Kuuma kesä Norfolkissa

Teos: Ali Smith: Satunnainen (Otava, 2006)

Suomennos: Kristiina Drews

Astrid ja Magnus ovat lontoolaiset teini-ikäiset sisarukset, jotka joutuvat viettämään kesää Norfolkissa kämäisessä vuokramökissä äitinsä ja isäpuolensa kanssa. 17-vuotias Magnus on tullut erotetuksi koulustaan sekavan kiusaamisvyyhden vuoksi, ja 12-vuotias Astrid löytää lohtua ainoastaan uudesta videokamerastaan, jonka kautta hän pitää päiväkirjaa.

Romaanissa eletään vuotta 2003, jolloin kaikilla keskiluokkaisilla teineillä on jo kännykät, mutta somea ei vielä ole siinä muodossa, jossa me sen tunnemme. Astridin kännykkä makaa koulun roskalavalla, sekin kiusaamisen lopputuloksena, eikä hän ole kertonut asiasta vanhemmilleen, jotka maksavat puhelimesta kuukausimaksua, vaikka sitä ei käytetä.

Romaanin jännite syntyy siitä, että perhe saa mökilleen puskista vieraan, jota kumpikaan vanhemmista ei muista tavanneensa. Amber tulee muka haastattelemaan äiti-Eveä, mutta Eve itse uskoo naisen olevan aviomiehensä salarakas. Eve on suht kuuluisa kirjailija, kun taas Richard on englannin professori yliopistolla. Hänellä on maine kliseisenä nuorten tyttöjen vikittelijänä, ja tarinan aikana joku opiskelijoista on nostamassa oikeusjuttua tästä.

Amber on hurmaava hahmo, joka onnistuu puhumaan itselleen ylöspidon mökillä muutamaksi päiväksi. Seuraukset tästä vierailusta ovat kuitenkin arvaamattomat, eikö isäntäväelle koskaan paljastu naisen todellinen identiteetti.

Satunnainen on kielellisesti ja tyylillisesti kokeileva romaani, jota voisi pitää jopa vähän kikkailevana. Mutta teoksen juoni on vahva, ja hahmoissa riittää särmää. Eniten minua kirjassa kiinnosti tämän melko dysfunktionaalisen perheen dynamiikka, ja kysymys, miksi kirjan pariskunta jaksoi edelleen pysyä yhdessä.

Uteliaisuus heräsi Smithin muusta tuotannosta, vaikka kovin montaa kielipeleihin keskittynyttä romaania en jaksa putkeen. Teoksen formaatti herätti minussa muistoja 90-luvulta, jolloin olin tämän tyyppisen proosan suuri fani. Se ei kuitenkaan edusta kokeilevuuden ääripäätä, vaan mukana on vain joitakin tajunnanvirtaosuuksia ja henkilöiden sisäistä puhetta.

Yleisemmällä tasolla Ali piikittelee tässä akateemisten brittien elämäntapavalinnoille. Richard ei ymmärrä, että Norfolk on väärä valinta kesänviettopaikaksi, jos yhtään haluaisi edetä urallaan. Kaikki akateemiset tähdet lomailevat Suffolkissa, jos lomailevat kotimaassa. Ja ylipäänsä se ajatus, että perhe vetäytyy koko kesäksi syrjäiseen kolkkaan maaseudulla kuulostaa todella vanhakantaiselta. Kotimainen kirjallisuutemmehan on näitä saagoja täynnä, eli suomalaisen lukijan on helppo samastua tarinaan.

Hellarifeministin yksinäisyydestä

Teos: Saaramaria Kuittinen: Viekotus (Risa, 2022)

Voitin Radio Dein kilpailusta tuoreen esikoisromaanin, Saaramaria Kuittisen teoksen Viekotus. Kirjan nopeaa lukemista edisti sen saaminen fyysisen kappaleena kotisohvalle, ja huono sää.

Kuulin kirjasta jo sekalaisia arvioita ennen siihen tarttumista. Kaikki eivät olleet ylistäviä, ja kirjan esilukijoita on rasittanut varsinkin päähenkilöiden fiksaatio seksuaalisuuteen. Minua kirjassa kiinnosti varsinkin sen luvattu episodimaisuus, eli se, että se keskittyy vain yhteen juhannukseen Ison Kirjan konferenssissa Keuruulla.

Olen luultavasti lukenut kaikki helluntailaisuutta käsittelevät fiktiiviset teokset, jotka ovat julkaistu viimeisen parinkymmenen vuoden aikana mainstream-kustantamoissa. Tämän kirjan takana ei ole suurta kaupallista kustantajaa, eikä myöskään kristillistä tahoa. Risa on luultavasti pienkustantamo/omakustantamo, mutta silläkään ei ole mitään merkitystä arvioni kannalta.

Kuittinen on todennäköisesti suunnannut romaaninsa ensisijaisesti nuorille aikuisille, mutta en kokenut olevani liian vanha ymmärtämään tämän nuorisoporukan meininkejä. Reanna ja ystävät ovat aktiivisia helluntailaisia, jotka tapaavat joka kesä Keuruun juhannuskonferenssissa. Osa porukasta kuuluu samaan kotiseurakuntaan Helsingissä. Reannan äiti Else on tullut uskoon tytön ollessa kahdeksanvuotias; ennen tätä äiti on elänyt alkoholinhuuruista elämää suurissa talousvaikeuksissa. Äiti on kokenut ns. syväpuhdistumisen, ja päätynyt sen jälkeen pastori Juliuksen vaimoksi.

Seurakunnassa kaikki eivät tosiaankaan ole tasa-arvoisia, vaan ns. vanhat suvut ovat vahvemmassa asemassa kuin uudet käännynnäiset. Pastori Julius on perinyt paikkansa isältään, legendaariselta matkasaarnaajalta Aapro Ahokannolta. Juliuksen suosiota tavoittelevat monet nuoret pastorikokelaat, mutta toinen pastorin poika, Matteo Pohjanmaalta on edennyt nuorisopastorin tehtävään.

Reanna on Juliuksen tytärpuoli, jota Julius ei pidä yhtä puhdistuneena kuin vaimoaan. Vaimon menneisyys on edelleen asia, joka selvästi vaivaa Juliusta, eikä hän suhtaudu Reannaan lainkaan sellaisella pitkämielisyydellä kuin uuden isäpuolen kuuluisi suhtautua. Reanna on kapinoinut perheen uutta elämäntapaa vastaan, mutta palannut seurakunnan yhteyteen ehkä siksi, ettei oikein löydä ”kotia” muualtakaan.

Enpä paljasta enempää juonta, mutta viihdyin kyllä mainiosti katossa olevana kärpäsenä näissä geimeissä. Geimeissä, joissa en olisi halunnut olla osallisena. Tässä on iso läjä nuoria, joita kaikkia vaivaa jonkinasteinen vieraantuneisuus oman seurakuntansa perusopetuksesta. Osa haluaisi uudistaa seurakuntaa sisältäpäin, osa voi huonosti ja kapinoi. Yksi porukasta, tuore äiti Miina, on ehkä ainoa, jolle perinteinen meininki edelleen kelpaa, mutta hänkin kipuilee liitossaan juuri seksin vuoksi. Miina kuuluu niihin, joiden mielestä kouluista pitäisi poistaa seksuaalivalistus kokonaan, ja hän on kirjoittanut oman oppaansa nimeltä Viekotus.

Reannan kuuman romanssin lisäksi kirjaan mahtuu homoparin myrskyisää varjoelämää samassa teltassa, ja sen ulkopuolella.

Kirjassa esitellään tämän päivän helluntaiherätyksen sisäistä kirjoa varsin ansiokkaasti. Kirjan nuorista mieleen tuli, että elämäntavan tasolla he osallistuvat lähes kaikkiin ilmiöihin kuin muutkin nuoret, mutta laimennetussa muodossa. Päihteet ja esiaviollinen seksi lukuun ottamatta lähes kaikki muu ilonpito on sallittua. Ja varsinkin omaan ulkomuotoon on panostettava, jos haluaa esittäytyä edukseen kristillisellä deittifoorumilla.

Kirjassa todetaan, ettei ole yksinäisempää paikkaa kuin hellarifeministin asema. Sellaisia kuitenkin kirjassa kuvatussa yhteisössä on olemassa. Ja miksi ei olisi, ovathan monet heistä opiskelleet muuallakin kuin Isossa Kirjassa, eikä tässä yhteisössä ulkopuoliset ystävyyssuhteetkaan ole kiellettyjä.

Vaikka kirja luultavasti kiinnostaa eniten nuoria aikuisia ja YA-kirjallisuuden ystäviä, se ei ole kepeintä mahdollista viihdettä. Siinä käsitellään ylisukupolvisuuden tematiikkaa, ja yhteisön sisäisiä valtasuhteita tavalla, joka voisi kiinnostaa varttuneempiakin lukijoita. Itse tosiaan arvostin kirjassa eniten sen napakkaa rajausta, ja sitä, että se tällä valinnalla poikkesi raikkaalla tavalla uskontoaiheisten romaanien kaavasta. Suurin osa kun näistä tuppaa olemaan raskassoutuisia kasvukertomuksia, joiden sisältö on ennalta-arvattava.

Erilaisuuden malliperhe hajoaa

Teos: Camilla Grebe:Veteen piirretty viiva (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sari Kumpulainen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime viikolla kerroin blogini lukijoille, kuinka ruotsalaisissa dekkareissa arvostan enemmän niitä, jotka sijoittuvat syrjäseuduille, joten looginen aasinsilta tästä on, että luen taas dekkareita, jotka sijoittuvat Tukholmaan. Camilla Grebe taitaa olla se dekkaristi, jonka teoksia en voi ohittaa, ja nyt taisi olla työn alla jo viides häneltä lukemani teos.

Tämähän on sarja, jossa ei ole yhtä, selkeää poliisihahmoa, vaan sarjan eri osissa yhden tiimin henkilöillä on ollut erilaisia vetovastuita. Tässä osassa jo eläkkeellä oleva poliisi Gunnar kutsutaan takaisin töihin työstämään tapausta, jonka kanssa hän työskenteli jo 20 vuotta sitten. Hahmoista muistan edelleen parhaiten profiloija-Hannen, joka tämän kirjan nykytodellisuudessa on jo edesmennyt.

Teos kertoo uusperheestä, joka muuttaa yhteen 1990-luvun loppupuolella. Siinä on äiti Maria, joka on opettaja, tämän kehitysvammainen poika Vincent, äidin uusi aviomies Samir, joka on syövän tutkimukselle omistautunut lääkäri, ja tämän tytär Yasmina, joka on abiturientti. Marokkolaistaustainen Samir ja tämän puoliksi ruotsalainen tytär Yasmina ovat muuttaneet Ruotsiin Pariisista, eikä uuteen maahan sopeutuminen ole kummallekaan helppoa. Rasismi on arkipäiväistä ja banaalia, ja ruotsalaisten umpimielisyys masentaa. Perheen uusi koti sijaitsee tukholmalaisittain syrjässä, Kungsudden-nimisellä alueella, jossa asuu enimmäkseen rikkaita ja uusrikkaita.

Maria on asunut Kungsuddenilla koko ikänsä, sillä hän on läheisen kartanon puutarhurin tytär. Marian puutalo on vanha ja vetoisa, kun taas naapuruston tyyppitalo muistuttaa nykytaiteen museota. Muita ulkomaalaisia alueella on lähinnä kotiapulaisten muodossa, eikä monikaan vaivaudu opettelemaan näiden nimiä.

En spoilaa juonta kertoessani, että tarina keskittyy Yasminan katoamiseen eräänä talviyönä vuonna 2000, ja Samir-isään kohdistuvaan rikossyytteeseen. Tämän lukija saa selville jo takakannesta. Keissi saa valtavasti mediahuomiota, ja Samirista tulee yhdessä yössä Ruotsin vihatuin mies, jolle ei edes suostuta myymään bensaa lähibensiksellä. Eletään vielä aikoja, jolloin kunniaväkivallan käsite ei ole kaikille tuttu, mutta islamiin liittyvät ennakkoluulot ovat sakeita. Marialla on kestämistä myös omassa äidissään, jonka mukaan tyttäreen on iskenyt ”viidakkokuume”.

Greben tapa kertoa eri päähenkilöiden suulla on tässä teoksessa intiimi, lähes iholle käyvä. Teos koostuu enemmän henkilöiden sisäisistä monologeista kuin toiminnasta. Mieleen jäivät parhaiten Yasminan piinalliset havainnot uuden äitipuolen yksisilmäisestä poliittisesta korrektiudesta, ja Gunnarin tunnustukset villistä seksielämästään asumisoikeustalon yhdistyksen kokousten jälkeen. Eli vaikka teoksen pääteema on raskas, teokseen mahtuu yllättävän paljon huumoria ja terävää yhteiskunnallista analyysia.

Enemmänkin kuin kertomuksena menneen ajan rasismista teos puhutteli minua tarinana ruotsalaisesta luokkayhteiskunnasta, jossa ”vanha raha” hylkii uutta rahaa. Grebe pääsee syvälle parempien piirien teinien maailmaan, jossa arvomaailma on paikalleen jämähtänyt, ja jossa parisuhteiden malli voi olla kovin naisia alistava. Kuvaukset Kungsuddenin nuorten kotibileistä olivat kauhunsekaisia, ja seurustelun kuvioiden kuvaus oli jotain muuta kuin hilpeää ja kepeää Solsidania.

Grebe on ehkä parhaimmillaan lasten, nuorten ja perheiden kuvaajana, mutta arvostan hänen tuotannossaan näkökulmien ja teemojen monipuolisuutta. Tässä tarinassa oli jotain samaa kuin Liza Marklundin 90-luvun monikulttuurisuutta käsittelevissä teoksissa, vaikka noissa muistaakseni oli enemmän islamin vaaroista varoitteleva sävy. Tässä tuon ajan henkistä ilmapiiriä ruoditaan yli 20 vuoden jälkeen, en sanoisi jälkiviisaudella, mutta ajan mahdollistavalla itsereflektiolla. Siinä henkilöiden muiden kulttuurien tietämys on varmasti kasvanut, mutta yhteiskunnalliset ongelmat eivät ole hävinneet, ne ovat vain muuttaneet muotoaan.

Tämä oli Greben dekkareista ehkä helppolukuisin siksi, että tarina keskittyy pitkälti yhteen paikkaan ja sen henkilögalleria pysyy sopivan hallittuna. Itse kuuntelin tämän lähes keskeytymättömänä, kun hänen aiempiin teoksiin on mennyt enemmän aikaa.

Kirjaa suosittelen niille, jotka arvostavat dekkareissa nimenomaan psykologista näkökulmaa, ei niinkään tarkkaa poliisityötä. Itse rikostutkinnan osuus jää kirjassa vähemmälle, kun pääpaino on perheen jäsenten omissa sisäisissä juttutuokioissa. Itseeni tämä kerrontatekniikka vetosi, mutta tapahtumien kertaamisessa usean henkilön näkökulmasta oli toisteisuutta. Juoni kuitenkin tarjoaa riittävästi yllätyksiä, vaikka sen asetelma on osittain lukkoon lyöty jo alkumetreiltä.

Sosialistiseen schnitzeliin tukehtumisesta

Teos: Meri Valkama: Sinun, Margot (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Noin nelikymppinen Vilja on asunut osan lapsuudestaan sosialistisessa Itä-Berliinissä, jonne hänen isänsä Markus muutti toimittajan työn perässä 1980-luvun alkupuolella. Markus uskoo sosialismiin, ja kirjoittaa perusteellisia ja oikeaoppisia raportteja Itä-Saksan edistysaskelista suomalaisiin vasemmistolehtiin. Markuksen vaimo Rosa ei ehkä ole niin sitoutunut miehensä aatteeseen, vaan kaipaa länsimaista suklaata ja käy Länsi-Berliinin puolella ostoksilla. Derkkuverhoja ei voi käyttää, vaan tekstiilit on haettava rajan takaa IKEA:lta. Perheessä riidellään jatkuvasti, ja Rosan tiukat kasvatusmetodit arveluttavat Markusta. Lopulta vanhemmat eroavat, ja Vilja jää joksikin aikaa elämään Berliiniin isänsä ja tämän uuden itäsaksalaisen rakastetun kanssa.

Menneisyys aktualisoituu, kun Markus kuolee ja hänen asunnoltaan löytyy pino kirjeitä naiselta, joka kutsuu itseään Margotiksi ja puhuttelee Markusta Erichiksi. Erich ja Margot ovat myös DDR:n keulakuvapari, Honeckerit. Vilja muistelee, että isän naisystävä oli oikealta nimeltään Louise. Tämän kanssa tyttö on viettänyt ainakin yhden kesän kommunistisessa lomaparatiisissa Itämeren sylissä, ja kokenut uuden äitikandidaatin kanssa läheisyyttä ehkä enemmän kuin biologisen äitinsä kanssa. Aikuisena hän alkaa rakentaa uudelleen lapsuutensa palapeliä, ja etsiä Saksasta henkilöitä, jotka kuuluivat mystisen isän elämään.

Romaanin nykyisyydessä Vilja elää parisuhteessa Sagan kanssa, jolla on tytär. Uusperheellisyyden haasteita tutkaillaan ylisukupolvisesti, kuten myös ei-vapaaehtoista lapsettomuutta Margot-hahmon tapauksessa. Margotin kirjeet, joissa hän kaipaa Suomessa asuvan rakastajansa lisäksi tämän tytärtä, ovat koskettavia. Kirjeenvaihto romaanissa on muutenkin onnistunut tyylillinen keino, joka lisää sen historiallisuuden tuntua. Jäinkin kaipaamaan aikaa, kun lentopostia ulkomailta odotettiin, ja kun ihmiset kommunikoivat kokonaisin, kauniisti formuloiduin lausein monilla vierailla kielillä.

Meri Valkamalle tämän esikoisromaanin tematiikka on osittain omaelämäkerrallista, sillä hänkin on asunut osan lapsuudestaan Itä-Saksassa. Hän on myös tehnyt tutkimusta DDR:n historiasta Berliinissä. Hän onnistuu kirjoittamaan itäsaksalaisesta arjesta varsin kiihkottomasti ja monipuolisesti, eikä arkielämän kuvaus tunnu pahimmalta naapurikyttäyspainajaiselta. Joulua vietetään pidemmän kaavan mukaan myös sosialistisessa maassa, ja kovillakin kommunisteilla on ristiriitaisia materiaalisia haaveita.

Tänä vuonna olen saanut lukea kaksi loistavaa Saksan lähihistoriaan sijoittuvaa romaania, tämän ja Antti Vihisen Punaisen prinsessan. Molemmat teokset olivat varsin jännittäviä, ja kylmän sodan problematiikka tuli niissä sopivasti ihon alle. Vihisen poliitinen trilleri kertoo Länsi-Saksan Baader-Meinhof-liikkeen solusta 1970-luvulla, ja eräästä liikkeen jäsenen muutosta Suomeen maanpakoon. Tässä romaanissa juoni on arkisempi kuin Vihisen romaanissa, mutta poliittiset jännitteet tuovat silti siihen aivan omaleimaisen tunnelman.

Äänikirjana Krista Kososen tulkinta on vivahteikasta, ja kuuntelin kirjaa sujuvasti, mutta jouduin palailemaan painettuun tekstiin muutamia yksityiskohtia (kuten paikannimiä ja joitain saksankielisiä ilmaisuja) tarkistaakseni. Muutenkin Berliinin kartta alkoi kirjaa kuunnellessa elää omaa, lonkeroista elämäänsä, ja teos herättikin akuutteja matkahaaveita. Varsinkin Itä-Berliinin puoleiset kulttuurikeskukset kuuluisivat seuraavan reissuni kohteisiin, sillä tämä teos johdatti niiden maailmaan niin tenhoavasti.

Isyys vieraslajina

Teos: Ida Pimenoff: Kutsu minut (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Miltä tuntuu olla jonkun laillisesti tunnustettu lapsi, mutta ei niin tervetullut hänen perheensä piiriin? Suhteessa johonkuhun vain nihkeästi olemassa?

Tällaisesta elämäntilanteesta kertoo Ida Pimenoff esikoisromaanissaan Kutsu minut. Siinä nelikymppinen helsinkiläinen valokuvaaja Vera kuulee biologisen isänsä 80-vuotispäivistä ja juhlista, joihin häntä ei tulla kutsumaan. Vera on ollut tietoinen isänsä ammatista ja olinpaikasta pienestä saakka, mutta mieheen tutustuminen teini-iän ensikohtaamisen jälkeen on ollut takkuista. Terapiaistuntojen vaikutuksesta isäsuhteen työstäminen on tullut ajankohtaiseksi, siksikin, että hän on vastikään eronnut eikä haluaisi vierittää haitallisia käyttäytymismalleja poikansa niskoille.

Romaani sijoittuu taidemaailmaan, sillä Veran äiti on taidemaalari ja isä menestystä niittänyt kuraattori. Verakin on vaihtanut yliopisto-opinnot taidekouluun, vaikka hänellä oman kuvakielen löytäminen on takkuista. Isä ja tytär ovat vuosien varrella kommunikoineet lähinnä isän lähettämien taidekirjojen ja näyttelykatalogien kautta. Isä on halunnut esittäytyä lehtolapselleen vain ammattinsa kautta, ei kokonaisena ihmisenä.

Veran isäsuhde koostuu sarjasta hylkäämisiä, sillä Sakari-isän tapa kohdella lapsiaan on kauttaaltaan epäreilu. Hänellä on lapsia kolmen eri naisen kanssa, mutta vain suhde Veran äitiin on ongelmallinen. Näin mies tuntuu kaikista lapsistaan hylkivän vain Veraa, kun taas muut lapset ovat enemmän tervetulleita tämän arkeen.

Vastaavasta tilanteesta on vastikään kirjoittanut mm. Jörn Donnerin poika Otto Gabrielsson. Tosin tuossa kuvauksessa lehtolapsi viettää enemmän aikaa isänsä luona toisessa maassa, mutta tästä huolimatta sisarusten kohtelu on epätasaista. Molemmissa tarinoissa isä on menestynyt ja päässyt ammattinsa kautta vallan kahvoihin.

Pimenoffin teos on fiktiota, eikä sille kuulu etsiä reaalimaailman koordinaatteja. Koin kuitenkin romaanissa kiinnostavimmaksi elementiksi Veran sukutaustan, jossa saattaa olla jotain omaelämäkerrallista. Kirjan monikielinen ja – kulttuurinen suku on muuttanut Pietarista Helsinkiin vallankumouksen jälkeen 1920-luvulla, mutta irrallisuuden tunne voi silti olla perittyä pitkällä viiveellä. Jo äidin suvun kielitilanne on sekava, ja isoäiti, joka puhuu suomea viidentenä kielenään ei välttämättä täysin tavoita tyttären tytärtä, joka on kasvatettu yksikieliseksi. Ja ainakin suvussa naisten rooliksi on muotoutunut yksinäisyys suhteessa lisääntymiseen liittyviin päätöksiin.

Veran avioeron vatvominen taas on romaanin heikoin lenkki, vaikka sekin tavallaan liittyy hänen isäkriisiinsä. Nainen on jossain vaiheessa kokenut hankalaksi entisen miehensä osallistuvan isyyden, koska on itse jäänyt lapsena siitä paitsi. Myös tarinointi hänen eronjälkeisestä deittailustaan tuntuu vähän liian viihteelliseltä teokseen, joka ei muuten tunnu viihdekirjalta.

Pimenoffin toinen ammatti valokuvaajana näkyy kerronnan tekniikassa. Kirja ei etene kronologisesti, ja Pimenoff antaa lukijalle vastuuta Veran elämän fragmenttien järjestelyssä ikään kuin olisimme yhdessä pystyttämässä näyttelyä siitä. Johtopäätökset Veran kriisin syy- ja seuraussuhteista eivät ole selkeitä, kuten ne eivät yleensä ole tosi elämässäkään. Näin teos välttää ylenpalttisen psykologisoinnin, joka on tämäntyylisille romaanille tyypillistä.

Kuuntelin tätä äänikirjana kahteen otteeseen, sillä en oikein saanut juonesta kiinni ensi kuulemalla. Toisella kierroksella kiinnitin enemmän huomiota tyylillisiin ratkaisuihin, ja löysin rivien välistä enemmän onnen pilkahduksia ja elämäniloa. Vaikka suomalaisten taiteilijoiden Pariisin-matkailu onkin suuri klisee, pidin näistä matkakuvauksista Veran eri elämän vaiheissa.

Luulen, että tämä teos kolahtaa eniten niihin, joilla on omakohtaista kokemusta poissaolevasta isästä ja/tai monimutkaisia uusperhekuvioita, mutta onneksi romaanista löytyy muutakin sisältöä.

Minuudesta ja mummoudesta

Teos: Pirjo Rissanen: Posliinihäät (Gummerus, 2018)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Pitkästä aikaa en ole valinnut kirjaa pelkän kansikuvan perusteella, mutta Pirjo Rissasen Posliinihäiden rehevä kukkakimppu puhutteli minua. Kirjailijakin on minulle uusi tuttavuus, vaikka olen saattanut kuikuilla jotain hänen muuta teostaan kirjaston hyllyssä. Teokset tuntuvat vahvasti ihmissuhdepainotteisilta ja itäsuomalaisilta.

Tässä teoksessa päähenkilönä on aikuisten lasten uusperheen äiti Aina, jolla on kaksi biologista lasta ja kaksi bonuslasta. Naimisiin hän on mennyt leskimies Sakarin kanssa, joka on humanisti, Väli-Amerikan mayakulttuurin tuntija ja kansalaisopiston rehtori. Ainan oma työura on jäänyt repaleiseksi, mutta hän on ekonomi ja arkijärkevä kodinhengetär. Viidenkympin rajapyykin jälkeen pariskunnalla alkaa olla mahdollisuus nauttia aikuisuuden iloista, mutta yllättävästi Ainaa ei kiinnostakaan lähteä hääpäivää juhlimaan Karibianmeren rannoille.

Yhtäkkiä perheen kaikki kolme tytärtä alkavat oirehtia kummallisesti. Yksi joutuu mielisairaalaan, ja kahdella muulla on arkisempi ongelmia minuutensa ja suhteidensa kanssa. Tässä härdellissä myös Aina alkaa tutkiskella oman elämänsä prioriteetteja. Vaikka hän ei vielä ole biologinen mummo, hän huomaa uhrautuvansa miehen lastenlasten vuoksi enemmän kuin mies itse. Aina on myös tyyppinä ulkokultainen ja kaksinaamainen: hän usein päätyy mielistelemään varsinkin miehensä sukulaisia. Kesänvietto laajennetussa perheessä on loputonta kestitsemistä ja lasten trafiikkia, ja bonuksena heillä on huolehdittavanaan samassa rakennuksessa asuva syöpäsairas ukki.

Teos alkaa vauhdikkaasti Iiris-tyttären sekoamisella, mutta tämän jälkeen se etenee verkkaisesti. Meininki tuntuu pelkältä kotoilulta, vaikka välillä vieraillaan Ainan nuoruudessa 70-luvulla vapaan rakkauden aikana. Kiinnostavimpia havaintoja hän tekee levottomien tytärten elämänvalinnoista, miehistä ja lapsista tuliaisina, taiteellisista ambitioista, joista tunnistin paljon itseäni.

Myös naapuruussuhteet ovat koetuksella, kun naapurin nuori rouva alkaa liian tuttavalliseksi Sakarin kanssa. Myös Ainan uskollisuutta miehelleen koetellaan, kun yllätysvieras menneisyydestä pasahtaa tuttuun ja turvalliseen pihapiiriin.

Fiilikset kirjassa olivat parhaimmillaan vähän samansuuntaisia kuin Riikka Pulkkisella, ja jopa teoksen kirjailijatyttären hahmossa aistin vähän pulkkismaisia piirteitä. Muistaakseni myös Pulkkisen kirjoissa on samantyyppisiä vanhempia naishahmoja kuin tämä Aina, porvarillisen vakaita, sivistyneitä ”viiniä keittiössä” – ihmisiä, jotka eivät koskaan humallu muita häiritsevästi. Ainan kahdella tyttärellä taas on haasteita myös päihteiden kanssa, ja teoksessa ilmenee myös viisautta siitä, kuinka asia otetaan tai jätetään ottamatta puheeksi.

Juonen suhteen jäin odottamaan enemmän, vaikka varmasti Ainan elämän yllätysvieras tuokin monille hupia. Lahjakkuutta Rissasella kirjailijana on siinä, kuinka hän onnistuu kaivamaan ilon irti porvarillisen naapuruston trampoliinihankinnoista. Pidin siitä, että hän kaivaa arkisen draaman ainekset melko mitättömistä aineksista. Välillä myös pitkästyin, ja jäin odottamaan raflaavampia juonenkäänteitä.

Kirjalle on olemassa myös jatko-osa, sillä perheen kimurantti tilanne jäi monelta osin auki. Kuka tietää, vaikka antaisin sille mahdollisuuden tilanteessa, jossa pää ei kestä liian repivää draamaa tai jännitystä.

Perhe ei puhu diagnoosin kieltä

Teos: Emmi Pesonen: Maailman kaunein sana. (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Mirjami Pesonen

Syksyn kotimaisista kirjauutuuksista toiseksi tuttavuudeksi pompahti Emmi Pesosen esikoisromaani Maailman kaunein sana. Teos lupaa kansitekstissä reipasta menoa helsinkiläisen uusperheen hippibussin kyydissä. Kannen kuvitus on kaunis, ja antaa kepeän chicklit-vaikutelman.

Kovin kepeästä teoksesta ei kuitenkaan ole kyse, eikä chicklit ole ensimmäinen kategoria, johon teoksen naulaisin. Toki tarinan kertoja, 29-vuotias Amanda on alkuasetelman sinkkuudessaan ja kaupunkilaisuudessaan melko tyypillinen naisviihteen kokijasubjekti. Amanda nauttii elämästään kulttuuritoimittajana, vaikka hän ei elantoa kutsumustyöstään saakaan. Taloutta paikatakseen hän toimii tarjoilijana trendikkäässä kantakaupungin vegaaniravintolassa.

Onnekkaiden sattumusten summana Amandan elämään tulee perheellinen mies Onni, joka ei elä ruuhkavuosiaan totutun kaavan mukaan. Neljän lapsen vuoroviikkoisä ehtii haaveilla, kehitellä taianomaisia kylpyrituaaleja ja kokkailla teemaväriaterioita uudelle rakkaalleen. Alussa Onnin lapset ovat vain satuolentoja, jotka jättävät runollisia jälkiään miehen kaoottiseen taloon. Amanda itse ei haaveile perheen perustamisesta, mutta miehen boheemi elämäntapa vetää hänet mukaansa rakkaudentäyteiseen kuplaan.

Romaanin aika-akseli on noin vuoden mittainen, ja tähän vuoteen ehtiikin mahtua hurjia. Emmi sitoutuu uuteen poikaystäväänsä salamavauhtia, ja joutuu tilanteeseen, joka tuntuu aloittelevasta äitipuolesta yli-inhimilliseltä. Välillä liikutaan takaumien kautta Emmin lapsuuteen ja nuoruuteen, jonka katkaisi äidin kuolema. Kovin hyvin ei mene Emmin eläköityneellä viljelijäisälläkään, johon naisella on etääntyvä suhde. Kuitenkin isä vähän piristyy, ja saapuu lainalapsenlapsia katsomaankin suurten ruokakuormien kanssa.

Romaanin keskeinen teema on vanhemmuus silloin, kun kärsitään vaikeasta mielenterveyden häiriöstä. Missä raja vedetään boheemiuden ja sairauden välillä? Kuinka paljon vastuuta voi lykätä vanhemmille lapsille tai uudelle heilalle? Onko ns. terveellä vanhemmalla tällöin ainoa sananvalta lasten asumisen järjestelyistä?

Teoksen Amanda kiintyy Onnin lapsiin nopeasti sinä aikana, kun tämä on mielisairaalassa. Hyvin nopeasti hän myös alkaa puhua lapsista ominaan. Tämä luonnistuu siksi, että lasten äiti on perustamassa toista uusperhettä ranskalaisen miehen kanssa Pariisissa. Äidin mielenterveyttä ei ole tutkittu, mutta kovin stabiililta ei hänkään vaikuta, vaikka on taitavampi siivouspuuhissa. Onnin kodin sotkuja kirjassa kuvataan niin antaumuksella, että siinä olisi voinut olla tiivistämisen paikka.

Kirjan äiti on miestään vanhempi, ammatillisesti edistyneempi, mutta itsekkään ja laskelmoivan oloinen. Hän on kuitenkin mennyt tekemään neljä lasta bipolaarisen miehen kanssa. Ehkä hämmentävä tekijä romaanin asetelmassa olikin lapsiluku. Muutenkin tämä ex-pariskunta tuntui aikaansaavalta, vaikka ei aina rakentavassa merkityksessä.

Romaani kosketti minua omakohtaisesti, vaikka en enää ole tässä elämänvaiheessa. Varsinkin Onnin kodin sotkujen kuvaus oli kuin omastani, jos sossun perhetyö olisi ampaissut paikalle varoittamatta. Tällaiseen elämänhallinnan ongelmaan ei välttämättä tarvita edes diagnooseja. Teos myös kyseenalaistaa psykiatrian koodikieltä ansiokkaasti ja antaa toivoa kaikille, jotka sinnittelevät lapsiperhearjessa oman pään haasteiden lisäksi.

Romaanin kiitossanoista sain vaikutelman, että sitä olisi työstetty Kriittisen korkeakoulun  kirjoittajakurssilla. Muutenkin teos tuntuu loppuun saakka toimitetulta, monisyiseltä ja elämänmakuiselta kuvaukselta nykypäivän monimuotoisesta perheestä.

Suosittelen teosta muillekin kuin niille lukijoille, joilla on joku vastaava tilanne päällä. Ei tarvitse kuulua kolmikymppisten urbaanien hipstereiden heimoon pitääkseen tästä teoksesta. Teos voi koskettaa myös sellaisia isovanhempia, jotka käyvät uskollisesti siivoamassa perheellisten lastensa sotkuja. Sotkua voi tulla, vaikka ei tekisikään ympäripäissään villejä hevoskauppoja lapsivapaina viikkoina. Tämä teos haastaa meitä ymmärtämään omia ja toistemme sellaisia.

 

Tervetuloa sukuumme (ja muita noloja toivotuksia)

TylerTeos: Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina (Otava, 2002)

Suomennos: Kristiina Drews

SPR:n Kontti-kirppikseltä hankkimani kirja-aarteetkin alkavat olla finaalissa täällä Jyväskylässä, ja vinkkejä uusista ilmaisten/halpojen kirjojen apajista näillä korkeuksilla kaivataan.

Tänään lukupinon päällimmäisenä oli luottokertoja Anne Tylerin (s. 1941) teos Aikaa sitten aikuisina. Tyler kuuluu niihin kirjailijoihin, jonka olen luultavasti bongannut äitini kirjahyllystä, mutta suurempi kiinnostus hänen tuotantoonsa puhkesi noin kymmenen vuotta sitten. Tylerin teemat liittyvät pitkälti muuttuvaan, monikulttuuriseen ja – arvoiseen perhe-elämään, keski-iän kriiseihin ja elämänmuutoksiin.

Tässä romaanissa kertoja on 53-vuotias leskirouva Rebecca Davitch, joka toimii kokopäiväisenä juhlasuunnittelijana Baltimoren kaupungissa. Firman hän on perinyt miehensä suvulta, jonka parissa hän asuu miehen kuoleman jälkeenkin. Rebeccalla on suuri uusperhe, neljä tytärtä, joista vain nuorin on biologisesti hänen oma lapsensa. Myös tyttärillä on ollut kirjava ihmissuhdehistoria, ja juhlapäivinä talo täyttyy eksistä, nyksistä ja tulevista heiloista, näiden lapsista ja muista suvun liitännäisjäsenistä.

Rebecca on työteliäs vastuunkantaja, joka on vuosikymmenet paennut omaa elämäänsä ympärivuorokautiseen hössöttämiseen. Juhlasuunnittelijan ura on kuitenkin rooli, joka on langennut hänen ylleen ilman tietoista valintaa. Viisikymppisenä hän alkaa katua kesken jääneitä yliopisto-opintojaan, ja yrittää edes jollain tasolla kehittää itselleen edes yhtä älyllistä harrastusta. Tästä huolimatta hänen vapaa-aikansa täyttyy lapsenvahtikeikoista ja satavuotiaan appiukon omaishoidosta.

Nuorena Rebecca ei ole aina ollut ennalta-arvattava; ainakin hän teki kerran tuhmasti, kun jätti nuoruuden rakastettunsa Willin itseään vanhemman leskimiehen vuoksi kuin nallin kalliolle. Nuori Rebecca oli myös kiinnostunut politiikasta, ja osasi keskustella muustakin kuin illallisten istumajärjestyksistä. Hetken mielijohteesta hän ottaa yhteyttä vanhaan collegeensa Willin tavoittamiseksi.

Rebecca ja Will ovat molemmat sovinnaisia hahmoja, mutta heistä alkaa paljastua uutta särmää, kun he tutustuvat jälleen. Vanha suola saattaa janottaa, mutta suhteen uudelleenlämmittely ei ole romanttista ilotulitusta täynnä. William osoittautuu professorin virastaan ja maallisesta menestyksestä huolimatta katkeraksi vanhaksi ukoksi, joka tyytyy kokkaamaan itselleen aina samaa chiliannosta surullisessa vuokra-asunnossa. Vaikka Willilläkin on takanaan avioliitto ja kokemus perhe-elämästä, hänen karmaansa kuuluu henkinen jumittaminen ikuisen opiskelijan asemassa kampuksen kupeessa.

Romaanissa pohditaan aikuismaista käyttäytymistä, ja aikuisuuden normeja tilanteessa, jossa kaiken järjen mukaan kuuluisi jo olla aika alkaa elää elämää enemmän itselleen kuin lapsille tai sukulaisille. Rebeccalle ex-miehen suvusta irtaantuminen ei kuitenkaan ole helppoa, koska hänen identiteettinsä on pitkään rakentunut sukutalon ympärille. Vinksahtaneella tavalla myös Will toivotetaan tervetulleeksi entisen kilpakosijan klaaniin, mutta voiko tällainen asetelma toimia?

Amerikkalaisissa sukuromaaneissa yksi pysyvä klisee on kiitospäivän viettäminen, ja muistaakseni lähes jokaisessa lukemassani Tylerin teoksessa sitä vietetään perhepiirissä. Tässä teoksessa sen kuvaus ei kuitenkaan nouse käännekohdaksi, sillä suvun jäsenet asuvat lähellä toisiaan ja tapaavat toisiaan tiiviisti muutenkin. Kiinnostavampi perhejuhla on suvun patriarkka Poppyn 100-vuotissynttärit vuonna 1999, eli teoksessa kerrataan välillisesti koko 1900-luvun historiaa.

Paasasin edellisessä postauksessani ”käyttöproosasta”, eli romaaneista, joissa ei ole tarpeeksi draaman kaarta tai jännitteitä tullakseen arvostetuksi kaunokirjallisuutena. Tässä romaanissa toki on paljon enemmän rakennusaineita kuin äsken lukemassani Roope Lipastin laimeassa väliteoksessa, mutta tässäkään juoni ei ole erityisen kekseliäs. Henkilöhahmojen rakentajana Tyler kuitenkin on ilmiömäinen niin, että myös sivuhenkilöillä on omat omituisuutensa, jotka eivät välttämättä liity tyypillisiin identiteetin määritteeseen, kuten ammattiin. Myöskään etnisten vähemmistöjen edustajia (joita tässäkin romaanissa vilisee) ei ole rakennettu ”edustamaan” ryhmänsä tyypillisiä piirteitä.

Tämä ei ole valovoimaisin lukemani teos Tyleriltä, mutta joudun virkistämään muistiani aiemmista luetuista. Parhaiten mieleeni ovat jääneet uudemmat teokset Noah’s Compass (2010) ja Digging to America (2006), joissa eriskummallisten perheiden ja moniarvoisuuden teemat vielä syvenevät verrattuna kirjailijan varhaisempaan tuotantoon.

 

Kolmen kirkkopysähdyksen strategiasta

laitonlapsi_1_2Teos: Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. (Atena, 2020)

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tämä viikko on mennyt jouhevasti Black Lives Matter-mielenosoituksia ja – keskusteluja seuraten maailmalla ja Suomessa. Miekkareihin en kuitenkaan lähtenyt, koska henkilökohtaisesti massatapahtumat arveluttavat vielä. Sen sijaan kirjalistoja olen päivittänyt ahkerasti, ja ottanut luentaan monentyyppisiä teoksia ”rodun” merkityksista.

Etelä-Afrikassa syntyneen ja kasvaneen Trevor Noah’n (s. 1984) vasta suomennettu omaelämäkerrallinen teos Laiton lapsi kuuluu uudemmista lukemistoistani niihin, jotka luultavasti avautuvat niillekin, jotka eivät ole opiskelleet antirasismin perusteita yliopistossa, ja varsinkin nuorille, jotka eivät pysty muistamaan apartheidia historiallisena ilmiönä. Kirja on sen verran humoristinen ja vauhdikas, että siitä voivat innostua sellaisetkin nuoret, jotka lukevat vähemmän kirjoja.

Trevor Noah syntyi Johannesburgissa mustalle xhosa-äidille ja sveitsinsaksalaiselle isälle, ja vielä 1980-luvulla tällaisen lapsen olemassaolo oli yhteiskunnallinen ongelma. Trevorin isä ei hylännyt poikaansa, mutta normaali perhe-elämä ei olisi ollut mahdollista, ellei kolmikko olisi muuttanut maasta. Trevorin kapinalliselle ja varsin omapäiselle äidille maastamuutto ei tullut kysymykseen, vaan hän halusi jatkaa rämäpäistä elämäntapaansa uskoen siihen, että muutos tulisi pian. Äiti ja poika elivät toimivana kahden tiiminä kulkien sunnuntaisin kolmen kirkon väliä välillä äidin rikkinäisellä volkkarilla, välillä tuskastuttavilla pikkubusseilla.

Kristinuskolla on suuri rooli kerronnassa, ja siihen liittyy eniten huumoria, joka nauratti minua makeasti. Kysymys kuuluukin, kuinka näin moderni, älyllinen ja eteenpäinpyrkivä äiti-ihminen onnistuu olemaan niin harras kristitty, miltei hihhuli. Tilannetta ei voi ymmärtää, jos ei tiedä jotain afrikkalaisen kristillisyyden muodoista. Myös Trevor Noah tekee parhaansa tilannetta avatessaan ulkomaalaisille lukijoille. Uskonto on jälkikoloniaalinen ilmiö, johon kuuluu vahvoja käsityksiä rikastumisesta ja maanpäällisestä menestyksestä. Tämän vuoksi nuori Trevor joutui korvaamaan videopelien sankarihahmot Vanhan Testamentin Simsonilla.

Nuoren Trevorin elämä hankaloituu entisestään apartheidin tultua kumotuksi, koska perheeseen tulee hankala, alkoholismiin taipuvainen isäpuoli. Mies ei edes yritä ottaa Trevorin omaksi lapsekseen, ja mustasukkaisuutta aiheuttaa myös se, että äiti edelleen vie poikaansa tapaamaan biologista isäänsä. Yhtä lailla kuin aiemmassa roturajat ylittävässä suhteessa myös äidin uudessa avioliitossa pariskunta kuuluu selkeästi kahteen eri kulttuuriin, eikä äiti sopeudu uuden miehen ja tämän suvun patriarkaaliseen komentoon. Xhosa-kulttuurin naishahmojen ja sukupuoliroolien purkaminen olikin kirjassa todella ansiokasta, ja tämä ulottuvuus tarjosi minulle eniten uutta tietoa.

Trevor Noah on nykyään omaa TV-show’ta luotsaava juontaja ja toimittaja Yhdysvalloissa. Ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä, että hän ”laittomana lapsena” on päässyt niin pitkälle elämässään. Väliin mahtuu myös vuosia nuorisojengiläisenä, laittoman tavaran hustlaajana ja epämukavia kohtaamisia lainvalvonnan kanssa. Tämä osio kirjasta kuvastaa niitä stereotyyppisiä representaatioita eteläafrikkalaisesta maskuliinisuudesta, joista olen saanut oman käsityksen television kautta. Trevor Noah’n asema ”värillisenä” ei ollut missään porukassa erityisen helppo, ja häneen on kohdistunut ikävää etnistä profilointia myös mustien parissa, koska kaikki eivät pystyneet hyväksymään häntä paikallisena, hyvää äidinkieltä puhuvana xhosana.

Innostuin kirjasta niin vietävästi, että kuuntelin sen äänikirjana kahdesti. Tämän kirjan haluaisin omistaa painettuna objektina, ja lukisin sen mielelläni vielä uudestaan englanniksi. Koin kyllä, että käännöksessä oli tavoitettu hyvin mustien eteläafrikkalaisten puheenpartta, mutta uskon silti alkuperäistekstin olevan piirun verran rikkaampi.

Teos nousi kirkkaasti tämän vuoden lukemistojeni huipulle, jossa kärkkyy myös Vappu Kannaksen upea historiallinen romaani Rosa Claysta. Tuo lukukokemus oli niin voimallinen, että arvion kirjoittaminen siitä on venynyt. Joku yhteinen punainen lanka näiden teosten välille muodostui, vaikka aika-akseli niiden välillä on sata vuotta ja ne edustavat aivan eri genrejä.

Ullanlinnan raivokkaat rakastavaiset

Teir 2Teos: Philip Teir: Neitsytpolku (Otava, 2020)

Suomennos: Jaana Nikula

Philip Teir on noussut muutamassa vuodessa yhdeksi suomenruotsalaisen kirjallisuuden suosikikseni, ja ilahduin saadessani suht nopeasti Neitsytpolun käsiini e-kirjastosta. Keskittyminen lukemiseen on vaan ollut legendaarisen hataraa, ja siksi en tee teokselle oikeutta arvioidessani sitä juuri nyt. Mutta toisaalta haluan bloggarina jättää muistijäljen näistä vaikeista viikoista, ja on huomattavasti positiivisempaa kirjoittaa lukemistaan romaaneista kuin havainnoista viruksen leviämisestä.

Romaani on klassinen keski-iän erodraama, jossa sivistyneet kaupunkiporvarit pyrkivät takaamaan jälkikasvulleen mahdollisimman optimaaliset kasvuolot. Romaanin päähenkilö Richard on Pohjanmaalta kotoisin oleva kulttuuritoimittaja, joka jättäytyy työstään suomenruotsalaisessa sanomalehdessä ja alkaa freelanceriksi. Samaan syssyyn hän tapaa kustantamon pikkujouluissa seksikkään mystisen Paulan, jonka kanssa juttu jää päälle petollisen viettelevästi.

Richard ja hänen vaimonsa Sonja kärsivät jo tyhjän pesän syndroomasta, vaikka nuorempi lapsi on vasta kymmenvuotias. Sonja kärttää mieheltään kolmatta lasta, mikä tuntuu olevan myös sukulaisten salainen toive. Pariskunta on remontoimassa itselleen kakkoskotia miehen synnyinpaikkakunnalta, halpaa rintamamiestaloa, jonka vakituinen vuokralainen saatiin häädettyä ”kauas pois”. Richardin Suvi-äiti on dominoiva päällepäsmääjä, joka ottaa poikansa eroaikeet huomattavasti raskaammin kuin Sonja.

Myös se, että Paulan äiti on ruotsinkielinen ja Richardin suomenkielinen, yhdistää heitä henkisesti. Paulan perheessä ruotsista luovuttiin, koska sen puhuminen Vantaalla ei ollut aikanaan muodikasta, kun taas Richardin äiti teki luokkahypyn naimalla ruotsinkielisen miehen ja vaihtoi kieltä mielellään uuden statuksen osoittamiseksi.

Kielikysymys rassaamyös  Richardin perheenjäseniä: William-poika on loukkaantunut siitä, että isä puhuu käsittämätöntä suomea uuden rakkaansa kanssa. Toisaalta se, että Paula on puuma, ei rasita lapsia siksikään, että äitipuolen lapset ovat jo aikuisia eivätkä näin kuormita kuvioita. Richard vaikuttaa aidon rakastuneelta naiseen, joka kutsuu tätä ”pupuksi”, mutta yhteen muuton jälkeen raadollinen arki laskeutuu rakastavaisten päälle liian pian. Kaukana on Neitsytpolku, alkuperäinen lemmenpesä, jonne Richard pakeni perheenisän vastuutaan. Pariskunnan muutettua Töölöön elämä muuttuu stressaavaksi, ja kaikki ensimmäisessä yhteisessä kodissa on jotenkin väärin. Ja kaikista kauheinta on sen äänimaailma.

Teoksen etelähelsinkiläinen charmi ei tällä kertaa onnistunut saamaan minua haltioitumaan, mutta Pohjanmaan meininki ilahdutti enemmän. Sukurakkaus, juhlapyhien perinteet ja heteronormatiivisten perhearvojen pysyvyys peilautuivat pääkaupunkiseudun juurettomien intellektuellien itsekeskeisen elämäntavan kautta.

Korona-ajan lukemistoksi Neitsytpolku on lohduttavan arkinen, ja sen murheet tuntuvat menneen maailman minimalismilta. Kukapa edes haaveilisi syrjähypystä juuri nyt, kun jokainen kontakti uuden ihmisen kanssa on potentiaalisesti kuolettava. Pidin henkilöhahmoista, heidän suhdesopan ulkopuolisista kommenteistaan ja havainnoistaan, mutta itse suhdesoppa tuntui valitettavasti jo moneen kertaan nähdyltä ja koetulta.