Ajankohtaisuuden kipurajalla

Teos: Clare Mackintosh: Panttivanki (Gummerus, 2021)

Suomennos: Marja Luoma

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin Clare Mackintoshin vasta suomeksi julkaistun trillerin jo ennen juhannusta, ja tähän väliin kiilasi jo muutama muu teos. Muistijälki Panttivangista on edelleen tuore, mutta omat näkemykseni teoksesta ovat edelleen hakusalla. En osaa sanoa, oliko tämä minulle kahden vai neljän tähden lukukokemus.

Kuluneella viikolla kirjojen ulkopuolella pientä mielenkiintoa on herättänyt Elokapina-liikkeen leireily Helsingin kaupunkitilassa. Sympatiani ovat aktivistien puolella, mutta ymmärrän myös niitä, joita erityisesti kadulla telttailu ärsyttää. Juuri nyt en voinut lähteä liikettä tukemaan Helsinkiin saakka, mutta sain hyviä energioita joistain näkemistäni videostreameista.

Näin ollen olin ahdistunut siitä, että näin Clare Mackintoshin kirjan kaapatulla lennolla vahvasti elementtejä kansainvälisestä Extinction Rebellion-ryhmittymästä. Jos joku pelkää liikoja juonipaljastuksia, voi lopettaa arvioni lukemisen tähän. Yritän olla paljastamatta romaanin keskeisimpiä koukutuksia, mutta kirjasta olisi todella latteaa kertoa pelkästään sen tylsän päähenkilöpariskunnan kautta.

Teos kertoo länsimaisten, hyväosaisen nuorten harjoittamasta ekoterrorismista, jota on markkinoitu varsin viattomin, rauhanomaisin keinoin. Varsinaista toimintaa on suunniteltu sisäpiiriläisten kesken kryptattujen koodien takana Tor-verkossa. Mukaan mahtuu sosiaalisesti rajoittuneita ja epätasapainoisia yksilöitä, joilla on oma roolinsa liikkeessä, vaikka he eivät ole tanssimassa pääkaupunkien kaduilla.

Romaanissa noin nelikymppinen ”lentoemäntä” tai nykykielellä matkustushenkilökuntalainen Mina on naimisissa poliisimies Adamin kanssa. Pariskunta on pitkän lapsettomuuskriisin jälkeen päätynyt adoptoimaan kotimaassa syntyneen Sofia-tytön, joka on jo kuusivuotias. Sofian biologisia sukulaisia asuu lähellä pariskunnan kotia, mutta tämä ei enää haittaa perheen arkea.

Perhe on joutunut turvautumaan au pairien apuun, sillä molempien epäsäännölliset työajat eivät mahdollista varmaa, rutiinikeskeistä arkea. Viimeisin, ukrainalainen au pair Katja on juuri lähtenyt ovet paukkuen viitaten Adamin uskottomuuteen hänen itsensä kanssa. Mina on laittanut ukkonsa ulkoruokintaan, ja tämä voi harvinaisen huonosti omassa miesluolassaan. Ensi hätään on palkattu lapsenvahdiksi paikallinen teini Becca, johon varsinkaan Adam ei tunnu luottavan pätkääkään.

Sofia-tyttären käytöksessä on paljon sellaista, joka viittaa kiintymyssuhdehäiriöihin. Hän on rakastettava lähinnä vieraille ihmisille, kun taas omien vanhempiensa kanssa hän on oppinut manipuloimaan tunteilla. Varsinkaan Adam ei ole oikein koskaan kokenut todellista läheisyyttä älykkään, mutta vaativan lapsensa kanssa. Liian usein hän kadehtii niitä, joilla on ”normaaleja” biologisia lapsia – ikään kuin yhteiset geenit takaisivat lapsen käytöksen ennakoitavuuden.

Ainoa kiinnostava asia tässä raskaassa ja seikkaperäisesä perhekuviossa oli sen kielitilanne. Minalla on ranskalais-algerialaiset juuret, ja hän haluaisi tyttärensä oppivan sekä ranskaa että arabiaa. Arabia on hänelle lähinnä kiroilun ja moitteiden kieli, jota Minan oma äiti käytti lähinnä suutuspäissään. Omalle tyttärelle hän haluaisi opettaa parempaa tunneilmaisua molemmalla kielellä.

Puolet trilleristä sijoittuu Britannian mantereelle, puolet Lontoon ja Sydneyn väliselle nonstop-neitsytlennolle, ja ihan lopussa vietetään vielä lyhyt jakso Sydneyssä. Mackintosh on luonut lennolleen mittavan henkilögallerian, ja monella sivuhenkilöistä voisi olla henkilökohtaisia syitä kostaa maailmalle räjäyttämällä jumbojetti pillun päreiksi. Koneen henkilökunnasta harva tuntee toisiaan hyvin, eikä työpaikka tosiaan ole mikään unelmatehdas yhteishengen tai palkkaetuuksien vuoksi.

Ilmeisesti Mina on päässyt urallaan huipulle, kun hän saa palvella businessluokan puolella historiallisella lennolla. Taidokasta kirjassa on Minan epäluotettava kertojan positio, sillä hän tuntui olevan lennon aikana, jo ennen terroriuhkaa, sekaisin kuin seinäkello.

Ärsyynnyin kirjassa siitä, että moni sen asetelmista tuntui kuin käyttäytymispsykologian oppikirjoista revityiltä. Loppusanoissa Mackintosh kertoo kirjoittamisprosessistaan, ja sitä kautta päädyin kysymään, olisiko tässä teoksessa menty liiankin pitkälle taustoituksen kanssa. Kaikki Mackintoshin taustamateriaali ei kuitenkaan tule kirjoista, sillä hän on tehnyt pitkän uran poliisivoimissa ennen kirjailijaksi ryhtymistä. Siksi on kiinnostavaa, ettei hän kirjoita dekkareita, vaan psykologisia trillereitä, joissa äitiys ja vanhemmuus ovat aina jotenkin keskiössä.

Positiivista Panttivangissa kuitenkin on se, että se saattaa hyvin kiinnostaa monenlaisia lukijoita, ei pelkästään pienten lasten vanhempia. Suurkatastrofin teema kiinnostaa usein enemmän mies- kuin naislukijoita, vai onko oletukseni vain ennakkoluuloinen?

Kirjaa hetken auki kelattuani jäin vaikutelmissa kuitenkin plussan puolelle, mutta tämä ei ole suosikkini Mackintoshin tuotannossa. Samalla olen hyvin tietoinen, että monille muille tämä saattaa olla koko kesän hittikirja.

Itse jään teoksen siivittämänä vain haaveilemaan päivästä, jolloin vielä lentäisin johonkin ilman terrorismin tai virustartunnan pelkoa. Itse tienaamalla rahalla. Siinä onkin tavoitetta kerrakseen. Tällä välillä olen jo oppinut korvaamaan lentokoneet pitkän matkan busseilla.

Ja tuollaisesta Itä-Eurooppaa halki tahkovasta bussistakin saisi aikaan mainion trillerin…

Painajainen, johon voi varautua

Teos: Jarkko Tontti: Haava (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Kun lapsi kuolee huumeiden vaikutuksen alaisena, olipa kyseessä yliannostus, tapaturma tai itsemurha, saavutaan alueelle, jolla kaikilla asiasta kuulleilla on epämukava olla. Monille läheisille se on myös painajainen, johon on varauduttu ainakin jollain henkisellä säikeellä.

Jarkko Tontin uusin romaani käsittelee tätä arkaa aihetta helsinkiläisen akateemisen perheen näkökulmasta. Perheen, jonka lähtökohdista käsin lapsen huumeisiin sortumista ei pidetä todennäköisenä. Perheen, jonka ympäröivä yhteiskunta on taipuvainen kelpuuttamaan ”kyllin hyväksi” jälkipolven kasvattajaksi.

Romaanin keskiössä on perheen äskettäin kuollut aikuinen tytär Jemina, joka on asunut viime ajat omillaan itäisessä lähiössä. Saksalainen äiti Greta toimii historian tutkijana yliopistolla ja isä Johannes on tietojärjestelmien asiantuntija. Vanhemmat ovat eronneet Johanneksen juomisen vuoksi, mutta myös vaikea suhde tyttäreen on kasvattanut kuilua heidän välillään. Johannes on ollut alkoholisti jo tyttären lapsuudessa, mutta piilotellut ongelmaansa eteenpäin sinnitellen.

Kirjassa tutkitaan riippuvuuden perimää, joka usein ilmenee enemmän opittuna käyttäytymismallina kuin geneettisenä ominaisuutena. Riippuvuudet kun usein korvaantuvat uusilla riippuvuuksilla, tai riippuvuuteen taipuvainen ihminen usein vetää kaikki tekemisensä elämässä ”överiksi”. Myös ”hyvä” riippuvuus (kuten fanaattinen urheilu) voi korvautua huonolla, jos olosuhteet estävät sen ylläpitämisen.

Näkökulma romaanissa on pääasiallisesti Gretan, mutta loppua kohti myös Johannes ja Jemina pääsevät ääneen. Koska Jeminan tarina on kaunistelemattoman rankka, on hyvä, että teokseen mahtuu muitakin havaintoja kuin päihteisiin liittyviä. Tontti laittaa henkilönsä pohtimaan lähihistoriaa ja myös yhteyksiä 1600-luvun noitavainoihin, mikä on Gretan keskeinen tutkimusteema. Oli kiinnostavaa pohtia syrjään sysättyjen, omituiseksi leimattujen naisten kohtaloja läpi vuosisatojen. Bambergin ja Turun välille löytyy yhteys kahden Marian kautta, ja Gretan tapa tutkia sitä on taatusti rajoittavien säätiöiden peräänkuuluttama ”rohkea veto”.

Gretan asema yliopistolla on prekaari, vaikka hän on sitä tyyppiä, joka tekee kaiken oikein. Artikkelien julkaisu oikeissa lehdissä on uran jatkon suhteen kaikki kaikessa, mutta laitoksen johtaja epäilee, voiko mediaseksikkäästä noitavainon teemasta löytää mitään uutta. Nainen kykenee jatkamaan töitään kriisinkin keskellä, mutta kepeät Instagram-postaukset tutkijaelämän iloista loppuvat jossain vaiheessa. Kilpailevassa työyhteisössä kahvihuoneen jutut sivuavat myös lasten akateemisia onnistumisia, eikä huumenuoren vanhemmalla ole mitään osaa noissa geimeissä. Varsinkin tämä ulottuvuus kosketti minua, ja se antoi myös omakohtaista ajattelemisen aihetta.

Johanneksen hahmossa on jotain samaa kuin Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaiden Egonissa, vaikka elämänasenteeltaan hän on asteen verran inhimillisempi tapaus. Molemmat mieshahmot elävät elämäänsä pysyvässä suojakännissä, ja onnistuvat piilottamaan ongelmaansa työnantajalta liian pitkään. Johanneksen kautta muistellaan myös aikaa, jolloin tietojenkäsittelytiede oli ainoastaan nörttien ala, ja yhteiskuntamme nopeaa digitalisaatiota. Päihdeongelmineen Juhani kuuluu siihen porukkaan, johon suhtaudutaan eri standardein kuin lähiössä asuvaan huumenuoreen, vaikka molempien käytös on yhtä itsetuhoista. Toisaalta isä päätyy ryypiskelemään tyttärensä ja tämän kavereiden kanssa, ja hänestä irtoaa liian helposti rahaa aina uusiin repsahduksiin.

Teoksessa on myös dekkarin siemen, vaikka poliisityö ei olekaan sen keskiössä. Jeminan kuolemansyyn selvittäminen ei ole poliisin ykkösintresseissä, mutta Greta ei luovu vaateistaan. Mukaan mahtuu myös oikeusdraamaa, ja Gretan tapa tutkiskella suomalaista oikeusjärjestelmää maahanmuuttajana on myös osuvaa.

Usein rankasta huumeenkäytöstä kertovat teokset ovat minulle liian hapokkaita, mutta tämän teoksen luin sujuvasti. Uskon, että kirja tarjoaa samastumispintaa muillekin kuin huumenuoren vanhemmille, sillä Tontti on taitava lähihistorian ja oman ikäluokkansa tuntojen kuvaaja. Olen lukenut häneltä kolme teosta, ja niissä on ilmennyt ilahduttavaa variaatiota. Tätä teosta suosittelen varsinkin niille, joilla on taipumusta sulkea ”paha maailma” oman elämänpiirinsä ulkopuolelle.

Mahdottoman valinnan seurauksia

Teos: Clare Mackintosh: Lopun jälkeen (Gummerus, 2019)

Suomennos: Päivi Pouttu-Deliere

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Pip ja Max ovat syöpäsairaan Dylan-pojan vanhemmat, joiden aika kuluu Birminghamin lastensairaalan teho-osastolla. Ennen pojan kolmatta syntymäpäivää hänen kuntonsa heikkenee ja hoitava lääkäri alkaa ehdottaa siirtoa palliatiiviseen hoitoon.

Amerikkalaiselle Maxille ajatus hoitojen lopettamisesta on sietämätön, ja hän alkaa etsiä pojalleen uutta lääkäriä kotimaastaan. Pip taas hyväksyisi saattohoidon, koska kokee, ettei lapsen saama lisäaika toisi tälle sellaista elämää, joka on elämisen arvoista. Pariskunta riitautuu pahasti, ja tapausta puidaan oikeudessa suuren mediamyllytyksen keskellä.

Clare Mackintosh tunnetaan psykologisista trillereistään, joissa myös vanhemmuus on ollut keskiössä. Tämä teos ei ole trilleri, vaan siinä pelataan kahden vaihtoehtoisen tulevaisuuden idealla. Molemmissa tulevaisuuksissa lapsi kuolee, mutta toisessa häntä on käyty hoitamassa Teksasissa. Hän on myös ehtinyt aloittaa erityiskoulun, ja hän on oppinut nauttimaan joistain pienistä asioista, vaikka ei kävele eikä puhu.

Teoksessa pohditaan parisuhteen säilymisen mahdollisuutta tilanteessa, jossa luottamus toiseen on väliaikaisesti mennyt ja stressi on ollut maksimaalista. Pip ja Max ovat toimineet niin omistautuneesti omaishoitajina, ettei normaalia parisuhdeaikaa ole ollut. Kuviota monimutkaistaa Maxin kahden mantereen konsultin homma, ja se, että Pip palaa työhönsä lentoemäntänä pojan kuoleman jälkeen.

Teoksessa lennetään paljon ja kipuillaan etäsuhteen kommunikaation äärellä. Hurjin episodi liittyy Maxin keksimään Twitter-varainhankintäkampanjaan, joka muuttuu pian kansanliikkeeksi. Sairaalan ulkopuolella päivystävät mielenosoittajat eivät kaikki ole ystävällisiä tai tasapainoisia, ja härdelli vaikuttaa suuresti sairaalan arkeen.

Teoksessa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten tohtori Leila Khalili ja hänen Teheranista juuri maahan tullut äitinsä Habibe. Iranilainen leskirouva koukuttuu TV:n ostoskanavien tarjontaan, ja tyttärellä on pitelemistä äitinsä shoppailun rajoittajana. Myös tohtori Khalili joutuu myrskyn silmään ”kuoleman kätyrinä”, ja Dylanin tapaus vaikuttaa häneen ammatillisesti enemmän kuin monet muut.

Lukemistani Mackintoshin kirjoista tämä on luultavasti kiinnostavin, tai tuntuu, että tulen muistamaan sen asetelman ja tunnelmat pidempään kuin ne trillerit. Kirja toivon mukaan kiinnostaa myös muita kuin pienten lasten vanhempia. Vaikka Mackintoshin tyyli on arkisen viihteellistä, näin teoksessa yhtymäkohtia Ian McEwanin viimeaikaiseen tuotantoon, jossa myös on pohdittu vastaavia eettisiä pulmia.

Itseäni jäi eniten askarruttamaan somejulkisuuden teema, johon liittyi aitoja ahdistuksen elementtejä. En itse ole koskaan harrastanut koskettavien lapsiaiheisten kampanjoiden jakamista somessa, ja tämä teos vakuutti minut siitä, miksi en aio niin tehdä jatkossakaan.

Perhe ei puhu diagnoosin kieltä

Teos: Emmi Pesonen: Maailman kaunein sana. (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Mirjami Pesonen

Syksyn kotimaisista kirjauutuuksista toiseksi tuttavuudeksi pompahti Emmi Pesosen esikoisromaani Maailman kaunein sana. Teos lupaa kansitekstissä reipasta menoa helsinkiläisen uusperheen hippibussin kyydissä. Kannen kuvitus on kaunis, ja antaa kepeän chicklit-vaikutelman.

Kovin kepeästä teoksesta ei kuitenkaan ole kyse, eikä chicklit ole ensimmäinen kategoria, johon teoksen naulaisin. Toki tarinan kertoja, 29-vuotias Amanda on alkuasetelman sinkkuudessaan ja kaupunkilaisuudessaan melko tyypillinen naisviihteen kokijasubjekti. Amanda nauttii elämästään kulttuuritoimittajana, vaikka hän ei elantoa kutsumustyöstään saakaan. Taloutta paikatakseen hän toimii tarjoilijana trendikkäässä kantakaupungin vegaaniravintolassa.

Onnekkaiden sattumusten summana Amandan elämään tulee perheellinen mies Onni, joka ei elä ruuhkavuosiaan totutun kaavan mukaan. Neljän lapsen vuoroviikkoisä ehtii haaveilla, kehitellä taianomaisia kylpyrituaaleja ja kokkailla teemaväriaterioita uudelle rakkaalleen. Alussa Onnin lapset ovat vain satuolentoja, jotka jättävät runollisia jälkiään miehen kaoottiseen taloon. Amanda itse ei haaveile perheen perustamisesta, mutta miehen boheemi elämäntapa vetää hänet mukaansa rakkaudentäyteiseen kuplaan.

Romaanin aika-akseli on noin vuoden mittainen, ja tähän vuoteen ehtiikin mahtua hurjia. Emmi sitoutuu uuteen poikaystäväänsä salamavauhtia, ja joutuu tilanteeseen, joka tuntuu aloittelevasta äitipuolesta yli-inhimilliseltä. Välillä liikutaan takaumien kautta Emmin lapsuuteen ja nuoruuteen, jonka katkaisi äidin kuolema. Kovin hyvin ei mene Emmin eläköityneellä viljelijäisälläkään, johon naisella on etääntyvä suhde. Kuitenkin isä vähän piristyy, ja saapuu lainalapsenlapsia katsomaankin suurten ruokakuormien kanssa.

Romaanin keskeinen teema on vanhemmuus silloin, kun kärsitään vaikeasta mielenterveyden häiriöstä. Missä raja vedetään boheemiuden ja sairauden välillä? Kuinka paljon vastuuta voi lykätä vanhemmille lapsille tai uudelle heilalle? Onko ns. terveellä vanhemmalla tällöin ainoa sananvalta lasten asumisen järjestelyistä?

Teoksen Amanda kiintyy Onnin lapsiin nopeasti sinä aikana, kun tämä on mielisairaalassa. Hyvin nopeasti hän myös alkaa puhua lapsista ominaan. Tämä luonnistuu siksi, että lasten äiti on perustamassa toista uusperhettä ranskalaisen miehen kanssa Pariisissa. Äidin mielenterveyttä ei ole tutkittu, mutta kovin stabiililta ei hänkään vaikuta, vaikka on taitavampi siivouspuuhissa. Onnin kodin sotkuja kirjassa kuvataan niin antaumuksella, että siinä olisi voinut olla tiivistämisen paikka.

Kirjan äiti on miestään vanhempi, ammatillisesti edistyneempi, mutta itsekkään ja laskelmoivan oloinen. Hän on kuitenkin mennyt tekemään neljä lasta bipolaarisen miehen kanssa. Ehkä hämmentävä tekijä romaanin asetelmassa olikin lapsiluku. Muutenkin tämä ex-pariskunta tuntui aikaansaavalta, vaikka ei aina rakentavassa merkityksessä.

Romaani kosketti minua omakohtaisesti, vaikka en enää ole tässä elämänvaiheessa. Varsinkin Onnin kodin sotkujen kuvaus oli kuin omastani, jos sossun perhetyö olisi ampaissut paikalle varoittamatta. Tällaiseen elämänhallinnan ongelmaan ei välttämättä tarvita edes diagnooseja. Teos myös kyseenalaistaa psykiatrian koodikieltä ansiokkaasti ja antaa toivoa kaikille, jotka sinnittelevät lapsiperhearjessa oman pään haasteiden lisäksi.

Romaanin kiitossanoista sain vaikutelman, että sitä olisi työstetty Kriittisen korkeakoulun  kirjoittajakurssilla. Muutenkin teos tuntuu loppuun saakka toimitetulta, monisyiseltä ja elämänmakuiselta kuvaukselta nykypäivän monimuotoisesta perheestä.

Suosittelen teosta muillekin kuin niille lukijoille, joilla on joku vastaava tilanne päällä. Ei tarvitse kuulua kolmikymppisten urbaanien hipstereiden heimoon pitääkseen tästä teoksesta. Teos voi koskettaa myös sellaisia isovanhempia, jotka käyvät uskollisesti siivoamassa perheellisten lastensa sotkuja. Sotkua voi tulla, vaikka ei tekisikään ympäripäissään villejä hevoskauppoja lapsivapaina viikkoina. Tämä teos haastaa meitä ymmärtämään omia ja toistemme sellaisia.

 

Saattokeikalla minuuteen

Teos: Siina Tiuraniemi: Jäämeri (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Anu Vilhunen

Siina Tiuraniemen Jäämeri on sellainen teos, jonka teema – eroperheen välienselvittely – ei ensi silmäyksellä inspiroinut lainkaan, mutta konteksti kiinnosti sitäkin enemmän. Siinä Jouni, Laura ja Martin matkustavat autolla Helsingistä hautaamaan Jouni-isän juuri edesmennyttä äitiä Ivaloon, ja käyvät läpi yhteistä ja erillistä menneisyyttään.

Tänä kesänä suurimman osan tuntemistani henkilöistä kesälomareissu ulkomaille on suuntautunut Pohjois-Norjaan, ja olen katsonut kaiholla muitakin kuin tuttujen lomakuvia. Siksi kirjan mielenmaisema kiehtoo, varsinkin, kun matkaa tehdään suht impulsiivisesti kastikkeenruskealla Toyota Corollalla.

Pariskunta on löytänyt toisensa Helsingissä,  Fredrikinkadun kirjastossa, heillä on strateginen ikäero, ja lasta on alettu odottaa liian varhaisessa vaiheessa. Laura on ollut anarkistinen teiniäiti, jolla lukio jäi kesken; Jounia taas ikäero ahdistaa, koska hän opettajana ei haluaisi antaa vaikutelmaa, että on sekaantunut oppilaaseen. Jouni on neuroottinen, turvallisuushakuinen pesänrakentaja, jolle ruokaympyrän oikea koostumus merkitsee enemmän kuin yhteiset kokemukset.

Molemmat puoliskot ovat paenneet ongelmaisia perheitään Helsinkiin; Laura on kotoisin Kajaanista ja polttanut sillan vanhempiinsa näiden kuultua raskaudesta. Perheen side Jounin vanhempiin on myös ollut hauras, sillä tämä ei halua arkijärkevänä, pedagogisena isänä siirtää sukunsa kalseaa tunneilmaisua poikaansa. Molemmilla on omalla tavallaan välittävät, lapsettomat siskot, mutta tätejäkään ei tavata kovin usein. Perheen elämä Helsingissä on pientä ja ydinperhekeskeistä, ja se osoittautuu tukahduttavaksi itsepäiselle, vapautta kaihoavaa Lauralle.

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka toimii myös osan matkaa vapaaehtoisena kuskina, sen jälkeen, kun Laura saa kuulla David Bowien kuolemasta eikä Jouni luota exänsä ajotaitoon siinä tilassa. Miehen rooli on hieman enkelimäinen -lihallinen sellainen, koska hän ilmaisee välillä sopimatonta kiinnostusta Lauraan. Laura taas ottaa erokriisin ja lapsen huoltajuuden menetyksen liian raskaasti kiinnostuakseen edes deittailusta.

Matkan varrella käydään minulle tutuissa ja tuntemattomissa maamerkeissä, joista parhaiten muistan Hirvaskankaan huoltoaseman Äänekoskella. En ole notkunut siellä nuoruuttani, mutta sen kohdalta käännytään Suolahteen, joka on nykyään Äänekosken lähiö ja jossa asuin osan lapsuudestani. Paikka tosiaan oli aikanaan paikallisen nuorison hengailupaikka, jossa jotkut saattoivat kahvitella jopa ilman autoa. Pohjoiseen mennessä kahvipaikat muuttuvat persoonallisemmiksi, ja Kuukkeli-nimisen taukopaikan lakkamunkit alkoivat houkutella ilmiömäisesti.

Kuuntelin kirjaa puoleenväliin keväällä, ja aloitin tarinan nyt uudestaan alusta saakka. Eka kerralla koin kertoja-asetelman hieman väkinäisenä ja tyylin hieman liiankin rönsyilevänä, mutta teos parani huomattavasti toisella kuuntelukerralla, kun osasin jo asennoitua hitaan matkanteon moodiin.

Matkan varrella kohdattavat sivuhenkilöt, varsinkin palveluammattien nihkeät tai antikapitalistiset toimijat, ovat hulvattoman hauskoja, vaikka heillä ei ole suurta roolia juonen pyörityksessä. Runsaan dialogin vuoksi romaani on melko teatraalinen, eikä minua harmittaisi seurata tätä seikkailua leffanakaan.

Vakavammalla tasolla teos kertoo perheiden epätasaisesta vastuun kantamisesta, taloudellisesta epätasa-arvosta ja riippuvuuksien kanssa elämisestä. Onko Jouni liian pitkämielinen haahuilevan Lauransa suhteen, vai pakoileeko hän yhteistä perhe-elämää väitöskirjan tekoon vapaa-ajallaan? Ja voisiko Lauralle tarjota muitakin elämänohjeita kuin ”mene hippi töihin”? Ovatko tyypit kehityskelpoisia, ja kuinka näiden kahden varsin eri käämeillä varustetun exän suhde muuttuu sen jälkeen, kun eron harkinta-aika on täyttynyt? Voiko Jouni oppia luottamaan naiseen, jolla on taipumus tehdä ohareita kriittisissä kohdissa?

Kirjan luettuani jäin pitkään haaveilemaan Pykeijan kalastajakylän maisemiin, jotka tuntuvat niin eri maailmalta verrattuna Suomen puoleiseen Lappiin. Voisiko perhe sitten löytää toisensa uudestaan spontaanilla ulkomaanmatkallaan arktisessa tammikuussa, vai onko kyseessä enemmän saattokeikka menneisiin minuuksiin?

Psykologin lapsi kulkee ilman kenkiä

JälkikasvukausiTeos: Roope Lipasti: Jälkikasvukausi (Atena, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Retriittini Keski-Suomessa uhkaa jo edistyä kohti kirjapuutostautia, ja siinä tilassa pitää tyytyä huippusuositun Ellibsin ilmaiseen ja niukkaan tarjontaan. Tänään arpa osui tuttuun ja turvalliseen Roope Lipastiin, jonka tunnen jouhevaksi ja humoristiseksi kertojaksi. Ihan jokainen Lipastin teos ei ole kolahtanut, enkä ole kaikista lukemistani raportoinutkaan. Hänen tuotantonsa tuntuu juuri sopivalta lomalukemiselta, ja taipuu hyvin tien päälle kuunneltavaksi.

Jälkikasvukaudessa puhuu nimetön perheenisä ja psykologi, joka kirjoittaa populaaria teosta nuorten kasvatushaasteista. Lapsia perheessä on kolme, ja vaimo Piia on töissä seurakunnassa, ymmärtääkseni pappina. Ongelmia perheessä alkaa tuottaa keskimmäinen lapsi, 15-vuotias Elias, joka on löytänyt ensimmäisen heilansa Emman.

Perheessä esikoinen Maija on lentämässä pesästä, ja kertojan äidillä on havaittu tilapäistä sekavuutta. Vaimon ja anopin suhde tuntuu läheisemmältä ja spontaanimmalta kuin kertojan ja tämän äidin. Kertoja viettää enemmän aikaa autotallissa eläinaiheisten savitöidensä parissa kuin perheensä tai työn alla olevan kasvatusoppaan, jonka äänensävy on teennäisen nokkela. Olisiko mies pärjännyt paremmin biologina kuin kasvatusguruna, sitä tämä pohtii synkkinä hetkinään.

Perheen tarina on perinpohjin arkinen, siihen kuuluu vanhempainiltoja, luokkaretkien rahankeruuta, mopojen rassaamista, päihdevalistusta, ehkäisyneuvontaa, jauheliharuokien innovointia ja ikääntymisen vertailua. Kirjan vanhemmat tuntuvat turvallisen konservatiivisia, keskinkertaisilta ja konsensukseen pyrkiviltä. Perheessä ei väännetä veganismista, ilmastonmuutoksesta eikä poliittisista suuntauksista. Välillä tuntui, että kirja on kirjoitettu YLE2-kanavan maalaisille keskivertokatsojille, joiden elämään ei edelleenkään kuulu intersektionaalinen feminismi, eivätkä muut hankalat vieraslajikkeet.

Toki kirjan perhe käy läpi lievän kriisin Eliaksen katoamistemppuihin ja niitä seuraavan lastensuojeluinsidentin muodossa, mutta kovin vakavasta oireilusta ei ole kyse. Ehkä teoksen tarkoituksena on muistuttaa siitä, kuinka tavallisia yhteiskunnan interventiot perheiden arkeen näinä päivinä ovat, ja kuinka lasun asiakkaaksi voi päätyä, vaikka olisi kunniallisesti naimisissa ilman päihdeongelmaa tai ulosottokierrettä.

Kuuntelin tarinan sujuvasti, muutamassa kohdassa nauratti ja pidin eniten kertojan biologian oppitunneista. Suosittelen kirjaa erityisesti useamman lapsen vanhemmille ja niille ruuhkavuosiaan eläville, jotka eivät kesälomillaan veny kovin moneen teokseen. Kirjan anti niille, joille teinien kasvatus ei juuri nyt ole ajankohtaista, on kyseenalainen. Itseäni aihe edelleen kiinnostaa, mutta etsin yleensä tarinoita, joissa perheen arki ei noudata ennaltamäärättyä kaavaa.

Tässä tarinassa ei lopulta tapahtunut paljoa, ja sen vuoksi teos jää omalla lukujanallani ”käyttötavaraksi”, joka ei jätä kovin syvää muistijälkeä. Myös teoksen teema, jossa kasvatuksen ja ihmismielen ammattilainen kokee avuttomuutta oman haastavan lapsensa seurassa, on jo miltei loppuunkaluttu, ja siitä on vaikea löytää uutta, raikasta näkökulmaa. Romaanin äiti ei kristillisenä kasvattajana tuntunut piiruakaan kiinnostavammalta, vaikka teoksessa viljeltiin jonkun verran kristillistä terminologiaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 42: ”Kirjassa on isovanhempia.”

Ullanlinnan raivokkaat rakastavaiset

Teir 2Teos: Philip Teir: Neitsytpolku (Otava, 2020)

Suomennos: Jaana Nikula

Philip Teir on noussut muutamassa vuodessa yhdeksi suomenruotsalaisen kirjallisuuden suosikikseni, ja ilahduin saadessani suht nopeasti Neitsytpolun käsiini e-kirjastosta. Keskittyminen lukemiseen on vaan ollut legendaarisen hataraa, ja siksi en tee teokselle oikeutta arvioidessani sitä juuri nyt. Mutta toisaalta haluan bloggarina jättää muistijäljen näistä vaikeista viikoista, ja on huomattavasti positiivisempaa kirjoittaa lukemistaan romaaneista kuin havainnoista viruksen leviämisestä.

Romaani on klassinen keski-iän erodraama, jossa sivistyneet kaupunkiporvarit pyrkivät takaamaan jälkikasvulleen mahdollisimman optimaaliset kasvuolot. Romaanin päähenkilö Richard on Pohjanmaalta kotoisin oleva kulttuuritoimittaja, joka jättäytyy työstään suomenruotsalaisessa sanomalehdessä ja alkaa freelanceriksi. Samaan syssyyn hän tapaa kustantamon pikkujouluissa seksikkään mystisen Paulan, jonka kanssa juttu jää päälle petollisen viettelevästi.

Richard ja hänen vaimonsa Sonja kärsivät jo tyhjän pesän syndroomasta, vaikka nuorempi lapsi on vasta kymmenvuotias. Sonja kärttää mieheltään kolmatta lasta, mikä tuntuu olevan myös sukulaisten salainen toive. Pariskunta on remontoimassa itselleen kakkoskotia miehen synnyinpaikkakunnalta, halpaa rintamamiestaloa, jonka vakituinen vuokralainen saatiin häädettyä ”kauas pois”. Richardin Suvi-äiti on dominoiva päällepäsmääjä, joka ottaa poikansa eroaikeet huomattavasti raskaammin kuin Sonja.

Myös se, että Paulan äiti on ruotsinkielinen ja Richardin suomenkielinen, yhdistää heitä henkisesti. Paulan perheessä ruotsista luovuttiin, koska sen puhuminen Vantaalla ei ollut aikanaan muodikasta, kun taas Richardin äiti teki luokkahypyn naimalla ruotsinkielisen miehen ja vaihtoi kieltä mielellään uuden statuksen osoittamiseksi.

Kielikysymys rassaamyös  Richardin perheenjäseniä: William-poika on loukkaantunut siitä, että isä puhuu käsittämätöntä suomea uuden rakkaansa kanssa. Toisaalta se, että Paula on puuma, ei rasita lapsia siksikään, että äitipuolen lapset ovat jo aikuisia eivätkä näin kuormita kuvioita. Richard vaikuttaa aidon rakastuneelta naiseen, joka kutsuu tätä ”pupuksi”, mutta yhteen muuton jälkeen raadollinen arki laskeutuu rakastavaisten päälle liian pian. Kaukana on Neitsytpolku, alkuperäinen lemmenpesä, jonne Richard pakeni perheenisän vastuutaan. Pariskunnan muutettua Töölöön elämä muuttuu stressaavaksi, ja kaikki ensimmäisessä yhteisessä kodissa on jotenkin väärin. Ja kaikista kauheinta on sen äänimaailma.

Teoksen etelähelsinkiläinen charmi ei tällä kertaa onnistunut saamaan minua haltioitumaan, mutta Pohjanmaan meininki ilahdutti enemmän. Sukurakkaus, juhlapyhien perinteet ja heteronormatiivisten perhearvojen pysyvyys peilautuivat pääkaupunkiseudun juurettomien intellektuellien itsekeskeisen elämäntavan kautta.

Korona-ajan lukemistoksi Neitsytpolku on lohduttavan arkinen, ja sen murheet tuntuvat menneen maailman minimalismilta. Kukapa edes haaveilisi syrjähypystä juuri nyt, kun jokainen kontakti uuden ihmisen kanssa on potentiaalisesti kuolettava. Pidin henkilöhahmoista, heidän suhdesopan ulkopuolisista kommenteistaan ja havainnoistaan, mutta itse suhdesoppa tuntui valitettavasti jo moneen kertaan nähdyltä ja koetulta.

 

Loppuelämän riskianalyysi

Anja Erämaja: Imuri (WSOY, 2019)

Viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole pahemmin seurannut kotimaista lyriikkatuotantoa, joten Anja Erämaja (s. 1963) on minulle aivan uusi kirjailijanimi. Imuri on hänen esikoisromaaninsa, jossa on proosarunon elementtejä. Kuuntelin kirjaa lukijan itsensä lukemana, mikä oli hieno, autenttinen elämys.

Teoksen kertoja on keski-ikäinen itsensätyöllistäjä Kristiina, jonka äiti on juuri kuollut. Hänellä on teini-ikäiset lapset ja miesystävä, jolla on alkoholiongelma. Mies pyörii nurkissa myös päivisin ja häiritsee naisen bisneksentekoa täyttämällä ristikkolehtiä ääneen, mutta toisaalta kotoilusta on tullut naiselle elämäntapa. Hän on freelancer-toimittaja, jonka on jatkuvasti markkinoitava itseään. Liiketoimintasuunnitelmaa pukkaa starttirahahakemusta varten, mutta asiakkaiden ostovoiman määrittely ja riskianalyysi ovat vielä vaiheessa.

Kristiinan arkielämä koostuu jokapäiväisestä itsensä psyykkaamisesta ja myyntipuheesta. Salilla olisi käytävä ja tehokkaampia liikesarjoja keksittävä, suihkussa ei saisi nautiskella, vaan harjoitettava kuolleiden solujen kuivaharjausta verenkierron elvyttämiseksi. Napakat rintaliivit tuovat työpäivään tarvittavaa ryhtiä, työmeikki kannattaa tehdä, vaikka päivän aikana ei kävisi kuin lähikaupassa lukemassa ilmoitustauluilta uusista vertaistukiryhmistä, jonne juoppo mies ei kuitenkaan suostu lähtemään.

Ehkä Kristiina kärsii läheisriippuvuudesta, mutta samalla hän opettelee itsensä hyväksymistä. Ja samalla hän yrittää pyristellä ulos liiallisesta kiltteydestä. Hänelle on tyypillistä mennä alkoholistien tukiryhmiin miesystävänsä sijaisena, ja näiden sessioiden parodia oli herkullista luettavaa. Kummat sitten ovat pahempia narsisteja, sohvalla makaavat juopot vaiko raitistuneet ex-alkoholistit, jotka ovat onnistuneet työllistymään terapia-alalle ja esiintyvät kaikkitietävinä guruina?

Toki Kristiina joutuu käymään läpi muitakin ihmissuhteitaan, joissa hän harjoittaa samanlaista joustoa kuin rakkausrintamalla. Siskon koira on liian usein hänellä hoidossa, ja äidin hautajaisten järjestelyissäkin kysymys tarjottavista hiertää. Sisarukset vaikuttavat piirun verran menestyneemmiltä kuin kertoja, mutta ei hän kadehdi siskonsa kenkäalan messuilla käyntiä. Suurin osa ihmisistä tekee naurettavia asioita maailmassa elääkseen, kuten päivystävät ostoskeskusten auloissa myymässä feikkiä israelilaista luonnonkosmetiikkaa järkyttävään ylihintaan. Se, että hän koittaa pykätä firmaa kasaan levottoman keittiönsä nurkassa, ei lopulta ole niin poikkeuksellista, eikä maailma kaadu siihenkään, jos tuo firma kaatuisi.

Siskolta lahjaksi saatu robotti-imuri nousee aikamme metaforaksi: se ei kykene liikkumaan asunnossa edes kaikkien mattojen reunojen yli, vaan vaatii käyttäjältä jatkuvaa paimennusta. Onko se sitten uusi perheenjäsen vai lemmikin korvike, ja helpottaako se todella arkea vai tuleeko siitä lopulta turhake ja riesa? Runoilijan mielikuvituksella Erämaja kertoo korealaisesta kotiäidistä, jolta imuri söi hiukset ja puolet aivoista, eikä koskaan enää kuntoutunut takaisin suorittamaan perhevelvollisuuksiaan.

Tässä tarinassa on paljon arkista kaaosta, tajunnanvirtaa ja turhautumisten purkua, ja se sopii kaikille meille, jotka unohdumme arjessamme pohtimaan tärkeitä korealaisia tiedeuutisia kesken imuroinnin. Kirjan juonta on vaikea referoida, mutta onneksi siinä kuitenkin on myös ulkoisia tapahtumia eikä pelkkää päänsisäistä kaaosta. Itselläni jäi siitä eniten mieleen kuvaus päihderiippuvaisesta elämänkumppanista, mutta siinä on monta teemaa, joihin tarttua. Pakkoyrittäjyys on teema, josta olisin voinut lukea lisääkin, mutta tässä tarjottiin jo lupaavia tulokulmia aiheeseen.

Erilainen reissu Sea Lifeen

Inka Nousiainen: Mustarastas (WSOY, 2019)

Inka Nousiainen (s. 1978) on minulle hämärästi tuttu kirjailija, sillä luin häneltä muutama vuosi sitten teoksen Kirkkaat päivä ja ilta (2013), joka kertoi nuoren opettajan sielunmaisemasta sota-aikaisella kyläkoululla jossain päin Savoa. Nousiainen on aloittanut kirjailijanuransa hämmentävän nuorena, jo 17-vuotiaana, ja tuotantoon mahtuu enemmän lasten- ja nuortenkirjoja kuin aikuisten romaaneja.

Eeva Soivio (s. 1976) on Helsingissä asuva draaman ammattilainen, näyttelijä ja käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut vuonna 2017 draamamonologin KOM-teatteriin omakohtaisista kokemuksistaan veljen katoamisesta nimeltä Mustarastas, kadonnut veli. Nousiainen on kirjoittanut romaaninsa tämän tekstin ja keskustelujen pohjalta, joita hän on käynyt Soivion kanssa. Teos ei siis ole puhdasta fiktiota, vaikka se pukeutuu romaanin muotoon.

Mustarastas on romaani teini-ikäisestä veljestä, joka katoaa poikien ryyppyristeilyllä M/S Fennialla Vaasasta Uumajaan vuonna 1989. Romaanin kertojana on Juhan pikkusisko Eeva, jonka on ollut vaikea tulla sinuiksi tapahtuneen kanssa. Hän oli katoamisen aikaan yläasteella, ja otti vastaan ensimmäisen viestin tapahtuneesta Juhan risteilykavereilta. Perhe asui aikanaan jossain Pohjanmaalla, Seinäjoella tai sen lähiseuduilla. Kertojalla on kadonneen lisäksi vanhempi veli ja äiti on yksinhuoltaja, joka työskentelee sairaanhoitajana. Taustalla haahuilee myös isäpuoliehdokas Lassi, joka on äidin kolmas mies. Eevan isä on lähtenyt Ruotsiin rahaa vuolemaan, eikä ole vaivautunut palaamaan.

Romaani pyrkii autenttisuuteen tarinankerronnan ja muistamisen tasoilla. Tarinan kertoja on nelikymppinen äiti-ihminen, jolla on tapana matkustaa yksin maailman merten rannalle muistelemaan veljeään. Lapselleen Pöllöpojalle hän lupaa korvaukseksi Sea Life-käyntejä Helsingissä.

Kirjassa on paljon 80-luvun lopun ajanhenkeä, joka ainakin minusta tuntui jo nostalgiselta. Veljellä on Miami Vice-tyylisiä bleisereitä ja purkkareita, mutta samalla hän kuuntelee Twisted Sisteriä. Suruaikana äiti ja tytär katselevat samoja amerikkalaisia sarjoja kuten naapuritkin, mutta Tyttökullat menevät enimmäkseen ohi aivosumussa. Pystyin eläytymään tunnelmiin, koska ne olivat omienkin teinivuosieni tunnelmia. Jäin tosin miettimään, toimivatko nämä efektit yhtä hyvin sellaisille lukijoille, jotka eivät ole vielä eläneet tuolla vuosikymmenellä.

Luin kirjan sujuvasti, sillä teksti on puhekielenomaista ja hengittävää. Katoamisen tarina on koskettava, mutta ”tosi tarinana” aukkoinen ja keskeneräinen, ei kaikista mieliinpainuvin, eikä välttämättä edes parasta dekkarimateriaalia. Tällaisia ”tosi tarinoita” ei voi arvottaa kaunokirjallisesti, koska niitä kertomalla harva yleensä pyrkii taiteelliseen täydellisyyteen. Ehkä eniten teos kertoo siitä, kuinka vähän me tunnemme toisiamme, jopa niitä läheisimpiä kasvukumppaneitamme, jotka ovat jakaneet kanssamme usein enemmän asioita kuin puolisot tai lapset.

Kertojan myöhemmissä vaiheissa on hyvää pohdintaa vanhemmuudesta ja parisuhteista. Vaikka Eeva pyrkii panemaan kiven veljensä tarinan päälle, ettei se karkaisi, parisuhdettaan Intiaani-nimisen miehen, lapsensa isän kanssa hän ei pysty samalla taktiikalla pelastamaan:

”Kiven voi laittaa paperin päälle, ettei se lentäisi tuuleen, mutta rakkauden päälle sitä ei voi laittaa. Ja niin kuin tarttuvat haukotus tai yskä, tarttuvat ilo ja synkeys, ja jos ei enää tartuta toiseen tarpeeksi hyvää, mitä järkeä on jatkaa.”

Kirjan tunnelmissa on paljon melankoliaa myös veljen katoamisen ulkopuolella, mutta elämän jatkumisen suhteen kertoja on edelleen toiveikas. Ja kaipa surutyötä voi tehdä niinkin, että raportoi kadonneelle veljelleen tämän poismenon jälkeisistä maailman tapahtumista ja maailman muuttumisesta ”sinne jonnekin”.

Luin kirjan tekstimuodossa, mutta suosittelen sitä äänikirjana, koska teos on vain reilun kolmen tunnin mittainen ja sen lukee Soivio itse. Uskon, että tekstin dramaturgia tulee paremmin esiin ääneen luettuna.

Ihmisten näkemisestä lumihiutaleina

Teos: Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. (Gummerus, 2019)

Käännös: Sanna Manninen

Nina Lykken romaani pomppasi eteeni somen feedissä, ja ensimmäinen kysymys oli, onko kerran tuntemani tanskalaisproffa edennyt urallaan kirjailijaksi. Olin siis 90-luvulla naistutkimuksen professori Lykken kursseilla, eikä oletus hänen siirtymisestään fiktion puolelle ollut kovin kaukaa haettua, koska hän oli suuri feministisen scifin fani ja muutenkin kirjallisuusorientoitunut tyyppi. Mutta ei, professorilla on itseään nuorempi norjalainen kaima, joka on julkaissut vain fiktiota. Myös professori Lykken julkaisuja suosittelen, sillä hän on omassa genressään varsin vetävä kirjoittaja.

Romaani sijoittuu tämän päivän Osloon, jossa perheet viettävät kotisohvillaan viini ja sushi-iltoja joka viikonloppu. Ingridillä ja Janilla on hulppea omakotitalo kaupungin paremmalla puolella, ja kaksi aikuista poikaa, joilla ei ole kiirettä muuttaa pois mamman sushibuffetista. Pojat on kasvatettu vapaimmalla mahdollisella sapluunalla, ja tämän vuoksi he eivät vielä parikymppisinä osaa raivata kakkatahraisia kalsareitaan piiloon vieraiden katseilta. Ingrid opettaa äidinkieltä lukiossa ja Jan on edennyt yksikön johtajaksi ministeriössä. Avioliitto ei ole täysin karilla, vaikka kummallakin puolisolla ilmaantuu uupumusta, huonotuulisuutta ja masentuneisuutta.

Janin uskottomuus yllättää Ingridin ”puskasta”, ja kauan suhdetta on jatkunutkin ennen kuin se paljastuu. Työpaikan nuorempi Hanne on liikkeellä tosi tarkoituksella, vakavammin kuin Jan itse, joka tuntuu etsivän lähinnä seksiseuraa henkisessä tyhjyydessään. Hanne haluaisi perheen, eikä sopivia isäkandidaatteja tule eteen, vaikka hän metsästää kaupungin yössä, enimmäkseen yksin. Omalla tahollaan Hanne on sidottu vanhempiensa sunnuntaipäivällisiin, jonne hän ilmaantuu vahvassa lääkepöllyssä. Häntä ahdistaa sellainen tulevaisuus, jossa hän toimisi enenevässä määrin äitinsä seuraneitinä eläkeläisten pakettimatkoilla, kuten jo käy kaksikon yhteisellä matkalla Ranskan Provenceen.

Yhteiskuntasatiiria kirjassa on suhteessa norjalaiseen hyvinvointiin, joka tämän teoksen hahmojen elämässä on saavuttanut saturaatiopisteen. Ingrid näkee tulevaisuuden vielä näköalattomampana oppilaillaan kuin itsellään: nuoret ovat työuupuneita jo lukiolaisina, ja heitä turrutetaan lääkkeillä ja moninaisilla diagnooseilla. Opettajan työ koostuu enemmän terapiapalveluista kuin opettamisesta, ja vapaa-aika kuluu nuorten vanhempien palvelemisessa viestien välityksellä. Koulusta on tulossa trendikäs oppimiskeskus, jossa nuorille tarjotaan auliisti uraohjausta Personal Learning Coachin välityksellä. Heitä kohdellaan erityisinä lumihiutaleina, mutta samalla kannustetaan seuraamaan samoja tositeeveeohjelmia, Temptation Islandeja, sushilautastensa äärellä.

Parasta komiikkaa tarinaan tarjosivat Marianne ja Steinar, perheystävät, joiden mökillä käynti kuuluu pariskunnan rutiineihin. Marianne on ikuinen opiskelija, jolla on kolme maisterintutkintoa, mutta ei ole koskaan kyennyt käymään palkkatöissä, ja hän dominoi nössöä miestään ilmiömäisesti. Mökkiviikonloppujen aikana Steinar lähentelee Ingridiä vahvassa humalassa, mutta tämäkin kuuluu pariskunnan keskinäiseen käsikirjoitukseen. Sekä Ingridillä että Janilla kestää vuosikausia irtaantua toksisesta ystävyydestä, mikä Ingridillä jatkuu vielä eronkin jälkeen. Tavallaan hän on nauttinut pikkupiian roolista Jomfrulandin mökillä, jota hän ei itse omista, mutta jossain vaiheessa ystävyyden mitta tulee täyteen.

Kirjan erodraama ei tuonut mitään uutta ymmärrykseeni parisuhteista, mutta Ingridin uusi elämä tuntui houkuttelevalta. Janin hahmon suhteen en nähnyt kehityskelpoisuutta, vaan hän on tyyppi, joka rypee syyllisyydessään myös uudessa parisuhteessa. Ylipäänsä kirjan miesten jatkuva tilityksen tarve oli rasittavaa, mutta heidän terapian tarpeensa on myös kansantaloutta virkistävää. Toisaalta Jan on ministeriön yksikön päällikkönä muiden palvelija, joka stressaa työpaikan keittiön tiskikoneen tyhjennyksestä. Työelämään liittyvät oivallukset ja arkiset välähdykset olivatkin kiinnostavampia kuin henkilöiden yksityiselämän kipuilu.

Ingridin suvun juutalaisista juurista olisin halunnut tietää enemmänkin, mutta historiaa teokseen mahtui vain hyppysellinen. Historiallista toki on jo se, että viisikymppinen kertoja kaipaa aikaan, jolloin kaikki söivät samaa kotiruokaa. Nykypäivää taas huokuu nuorempi opettajakollega, joka pesee vaatteensa pesupähkinöillä 30 asteessa ekologisista syistä ja levittää ympärilleen sienimäistä hajua.

Lykken teksti on pisteliään terävää, ja hän sivaltaa kaikkia hahmoja joka suunnasta tasapuolisesti. Se Norja, jota hän kuvaa, ei houkuttele ainutlaatuisuudellaan, vaan kuvastaa yhteiskuntaa, joka ei enää kehity, koska hyvinvoinnissa on päästy siihen pisteeseen saakka, missä kenenkään ei tarvitse ponnistella elantonsa vuoksi. Toki tässä esitetty opettajan työ on astetta vaativampaa kuin ministeriön suojatyö, joka vaikuttaa lähinnä isojen lasten tarhalta. Hermoromahdukset, pitkät sairaslomat ja voimien kerääminen kuuluvat kirjan arkeen ja ajan henkeen, ja keskiluokkaisten korkeakoulutettujen elämä tuntuu muutenkin puhtaalta oman navan tuijottamiselta.

Oli kiinnostavaa lukea tämä teos ja Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo peräkkäin. Suomalainen yhteiskunta paisuvine leipäjonoineen tuntuu aika erilaiselta verrattuna Norjaan, varsinkin, kun leipäjonoistamme löytyy entistä enemmän korkeasti koulutettuja köyhiä. Ainakaan emme voi puhua yhteispohjoismaisesta elämäntavasta tai arvoista, ja Suomen valuminen kohti itäeurooppalaista todellisuutta tuntuu päivä päivältä selvemmältä. Tämä teos ei kuitenkaan saanut minua innostumaan leipäpuun etsimisestä Norjasta, sillä luultavasti joutuisin siellä vuoden sisällä pitkälle sairaslomalle samalla tavalla kuin natiivit.