Taiteilijaperhe poissa tolaltaan

Joonatan Tola: Punainen planeetta (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Kaukana Pohjois-Karjalassa, Lieksan korpikylässä asuu etelästä muuttanut boheemi perhe – äiti, isä ja neljä alle kouluikäistä lasta. Kuvataiteilijaisällä on pihapiirissä oma ateljee, jonne vain äidillä ja perheen esikoisella on lupa mennä. Esikoistyttärellä on eriparisilmät ja palava halu näyttelemiseen. Toinen lapsi, Joonatan, on äidin poika, mutta nuorempien sisarusten ”kuulumista” vanhemmilleen kellään ei ole aikaa pohdiskella.

Mikko Tola on nälkätaiteilija, joka tuli nuorempana teljetyksi mielisairaaloihin sukunsa painostuksesta. Elossa olevaa äitiään hän kutsuu Hurtaksi, yhteyttä pidetään vain satunnaisesti, ja näihinkin viesteihin liittyy yleensä raha. Isoäiti on upporikas Helanderien suvun perijätär, joka on tavannut lapsenlapsiaan vain muutaman kerran.

Joonatan Tolan esikoisteos Punainen planeetta on autofiktiivinen romaani, joka pohjautuu alle kouluikäisen lapsen muistoihin ja siihen, mitä hänelle on myöhemmin kerrottu suvustaan ja perheestään. Tolan perheen lapset jäivät täysorvoiksi 1990-luvulla ja elivät lastenkodissa ja sijaisperheessä nuoruutensa. Lasten isä lähti maailmasta oman käden kautta ja äiti kuoli aivokasvaimeen.

Joonatanista ei olisi koskaan tullut isää ilman onnistunutta terapiasuhdetta. Tavallaan tämä teoskin on syntynyt terapian myötävaikutuksesta: se mahdollisti tutkimusmatkan Tolan suvun erikoiseen lähihistoriaan, johon kaikesta kauheudesta huolimatta kuuluu myös koomisia elementtejä.

Viime vuosina olen itsekin pohtinut kysymystä, saako sosiaalihuollon kentän ilmiöille, varsinkin lastensuojelulle, nauraa. Ja jos saa, niin kenen nauru on oikeutettua? Tolan teoksessa lastensuojelu pyrkii auttamaan perhettä kankeasti, liian myöhään ja tilanteissa, joissa verbaalisesti lahjakas isä onnistuu manipuloimaan työntekijöitä. Oikeastaan teos ei edes keskity lastensuojeluun, vaan byrokraattiset interventiot kuuluvat vasta loppunäytöksiin.

Teos alkaa Joonatanin ja isoäidin kohtaamisesta tämän asunnossa Töölössä. Mummi on jo saattohoidossa, ja sekoittaa lapsenlapsen pojakseen. Asunto on täynnä eksoottisia matkamuistoja, antiikkia, itämaisia mattoja – yltäkylläisen elämän surullisia jäänteitä. Vaikka suvulla riitti rahaa, isoäidin elämä oli lähes yhtä rankkaa kuin poikansa. Nuorena vaimona hän omistautui poliovammaisen lääkärimiehensä hoitoon, ja miehen sana oli perheen laki, vaikka tämä oli suurimman osan hereilläoloajastaan kännissä.

Isoisän vammasta huolimatta Tolan perheessä pidetään näyttäviä seurapiirijuhlia, joissa alkoholin rooli on keskeinen. Perheen pojat jäävät pitkälti kasvattamatta, sillä kaikki energia kuluu vaativan potilaan päivittäiseen huoltoon. Isoisä haaveilee paremmasta hoidosta Yhdysvalloissa, ja tilaa kalliita laitteita, jotka mahdollistaisivat lentomatkailun. Ennen kuolemaansa mies ehtii myös erota vaimostaan, rakastua Auroran sairaalan hoitajaan ja muuttaa tämän kanssa Kulosaareen.

Joonatanin perheessä Pohjois-Karjalassa juhliminen jatkuu ilman perintöastioita. Mikko-isä on perinyt vanhemmiltaan alkoholin suurkulutuksen, mutta ei hienostuneita tapoja. Toki hän ystävystyy Joensuun kulttuuripiirien kanssa, ja kaupunkiin muutettuaan onnistuu myös kännäämään hoitavan psykiatrinsa kanssa. Ero Mikon ja Joonatanin lapsuuden kokemuksissa on kuitenkin merkittävä: Joonatan ja sisarukset näkevät nälkää vanhempien juomisen vuoksi, kun taas Mikon perheessä ruoka tuli suoraan Stockan Herkusta, kotiapulaisen valmistamana.

Vaikka Joonatanin lapsuuden perheen arjen kuvaus on rankka, siihen liittyy myös oivalluksia, lämpöä ja yhteisöllisyyttä. Kirja ei jätä lukijaansa vellomaan toivottomuuteen, vaan tutkimaan perheen selviytymistä sen omilla ehdoilla. Itseäni teoksessa miellytti eniten sen runsas visuaalisuus (kuten Joonatanin runsaat havainnot läheistensä silmistä), karnevalistisuus ja aidosti lasten tasolle pääseminen.

Ennustan teokselle runsasta medianäkyvyyttä rankan teeman vuoksi ja myös siksi, että kirjailijan sisko on kuuluisa näyttelijä. Keskusteluilta jään odottamaan muutakin kuin ”rankkuuden” julkista puintia, sillä teoksella on selkeästi sanataiteellista antia myös kielellisesti, tyylillisesti ja lähihistorian kuvauksena.

Voiko surusta tulla ystävä?

Pauliina Flang: Seitinohuin säikein- suru minussa tyttäreni kuoleman jälkeen (Book Garden, 2020)

Äänikirjan lukija: Pauliina Flang

Luettuani Katriina Huttusen hautausmaateemaisen surukirjan, joka kertoo aikuisen lapsen menetyksestä, etenin samalla polulla toiseen teokseen, joka kertoo vammaisen lapsen menetyksestä. Pauliina Flang on ammatiltaan seksuaaliterapeutti, mutta kirjoittaa surukirjaansa enemmän vertaistuen näkökulmasta. Hän on kolmen lapsen äiti, ja erityislapsen vanhemmuus on muovannut häntä tiettyyn suuntaan jo ennen tyttären kuolemaa. Perheessä tiedettiin, että vammainen tytär tulisi kuolemaan nuorena, mutta kuoleman pitämisestä loitolla tuli Flangin elämäntehtävä.

Teoksessaan Flang pohtii omien tunteidensa skaalaa ensimmäisen suruvuoden aikana, ja surun eritahtisuutta perheessään. Kirjailija elää pitkässä parisuhteessa, mutta pelkää sen haasteita lapsen menetyksen jälkeen. Perhe on uusperhe, jossa vammainen tytär oli pariskunnan ainoa yhteinen lapsi.

Konkreettisella arjen tasolla intensiivistä hoitoa vaatineen erityislapsen menetys on murskaavaa siksi, että moni kokee siinä vaiheessa tyhjyyttä, jopa hoivavajetta. Elämä saattaa tuntua syntisen joutilaalta, eikä hoivasta säästynyt aika tunnu ansaitulta. Tässä tarinassa perhe hankkii kesämökin, josta tulee uusi henkireikä. Mökkeily on uusi elämänvaihe, joka tuo myös välimatkaa kotona koettuihin muistoihin.

Suru luo perheisiin oman näköisiä rituaaleja, ja Flangin perheessä on tyypillistä, että tyttären haudalle viedään yksisarvisen mallinen ilmapallo. Sopivuuden rajoja saa ja pitää venyttää, jos se auttaa surevia löytämään ilon pilkahduksia pimeässä.

Tämä on hyvin taloudellinen pieni kirja, jossa turhia sanoja ei ole. Flang ei myöskään kerro koko äitiytensä saagaa tai käy läpi vammaisen tyttären epikriisiä, vaan kirjan fokus on tiukasti menetyksen jälkeisessä ajassa.

Pidin varsinkin siitä, että Flang tunneilmaisun ammattilaisena riisuu tässä ammatillisen maskinsa, ja puhuu suoraan vitutuksesta ja muista negatiivisista tunteista proosallisin termein. Rivien välissä on lievää hengellistä/henkistä twistiä, mutta teos ei ole leimallisesti uskonnollinen. Suhde ”yläkertaan” on tässä jatkuvasti työn alla, mutta kirjailija on kokenut myös ahdistusta muiden uskovien hengellisen tuputuksen edessä.

Ajattelin tätä kirjaa kuunnellessa Clare Mackintoshin trilleriä Lopun jälkeen, jossa yhtä lailla eletään kuormittavaa arkea kuolemansairaan pikkulapsen kanssa. Tuo teos on fiktiivinen järkäle, joka ei välttämättä lohduta suurimman surun äärellä (vaikka sekin pohjautuu omakohtaisiin kokemuksiin). Tämä teos taas tuntuu sen kokoiselta, jonka vaikeassa kriisitilanteessa oleva saattaa jaksaa lukea.

Itse jaksan lukea tämäntyyppisiä surukirjoja korkeintaan muutaman vuodessa, ja kerään niitä myös ammattikirjallisuutena, vaikka en vieläkään ole valmistunut diakoniksi. Sielunhoito edelleen kiinnostaa minua, ja on tärkeää tutkia surun ilmiötä monimuotoisena ja myös monikulttuurisena ja -uskonnollisena. Tämä siksikin, että jo yhdessä perheessä voi olla erilaisia tapoja surra.

Kirjan kustantaja Book Garden on varmasti useimmille uusi tuttavuus, sillä sen kautta on julkaistu tasan kaksi teosta e- ja äänikirjoina. On aina ilo tutustua uusiin pienkustantamoihin, sillä ilman niitä lukisimme näinkin tärkeistä aiheista vain brittiläisistä psykologisista trillereistä.

HELMET-haasteessa teos sijoittuu kohtiin 47-48: ”Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta”.

Mielikuvitusystävien reservaatissa

Teos: Roope Sarvilinna: Valkoinen vuosi (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Yksi HELMET-haasteen parhaita puolia on tutustuminen uusiin kirjailijoihin, myös niihin, jotka eivät keiku äitien-, isänpäivän tai joulun myyntitilastojen kärjessä. Roope Sarvilinna (s. 1972) on Tammen kautta kolme romaania julkaissut kirjailija ja lääkäri, jonka tuotannosta en ollut ennen eilistä tietoinen. Valkoinen vuosi kiinnosti minua ennen kaikkea huumeriippuvuuden kuvauksena, johon kirjan nimikin viittaa.

Romaanin kertoja on kovien huumeiden koukusta kuntoutuva nuori mies, joka on tykittänyt suoniinsa äitinsä perintöasunnon. Hän on katkaisuhoitojen konkari, joka kuvittelee olevansa päihdeasioissa jotenkin korkeammalla tasolla kuin vanhan kansan juopot. Jonkin aikaa kuivilla oltuaan hän saa työtarjouksen maaseudulla sijaitsevasta hoitokodista, johon hän tarttuu oljenkortena lopulliseen raitistumiseen. Valitettavasti samaan bussiin änkeää terapiakurssilta tuttu juoppo-Aarne, jonka vanhan liiton muistelot Stray Catseista ja tötteröotsatukista eivät lohduta. Aarne on matkalla samaan paikkaan, ja heistä on tulossa kollegoita.

Hoitokoti sijaitsee nimettömällä paikkakunnalla, syrjäkylällä, jossa virikkeet ovat vähäisiä. Paikan johtaja on italialainen Antonio, jonka jutut alkuperästään ja Suomeen päätymisestä tuntuvat faabeleilta. Antonio on kuitenkin loistavasti kotoutunut Pohjolaan; ainoa asia, josta hänen etelämaalaisuutensa huomaa on tuoreen leivän himo. Hoitokodissa ei syödä näkkäriä, vaan Antoniolla on henkilökohtainen leipuri, joka tuo paikan päälle tuoretta leipää joka aamu. Hoidokit eivät ole täysin hunningolla, mutta Antonio antaa kouluttamattomille tulokkailleen valtavasti vastuuta.

Nuorimmat asukkaat ovat 16-vuotiaita ja vanhimmat keski-ikäisiä; osa on kehitysvammaisia, osa kroonisia mielenterveyspotilaita. Paikassa pelataan ylettömästi pleikkaria ja tietokonepelejä, mutta onneksi osa porukasta pääsee päiväksi kouluun tai kuntoutukseen. Kesälomat ovat pitkiä kuin nälkävuodet, ja välillä hankalat vanhemmat tulevat asumaan lastensa luo lomaviikkoina. Kertoja iskee silmänsä Uula-nimisen pojan äitiin Margaretaan, jota kohtaan kokema himo muistuttaa ruumiin tervehtymisestä, mutta myös huumeiden aiheuttamista harhatiloista.

Varsinkaan postista tilattujen muuntohuumeiden vaikutuksista kertojalla ei ole selkeää käsitystä. Mahdollisesti niiden jättämät kemialliset jäljet seuraavat häntä loppuelämän. Riippuvuuden kuvaus tuntuu teoksessa varsin uskottavalta, mutta tämä ei ole äärimmäisen karu kuvaus katuojista. Koin, että ilmiön kuvaus ja teeman valinta olivat varsin onnistuneita. Sarvilinna kuvaa myös terävästi narkkareiden ja alkoholistien välistä statuseroa ja nokkapokkaa. Niille, jotka ovat kiinnostuneet kuntoutuksen maailmoista, tämä voi olla todellinen nappiteos.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta jäin kaipaamaan kuvaukseen lisää kierroksia. Tuntui, että kirjailijalla oli kaikki hittikirjan ainekset käsissään, mutta hän ei tässä toteutuksessa päässyt käyttämään niitä optimaalisesti loppuun saakka. Toki sekin, että kirjassa annetaan ääni kehitysvammaisille ja mielenterveyskuntoutujille, oli voimaannuttavaa, ja siinä myös seurataan nuoren kehitysvammaisen naisen raskautta kiinnostavalla tavalla. Syrjään jääneiden äänien ristivalotus oli kirjan parasta antia.

Maaseudun tulevaisuudesta Sarvilinna ei maalaile kovin ruusuisia visioita. Suomessa on varmasti kyliä, joissa tämän tyyppiset laitokset ovat ainoita työllistäjiä, ja pahimmassa tapauksessa työpaikat eivät kelpaa paikallisillekaan. Työelämän kuvauksena romaani oli kieltämättä karu, vaikka hoitajien henkilögalleriaan ei mahtunut pahimpia ihmisperseitä tai sadisteja.

Pidin romaanin henkilöistä ja tunnelmien satunnaisesta lipsumisesta surrealismin puolelle, kilpikonnien karkailusta ja ummehtuneiden laitoshuoneiden aikaansaamista harhakuvista. Luulen, että olisin pitänyt teoksesta enemmän, jos siinä olisi ollut useampi kertoja, sillä moni sivuhenkilö tuntui laajemman tarinan arvoiselta. Tällaisenaan teos varmasti puhuttelee eniten niitä, jotka tavalla tai toisella työskentelevät tai omaavat taustaa hoitoalalta, suljetuista laitoksista tai huumekuntoutuksesta. Itse luin tämän sujuvasti, mutta jäin kaipaamaan lisää fiktion yllättäviä voimia.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 31: ”Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla.”

Otteita pariisilaisesta juorukalenterista

Teos: Pierre Lemaitre: Tulen varjot (Minerva, 2018)

Käännös: Susanna Hirvikorpi

Viimeisen vuoden aikana olen onnistunut tutustumaan Pierre Lemaitren dekkarituotantoon, mutta se, että hän on myös kunnostautunut historiallisena romaanikirjailijana tuli minulle yllätyksenä. Hänen uusin teoksensa Tulen varjot osoittaa kirjailijan monipuolisuuden, sillä siinä ei esiinny lainkaan raakuuksia eikä veri lennä pitkin seiniä. Lemaitren dekkarituotannon suhteen olen sillä rajalla, että kykenenkö suodattamaan niiden sisältämää pimeyttä. Kaunokirjallisesti teokset ovat puhutelleet minua enemmän kuin raakojen rikosten saralla.

Tulen varjot on Pariisiin sijoittuva epookkiromaani, jossa seurataan Péricourtin pankkiirisuvun nousua ja tuhoa. Kirjan päähenkilö Madeleine Péricourt on rikas perijätär, joka on kasvatettu olemaan ymmärtämättä paljoa miesten bisneksistä. Isänsä kuoltua hän joutuu tilanteeseen, jossa häneltä edellytetään päätöksiä, ja suuren maailmanlaman kynnyksellä hän päätyy sijoittamaan väärän maan öljyyn. Tämän lisäksi Madeleinen elämää varjostaa Paul-pojan liikuntavamma, jonka tämä on itse aiheuttanut hyppäämällä alas kotinsa parvekkeelta isoisän hautajaispäivänä. Madeleine löytää itsensä tunkkaisesta kaupunkiasunnosta vammaisen poikansa omaishoitajana, kaiken menettäneenä ja kostonhimoisena.

Paul on vaikuttava hahmo, liian älykäs ja älykkyydestään kärsivä. Pyörätuolissa eläessään hän löytää uudelleen syyn elää oopperasta, ja ystävystyy Solange-nimisen laulajattaren kanssa, joka kutsuu lasta ”pikku Pinokkiokseen”. Paul pääsee mukaan laulajattaren konsertteihin, jopa Milanoon saakka, mutta perheen konkurssin jälkeen vierailut loppuvat. Oopperateema olikin kirjassa kiinnostavin, ja sen vuoksi jaksoin sinnitellä sen loppuun.

Kirja kuvaa erinomaisesti niiden ranskalaisten mentaliteettia, jotka suhtautuivat myötämielisesti Italian ja Saksan nousevaan fasismiin ja toivoivat omalle maalleen vastaavaa isänmaallista renessanssia. Madeleinen lähipiirissä lähes kaikki kannattavat fasismia, ja hyötyvät siitä taloudellisesti. Taloushistorialla onkin kirjassa suuri rooli, ja siinä kuvataan siirtymää kiinteästä omistamisesta kohti osakesijoituksia. Tämän lisäksi käydään läpi veropetoksia, poliitikkojen kähmintää ja lavastettua maanpetossyytettä.

Tulen varjot on nokkela ja ajan henkeen sukeltava romaani, joka paikoitellen jää muistuttamaan seurapiirien juorukalenteria. Kielellisesti Lemaitre ei petä, mutta teoksen juoneen mahtuu enimmäkseen melodraamaa. Luin silti kirjaa sujuvammin kuin olisin katsonut tämän televisiosta saippuaoopperana, mutta fiilikset olivat ”luki tämän mieluummin kuin turpiinsa otti”. Samalla huomaan, että romaani on uuden sarjan toinen osa, ja se olisi ehkä avautunut paremmin lukemalla ensin aloitusosan, Näkemiin taivaassa.

Selkeästi Lemaitren todellinen lahjakkuus on dekkarikirjallisuudessa, sillä hän on mestari tutkimaan ihmismielen pimeimpiä puolia. Tässä pimeys korvautui matalaotsaisuudella, mikä useamman hahmon mittakaavassa on tylsähkö romaanin aihe. Paul, Solange ja puolalainen kielitaidoton kotiapulainen Vladi olivat taas loistavia hahmoja, koska heissä oli muutakin syvyyttä kuin kykyä manipulaatioon.

Suosittelen kirjaa sellaisille, jotka rakastavat lukea talousrikoksista, juonittelusta ja välistävedosta. Toki Pariisin ajankuva on romaanissa paikallaan, mutta rehellisesti sanottuna sain jopa enemmän irti Enni Mustosen pariisilaissaagoista. Luin kirjan tavoitehakuisesti maahaastetta varten, muuten se olisi jäänyt kesken.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 9/196: Ranska. 

Toisenlainen toiviomatka

IMG_1730Sain Omppu Martinin blogista kimmokkeen lukea Annika Idströmiä (1947-2011), kirjailijaa, joka teki minuun nuorena vaikutuksen. Olen ollut 13-vuotias, kun luin Veljeni Sebastianin (1985), ja näin jälkeenpäin katsottuna tuntuu, että tulipa luettua nuorelle mielelle todella rankkaa kamaa. Kirjeitä Trinidadiin (1989) olen myös lukenut sen julkaisuvuonna, ja muistelen, että siitä puhuttiin ainakin lukion äidinkielen tunnilla.  Koska en kuitenkaan muistanut teoksesta paljoa, päätin lukea sen uudestaan YLE:n Suomi 100-kirjahankkeen tiimoilta.

Romaanilla on ensinnäkin todella houkutteleva nimi, vaikka se ei Karibianmeren tunnelmista kerrokaan. Siinä onnettoman oloinen perhe matkustaa ensimmäiselle yhteiselle etelänlomalleen Israeliin, Harrasmatkojen kiertueelle, jossa vieraillaan kaikissa keskeisissä Raamatun kohteissa. Tunnelma reissussa on yllättävän riehakas, ja varsinkin perheen äiti Elisabet lankeaa vieraaseen lihaan.

Päähenkilö romaanissa on Elisabetin aviomies, verovirkailija-Seppo, joka on jokseenkin vieraantunut vaimostaan ja vammaisesta tyttärestään Ursulasta. Elisabet on ollut kotiäitinä Ursulan syntymästä saakka, ja on syvästi uskossa. Seppo ei ole uskossa, mutta suhtautuu vaimonsa uskonnollisiin harrastuksiin avomielisesti. Seksuaalisesti pari ei ole samoilla aaltopituuksilla, ja Elisabetillä on taipumus nöyryyttää miestään julmalla tavalla. Tosin on Sepolla naisrintamalla omat varaventtiilinsä veroviraston asiakkaissa ja työntekijöissä.

Purkaakseen matkan aiheuttamia paineita Seppo kirjoittaa kirjeitä omalääkärilleen ja matkanjohtajalle. Matkan päätyttyä traagisiin tunnelmiin Seppo löytää myös kotoaan tyttärensä Ursulan tietokoneelle tallentamat kirjeet, jotka toimivat omanlaisenaan avunhuutona. Tietokoneiden tuloa tässä ihmetellään, ja Seppo on teknologian edelläkävijä.

Luin tätä kirjaa varmasti eri tavalla nyt kuin nuorena. Nuorena en ainakaan ollut pätkääkään kiinnostunut Israelista, joten kuvaukset Raamatun kertomusten tapahtumapaikoista eivät kolahtaneet. Nyt taas juuri matkan kuvaus ja Sepon piikikkäät havainnot kanssamatkustajiensa käytöksestä naurattivat. Toisella lukukerralla tämä tuntui varmaan koomisemmalta teokselta kuin nuorena luettuna, jolloin pariskunnan tunkkainen avioliitto ja seksuaalinen valtapeli ahdistivat.

Idström kuuluu joukkoon kirjailijoita, joita alettiin 80-luvulla kutsua ”pahan koulukunnaksi”. Tämän ryhmän teoksissa korostuivat dysfunktionaaliset perheet, ihmisen eläimellisyys, taipumus insestiin ja muut seksuaalista perää olevat traumat. Kirjeitä Trinidadiin ei kuvaa insestiä kuin hatarasti (viitaten Elisabetin ja tämän isän raisuihin leikkeihin saunassa), mutta on siinä kristillisen avioseksin kuvauskin aika roisia. Huomio kiinnittyy myös vammaisen tyttären ruumiiseen, sen kontrolloimattomiin toimintoihin ja ääniin tavalla, jota joku voisi näinä päivinä pitää poliittisesti epäkorrektina tai sopimattomana.

Eniten pidin kirjassa kielestä ja tarinankerronnan soljuvuudesta. Idströmin teksti on herkullisen vetävää silloinkin, kun hän kuvaa merihakalaisen veroviraston arkea. Seppo Siren henkilönä jää kuitenkin kaikista virheistään ja nurkkakuntaisuudestaan valon puolelle; hän ei edusta käsittämätöntä pahaa, vaikka omaa satunnaisia pahoja ajatuksia kanssaihmisistään.

Teoksessa on aivan mahtava kasarikansi, joka tosiaan muistuttaa tuon ajan verovirastojen kylmän persoonatonta seinätaidetta. Tosin tuohon aikaan puolessa kirjan kansista oli tuon tyyppinen, melkein identtinen kuvitus.

IMG_1731Tämä oli Kirjojen Suomi-hankkeesta ensimmäinen lukemani teos. Olen ihaillut tuota sadan teoksen listaa, ja ruksannut aiemmin lukemia teoksia parisenkymmentä. Moni ilmiselvä täsmäteos tosin on edelleen lukematta tai kesken. Sinuhe egyptiläisen kuuntelemisessa olen edelleen puolessavälissä ja ensimmäinen Harjunpääni on maannut lappeellaan kesästä saakka. Myöhässä olen tämän lukuhaasteen vuoksi siksi, etten osannut kirjautua sen e-kirjastoon ennen tätä päivää.

Muistutuksena siis vielä, että hankkeen 100 teosta on ilmaiseksi ladattavina Ellibs-lukuohjelman kautta Kansalliskirjaston verkkosivuilla.

 

Taskuvihon kertomaa

hirvisaari-hiljaisuusJoskus kuuluisilla kirjailijoilla on liikaa menneisyyden taakkaa kannettavanaan. Minulle Laila Hirvisaari on ollut se äitienpäivien kaupallinen kuningatar, jonka tuotantoon olen suhtautunut ylimielisen skeptisesti. Pari teosta olen häneltä lukenut, samalla asenteella kuin olen lukenut Kalle Päätaloa – tosin retrohengessä kumpikin ”harrastus” voi olla jo muodikasta. Silti rehellisesti sanottuna en ole saanut paljoa irti Hirvisaari/Hietamiehen tavasta kirjoittaa historiaa.

Romaani Hiljaisuus (Otava, 2016) olikin kirjailijan pitkässä tuotannossa miellyttävä yllätys. Jos olisin saanut teoksen käsiini ilman tietoa tekijästä, olisin voinut arvioida sitä puolueettomammin. Huomasin jo alkumetreiltä, että kyseessä on kirjailijan vakava yritys irrottautua totutuista kaavoista, matka kohti sisintä ja uudenlaisen kirjailijanäänen löytymistä. Kirja on ihailtavan tiivis, siinä ei ole turhia kerroksia eikä henkilöhahmoja, romantiikkaa on vain niukanlaisesti ja keskiössä on mykäksi säikähtänyt lapsi. Se sijoittuu 40-50-lukujen vaihteeseen Pohjois-Karjalaan, nimeltä mainitsemattomalle paikkakunnalle, jossa on hurja koski. Ajallinen akseli on keväästä syksyyn – yhdeksänvuotiaan Ingan elämässä iso harppaus syvästä yksinäisyydestä kohti salaisuuksien murtumista ja puhuttua kieltä.

Inga ei ole puhunut viiteen vuoteen. Hän on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan viisivuotiaana, ja siitä asti kommunikoinut lähipiirinsä kanssa esiliinan taskussa kulkevan ruutuvihon kautta. Ingan koulunkäynti on ollut hankalaa siitä huolimatta, että hän on tiedonhaluinen ja on lukenut isoisänsä kirjastosta liikaakin aikuisten kirjoja. Häntä kiusataan ei pelkästään puhumattomuuden, vaan myös jalkavamman vuoksi. ”Nilkku-Inkku” on hänen pysyvä liikanimensä, josta eroon pääseminen on yhtä vaikeaa kuin liikavarpaasta, jota tyttö kutsuu Vaakasuoraksi. Ylimääräinen varvas saa Ingan nilkuttamaan ja tulee myös kalliiksi, sillä hän tarvitsee erikokoiset kengät. Perheen tuttu lääkäri, tohtori Hämäläinen, olisi valmis viemään Ingan Helsinkiin operoitavaksi, mutta Inga kammoaa kaikkea, mihin liittyy veren näkeminen.

Ingan ja tohtorin puoliorvon pojan Joelin ystävyys on romaanin ”pihvi”, jonka kautta Inga kokee ensi kertaa ikätoverinsa täyden hyväksynnän. Joel tulee Tuonivirran perheeseen hoitoon ja saa Ingan ensi kertaa uskoutumaan omituisista tavoistaan. Ingan ja Joelin kirjeenvaihto tosin tuntuu yhdeksänvuotiaiden ilmaisuna hämmentävän varhaiskypsältä. En tosin kyseenalaista, etteivätkö paljon menettäneet, isovanhempiensa kasvattamat yksinäiset lapset olisi joskus voineet puhua ja kirjoittaa näin.

Koulumaailman kuvaus on kirjassa herkullista. Kylään saapuu valeopettaja Saastamoinen, joka ei peittele vammaisiin lapsiin kohdistuvaa inhoaan. Valeopettajan aikaansaaman tuhon selvittäminen vie kyläläisiltä paljon voimia. Ingan kiusaamisesta pidetään käräjiä, joilla pahatapaisia poikia uhataan kasvatuslaitoksella. Yksinhuoltajan kasvattama Osku tahtoo vilpittömästi tehdä parannuksen, eikä lähde enää jengitouhuihin mukaan, jottei joutuisi poikakotiin.

HS:n arviossa Arla Kanerva penää teoksen kohderyhmän perään, joka ei hänelle selvinnyt. Onko tämä nuorten- vaiko aikuisten kirja, vai onko kohderyhmän täsmentäminen ylipäänsä olennaista? Vakavan ja pikkuvanhan 40-luvun orpotytön maailmaa ei voi ”kääntää” tämän ajan lapsia kosiskelevalle kielelle, mutta voisin yrittää tarjota tätä jollekulle tuntemalleni tytölle maistiaiseksi. Tietyllä tavalla teos mukailee klassisen tyttökirjan konventioita, mutta yhtä hyvin sitä voi lukea aikuisten psykologisena avainromaanina. Sen kautta voi esimerkiksi miettiä, kuinka traumaattisista asioista on vuosikymmenten varrella puhuttu ja millaista apua traumojen käsittelyyn on tarjottu, jos niitä ylipäänsä on tunnistettu.

Tarjoaisin teosta nuorille lukijoille silläkin riskillä, että he nauraisivat teoksen simppelille, uskonnolliselle ja viinimarjamehuntuoksuiselle maailmankuvalle. Olen lukenut paljon hatarammin kirjoitettuja nuorille suunnattuja historiallisia romaaneja, joista on jäänyt vaikutelma, että pääasiallinen kohderyhmä on kaikesta huolimatta ollut keski-ikäisen kirjailijatädin omat ikätoverit, ikuiset kiiltokuvien kerääjät ja muistovärssyjen raapustelijat. Tästä teoksesta en saanut tuota vaikutelmaa, vaan kirjan asetelma tuntuu aidosti ikärajoja ylittävältä.

Kielellisesti kerronta on suvereenin klassista, jopa niin sujuvaa, että näkisin tässä vahvan käännöspotentiaalin. Suomalaisen historian ja kulttuurin omituisuuksiin ei sukelleta niin syvälle, että se jäisi vain suomalaiselle lukijalle ymmärrettäväksi omahyväiseksi napanöyhdäksi. Kaikkien Karjalaan sijoittuvien kirjojen ei tarvitse kuulostaa humoristisilta murrerunoilta. Vastaavasti jokaista lottapuvun merkkiä tai rintamalla iltapuhteina tehtyä läkkipeltirasiaa ei tarvitse nostalgisoida loputtomiin. Teoksen ehdoton vahvuus piilee siinä, että sen pääpaino on elävissä ihmisissä, heidän universaaleissa haaveissaan ja murheissaan. Kieli ja ihmisten väliset jännitteet kantavat ja kannattelevat.

Toiseuden suurlähettiläs

anja snellman_paaoma_otava_Voisi kuvitella, että suulakihalkiosta, puhevammasta, reuman runtelemista nivelistä, kroonikkovaipoista ja autismin leimaamasta elämästä olisi vaikeaa kirjoittaa vetävää tekstiä. Vammaiset autistit ovat harvemmin romaanien päähenkilöitä, ja varsinkaan heidän kielenkäyttöään ei kuvata kuin aniharvoin – ehkä siitä pelosta, että teksti voisi lukijoiden mielestä tuntua pilkkaavalta. Monet vammaisuudesta kertovat teokset ovat järkyttäviä omaelämäkertoja sorrosta ja huonosta hoidosta; usein niissä on uskonnollisia virityksiä. Mutta vammaisuudesta kertovaa taideproosaa en tältä istumalta osaa listata.

Anja Snellmanin Pääoma (Otava, 2013) on monella tapaa erikoinen teos. Muistamme kyllä hänen aiempiakin teoksiaan, joissa käsitellään hänen perheensä ja lähipiirinsä reaalimaailman kokemuksia fiktion keinoin. Itse olen ainakin lukenut Ihon ajan ja Syysprinssin, joista molemmista pidin aikanaan paljon. Snellmanin tuotantoon mahtuu useampi surukirja. Tätä teosta hän kirjoitti kahden vuoden ajan Kreetalla ja Intiassa – fyysisen välimatkan ottaminen on tuonut tekstiin uusia kierroksia ja perspektiivejä, joita hän ei kenties olisi huomannut, jos teksti olisi syntynyt Helsingissä.

Maru oli pitkään kuuluisan kirjailijan elämän salaisuus, josta hän ei avautunut naistenlehtien haastatteluissa. Vain harvat hänen lähipiiristään tutustuivat siskoon, jonka ainoaksi lähiomaiseksi Anja jäi heidän äitinsä kuoleman jälkeen. Glamoröösin kirjailijanelämän keskellä Anja toimi sisarensa tulkkina, kauppa-apulaisena ja myöhemmin aika ajoin myös omaishoitajana. Hänestä tuli ”toiseuden suurlähettiläs”, jolle mikään sairaus tai vamma ei ole eksoottinen.

Kymmenen vuotta vanhempi sisko ei koskaan saanut kunnon hoitoa eikä tarkkaa diagnoosia kaikkiin vaivoihinsa. Suulakihalkiota ei hoidettu, sillä heidän äitinsä laiminlöi kutsut Lastenlinnan tutkimuksiin. Myöhemmin siskolta todettiin autoimmuunisairaus, joka sai aikaan tuhoja hänen jaloissaan jo nuorena. Tämän lisäksi hänellä oli reuma ja oletettavasti aspergerin syndrooma. Maru oli kuitenkin lahjakas piirtäjä ja vaivoistaan huolimatta hän kävi päivätyössä reikäkorttitehtaalla. Sisaren elämäntarinassa minua puhuttelikin eniten työssäkäynnin ihme – jäin kaipaamaan vuosikymmeniä, jolloin Suomessa riitti töitä myös vammaisille, ihan oikeita palkkatöitä.

Kirjan nimi on arvoitus, joka aukeaa sisarusten isän persoonan kautta. Nimeämisen politiikassa on samaa vinksahtanutta huumoria kuin Karl Ove Knausgårdilla. Maru oli Snellmanin elämässä monella tapaa opettaja ja peili, jonka kautta hän oppi suhteuttamaan oman ikäluokkansa ja varsinkin älykköpiirien ylilyöntejä uuteen perspektiiviin. Marun suusta ei koskaan kuulunut sanaa ”kapitalismi” eikä edes ”orgasmi”, hän puhui yksinkertaista ja silti vaikeaa marukieltä, jossa sisko oli Anu, ei vaikeasti lausuttava Angya. Ihailen teoksessa eniten yksityisen ja julkisen historian vuoropuhelua ja ajan tiivistämistä – Snellman onnistuu tekemään sisarestaan myös historiallisen subjektin, jonka elämän kohtalo ei ollut pelkästään geeneistä johtuva virhe. Toisen maailmansodan sekasorto ja Viipurin viimeiset ajat jatkosodan aikana toimivat tässä kasvualustana, josta tuotantoprosessi lähti käyntiin.

Snellman tuo esiin epäilyksensä äitinsä alkoholin tai huumeiden käytöstä Marua odottaessaan, mutta ei kirjoita siitä syyllistävään sävyyn. Molempien vanhempien narsistinen sisäänpäinkääntyneisyys ja luonneviat ovat vahvasti framilla. Marun piilopaikka isän juomiselta ja äidin hulluuskohtauksilta on vaatekomero, jossa hän saa rauhassa piirtää. Vanhemmat ovat omalla tavallaan älykkäitä ja aikaansa seuraavia ihmisiä, jotka jo 60-luvulla vievät tyttäriään etelänlomille ja joiden elämäntapa keskiluokkaistuu siitä huolimatta, ettei äiti kykene käymään töissä. Samalla he ovat evakkoja, jatkuvia ryssittelyn kohteita, joiden sosiaalinen verkosto on kovin hatara. Marun vammaisuus ei ole ainoa perhettä varjostava asia. Kuitenkin teksti on yllättävän valoisaa, johtuen leikkisästä, rajoja rikkovasta kielestä.

Vanhemmat saavat tässä venäläiset nimet, Ludmila ja Ruslan ovat lainattu Pushkinin runosta ja samannimisestä oopperasta. Venäläistä karhumytologiaa käytetään osoituksena äidin harhaisesta maailmasta, johon kuuluvat karhunkarvat purkeissa ja karhunkynnet talismaaneina käsilaukussa. ”Ludmila on elämänantanut kuolemanväsynyt nainen, hän valuu verta, hän ahmii taskustaan löytämiään pillereitä, hänellä on nestehukka, hän näkee eteenpäin kiiruhtaessaan outoja eläimiä ja kummallisen näköisiä ihmisiä.” Äidin ote vanhempaan tyttäreensä pysyy ehdottomana hänen kuolemaansa saakka, sillä Maru ei osaa ajatella kotoa poismuuttoa. Tavallaan on myös ihmeellistä, että hän selviää elämästään melko täysjärkisenä. Hoitokotiin muutettuaan hän oppii myös ilmaisemaan omaa tahtoaan, ei suurin elkein, mutta kuitenkin.

Teosta on kritisoitu henkilöhahmojen liiallisuudesta – jäin itsekin miettimään, oliko tarinaan pakko tuoda esimerkiksi Anders Breivikin ja Amy Winehousen hahmot. Maru on näiden äärihahmojen vastakohta, henkilö, joka ei halunnut kenellekään pahaa eikä tietoisesti pyrkinyt vahingoittamaan itseään. Ymmärrän vertaukset, mutta en suuremmin kaivannut Amya ja Andersia tähän tarinaan. Intian seikkailujen kuvauksista pidin paljonkin, vaikka nekin tuntuvat hieman irrallisilta Marun elämän juonesta.

Viime postauksessani toivoin Snellmanilta lisää huumoria ja tästä kirjasta sitä löysinkin, vaikka keskeisenä teemana on suru. Teksti oli sen verran kerroksellinen ja rikas, että voisin lukea sen uudelleen keskittyen esimerkiksi vain kieleen. Missään nimessä tätä ei kannata lukea parilla istumalla, kuten itse tein,

Snellman puhuu tänään Tampereella Vihtorin kirjastossa, mutta olen kaamosväsymyksessä siinä pisteessä, etten jaksa käydä kuin lähikaupassa. Aamulehdessäkin oli hänen haastattelunsa erityisherkkyyden hyväksymisestä. Mitähän häneltä on tulossa seuraavaksi? Tämä 26. romaani nimittäin jätti odottavan kutkutuksen tulevasta.

PS: Kiitos vielä lukuvinkistä – botswanalaisen Bessie Headin klassikkoteos Maru (1971) on minulta lukematta.

Painavaa asiaa avustajan roolista

kerro_minulle_jotain_hyvaa98361Viikonloppuna asioin Hämeenkadun Suomalaisessa Kirjakaupassa. Ostin pari superhalpaa löytöpisteen teosta, mutta myyjä koetti saada minua hankkimaan Jojo Moyesin uusimman suomennetun teoksen Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus, 2015). Sattuikin niin, että olin juuri lukenut ko. teoksen englanniksi. Jonon pysyessä minimaalisena vaihdoimme muutamia näkökulmia. Mikään ei ole niin herkullista kuin saada kirjanmyyjän näkemys kauppaamastaan teoksesta. Hän sanoi, ettei uskalla tutustua Moyesin aiempiin teokseen, sillä tämä viimeisin oli koskettanut häntä niin syvästi. Ei uskonut, että aiemmat voisivat olla yhtä hyviä. Ei tuntunut markkinointipuheelta, vaan aidolta henkilökohtaiselta statementilta. Ja onhan se hienoa, jos kirja koskettaa syvältä ja aidosti.

Teos on siis hyvin kuuma peruna äitienpäivän kirjamarkkinoilla. Voisin kuvitella monen ikäisten äitien pitävän tästä. Omakin äitini olisi taatusti lukenut tämän, jos olisi elossa.

Me Before You (2012, Penguin) ei ole uusi Pygmalion/My Fair Lady, vaikka asetelma saattaakin ulkoisesti siltä vaikuttaa. Jopa teoksen nimi saattaa herättää tunteita. Itse en edes ilman ennakkosuositusta tarttuisi teokseen, jonka nimi on näin simppeli. Ehkä teos olisi saattanut herättää huomioni korkeintaan lentokentällä, jos odotusaika olisi ollut monta tuntia. Alkuperäinen reaktioni oli: taas yksi narsistiseksi nimetyn ex-puolison stalkkausoperaatio?

Teos on kaikkea muuta kuin tätä. Tapaamme Loun, joka on työskennellyt kotikuntansa ainoassa kahvilassa koulusta valmistuttuaan. Lou edelleen asuu vanhempiensa luona 27-vuotiaana. Hän tuo kortensa kekoon talouteen, jossa äiti on työtön ja isoisän omaishoitaja, isä pelkää potkuja ja sisko koittaa elättää vauvaansa samalla suunnitellen paluuta yliopisto-opintoihin. Loun itsenäistyminen ei oikein ole edes ollut tapetilla, sillä työ kahvilassa ei riitä oman asunnon vuokraan. Hänen poikaystävänsä harrastaa intohimoisesti triathlonia, eikä yhteen muuttaminen ole ollut pitkiin aikoihin ajankohtaista.

Kahvilan lopettaessa toimintansa Lou päätyy mystisen Willin henkilökohtaiseksi avustajaksi. Will on neliraajahalvaantunut jäätyään moottoripyörän alle, ja vammaisen asemaan alistuminen on hänelle poikkeuksellisen vaikeaa, onhan hänellä takanaan menestynyt business-ura ja extremeurheilutausta. Koska Will on varakkaasta perheestä, hänen hoitonsa on hoidettu mahdollisimman diskreetisti. Hän asuu vanhempiensa pihaan rakennetussa esteettömässä design-tallissa, mutta mikään kodin yksityiskohta tai puutarhanäkymä ei tuota hänelle iloa. Vanhempiensa kanssa Will on tehnyt sopimuksen puolen vuoden miettimisajasta – ajasta, joksi häntä hoitamaan palkataan nuori ja nätti Louisa, jonka tarkoituksena olisi palauttaa miehen elämänhalu keinolla millä hyvänsä.

Muuten hyvä, mutta Loulle ei kerrota Willin oikeasta tilasta pestiin astuessaan. Enempää en juonta paljasta, mutta kieltämättä nämä rikkaiden kotkotukset ja erityisoikeudet panivat minunkin vereni kuohumaan. Positiivista teoksessa olikin sen aiheuttavat moninaiset tunteet. Turhautuminen ja raivo olivat enemmän pinnalla kuin nyyhkyromantiikka. Romanssin ainekset teoksessa ovat jokseenkin ilmiselvät tai ennalta-arvattavat – kiinnostavampaa on avustajan arkisen työn kuvaus. Willin ja Loun yhteiset retket vaativat Loulta uskomattomia ponnistuksia. Esteettömyys ei toimi sielläkään, jossa sitä mainostetaan. Lopulta hänen on helpompi kärrätä hoidettavansa Seychelleille kuin paikallisiin raveihin.

Lähipiiri suhtautuu Loun työhön ja sen eettisiin ongelmiin kirjavasti. Jos teosta lukee tyttö tapaa pojan -asetelman ulkopuolella, sen asettamat kysymykset ovatkin kimurantimpia. Moyes on tehnyt huolellista taustatyötä neliraajahalvaantuneiden ongelmista ja tukimuodoista. Kerrankin oli ihan mielenkiintoista lukea virtuaalisten palstojen viestejä, sillä ne kertoivat paljon vertaistuen merkityksestä.

Kiinnostavinta teoksessa on Loun persoonan muutos ja itsensä löytäminen varsin epäkiitollisessa duunissa. Hänellä ei ole 27 vuoden ikään ollut elämässään lainkaan tavoitteita. Kukaan ei ole kertonut hänelle, että työ voisi merkitä muutakin kuin minimitoimeentuloa. Hänen ainoa intohimonsa liittyy vaatteisiin, joten hänen kuuluisi päästä vaatesuunnittelukurssille, mutta kukaan ei kannusta häntä. Onko Lou peräkammarin tyttö? Ja kuinka elämäänsä kyllästynyt vammainen mies voi auttaa häntä muuttamaan elämänsä suunnan?

Ja sitten taas tultiin nenäliinakysymykseen. Suhtaudun hirvittävän ilkeästi naistenlehtien arvioihin, joissa lukijaa kehotetaan varustautumaan nenäliinapaketilla. Perkele, minähän itken silloin, kun itkettää, mutta en, jos Cosmon toimittaja niin vinkkaa! On lukijoiden aliarvioimista tunkea se nenäliinaviesti kirjan kanteen! Brittien markkinointikeinot ovat raivostuttavia!

Summa summarum: teos oli paljon parempi kuin luulin. Chicklitin kaavassa kuitenkin pysytään, ja ehkä siksi sanoja on tässä liikaa. Moyesilla on kuitenkin painavaa asiaa, myös naisten matalapalkkatöistä. Kyllä hän tuo näkymätöntä työtä näkyväksi. Paljon hän kertoi naisista, joita ei yleensä arjessaan huomata. 

Ilon epikriisi

kansi_eltm_6622Espanjalaisesta Albert Espinosasta on tainnut tulla syksyn trendikirjailijani, sillä luen häneltä jo toisen teoksen tässä kuussa. Keltainen maailma (Bazar, 2014, suom. Taina Helkamo) tuli luokseni Näin on kirjat-tapahtumasta Bazarin ystävällisen markkinointiassistentin ojentamana – kiitos arviointikappaleesta. Aloinkin lukea teosta uteliaana jo tapahtumassa, sillä edellisen lukemani pinkin teoksen (Pyydä luoksesi sun) juoni kannusti pikaiseen jälleennäkemiseen.

Keltainen maailma on Albertin omaelämäkerrallinen, hyvin luova ja totutuista kaavoista poikkeava sairauskertomus, jossa hän kutsuu kaikki lukijansa tunnustamaan väriä. Värin ei tarvitse olla keltainen, mutta teos kutsuu lukijoitaan tutkiskelemaan niitä värejä, jotka puhuttelevat juuri heitä. Koska itselläni on jo pitkään ollut vaikea suhde keltaiseen, varsinkin päälle puettavana värinä, teos antoi minulle ajattelemisen aihetta jo objektina.

Espinosan nuoruus kului syöpäpotilaana ”pulipäiden” osastolla, jonne tuotiin maan vaikeimpia lapsipotilaita aina Kanarian saarilta asti. Kun muut kaverit kehuskelivat neitsyyden menetyksillään, nuori Albert valmistautui luusyövän turmeleman jalkansa amputointiin ja järjesti jalalleen juhlat ennen leikkausta. Monet tarinan yksityiskohdat olisivat liian järkyttäviä jaettaviksi, ellei niihin tarttuisi oivaltava kirjailija. Moni Albertin rakkaiksi tulleista ”keltaisista” ystävistä ja huonetovereista lähtee liian aikaisin. Tapauksen toivottomuuden arvaa siitä, kun potilas haetaan vähin äänin kotiin kuolemaan. Osastolla pidetään vain niitä, joilla on vielä toivoa.

Albertin kymmenen vuoden epikriisi ei mahtuisi edes ostoskärryihin, ja se päivä, kun lääkäri päättää sen vetämällä viivan parantumisdiagnoosin alle on maaginen. Miksi hänet valittiin elämään kärsimysten jälkeen, kun niin moni kavereista vietiin – sitä hän ei ymmärrä. Tällä välillä Albert oppii käyttämään ensin tavallista proteesia, sitten teknologian kehittyessä hydraulisen ja lopulta sähkökäyttöisen. Uusimman jalan lataaminen tapahtuu samalla lailla kuin kännykän, joten Albert joutuu olemaan muutaman tunnin päivässä jalattomana. Albert on joutunut opettelemaan kävelemään elämässään neljä kertaa – joka kerta eri tavalla ja tyylillä.

Vastalääkkeeksi elämän tuomiin kipuihin ja kärsimyksiin Espinosa kehottaa ihmisiä pitämään elinkertomusta sairauskertomusten sijaan. Hän on pitänyt omiaan keltaisiin vihkoihin ja harmaisiin kansioihin, mutta värillä ei ole väliä – pääasia, että tuo väri tuo pitäjälleen iloa. Itselleni grafomaanille elämän ilojen tallentamisessa ei ole mitään uutta, mutta ihmettelin Espinosan insinöörintarkkoja neuvoja muistiinpanojen tekemisestä. On ilmiselvää, että hänen täsmälliset numeroidut kysymyslistansa eivät sovi kaikille, vaan jokainen elämän kirjoittaja laatii itselleen omat rutiinit.

”Keltaisten” ihmisten roolista hän pohtii seuraavaa: jokaisella ihmisellä on elämässä parikymmentä merkittävää kohtaamista, jotka osuvat jonnekin ystävyyden ja rakkaussuhteen välille. Kaikki nämä ihmiset eivät jää pysyviksi vieraiksi elämässä, vaan jotkut merkittävät kohtaamiset saattavat kestää vain muutaman tunnin tai päivän. ”Keltaiset” ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa fyysinen läheisyys on erityisen miellyttävää, vaikkei eroottista. Tällaisten ihmisten kanssa hiljaisuuskin on luontevaa. Riippuu ihmisen henkisestä valveutuneisuudesta, tunnistaako hän ”keltaisensa”. ”Keltaiset” voivat myös tuoda apua parisuhteen jumitilanteisiin, sillä heidän läsnäolonsa vie kuormaa ensimmäiseltä suhteelta. Ihmisen ei tarvitse laittaa kaikkia läheisyyteen liittyviä paukkuja parisuhteen pussiin, vaan terveessä suhteessa tilaa riittää myös tavallisille ystäville ja ”keltaisille”.

Espinosa ei varmasti ole ensimmäinen, joka kirjoittaa läheisyydestä tähän suuntaan, mutta hänen pohdinnoissaan on ainakin minulle jotain uutta ja omaperäistä. Huomaan selvästi, etten ole pitänyt silmiä auki erityisten ystävien tunnistamisessa, sillä osasin mainita vain muutaman, ja olen jo elämäni keskipäivässä – jos minun kuuluu tavata 23 ”keltaista”, tässä alkaa olla jo kiire!

Onko Keltainen maailma sitten elämäntaito-opas vai luovan kirjoittamisen opas? Taatusti molempia, riippuu käyttäjästään, millaista tukea hän tarvitsee. Itse koin hänen neuvonsa hengittämisen ja kävelemisen opettelusta hyödyllisimmiksi. Muuten luin kirjaa koskettavana ja syvällisenä omaelämäkertana, jonka anti ei luultavasti tyhjenny yhdellä lukemisella. Erityisen innokas olisin kuulemaan, kuinka syöpäpotilaat ja syövästä selvinneet teokseen suhtautuvat.

Vanhainkodissa viisitoistakesäisenä

GallegoRuben Gallegon omaelämäkerrallinen teos  Valkoista mustalla  (2003) ei ole helppo teos purra ja niellä, varsinkaan niille, joiden lähipiiriin kuuluu liikuntavammaisia.

Gallego syntyi vuonna 1968 espanjalaiselle äidille ja venezuelalaiselle isälle Moskovassa. Molemmat syntyneistä kaksosista olivat vammaisia ja kaksosveli kuoli päivän sisällä syntymästä. CP-vammainen Ruben sai elää vuoden päivät laitoksessa perheensä tietäen pojan tilasta, mutta vuoden ikäisenä hänen espanjalainen isoisänsä järjesti tyttärenpoikansa ”kuoleman” lähettämällä tämän lastenkotiin pois näkyvistä. Isoisä sattui olemaan Espanjan kommunistisen puolueen puheenjohtaja, joka oli Neuvostoliitossa paossa Francon hallitusta. Hän häpesi lapsenlapsensa vammaisuutta kuin ruttoa. Gallego sai yhteyden äitiinsä vasta aikuisena, minkä jälkeen hän onkin asunut Länsi-Euroopassa äidin vaikutuspiirissä.

Teosta lukiessa ensin on muistettava, että kirjailija on kirjoittanut teoksen vasemmalla etusormellaan, ainoalla sormella, joka kykenee näppäimen painallukseen. Tämä  ei tosin kerjää säälipisteitä, sillä teos on elegantisti kirjoitettu, ironinen kuvaus Neuvostoliiton sosiaalihuollosta. Mitään turhaa tässä kertomuksessa ei ole, johtuen kirjailijan fyysisestä rajoitteesta ja ajatusten keskittyneisyydestä. Teos on jaettu 41 vaivaisten ja vammaisten asemaa käsittelevään ”vignettiin”, joista kaikki eivät käsittele Rubenin omaa kohtaloa.

Vaikka Ruben on koulussa kympin oppilas, lastenkodin virallisen luokituksen mukaan hän on debiili – kaikki kävelemään kykenemättömät ovat. Opiskelu tuo hänelle ainoan ikkunan maailmaan, ja vaikka opiskelu on enimmäkseen virallisen totuuden ulkoaoppimista, Ruben tekee tätä mieluummin kuin murehtii kohtaloaan. Kielten opiskelu on pojalle erityisen mieluisaa; englantia hän opiskelee radion kautta ja saksan tunneilla hän oppii epäortodoksisia versioita toisesta maailmansodasta. Hänellä käy myös espanjankielisiä vieraita, nuoria opiskelijoita jotka ovat aatteensa vuoksi tulleet opiskelemaan lääketiedettä Neuvostoliittoon. Koko ajan hän on tietoinen vanhempiensa ”juurista”, sillä lastenkodin hoitajat viittaavat hänen äitiinsä ”mutakuonolutkana”.

Lastenkodeissa asuvien vammaisten nuorten madonluku on 15-vuotissynttärit, jonka jälkeen päätetään, siirretäänkö nuori jatko-opintoihin vaiko vanhainkotiin. Kaikki tietävät, että vanhainkoti merkitsee kuolemantuomiota. Vanhainkotiin lähetetään sellaiset vammaiset, jotka eivät kykene liikkumaan itsenäisesti edes pyörätuolilla, erityisesti moniraajavammaiset, kädettömät ja jalattomat. Ruben joutuu vanhainkotiin vuodeksi tai pariksi, mutta ei vielä joudu sen kolmanteen kerrokseen, jossa sairaat ja vammaiset näännytetään nälkään ja jätetään lillumaan omissa eritteissään.

En kykene referoimaan teoksen kauheuksia, mutta onneksi toivon pilkahduksia ilmaantuu pitki tarinaa. Hyvissä lastenkodeissa on eläimiä, esimerkiksi erään lastenkodin rapajuopon talonmiehen koira ilahduttaa Rubenia. Mies elää vodkalla ja jäätelöllä ja hövelille tuulelle sattuessaan jakaa jäätelöannoksensa koiran kanssa. Myös teinipojat juovat valojen sammuessa; niillä joiden vanhemmat lähettävät lapsilleen paketteja on aina varaa pitää öisiä salaryyppäjäisiä. Henkilökunta esittää poikien touhuista tietämätöntä, sillä he eivät usko varsinkaan vammaisten elävän aikuisiksi.

Neuvostoliiton kaaduttua Ruben pääsee matkustamaan maailmalle. Yhdysvalloissa hänen silmänsä avautuvat sille, että vammaisilla voisi olla ihmisoikeudet. Hän uskoi täysillä kommunistiseen opetukseen Amerikan välinpitämättömyydestä ja riistokapitalismista, mutta ensi visiitillään pahuuden alkujuurille hän hämmentyy siitä, että maassa on sähköpyörätuoleja ja että ravintoloiden henkilökunta auttaa häntä löytämään mahdollisimman esteettömiä reittejä. Demokratian huipentuma hänelle on McDonalds: vaikka pelkkä voileipä ja porejuoma eivät tehneet kulinaristista vaikutusta, hän liikuttui siitä, kuinka alipalkatut duunarit tulivat pilkkomaan hampurilaisen hänen puolestaan ja auttoivat häntä imemään pillillä.

Loistava, liikuttava ja tiivis puheenvuoro ihmisoikeuksista; ei herkkähermoisille.