Pölyt pois ikoninurkkauksesta!

toinen tuntematonTunnen usein syyllisyyttä siitä, etten jaksa olla kiinnostunut suomalaisen kirjallisuuden suurimmista klassikkoteoksista. ”Mitä ikonisempi, sitä tunkkaisempi”, on ollut mottoni, enkä voi tunnustaa saaneeni koskaan mitään irti Tuntemattoman sotilaan hahmoista. Ja kun viime vuonna kuulin novellikokoelmasta Toinen tuntematon (WSOY, 2017, toim. Johanna Catani ja Lari Mäkelä), en ainakaan kiljahdellut riemusta. Varsinkaan, kun kirja ilmestyi sinivalkoisin kansin keskelle kliseistä Suomi 100-hypetystä.

Kirja on kuitenkin nyt edessäni, ja juhlavuoden jälkeen pystyn lähestymään sitä vähemmän ärtyneenä. Vanhana feministinä koen miltei piinalliseksi sen, että armon vuonna 2017 koetaan vielä tarpeelliseksi kirjoittaa uudelleen jotain hegemonisen maskuliinisuuden merkkiteoksia naisnäkökulmasta. Jos tämä kirja olisi kirjoitettu 1980-luvulla, se olisi ehkä saattanut tuntua erilaiselta tai raikkaalta. Vastaavasti luin äskettäin Riina Katajavuoren Wenla Männistön (2014), mutta se ei rasittanut asetelmaltaan lainkaan, koska Kiven veljekset eivät aikanaan edustaneet hegemonista maskuliinisuutta. Ja onhan Tuntemattomassa sotilaassakin suuri kavalkadi hahmoja, joista kaikki eivät edustaneet sotasankaruutta.

Päätin siis antaa teokselle mahdollisuuden. Teoksen novellit tai tarinat ovat suht lyhyitä, ja kirjoittajakaartiin mahtuu monia suosikkejani. Teoksen 22 kirjailijasta vain kuuden teoksiin en ole aiemmin lainkaan tutustunut. Suurin osa kirjoittajista edustaa 1970-80-luvuilla syntyneitä, ja antologian iäkkäin kirjailija, Tuula-Liina Varis (s. 1942) on ainoa, joka on elänyt toisen maailmansodan aikaan.

Kuten arvata saattaa, teoksen kertojapersooniin mahtuu niin lottia, vaimoja, siskoja, morsiamia kuin leskiäkin. Eniten pidin Katja Ketun ja Laura Gustafssonin tarinoista, jotka valottivat petroskoilaisten naisten, Veran ja Vassan vaikeaa suhdetta suomalaisiin sotilaisiin. Niistä olin lukevani jopa hienoista vastarintaa tai ristivalotusta hegemoniselle kansalliselle kuvastolle. Myös Sirpa Kähkösen tamperelaistarina ”Kesän 1939 poutapilvet” oli koskettava ja näkökulmaltaan muista poikkeava, sillä siinä muisteltiin myös kansalaissodan varjoja ja punaorpojen kohtaloa.

Varsinkin maaseudulle sijoittuvissa kertomuksissa korostuu pappien vaikea rooli suruviestin tuojina. Maalaistaloissa pelättiin syystäkin kyläraitilla pyöräilevää kappalaista, jolla ei koskaan voinut olla mitään hyvää kerrottavaa. Tarinat sankarivainajien ja niskureiden hautajaisista lomittuvat hienosti, ja myös ruumiiden pesijöiden ja ruumishuoneiden vartijoiden näkökulma välittyy.

Varsinkin Tuomas Kyrö ja Wenla Hiidensalo muistuttavat sotilaiden ja lottienkin huumeriippuvaisuuksista. Hiidensalon novellin höökipulveria liberaalisti nauttiva lääkintälotta Helmi vaikutti uskottavalta hahmolta, ja saksalaisia kiitettiin tämän ihmelääkkeen maahantuonnista.

Kirjaa ei varmasti kannata lukea yhdeltä istumalta, kuten itse tein, vaan hitaammin nautiskellen. Teoksessa ei silti ollut yhtään tarinaa, josta en olisi pitänyt – osassa oli toistoa tai hyvin samantyyppisiä tunnelmakuvia, joissain ehkä runsaanpuoleisesti maalaisromanttista symboliikkaa – mutta jos muistellaan 1940-luvun Suomea, tämä on kai hyvin representatiivinen kokoelma, jossa maaseudun näkökulma syystäkin korostuu kaupungin varjolla. Tarinoiden kokonaisuus tuntui eheältä ja kattavalta, ja varmasti toimitustyö on tehty pieteetillä ja huolella.

Toinen tuntematon ei ollut teos, joka jätti minuun kipinän klassikkojen uudelleentulkinnasta, mutta se oli paljon monipuolisempi ja koskettavampi kokoelma kuin mitä etukäteen arvelin. Uskoisin, että kirja voisi varsinkin koskettaa nuorempia lukijoita, varsinkin niitä, joiden isovanhemmatkaan eivät ole olleet sodassa tai edes eläneet sodan aikaan.

tuntematon-sotelasTämän teoksen jälkeen tuntui, että olen jo melkein lukenut Tuntemattoman sotilaan, mutta edelleenkään en ole säntäämässä sitä lukemaan pakottavan tarpeen ohjaamana. Sen sijaan voisin katsastella joensuulaisen pienkustantamo Kirjokannen modernimpaa parodista uudelleentulkintaa, eli pseudonymi Vieno Linnan teosta Tuntematon sotelas (2018), joka kertoo soteuudistuksen syövereistä. Jo kansikuvan tasolla se herättää minussa enemmän uusia ajatuksia kuin Toinen tuntematon.

Tule jo, Karvio!

onnemme_tiella-jaakonaho_asko-18794907-frntlElämme kummallisia aikoja. Viime lauantaina 19.9. maahanmuutonvastaisella marssilla nopsaa isänmaallistunut proudhonilainen anarkistidruidi, entinen vasemmisto”vaikuttaja” Susanna Kaukinen etujoukkoineen julisti uuden Lapuan liikkeen perustetuksi. Monille Kaukisen ikätovereille Lapuan liike on edelleen jotain puuduttavaa, josta oli pakko kuulla historian tunnilla. Myös Iltalehti julkaisi taannoin Lapuan liike-liitteen, jossa mennyttä oikeistoradikalismia tutkittiin kiitettävän monipuolisesti ja kriittisesti. Pari vuotta sitten olisin nauranut tuollaiselle ”pappajournalismille”, mutta syksyllä 2015, ehkä henkisesti monta vuosikymmentä vanhentuneena, ostin liitteen ja luin suurella mielenkiinnolla. Itseäni eniten askarruttamaan niiden kohtalot, jotka oikeasti muilutettiin itärajan taa eikä jätetty matkan varrelle, kuten presidentti Ståhlbergille kävi. Vastaavasti olen etsinyt romaaneja 30-luvun hengestä – sillä oletuksella, että suurinta osaa niistä sielu ei sietäisi lukea.

Asko Jaakonaho kirjoitti esikoisromaaninsa eräästä Lapuan liikkeen uhrista, Onni Happosesta, joka oli nouseva nuori sosiaalidemokraatti Heinävedellä. Hänestä povattiin Savon vasemmistolaisten ääniharavaa vuoden 1931 eduskuntavaaleissa. Onnemme tiellä (Otava, 2012) on tietynlaista fakta-fiktiota, eli faktiota, sillä vaikka siinä pysytään pitkälti paikallishistoriassa, joitain yksityiskohtia henkilöiden taustoista on muuteltu. Suurin muutos kai liittyy Happosen etniseen identiteettiin – tässä hänet esitetään ”simasuisena” Suojärven miehenä Raja-Karjalasta, kun todellisuudessa hän oli oman kylän poikia. Kai romaanin jännitteen kannalta on ollut olennaista luoda asetelma ”me ja muut” ja peilata savolaisuutta eksoottisemman, ”ryssänuskoisen” karjalaisuuden kanssa. Happosen poliittista epäilyttävyyttä nimittäin lisää tässä juuret lähellä rajaa. (Tosiasiassa, jos olen oikein Suomen poliittista demografiaa ymmärtänyt, kiihkeitä vasemmistolaisia tuli raja-alueilta paljon vähemmän kuin esimerkiksi Hämeestä ja Pirkanmaalta, mutta se on toinen tarina.)

Teoksessa on kolme kertojaa, Happosen vaimo Saimi, isänmaanuskoon kunnolla hurahtanut isäntämies Pelkonen ja tämän nuori renki Pakarinen, josta isäntä on harjannut kuuliaisen orjan. Pidin eniten Pakarisen kertojanäänestä, joka oli määrällisesti vähäisin, mutta fiktionaalisin. Saimin epätoivoinen yritys pitää tulisieluista miestään etäällä poliittisista riennoista oli koskettavaa. Pelkosen hahmo oli ehkä mustavalkoisin, tai ainakin tällaisen ”punikkihuoralukijan” (terveisiä vaan James Hirvisaarelle) oli vaikea hänen saappaisiinsa astua. Teoksen asetelmassa oli jotain niin kammottavan ajankohtaista, että välillä lukeminen teki pahaa. Elämmehän taas aikoja, jolloin naisia saa huoritella mielin määrin julkisesti, jopa kansanedustajan suulla. Tässä suojeluskuntalaiset jopa suunnittelevat ”punikkihuorien” hiusten ajamista rangaistuksena epäisänmaallisesta niskuroinnista.

Onnekseni en tiennyt teosta aloittaessani mitään Onni Happosen tarinasta enkä kirjailijastakaan. E-kirjoista tulee harvemmin luettua kansitekstit, joten en tiennyt kirjailijan olevan näinkin nuori (s.1982) – teksti tuntui vanhemman kirjailijan kynän jäljeltä. Onnistuin lukemaan teosta enemmän fiktiona kuin kohteelleen uskollisena henkilöhistoriikkinä. Jaakonahon tyyli on rehellisen realistista, eikä siinä yritetä nousta arjen yläpuolelle kerronnallisin kommervenkein. Teoksessa on kaikuja Linnan Pohjantähti-trilogiasta, myös Päätalosta, ja savolainen twisti muistuttaa minua jopa Sirpa Kähkösestä. Romaanissa on saavutettu sopiva tasapaino mies- ja naiskertojien välillä niin, ettei kerronta mene liian äijämäiseksi.

Aikajana tekstissä on neljä vuotta, joista viimeiset kaksi menee kadonneen etsintään ja oikeudenkäynteihin. Oma lukijan kärsivällisyyteni oli maksimaalista, koska olin aidosti kiinnostunut teemasta, ja koska koen savokarjalaisen kulttuurin läheiseksi. Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada luettua sekä Linnan että Päätalon teoksia loppuun; tämän luin päivässä, mutta todennäköisesti urakkaan olisi mennyt viikkoja, ellei päivänpoliittinen tilanne olisi tällainen. Mietin, olisinko jaksanut lukea samalla tyylillä kirjoitettua teosta vaikka Bolivian historiallisesta oikeistopopulismista. Luultavasti en. Luin siis kirjaa enemmän poliittisen historian fiktiivisenä dokumenttina kuin uusia ilmaisukeinoja etsivänä taideteoksena. Näin oli hyvä.

Parhaiten mieleen jäi itse kuvaus muilutuksesta ja sitä edeltäneestä farssista kunnanvaltuuston kokouksessa. Lapsuuteni keidas pitkillä idän automatkoilla oli Karvion kanava, jossa tässäkin seikkaillaan irvokkaalla tavalla. ”Tule jo, Karvio” oli sloganini. Tässä köyhillä vasemmistolaisilla ei ole tarpeeksi autoja lähteä seuraamaan muilutuskulkuetta, johon on haettu apuvoimia Kuopiosta saakka. Bakkanaali kärjistyy Karviossa Koposen majatalossa, jossa laiton pirtu virtaa ja suojeluskuntalaiset mässäilevät jo mielessään Hopposen maksalla. Majatalossa Meissenin posliinit kiiltävät ja tarjoilijatarkin on myötämielinen mahtimiesten ehdotuksille, ehkä tippien tai pikku romanssin toivossa.

Suojeluskunta-aatteessa olennaista oli tietynasteinen porvarillisuus, mistä tämäkin romaani kertoo. Köyhää kansaa opetettiin syömään kunnon astiastoista, heitä ”sivistettiin” nuorisoseuran puskafarssein ja valistettiin hygieniasta. Lapuan liike oli omanlaisensa vastaisku kaupunkien porvarilliselle oikeistolle, mutta silti, kuten tämäkin romaani osoittaa, se laittoi köyhimmät ja osattomimmat tekemään likaisen työn – tai jopa aiheettomasti valjasti renkinsä syyllisiksi rikoksiin. 2010-luvun oikeistopopulistit paukuttelevat henkseleitään raveissa ja ABC-asemilla propagandasyistä, mutta oikeaa politiikkaa tehdään suljettujen ovien takana. Maassamme on poliittisesti myöhäisheränneitä seitsemää kieltä puhuvia tohtorismiehiä, jotka asuvat pääkaupunkimme arvostetuimmissa kortteleissa ja joiden lapsia kuskataan balettiin ja ratsastustunneille, mahdollisesti au pairin voimin, kun äiskä on töissä ja iskä Brysselissä. Meillä on myös uusi alaluokka, miltei lukutaidottomat isäm maan puolustajat, jotka opettavat lapsiaan hakkaamaan pakolaisia, koska eivät itse ole koskaan käyneet omaa maakuntaansa pidemmällä muualla kuin vankilareissuilla. Tämän päivän äärioikeiston yläluokalla on varaa lentää perheineen tropiikkiin mediakohua piiloon, kun isiltä pääsi kännissä lipsahdus näppiksellä aamuyön tunteina, mutta sen alemmilta kaadereilta otetaan lapset huostaan samoin perustein. Onko näillä maahanmuutosta huolestuneilla perheenisillä oikeasti sama isänmaa?

Tulipa nyt täydellinen off topic-kirja-arvio, mutta tällaisia ajatuksia Jaakonahon kiinnostava romaani minussa herätti. Teos tuskin lievittää tämän päivän poliittista ahdistusta, mutta auttaa ymmärtämään kollektiivisen massapsykoosin mekanismeja ja toivon mukaan antaa jonkinlaisia työkaluja käsitellä niitä sitten, kun hiljentymisen ja analyysin aika on taas tullut.