Orpotyttö ja maailman laulu

Teos: Nazanine Hozar: Aria (Otava, 2020)

Suomennos: Hilkka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Minulla on ollut joskus 00-luvun alkupuolella vaihe, jossa luin lähestulkoon kaiken englanniksi tai suomeksi saatavilla olevan kirjallisuuden Iranista, mutta viimeisen 10 vuoden aikana kiinnostus on laimentunut, johtuen osittain siitä, että historiallisissa teoksissa on paljon toistoa. Mutta hyviä leffoja maasta on tullut katsottua vähän enemmän, ja kun muutama päivä sitten näin Teemalla Jafar Panafin leffan Kolme naista, niin päätin katsoa, löytyisikö minulle jotain uutta luettavaa.

Nazanine Hozarin (s. 1978) esikoisromaanilla Aria näytti olevan Margaret Atwoodin suositus etukannessa, joten odotukseni sen suhteen olivat melkoiset. Mutta täytyy tunnustaa, että Iranin lähihistoriasta kertovia romaaneja olen lukenut liikaa samantyyppisiä – vakavia, eeppisiä ja pitkän aikajanan omaavia, ja vaikka niissä on ollut painavaa asiaa, niin tietynlainen opettavaisuus/ulkokohtaisuus on vaivannut monia. Tämä voi yksinkertaisesti johtua siitä, että moni kirjailija kirjoittaa lännestä käsin länsimaisille yleisöille. Myös Hozar kuuluu tähän joukkoon: hän on muuttanut Kanadaan parivuotiaana Teheranista, ja on kirjailijana kanadalaisen kirjoittajakoulun tuote.

Romaanin päähenkilö Aria on Teheranin köyhemmissä eteläosissa vuonna 1953 syntynyt löytölapsi, joka jossain vaiheessa löytää uuden kasvattiperheen rikkaalta pohjoispuolelta. Arialla on kolme äitihahmoa, joista yksi on biologinen äiti, mutta tyttö saa tietää tästä vasta aikuisena. Köyhissä kortteleissa häntä kasvattaa katkera ja väkivaltainen Zahra, jolla on itseään nuorempi ja kiltimpi aviomies Behrouz. Pariskunnan avioliitto on kummallinen, ja Behrouzin vastuulle jää tunnesiteen luominen lapseen. Kun tyttö on sitten vaarassa sokeutua silmäsairauden vuoksi, Zahra roudaa tytön entiseen palveluspaikkaansa, kartanoon, jonka omistava suku on ollut shaahin hopeaseppiä.

Toinen äitihahmo on hyveellinen ja siveellinen Fereshteh, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä suurilla tiluksillaan. Suku on ollut alun perin zoroastrialaisia, mutta Fereshteh on sisaruksineen muodollisesti kääntynyt islamiin, ja perheessä vallitsee todellinen kognitiivinen dissonanssi juhlapäivien ja uskomusten suhteen. Hämmennystä lisää vielä se, että Fereshteh lähettää Arian auttamaan erästä köyhää perhettä, joka osoittautuu juutalaiseksi. Kaiken kukkuraksi tuon perheen äiti onkin Arian biologinen äiti Mehri, mutta jos Fereshteh olisi tiennyt Mehrin juutalaisuudesta, hän ei olisi antanut tytön vierailla koko perheessä.

Ja kyllä, olen pitkään tiennyt Iranin uskonnollisista vähemmistöistä, mutta koin, että tässä teoksessa lukijan kaikki huomio keskittyi vähemmistöpositioiden muistamiseen. Mukaan toki hyppää myös Armenian kristittyjä melko tärkeässäkin roolissa, ja myös baha’i – uskolla on pieni rooli tarinassa.

Juonellisesti aloin vähän lämmetä romaanille siinä vaiheessa, kun Aria oli jo päässyt opiskelemaan yliopistoon, ja Khomeinin kannattajat ilmaantuivat kampukselle. Mutta perinteisenä kasvukertomuksena romaani oli lähes laimea. Ja koska luin juuri Khaled Hosseinin Leijapojan, niin ärsyynnyin siitä, että tässäkin tarinassa päähenkilön parhaalla lapsuuden ystävällä oli huulihalkio – asia, jonka on täytynyt olla yleistä 1950-60-luvuilla, mutta silti se häiritsi.

En tiedä, johtuiko nihkeä luentani ajasta, paikasta tai kielellisestä kuilusta. Kirjailija ei ole hirvittävän nuori, eli kuuluu lähes samaan sukupolveen kanssani. Hänellä on varmasti ollut Kanadassa asuneena ollut hienot mahdollisuudet taustoittaa tarinaansa. En yhtään epäillyt faktojen paikkansapitävyyttä, mutta ehkä niitä faktoja oli tungettu yhteen romaaniin aivan liikaa. Ja toinen ongelma oli Arian henkilöhahmon tietynlainen sovinnaisuus, tai psykologisen syvyyden puute. Hän oli kyllä henkilö, jonka ympärillä tapahtui koko ajan valtavasti, mutta joka ei lopulta ottanut kovin järeästi ohjia omiin käsiinsä.

Tsekkasin nopeasti joitain suomalaisia arvioita kirjasta, ja monissa oli kanssani samansuuntaisia vaikutelmia. Ilmeisesti teos on kuitenkin ollut iso hitti Kanadassa, eli se ehkä tavoittaa sen maan tämän hetken kirjallisten piirien odotukset. Itse olisin taatusti jättänyt tämän kirjan kesken Kanadassa asuessani, sillä siellä Lähi-Itään keskittyvää kirjallisuutta oli niin paljon saatavilla.

Nyt oli ihme, että nihkeydestä huolimatta kuuntelin kirjan loppuun, mutta täytyy tunnustaa, että loppu (joka oli parempi kuin hidas alku) meni 1,4-nopeudella. Tämä ei yhtään haitannut, kun kerronta oli niin lineaarista ja selkokielistä.

Salataskujen strategisesta suunnittelusta

Raija Oranen: Miljonääri (Otava, 2000, äänikirja julkaistu 2021)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viikonloppu meni joutuisasti melko vaativan käsityöprojektin parissa, ja sitä tehdessä kuuntelin sujuvasti Raija Orasen teosta Miljonääri. Sen julkaisuvuonna tämäntyyppinen pukudraama Venäjän rikkaista valkoisista emigranteista ei olisi minua lämmittänyt, mutta 21 vuotta myöhemmin voin kepeästi viettää pari päivää ökyrikkaan saippuatehtailijan perheen luona.

Yksi teoksen avainhenkilöistä on punkaharjulainen orpotyttö Siiri Haavisto, joka pääsee nuorena piikomaan Zhukovien perheeseen, joilla on äveriäs linnakartano Pietarin läheisellä saarella. Siirin näkökulma työnantajiensa elämänmenoon on vähän samantyyppinen kuin Enni Mustosen sarjassa Syrjästäkatsojan tarinoita (tosin Oranen ehti keksiä tämän lajityypin ensin). Siiri venäläistyy nopeasti, ja joutuu myös aikuistumaan liian nuorena. Hän toimii perheessä lapsenpiikana ranskalaisen kotiopettajattaren alaisuudessa.

Päähenkilöksi kuitenkin nousee perheen voimakastahtoinen emäntä, upseerintytär Antonina, joka neljän synnytyksen jälkeen kokee olevansa naisena pystyynkuollut kelohonka. Grigori, hänen aviomiehensä, on turvannut perheelle hulppeat puitteet, mutta liitto on muuten kriisissä. Julkisesti uskonnollis-isänmaallinen rouva iskee silmänsä perheen ystävään, naimattomaan näyttelijä-Juriin, joka on muun kiinnostavuuden lisäksi aatelistaustainen. Romanssi kehittyy suht avoimesti perheen juhlissa, eikä Grigorilla ole voimavaroja puuttua asiaan. Aviomiehenä hän vaikuttaa sallivana ja varsin modernina, kun taas Antoninan tyyppinen ”valiotamma” kaipaa kumppaniltaan ronskimpia otteita ja intohimoa. Hyvin voi ennustaa, että hankaluudet näiden kahden välillä tulevat jatkumaan läpi trilogian, eikä helppoa sovintoa ole tiedossa.

Teoksessa eletään 1910-lukua, ja päästään pakenemaan viimeisten joukossa Pietarista Suomeen lokakuussa 1917. Siiri seuraa perhettä uskollisesti paikasta toiseen, kuten tekee muukin palveluskunta. Suuri seurue majoittuu pitkiä aikoja Helsingin Kämp-hotellissa, eikä heillä ole ruoasta pulaa vaikeampinakaan aikoina. Imatran ja Savonlinnan suunnassa tosin palveluskunnan on lähdettävä kalalle, sillä siellä kaikissa majapaikoissa ei enää ole ylläpitoa.

Hieman kärjistettynä voisi luonnehtia, että kirjan keskeiset jännitteet muodostuvat perheen jäsenten ja palveluskunnan välisiin salaisiin suhteisiin tilanteessa, jossa elettiin pitkälti eristyksissä ympäröivästä yhteiskunnasta. Kiellettyä kuksimista olisi voinut olla vähemmänkin, sillä se ei pidemmän päälle ole kovin kekseliäs juonenkäänne. Muuten romaanissa on kiinnostavia hahmoja, kuten nuori punakaartilainen Harry, joka tutustuttaa miljonäärin poikaa kansan asuinoloihin.

Ajankuva kirjassa on anteliasta, ja itse pidin eniten tavallisen arjen kuvauksesta niin Pietarin kuin Helsingin päässä. Varsinkin Pietarin asuinolojen ja vuokramarkkinoiden kuvauksessa päästään asian ytimeen, eli Oranen ei ainakaan idealisoi näiden ökyrikkaiden maailmankuvaa, vaan osoittaa realistisesti syyt, miksi riistokapitalisteista haluttiin eroon. Salataskujen ompeleminen alusvaatteisiin on pitkin maailmanhistorian ollut rikkaiden pakolaisten selviytymiskeino, ja teos myös oivasti osoittaa, kuinka esimerkiksi köyhässä Suomessa arvokoruilla ei ollut tuona aikana paljoa markkina-arvoa.

Zhukovien pakkomielle Pariisiin pääsemisestä on ollut noina aikoina yleinen haave, ja kyllä tämän saagan jatko jäi kutkuttamaan, varsinkin, jos sitä on saatavilla äänikirjana. Osia sarjassa on kolme, ja luulen, että tulevienkin osien parissa voisi valmistua jokunen vaate.

Tumba de casa mami

Teos: Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö (Aula &co, 2019)

Suomennos: Taina Helkamo

Äänikirjan lukija: Maiju Saarinen

Venezuelalaisen Karina Sainz Borgon (s.1982) esikoisteos, joka kertoo maan viimeaikaisesta akuutista kriisistä, oli pitkään listallani kirjallisuuden maahaasteeseeni, mutta ehdin jo täyttää sen toisella teoksella. Tuo toinen teos, Alberto Barrero Tyszkan The Sickness sijoittui Chavezin hallinnon alkuaikoihin, jolloin maassa ei vielä koettu niin suurta puutetta ja kurjuutta kuin mitä Borgo omassa teoksessaan kuvaa. Molemmat romaanit tekivät minuun suuren vaikutuksen, vaikka luultavasti ovat kuvattu poliittisesti eri leireistä.

Romaanin kertoja on n. 25-vuotias nuori nainen, Adelaida Falcon, jonka yksinhuoltajaäiti on juuri kuollut syöpään caracasilaisessa sairaalassa. Äidin saattohoito on ollut tyttärelle traumaattinen kokemus, sillä sairaalan olot ovat olleet löyhkäävät, kaoottiset ja totaalisen puutteelliset. Kun hän sitten jää yksin asumaan äitinsä omistamaan asuntoon, hänen ympärillään alkaa käydä kuhina. Naapurusto pyrkii jollain tavalla hyötymään lesken jättämästä perinnöstä, joka ei kuitenkaan irtaimiston tasolla koostu kuin joistain suvun posliineista.

Adelaida ja äiti ovat molemmat akateemisia sinkkuja; he ovat aina asuneet kahdestaan ja sinnitelleet kuin niukkuuteen tottuneet mehikasvit. Äidin kotikylässä Ocumaressa meren rannalla asuvat hänen kaksi siskoaan, jotka eivät edes pääse vaivalla järjestettyihin hautajaisiin huonojen teiden ja rahapulan vuoksi. Adelaidalla kuitenkin liittyy tuohon rannikkokylään myös hyviä muistoja, ja ainakin nämä naimattomat tädit ovat ottaneet kaiken irti kaupunkilaisen siskonsa akateemisesta menestyksestä, sillä kukaan suvussa ei ole ennen tätä käynyt yliopistoa.

Äidin kuollessa Adelaida on kuitenkin kirjallisuuden maisterina työtön, ja elämä on luisunut pelkkään hengissä pysymiseen urbaanissa viidakossa, jossa kaikki elämän alkutekijät romahtavat päälle. Pian äidin kuoltua hänen asuntonsa sosialisoivat ”viranomaiset”, eli lihavista, militanteista työväenluokkaisista naisista koostuva armeija, joista kaikki eivät ole täysin lukutaitoisia. Nainen yrittää taistella oikeudestaan kattoon pään päällä, mutta häntä nöyryytetään monelta taholta. Lopulta hän löytää majapaikan myös äskettäin kuolleen naapurinsa, Espanjan kansallisuuden omanneen ravintoloitsijan luota, jonka poismenoa ei ole rekisteröity ja näin henkilöpaperit ovat olemassa jonkun hyödyksi. Espanjalaisen naisen luota löytyy myös runsas ruokavarasto, ja jopa pullollisia viiniä tilanteessa, jossa valtaosa taistelee yhden kananmunan ostamisesta.

Tästä siis alkaa erittäin tuskainen ja dramaattinen odysseia maasta pois pääsemiseksi. Adelaida on taistossaan hyvin yksinäinen, vaikka lähikortteereissa harrastetaan opportunistista ”solidaarisuutta”. Luokkaviha paremmin koulutettuja kohtaan on riipivää, eikä nuorella naisella ole kanttia alkaa hallituksen myötäilijäksi tilanteessa, jossa suuri osa hänen vähäisistä ystävistään on ollut tai istuu juuri silloin vankilassa. Valtion ruoka-avustuksista hyötyminen ja niiden kaupittelu mustassa pörssissä kolminkertaiseen hintaan tuntui karmivalta, mutta ei liioitellulta.

”Tumba de casa mami” on reggaeton-biisi, jonka hän kuulee ensi kertaa äitinsä hautajaisia odotellessa paikallisessa kappelissa, jossa 12-vuotiasta tytärtä kaupitellaan hautajaismenoissa korkeimmin tarjoavalle setämiehelle. Biisi jatkaa kummittelemista läpi kertomuksen, ja muodostaa tarinalle häiritsevän, dystooppisen biitin.

Huolimatta lohduttomasta kädestä suuhun-meiningistä Caracasissa on vielä yö on korkeasti kaunokirjallinen teos, joka pursuaa intertekstuaalisuutta ja viittaa maan aiempiin hyvinvoinnin aikoihin, jolloin pieniä tyttöjä vielä vietiin teatteriin ja konsertteihin ja jolloin maassa oli muitakin arvoja kuin materialistisia. Eniten teos muistutti minua viime aikojen venäläisteoksista, joissa myös muistellaan kommunalka-asumisen aikoja, vaikka lopulta tässä teoksessa vallitsee vielä suurempi sekasorto kuin Pietarissa 1910-20-lukujen vaihteessa. Muun muassa Jelena Tsizovan teoksessa Naisten aika naapuruston valtasuhteiden kuvaus oli samansuuntaista, vaikka se sijoittui myöhempään aikaan.

Kuuntelin teosta äänikirjana, ja koin, että olisin mahdollisesti saanut siitä enemmän irti painettuna tekstinä, vaikka se ei ollut liian monimutkainen kielellisesti, juonellisesti tai henkilögallerian suhteen. Ehkä tässä marraskuun pimeydessä teos osoittautui hieman liian rankaksi, vaikka olen syksyn aikana lukenut useamman vastaavan kuvauksen vallankumouksen jälkeisestä korruptiosta ja poliittisesta väkivallasta varsinkin Afrikan maista.

Jos etsit teosta, jossa on vahvoja naishahmoja, ja joka kuvaa naisten poliittista toimijuutta raadollisen realistisesti ilman vaaleanpunaisia laseja, tämä teos on loistavaa siedätyshoitoa. Kirjailija itse on asunut jo kymmenen vuotta maanpaossa Madridissa, ja mieleeni jäi vain kummittelemaan kysymys, olisiko Caracasista käsin kenenkään ollut mahdollista tuottaa näin monisyistä kaunokirjallista teosta viimeisen vuosikymmenen aikana.

Moskeijan oopiumihuoneen kertomaa

Teos: Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä (Bazar, 2011)

Käännös: Sanna van Leeuwen

Kader Abdolah (s. 1954) on iranilais-hollantilainen kirjailija, joka on valinnut kirjallisuuden kielekseen flaamin kielen. Hän on julkaissut parikymmentä teosta 1990-luvun alkupuolelta, ja hänen kansainvälisesti tunnetuin teos, Talo moskeijan vieressä, julkaistiin alkukielellä v. 2005.

Teos taitaa painettuna olla jo antikvariaattien aarre, mutta löysin sen BookBeatista. Mikään kirjan nimessä tai kannessa ei erityisesti houkutellut minua, ja tieto, että teos kertoo Iranin islamilaisesta vallankumouksesta ei myöskään saanut aikaan uteliaisuutta. Olen takavuosina Pakistanin historian tutkimisen lisäksi lukenut lähes kaiken saatavilla olevan kirjallisuuden naapurimaista Afganistanista ja Iranista. Mailla on kompleksinen suhde toisiinsa, koska ne joutuivat kaikki kylmän sodan käsikassaroiksi.

Lähdin lukemaan teosta matalin odotuksin, mutta tarina vei minua kuin pässiä narusta, eikä kirjaa voinut jättää kesken. Kyseessä on pohjoiseen Iraniin, Senejanin pikkukaupunkiin sijoittuva perhedraama, jossa kolme veljestä jakavat ikivanhan sukutalon. Yksi heistä on imaami, toinen muezzin eli rukouskutsun huutaja ja kolmas mattokauppias. Mattokauppias Agha Dzan on tarinan avainhenkilö, joka mahdollisesti nauttii kaupungissa enemmän arvostusta kuin mukavuudenhaluinen ja vanhakantainen imaamiveljensä.

Tarina alkaa vuodesta 1969 ja amerikkalaisten kuun valloituksesta, mikä laittaa myös iranilaisten päät sekaisin. Myös moskeijan residenssiin salakuljetetaan TV, vaikka imaami julkisesti saarnaa television synnillisistä vaikutteista. Ei kulu kauaa siitä, kun shaahin länsimieliset joukot saapuvat paikkakunnalle perustamaan naistenklinikkaa, teatteria ja kirjastoa. Elokuvateatteri saa aikaan niin vahvaa protestia uskovaisissa, että hanke jäädytetään ainakin hetkeksi mellakoiden pelossa. Leffateatterit palavat maakunnissa jo ennen vuoden 1979 vallankumousta, mutta kirjan perheen Nusrat-serkku päätyy itse Khomeinin hovikuvaajaksi.

Moskeija ja sukutalo ovat oma toimijansa, jolla on paljon persoonallisia piirteitä. Kymmenet eri muuttolintulajit pysähtyvät sen räystäillä matkalla etelään, kirjastossa luetaan enemmän eroottisia säkeitä kuin haditheja, kellarissa on aarrearkku, joka on täynnä edesmenneiden imaamejen sandaaleja. Oopiumihuonetta on joskus käytetty enemmän miesten seurusteluhuoneena, mutta tarinassa se on paikka, jonne kuolevia tuodaan kivunlievitykseen. Ehkä kaupungissa ajatellaan, että oopiumin käytöstä poistuu synti, jos sitä poltetaan moskeijan hiililampussa.

Abdolah on varsinkin henkilöhahmojen rakentajana täysi virtuoosi. Eniten minua huvittivat suvun ”isoäidit” Golabeh ja Golbanu, jotka eivät olleet kenellekään sukua, vaan ikääntyneitä palvelijoita, jotka olivat uskollisesti lakaisseet moskeijan pihan roskia kaksi kahdenkymmenen vuoden sykliä. Heille oli kerrottu, että kahdenkymmenen vuoden kuuliaisuus voi johtaa pyhiinvaellusmatkaan Mekkaan. Heillä oli myös yhteinen salarakas, joka vähän ennen kuolemaansa päätti toteuttaa naisten hartaan toiveen. Niinpä mummot lähtevät matkaan salamyhkäisesti, ja suvun talous on kaatua jo heidän ensimmäisinä poissaolonsa päivinä. Matka ei sitten suju kuten kotiväki odottaa, vaan Jumalaa pelkäävät vanhukset järjestävät isäntäväelleen varsinaisen källin.

Seksiä ja seksuaalisuutta Abdolah käsittelee avoimen rehellisesti. Varsinaista päänvaivaa Iranissa on aiheuttanut shiamuslimien väliaikaisen avioliiton käsitys, ja näin uskonnollisilla alueilla on esiintynyt enemmän ”naistenvaivoja” (lue: sukupuolitauteja). Tässä varsinkin imaamit ovat innokkaita palvelustyttöjen ja leskinaisten liiviin uijia, ja heidän valtaansa tällä saralla on vaikea kyseenalaistaa. Samaan aikaan alueelle marssii Teheranista naisia, joilla on nailonsukat, läpinäkyvä hoitajantakki, ja jopa porttojen portto, shaahitar Farah Diba tulee vierailulle kaupunkiin. Ihastusta minussa herätti, että myös lempirunoilijaani Forugh Farrokhzadia siteerataan ja hänen rooliinsa naisten vapauttajana viitataan.

Huumori teoksessa ymmärrettävistä syistä vähenee, kun päästään vallankumouksen tosi toimiin. Teos etenee kronologisesti, mutta siinä tehdään välillä pitkiäkin loikkauksia. Rikki revitty suku asettuu asumaan etäälle toisistaan, osa ulkomaille, ja minun oli vaikea hahmottaa, mihin ajanjaksoon sukulaisten välien selvittely Agha Dzanin kotikylässä sijoittui. Loppuvaiheessa teosta puhutaan jo talibaneista, joten sijoitin päätöksen 1990-luvun loppuun.

Kirja siis kertoo konservatiivisen ja uskonnollisen suvun tarinan, jolla on pitkä kytkös legendaarisen Qomin seminaariin. Suvun miehet ovat kuitenkin imaameina keskinkertaisia, eikä heidän uskonnollisuutensa ole kovin hengellistä. Qomista imaamin tytärtä tulee kosimaan tulisieluinen nuori imaami, joka myöhemmin hylkää vaimonsa liittyäkseen Khomeinin lähipiiriin. Ennen vallankumousta kaksi serkusta ajautuvat vasemmistopiireihin, ja heistä Shahbal-niminen kirjoittajamies jää eloon ja pääsee muuttamaan Eurooppaan. Imaamin leskestä tulee vanhemmilla päivillä Teheranin naisvankilan kuulustelija -asema, jossa hän kokee saavansa arvostusta enemmän kuin ”miehelässä” koskaan. Kotiin Senejaniin jääneestä väestä kukaan ei sydämessään kannata Khomeinia, vaikka kaikki joutuvat tavalla tai toisella tanssimaan hänen pillinsä mukaan.

Tätä kirjaa lukiessani mieleeni tuli parikin teosta, joita lukiessa koin vastaavia oivalluksia. Vastikään lukemani Alice Zeniterin Unohtamisen taito, joka kertoi algerialaisen siirtolaissuvun tarinan, oli yhtä tiiviisti punottu kertomus muslimimaan lähihistoriasta. Tunnelmien tasolla liikuttiin välillä yhtä pakahduttavissa sfääreissä kuin Orhan Pamukin teoksessa Lumi. Tuo teos sijoittuu myöhemmän ajan Turkkiin ja on terrorismiin kietoutuva rakkaustarina, mutta luonnon ja sulkeutuneen pikkukaupungin tunnelmat olivat lähes identtisiä. Jos tämä teos kolahti minuun samalla intensiteetillä kuin Lumi, jota pidän toistaiseksi Pamukilta lukemistani teoksista parhaana, silloin romaanin on pakko olla vaikuttava.

Myös Bazar-kustantamolta lukemistani teoksista tämä kuuluu parhaimmistoon. Toivon mukaan kirja saisi e-painoksena enemmän lukijoita, sillä sen aihe ei ole vanhentunut yhtään sitten sen julkaisun.

Suurruhtinaskunnan viimeinen huokaus

Teos: Ester Erhomaa: Nokkoset Herramme yrttitarhassa (Otava, 1977)

Piinaviikon toinen teos, jolla on vahvasti kristillinen nimi. Vuosien varrella olen keräillyt poistohyllyistä ”Karjala-kirjoja”, ja edelleen kokoelmistani löytyy myös lukemattomia sellaisia. Ester Erhomaasta olen blogannut aiemminkin, mutta hän on ollut sen verran tuottelias kirjailija, ettei hänen tuotantonsa helpolla lopu kesken.

Nokkoset Herramme yrttitarhassa kertoo kylästä Karjalan kannaksella, ja Harjunpään tilan perheestä. Isoisä Paaveli on entinen merikarhu, joka on käynyt elämänkoulua enemmän kuin monet muut kyläläiset. Hän on seilannut maailman meriä, ja puhuu sujuvasti ”kannipaaleista”. Hän puhuu myös venäjää, ja on lähettänyt ainoan tyttärensä Millan kouluun Pietariin. Poika Aleksi on jäänyt kotipuoleen kartanon metsiä hoitamaan, mutta myös hänellä on kova hinku merille tienaamaan ja maailmaa näkemään.

Miniä Eetlaa painaa avioliiton lapsettomuus, mutta hän on saanut Millan ”tuliaisen” eli Senja-tytön hoidettavakseen. Millalla on Pietarissa uusi mies, eikä kukaan pidä levotonta Pietaria sopivana paikkana lapsen kasvatukseen. Milla ei kuitenkaan voi kuvitella palaavansa kotikylään, jossa emännät kulkevat rumissa rohtimissa. Hän käy säännöllisesti katsomassa tytärtään, mutta lupailee tälle liikoja yhteisestä tulevaisuudesta.

Kirjassa eletään vuosia 1916-7, ja ”revolutsioni” on kaikkien huulilla. Myös rajakylässä agitoidaan, mutta ei niinkään bolshevikkien puolesta, vaan lähinnä kahdeksan tunnin työpäivän. Milla tuo kotitilalleen Pietarista Mihail-nimisen kirjailijan, joka viettää pitkää talvea kamarissaan outoja merkkejä rustaillen. Kylän vallesmanni on miehestä huolissaan, mutta ainakaan häneltä ei löydy aseita. Harva kyläläisistä pystyy vieraan kanssa haastelemaan millään kielellä, mutta Paaveli ja kylän lääkäri ystävystyvät uuden tulokkaan kanssa.

Tulokas ei palaa Pietariin, vaan jatkaa matkaansa Kannakselta maailmalle. Harjunpääläiset ovat otettuja, kun saavat mieheltä carte postalen maailmalta. Mies lupaa myös kirjoittaa kunnon kirjeitä, joita odotellaan kuin kuuta nousevaa. Pietarin uutisia perhe käy odottamassa satamassa turhaan – ehkä Milla on kadonnut heiltä lopullisesti.

Nokkos-tematiikka viittaa tässä ihmiselämän turhuuteen, tai kirjan hahmojen turhautumiseen. Lyyli-serkku tulee Viipurista jokakesäiselle yrtinkeruumatkalleen, ja kirjoittaa jopa nokkosista runon. Puna-aatteen kannattajilla on ainakin kutsumus, eli he eivät koe olevansa pelkkiä nokkosia, hyödyttömiä kasveja.

Kuten Erhomaan muissakin teoksissa, myös tässä romaanissa lapsinäkökulma on vahva. Senja itkeskelee äitinsä perään, näkee tästä näkyjä, ja päättää lopulta ryhtyä Eetlan tyttäreksi. Lopulta perhe saa hyvän uutisen: pitkän odotuksen jälkeen Eetla alkaa vihdoin odottaa, ja Senja jo toivoo pikkuveljeä.

Teos on hyvä esimerkki 70-luvun arkirealistisesta kerronnasta, ja jossain vaiheessa minulle tuli (hyvässä mielessä) jopa Rintamäkeläiset mieleen. Tosin tässä ei ryystetä kahvia kerniliinan äärellä, vaan keitetään tsajua ja paistetaan lettuja ulkoilmakeittiössä. Ehkä kirjan dialogi ei ole yhtä hidastempoista kuin Rintamäkeläisissä, mutta paikoitellen sen hyväntahtoinen turvallisuus tökki. Mutta lapsinäkökulman vuoksi kirjan jaksoi lukea, ja oli välillä hyväkin lukea teos, jossa vuosien 1917-18 tapahtumia tulkittiin vähemmän poliittisesti. Iso teksti ja paikoitellen selkokielinen kerronta lisäsivät vaikutelmaa naiiviudesta.

Uudestisyntyneitä 117. kadulla

Teos: Himilce Novas: Mangot, banaanit ja kookospähkinät (LIKE, 1998)

Sänkyni alla on muhinut jo parin vuoden ajan kirja, jota en helposta kielestä huolimatta meinannut saada luettua loppuun. Kirjalla on vetävä nimi, se kertoo Kuubasta, saaresta, jonne mielelläni matkustaisin, mutta jo alusta saakka sen insestiteema tökki pahasti.

Himilce Novas (s. 1944) on kuubalaistaustainen kirjailija, joka on tehnyt pidemmän uran toimittajana ja ihmisoikeusaktivistina. Hän on julkaissut kaksi romaania ja enemmän Latinalaiseen Amerikkaan liittyvää tietokirjallisuutta, varsinkin LGTB-teemaan liittyvää.

Mangot, banaanit ja kookospähkinät on pieni, allegorinen kertomus Kuuban valtiosta ja sen siirtolaisten kohtaloista Yhdysvalloissa. Sitä ei missään nimessä kannata lukea liian vakavasti, eikä varsinkaan insestiteemaa pidä ottaa kirjaimellisesti. Se on enemmän poliittista satiiria kuin vakavasti otettava rakkaustarina, ja pelaa pitkälti liioittelun tehokeinolla. Teos sijoittuu strategisesti vallankumousvuosiin 1958-9, ja kertoo ihmisistä, jotka pitävät kiinni kuubalaisesta identiteetistään diasporassa, vaikka tietävät paluun kotimaahan olevan kylmän sodan aikana mahdotonta. Pääjuoni sijoittuu 1980-luvun loppuun, aikaan, jolloin New Yorkia riivaa HIV-epidemia ja crack-riippuvuus. ”Herkkä” rakkaustarina saa tässä siipensä muun muassa murjotussa crack-luolassa.

Kirjan henkilöt turvaavat enemmän Jeesukseen Kristukseen kuin Che Guevaraan, ja kokevat päivittäisiä ihmeitä siirtolaiskirkossaan New Yorkin 117. kadulla. Nuoren Esmeraldan isä on tulisieluinen saarnasmies, jonka päiväminä ja yöminä eroavat suuresti toisistaan. Öisin isä käyttää Esmeraldaa seksuaalisesti hyväkseen laukeamalla tämän reisien väliin, eikä Esmeraldalla tunnu olevan pakotietä tukahduttavasta perhesiteestä, vaikka hän menestyy opinnoissaan. Hän pääsee collegeen ja saa muitakin vaikutteita kuin herätyskristillisiä, mutta edelleen 29-vuotiaana hän löytää itsensä saarnaamasta isänsä seurakunnasta.

Isän elämään ei ole mahtunut muuta rakkautta kuin Patricia, herraskartanon tytär, jonka hän herätti kuoleman porteilta ja jonka kanssa hän sai kaksoset. Patricia kuoli synnytykseen, ja isä Arnaldo luuli saaneensa vain tyttären, jonka hän ryösti tämän rikkailta isovanhemmilta vastasyntyneenä. Arnaldoa oli etsitty 30 vuoden ajan lapsenryöstäjänä, ja vauvan veli päätyi asumaan Floridaan isovanhempiensa kanssa. Veli Juan saapuu kolmenkympin kynnyksellä New Yorkiin, näkee unessa siirtolaiskirkon osoitteen, ja kävelee suoraan kaksossiskonsa syliin. Nuoret rakastavaiset eivät aluksi näe verisidettään, mutta totuus paljastuu heille tuskallisesti kiihkeän suhteen aikana.

Oh dear. En edelleenkään syttynyt tästä teoksesta, vaikka osasin toisella lukukerralla suhtautua siihen enemmän huumorilla kuin eeppisenä saagana Kuuban lähihistoriasta. Parasta kirjassa oli sen tiivis muoto, mutta jopa 158 sivua oli liikaa näin kärjistettyä melodraamaa. Kielellisesti teksti on vetävää ja autenttista, sen espanjankielinen rytmi välittyy jopa kahden rekisterin, englannin ja suomen kautta. Pidin eniten niistä parista-kolmestakymmenestä sivusta, joissa oikeasti seikkailtiin Kuubassa. New Yorkin tarina on huumorista huolimatta ahdistava, ja kuubalainen kommunismi esiintyy raikkaana vaihtoehtona romaanin ahtaalle kristilliselle viitekehykselle.

Voisin siis etsiä käsiini ”aidomman” kuubalaisen romaanin siellä tätä nykyä vaikuttavalta kirjailijalta. Kuubalainen kulttuuri on toistaiseksi avautunut minulle lähinnä musiikin välityksellä, enkä osaa nimetä ainuttakaan kuubalaista nykykirjailijaa. Che Guevaran moottoripyöräpäiväkirjan olen aikoinani lukenut, mutta eihän hän ollut kuubalainen, vaan argentiinalainen. Menestyskirjailija Cecilia Samartin kuuluu siirtolaiskirjailijana samaan ryhmään kuin Novas, siirtolaisiin, jotka ovat lähteneet maasta lapsuudessa tai nuoruudessa. Kumma kyllä, myös Samartinin kirjat ovat toistaiseksi jääneet minulta kesken, ja olen nyt tyytyväinen, etten joudu niitä pakon alla tankkaamaan tätä haastetta varten. Mangot-romaanin ”suoritin” nyt tunnissa-parissa, koska olin sen kanssa jo aiemmin viettänyt takkuisia hetkiä.

Kaksi karibialaista insestiaiheista kirjaa meni nyt putkeen, ja tuo Antonin trinidadilaisromaani oli näistä kahdesta ehdottomasti parempi.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 17/196: Kuuba.