Äitiyden pakolainen palaa vuorilta

alamenepois_3Tiedättekö sen tunteen, kun blogitekstin kirjoittamista haluaisi siirtää hamaan huomiseen ja otollisimpaan hetkeen siksi, että haluaisi kertoa jostain teoksesta mahdollisimman kattavasti, selkeästi ja omaperäisesti?

Sellaista kirkasta päivää ei luultavasti kuitenkaan tule, vaan on ehkä parempi uskotella, että kirja-arvioita voi aina muokata, jos tarve vaatii. Tänään ei ole paras mahdollinen päivä kirjoittaa kirjasta, joka vavahdutti sieluani. Ja kirjoitan silti, koska teos on luonani vain hetken, e-kirjana, siihen on pitkä varausjono, enkä todennäköisesti saa sitä käsiini paperikopiona pian.

Luin siis nigerialaisen Ayobami Adebayon (s. 1988) esikoisteoksen Älä mene pois (Atena, 2018) Heli Naskin suomennoksena. Tykkään sen verran paljon Länsi-Afrikan englannin varianteista, että yleensä pyrin lukemaan esimerkiksi nigerialaiset teokset englanniksi, mutta tämä suomennos oli loistavaa työtä, eikä mikään siinä takunnut. Kirja näyttää jo lyhyessä ajassa saaneen todella positiivisia arvioita, joita en ole kuitenkaan onnekseni lukenut, vaan lähdin lukemaan teosta aika lailla pystymetsästä. En edes ehtinyt pohtia, olisiko tässä uusi Chimamanda Ngozi Adichien kaltainen kirjallinen komeetta syntymässä.

Älä mene pois kertoo parisuhteen syvimmistä kriiseistä, pohjamudista ja vaikeasta rakkaudesta. Se kertoo myös epävakaasta maasta, jossa tulevaisuuden suunnittelu on kansalaisille haasteellista, ja jossa korkeasti koulutetut ihmiset joutuvat jatkuvasti pienentämään unelmiaan. Se kertoo yoruba-kulttuurista (yorubat ovat Nigerian suurin etninen ryhmä), jossa naisen hedelmällisyys on keskeinen ihmisarvon mittari ja jossa lapsettomia naisia pidetään viallisina tai jopa noiduttuina. Se kertoo vaikeista ja kyseenalaisista ratkaisuista, joita yksilöt tuossa kulttuurissa saattavat tehdä tullakseen lähipiirinsä hyväksymiksi.

Kylmät väreet riipivät selkäpiitäni, kun muistelen toissapäivänä lukemaani. Huokailen, enkä tiedä oikein miten päin olla. Kirjailija itse on 30-vuotias, eikä taida olla äiti vielä. Hän toki on opiskellut hyvissä yliopistoissa ja viimeksi luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa, ja häntä ovat sparranneet juuri edellämainittu Adichie ja Margaret Atwood. Menestyksen edellytyksiä on luettavissa hänen biografiastaan, mutta tarina, jota hän kertoo, ei ole tarina, jonka kertomista voisi opiskella yliopistossa.

Teoksen päähenkilö Yejide on tarinan nykyisyydessä noin viisikymppinen perheenäiti, joka on asunut yli kymmenen vuotta teillä tietymättömillä. Yejide on karannut kauas vuorille paetakseen katastrofia, joka oli hänen avioliittonsa. Teoksen alussa tulee vaikutelma, että edessä olisi suht tavanomainen tarina koulutettujen ja fiksujen ihmisten moniavioisuudesta tilanteessa, jossa nainen ei voi tulla raskaaksi. Aivan alkumetreillä jopa luulin, että olisin ehkä jo lukenut vastaavan tarinan – en identtisessä muodossa, mutta läheisessä.

Mutta Adebayo todella osaa yllättää ja pyörittää juontaan, ja nostaa esiin kiperiä eettisiä kysymyksiä, jotka voivat ylittää myös kulttuurirajat. Teos ei todellakaan kerro yorubakulttuurin vääryyksistä naispoloja kohtaan, vaan naiset ja miehet ovat tarinassa yhtä lailla syyllisiä ja yhtä lailla oman elämänsä subjekteja. Oikeastaan minun kävi enemmän sääliksi Yejiden kilttiä ja kuuliaista aviomiestä Akinia, jolla ei ollut minkäänlaista poispääsyä tukalasta tilanteestaan.

Romaanissa ylitetään monenlaisia sopivuuden rajoja ja rikotaan tabuja. Jos voisin kuvata teosta yhdellä sanalla, se olisi rehellisyys. Ihailen Adebayon kykyä mennä syvälle näiden syyllisyydessä rypevien ihmisraunioiden ihon alle, ja näyttää, mikä siellä eniten syyhyää. Syyllisyyden lisäksi teos kertoo järkyttävästä surusta, joka tekee Yejidestä muukalaisen myös itselleen. Adebayo kirjoittaa rikki menneestä naisesta, joka kyllä hakee ongelmiinsa myös ammattiapua. Vastoin nigerialaisen kulttuurin valtavirtaa hän hakee apua myös länsimaisen koulutuksen saaneelta psykiatrilta. Ja apua toki haetaan myös perinteisiltä parantajilta ja uskonlahkoilta, kaikkialta, mistä mitään irtoaa.

Teoksessa vietetään paljon aikaa sairaaloissa ja klinikoilla, ja opin varsinkin paljon sirppisoluanemiasta, joka on melko yleinen sairaus koko Afrikan mantereella. Romaanin perhe kuuluu ylempään keskiluokkaan, jolla on varaa niin lapsettomuushoitoihin kuin jatkuviin verikokeisiin, ja ottaen huomioon kuvattavan ajanjakson (1980-90-luvut) perhe tuntuu saavan asianmukaista, jopa laadukasta hoitoa. Silti perheen keskimmäinen lapsi kuolee sirppisoluanemian aiheuttamiin komplikaatioihin. Perheen isoäidillä on tilanteesta normilääketieteestä poikkeavat tulkintansa, jotka ajavat Yejideä vielä syvemmälle kohti mielen pimeyttä.

Aika harvoin koen näin vahvaa samastumista romaanin päähenkilöön, mutta Yejide todella jäi mieleeni henkilönä, jonka kohtalo sai minut haukkomaan henkeä. Raskaista vaiheista huolimatta Älä mene pois on kuitenkin kaikkia osapuolia ymmärtämään pyrkivä, ja lopulta toivoa tuottava teos, joka näyttää enemmän kuin saarnaa. Feministinen viesti on läsnä kaikkialla, mutta se ei ole länsimaista akateemista feminismiä. Kirjassa on myös upea kavalkadi erilaisia naisia, myös lukutaidottomia kansan naisia, joihin yliopistokoulutuksen saanut kampaaja Yejide ei suhtaudu lainkaan ylimielisesti. Kampaajan arjen kuvaukset ovatkin teoksessa aivan omaa luokkaansa, ja sopivia henkireikiä muuten rankassa juonen kulussa.

Uskon, että tämä teos voi olla monelle lukijalleen silmien avaaja, herättelijä ja liikuttaja. Ainakin itselleni se oli, ja tämän lukeneena koen eläneeni täysillä pienen pätkän elämääni niin, että lukukokemus kantaa ja kannattelee vielä pitkään. Näitä kokemuksia ei satu tielleni jatkuvasti, vaikka toki yleensä eläydyn lähes kaikkeen lukemaani. Ayobami Adebayo taas vei minut jonnekin, maailmoihin, joita en olisi osannut itse kuvitella – en vaikka tunnen jonkun verran hänen kulttuuriaan ja olen lukenut ainakin kymmenen kirjailijan teoksia hänen maastaan, jos en enemmän (nimiä saattaa olla jopa 20-30. kun oikein alan kaivella). Hän onnistui näyttämään minulle maataan ja kulttuuriaan perspektiivistä, josta en ole sitä aiemmin tutkaillut.

Seuraavaksi aion lukea nigerialaisten omia arvioita tästä teoksesta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka paikalliset lukijat suhtautuvat Adebayon tapaan kuvata avioliittoa, seksuaalisuutta ja mielenterveyden kriisejä. Itse koin ehkä kiinnostavimmaksi tasoksi juuri keskustelun mielenterveydestä, ja sen, kuinka perhe tässä yritti pärjätä äidin syvän masennuksen keskellä.

Mainokset

Tyylipuhtaasti polyamoriasta

VilkkoLuin alkuviikosta naistenlehden haastattelua Marjo Vilkosta, ja jo seuraavana päivänä hänen esikoisromaaninsa Vilpitön sydän (S&S, 2018) tupsahti eteeni. Suoraan sanottuna haastattelu ei herättänyt minussa automaattista halua lukea teosta, mutta kirjan tyylikäs kansi ja kansiteksti herättivät. Teoksella on vahva, ja monissa varmasti ristiriitaisia tunteita herättävä teema, polyamoria tilanteessa, jossa parisuhteen nuorempi osapuoli haluaa biologisen lapsen jonkun uuden henkilön kanssa.

Mutta rohkaisun sanana niille, joita pääteema arveluttaa tai ahdistaa: teos kertoo myös paljosta muusta, varsinkin etäsuhteista ja myös erityislapsen vanhemmuudesta. Ja niillekin, jotka pitävät polyamoristisia järjestelyjä dekadentteinä tai moraalittomina: joskus voi olla hyvä tuulettaa oman mielensä tunkkaisimpia lokeroita. Polyamoriasta on (ainakin omien havaintojeni mukaan) toistaiseksi ollut saatavilla juuri naistenlehtitasoisia tirkistelyjuttuja, ja opaskirjoja, mutta en ole itse ainakaan vielä lukenut toista kaunokirjallista teosta, jossa päähenkilöt neuvottelevat pitkällisesti ja järkiperäisesti suhteensa laajentamisesta kolmanteen osapuoleen.

Teoksessa kuvataan pitkää ystävyyssuhdetta, joka kypsyy hitaasti parisuhteeksi hankalista reunaehdoista huolimatta. Romaanin kertoja Franka on kolmikymppinen erityislapsen äiti, kun hän tapaa poikansa päiväkodin pihalla nuoren Alvarin, joka toimii henkilökohtaisena avustajana jätettyään kielitieteiden opinnot. Alvar palkataan lopulta Frankan Leo-pojan kotihoitajaksi, koska Leo ei sopeudu päiväkotimaailmaan. Franka on suht onnellisesti naimisissa, mutta perheen ammattiauttajat pitävät häntä emotionaalisesti keskenkasvuisena. Perheen elämäntapa on myös boheemimpi kuin muiden, ja siksi vanhempia epäillään alkoholismista. Alvar viihtyy työssään Leon kanssa, mutta ei ole ajatellut tehdä avustamisesta uraansa. Erityisen vaikutuksen häneen tekee perheen olohuoneessa päivystävä pahvinen Jarvis Cockerin hahmo.

Olin aivan hurmioissani teoksen alkuasetelmasta, 90-luvun nostalgiasta ja kohtaamisesta, joka tuntui rikkovan monia kliseitä. Kahden eri-ikäisen aikuisen (pariskunnan ikäero oli 11 vuotta) ystävyyden, varsinkin sähköpostikirjeenvaihdon, kuvaus oli loisteliasta, ja löysin hahmoista paljon samastumispintaa. Varsinkin nuoren Alvarin hahmossa oli paljon kutkuttavia ristiriitaisuuksia, kun taas keski-ikään saapuessa hän muuttui arrogantiksi alfaurooksi. Teoksen molemmat päähenkilöt muuttuvat hurjasti suhteensa aikana, ja Vilkko kuvaa muutosta mikroskooppisen pedantilla tasolla.

Teos on kaunokirjallisesti kunnianhimoinen, ja paikoitellen tarjoaa harvinaisen teräviä havaintoja tämän päivän parisuhdemarkkinoista. Vaikka kertoja Franka on nuoreen Alvariinsa sitoutunut, hän joutuu markkinoita seuraamaan, koska Alvarilla on pakkomielle biologisten lasten saamisesta romanttisessa polyamoristisessa suhteessa. Alvar haluaa perheen, jossa on kaksi äitiä, ja hän etsii nuorempaa naista, joka pystyy kuvion hyväksymään. Saavuttaakseen unelmansa hän joutuu taipumaan asioihin, joista hän ei oikeasti ole kiinnostunut, kuten kahvitteluun ja romanttisten komedioiden katsomiseen.

Polyamoriasta Vilkolla on myös yhteiskunnallisesti kantaaottavaa sanottavaa, ja osa näistä havainnoista nauratti miltei pissat housuun:

”Siis avoin suhde poly-intentioilla ja polyamorinen suhde perinteisen avioliiton intentioilla? Se kuulosti hifi-kahvilan jonossa tehdyltä tilaukselta: avoimesta suhteesta jauhettua polyamoriaa yksiavioisella vaahdolla, joka viime hetkellä saatettaisiin kuitenkin vaihtaa aivan tavalliseen kahviin.”

Minun teki tiukkaa lukea tämä romaani loppuun, ei siksi, että se olisi ollut kielellisesti tai tyylillisesti heikko – päinvastoin, nautin lähes kaikesta, mistä tässä kuvattiin – paitsi todella pitkäpiimäisistä pohdinnoista suhteen tulevaisuudesta. Romaanissa on myös suuri epätasapaino  kertojan ja tämän rakastetun elämänalojen kuvauksen välillä: Alvarilla on tässä koko ajan töitä, opintoja ja erittäin nousujohteisia urasuunnitelmia, mutta Franka ei paljasta paljoa elämästään pakkomielteisen rakkauden ulkopuolella. Hänellä ei ole eron jälkeen varaa kunnon asuntoon, mutta hänellä on varaa lentää Alvarin perässä maailmalle harva se viikko. Lopulta hän pääsee asumaan miehen kanssa Amsterdamiin, mutta sielläkään hän ei keksi oman mustasukkaisuutensa märehtimisen rinnalla muuta tekemistä kuin tangoharrastuksen. Tangokuvaus tosin pelasti teoksen toisen puoliskon, ja toi Frankan kitkeränsuloiseen kärsimykseen edes ripauksen toivoa.

Romaanin konteksti on vaihtoehtoisen klubikulttuurin ulkopuolella kauttaaltaan urbaanin keskiluokkainen, jopa elitistinen, ja Franka valitsee sosiaalisen nousun Alvarinsa kautta, onhan tämä lupaava Oxfordin intellektuelli. Franka ja hänen aiempi miehensä vaikuttivat tyypillisiltä kulttuurialan pätkätyöläisiltä, eikä Franka itse ainakaan tämän tarinan kehyksissä vaikuta henkilöltä, joka kykenisi täyspäiväiseen työhön, onhan hän täysin omistautunut tunne- ja seksielämälleen.

Kirjassa arvokasta on rehellinen pohdinta siitä, sopiiko vanhemmuus ja polyamoria yhteen. Ja kuten Alvarkin saa tässä kokea, lopulta vain harvat naiset ovat edes teoriassa kiinnostuneita tekemään lapsia miehen kanssa, joka on sitoutuneessa suhteessa toisen kanssa. Polyamoristisiin kuvioihin saattaa päätyä henkilöitä, joilla on jo lapsia, mutta tässä kuvattu insinöörimäinen lapsenteon suunnittelu ja ”kandidaattien” kanssa neuvottelu järjestelyn reunaehdoista tuntui kauttaaltaan kylmältä tavalta hoitaa ihmissuhteita.

Pidin kirjassa musiikista, leffasitaateista, klubielämän kuvauksesta, ja reissuista Oxfordiin, Amsterdamiin ja Espanjaan. Ja voin rehellisesti tunnustaa, että varsinkin viimeisen kolmanneksen aikana luin pariskunnan kondomiaiheisia keskusteluja täysin kursorisesti, koska ne pitkästyttivät minua.

Pieni piru minussa suosittelee juuri tätä teosta äitienpäiväkirjaksi Väli-Suomen taantuvien pikkupitäjien mammoille, tyynynaluskirjaksi. Äitiys ei ole teoksen pääteema, mutta tässä yritetään vielä tulla äidiksi kypsällä iällä ja pohditaan myös omaa kykenevyyttä ”kakkosäitiyteen” viisikymppisenä. Millainen vastaanotto ei-biologista polyamoristisen perheen mummoikäistä äitiä sitten odottaa päiväkodin portilla, neuvolassa, koulun vanhempainvartissa, siitä voisin hyvinkin lukea toisen romaanin – varsinkin siksi, että tiedän, etten itse kykenisi suurenkaan rakkauden vuoksi päätymään tuollaiseen rooliin.

 

Isä terapian tarpeessa

Keith_Stuart_Poikani_Sam_etukansiMinulla on tässä blogissa keskeneräinen Torey Hayden-lukumaratoni, eli yritän selvittää, miksi tämä erityislapsista kirjoittava kirjailija on niin suosittu ja rakastettu. Projekti etenee hirvittävän hitaasti, koska en suuremmin pidä hänen tyylistään. Kirjoja on tullut poimittua kierrätyskoreista, ja ainoa plussa on, että ne ovat alkukielisiä. Toisaalta varsinkin autismin kirjosta kertovat teokset kiinnostavat jollain tasolla aina, ja on Haydenilläkin hyviä näkökulmia lasten kanssa pärjäämiseen, kunhan ei olisi niin siirappinen tai kaavoihinsa kangistunut kirjoittaja.

Brittiläinen Keith Stuart yllättää teoksessaan Poikani Sam (Bazar, 2017) kertomalla perheen tarinan, joka on hajota liitoksistaan 8-vuotiaan Samin autismin takia. Samin äiti Jody on ollut kotona poikansa kanssa tämän lukuisten terapiakäyntiensä kanssa, kun taas isä Alex on takonut rahaa kiinteistövälitysfirmassa. Molemmat ovat korkeasti koulutettuja ja halukkaita edetä urallaan, mutta pojan diagnoosi on jättänyt heidät jumittamaan elämässään paikkoihin, jotka eivät kumpaakaan tyydytä. Asumuseron jälkeen Alex huomaa, että on korkea aika oppia edes alkeellisesti kommunikoimaan poikansa kanssa. Vastaus pattitilanteeseen löytyy Minecraft-pelistä.

Teos sijoittuu Bristolin kaupunkiin, joka käy läpi suuria rakennemuutoksia. Kaupunkia uudelleenrakennetaan nuorten menestyjien ehdoilla, mutta muutokset eivät miellytä kaikkia niitäkään, joille vintage-liikkeet, vegaanipikaruokalat ja elektroniikkamusiikkia soittavat klubit ovat toisia koteja. Alex kaipaa pubeihin, joista saa oliivien sijasta kunnon perunalastuja. Työssään kiinteistövälittäjän sijoitusneuvojana hän on tottunut näkemään nuorten aikuisten epätoivon, kun elämä ei etene edes pienimpään ensiasuntoon. Työssään hän taitaa olla liian empaattinen, mikä ei firman johtoa miellytä. Lopulta Alex jää itsekin työttömäksi, ja huomaa elävänsä sottaista pyjamapäiväelämää menestyvän sinkkukaverinsa nurkassa.

Minusta tässä kirjassa oli sopivasti vähän kaikkea: vanhemmuuden tuskaa, ihmissuhdehömppää, mutta myös yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Alex joutuu myös keskellä parisuhdekriisiään palaamaan lapsuutensa suurimpaan traumaan, joka on osasyy siihen, miksi hänen elämänsä jumittaa paikallaan. Alexin äiti ja sisko ovat herkullisia hahmoja, joilla luultavasti on yhtä vaikeaa pelkästään itsensä kanssa kuin Alexilla autistisen poikansa kanssa. Erityisesti fanitin pikkusisko-Emmaa, joka oli onnistunut viettämään kymmenen vuotta reppureissaamassa, ilmeisesti muulla rahoituksella kuin sossumasseilla.

Ihan kaikkia Minecraft-pelaamiseen liittyviä kohtauksia en jaksanut lukea antaumuksella, mutta tämä johtui vain omasta rajoittuneisuudestani. Pelin maailma kyllä aukesi hyvin tällaisellekin jurakauden fossiilille, eli kuvaus oli elävää.

Luulen, että tämä romaani voisi kiinnostaa sellaisiakin lukijoita, joilla ei ole lapsia tai jotka eivät ole töissä lasten parissa. Stuart osaa kirjoittaa autismista uskottavan kansantajuisesti, eikä kirja pursua turhaa diagnostiikkaa tai terapiakieltä. Ja vaikka  Alex itsekin päätyy terapeutin vastaanotolle, siitä ei tehdä teoksessa suurta numeroa (terapiassa hän tosin käy naapurikaupungissa Bathissa, mikä kertoo leimaantumisen pelosta). Alex onkin koulutukseltaan filosofi, joka ymmärtää ihmisyyden laajasti ja jolle tutkinto ei ole tuonut päivääkään palkkatyötä. Välillä hän on ”kuin kävelevä Sartren essee”, ja pulmatilanteissa hän miettii, mitä Karl Popper nyt tekisi. Olisin ehkä halunnut lukea vähän lisääkin filosofista pohdintaa, mutta kyllä tässä se elämänasenne välittyy hyvin rivienkin välistä.

Ylipäänsä oli nautinnollista lukea arkista kuvausta tavallisesta brittielämästä, joka keskittyi pienempään kaupunkiin kuin Lontooseen ja joka ei ollut dekkari/trilleri. Sam-pojan kanssa elämisestä tehtiin tässä varsin tavallinen ongelma, johtuen siitä, kuinka valtavan yleisiä erilaisten autismin kirjon diagnoosit ovat nykyaikoina ja kuinka vaikeaa ”lievempien” tapausten on saada sellaista apua, jota he tarvitsisivat. Minusta Samin arkinen touhu oli aivan tarpeeksi kuormittavaa erityiskoulupaikkaa varten, mutta enpä ole alan spesialisti enkä osaa koodata kuormittavuusvaatimuksia.

HELMET-haasteessa kirja sopii mainiosti kohtaan 44: ”Kirja liittyy johonkin peliin.”

Dekkarissa mantereet sekaisin

IMG_1841Sain ystävältä lahjaksi Peter Robinsonin dekkarin – kirjailijan, joka kuuluu hänen suosikkeihinsa. Itse en ole kirjailijasta kuullutkaan, koska en lue paljon dekkareita englanniksi (älkää kysykö, miksi), enkä englantia puhuvissa maissa asuessani lukenut lainkaan dekkareita. Dekkarit olivat ulkona elämästäni 15-35 vuoden aikahaarukassa lähes kokonaan, joten dekkarisivistyksessäni on monia kurottavia aukkoja.

Teos Wednesday’s Child (Harper, 1992) on aitoa ysärinostalgiaa, jonka kannen perusteella oletin sijoittuvan Yhdysvaltoihin. Teksti aiheutti alkumetreillä suurta hämäännystä, sillä runsaista brittinimistä huolimatta kieli ja ilmaisu tuntuivat läpeensä amerikkalaiselta. Pian kuitenkin selvisi, että teoksen keskeinen tapahtumapaikka on Eastvalen lähiö jossain Yorkshiren nummilla, ilmeisen lähellä Bradfordia ja Leedsiä. Pohjoisen identiteetti on kirjan poliiseille merkittävä, eivätkä he voi matkustaa etelään ilman närästyslääkkeitä, koska etelän fish and chips-annokset ovat liian vähärasvaisia.

Teoksen avainhenkilö, Alan Banks, on joviaali tiimipelaaja ja peruskyttä, jolla ei ainakaan tässä teoksessa ole keskeistä elämänkriisiä käynnissä. Juoni keskittyy lähes kokonaan kahteen rikokseen, joista toinen on pedofiliaepäilys. 7-vuotias Gemma haetaan kotoa kahden sosiaalityöntekijäksi naamioituneen henkilön toimesta, ja koska Gemman äiti on hieman yksinkertainen ja potee syyllisyyttä tyttärensä huonosta hoidosta, hän suostuu ”tarkastukseen”, joka kestäisi muutaman päivän – lapsi palaisi tuntemattomasta paikasta, jos asiat olisivat kunnossa.

En paljasta juonesta enempää, mutta jäin miettimään teoksen yhteiskunnallista ulottuvuutta. Gemman äiti Brenda on lukutaidoton oikeuksistaan, ja vaikka hän seurustelee pikkurikollisen Lesin kanssa, hän on totaalisen kuuliainen auktoriteeteille. Jos joku ilmaantuu hänen ovelleen puku päällä, se merkitsee automaattisesti tottelemista. Lastensuojelun kuvioiden on täytynyt muuttua paljon niin Britanniassa kuin Suomessakin sitten 1990-luvun alun, mutta jäin pohtimaan, olisiko tämäntyyppinen ”kiireellinen sijoitus” helppo toteuttaa tänä päivänäkin.

Teos ei ollut intomielinen kommentaari lastensuojelusta, eikä sosiaalitukia nauttivien perheiden elinoloista. Olen lukenut monia vahvemmin yhteiskunnallisia dekkareita, joissa sosiaalityö ja lastensuojelu ovat olleet keskiössä. Ehkä tässä keskityttiin kysymykseen, kuinka helppoa pientä ihmistä on jymäyttää, varsinkin, jos on tietoinen, että tämä potee syyllisyyttä jostain asiasta. Tämä lienee universaali kysymys, joka pätee kaikissa kulttuureissa. Pedofiliateema oli toki ahdistava ja järeä, mutta sillä ei mässäilty liikaa.

Teoksessa päädyttiin erinäisten solmujen kautta myös Etelä-Afrikkaan ja Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueelle, jossa epäiltiin olevan myös paikkoja lapsiprostituutiolle. Itse en muista tällaisista epäilyistä tai keskusteluista mitään noilta ajoilta, olen ollut kiinnostunut aivan muista kysymyksistä. Lyhyt kuvaus Bradfordin oloista taas nauratti erityisesti, koska eräs informanttiperhe ei saanut poliisien vierailua varten ostettua lähikaupasta edes tavallisia custard cream-keksejä samosoiden ylitarjonnan vuoksi. Samosathan eivät lainkaan sovi teen kanssa?

Tässä teoksessa kuvataan kokonaan valkoista, työväenluokkaista todellisuutta, mutta oletan sarjan myöhemmissä osissa olevan enemmän etnistä variaatiota. Teoksia on jo olemassa 24, ja uusin, The Fool on the Hill, julkaistaan ensi vuonna. Näistä 8 on suomennettu Blue Moon-kustantamon kautta, ja tämä kulttuuriteko on saanut ylistystä Suomen dekkariseuralta. Eli ilmeisesti Robinson on Suomessakin tunnettu, ainakin niiden parissa, jotka ovat aktiivisia dekkariskenessä

Robinson siis on Yorkshiressä syntynyt britti, joka on nuorena aikuisena siirtynyt opiskelemaan Torontoon ja jäänyt sille tielleen. Hän jopa opettaa rikoskirjallisuuden kirjoittamista Toronton yliopistossa osa-aikaisesti. Minun ”Lost in translation”- fiilikset tätä teosta lukiessa eivät johtuneet siitä, että epäilin kirjailijaa kulttuurisesta epäautenttisuudesta, vaan pikemminkin sen markkinoinnista ja kirjoitustyylistä. Teksti on vahvasti dialogipainotteista ja siinä korostuu paikallinen puheenparsi, mutta silti bongasin varsinkin tilanteiden kuvauksista joitain ”amerikanismeja”, mitkä selittyvät ei pelkästään kirjailijan asuinpaikalla, vaan myös halulla lähestyä kahden mantereen kirjamarkkinoita. Ymmärtääkseni teokset ovat olleet suosittuja niin Kanadassa kuin Yhdysvalloissakin. Briteissä teoksista on tehty tv-sarjaa vuosikausia.

Kirjassa vahvinta oli vahva paikallinen tunnelma ja lämminhenkisyys. Jotkut asiat edellämainitun sekaannuksen lisäksi ärsyttivät, kuten se, että aivan loppumetreillä esiteltiin vielä uusia henkilöitä. Teos vaati useamman lukukerran ja jatkuvaa muistin virkistämistä, mutta tämä saattoi myös johtua siitä, että luin kirjaa kuumeessa ja flunssassa.

Minulla ei, ylläri ylläri, ole brittiläistä lempidekkaristia, enkä oikein edes muista, keiden tuotantoa olen lukenut Agatha Christien, Ruth Rendellin ja tämän tyyppisten ”usual suspectsien” lisäksi. Brittikirjoissa suuri kiinnostukseni on kohdistunut viimeaikaisiin psykologisiin trillereihin, joissa päänsisäinen kauhu merkitsee enemmän kuin rikosten ratkaisu. Robinson vaikuttaa kyllä lupaavalta suosikkikandidaatilta, ehkä juuri siksi, että teoksessa jokunen asia nyppi eikä lopputulos ollut täydellinen silmilleni.

Peter Robinson vaikuttaa klassiselta perusdekkaristilta, jonka paikallinen ote vertautuu monen suomalaisen konkarin tuotantoon. Paikallishistoriaa esiteltiin tässä kohtuullisesti, mutta se ei ehkä mennyt aivan samanlaiseen himmailuun kuin esimerkiksi Seppo Jokisella tai Markku Ropposella. Alan Banks ei myöskään henkilönä vienyt aivan yhtä suurta tilaa kuin Koskinen tai Kuhala. Täytyy tsekata, kehittyykö sarja näitä päiviä kohti ajan hengen mukaan hedonistisempaan ja individualistisempaan suuntaan.

 

 

Lauran likainen mehuhetki

lintutarha03585-202x300Tämän blogitekstini otsikko on jokseenkin karu, mutta antanette anteeksi. Luin eilen jonkunlaisessa mielenhäiriössä putkeen puolitoista romaania, joista toinen oli Satu Lepistön Lintutarha (Gummerus, 2017). Tämän tamperelaisen kirjoittajakollegan tuotantoon olen saanut tutustua monissa runoilloissa, ja odotin innolla hänen esikoisromaaniinsa tutustumista.

Eikä se pettänyt, mutta hämmensi. Teoksessa Lolita muuttaa Tampereelle, vuosi on lamanjälkeinen 1998, jolloin lähiöiden tyhjiöön alkaa taas nousta uusia omakotikartanoita. Lolita eli 14-vuotias Laura asuu ukrainalaisen taiteilijaäitinsä Marian kanssa keskustan jugendtalossa, ja huolimatta äidin kohtuullisesta menestyksestä taidemaalarina kaksikon arki on kovin epävakaata. Isä pitää lintutarhaa pitkän ajomatkan päässä maalla, mutta keskusteluyhteys isän ja tyttären välillä on ollut monta vuotta poikki. Äidin itsemurhan jälkeen Laura lähetetään takaisin isänsä luo, ankeisiin ja likaisiin oloihin, jotka tekoammatillinen lastensuojelun ammattilainen Eijaliisa siunaa, jotta pääsisi eroon kuormittavasta tapauksesta. Out of sight, out of mind – ja erityisesti kipattuna toisen kunnan vastuulle käden käänteessä.

Teos kertoo nelikymppisen elämäänsä kyllästyneen poliisin, Anssi Ilmari Heinon, haksahduksesta Lauraan, joka alkaa suruviestin viemisreissulla. Heinon pakkomielle nuoreen tyttöön on teoksen raskain osa, sillä nuorella tytöllä ei kriisissään ole aluksi mitään kiinnostusta poliisiin. Tosin tyttö isänsä likaisessa talossa rukoilee, että joku tulisi kuolleen äidin siunaamana pelastamaan häntä pahasta.

Pedofilia ja itsemurha samassa teoksessa on tuhti paketti, joka vaatii lukijalta henkisesti jättiläisen voimia. Kielellisesti teksti on paikoitellen jopa eteerisen kaunista, ja pidin myös siitä, että henkilöillä oli hyvin pohjustettu historia. Myös Ukraina-ulottuvuus toimii, vaikka teos ei mikään suuri monikulttuurisuussaaga olekaan. Anssi Heino näkee ahdistuksensa keskellä lähimetsissä Prijpetin, ydinlaskeumakaupungin, johon eläimet palaavat uskollisina huolimatta hävityksestä. Vasta myöhemmin hän saa kuulla, että Lauran äiti on Ukrainasta.

Teoksessa on paljon musiikkia, varsinkin Suomi-rockia Anssin kultaisesta nuoruudesta, mutta valitettavasti Tuomari Nurmio ja Kauko Röyhkä eivät saaneet tunnelmaan lisää valoa.

Moraalis-eettiseen pohdintaan teinitytön ja setämiehen suhteesta teos ei mielestäni kutsu. Kokeiltuaan seksuaalista valtaansa ylikypsään aikamieheen Laura kokee olonsa likaiseksi. Poliisi-Anssi on taas seksuaalisuutensa kanssa muutenkin hukassa kuin suhteessa Lauraan, ja hänen keski-iän kynnyksellä puhjennut saalistusviettinsä on tragikoominen.

Minä jätin kirjan kesken puolessa välissä ja selailin lopun, koska sieluni ei sietänyt poliisi-Anssia, jota välillä kutsuttiin suku- , välillä etunimellä. Muissa arvioissa arveltiin, että hänen persoonansa kautta kuvataan vakavaa dissosiaatiohäiriötä – mikä selittää tekstin hajanaisuuden ja vaikeaselkoisuuden. Itse lähdin lukemaan tätä dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja ehkä psykologisen trillerin piirteitä teoksesta löytyy eniten, vaikka juoni paljastuu jo takakannesta. Tässä on kaksi epäuskottavaa kertojaa, kaksi poikkeavaa versiota samoista tapahtumista – taitavasti kehitelty tarina, josta ei varmasti romaanitaiteen näkökulmasta mitään puutu. Minut teksti uuvutti ahdistavuudellaan,  ja verrattuna vaikka tätä ennen lukemaani Juha Hurmeen teokseen, Hullu oli mielenterveyspäivänä ”kevyttä keittoa”.

Kirja sopii niille, jotka etsivät kaunokirjallisuudesta äärikokemuksia, ja jotka eivät karta ihmismielen synkimpiä kammioita. Se voi myös toimia hyvänä peilinä dekkareiden ja trillereiden suurkuluttajille, sillä esimerkiksi poliisin työ näyttäytyy tässä varsin eriskummallisena.

Voiko chicklit olla poliittisesti tiedostavaa?

IMG_1703Eräässä kirjallisuutta käsittelevässä facebook-ryhmässä keskusteltiin taas hömpän määrittelystä. Siellä mietittiin, onko sana ”hömppä” ylipäänsä naisten luomaa kirjallisuutta sortava käsite ja sitä motivaatiota, jolla naiset vähättelevät lukukokemuksiaan.

Varmasti ns. miesviihteen puolellakin on helppolukuista, harmitonta lukumateriaalia. Olen kokenut sotakirjat hieman järeämpinä kaunokirjallisesti kuin eräkirjat, vaikka niissä ei tehtäisikään syvällisiä poliittisia analyyseja. Viime kesänä uteliaisuuteni sotakirjallisuuteen meni jo niin pitkälle, että olin yön synkkänä tuntina ladannut koneelleni Reino Lehväslaihoa. Aikaa ei kuitenkaan riittänyt tämän mysteerion avaamiseen.

Olen itse kirjoittajana kiinnostunut mahdollisuuksista yhdistää huvi ja hyöty, viihde ja painavampi yhteiskunnallinen asia. Jos chicklit noin yleensä yhdistetään shoppailuun, seksiin ja urbaaniin kulutuskulttuuriin, entä sitten, jos henkilöt ovat kykenemättömiä pääsemään tähän valtavirtaan mukaan? Usein chicklit-teokset myös kertovat tarinoita satumaisesta elämänmuutoksesta. Entä, jos ketjupolttava, työtön yh-äiti ei innostukaan opiskelusta tai yrittäjyydestä, vaan jatkaa päämäärätöntä haahuiluaan? Saako chicklit:issä haistattaa paskat yhteiskunnan normeille, ja jopa itse haista pahalta? Vai mennäänkö silloin epäilyttävän taiteen puolelle?

Ihastuin aikanani Jojo Moyesin teokseen Kerro minulle jotain hyvää siksi, että siinä avustaja rakastui vaikeasti vammaiseen asiakkaaseen, jonka kanssa hän ei voisi koskaan harrastaa seksiä. Eilen aloitin häneltä toisen teoksen Parillisia, parittomia (Gummerus, 2017), jossa yksinhuoltajaäiti yrittää keksiä keinon saada matemaattisesti lahjakkaan tyttärensä eliittikouluun – melkein ilmaiselle stipendille, johon siihenkään perheellä ei ole varaa, koska jo 500 punnan rekisteröimismaksu on  liian kallis. Koska itse kirjoitan vastaavasta ääriköyhälästä käsin, koen tämän tyyppisen viihteen todella sydäntä lämmittäväksi, mutta myös toimintaan kannustavaksi.

Itse köyhyys ei vielä ole kovin jännittävä kaunokirjallisuuden aihe. Eikä köyhyydestä nouseminenkaan. Nämä ovat materiaalisia kysymyksiä, joihin voi tulla muutos, ja muutos voi tulla myös, vaikka henkilö itse ei ponnistelisi kovasti asemansa parantamiseksi.  Minua kiinnostavat rikkaat syrjäytyneet, sillä olen kuullut, että heitäkin on. Kiinnostaa myös, mitä tapahtuu, jos huippumalli joutuu happoiskun kohteeksi tai jos tyylitajuton siiderivalas tulee valituksi firman PR-tehtäviin viidensadan hakijan joukosta.

Kaipaan aikaan, jolloin rumilla, lihavilla, homssuisilla ja sosiaalisesti kömpelöillä oli oikeus tienata elantonsa ja elää oman näköistään elämää. Noina aikoina kielenkäyttö normista poikkeavista oli törkeämpää kuin nykyään, mutta silloin heitäkin tarvittiin. Nykyään on hyvin vähän töitä, joihin voi päästä pelkällä osaamisella tai koulutuksella. ”Hyvät tyypit” vievät työt, koska he ovat valmiita panemaan kaiken aikansa ja energiansa itsensä parantamiseen.

Jojo Moyesin täytyy olla ellei superrikas, niin ainakin syvästi vakavarainen kirjailija. Häntä luetaan, koska hän kirjoittaa tavallisista ihmisistä heidän omalla kielellään. Tässä arkirealismissa on kuitenkin joku ”twisti”, joka saa minutkin ylös sohvaltani tarkkailemaan kanssaihmisiäni. Koen Moyesin teosten aktivoivan ihmisiä tekemään kurjalle tilanteelleen jotain – ei unelmoimaan mahdottomista, vaan selviytymään päivästään.

Jos saan koskaan esikoisromaanini julkaistua, aion kiittää Moyesia jälkisanoissa. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani mieleeni juolahti viime lauantaina kuulemani lause, joka voisi olla seuraavan tuotokseni alku:

”Voitaisko me ajatella, että jossain olisi sinkkuilta muillekin kuin näille, joita mielenterveyden ongelmat haastaa? Siis meille, jotka etsimme normaalia, työssä käyvää kumppania. ”

Synnytysosastolta saattohoitoon

kansi_jokahetkiolemmeyhaelossa_FINAL.inddAutofiktio. Omaelämäkerrallista proosaa, jossa kirjailijalla on mahdollisuutta ottaa taiteellisia vapauksia, tai keskittyä hyvin rajoitettuun episodiin elämässä, mikä ei vastaa kysymykseen ”kuinka minusta tuli minä.” Kiinnostava ja lupaava genre, jota monet harjoittavat varmasti tietämättään, varsinkin aloittelevat kirjailijat.

Ruotsalainen kirjailija Tom Malmquist kirjoitttaa teoksessaan Joka hetki olemme yhä elossa (S&S, 2017, suom. Outi Menna) sydänverellä ja kaikki aistit auki elämänsä rakkaudesta, joka päättyi esikoisen dramaattiseen syntymään. Tomin avovaimo Karin sairastuu oletettuun influenssaan raskausviikolla 33, ja huolestunut isä kuljettaa hänet sairaalaan kaiken varalta. Pari on käynyt samalla viikolla neuvolassa ja äidin veriarvoissa ei näkynyt mitään hälyttävää. Yhtäkkiä odottava äiti kuskataan aluesairaalasta Karoliinisen sairaalan teho-osastolle, ja synnytykselle asetetaan aikaraja seuraavaksi päiväksi. Äiti ehtii antaa tyttärelleen nimen Livia viimeisillä voimillaan, mutta keisarinleikkauksen jälkeen hän ei enää ole tajuissaan. Kyse on akuutista leukemiasta, joka tuhoaa Karinin elimistön muutamassa päivässä.

Malmquist ei säästä lukijaansa epikriisien tarkoilta vaiheilta, ja pohjimmiltaan teos on enemmän dokumentti surutyön pohjattomuudesta kuin uuden elämän onnesta. Lyhyen ajan päästä vaimon kuolemasta häneltä kuolee myös isä, joka on jo sairastanut syöpää vuosikymmenen ajan. Livia-vauva kasvaa isän ja mummojen hellässä huomassa, mutta Tom saa vaikeassa elämäntilanteessa pelätä myös huostaanottoa. Viranomaiset ovat isän ja tyttären kimpussa siksikin, koska avoliitossa syntyneen lapsen rekisteröinti äidin kuoleman jälkeen on tuskaisen jäykkää ja hidasta. Perheen sosiaalityöntekijän mukaan tämä ei ole pitkän uransa aikana törmännyt juridisesti yhtä vaikeaan tapaukseen. Lisäksi Tomilla on huoli omasta psyykkisestä jaksamisestaan, ja välillä aito halu päästä osastolle lepäämään.

Malmquistin tyyli on intensiivistä ja seikkaperäistä, kappaleet hengästyttävän pitkiä, ja ylipäänsä teksti heijastaa hienosti poikkeustilassa elävän ihmisen tapaa havainnoida maailmaa. Tom ottaa valokuvia Karinin työpöydän alle jääneistä kahvitahroista, ja muistelee tämän vaatteiden lämpimiä sävyjä. Neilikanpunaisesta tulee karininpunainen, mutta kihlajaispäivän neilikat päätyvät roskikseen morsiamen ollessa silloinkin tiukkakurisella sairaalan osastolla.

Tyylissä on jotain samaa Karl Ove Knausgårdin kanssa, vaikka kertojana ”Knasu” on itsekeskeisempi ja rehvakkaampi. Minulla on edelleen kesken lupaavanoloinen Kevät, jossa mieskertoja sinnittelee suurperheensä kanssa vaimon ollessa mielisairaalassa. Kevääseen mahtuu enemmän filosofisia pohdintoja, kun taas tässä eletään hyvin pientä arkea, johtuen siitä, että kertoja on akuutisti joutunut kohtaamaan kuoleman lopullisuuden ja omien voimiensa rajallisuuden.

Teos ei tunnu pelkältä terapiatekstiltä, vaan sielunhoidolliselta matkaoppaalta. Se taatusti tuo lohtua myös agnostikoille tai ateisteille, ja on hyvä ajankohtaiskatsaus tavallisen kansan henkisyydestä maassa, jossa kirkolla ei enää ole vahvaa otetta jäsenistään. Suosittelen teosta varsinkin kaikille tuleville kohtaamistyön ammattilaisille, sillä teos antaa vihiä siitä, millaisista asioista meidän tulee huolehtia silloin, kun lähimmäisen elämässä on kaikki palikat sekaisin.