Rakettitiedettä huumorintajuisille

IMG_1677Luin äsken vakavan nuortenkirjan holokaustista, ja heti perään löytyi toinen pikkujättiläinen, yhtä syvissä vesissä kulkeva, mutta humoristisempi.

Jack Chengin romaanissa Kosmoksessa tavataan (Aula&co, 2017, suom. Terhi Kuusisto) yksitoistavuotias Alex Petroski Coloradon Rockview’istä pääsee toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa: hän matkustaa junalla tähtitieteen harrastajien kesäleirille New Mexicon autiomaahan kahdestaan Carl Sagan-nimisen koiransa kanssa.

Matka on tyssätä alkutekijöihinsä, sillä AmTrak-juniin ei oteta alle 13-vuotiaita matkustajia ilman huoltajaa. Onneksi neuvokas Alex löytää asemalta vanhemman pojan, joka suostuu esittämään isoveljeä lipuntarkastuksessa. Alex kokee olevansa vastuuvuosissa ainakin kolmetoista, ellei vanhempi, laittaahan hän ruoat itselleen ja äidilleen lähes aina, ainakin äidin ”hiljaisina päivinä”. Jos Alex ei ole kotona valvomassa, saattaa äiti syödä huomaamattaan kolme kiloa raakoja porsaankyljyksiä.

Teos kertoo intohimoisista astronomian harrastajista, jotka tuntevat jo toisensa hyvin aktiiviselta nettifoorumilta ja kokevat sielunkumppanuutta live-kokoontumisessa. Alexin ensimmäinen raketti, johon hän laittaa iPodin täynnä omia äänityksiään, epäonnistuu miitissä, mutta hän ei ehdi surra asiaa kauan. Hän lähtee leiriltä uusien ystäviensä kyytiin valloittamaan maailmaa, tai ainakin Vegasia ja Losia.

Kirja on erilainen road movie, jossa etsitään isää, löydetään siskopuoli, kadotetaan koira, nähdään meri ensimmäistä kertaa, opitaan vaikeita asioita aikuisten maailmasta ja muodostetaan uusperhe, johon kuuluu myös ystäviä. Alexin äidin mielenterveys nousee teoksessa suurimmaksi huolenaiheeksi, ja on ehkä selittävä tekijä sille, miksi pojasta on kasvanut niin oma-aloitteinen ja ennakkoluuloton.

Minusta teos antaa lukijalleen toivoa, vaikka siinä käsitellään rankkoja asioita niiden oikeilla nimillä. Alexia ei voi millään muotoa käsittää sosiaalitapauksena, vaikka hän varmasti sellaisena näyttäytyy normiyhteiskunnan näkökulmasta. Tietysti amerikkalaiseen elämäntapaan kuuluu myös hyväntekeväisyys, ja Alex ja äiti pelastuvat pitkälti astronomian harrastajien yhteisvastuukeräyksen ansiosta. Kovin rankkaa yhteiskuntakritiikkiä teos ei pidä sisällään, vaikka perheen huoli sairasvakuutuksien riittämättömyydestä onkin suuri.

Olen enimmäkseen lukenut kotimaista nuortenkirjallisuutta, jossa yhteiskunnallisuus voi olla järeämpää siksi, että päähenkilö on jo ”tiedostavassa” iässä. Tässä yksitoistavuotias Alex on elänyt koko ikänsä maailmasta eristäytyneen äidin kanssa, joten on ihmeellistä, että hän on niinkin perillä maailman menosta kuin on. Tähtitieteen harrastus on myös erinomainen pakopaikka kodin ailahtelevasta tunneilmapiiristä.

Teos ei ole leimallisesti mielenterveysteos, tai analyysi lapsiperheköyhyydestä. Tähtitieteen osuuskin on siinä lopulta maltillinen, joten lukijan ei tarvitse pelätä liiallisilla faktoilla pommittamista tai sisäänlämpiävää nörttikieltä. Kappaleet koostuvat Alexin äänityksistä tien päältä. Itse pidin teoksessa eniten juuri reissuromantiikasta ja matkan yllättävistä käänteistä.

Tämä on sydäntä lämmittävä, lempeä, älyllinen ja kupliva nuortenkirja, joka viisaudellaan valloittaa myös aikuisen lukijan. Jos optimaalista ikäryhmää etsitään, laittaisin suositukseksi 9-12-vuotiaat ja heidän vanhempansa. Mahdollista on, että yläkoulu- ja lukioikäiset kokevat teoksen liian lällynä, koska tässä ei vielä käsitellä tarpeeksi teini-iän kasvuhaasteita.

Mainokset

Toiviomatkan toinen puoli

imageNiina Miettisen esikoisromaani Israel-tyttö (Teos, 2013) sattui tielleni, kun olin menossa hakemaan ylimääräruokaa eräästä kristillisestä järjestöstä. Kävi sitten niin, että luin romaanin puoleen väliin keskellä varsin Golgata-henkistä kokousta. Konteksti oli kerrankin oikea; tässäkin toinen päähenkilöistä käy imemässä hurmoshenkisyyttä lähipiiriltään salassa.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Kaisa ja Katariina, joiden erikoinen ystävyys on puhjennut hengellisen intressien kautta. Katariina on Kaisan isoisän puoliso, joka ei ole varsinaisesti löytänyt paikkaa uusperheessä. Kaisan vanhemmat karttavat Katariinan jyrkkää helluntailaisuutta, kun taas Juhani-pappa edelleen laulaa luterilaisen kirkon kuorossa ja saattaa ottaa napanteria vaimon ollessa matkoilla. Vanhempien ollessa Italian-matkalla Kaisa viihtyy pappansa luona ja pääsee Katariinan kanssa telttakokouksiin, joissa kaadetaan syntisiä ja puhutaan kielillä. Ystävyys on jo aiemmin kehittynyt Carmel-seuran kokouksissa, joissa hyvät uskovaiset eivät syö mitään makeaa.

Juoni jakaantuu 1960-luvulle ja teoksen nykyaikaan, joka sijoittuu vuoteen 1989. Tapahtumapaikkana on Joensuu ja sen ympäristö, jonka historiaan mahtuu yllättävää monikulttuurisuutta. Katariinan syyt alkaa Israel-hihhuliksi ovat erilaiset kuin seuran muilla sisarilla. Hän on säästänyt vuosikausia matkaa varten, jonne hän ottaa ”Israel-tyttönsä” Kaisan, ja saamme jo romaanin alussa tietää hänen katoamisestaan Jerusalemissa. Paljon onkin kirjoitettu toiviomatkalaisten Jerusalem-psykooseista, ja tässäkin sivutaan teemaa uskottavasti. Silti minulla oli vaikeuksia seurata juonta rakenteellisesti – olisin ehkä halunnut lukea enemmän matkasta ja vähemmän Katariinan ja Juhanin tunkkaisesta avioliitosta.

Israel-tyttö ei ole kertomus uskontojen uhreista eikä henkisestä väkivallasta, vaan nuoren ihmisen omasta halusta etsiä jotain pysyvää ja väkevää elämäänsä. Kuitenkaan helluntailaisuuden perinne ei ole tässä suvussa kovinkaan vahva eikä selkeä. Carmel-piirissä käynti on nuorelle Kaisalle vain välivaihe, nuoruuden kokeilu seksuaalisen etsinnän lomassa. Katariinan tarinassa taas korostuvat uskonnon ja mielenterveyden järkkymisen herkkä tarttumapinta, psykoosialttiuden vahvistuminen hurmoksellisessa kontekstissa.

Minusta romaanissa oli äärimmäisen kiinnostavat ainekset, mutta niitä uudelleen järjestämällä olisi päästy vahvempiin tunnelmiin. Kirjassa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Palestiinaan sijoittuvan romaanin, Marjut Helmisen Appelsiinilehdon (Minerva, 2016) kanssa, jossa ei niin uskonnollinen, vasemmistolaishenkinen suomalainen avustustyöntekijä katoaa Israelissa. Myös Asser Korhosen romaani Saarnaajan poika (Teos, 2014) kuvaa 60-luvun helluntailaisia piirejä, ja muistaakseni myös siinä oli vastaavia kerronnallisia ongelmia. Voin myös hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kiinnostavaa fiktiota uskonnollisista yhteisöistä, jos kirjailija ammentaa aineksensa omaelämäkerrallisista lähteistä. Molemmat teokset olivat oivia avauksia, mutta jään odottamaan vielä uusia näkökulmia esimerkiksi tähän toiviomatkailuun, joka itseäni kovasti askarruttaa.

Maailmanparannus alkaa kotoa

imageTartuin Mikko Kalajoen romaaniin Kolme tärkeintä asiaa (WSOY, 2014) kannen lupaaman maailmanparannusteeman vuoksi: siinä levoton idealistiäiti jättää kaksi alakouluikäistä lastaan isäpuolen hoivattavaksi, koska Argentiinan kilpikonnat tarvitsevat häntä enemmän. Teema muistutti minua taannoin lukemastani Riikka Takalan romaanista Ole hyvä (Atena, 2014), jossa kaltaiseni keski-ikäiset korkeasti koulutetut työttömät naiset paransivat maailmaa unohtaen itsensä auttamisen.

Kalajoen teoksessa fokus ei kuitenkaan ole hyväntekijöissä, vaan heidän unohdetuissa, hylätyissä perheenjäsenissään. Taru jättää lapsensa Jukalle, miehelle, jolla on vakava alkoholiongelma ja masennus. Hän uskoo, että perhe lähenee ja löytää toisistaan voimia paremmin silloin, kun hän on poissa. Tarun lähtiessä Jukka sinnittelee vielä epämääräisessä taloushallinnon suunnittelijan työssään, mutta työpaikan uudet tuulet eivät enää tavoita tätä viisikymppistä yhtenäiskulttuurin jäärää. Kalajoki kuvaakin syvääluotaavasti työelämän kärryistä putoamista: jos keski-ikäinen ei suostu muokkaamaan minäänsä nuorekkaammaksi ja trendikkäämmäksi, hänelle usein käy kaltoin. Täytyy ainakin teeskennellä tuntevansa tositeeveen hittisarjat, somevillitykset ja spirulinapirtelöt.

Jukan luisuminen kaappijuoposta lähimetsän tenukepiksi on hurjaa luettavaa, varsinkin vieroitusvaiheen harhat. Alkoholismin kuvauksena teos on yhtä raaka kuin esimerkiksi Susanna Alakosken Sikalat (S&S, 2007), vaikka tässä Jukka ei olekaan väkivaltainen ja on taustaltaan keskiluokkainen. Lasten selviämistarina tuntuu jopa himpun verran epäuskottavalta, sillä  tässä kerrotaan jo vahvasti ulkomaailmalle näkyvistä ongelmista. Perhettä pitää kasassa kuudesluokkalainen Heini, joka on lukenut kaupungin nettisivuilta lastensuojelun toimintaperiaatteet ja osaa vältettä koulun terkkaria ja oppilashuoltoa ammattimaisin ottein.

Kuinka ihmeessä tämä sirpaleinen perhe pysyy koossa? Millä he edes elävät? Koska kyse on fiktiosta, ei ole tarvetta mennä selvittelemään byrokraattisia pykäliä, mutta isäpuolen asema olisi tosielämässä Jukkaa heikompi. Toki perheen äiti saa lähteä pitkälle matkalle ilman sossun puuttumista kuvioon, mutta tässä työtön isäpuoli ei ole elatuskelpoinen. Onko lasten äiti piittaamaton narsisti vai itse vahingoitettu todellisuuspakolainen? Vai molempia?

Teos herätti minussa vahvoja tunteita ja lapsihahmoihin samastumista. Samalla koin, että sanoja oli paikoitellen liikaa. Esimerkiksi Saku-pojan päänsisäisen toisen äänen läsnäolo tuntui liian yhteiskuntakriittiseltä – en myöskään tiennyt, puhuiko siinä aikuinen valmentaja vai pikkuvanha lapsi. Harvoin luen kirjaa, jonka yhteiskuntakriittisyys tuntuu liialliselta, mutta tässä oli osioita, joita olisi voinut tiivistää. Uskontoon liittyvät pohdinnat olivat raikkaampia, varsinkin, kun Jukka kamppailee raitistuessaan juoppojen miltei ainoan pelastustien, uskoon tulon kanssa. ”Jos kristinusko keksittäisiin nyt, ei yksikään riskirahoittaja lähtisi tukemaan noin huonoa liikeideaa.”

Kirjaa mainostetaan tragikomediana, mutta oma luentani meni vahvasti tragedian puolelle. Jukka onnistuu koomisena hahmona pohdinnoissaan työelämästä, sukupolvien välisestä kuilusta ja naissuhteistaan, eli juoppohahmoksi hän on harvinaisen syvällinen. Ymmärrystäkin hän saa, mutta kolmetoistavuotiaan joutuminen katkohoitajaksi oli hurjaa luettavaa. Tavallaan kirja kertoi myös päihdepalvelujen riittämättömyydestä, sillä tässä Jukalle tarjottava psykososiaalinen tuki vaikutti todella hataralta.

Teos parani loppua kohti, juonessakin tuli yllätyksiä, ja hahmot kokivat kasvun ja oivalluksen momentteja. Aikuisille toivoa annettiin kuitenkin vain teelusikallisen verran, lapsille enemmän. Lasten maailman ymmärtäjänä Kalajoki tuntuikin suvereenilta. Perheen sisäisen dynamiikan kuvaus on myös perusteellista. Tämä on Kalajoen ensimmäinen aikuisten proosateos ja toinen teos, mutta tekstistä sai kuvan kauan aktiivisesti kirjoittaneesta tekijästä. Ehkä havaintoni sanojen liiallisuudesta liittyikin siihen, että teosta on mahdollisesti kypsytelty kauan ja näkökulmat ovat kasvaneet syvenevän talouskriisin ja epävarmuuden keskellä. Kirjassa oli paljon teemoja, joihin tarttua, ja uskon sen saaneen ja saavan palautetta hyvin eri tyyppisiltä lukijoilta. Itse antaisin tämän luettavaksi juuri noille viisikymppisille miehille, joita työelämä on kaltoin kohdellut.

Muumipappa goes postcolonial

Kansi_215Janne Ora oli minulle vielä eilen uppo-outo kertoja, jonka romaanin Kadotetun lumo (Tammi, 2014) löysin kirjaston e-kokoelmasta. Jo takaliepeen kuvauksesta arvasin, että kyseessä voisi olla mittatilausteos minulle – kertoohan teos monikulttuurisesta perhe-elämästä ja Länsi-Afrikasta.

Teoksessa eletään kahta parisuhdetta, joista toinen tapahtuu 1990-luvulla ja toinen 2000-luvulta eteenpäin. Päähenkilö Kristian on Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut kaksikielinen historian opiskelija, joka tapaa nigerialais-ruotsalaisen Andrean krapulapäivänä Tallinnan merimuseon lipunmyyntipisteessä. Andrea on museossa töissä, ja romanssi alkaa siitä, kun Kristian huomaa naisen lukevan hiljaisessa työvuorossa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhaa. Ei hullumpi aloitus kertomukselle, joka vie lukijansa Itämeren kohteiden lisäksi Länsi-Afrikan kiertueelle.

Andrea ja Kristian rakastuvat ja jatkavat haasteellista suhdettaan Tukholman ja Helsingin välillä vuosikausia. Kysymys rodusta vaivaa suhdetta alussa, mutta rasismi ei ole jokapäiväistä. Myös Kristian kokee toiseutta Andrean kaveripiirissä Tukholmassa, jossa hänen muumimaista ääntämystään ja smalltalkin välttelyä ihmetellään. Puoleksi suomenruotsalainen Kristian on mahdollisesti enemmän pihalla etnis-kielellisen identiteettinsä kanssa kuin Andrea, joka puhuu äidinkielenään vain ruotsia. Kameleonttimainen Andrea ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa, mutta pariskunta kokee höyhenenkeveitä onnen hetkiä rockklubeilla ja rantakallioilla. Lopulta Kristian tutustuu myös Andrean nigerialaiseen isään Solomoniin, joka on Biafran sodan veteraani.

Vävykokelaan ja harvasanaisen vesilaitoksen virkamiehen välille syntyy outo yhteys mökki- ja purjehdusreissulla Nynäshamnissa. Solomon on edennyt ruotsalaisessa yhteiskunnassa niin pitkälle kuin afrikkalaisen pakolaisen on mahdollista. Hän on sopeutunut länsimaisen hyvinvointivaltion kulttuuriin jopa niin hyvin, että on elättänyt tytärtään vaimon kuoltua yksinhuoltajaisänä. Mökkireissulla Solomon paljastaa Kristianille kokemansa kidutuksen arvet. Tarina selviytymisestä on järkyttävä, ja se valottaa myös Andrean sisäistä maailmaa. Isä ei ole koskaan opettanut tyttärelleen kotikieltään igboa eikä vienyt häntä tutkimusmatkalle juurilleen Aban kaupunkiin. Sen sijaan hän on keskittynyt olemaan ”pakolaisten tähti”.

Koin Solomonin hahmon teoksessa voimallisimmin, vaikka hän on henkilönä vaikeimmin lähestyttävä. Miehen kohtalo on koskettava, sillä häneen tutustutaan vielä uudelleen yksinäisenä alzheimer-potilaana romaanin nykyhetkessä. Traumatausta ja kosketuksen ja läheisyyden puute ovat mahdollisesti edesauttaneet sairauden puhkeamista melko varhaisessa vaiheessa. Psykiatrista analyysia kidutettujen kohtaloista teokseen mahtuu paljon. Osa siitä voi tuntua koulumaiselta, mutta itse koin sen opettavaisena.

Kristianin nykyhetken elämäntilanne monikulttuurisen uusperheen isänä on sekin kiinnostava. Hän tuntuu löytävän vain naisia, joiden elämissä on vieraillut suuri suru. Venlan elämän suuri rakkaus, ghanalainen Albert, on kuollut pahoinpitelyssä helsinkiläisessä puistossa. Venlan ja hänen tyttärensä Teresen tarinassa on paljon samaa Andrean kohtalon kanssa. Perhe-elämän kerronnan kautta Ora pureutuu juuri tämän päivän päällimmäisiin haasteisiin, arjen rasismiin, väkivallan uhkaan, loukkaavaan puskahuuteluun – ja siihen ikävään tosiasiaan, että barbarismista on tullut Suomessa sallittua. En oikeastaan keksisi ajankohtaisempaa romaania, ja uskoisin tämän auttavan eteenpäin tehokkaammin kuin Persulandian uutisvirrassa ahdistumisen.

Romaanin heikko lenkki oli Andrean joutuminen Estoniaa imitoivaan merikatastrofiin. Se oli minulle liikaa, vaikka juonen käänne toimiikin selityksenä naisen persoonan muutokselle. Kristianin tapa elää katastrofia uudelleen ja uudelleen on psykologisesti uskottavaa, mutta kerronnan tuossa vaiheessa koin hukkuvani murheisiin. Andrean avunpyyntö romaanin nykyisyydessä ja naisen etsintä alkoivat jo muistuttaa dekkaria. Jännitystä ja tiukkoja käänteitä riitti loppumetreille saakka. Luinkin teosta enemmän psykologisena trillerinä ja postkoloniaalina keskustelunavauksena kuin rakkaustarinana. Monikulttuurisuudesta Ora kertoo luontevasti, osana ihmisten tavallista arkea.

Kristian jää pohtimaan yhteyttä kahden elämänsä naisen välillä, ja löytää sen Igbomaan Aban kaupungin torilta, jossa Venla on käynyt ostamassa hedelmiä, mahdollisesti Andrean ja Solomonin eloon jääneiltä sukulaisilta. Ovatko tällaiset linkit ihmisten välillä sattumia, vai kohtaammeko uusia ihmisiä entisten rakkauksien jättämien jälkien perusteella? Ainakin Kristian tuntuu rakastuvan naisiin enemmän sen pohjalta, millainen teksti heillä on käsissään kuin pelkän fyysisen olemuksen perusteella. Vaimoonsa Venlaan hän tutustuu siksi, että tämä tulee kopioliikkeeseen tulostamaan hanke-ehdotusta Nigerian delta-alueen kestävän kehityksen puolesta. Vähemmän seksikästä kuin Hanif Kureishi, mutta kaikelle on aikansa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta sielunkumppaneita Oralle ovat varmasti ainakin Marianne Backlén ja Elina Hirvonen. Romaanissa on melkein yhtä paljon postkoloniaaleja kirjallisuusviitteitä kuin Backlénin klassikkoteos Karmassa. Tunteiden tasolla tässä lähestytään Hirvosen Kun aika loppuu-teoksen pakahduttavuutta, vaikkakin Oran kieli on arkisempaa, paikoitellen jopa journalistisen dokumentoivaa. Oran pitkä tausta lehtimiehenä näkyy joissain näkökulmien valinnassa – tosin itseäni dokumentäärinen tyyli ei haitannut. Luultavasti koen ihmissuhteeni hyvin samansuuntaisina kuin Kristian ja kirjoitankin niistä vastaavan etäännyttävään tyyliin.

Teos on toistaiseksi jäänyt melko vähälle huomiolle, ja toivoisin sille lisää näkyvyyttä keskustelun avaajana ja uusien kysymysten herättäjänä. Lehdistön arviot ovat olleet kovin pintapuolisia, mutta blogeista on löytynyt osuvampaa kritiikkiä. Esimerkiksi Ompun http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2014/05/janne-ora-kadotetun-lumo.html arviossa oli hienoa omakohtaista pohdintaa tunteiden käsittelystä ja rasismista.

Päällimmäinen havaintoni teoksesta kiteytyy yhteen lauseeseen: Maailman monimutkaisuudessa piilee myös lohdutus. Tällä mennään ainakin tämä päivä.

Solsidanin nurjempi puoli

ajojahti

Palasin viikonloppuna Liza Marklundin tuotantoon pitkän tauon jälkeen. Aiemmin olen lukenut ehkä kaksi Annika Bengtzon-dekkaria ja ”tositarinaan” perustuneet Uhatut (1995/2002) ja Turvapaikan (2004). Erityisesti ”tositarinoista” suuhun jäi ilkeä piilorasistinen jälkimaku, mutta Bengtzon-sarjaan olen suhtautunut positiivisesti, kelpona laatuviihteenä, jossa on myös vakavampi puoli.

Ajojahti (Otava 2013, suom. Kari Koski) on Bengtzon-sarjan kymmenes teos ja myös suomalaisessa nykytilanteessa poliittisesti puhutteleva sellainen. Siinä perehdytään mm. kristillisdemokraattien uuskonservatiiviseen maailmankuvaan, jossa mieselättäjyys ja vaimon pitkä kotiäitiys alkavat olla normeja. Kaiken kukkuraksi uskovainen poliitikkoperhe asuu tässä ”Saltiksessa” eli Solsidan-sarjan kotikylässä – ilmeisesti tämä on ollut Marklundilta tietoinen valinta, jatkumona elitistisen rikkaidenrannan parodiointiin.

Solsidan-fanille tämä oli tietysti mieluinen tarinan sijoitus. Tosin tässä romaanissa ei ole ratkiriemukasta ovesundbergiä, vaan hahmot ovat traagisempia. Poliitikko Torsten Lerberg ja hänen vaimonsa Nora elävät täydellistä kulissiavioliittoa, jossa vaimo keräilee naapuruston lisäpisteitä kotikutoisilla neuleillaan ja pitkään hautuneilla luomukokkauksillaan. Noraa ei kuitenkaan kukaan kunnolla tunne; hän käy naapuruston mammakerhossa vain miehensä julkisivun ylläpitämiseksi, eikä naisella ole lainkaan varsinaisia ystäviä. Pariskunnan ikäero on lähes 20 vuotta, ja suhteeseen kuuluu ”perheen papin” harjoittama raamatullinen perusalistaminen.

Marklundin maalaama portretti pariskunnasta ja heidän puolueestaan on kieltämättä mustavalkoinen ja äärimmäinen, mutta yritän suhteuttaa sen esimerkiksi tuntemiini suomalaisiin vanhatestamentillisiin Raamatun tulkitsijoihin. Tilanne tuskin näyttää hehkeämmältä lahden tällä puolella. Jos minulle annettaisiin tehtäväksi fundamentalistikristittyjen maailmankuvan fiktionaalinen avaaminen, saisin takuulla aikaiseksi vieläkin yksioikoisempaa kuvausta (tunnustettakoon, että olen yrittänyt, onnistumatta). Aihepiiri on kieltämättä vaativa. Lopputulos on ”vähän liikaa”, mutta silti uskottavaa.

Romaanissa sukelletaan myös rahanpesun synkkään maailmaan, ja ruoditaan perusteellisesti mediatalojen muuttuvaa työnkuvaa. Annika saa työparikseen nuoren harjoittelija Valterin, joka on merkittävän mielipidevaikuttajan poika, kultalusikka suussa syntynyt untuvikko, jolla kuitenkin esiintyy yllättävän teräviä mielipiteitä ja irtiottoja kasvuympäristöstään. Valter onkin sopivan kehityskelpoinen hahmo, johon haluaisin törmätä uudestaan.

Bengtzon-sarjassa keskitytään myös verrattaen paljon Annikan yksityiselämään, ja tässä keskiössä on uusperheen dramaattinen arki. Annika saa niskaansa uuden miehensä tyttären äidinkaipuusta johtuvan vihamielisyyden, joka on melkein kaameampaa kestää kuin työssä kohdattu väkivalta. Annikan miehet tuntuvat molemmat eksä ja nyksä todella pedanteilta ja kontrollifriikeiltä puurtajilta, uudenkin miehen kanssa arkista ruokapöytää katetaan kuin Iisakin kirkkoa rakennettiin. Thomas-eksästä löytyy tässä uusia, epämiellyttäviä piirteitä, kuten alkavan nettitrollin ura. Eksä aloittaa työpäivänsä lukemalla netistä ilkeitä juoruja Annikasta, ja osallistuu nimimerkillä vihapuhetta pursuaviin keskusteluihin myös hänelle tuntemattomista ihmisistä. Ruotsalaisesta yhteiskunnasta kuitenkin kertoo, että vammautuneelle miehelle on järjestetty suojatyöpaikka valtion virastosta, jossa hän saa trollata rauhassa muiden katseilta piilossa.

Mediamaailman kuvauksena ja myös nettiterrorismin valottajana teos toimiikin hienosti. Marklund antaa uutta pohdittavaa nettietiikasta myös meille bloggaajille. Väkivalta oli poikkeuksellisen raakaa perustuen kansainvälisten rikollisliigojen käyttämiin kidutusmenetelmiin, mutta sillä ei kuitenkaan mässäilty läpi juonta.

Ruotsalaisista tähtidekkaristeista en ole vieläkään tutustunut kaikkiin. Viime aikoina olen tavannut Henning Mankellin klassikkoteoksia, mutta henkilökohtainen suosikkini on edelleen Kiirunan seudusta kirjoittava Åsa Larsson. Paluu Marklundin tuotantoon oli tällä kertaa positiivinen yllätys, ja tämän luvun perusteella voisinkin lukea Bengtzon-sarjaa tästä pari teosta taaksepäin. Ajojahtia suosittelen erityisesti niille, jotka joutuvat kohtaamaan Raamatulla päähän lyöjiä arjessaan harva se päivä. Mitään reseptiä kohtaamisten helpottamiseksi Marklund ei anna, mutta teos voi toimia terapeuttisena purkukanavana, jos rakentavaa palautetta ei voi ko. ihmisille antaa.

Nuortenkirjahaaste

Honkasalo syöjätärIdeoimme kirjablogistien facebook-ryhmässä uutta nuorisokirjahaastetta, ja kiitos Kirjakaapin avaimen Jonnalle, haaste lähti tänään käyntiin nimellä Nostalgiset nuortenkirjat. Haasteen idean ja säännöt löydät täältä: http://kirjakaapinavain.blogspot.fi/. Aikaa haasteeseen on 3 kuukautta ja tarkoituksena olisi lukea itselle tärkeitä teoksia nuoruudesta, josta joillain on pidempi aika kuin toisilla.

Oma lukuhaasteeni on seuraavanlainen: olen takavuosina hankkinut teini-ikäiselle tyttärelleni ison kasan nuortenkirjoja, jotka hän on jättänyt taakseen muutettuaan opiskelijakämppäänsä. Me olemme muuttamassa pienempään asuntoon ja edessä on massiivisen kylmäpäinen kirjoistaluopumisoperaatio. Ajattelin lukea pois osan uudemmista nuortenkirjoista, mutta poistokasassa on myös omia vanhoja suosikkejani. Itse olin nuorena varsin varhaiskypsä lukija: klassiset tyttökirjat miellyttivät minua johonkin 11 vuoden ikään, minkä jälkeen siirryin lukemaan mm. Judith Krantzin ja Shirley Conranin laatuteoksia ja ”rankempia” pläjäyksiä kuten Christine F:n  Huumeasema Zoota ja Deborah Spungenin Nancya. Toisin sanoen, nuortenkirjan käsite on venyvä. Omalle ikäluokalleni esimerkiksi Agatha Christien dekkarit olivat mainioita tyttökirjoja – ja niiden ihanuus oli siinä, etteivät ne koskaan loppuneet kesken.

Tänään kiertoon on lähdössä Laura Honkasalon Metsästä tuli syöjätär (WSOY, 2000). Honkasalolta olen lukenut aiemmin kaksi aikuisten romaania ja pidän häntä kiinnostavana kirjailijapersoonana siksi, että hän ei ole menestysromaaniensa jälkeenkään hylännyt nuoria. Hänen pitkä ura Demi-lehdessä kertoo myös uskollisuudesta nuorten arkisille asioille, ilonaiheille ja huolille.

Romaanin päähenkilö Linnea on jo toisen vuoden yliopisto-opiskelija, mutta elää edelleen vanhempiensa erokriisiä kahden perheen loukossa. Ongelmia tuottaa erityisesti isän uusi perhe ja äitipuoli Saida, luova keramiikkataiteilija, joka elää elämäänsä kuin runossa. Saida on ollut Linnealle iso taiteellinen inspiraatio, mutta samalla taitava manipuloija, jonka yhtenä elämäntehtävänä on miehensä suvun ja ex-puolison mollaaminen. Romaanissa Linnea käy läpi lapsuuttaan kuusivuotiaasta nykypäivään ja hetkiä, jolloin hän alkoi tajuta, ettei isän luona ole kaikki kunnossa.

Romaanin nerokkuus piilee siinä, että hankalista asioista puhutaan sadun ja fantasian kielellä. On tietysti makuasia, kuinka paljon innostuu klassisen pahan äitipuolen hahmosta. Tuhkimo ja Hannu ja Kerttu muuttavat tässä nykykontekstiin, ja ihmissuhdesopassa hääräävät vielä isoäidit, jotka ovat linnoittautuneet uusioperhettä vastaan. Saida on sen verran ilkeä, että polttaa tytärpuolensa vaatteet uunissa, sillä vaatteet on ostanut tämän biologinen äiti. Hän myös nirhii Linnean palmikon keittiösaksilla ja syöttää lapsille ”mutkatonta maalaisruokaa” kuten horsmakeittoa ja nokkosleipää. Tyttöä hän kieltäytyy kutsumasta Linneaksi, vaan ristii tämän uudelleen Milli-Molliksi. Kritiikin kärki osuu välillä laajempaan viherpiipertäjien maallemuuttobuumiin, ja muistuttaa vähän Alexandra Salmelan romaanista 27 (Teos, 2010), jossa tosin ei ollut ilkeää äitipuolta.

Linnean opettajaisä Reino on tässä yhtä kaksinaamainen, mutta heikompi luonne kuin vaimonsa ja lukija voi vain päätään pyöritellä miehen tavalle toimia. Linnean mukaan isä on Saidan noituma, kykenemätön itsenäiseen ajatteluun tai päätöksiin. Tällaisen miestyypin tunnen itsekin läheisesti – miehen joka menettää identiteettinsä löydettyään nuoremman, kuvankauniin naisen. Ehkä tämän uusioperheen arki on kuvattu äärimmäisen mustavalkoisena ja mielenvikaisena, mutta variaatioita tästä teemasta valitettavasti näkee tänäänkin, vaikka yhteiskunta on muuttunut sallivammaksi perheiden erilaisuutta kohtaan. Pahimmassa tapauksessa tänään puolison entisen liiton lapset dumpataan huostaanottoon, jotta uusi perhe voisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Tällaisista tapauksista ei vielä ollut tietoa 1990-2000-lukujen vaihteessa, johon tämä teos sijoittuu.

Kyseessä on monipuolinen ja kerronnaltaan rikas nuortenromaani, jonka kohderyhmäksi veikkaisin lukioikäisiä ja sitä vanhempia lukijoita. Pahimpaa murkkuikää läpikäyvälle kahden kodin kasvatille en kirjaa kiikuttaisi, sillä huoltajuuskiistojen ja äitipuolen epävakaan persoonallisuuden kuvaus on sen verran rankkaa.

Nostalgiahaasteitakin teoksessa on, sillä siinä viitataan vahvasti esim. Salaisen puutarhan ja Vihervaaran Anna-sarjan teemoihin. Perinteinen tyttökirjateema saa siis uudet vaatteet, joissa suloisuus ja viattomuus sekoittuvat aikamme yhteiskunnan vinoutuneisiin merkkeihin. Linneakin selviää hullunmyllystä suht selväpäisenä oppien panemaan lapun luukulle, kun syöjättärellä on todellisuudentaju kadoksissa.

Hulttiopoikien pelastajista

Margaret_OliphantyoungerMargaret Oliphant (1828-1897) oli yksi Britannian tuotteliaimmista 1800-luvun naiskirjailijoista. Hänen alkutuotantoaan verrattiin usein George Eliotiin, mutta Oliphant ilmeisesti kroonisessa rahapulassa tottui laittamaan määrän ennen laatua eikä lopputuotanto enää saanut positiivisia arvioita. Teoksissa yleinen teema on miesten moraalinen alemmuus ja hulttiomaisuus suhteessa vastuuntuntoisiin naisiin. Oliphant kritisoi viktoriaanista yhteiskuntaa naisten sitomisesta rooleihin, joita he eivät itse valinneet. Kritisoitavaa viktoriaanisessa sukupuolijärjestelmässä olisi riittänyt kokonaiselle armeijalliselle naiskirjailijoita, mutta tuon ajan teksteissä yleensä mättää kritiikin huumorintajuttomuus ja yksioikoisuus. Haasteenani onkin testata, löytyykö Oliphantilta lainkaan sympatiaa ukon rohjakkeita kohtaan, vai jääkö hän mustavalkoisen (esi)feministisen ajattelunsa vangiksi.

Löysin teoksen The Curate in Charge (1876, uudelleenpainos Alan Sutton, 1987) alkukesästä Britanniasta majapaikkani kierrätyskirjahyllystä. Ensi istumalta teksti ei vetänyt, niin vieraantunut olin 1800-luvun kohteliaasta, komplisoidusta kielenkäytöstä, mutta uusin silmin tarina aukesi jouhevammin. ”Curate” tarkoittaa vuokrapappia, eli prekaarissa asemassa olevaa seurakunnan työntekijää. Romaanissa sellainen on päähenkilö Cecil St. John, Oxfordin käynyt rutiköyhä pappismies, joka päätyy Brentburnin varsin mitäänsanomattomaan seurakuntaan ”ikuisuuslainaan” viran varakkaan ja huolettoman Mr. Chesterin haltijan valitessa terveyssyistä elämänurakseen Pompeijin arkeologian tutkimisen. Herra St. John saa vastuulleen edeltäjänsä mahonkiset tyylihuonekalut; vain itämaiset matot varastoidaan liian arvokkaina vuokralaisen pitää. Vähään tyytyvä viransijainen jämähtää paikalleen muuttamatta seurakunnan päiväjärjestyksessä mitään. Hän on hyväsydäminen ja tarpeeksi arkinen ymmärtääkseen köyhien torppareiden huolia. Hitaalla miehellä ei ole mitään intressiä edistää uraansa tai vakiinnuttaa asemaansa; hänelle riittää 200 punnan vuosikorvaus tehdystä työstä.

Miehen asema ei muuten olisikaan kurja, ellei hän olisi hyvän hyvyyttään päätynyt naimisiin – kahdesti. Jo ensimmäisessä avioliitossa vanhapoika ja -piika ovat yli nelikymppisiä yhteen päätyessään – siveellisiä kävelyretkiä on tehty yhdessä vuosikymmenen ennen suurta päätöstä. Harmaapäinen Hester synnyttää kaksi tytärtä, Cicelyn ja Mabelin, mutta kuolee näiden ollessa toisella kymmenellä. Leskeksi jäätyään herra St. John palkkaa tytöille kotiopettajattaren, neiti Brownin, jonka käytännöllisiin jalat maassa-opetuksiin tytöt ovat paremman puutteessa tyytyväisiä, mutta heidän ainoa sukulaisensa, Jane-täti, on kauhuissaan siskontyttöjensä opetuksen alennustilasta. Täti vaatii tyttärille heidän säädylleen sopivaa koulutusta hyvämaineisessa sisäoppilaitoksessa, ja suostuu olemaan maksunaisena hankkeelle, mikäli isä järjestelyyn suostuu.

Tossukka isä ei voi kuin suostua. Tyttärille elämänmuutos on mieluinen, saahan uudessa koulussa opiskella taloudenpidon sijasta musiikkia ja taiteita. Ainoana ongelmana on kotiopettajarelle potkujen antaminen. Mr. St. Johnille se on ylitsepääsemättömän vaikeaa, joten potkujen sijasta hän pyytää työntekijäänsä naimisiin. Tyttäret pitävät uutta liittoa ällöttävänä ja ottavat etäisyyttä koko kuvioon ja seurakuntaan; vielä hankalammaksi uusioperheen tilanne kääntyy, kun äitipuoli synnyttää kaksospojat. Uusi vaimokin kuolee pian synnytyksen jälkeen, eli Mr. St. John on vanhoilla päivillään neljän lapsen yksinhuoltaja.

Tarina varsinaisesti alkaa, kun Cicely ja Mabel palaavat kotiin isänsä avuksi velipuolien Charleyn ja Harry ollessa kolmivuotiaita. Tytöt ovat alle parikymppisiä, parhaassa naimaiässä, hyvin itsenäisiä ja neuvokkaita. Ensi töikseen he käyvät läpi isänsä tilikirjat ja kauhukseen toteavat, että isä on korviaan myöten veloissa, eikä 200 punnan vuosiansiot riitä elättämään viittä ja palveluskuntaa. Lisäksi pahin tapahtuu: varsinainen viranhaltija Mr. Chester kuolee Italiassa ja virka pannaan auki nuorille tulokkaille. Isän aikaansaamattomuus ja lammasmainen kiltteys sapettaa tyttäriä, jotka ovat valmiita puolustamaan hänen elämänuraansa ja kovaa työtä seurakunnan eteen. Köyhälistö pitää miestä kirkkoherranaan, mutta paikalliset silmäätekevät eivät hyväksy saamattoman sijaisen nousua viranhaltijaksi. Perheen ahdinko, jopa mahdollinen kodittomuus, on kouriintuntuvaa, mutta sen pää on toimintakyvytön.

Teos on tragikoominen, tarkkanäköinen ja viihdyttäväkin raportoidessaan tuon ajan normeista ja sosiaalisista estoista. Lastenhoitoakin käsitellään rehevästi, erityisesti käsityksiä siitä, kuinka kelvon lapsen kuuluu käyttäytyä. Kolmivuotiaita kaksosia pidetään vielä avuttomina ja helposti rikki menevinä ”vauvoina”, ja kun isosiskot yrittävät muuttaa kasvatuksen suuntaa, palkatut lastenhoitajat järkyttyvät. Tyttöjen suhde pikku veljiin on alusta asti luonteva, tosin heidän tilannettaan varjostaa visio varaäideiksi joutumisesta. Kuinka heidän omille suunnitelmilleen käy? Voiko heillä olla omia suunnitelmia keskellä tällaista katastrofia?

Pappisisää Oliphant kuvaa suht sympaattisesti jonkinlaisena aikansa ”beetauroksena”, väliinputoajana ja alisuoriutujana. Isä ei ryyppää, uhkapelaa eikä harrasta irtosuhteita, eikä hänen luonteensa ole ollenkaan hankala. Perhe pysyy koossa ja yrittää puhaltaa yhteen hiileen hankalassa tilanteessa. Feministinen kritiikin kärki kohdistuu tässä enemmän seurakuntainstituutioon kuin isään itseensä: tunkkaisia käsityksiä siitä, miten papin perheen kuuluisi elää ja kuinka papin tyttärien kuuluisi käyttäytyä tuuletetaan. Kaukaisella tavalla teos muistuttaa minua jopa Minna Canthin tuotannosta (erityisesti näytelmästä Papin perhe); tosin Canthilla ei tainnut missään teoksessaan olla näin kirjavia perhekuvioita. 1800-luvun brittiyhteiskunta on ollut monessa suhteessa liikkuvampi ja kehittyneempi kuin suomalainen. Toisaalta Canth tuntuu laaja-alaisemmalta yhteiskunnan kuvaajalta kuin Oliphant – ainakin tässä teoksessa huomio keskittyy lähes kokonaan pappissäätyyn ja varakkaisiin porvareihin. Tavalliset seurakuntalaiset eivät saa romaanissa kuin statistin paikan.

Kielellisesti teos tuntui ”oikealta” kaunokirjallisuudelta, ei kevyeltä viihdekirjallisuudelta. Tuntuu, että Oliphantilla olisi ollut kykyjä vaikka mihin, mutta joutui tyytymään nopeaan romaanien sarjatuotantoon elättääkseen perheensä. Tämä romaani ei ainakaan syyllisty sosiaalipornoon eikä ongelmien liialliseen kärjistämiseen – siksi se on mielestäni luotettava ajankuvaus, pieni tarina ihmisistä pattitilanteessa ja muistutus myöhemmän feministisen liikkeen saavutuksista. Oliphantiin voisi tutustua laajemminkin; suosittelen kirjailijaa kaikille, jotka ovat jo Eliotinsa, Austeninsa ja Brontënsa läpi kahlanneet janoten lisää.