä taianomaisia kylpyrituaaleja ja kokkailla teemaväriaterioita uudelle rakkaalleen. Alussa Onnin lapset ovat vain satuolentoja, jotka jättävät runollisia jälkiään miehen kaoottiseen taloon. Amanda itse ei haaveile perheen perustamisesta, mutta miehen boheemi elämäntapa vetää hänet mukaansa rakkaudentäyteiseen kuplaan.

Romaanin aika-akseli on noin vuoden mittainen, ja tähän vuoteen ehtiikin mahtua hurjia. Emmi sitoutuu uuteen poikaystäväänsä salamavauhtia, ja joutuu tilanteeseen, joka tuntuu aloittelevasta äitipuolesta yli-inhimilliseltä. Välillä liikutaan takaumien kautta Emmin lapsuuteen ja nuoruuteen, jonka katkaisi äidin kuolema. Kovin hyvin ei mene Emmin eläköityneellä viljelijäisälläkään, johon naisella on etääntyvä suhde. Kuitenkin isä vähän piristyy, ja saapuu lainalapsenlapsia katsomaankin suurten ruokakuormien kanssa.

Romaanin keskeinen teema on vanhemmuus silloin, kun kärsitään vaikeasta mielenterveyden häiriöstä. Missä raja vedetään boheemiuden ja sairauden välillä? Kuinka paljon vastuuta voi lykätä vanhemmille lapsille tai uudelle heilalle? Onko ns. terveellä vanhemmalla tällöin ainoa sananvalta lasten asumisen järjestelyistä?

Teoksen Amanda kiintyy Onnin lapsiin nopeasti sinä aikana, kun tämä on mielisairaalassa. Hyvin nopeasti hän myös alkaa puhua lapsista ominaan. Tämä luonnistuu siksi, että lasten äiti on perustamassa toista uusperhettä ranskalaisen miehen kanssa Pariisissa. Äidin mielenterveyttä ei ole tutkittu, mutta kovin stabiililta ei hänkään vaikuta, vaikka on taitavampi siivouspuuhissa. Onnin kodin sotkuja kirjassa kuvataan niin antaumuksella, että siinä olisi voinut olla tiivistämisen paikka.

Kirjan äiti on miestään vanhempi, ammatillisesti edistyneempi, mutta itsekkään ja laskelmoivan oloinen. Hän on kuitenkin mennyt tekemään neljä lasta bipolaarisen miehen kanssa. Ehkä hämmentävä tekijä romaanin asetelmassa olikin lapsiluku. Muutenkin tämä ex-pariskunta tuntui aikaansaavalta, vaikka ei aina rakentavassa merkityksessä.

Romaani kosketti minua omakohtaisesti, vaikka en enää ole tässä elämänvaiheessa. Varsinkin Onnin kodin sotkujen kuvaus oli kuin omastani, jos sossun perhetyö olisi ampaissut paikalle varoittamatta. Tällaiseen elämänhallinnan ongelmaan ei välttämättä tarvita edes diagnooseja. Teos myös kyseenalaistaa psykiatrian koodikieltä ansiokkaasti ja antaa toivoa kaikille, jotka sinnittelevät lapsiperhearjessa oman pään haasteiden lisäksi.

Romaanin kiitossanoista sain vaikutelman, että sitä olisi työstetty Kriittisen korkeakoulun  kirjoittajakurssilla. Muutenkin teos tuntuu loppuun saakka toimitetulta, monisyiseltä ja elämänmakuiselta kuvaukselta nykypäivän monimuotoisesta perheestä.

Suosittelen teosta muillekin kuin niille lukijoille, joilla on joku vastaava tilanne päällä. Ei tarvitse kuulua kolmikymppisten urbaanien hipstereiden heimoon pitääkseen tästä teoksesta. Teos voi koskettaa myös sellaisia isovanhempia, jotka käyvät uskollisesti siivoamassa perheellisten lastensa sotkuja. Sotkua voi tulla, vaikka ei tekisikään ympäripäissään villejä hevoskauppoja lapsivapaina viikkoina. Tämä teos haastaa meitä ymmärtämään omia ja toistemme sellaisia.

 

Tervetuloa sukuumme (ja muita noloja toivotuksia)

TylerTeos: Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina (Otava, 2002)

Suomennos: Kristiina Drews

SPR:n Kontti-kirppikseltä hankkimani kirja-aarteetkin alkavat olla finaalissa täällä Jyväskylässä, ja vinkkejä uusista ilmaisten/halpojen kirjojen apajista näillä korkeuksilla kaivataan.

Tänään lukupinon päällimmäisenä oli luottokertoja Anne Tylerin (s. 1941) teos Aikaa sitten aikuisina. Tyler kuuluu niihin kirjailijoihin, jonka olen luultavasti bongannut äitini kirjahyllystä, mutta suurempi kiinnostus hänen tuotantoonsa puhkesi noin kymmenen vuotta sitten. Tylerin teemat liittyvät pitkälti muuttuvaan, monikulttuuriseen ja – arvoiseen perhe-elämään, keski-iän kriiseihin ja elämänmuutoksiin.

Tässä romaanissa kertoja on 53-vuotias leskirouva Rebecca Davitch, joka toimii kokopäiväisenä juhlasuunnittelijana Baltimoren kaupungissa. Firman hän on perinyt miehensä suvulta, jonka parissa hän asuu miehen kuoleman jälkeenkin. Rebeccalla on suuri uusperhe, neljä tytärtä, joista vain nuorin on biologisesti hänen oma lapsensa. Myös tyttärillä on ollut kirjava ihmissuhdehistoria, ja juhlapäivinä talo täyttyy eksistä, nyksistä ja tulevista heiloista, näiden lapsista ja muista suvun liitännäisjäsenistä.

Rebecca on työteliäs vastuunkantaja, joka on vuosikymmenet paennut omaa elämäänsä ympärivuorokautiseen hössöttämiseen. Juhlasuunnittelijan ura on kuitenkin rooli, joka on langennut hänen ylleen ilman tietoista valintaa. Viisikymppisenä hän alkaa katua kesken jääneitä yliopisto-opintojaan, ja yrittää edes jollain tasolla kehittää itselleen edes yhtä älyllistä harrastusta. Tästä huolimatta hänen vapaa-aikansa täyttyy lapsenvahtikeikoista ja satavuotiaan appiukon omaishoidosta.

Nuorena Rebecca ei ole aina ollut ennalta-arvattava; ainakin hän teki kerran tuhmasti, kun jätti nuoruuden rakastettunsa Willin itseään vanhemman leskimiehen vuoksi kuin nallin kalliolle. Nuori Rebecca oli myös kiinnostunut politiikasta, ja osasi keskustella muustakin kuin illallisten istumajärjestyksistä. Hetken mielijohteesta hän ottaa yhteyttä vanhaan collegeensa Willin tavoittamiseksi.

Rebecca ja Will ovat molemmat sovinnaisia hahmoja, mutta heistä alkaa paljastua uutta särmää, kun he tutustuvat jälleen. Vanha suola saattaa janottaa, mutta suhteen uudelleenlämmittely ei ole romanttista ilotulitusta täynnä. William osoittautuu professorin virastaan ja maallisesta menestyksestä huolimatta katkeraksi vanhaksi ukoksi, joka tyytyy kokkaamaan itselleen aina samaa chiliannosta surullisessa vuokra-asunnossa. Vaikka Willilläkin on takanaan avioliitto ja kokemus perhe-elämästä, hänen karmaansa kuuluu henkinen jumittaminen ikuisen opiskelijan asemassa kampuksen kupeessa.

Romaanissa pohditaan aikuismaista käyttäytymistä, ja aikuisuuden normeja tilanteessa, jossa kaiken järjen mukaan kuuluisi jo olla aika alkaa elää elämää enemmän itselleen kuin lapsille tai sukulaisille. Rebeccalle ex-miehen suvusta irtaantuminen ei kuitenkaan ole helppoa, koska hänen identiteettinsä on pitkään rakentunut sukutalon ympärille. Vinksahtaneella tavalla myös Will toivotetaan tervetulleeksi entisen kilpakosijan klaaniin, mutta voiko tällainen asetelma toimia?

Amerikkalaisissa sukuromaaneissa yksi pysyvä klisee on kiitospäivän viettäminen, ja muistaakseni lähes jokaisessa lukemassani Tylerin teoksessa sitä vietetään perhepiirissä. Tässä teoksessa sen kuvaus ei kuitenkaan nouse käännekohdaksi, sillä suvun jäsenet asuvat lähellä toisiaan ja tapaavat toisiaan tiiviisti muutenkin. Kiinnostavampi perhejuhla on suvun patriarkka Poppyn 100-vuotissynttärit vuonna 1999, eli teoksessa kerrataan välillisesti koko 1900-luvun historiaa.

Paasasin edellisessä postauksessani ”käyttöproosasta”, eli romaaneista, joissa ei ole tarpeeksi draaman kaarta tai jännitteitä tullakseen arvostetuksi kaunokirjallisuutena. Tässä romaanissa toki on paljon enemmän rakennusaineita kuin äsken lukemassani Roope Lipastin laimeassa väliteoksessa, mutta tässäkään juoni ei ole erityisen kekseliäs. Henkilöhahmojen rakentajana Tyler kuitenkin on ilmiömäinen niin, että myös sivuhenkilöillä on omat omituisuutensa, jotka eivät välttämättä liity tyypillisiin identiteetin määritteeseen, kuten ammattiin. Myöskään etnisten vähemmistöjen edustajia (joita tässäkin romaanissa vilisee) ei ole rakennettu ”edustamaan” ryhmänsä tyypillisiä piirteitä.

Tämä ei ole valovoimaisin lukemani teos Tyleriltä, mutta joudun virkistämään muistiani aiemmista luetuista. Parhaiten mieleeni ovat jääneet uudemmat teokset Noah’s Compass (2010) ja Digging to America (2006), joissa eriskummallisten perheiden ja moniarvoisuuden teemat vielä syvenevät verrattuna kirjailijan varhaisempaan tuotantoon.

 

Kolmen kirkkopysähdyksen strategiasta

laitonlapsi_1_2Teos: Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. (Atena, 2020)

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tämä viikko on mennyt jouhevasti Black Lives Matter-mielenosoituksia ja – keskusteluja seuraten maailmalla ja Suomessa. Miekkareihin en kuitenkaan lähtenyt, koska henkilökohtaisesti massatapahtumat arveluttavat vielä. Sen sijaan kirjalistoja olen päivittänyt ahkerasti, ja ottanut luentaan monentyyppisiä teoksia ”rodun” merkityksista.

Etelä-Afrikassa syntyneen ja kasvaneen Trevor Noah’n (s. 1984) vasta suomennettu omaelämäkerrallinen teos Laiton lapsi kuuluu uudemmista lukemistoistani niihin, jotka luultavasti avautuvat niillekin, jotka eivät ole opiskelleet antirasismin perusteita yliopistossa, ja varsinkin nuorille, jotka eivät pysty muistamaan apartheidia historiallisena ilmiönä. Kirja on sen verran humoristinen ja vauhdikas, että siitä voivat innostua sellaisetkin nuoret, jotka lukevat vähemmän kirjoja.

Trevor Noah syntyi Johannesburgissa mustalle xhosa-äidille ja sveitsinsaksalaiselle isälle, ja vielä 1980-luvulla tällaisen lapsen olemassaolo oli yhteiskunnallinen ongelma. Trevorin isä ei hylännyt poikaansa, mutta normaali perhe-elämä ei olisi ollut mahdollista, ellei kolmikko olisi muuttanut maasta. Trevorin kapinalliselle ja varsin omapäiselle äidille maastamuutto ei tullut kysymykseen, vaan hän halusi jatkaa rämäpäistä elämäntapaansa uskoen siihen, että muutos tulisi pian. Äiti ja poika elivät toimivana kahden tiiminä kulkien sunnuntaisin kolmen kirkon väliä välillä äidin rikkinäisellä volkkarilla, välillä tuskastuttavilla pikkubusseilla.

Kristinuskolla on suuri rooli kerronnassa, ja siihen liittyy eniten huumoria, joka nauratti minua makeasti. Kysymys kuuluukin, kuinka näin moderni, älyllinen ja eteenpäinpyrkivä äiti-ihminen onnistuu olemaan niin harras kristitty, miltei hihhuli. Tilannetta ei voi ymmärtää, jos ei tiedä jotain afrikkalaisen kristillisyyden muodoista. Myös Trevor Noah tekee parhaansa tilannetta avatessaan ulkomaalaisille lukijoille. Uskonto on jälkikoloniaalinen ilmiö, johon kuuluu vahvoja käsityksiä rikastumisesta ja maanpäällisestä menestyksestä. Tämän vuoksi nuori Trevor joutui korvaamaan videopelien sankarihahmot Vanhan Testamentin Simsonilla.

Nuoren Trevorin elämä hankaloituu entisestään apartheidin tultua kumotuksi, koska perheeseen tulee hankala, alkoholismiin taipuvainen isäpuoli. Mies ei edes yritä ottaa Trevorin omaksi lapsekseen, ja mustasukkaisuutta aiheuttaa myös se, että äiti edelleen vie poikaansa tapaamaan biologista isäänsä. Yhtä lailla kuin aiemmassa roturajat ylittävässä suhteessa myös äidin uudessa avioliitossa pariskunta kuuluu selkeästi kahteen eri kulttuuriin, eikä äiti sopeudu uuden miehen ja tämän suvun patriarkaaliseen komentoon. Xhosa-kulttuurin naishahmojen ja sukupuoliroolien purkaminen olikin kirjassa todella ansiokasta, ja tämä ulottuvuus tarjosi minulle eniten uutta tietoa.

Trevor Noah on nykyään omaa TV-show’ta luotsaava juontaja ja toimittaja Yhdysvalloissa. Ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä, että hän ”laittomana lapsena” on päässyt niin pitkälle elämässään. Väliin mahtuu myös vuosia nuorisojengiläisenä, laittoman tavaran hustlaajana ja epämukavia kohtaamisia lainvalvonnan kanssa. Tämä osio kirjasta kuvastaa niitä stereotyyppisiä representaatioita eteläafrikkalaisesta maskuliinisuudesta, joista olen saanut oman käsityksen television kautta. Trevor Noah’n asema ”värillisenä” ei ollut missään porukassa erityisen helppo, ja häneen on kohdistunut ikävää etnistä profilointia myös mustien parissa, koska kaikki eivät pystyneet hyväksymään häntä paikallisena, hyvää äidinkieltä puhuvana xhosana.

Innostuin kirjasta niin vietävästi, että kuuntelin sen äänikirjana kahdesti. Tämän kirjan haluaisin omistaa painettuna objektina, ja lukisin sen mielelläni vielä uudestaan englanniksi. Koin kyllä, että käännöksessä oli tavoitettu hyvin mustien eteläafrikkalaisten puheenpartta, mutta uskon silti alkuperäistekstin olevan piirun verran rikkaampi.

Teos nousi kirkkaasti tämän vuoden lukemistojeni huipulle, jossa kärkkyy myös Vappu Kannaksen upea historiallinen romaani Rosa Claysta. Tuo lukukokemus oli niin voimallinen, että arvion kirjoittaminen siitä on venynyt. Joku yhteinen punainen lanka näiden teosten välille muodostui, vaikka aika-akseli niiden välillä on sata vuotta ja ne edustavat aivan eri genrejä.

Ullanlinnan raivokkaat rakastavaiset

Teir 2Teos: Philip Teir: Neitsytpolku (Otava, 2020)

Suomennos: Jaana Nikula

Philip Teir on noussut muutamassa vuodessa yhdeksi suomenruotsalaisen kirjallisuuden suosikikseni, ja ilahduin saadessani suht nopeasti Neitsytpolun käsiini e-kirjastosta. Keskittyminen lukemiseen on vaan ollut legendaarisen hataraa, ja siksi en tee teokselle oikeutta arvioidessani sitä juuri nyt. Mutta toisaalta haluan bloggarina jättää muistijäljen näistä vaikeista viikoista, ja on huomattavasti positiivisempaa kirjoittaa lukemistaan romaaneista kuin havainnoista viruksen leviämisestä.

Romaani on klassinen keski-iän erodraama, jossa sivistyneet kaupunkiporvarit pyrkivät takaamaan jälkikasvulleen mahdollisimman optimaaliset kasvuolot. Romaanin päähenkilö Richard on Pohjanmaalta kotoisin oleva kulttuuritoimittaja, joka jättäytyy työstään suomenruotsalaisessa sanomalehdessä ja alkaa freelanceriksi. Samaan syssyyn hän tapaa kustantamon pikkujouluissa seksikkään mystisen Paulan, jonka kanssa juttu jää päälle petollisen viettelevästi.

Richard ja hänen vaimonsa Sonja kärsivät jo tyhjän pesän syndroomasta, vaikka nuorempi lapsi on vasta kymmenvuotias. Sonja kärttää mieheltään kolmatta lasta, mikä tuntuu olevan myös sukulaisten salainen toive. Pariskunta on remontoimassa itselleen kakkoskotia miehen synnyinpaikkakunnalta, halpaa rintamamiestaloa, jonka vakituinen vuokralainen saatiin häädettyä ”kauas pois”. Richardin Suvi-äiti on dominoiva päällepäsmääjä, joka ottaa poikansa eroaikeet huomattavasti raskaammin kuin Sonja.

Myös se, että Paulan äiti on ruotsinkielinen ja Richardin suomenkielinen, yhdistää heitä henkisesti. Paulan perheessä ruotsista luovuttiin, koska sen puhuminen Vantaalla ei ollut aikanaan muodikasta, kun taas Richardin äiti teki luokkahypyn naimalla ruotsinkielisen miehen ja vaihtoi kieltä mielellään uuden statuksen osoittamiseksi.

Kielikysymys rassaamyös  Richardin perheenjäseniä: William-poika on loukkaantunut siitä, että isä puhuu käsittämätöntä suomea uuden rakkaansa kanssa. Toisaalta se, että Paula on puuma, ei rasita lapsia siksikään, että äitipuolen lapset ovat jo aikuisia eivätkä näin kuormita kuvioita. Richard vaikuttaa aidon rakastuneelta naiseen, joka kutsuu tätä ”pupuksi”, mutta yhteen muuton jälkeen raadollinen arki laskeutuu rakastavaisten päälle liian pian. Kaukana on Neitsytpolku, alkuperäinen lemmenpesä, jonne Richard pakeni perheenisän vastuutaan. Pariskunnan muutettua Töölöön elämä muuttuu stressaavaksi, ja kaikki ensimmäisessä yhteisessä kodissa on jotenkin väärin. Ja kaikista kauheinta on sen äänimaailma.

Teoksen etelähelsinkiläinen charmi ei tällä kertaa onnistunut saamaan minua haltioitumaan, mutta Pohjanmaan meininki ilahdutti enemmän. Sukurakkaus, juhlapyhien perinteet ja heteronormatiivisten perhearvojen pysyvyys peilautuivat pääkaupunkiseudun juurettomien intellektuellien itsekeskeisen elämäntavan kautta.

Korona-ajan lukemistoksi Neitsytpolku on lohduttavan arkinen, ja sen murheet tuntuvat menneen maailman minimalismilta. Kukapa edes haaveilisi syrjähypystä juuri nyt, kun jokainen kontakti uuden ihmisen kanssa on potentiaalisesti kuolettava. Pidin henkilöhahmoista, heidän suhdesopan ulkopuolisista kommenteistaan ja havainnoistaan, mutta itse suhdesoppa tuntui valitettavasti jo moneen kertaan nähdyltä ja koetulta.

 

Painajaisia pohjoislinjan päässä

Teos: Lisa Jewell: Sitten hän oli poissa (WSOY, 2019)

Suomennos: Karoliina Timonen

Viisikymppinen Ellie Pohjois-Lontoosta on kokenut pahimman, mitä äiti voi kokea: kadottanut toisen tyttäristään keskellä tavallista toukokuun päivää, keskellä lapsen GSCE-loppukokeita. Ellien perhe on vähitellen hajaantunut tragedian jälkeen: vanhemmat lapset ovat lentäneet pesästä ja aviomies Paul on löytänyt uuden onnen. Vain Laurel tuntuu surevan tyttärensä poissaoloa syvästi, kaikki muut ovat hyväksyneet asian ja menneet elämässä eteenpäin. Hän elää persoonatonta varjoelämää uudessa steriilissä asunnossaan Northern Linen päässä ja tekee tylsää markkinointityötä paikallisessa ostoskeskuksessa. Ainoa keino pitää yllä normaaliuden illuusiota on vanhemman tyttären asunnon siivoaminen. Ilman tätä hän ei luultavasti näkisi Hannah’ia koskaan.

Kahden vuoden jälkeen tyttären etsimistä vähennetään, mutta kymmenen vuoden jälkeen metsästä löytyy kohtalokkaat jäännökset. Samaan aikaan Laurel törmää kahvilassa mieheen, joka tarjoaa tälle porkkanakakkua. Mies on fiksu, filmaattinen amerikkalaistaustainen matemaatikko, jonka perheessä myös on kadonnut joku. Katoamisten synkronia synnyttää parissa syvän ymmärryksen, ja pian Laurel huomaa tulleensa äidin korvikkeeksi erityisherkälle Poppie-tyttärelle, joka käy isänsä opastuksella kotikoulua.

Heh, kotikouluteema seuraa minua nyt uskollisesti, luinhan juuri Tara Westoverin teoksen Educated. Jotain muutakin yhteistä teoksissa on, vaikka Jewellin teoksessa seikkaillaan Lontoon metropolin sykkeessä, eivätkä hahmot ole uskonnollisia. Floydin perheen omituisuus johtuu ehkä neurologisista syistä, eli aspergeriin taipuvainen isä kokee kasvattavansa varhaiskypsää neroa. Teos resonoi myös vastikään äsken lukemani Gail Honeymanin teoksen Eleanorille kuuluu ihan hyvää kanssa siinä, että teosten molemmat päähenkilöt ovat lähes traagisella tavalla yksinäisiä.

Paikoitellen kirja sortuu ulkonäkökeskeiseen chicklit-hypetykseen, ja joissain kohdissa arjen kuvaus on puputupunamaista jaarittelua. Toisaalta hahmoilla on yllättäviä tendenssejä ja tapoja: pikku Poppie on tottunut jo parivuotiaasta saakka syömään etiopialaista injera-leipää lähiravintolassa, ja hän luennoi Donna Tarttin romaanien henkilöistä Laurelille, joka hoomoilasena tunnustaa, ettei ole lukenut ainuttakaan romaania kymmeneen vuoteen.

Juonesta ei kannata tietää paljoa etukäteen, ja psykologiseksi trilleriksi teos vinkkaa lopun ratkaisun mahdollisuuksia jo melko varhaisessa vaiheessa. Toisaalta suhdesoppa on railakasta, mutta ei kuitenkaan saippuaoopperamaista. Kahden keski-ikäisen aikuisen rakastuminen on tässä kuitenkin keskiössä menneisyyden varjojen hämyssä. Uusperheen problematiikka on kuvattu herkullisesti, ja olisin voinut lukea siitä jopa ilman katoamisteemaa.

Olen muistaakseni lukenut jonkun Jewellin chicklit-teoksen 90-luvulla ja autuasti unohtanut koko kirjailijan. Genren vaihto on kyllä tehnyt hänelle hyvää, ja voisin hyvin lukea häneltä toisenkin vastaavan tykityksen. Briteissä psykologisia trillereitä tuotetaan näinä päivinä paljon, ja osa niistä on luokattoman huonoja – tämä teos pääsi omalla luettujen listallani heti tämän genren kärkikaartiin.

Joutsenon naisten hurja odysseia

Astrid Swan: Viimeinen kirjani (Nemo, 2019)

Latasin Astrid Swanin teoksen mukaani pääsiäisreissulle, ja kirja oli jo jäädä lukematta, koska en ollut varma, pystyisinkö siihen. Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat kuunnelleet Swania viime vuosikymmenellä, eli tiesin hänen urastaan jo ennen naistenlehtien juttuja syövän kanssa elämisestä. Sitä en tiennyt, että Swan on muusikon uran rinnalla kirjallisuuden maisteri, joka tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.

Ja tämä teos on häpeilemättömän akateeminen omaelämäkerta, joka ammentaa paljon feministisestä ja postkoloniaalista ajattelusta. Yksi sen innoittajista on Swanin ystävä Koko Hubara, jonka kanssa käydyt hiekkalaatikkokeskustelut lymyävät teoksen taustalla. Mahdollisesti hänen yhteytensä Hubaraan on vahvistanut hänen kiinnostustaan oman sukunsa juutalaiseen perimään. Swanin isoisän isä oli puolanjuutalainen, mutta hänen isoisänsä ei saanut juutalaista kasvatusta. Suvun musikaalisuus juontaa todennäköisesti juurensa johonkin Puolan kaupunkiin, jossa kaikki miehet soittivat puhallinsoittimia. Tänne hän kokee kaihoavansa, ja toivoo vielä matkustamansa ”juurihoitoon”.

Olin erityisen otettu teoksen sukututkimuksellisesta annista, varsinkin Astrid Joutseno-nimisen iso-isotädin tarinasta. Astrid Joutseno oli klassinen pianisti, joka toimi Kerttu Wanne-nimisen viulutaiteilijan säestäjänä ja elämänkumppanina. Naiset olivat sen verran menestyneitä, että pääsivät kiertueille Amerikkaan saakka. Astrid-täti myös pelastaa Astridin isoisän lastenkodista, jonne tämän teiniäiti on joutunut pojan hylkäämään. Pojasta kasvaa esimerkillisen porvarillinen, klarinettia soittava rehtori, jonka kohtalona on elämä Pieksämäen kaukaisessa korpipitäjässä. Swanin isoisä on tärkeä hahmo, vaikka hän nimeääkin tämän ”kusipääksi”.

Kirjan runoja lukiessani itkin vuolaasti, enkä pystynyt kunnolla lukemaan pitkää Imetysrunoa, kun se veti suoraan kyynelsuoneen. Sairauden osuus tässä kirjassa ei kuitenkaan ole keskeinen, eli kyseessä ei ole perinteinen vertaistukiteos rintasyöpään sairastuneille. Toki sairauden edetessä Astrid alkaa tulkita maailmaa rintasyöpälasien läpi, ja varsinkin hänen parisuhteessaan se näkyy erämaakautena. Tosin tässä kuvataan mielestäni aitoa ja vilpitöntä rakkautta, ja myös kiinnostavalla tavalla kahden kulttuurin uusperheen arkea.

Eli kyseessä on todellinen ylistyslaulu elämälle, kaikissa sen sävyissä. Kuoleman läheisyys on kaikkialla läsnä, mutta kertoja oppii elämään kroonisen sairautensa kanssa päivä kerrallaan. Levinneen syövän hoidot ovat fyysisesti uuvuttavia, ja nuori nainen joutuu tekemään valintoja, jotka yleensä kuuluvat paljon vanhempien naisten elämään. Yhteiskunnan sponsoroimat muoviperuukit eivät kuitenkaan tyylitietoiselle taiteilijasielulle kelpaa, mutta onneksi hän saa ystävältä aidoista hiuksista tehdyn vaihtoehdon.

Pidin tästä teoksesta jopa enemmän kuin Koko Hubaran Ruskeista tytöistä, joka myös on loistava. Identiteettipohdinnat ovat näissä teoksissa samansuuntaisia, ja kuvauksissa elämästä New Yorkissa on myös yhtymäkohtia. Toivon tälle teokselle moninaista lukijakuntaa, ja rohkaisen myös sellaisia lukijoita tarttumaan kirjaa, jotka pelkäävät kuoleman teemaa. Sillä jos minä, superherkkis, pystyin kirjan lukemaan, se kertoo, että Swan käsittelee vaikeaa aihettaan todella taitavasti, kaihtamatta vaikeimpia tunteita. Sydämestäni myös toivon, ettei teos jää Swanin viimeiseksi.

Irlantilais-pariisilaisia sydämenasioita

Teos: Agnes Martin-Lugand: Huolet pois, elämä on helppoa (Bazar, 2019)

Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere

Olen pyrkinyt tässä blogissani tietoisesti pitämään yllä tasapainoa ”vakavan” taideproosan ja viihdekirjallisuuden välillä, ja löytämään eritoten ”hömpän helmiä”. Lukuharrastukseni on kaksisuuntaista, ja välillä on kausia, etten pysty käsittelemään muuta kuin kepeää, humoristista viihdettä.

Kun viime vuonna bongasin ranskalaisen Agnes Martin-Lugandin esikoisteoksen Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia, odotukseni olivat korkealla. Kirjalla oli kiinnostava nimi, se sijoittui Pariisiin ja Irlannin maaseudulle, ja se lupasi rosoista romantiikkaa. Teos kuitenkin osoittautui kovin kliseiseksi, mutta eniten minua siinä kiinnosti kirjan syntytarina: olihan se tullut alun perin julkaistua blogina.

Tässä välillä kirjoitin itsekin Irlannista Pariisissa, ja myös oma tarinani on jopa tahmean siirappinen. Koska nämä elementit tuntuvat tuottavan minulle enemmän päänvaivaa kuin ihastusta, niin lukijana kuin kirjoittajana, päätin antaa Lugandin saagan toiselle osalle mahdollisuuden. Tällä kertaa odotukset olivat minimaaliset, varsinkin Irlanti-ulottuvuuden suhteen.

Teoksessa nuori, masentunut leski Diane on palannut sydän särkyneenä Irlannista, ja antanut itselleen luvan deittailla paikallisia miehiä kevyellä otteella. Hän myös sijoittaa miehensä henkivakuutusrahat kirjakauppaansa niin, että hänestä tulee liikkeen ainoa omistaja. Aiempi rahoitus kun on tullut hänen vanhemmiltaan. Kauppa sinnittelee taloudellisesti, vaikka asiakkaat viihtyvät siellä pitkiä sessioita.

Pian Dianen iskee charmantti asiakas Olivier, joka on juuri muuttanut kirjakaupan naapuriin. Hänen ystävänsä ja kollegansa Felixin apua tarvitaan, kun pari suunnittelee yhteisiä retkiä pois metropolista. Suhteeseen muodostuu kuitenkin pian särö, kun Mulrannyn kylän valokuvaaja-Edward palaa kuvioihin näyttelyn muodossa. Yrmeä ja vähäpuhuinen tuittupää vie liikaa tilaa jo kirjakaupassa, saati Dianen muussa elämässä, mutta hän on miehen vetovoimalle vastustuskyvytön.

Komplikaatioita Dianen elämään aiheuttaa myös se, ettei hän edelleenkään kolmen vuoden kuluttua perheensä menetyksestä voi olla samassa tilassa lapsiperheiden kanssa. Hän yrittää pitää kaupassaan satutunteja päästäkseen eroon traumastaan, mutta tämä johtaa vain paniikkikohtauksiin. Matkallaan Irlantiin tapaamaan sairasta ystäväänsä Abbya hän saa myös tietää, että Edwardista on tullut isä. Jo kuusivuotiaan pojan isä, jonka äiti on kuollut äskettäin.

Teoksen juoni on aika lailla samantyyppistä tunteellista pyöritystä kuin ykkösosassakin, ja ainakin itse osasin arvata vaiheita etukäteen. Kahvia ja Guinnessia kuluu, ja tupakkaa poltetaan posket lommolla. Nautin kyllä läntisen Irlannin luonnosta, ja Mulrannyn tyyppien (muiden kuin Edwardin) mutkattomasta elämänmenosta, mutta en aina muistanut, luinko kirjaa vai katsoinko eläkeläisille suunnattua maalaisromanttista saippuaoopperaa.

Hyvää tässä teoksessa on se, että isotekstisen ja selkokielisen teoksen lukaisee nopeasti. Kulttuuria, politiikkaa tai historiaa Lugand ei tarjoa kuin hyppysellisen, ja eniten minua hämmensi se, kuinka vähän nämä kirjakaupan pitäjät puhuivat kirjoista. Lapsinäkökulma taas oli ihan onnistunut, ja loppua kohti teoksessa liikutaankin kohti uusperheellisyyttä.

Ranskalaisista naiskirjailijoista aloin kyllä jo kaivata Katherine Pancolia ja Anna Gavaldaa tätä lukiessani, sillä kirjan henkilöhahmoissa ei ollut vastaavaa älyllistä särmää kuin noiden suosikkieni teoksissa. Ymmärrän kyllä, että joillekin lukijoille tämän teoksen tarjoavat suuret tunteet riittävät. Kaupallisuutta tai pinnallista kulutuskeskeisyyttä näissä kirjoissa ei ole, mikä on positiivista (kirjakaupan pito kun ei tässä ole voittoa tuottavaa). Muun muassa suomalaisen chicklitin sisällä on vielä paljon höttöisempiä ja ärsyttävämpiä teoksia kuin nämä kirjat.

Kysymysmerkki on puolikas sydäntä

Teos: Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä. (Otava, 2019)

Suomennos: Terhi Vartia

Aika moni naispuolisista ystävistäni näyttää lukeneen ruotsalaisen Sofia Lundbergin menestysromaanin Punainen osoitekirja. Tämä historiallisesti laaja-alainen järkäle vei lukijansa muun muassa Pariisiin ja Amerikkoihin, uskomattomiin seikkailuihin, joissa vilisi historiallisia kuuluisuuksia. Luin kirjaa tunnetasolla sujuvasti sen maailmaan uppoutuen, mutta historiallisen kuvauksen tasolla koin sen liioitellun ylitsepursuavaksi.

Kun näin kirjastossa Lundbergin uusimman teoksen, pelkäsin löytäväni Punaiselle osoitekirjalle jatkoa. Toinen puoli sydäntä ei onneksi sitä ole, mutta kirjan maantieteellisissä koordinaateissa on paljon toistoa. Myös tässä teoksessa nuori nainen lähtee yksin Pariisiin etsimään onneaan muodin maailmasta, ja päätyy Yhdysvaltoihin tekemään satumaista uraa, unohtaen juurensa ja jopa ruotsin kielen. Muuten tarina on erilainen, ja sen aika-akseli vaatimattomampi. Oikeastaan kirjan ”pihvi” sijoittuu 1970-80-luvuille Gotlannin saarelle, ja on kuvaus lapsiperheköyhyydestä hyvinvointivaltiossa.

Elin on nykyisyydessään menestynyt muotikuvaaja, jolla on mies, aikuistuva tytär ja unelmakämppä Manhattanilla. Viidenkympin kynnyksellä elämän kulisseissa kolisee tyhjyys, ja tyttären muutettua Juillardin taidekoulun opiskelija-asuntolaan avioliittoa ei tunnu pitävän kasassa mikään. Viimeinen niitti on, kun Elin ei ehdi tyttärensä synttäri-illallisille, minkä jälkeen aviomies Sam muuttaa erilleen. Nykyisyysaspekti kirjassa ei ole kovin omaperäinen, eikä se sellaisenaan muodostaisi massasta poikkeavaa tarinaa.

70-80-luvun meiningissä sen sijaan on potkua, sillä köyhyyden ja kurjuuden lisäksi teos kertoo gotlantilaisesta kyläyhteisöstä. Naapurin Aina toimii perheen adoptiomummona, ja lähikaupan Gerd osoittaa hyväsydämisyyttä senkin jälkeen, kun Elin jää kiinni maidon varastamisesta sisaruksilleen. Marianne-äiti on miehissä riippuva, alkoholismiin taipuvainen haihattelija, joka ei omalla työllään kykene perheen elatukseen. Perheen isä joutuu vankilaan ja pian löytyy uusi isä, jonka rahankäyttö on vielä holtittomampaa kuin Mariannella. Elin kirjoittaa isälleen kirjeitä vankilaan, mutta ei tiedä sen osoitetta. Koulussa hänen ainoa ystävänsä on tuleva velipuoli Fredrik, joka pystyy olemaan kiusaamatta resuisia, vääränlaisiin vaatteisiin pukeutuvia sisaruksia.

Elinin pahan olon taustalla on tragedia, josta hän vaikenee ja joka on tehnyt hänestä ”tyhjän taulun” läheisilleen. En osannut arvioida, kuinka uskottavaa hänen historiattomuutensa oli, mutta koin osan juonesta taas kerran epäuskottavana. Ainakin kökköjä ihmissuhteita tähän kirjaan mahtui kiitettävästi, eikä Elinin omaksuma amerikkalainen pintakiilto paljoa paikannut menneisyyden jättämiä haavoja ja aukkoja. Viimeisenä yrityksenä pelastaa parisuhdettaan ja suhdetta tyttäreensä Elin aloittaa visuaalisen päiväkirjan pitämisen. Kirjaan hän enimmäkseen piirtelee luonnonkukkia, noita huumaavia muistoja Gotlannin kivisiltä pellonreunoilta.

Taas kerran pikaluin Lundbergin teoksen koukuttuneesti, mutta en tiedä, mitä muistan siitä ensi viikolla tai ensi kuussa. 70-80-lukujen ajankuvasta pidin, ja pystyin samastumaan moneen ilmiöön, kuten ”Sommartider”-hitin kuuntelemiseen uusilla korvalappustereoilla. Kirjan Ruotsi-kuvaan mahtui ainakin rosoa ja särmikkyyttä, eikä Gotlantia ihannoitu kadotettuna paratiisina, vaan saarella asui tavallisia ihmisiä ongelmineen ja suruineen.

Siinä tämä teos erottui edukseen edellisestä, ettei siinä ollut historiallisia julkkishahmoja eikä avaintapahtumia – edes 9/11-iskuja ei muistaakseni mainittu ainakaan merkittävästi. Tästä kirjasta ei siis tullut oloa, että olisi käynyt kaupallishenkisessä museossa, vaan yksilöiden tarinat olivat yksityisiä ja heidän omiaan.