Velhot matkustavat aina businessluokassa

IMG_1686Jos muutama vuosi sitten joku olisi tullut kauppaamaan minulle venäläistä kauhufantasiaa, jossa päärooleissa seikkailevat velhot ja vampyyrit, olisin ehkä kohteliaasti vetäytynyt takavasemmalle. Harry Potter-vaihekin elämässäni on jo kauan sitten ohitettu, eikä se jättänyt jälkeensä merkittävää tyhjiötä.

Tähän teokseen tartuin kai yleissivistyksen vuoksi, ja päädyin keskelle sarjaa, neljänteen osaan. Vaikka teoksen nimi on Viimeinen partio (Into, 2015, suom. Arto Konttinen), sitä seuraa vielä kaksi myöhempää osaa. Tämä alkuperäisteos on vuodelta 2006, ja sarjan ensimmäinen osa on julkaistu Venäjällä jo vuonna 1998. Kulttuuriteko Into-kustantamolta, että on lähtenyt sarjaa kustantamaan tälläkin viiveellä.

Voin hyvin kuvitella sen sosio-poliittisen sauman, johon kirjasarja on aikanaan iskenyt. Venäläiset lukijat ovat kaivanneet jotain muuta kuin realistista kerrontaa postsosialistisesta köyhyydestä ja kurjuudesta. No, onhan tässä lukemassanikin teoksessa olemassa nykyaika ja ympäröivä yhteiskunta. Mobiiliteknologian ihmeitä opiskellaan, ja velhotkin oppivat käyttämään multimediaviestiä. Päähenkilö, valon soturi, velho Anton käy välillä töissä konttorissa, jossa väännetään paloturvallisuussäädöksistä melkein yhtä innokkaasti kuin Suomessa. Viittaukset nykykulttuurin pikkumaisuuksiin tuovat huumoria narratiiviin, jossa muuten on jatkuvasti käynnissä pimeyden ja valon välinen eeppinen taistelu. Ilman näitä koomisia elementtejä teos olisikin kuolettavan naiivi.

Teoksessa matkustetaan Edinburghiin ja Uzbekistaniin. Edinburghissa yritetään ratkaista isänmaallisen kansanedustajan pojan Viktorin murhaa kauhulinnan teemapuistossa, kun taas Uzbekistanissa teleportataan tyyppejä mantereiden välillä. Idän kuuluisaa vieraanvaraisuutta ehditään vain näykkäistä, kunnes pittoreskin likaisella teetuvalla ilmenee jo arsenikkimyrkytys pilau-riisipadassa. Uzbekkien koukeroinen kieli hämmentää Antonia, joka lopulta ex-neuvostokansalaisena ei ole sen kaukaisten osien kulttuureista kovin hyvin informoitu.

Teoksen päähenkilöillä on suurimmalla osalla tavallisen ihmisen perhehuolia. Antonin vaimo Svetlana on ilmeisesti ollut aiemmissa osissa keskeisemmässä roolissa velho-operaatioissa, mutta tässä hän keskittyy vaimon ja kotiäidin roolien täydelliseen hoitamiseen. Kotona mies saa kunnollista sapuskaa vodkaryypyin, ja matkalaukut pakataan huolellisesti. Viisivuotiaan Nadja-tyttären velhon lahjoista ollaan jo kiinnostuneita partiossa, mutta isä yrittää suojella lastaan viimeiseen saakka. Koko perheen operaatiot ovat kuitenkin vain ajan kysymys, vaikka tyttären olisi hyvä edelleen nauttia television piirretyistä ja koiranpennun mankumisesta.

Osa maagisesta narratiivista meni minulta kepeästi yli hilseen, enkä ollut asiasta edes huolissaan. Varsinkin kaltaiseni aloittelijan olisi kannattanut aloittaa sarjan lukeminen ykkösosasta. Kirjassa on myös paljon viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen ja mytologiaan, ja jopa lähdeviitteitä keskeisiin teksteihin, kuten popmusiikin helmiin. Oppineiden, filosofisten keskusteluiden keskellä runsas kolmen pisteen käyttö ärsytti, mutta voi myös olla kulttuurinen ero.

Suosittelen sarjaa varsinkin niille, jotka suhtautuvat kauhuun ja fantasiaan varautuneesti. Itse olen viime aikoina lukenut paljonkin kauhua, mutta fantasiakirjallisuus on minulle edelleen hankala genre. Luultavasti minusta ei saa intohimoista coneissa käyjää, larppaajaa tai fanifiktion kirjoittajaa tässä elämässä, mutta tällaisia yllätyshyökkäyksiä tekemällä voin ainakin luoda keskusteluyhteyden ihmisten kanssa, joille velhot ja vampyyrit ovat henki ja elämä.

 

 

Kun kirjakauppias muuttuu vampyyriksi

happy_family-safier_david-23497486-1800496720-frntlWünschmannin dysfunktionaalinen perhe saa slaagin Berliinin yössä matkalla kotiin gaalasta, jonka päätähtenä oli Twilight-saagan kirjailija Stephanie Meyer. Perheen äiti Emma on jättänyt nuorena lupaavan uran kustannusmaailmassa yllätysraskauden vuoksi. Jos hän olisi tehnyt abortin, hän olisi luultavasti menestynyt lontoolainen kustannustoimittaja. Lasten synnyttyä paras, mihin hän on urallaan pystynyt, on lastenkirjakaupan pitäminen. Viime aikoina kauppa ei ole kannattanut, sillä kaikki tilaavat kirjansa Amazonista. Emma siis on miehensä elättämä pikkurouva, joka harrastaa putiikin pitämistä. Konkurssikypsä yrittäjä pitää vielä hyvästä sydämestä kauppa-apulaista Cheyenneä, vanhaa hippiä, joka ei luultavasti työllistyisi normityömarkkinoilla. Luultavasti Cheyenne saa jäädä siksi, että hänen seksijuttunsa julkkisten kanssa piristävät hiljaisia työpäiviä.

Slaagin eli metamorfoosin perheen ylle laskee hampaaton noita Baba Yaga, jota perhe luulee romanikerjäläiseksi. Heistä tulee vampyyrejä, ihmissusia, koiria ja muumioita. He joutuvat lähtemään matkalle Transsilvaniaan, jotta kirous purkautuisi. Loppu on maagis-realistista sekoilua eri aikavyöhykkeillä ja mantereilla. Emman ja Frankin avioliitto on rakoillut jo ennen fantasiahahmoksi muuttumista, mutta totuus paljastuu selkeämmin, kun äiskä rakastuu Draculaan. Frank-isällä ja Fee-tyttärellä ovat taas omat sutinansa Egyptissä. Kun koulukiusattu, lihava esiteini Max muuttuu koiraksi, hän saa yhtäkkiä romanttista vastakaikua kiusaajaltaan kovis-Jacquelinelta.

Tällainen on Happy Family, tunnetun ja palkitun tv-käsikirjoittaja ja kirjailija David Safierin humoristinen luomus (Bazar, 2012, suom. Sanna van Leeuwen). Luin kirjan haastaakseni itseäni: en ole paljon harrastanut saksalaista huumoria, en edes osaa mainita ainuttakaan saksalaista koomikkoa tai humoristista tv-sarjaa.  Kliseisesti olen ajatellut, että kaikki saksalainen huumori liittyy jotenkin nahkahousuihin. Siksi tämä oli lupaava alku etsinnöilleni, sillä moni asia teoksessa nauratti. Enkä muistanut nahkahousuja. Tässä oli noloja vanhempia, noloja teinejä ja hirvittävän noloja saksalaisia turisteja, jotka puhuvat käännöksessä leveää itäsuomea. Seksijutut menevät täysin alta lipan ja väkivaltakin on banaalia. Ainekset ovat hyvin kasassa.

Minusta teos alkoi erittäin lupaavasti kuvauksella epätoivoisesta kirjakauppiaasta, ja olisin pitänyt ihan pelkästä berliiniläisestä perhearjen kuvauksesta sellaisenaan. Perheen odysseia Transsilvaniaan ja Egyptiin on hyperaktiivista kohellusta, joka ehkä toimisi paremmin leffana kuin tekstinä. Varmasti tämä on pitkälti makukysymys. Monet pitävät tämän tyyppisestä aivot narikkaan-kreisibailaamisesta. Itsekin luin teoksen loppuun sujuvasti, mutten tiedä, jääkö tästä muistijälkeä. Kuvitukset olivat hauskoja, ne täydensivät tekstiä.

Ehkä teoksen ongelma oli siinä, että Safier yrittää kertoa jotain diipimpää perheen yhdistämisestä rivien välissä. Loppuratkaisu on lopulta aika lälly ja ennalta-arvattava. Henkilöhahmoissa olisi potentiaalia roisimpiinkin irtiottoihin, mutta lopulta he palaavat turvalliseen arkeensa muuttumatta paljoa. Mietin myös, onko kirja alunperin tarkoitettu nuortenkirjaksi – ellei siinä olisi ollut niin paljon keski-ikäisten naisten seksitunnustuksia, se olisi minusta toiminut mahtavasti ikäryhmälle 10-13 vee.

Reittaan teoksen kategoriaan: harmitonta hupaa. Sopii mainiosti matkalukemiseksi.