Iltapuhteita Norrlannissa

Teos: Stina Jackson: Hopeatie (Otava, 2019)

Suomennos: Jaana Nikula

Meja on 17-vuotias lukiolaistyttö, joka muuttaa kaukaiseen Glimmersträskin kylään Norrlantiin äitinsä Siljen kanssa. Silje on tuulella käyvä taidemaalari, joka tarvitsee elättäjää, joka pitää hänet punaviinissä. Uusi kandidaatti on nettideitti, jota Silje ei ole tavannut ennen muuttopäätöstä. Torbjörn tunnetaan kylillä porno-Björninä, eikä kukaan meinaa uskoa, että hän on löytänyt itselleen nuoremman ruotsalaisen morsiamen. Noilla korkeuksilla aikamiespojat korkeintaan käyvät hakemassa kuuliaisia emäntiä Thaimaasta, mutta nyt Torbjörnillä on käynyt tosi flaksi.

Mejaa äidin ja uuden isäpuolen seksileikit ällöttävät, ja hän pakenee kotiolojaan uuden paikallisen poikaystävän syliin. Carl Johan ei polta eikä juo, joten Mejan on tehtävä elämässään ryhtiliike, jotta tulisi pojan hyväksymäksi. Äidiltään Meja on oppinut vain yhden naisen mallin: hänen on miellytettävä miestä, jotta tämä jaksaisi elättää naistaan. Myös Carl Johan tulee omalla tavalla naisia alistavasta kasvuympäristöstä, joten suhde on match made in heaven – ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Romaanin toinen avainhenkilö on Lelle, keski-ikäinen eronnut matematiikanopettaja, jonka elämä alkaa pahasti muistuttaa kylän aikamiespoikien päihteentäytteistä apatiaa. Lellen ainoa tytär on kadonnut taivaan tuuliin kolme vuotta sitten, eikä hän hyväksy asiaa vieläkään. Hän käyttää kaiken vapaa-aikansa potentiaalisten sieppareiden tunnistamiseen Hopeatien öisillä bensa-asemilla ja tunturipoluilla. Hänen ex-vaimonsa taas harjoittaa ”virtuaalista itkuvirsien veisaamista” perustamallaan FB-sivulla, ja järjestää soihtukulkueen kylän raitilla tyttärensä katoamisen kolmivuotismuistopäivänä.

Tämä on hurja dekkari, josta ei kannata tietää paljoa ennen lukemista. Minuun tämä kolahti siksi, että olen itsekin kiinnostunut tässä kuvatuista ilmiöistä, kuten maailmanlopun preppaajista ja vaihtoehtoyhteisöistä. Ja vaikka kirjan rikokset ovat karmeita, maalaiskylän muihin tunnelmakuviin mahtuu minua kutkuttavaa karua huumoria. Ironiset ristipistotyöt vanhojen poikien perintötilojen seinillä kutsuvat ihailemaan unohdettua kansanviisautta, ja liiterien pornolehtikokoelmat nousevat naftaliineistaan. Juntti-Ruotsi on vähintään yhtä liikuttavan autenttista kuin juntti-Suomi, eikä noilla leveyksillä kukaan halveksi kunnon suodatinjauhatuskahvia.

Hopeatie voitti Ruotsissa viime vuoden parhaan rikosromaanipalkinnon. Ei hullumpaa esikoisromaanilta, ja muutenkin teos tuntui loppuun saakka viimeistellyltä. Jackson saa tiivistettyä alle 300 sivuun hurjan intensiivisen, arvaamattoman tarinan, jossa moraali, laki, oman käden oikeus ja survivalismi ottavat mittaa toisistaan. Itseäni puhutteli siinä eniten kysymys mielenterveyshoidosta ja yksilön vapaudesta, ja samanlaisia kysymyksiä voidaan kysyä myös ns. vaihtoehtoväen oikeudesta jättää lapsensa rokottamatta tai hoitaa vakavia sairauksia luonnonlääkityksellä.

Hopeatietä lukemalla voi myös pohtia, eroaako pohjoisen Ruotsin meininki kulttuurisesti lainkaan Suomen vastaavasta. Suomi on olemassa, ja yllättävän lähellä, sillä ainakin tässä käydään hakemassa kemiläisen selvännäkijän palveluja tyttären paikantamiseksi. Jos pidät Åsa Larssonin kirjoista, pidät varmasti myös Hopeatiestä, enkä usko, että Mikael Niemenkään fanit tätä lukiessa pitkästyisivät, vaikka genre ja tyyli ovat eri.

Mainokset

Krusiaalia työelämäpohdintaa

Teos: Markku Rönkkö: Ilmalinna (LIKE, 2019)

Sanni ja Fogeli ovat tuore nuoripari Espoon lähijunan varrella. Sanni, entinen henkkamaukan myyjä, on päässyt muuttamaan sossun avulla Helsingin puolelle pienen vauvansa kanssa, ja postissa töissä käyvä Fogeli harjoittelee kuumeisesti varaisän roolia rakkaansa luona. Lapsen biologisesta isästä vaietaan, mutta tämän maksamat elatusmaksut eivät riitä kasvavan lapsen menoihin edes nimeksikään.

Fogelilla on lojaaliuskonflikti uuden tyttöystävänsä ja bestiksensä Aslanin kanssa, jota Leijonaksikin kutsutaan. Aslan on yliopisto-opinnot kesken jättänyt sohvafilosofi, jonka kotijumalana toimii Slavoj Zizek. Fogeli on ainoa työpaikalla, joka jaksaa kuunnella tämän lennokkaita juttuja, ja mies kannustaa nuorempaansa opiskelemaan muutakin kuin logistiikka-alan irtisanomisten taktiikkaa.

Mikä tahansa kirja, jossa luetaan Slavoj Zizekiä, miellyttää minua, joten Zizekin maininta toimi mainiona sisäänheittäjänä teoksen maailmaan. Kirjassa eletään läntisen radanvarren nuhjuisemmissa baareissa, joita Espoossakin riittää, universumissa, jossa viikottainen tietovisa on viikon kohokohta. Siellä pivystää myös pyörätuoliin sidottu miljonääri johtaja Haarla, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä köyhien parissa tarjoamalla näille kierroksia. Johtaja Haarla löytää baarista Sannin äidin Sonjan, joka on Fogelin lailla juuri saanut potkut työstään maan suurimman mediatalon graafikkona. Hänet palkataan kuolevan miehen seuraneidiksi ja muotokuvamaalariksi palazzoon, jossa muut palkolliset ovat kroatialaisia.

Romaanin hahmojen tiet kruisailevat keskenään kutkuttavalla tavalla, ja kaikilla, myös saneerauksista vastuussa olevilla rikkailla, on yhtälaisia murheita ja syyllisyyttä repussaan. Työelämään liittyvät pohdinnat ovat kuitenkin kirjan ”pihvi”, sillä Rönkkö näyttää erinomaisesti, kuinka ”krusiaalia” on pysyä puppugeneraattorien tahdissa, jos haluaa menestyä. Menestys ei kuitenkaan ole kirjan nuorille itseisarvo, vaan heidän maailmassaan rakennetaan ilmalinnoja yhteiskunnan ulkopuolelle, paikkoihin, joihin isoveljen turvakamera ei yllä. Kirjan paras osio oli Aslanin kirjoittama pitkä kirje ystävälleen, jossa hän jakaa tälle ilmaisen selviytymisen vinkkejä urbaanissa viidakossa.

Kun äsken lukemani Anna-Maria Eilitän romaanissa pysyttiin visusti Café Ursulan maksetuissa pöydissä, tässä romaanissa kerätään herkkusieniä sen takana. Ilmaisen ruoan kanavat ovat moninaiset, ja Rönkkö maalaa tulevaisuuden maisemaa, jossa entistä useampi joutuu opettelemaan luonon antimilla selviytymistä. Ihmisarvon säilyttäminen nousee teemaksi tilanteessa, jossa nuori Sanni sairastuu Crohnin tautiin eikä tulevaisuuden hoidosta ole takuita alati julmistuvassa varttituntikapitalismin maailmassa.

Luin viime vuonna sattumalta Rönkön aiemman romaanin Hajaannus, jossa sukellettiin vielä syvempiin vesiin kovia kokeneessa ihmismielessä. Ilmalinna on pienempi romaani kerronnan tasolla, jossa ei ole selkeää päähenkilöä ja aika-akselikin on rajatumpi. Temaattisesti Rönkkö kuitenkin profiloituu syrjään jääneiden ja kaltoin kohdelluiden puolustajana, ja tässä romaanissa varsinkin taloudellinen selviytyminen nousee keskeiseksi huolenaiheeksi. Mitä yhteistä sitten on kaiken hilloavilla isovanhemmilla, itsensä kieltävällä tyttären taitoluisteluun sijoittavalla yh-äidillä ja nuorilla sohvaperunavanhemmilla, jotka hukuttavat murheensa siideriin, se jää lukijan oivallettavaksi.

Tämä pieni kirja on lennokasta, urbaania parcouria, jossa luonto nostaa päätään joka nurkan takaa todellisuudessa, jossa kulttuuri lupaa ihmisille vähän. Vaikeita elämäntilanteita näytetään sievistelemättä, mutta tästä huolimatta kirjailija antaa hahmoilleen toivoa. Pidät tästä kirjasta, jos tykkäät pohdiskella nykymenon vaihtoehtoja, ja kyseenalaistaa markkinavoimien logiikkaa.

Yksinhuoltajuudesta suurella sydämellä

Teos: Jani Toivola: Kirje tytölleni (WSOY, 2018)

Jos minulta kysyttäisiin, millaiseksi olisin halunnut syntyä ja kasvaa, jos taivas olisi rajana, haluaisin olla afrikkalaistaustainen sateenkaareva luovien alojen ammattilainen, joka kirjoittaa myyviä kirjoja. Kirjoja, joita ei ole kirjoitettu helpon rahan vuoksi, vaan suurella sydämellä. Kirjoja, joita ei ole kirjoitettu vain omasta itsekkäästä halusta olla esillä, vaan vertaistueksi niille, jotka yhtä lailla ovat tehneet elämässä vaikeita valintoja.

En tiedä, olisinko mies vai nainen. Ehkä olisin neutri tai symboli, kuten edesmennyt laulaja Prince. En tiedä, olisiko minulla perhettä – mahdollisesti kyllä, mutta siinä tapauksessa vain yksi lapsi. Jos lapsia olisi enemmän, siinä tapauksessa minulla olisi varaa palkata henkilökuntaa. Suurimmalla todennäköisyydellä en kasvattaisi lastani parisuhteessa. Jos minulla olisi riittävä toimeentulo, kokisin helpommaksi elää lapseni kanssa yksin.

Jotain tällaista edustaa Jani Toivola, jonka kasvu ihmiseksi, joka hän tänään on, ei ole ollut helppoa. Luin mielenkiinnolla hänen esikoisteoksensa Musta tulee isona valkoinen (2017), ja nyt luen hänen kirjaansa tytölleen Ailille, joka kirjaa kirjoittaessa oli neljävuotias.

Kysymykset ihonväristä ja homoseksuaalisuudesta jäävät tässä teoksessa taustatarinoiksi, ja keskiöön nousevat kysymykset yksinhuoltajuudesta, työn ja vanhemmuuden yhteensovittamisesta ja oman äänen kuulemisesta kriisin keskellä. Uskoisin, että kirja resonoi myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole hankkineet lasta parisuhteen ulkopuolella, koska tilanteet, joita Toivola kuvaa, voisivat tapahtua kenelle tahansa, jolla on kokemusta vanhemmuudesta. Kirjassa on rehellistä puhetta vanhemmuuteen liittyvistä peloista, riittämättömyydestä ja haavoittuvuudesta. Varmasti teos kuitenkin koskettaa eniten niitä lukijoita, jotka ovat joskus olleet yksinhuoltajia.

Kirjassa pyöräillään kodin ja päiväkodin väliä. Välillä Janilla on niin kiire, ettei hän ehdi kuulla lapsensa kysymyksiä. Kerran sateenvarjo jää pinnojen väliin ja aiheuttaa vaaratilanteen. Aili ei millään haluaisi käyttää kypärää, ja välillä hän haluaisi mennä tarhaan pelkissä Frozen-pikkareissa syyssateessa. Janilla on vaikeuksia muistaa kaikkia vaatekappaleita, hän ei aina muista nimikoida niitä, ja varsinkin kasvatuskeskusteluihin tarvittavat lomakkeet aiheuttavat päänvaivaa. Hän miettii, tuleeko lapsi potkituksi pois tarhasta, jos hän jää kiinni vastausten tehtailusta kyselyihin.

Kirjassa myös leivotaan, sillä Janille vieraat ovat tärkeitä, ja vieraanvaraisuus. Ailin vauva-aikana hän myös järjestelee kotiaan maanisesti, eli pesänrakennusvietti on voimissaan. Kuulostaa siltä, että hän on masennuksen syövereissäkin toimeen tarttuvaa tyyppiä – ja teos muistuttaakin siitä, että ihminen voi olla aidosti masentunut, vaikka noin sanottu arjen hallinta edelleen pelittäisi. Pahimmassa vaiheessa hän kokee muistikatkoksia, jo sen verran eeppisiä, että niistä kuuluu olla huolissaan. Jos seisoo taksitolpalla keskellä työpäivää selvin päin, eikä muista, minne on menossa ja mitä puhumaan, silloin varmasti ollaan jo aika syvällä kriisissä.

Koska kyseessä on henkilökohtainen, kirjemuotoinen teos tyttärelle, Toivola keskittyy tässä heidän kahden väliseen todellisuuteen. Kyllä rivien välistä huokuu välittäminen myös niitä kohtaan, jotka eivät ole tarpeeksi onnekkaita elämään taloudellisesti huolettomassa tilanteessa, mutta on muistettava, että tämä on hyvin toimeentulevan henkilön huolista ja murheista kertova teos. Kaikki, mistä hän kertoo on aiheellista ja tärkeää, ja samalla on muistettava, että joillain masentuneilla yksinhuoltajilla ei ole koskaan ollut perheen ja työn yhteensovittamisen pulmaa. Teos ei sulje heitä ulos, mutta lapsiperheköyhyydessä elävä yksinhuoltaja saattaa lukijana haastaa joitain kirjan asetelmia, oikeutetusti.

Harmittelen sitä, etten saanut lukea tätä teosta silloin, kun omat lapseni olivat pieniä. Vaikka teksti on täysin vailla toimivia lapsenkasvatusvinkkejä, siitä voi silti tarttua mukaan jotain olennaista, mikä jaksaa kannatella vanhemmuuden arjessa. Luovuin joku vuosi sitten kaikista kasvatusoppaista, mutta tämän teoksen voisin hyvin omistaa ja säilyttää hyllyssäni iloa tuottavana objektina.

HELMET-haasteessa kirja sopisi parhaiten kohtaan 10: ”Rodullistetun kirjailijan kirja”, mutta siitä huolimatta sijoitan sen kohtaan 42: ”Kirjailijan nimi viehättää sinua”, koska miehen nimi herättää minussa toivon paremmasta tulevaisuudesta. Ehkä joidenkin ihmisten kohdalla nimi todella on enne.

Tadzikistanista Rosson raastepöytään

PulkkinenTeos: Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Otava, 2018)

”Tämä on kuin jossain vitun Tadzikistanissa neuvostovallankumouksen jälkeen.” Näin Riikka Pulkkinen kuvaa siistiä ja sivistynyttä helsinkiläiseroa teoksessaan Lasten planeetta. Frederika ja Henrik ovat päättäneet rakentaa tyttärelleen turvallisen kahden kodin elinpiirin, koska eivät tila-aika-akselilla mahdu enää samaan kämppään. Ero on katkeransuloinen, sillä he edelleen jakavat yhteiset ystävät, vappujuhlat ja kulttuurimaun. Kahden luovan alan menestyjän erossa asuminen ei ainakaan ole ongelma, vaan heillä on jopa varaa pitää vanhaa kotiaan tyhjillään kuukausitolkulla.  Laskut maksetaan, biojätteet muistetaan eritellä, ja lapsen synttäreille on varaa kutsua 50 vierasta.

Yltäkylläisyyden keskeltä löytyy myös syviä filosofisia pohdintoja ja hulvatonta huumoria.  Nauroin varsinkin Ympyrätalon Rossoon sijoittuvalle kohtaukselle. Frederika on viettänyt tuolla joskus entisessä elämässään ironisia synttäreitä. Varsinkin tarjoilijan automaattikommentti raastepöydästä nauratti seuruetta.  Kun hän sitten rantautuu samaan mestaan kiukuttelevan kolmivuotiaan kanssa, raastepöytä on mystisesti kadonnut. Retki enää ole ironinen, vaan Rosso on turvapaikka, ja myös oivallinen paikka vaihtaa lapsenhoitovuoroa.

Tadzikistanin ja Rosson kautta romaanin polku päätyy Auroran sairaalan suljetulle osastolle takauman kautta. Frederikan yksi suurimpia pelkoja on hulluksi tuleminen, vaikka nuorena hän saattoi jopa toivoa sitä. Uudessa tilanteessaan hän on herkempi aistimaan oman mielensä horjahduksia, ja palaa muistoissaan aikaan, jolloin hänen siskonsa Julia sairastui psykoosiin. Tarina sisarusten tuesta oli teoksen vahvin ja kiinnostavin juonne, ja luin sitä sydän pamppaillen. Toki psykoosin kuvaus on kirjassa miltei koulukirjamainen, mutta silti kauttaaltaan uskottava, ahdistava ja keskustelua herättävä.

Kirjassa vietetään aikaa Helsingin sosiaaliviraston käytävillä ja Piritorin kulmilla muunlaisissa piireissä, mihin Frederika on arjessaan tottunut. Äidin ja tyttären kolmas koti sijaitsee jossain Sörnäisissä, ja teoksessa pohditaan lasten kasvatusta myös erilaisuuteen siedättämisen näkökulmasta. Juopot ja narkkarit eivät tässä ainakaan ole pelottavia hahmoja, vaan ihmisiä, jotka kykenevät huomioimaan toiset ehkä paremmin kuin keskustan urakiipijät. Kirjan ehdottomia vahvuuksia on sen suuri sydän: vaikka tässä paikoitellen eletään itsekeskeistä ”high lifea”, romaanin henkilöiden maailma ei ole sulkeutunut omaan pikku piiriin.

En ole lukenut Pulkkisen koko tuotantoa, vaan joku teos on jäänyt välistä ja yksi myös kesken. Hurmaannun hänen kielenkäytöstään, mutta hänen henkilöhahmojensa porvarillisuus on aina rasittanut. Eikä tässäkään porvarillisuudesta irti päästä, mutta teoksen ilmapiiri oli silti asteen rennompi ja mukaanottavampi kuin aiemmissa teoksissa. Toki leimallista hänen teoksilleen on, että päähenkilö on aina tavalla tai toisella menestyvä, neuroottinen ja urbaani korkeakoulutettu (tai opiskeleva) nainen.

Teoksen ponisatu ei inspiroinut minua lainkaan, vaan luin sen vain kursorisesti. Aivan heti en menisi suosittelemaan Pulkkiselle uraa lastenkirjailijana, mutta epäilen, että hänellä saattaa olla sellainenkin hanke takataskussaan. Ponisadun skippaaminen ei muuta lukukokemusta merkittävästi, joten se tuntui melkein turhalta.

Lasten planeetassa on varmasti autofiktiivinen taso, mutta se tuntui enemmän romaanilta kuin esimerkiksi Juha Itkosen tuore Ihmettä kaikki, jossa myös kerrotaan kirjailijaperheen suuresta elämänmuutoksesta. Henrik haukkuu Frederikaa ”sepittelijäksi”, mutta sepittely on Frederikan ja myös Pulkkisen suurin vahvuus. Tässä löydetään suuria onnen hetkiä hyvin banaalien arkisten asioiden keskellä. Hulluuden, luovuuden, euforian ja masennuksen välillä on aina yhtymäkohtia, enkä usko, että kukaan kirjoittava ihminen olisi selvinnyt elämästään ilman epäilystä omasta mielenterveytensä tilasta.

Uskoisin, että Lasten planeetta ilahduttaa monenlaisia lukijoita, ei pelkästään vasta eronneita tai alle kouluikäisten vanhempia. Itse muun muassa sain kirjasta inspistä siivoamiseen, koska teoksen muuttosiivouksen kuvaus oli niin elävää. Varsinkin vaikutuksen teki se, että kahdesta järeästä teemasta syntyi näin elämäniloinen ja toivoa antava lopputulos.

 

 

King Lear itkuhälyttimien maassa

toivoa sopiiTeos: Edward St. Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V. (Otava, 2018)

Käännös: Markku Päkkilä

Mistä sain: E-kirjastosta

Yksi viime kevään kirjallisista yllättäjistä oli Edward St. Aubynin kulttiteosten suomennos Loistava menneisyys. Onneksi kirjasarjan osien julkaisussa on tauko välissä, sillä viiden osan lukeminen putkeen olisi ollut liian raskasta. Voin tosin kuvitella, että joku päätyy niinkin tekemään, sillä sarja on hyvin koukuttava. Otava on päätynyt julkaisemaan nämä viisi teosta kahdessa volyymissa. Muistuttaisin kuitenkin, että kyseessä on viisi erillistä teosta, joissa kaikissa on eri fokus ja problematiikka.

Varmasti moni muukin kuin minä jäi keväällä sydän sykkyrällä huolehtimaan, kuinka Patrick Melroselle käy. Insestin ja huumeriippuvuuden kuvaus oli sarjan alkuosissa tyrmäävää. Loppuosissa hypätään nuoruudesta keski-ikään, ja aikaan, jolloin Patrick on perheellinen ja käy jopa välillä töissä juristina. Huumeista hän on päässyt vieroittumaan, mutta alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö on edelleen reipasta. Melrosen perheen itkuhälyttimien maassa lipitellään huolettomasti viiniä St. Tropezin uima-altailla, tosin rouva juo huomattavasti maltillisemmin kuin herra ja on aina ajokunnossa.

Sarjan nelososa keskittyy perheen lomiin Ranskassa, siinä samassa perintöhuvilassa, jossa Patrick sai kokea lapsena kauhua isänsä toimesta. Patrickin äiti on välivuosina pitänyt huvilalla new age-retriittiä, ja sen omistus on siirtynyt mystiselle Transpersoonallisuussäätiölle, jonka irlantilainen johtaja Seamus on lajikypsä huijari. Säätiön sopimukseen kuuluu, että Patrick saa perheineen lomailla huvilassa joka elokuun, mutta äidin kunnon heiketessä sopimusta aletaan tulkita kyseenalaisella tavalla. Äiti on muuttanut asumaan paikalliseen palvelutaloon, eikä enää pysty vaikuttamaan säätiön talouteen.

Seamus pyrkii vaikuttamaan myös Patrickin lähipiirin muihin naisiin, ja hän melkein hurmaa tämän anopilta jalat alta. Patrick tutkiskelee new age-hoitojen maailmaa riemastuttavalla ironialla, johon liittyy myös uskonnollista ja elämänfilosofista pohdintaa. Hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan äidin maailmanpelastusinto kohdistui vielä oikeasti hätää kärsiviin, kuten Napolin katulapsiin, mutta vanhuudessa hyväntekeväisyyden kohde on vaihtunut entisiin elämiin, chakroihin ja kelttiläisiin voimaeläimiin.

Patrickin lapset Robert ja Thomas perivät isänsä terävän kielen, ja laukovat pikkuvanhoja viisauksiaan vieraiden aikuisten ihastukseksi ja kauhuksi. Miehen suhde lapsiinsa on lämmin, ja hän onnistuu isyydessä satunnaisista juoppoputkistaan huolimatta. Thomasin synnyttyä avioliitto Maryn kanssa ei kuitenkaan enää muistuta parisuhdetta, vaan pariskunta tuntuu elävän kokonaan lastensa kautta, käyttäen heitä molemminpuolisina viestinviejinä.

Kirjassa matkaillaan myös Patrickin sukulaisten luona Yhdysvalloissa, ja matkakuvaus on kriittisempää ja monisyisempää kuin aiemmissa osissa. Sukuhistoriaosuus vaatii suurinta keskittymistä, kun taas teokset muuten ovat jouhevaa luettavaa ja kiinni tässä päivässä. Perheen arkea Lontoossa kuvataan vähiten, mutta rivien välistä lukija voi päätellä, että se on stressaavampaa, köyhempää ja ankeampaa kuin vuosittaiset lomat Etelä-Ranskaan – paratiisiin, jonka perhe menettää.

Viidennessä osassa Patrickin äiti kuolee ja se keskittyy lähes kokonaan hautajaisten dramaturgiaan. Mielenterveyspohdinnat ovat siinä keskiössä, sillä ennen hautajaisia mies on ollut alkoholismin katkohoidossa mielisairaalan osastolla. Terapiaryhmän hahmot kummittelevat edelleen Patrickin mielessä, ja eräs sairaalan potilas päätyy yllätysvieraaksi hautajaisiin. Teoksessa pohditaan myös eutanasian oikeutusta, ja hoitotahdon toteutumista siinä tilanteessa, kun potilaan kognitiivinen taso on hyvin häilyvä.

Sarjan viimeiset osat ovat tasavahvoja ja loogisessa suhteessa toisiinsa.  Aateliselle elämäntavalle piikittely on näissä osissa vähäisempää kuin alkuosissa, sillä etuoikeuksista luopuminen on viety jo miltei loppuun saakka. Amerikassa asuva Nancy-täti itkeskelee nettihuutokauppojen kuvastojen äärellä bongatessaan siellä sukunsa aarteita Napoleonin ajoilta, mutta Patrickilla itsellään tausta näkyy enää puhetavassa ja tietynlaisessa joutilaisuuden palvonnassa. St. Tropezin rikkaidenrannalla Patrick ja Mary ovat niitä kummajaisia, jotka hoitavat lapsensa ihan itse, eikä heillä edes ole palkattua kokkia.

Uskon, että monet lukijat innostuvat näistä loppuosista enemmän kuin kolmesta ensimmäisestä, koska niissä Patrick pyrkii elämään niin tavallista perhearkea kuin mahdollista niillä eväillä, joita hänelle on annettu vuosien terapian ja muiden korjaavien liikkeiden kautta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sarja kuuluisi lukea kokonaisuudessaan, jotta loppuosan nyanssit tulisivat kunnolla esiin. Sarjasta on myös tekeillä TV-sarja, jonka näkemistä jo odotan, sillä kirjoissa on myös eri vuosikymmeniin liittyvää vahvaa visuaalista antia.

Spåran veljesten jäljillä

Sandström Äiti marraskuuTeos: Peter Sandström: Äiti marraskuu (S&S, 2018)
Käännös: Outi Menna
Mistä sain: E-kirjastosta

Turusta Uuteenkaarlepyyhyn kestää kuusi tuntia autolla, ja julkisilla kulkuvälineillä pienen ikuisuuden. Uusikaarlepyyssä syntynyt, Turusssa vaikuttava Peter Sandström kirjoittaa tästä henkisestä välimatkasta teoksessaan Äiti marraskuu, joka ehkä enemmän identifioituu autofiktioksi kuin romaaniksi. Olen myös lukenut miehen aiemman romaanin , mutta en saanut siitä aikaan blogitekstiä.

Äiti marraskuussa on kahdeksan pohdintaa tai tutkielmaa kertojan elämän avainhenkilöistä. Pohdintoja on enemmän naisista kuin miehistä, mutta miehistä mukaan pääsevät hänen isänsä, poikansa ja kotikylän legendaarinen bassonsoittaja Markku Spåra. Spåran Markku on henkilö, joka kutsuu kirjailijan puhumaan sotaveteraanien juhlaan, vaikka ei ole itse elänyt sodan aikaan. Hän on ikääntynyt playboy, joka viihtyy enemmän tanssiyhtyeensä treenikämpällä kuin kotonaan, käyttää myskinhajuisia partavesiä ja kerää kirjahyllyynsä turistirihkamaa Espanjan lomakohteista.

Markku Spåra on ehkä sukua Mårten Spåralle, miehelle joka on ikuistettu Ernst V. Knapen talonpoikaistarinoissa. Talonpoikaisuuden jäljillä ollaan myös tässä teoksessa, jossa harvat enää viljelevät maata, mutta silti jatkavat maalaisia perinteitään. Kertojan isä käy Ruotsissa saakka opiskelemassa puutarhurin ammattiin, mutta on kunnon maalaismiehen lailla kiintynyt työkaluihinsa, eritoten kirveisiin. Isä ei viihdy kirkoissa, mutta rukoilee salaa liiterissä. Ainoan pojan lähdön hetket ovat aina levottomia ja vaikeita, ja kaupunkiin poika roudaa mitä kummempia esineitä, kuten silkkipaperiin käärityn kirveen.

Kertoja-Peter on viisikymppinen entinen tutkija, joka joutuu hyvästelemään työhuoneen, jossa on pitänyt majaa kaksikymmentäviisi vuotta. Hän on antabuskuurilla, ja viettää enemmän aikaa kotiseudullaan kuin ennen. Kotipuolessa asuvat edelleen hänen boheemi, kissoja keräilevä siskonsa ja äiti, joka ei myöskään ole tavallisin tallaaja. Äiti on muun muassa kerran pelastanut kiertävän sirkuksen kamelin tukehtumasta pesäpalloon – tarina, joka oli tässä erikoisessa, lyyrisessä kudelmassa ehdoton suosikkini. Vastaavasti äiti roudaa Turun reissulle oman keittolevyn, ja kokkailee pojalleen perinneherkkujaan hotellihuoneessa.

Alkuperäisteos on ilmeisesti kirjoitettu osin murteella, ja näin myös sen suomennoksessa puhutaan vahvaa Keski-Pohjanmaan murretta. Outi Mennan käännöstä oli ilo lukea myös tästä näkökulmasta. Olen itse tänä vuonna saanut tutustua Pohjanmaan rannikon ruotsin variantteihin, jotka eivät ole helpoimmasta päästä ymmärtää. Siksi olen iloinen, että sain kirjan käsiini suomeksi enkä ruotsiksi.

Teoksessa on löydetty hyvä balanssi melankolian ja huumorin välillä. Kiinnostavin rakkaudenosoitus, jonka olen lukenut pitkään aikaan, löytyi kappaleesta ”Kello”, jossa kuvataan kertojan ja Blomgrenin pitkää parisuhdetta. Etäännyttäminen ja outouttaminen sujuvat Sandströmiltä esimerkillisesti, sillä minun kesti kauan tajuta, että tekstissä todella kuvataan parisuhdetta. Siinä hän muistelee nuoruuden kesää, jolloin hän vetäytyi tulevan vaimonsa kanssa suvun mökille ja elätti itseään paikallislehden toimittajana. Hän saa pakkomielteen hankkia vaimolleen lahjaksi uuden kellon, koska tämä kadotti edellisen, isältään saaman rippilahjan tuona rakkauden kesänä ja melkein hautautui metsään sitä etsiessään.

Esinellä on suuri merkitys tässä teoksilla, varsinkin pikku lahjoilla, joita sukulaiset hankkivat toisilleen rakkauden osoituksina. Puhumattomuus on myös tavallista rantaruotsalaisissa piireissä, eikä näissä maalaisissa ja työväenluokkaisissa piireissä arki ole iloluontoista Sjung och le-meininkiä, eikä ikuisia rapujuhlia. Hautajaiskuvat ovat synkkiä, ja kertojan äidin umpimielisyyttä selittää myös se, että hän on menettänyt kaksosveljensä nuorena kulkutaudille. Äiti tuntuu puhuvan sujuvammin pihapiirin variksille kuin lapsilleen, ja matkoille lähtö on vaikeaa, koska silloin varikset jäävät päiväkausiksi ilman perunankuoriaan.

Keski-ikään liittyvät pohdinnat eivät minua tässä teoksessa suuresti valaisseet, mutta pidin paljon sen lempeistä tunnelmista, sukututkimuksellisista juonista ja tunneilmaisusta. Maaseudun ja kaupungin vuoropuhelu oli osuvaa, ja myös Turun pornokaupoilla ja bussiaseman pelikoneilla on suuri rooli kerronnassa. Sandström on vahvasti bussiasemalla notkuvien elämäntapaintiaanien puolella, tietoisena siitä, että häntä itseäänkin välillä luullaan kodittomaksi pummiksi. Hänellä on koti Port Arthurin puutaloalueella, mutta välillä hän tutkii maailmaa kodin lämmöstä osattomaksi jääneen kulkurin silmin.

Tämä teos tuntui olevan vahvasti pienten ihmisten, kouluja vähän käyneiden, työläisten, kadunmiesten, notkujien ja hengaajien puolella, ja rivien välistä loistaa kiireettömyys. Ajallisesti siinä matkataan jopa kansalaissodan aikoihin ja 1920-luvulle, jolloin Sandströmin vanhemmat syntyivät. Kertojan isän vanhat kirjakokoelmat olivat loisteliaita, ja niiden kautta pystyi sukeltamaan toista maailmansotaa edeltävien maalaisten itseoppineiden älykköjen maailmoihin. Uskon, että kirja lämmittää varsinkin folkloren, antikvariaattien ja perinteisten huoltoasemien ystäviä.

Treffeillä poliklinikan kernisohvalla

itkonen ihmettäTeos: Juha Itkonen: Ihmettä kaikki (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Juha Itkosen uusin romaani Ihmettä kaikki saapuu luokseni noin kuukauden sen julkaisun jälkeen, ja teos on tällä välillä myynyt jo niin paljon, että siitä on otettu toinen painos. Kirjan julkaisusta on uutisoitu enemmän iltapäivä- ja naistenlehdissä kuin muissa medioissa, ja olen ollut tästä mediatapahtumasta auvoisen tietämätön. Myöskään en tiennyt, että Itkonen on tuoreehko kaksosten isä. Kirja on myös hyväntekeväisyystempaus, eli sen tuotto menee lyhentymättömänä HUS:in vastasyntyneiden teholle.

Kirjan lukeneena en ihmettele, miksi.

Teosta on vaikea arvioida, sillä vaikka luin sen sujuvasti koko empatiavarastoni tyhjentäen ja kyynelehtien, en siltikään lämmennyt sen perusasetelmalle. Kirja oli koskettava ja aihepiiriltään järeä, ja pidin siinä varsinkin uskonnollisista ja moraalisista pohdinnoista. Kielellisesti teos on laadukas, onhan se monesti palkitun ammattikirjailijan jälkeä.

Teos on vahvaa autofiktiota, vaikka sen päähenkilöiden nimet on muutettu. Se kertoo kirjailijamiehestä, joka toivoo vaimonsa kanssa neljänkympin kynnyksellä iltatähteä. Pariskunta kokee kolmannen raskauden aikana jotain hirvittävän raskasta, eli he päätyvät keskeyttämään raskauden lapsen oletetun vamman vuoksi. Pian tämän jälkeen vaimo tulee uudelleen raskaaksi, ja ultrassa näkyy tuplaonni. Lapset syntyvät keskosina, mutta heidän tilassaan ei ole hengenvaaraa.

Tarina on tavallisen epätavallinen; kertomus keskeytetystä raskaudesta on riipivää luettavaa, kun taas kaksosten odotuksen tarina ei ole niinkään epätavallista näinä päivinä. Kirjan perhe on hyvin toimeentuleva, ja sitoutunut kunnon perhearvoihin. Lapsia viedään musiikkikouluun tunnollisesti, ja terveellisiä aterioita kokataan Jamie Oliverin reseptien mukaan. Vaikean päätöksen jälkeen nelihenkisellä perheellä on varaa lähteä Uuteen-Seelantiin kokonaiseksi kuukaudeksi, säästämättä matkaa varten vuosikausia. Tässä siis puhutaan erittäin varakkaista luovan alan ammattilaisista, sillä suomalaisen keskivertokirjailijan vuosiansiot ovat 11 000 euroa.

Samaan aikaan lehdissä kerrotaan lapsiperheköyhyyden kroonistumisesta ja siitä, kuinka lastenteko ei nuoria aikuisia houkuttele – miksiköhän? Toki meillä edelleen on toimiva julkinen terveydenhuolto, joka takaa pikkukeskosten hoidon myös vähävaraisille perheille, mutta millaista on lisääntymisen yrittäminen silloin, kun ei ole varaa ajella taksilla päivystyspoliin keskellä yötä? Tai ei ole varaa edes raskaustesteihin? Millaista on kokea myöhäinen abortti tilanteessa, jossa on muitakin huolia?

Olisin arvostanut tätä kirjaa enemmän, jos se olisi ollut hieman enemmän fiktionaalinen – teema on hyvä ja tärkeä, mutta päähenkilöiden keskiluokkainen omahyväisyys nyppi. He tuntuivat elävän jossain keinoamerikkalaisessa kuplassaan, jossa maailman ihanin asia on Victoria’s Secretin vartalovoide (mikä ei edes ole ylellistä eikä kallista, mutta pointtina on, että se on ostettu lentokentältä Floridasta). Ja kun Fijin sukellusretki peruuntuu vaimon uuden raskauden vuoksi, se miltei tuntuu kaatavan kertojan maailman.

Oikeastaan kirja sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että nykyisessä yhteiskunnassamme lisääntyminen kuuluu vain hyväosaisille. Ja että lisääntyäkseen ihmisen on oltava strateginen ja ahne. Lisääntyminen on surullinen asia, jos ihminen viruu kuntouttavassa työtoiminnassa tai on leipäjonojen asiakas.  Ja vanha sanonta ”lapsi tuo leivän tullessaan” on puhdasta diibadaabaa.

Kirjassa on jotain samaa Karl Ove Knausgårdin vuodenaikaromaanien tyylin kanssa, ja Itkonen kuittaakin velkansa ”Knasulle” komeasti. Mieleeni tuli myös ruotsalainen Tom Malmqvist, joka kirjoitti teoksen leskeksi jäämisestä synnytysosastolla. Malmqvistiä ja Itkosta yhdistää varsinkin lääketieteellisen kuvauksen tarkkuus, ja keskittyminen sairaalaelämään.

Itkonen ei ole kirjoittanut tätä kirjaa rikastuakseen, ja pidän sitä oivana vertaistuen kanavana. Teos on kuitenkin sen sortin kirjallisuutta, että se luultavasti koskettaa eniten juuri vertaisia lukijoita – eli niitä, joilla on kokemusta joko vaikeista raskauksista tai pikkukeskosen vanhemmuudesta, tai molemmista. Voin hyvin kuvitella, että tämä kirja voi olla jonkun ruuhkavuosiaan elävän stressaantuneen vanhemman ainoa teos, jonka hän lukee vanhempainvapaallaan. Sellaisena teoksena se on äärimmäisen tärkeä ja arvokas.

En ole lukenut Itkosen kaikkia teoksia, ja varsinkaan ne rockaiheiset eivät kolahtaneet minuun. Olen jostain syystä pitänyt eniten hänen teoksestaan Ajo, jossa päähenkilön mielenterveyden horjahtelu oli kuvattu kutkuttavalla tavalla. Kirjoissa näkyy ihailtava teemojen monipuolisuus, eli ainakaan hän ei harrasta toistoa eikä jonkun ”tavaramerkin” brändäämistä. Kirjailijan työtä pohtiessa on myös muistettava, että tämä teos on kirjoitettu elämäntilanteessa, jossa täydellinen keskittyminen kirjoittamiseen ei ehkä ole ollut mahdollista. Tunnen monia kaksosten vanhempia, eivätkä monet heistä etene taiteilijan urallaan lasten ensimmäisenä vuosikymmenenä.