King Lear itkuhälyttimien maassa

toivoa sopiiTeos: Edward St. Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V. (Otava, 2018)

Käännös: Markku Päkkilä

Mistä sain: E-kirjastosta

Yksi viime kevään kirjallisista yllättäjistä oli Edward St. Aubynin kulttiteosten suomennos Loistava menneisyys. Onneksi kirjasarjan osien julkaisussa on tauko välissä, sillä viiden osan lukeminen putkeen olisi ollut liian raskasta. Voin tosin kuvitella, että joku päätyy niinkin tekemään, sillä sarja on hyvin koukuttava. Otava on päätynyt julkaisemaan nämä viisi teosta kahdessa volyymissa. Muistuttaisin kuitenkin, että kyseessä on viisi erillistä teosta, joissa kaikissa on eri fokus ja problematiikka.

Varmasti moni muukin kuin minä jäi keväällä sydän sykkyrällä huolehtimaan, kuinka Patrick Melroselle käy. Insestin ja huumeriippuvuuden kuvaus oli sarjan alkuosissa tyrmäävää. Loppuosissa hypätään nuoruudesta keski-ikään, ja aikaan, jolloin Patrick on perheellinen ja käy jopa välillä töissä juristina. Huumeista hän on päässyt vieroittumaan, mutta alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö on edelleen reipasta. Melrosen perheen itkuhälyttimien maassa lipitellään huolettomasti viiniä St. Tropezin uima-altailla, tosin rouva juo huomattavasti maltillisemmin kuin herra ja on aina ajokunnossa.

Sarjan nelososa keskittyy perheen lomiin Ranskassa, siinä samassa perintöhuvilassa, jossa Patrick sai kokea lapsena kauhua isänsä toimesta. Patrickin äiti on välivuosina pitänyt huvilalla new age-retriittiä, ja sen omistus on siirtynyt mystiselle Transpersoonallisuussäätiölle, jonka irlantilainen johtaja Seamus on lajikypsä huijari. Säätiön sopimukseen kuuluu, että Patrick saa perheineen lomailla huvilassa joka elokuun, mutta äidin kunnon heiketessä sopimusta aletaan tulkita kyseenalaisella tavalla. Äiti on muuttanut asumaan paikalliseen palvelutaloon, eikä enää pysty vaikuttamaan säätiön talouteen.

Seamus pyrkii vaikuttamaan myös Patrickin lähipiirin muihin naisiin, ja hän melkein hurmaa tämän anopilta jalat alta. Patrick tutkiskelee new age-hoitojen maailmaa riemastuttavalla ironialla, johon liittyy myös uskonnollista ja elämänfilosofista pohdintaa. Hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan äidin maailmanpelastusinto kohdistui vielä oikeasti hätää kärsiviin, kuten Napolin katulapsiin, mutta vanhuudessa hyväntekeväisyyden kohde on vaihtunut entisiin elämiin, chakroihin ja kelttiläisiin voimaeläimiin.

Patrickin lapset Robert ja Thomas perivät isänsä terävän kielen, ja laukovat pikkuvanhoja viisauksiaan vieraiden aikuisten ihastukseksi ja kauhuksi. Miehen suhde lapsiinsa on lämmin, ja hän onnistuu isyydessä satunnaisista juoppoputkistaan huolimatta. Thomasin synnyttyä avioliitto Maryn kanssa ei kuitenkaan enää muistuta parisuhdetta, vaan pariskunta tuntuu elävän kokonaan lastensa kautta, käyttäen heitä molemminpuolisina viestinviejinä.

Kirjassa matkaillaan myös Patrickin sukulaisten luona Yhdysvalloissa, ja matkakuvaus on kriittisempää ja monisyisempää kuin aiemmissa osissa. Sukuhistoriaosuus vaatii suurinta keskittymistä, kun taas teokset muuten ovat jouhevaa luettavaa ja kiinni tässä päivässä. Perheen arkea Lontoossa kuvataan vähiten, mutta rivien välistä lukija voi päätellä, että se on stressaavampaa, köyhempää ja ankeampaa kuin vuosittaiset lomat Etelä-Ranskaan – paratiisiin, jonka perhe menettää.

Viidennessä osassa Patrickin äiti kuolee ja se keskittyy lähes kokonaan hautajaisten dramaturgiaan. Mielenterveyspohdinnat ovat siinä keskiössä, sillä ennen hautajaisia mies on ollut alkoholismin katkohoidossa mielisairaalan osastolla. Terapiaryhmän hahmot kummittelevat edelleen Patrickin mielessä, ja eräs sairaalan potilas päätyy yllätysvieraaksi hautajaisiin. Teoksessa pohditaan myös eutanasian oikeutusta, ja hoitotahdon toteutumista siinä tilanteessa, kun potilaan kognitiivinen taso on hyvin häilyvä.

Sarjan viimeiset osat ovat tasavahvoja ja loogisessa suhteessa toisiinsa.  Aateliselle elämäntavalle piikittely on näissä osissa vähäisempää kuin alkuosissa, sillä etuoikeuksista luopuminen on viety jo miltei loppuun saakka. Amerikassa asuva Nancy-täti itkeskelee nettihuutokauppojen kuvastojen äärellä bongatessaan siellä sukunsa aarteita Napoleonin ajoilta, mutta Patrickilla itsellään tausta näkyy enää puhetavassa ja tietynlaisessa joutilaisuuden palvonnassa. St. Tropezin rikkaidenrannalla Patrick ja Mary ovat niitä kummajaisia, jotka hoitavat lapsensa ihan itse, eikä heillä edes ole palkattua kokkia.

Uskon, että monet lukijat innostuvat näistä loppuosista enemmän kuin kolmesta ensimmäisestä, koska niissä Patrick pyrkii elämään niin tavallista perhearkea kuin mahdollista niillä eväillä, joita hänelle on annettu vuosien terapian ja muiden korjaavien liikkeiden kautta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sarja kuuluisi lukea kokonaisuudessaan, jotta loppuosan nyanssit tulisivat kunnolla esiin. Sarjasta on myös tekeillä TV-sarja, jonka näkemistä jo odotan, sillä kirjoissa on myös eri vuosikymmeniin liittyvää vahvaa visuaalista antia.

Mainokset

Spåran veljesten jäljillä

Sandström Äiti marraskuuTeos: Peter Sandström: Äiti marraskuu (S&S, 2018)
Käännös: Outi Menna
Mistä sain: E-kirjastosta

Turusta Uuteenkaarlepyyhyn kestää kuusi tuntia autolla, ja julkisilla kulkuvälineillä pienen ikuisuuden. Uusikaarlepyyssä syntynyt, Turusssa vaikuttava Peter Sandström kirjoittaa tästä henkisestä välimatkasta teoksessaan Äiti marraskuu, joka ehkä enemmän identifioituu autofiktioksi kuin romaaniksi. Olen myös lukenut miehen aiemman romaanin , mutta en saanut siitä aikaan blogitekstiä.

Äiti marraskuussa on kahdeksan pohdintaa tai tutkielmaa kertojan elämän avainhenkilöistä. Pohdintoja on enemmän naisista kuin miehistä, mutta miehistä mukaan pääsevät hänen isänsä, poikansa ja kotikylän legendaarinen bassonsoittaja Markku Spåra. Spåran Markku on henkilö, joka kutsuu kirjailijan puhumaan sotaveteraanien juhlaan, vaikka ei ole itse elänyt sodan aikaan. Hän on ikääntynyt playboy, joka viihtyy enemmän tanssiyhtyeensä treenikämpällä kuin kotonaan, käyttää myskinhajuisia partavesiä ja kerää kirjahyllyynsä turistirihkamaa Espanjan lomakohteista.

Markku Spåra on ehkä sukua Mårten Spåralle, miehelle joka on ikuistettu Ernst V. Knapen talonpoikaistarinoissa. Talonpoikaisuuden jäljillä ollaan myös tässä teoksessa, jossa harvat enää viljelevät maata, mutta silti jatkavat maalaisia perinteitään. Kertojan isä käy Ruotsissa saakka opiskelemassa puutarhurin ammattiin, mutta on kunnon maalaismiehen lailla kiintynyt työkaluihinsa, eritoten kirveisiin. Isä ei viihdy kirkoissa, mutta rukoilee salaa liiterissä. Ainoan pojan lähdön hetket ovat aina levottomia ja vaikeita, ja kaupunkiin poika roudaa mitä kummempia esineitä, kuten silkkipaperiin käärityn kirveen.

Kertoja-Peter on viisikymppinen entinen tutkija, joka joutuu hyvästelemään työhuoneen, jossa on pitänyt majaa kaksikymmentäviisi vuotta. Hän on antabuskuurilla, ja viettää enemmän aikaa kotiseudullaan kuin ennen. Kotipuolessa asuvat edelleen hänen boheemi, kissoja keräilevä siskonsa ja äiti, joka ei myöskään ole tavallisin tallaaja. Äiti on muun muassa kerran pelastanut kiertävän sirkuksen kamelin tukehtumasta pesäpalloon – tarina, joka oli tässä erikoisessa, lyyrisessä kudelmassa ehdoton suosikkini. Vastaavasti äiti roudaa Turun reissulle oman keittolevyn, ja kokkailee pojalleen perinneherkkujaan hotellihuoneessa.

Alkuperäisteos on ilmeisesti kirjoitettu osin murteella, ja näin myös sen suomennoksessa puhutaan vahvaa Keski-Pohjanmaan murretta. Outi Mennan käännöstä oli ilo lukea myös tästä näkökulmasta. Olen itse tänä vuonna saanut tutustua Pohjanmaan rannikon ruotsin variantteihin, jotka eivät ole helpoimmasta päästä ymmärtää. Siksi olen iloinen, että sain kirjan käsiini suomeksi enkä ruotsiksi.

Teoksessa on löydetty hyvä balanssi melankolian ja huumorin välillä. Kiinnostavin rakkaudenosoitus, jonka olen lukenut pitkään aikaan, löytyi kappaleesta ”Kello”, jossa kuvataan kertojan ja Blomgrenin pitkää parisuhdetta. Etäännyttäminen ja outouttaminen sujuvat Sandströmiltä esimerkillisesti, sillä minun kesti kauan tajuta, että tekstissä todella kuvataan parisuhdetta. Siinä hän muistelee nuoruuden kesää, jolloin hän vetäytyi tulevan vaimonsa kanssa suvun mökille ja elätti itseään paikallislehden toimittajana. Hän saa pakkomielteen hankkia vaimolleen lahjaksi uuden kellon, koska tämä kadotti edellisen, isältään saaman rippilahjan tuona rakkauden kesänä ja melkein hautautui metsään sitä etsiessään.

Esinellä on suuri merkitys tässä teoksilla, varsinkin pikku lahjoilla, joita sukulaiset hankkivat toisilleen rakkauden osoituksina. Puhumattomuus on myös tavallista rantaruotsalaisissa piireissä, eikä näissä maalaisissa ja työväenluokkaisissa piireissä arki ole iloluontoista Sjung och le-meininkiä, eikä ikuisia rapujuhlia. Hautajaiskuvat ovat synkkiä, ja kertojan äidin umpimielisyyttä selittää myös se, että hän on menettänyt kaksosveljensä nuorena kulkutaudille. Äiti tuntuu puhuvan sujuvammin pihapiirin variksille kuin lapsilleen, ja matkoille lähtö on vaikeaa, koska silloin varikset jäävät päiväkausiksi ilman perunankuoriaan.

Keski-ikään liittyvät pohdinnat eivät minua tässä teoksessa suuresti valaisseet, mutta pidin paljon sen lempeistä tunnelmista, sukututkimuksellisista juonista ja tunneilmaisusta. Maaseudun ja kaupungin vuoropuhelu oli osuvaa, ja myös Turun pornokaupoilla ja bussiaseman pelikoneilla on suuri rooli kerronnassa. Sandström on vahvasti bussiasemalla notkuvien elämäntapaintiaanien puolella, tietoisena siitä, että häntä itseäänkin välillä luullaan kodittomaksi pummiksi. Hänellä on koti Port Arthurin puutaloalueella, mutta välillä hän tutkii maailmaa kodin lämmöstä osattomaksi jääneen kulkurin silmin.

Tämä teos tuntui olevan vahvasti pienten ihmisten, kouluja vähän käyneiden, työläisten, kadunmiesten, notkujien ja hengaajien puolella, ja rivien välistä loistaa kiireettömyys. Ajallisesti siinä matkataan jopa kansalaissodan aikoihin ja 1920-luvulle, jolloin Sandströmin vanhemmat syntyivät. Kertojan isän vanhat kirjakokoelmat olivat loisteliaita, ja niiden kautta pystyi sukeltamaan toista maailmansotaa edeltävien maalaisten itseoppineiden älykköjen maailmoihin. Uskon, että kirja lämmittää varsinkin folkloren, antikvariaattien ja perinteisten huoltoasemien ystäviä.

Treffeillä poliklinikan kernisohvalla

itkonen ihmettäTeos: Juha Itkonen: Ihmettä kaikki (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Juha Itkosen uusin romaani Ihmettä kaikki saapuu luokseni noin kuukauden sen julkaisun jälkeen, ja teos on tällä välillä myynyt jo niin paljon, että siitä on otettu toinen painos. Kirjan julkaisusta on uutisoitu enemmän iltapäivä- ja naistenlehdissä kuin muissa medioissa, ja olen ollut tästä mediatapahtumasta auvoisen tietämätön. Myöskään en tiennyt, että Itkonen on tuoreehko kaksosten isä. Kirja on myös hyväntekeväisyystempaus, eli sen tuotto menee lyhentymättömänä HUS:in vastasyntyneiden teholle.

Kirjan lukeneena en ihmettele, miksi.

Teosta on vaikea arvioida, sillä vaikka luin sen sujuvasti koko empatiavarastoni tyhjentäen ja kyynelehtien, en siltikään lämmennyt sen perusasetelmalle. Kirja oli koskettava ja aihepiiriltään järeä, ja pidin siinä varsinkin uskonnollisista ja moraalisista pohdinnoista. Kielellisesti teos on laadukas, onhan se monesti palkitun ammattikirjailijan jälkeä.

Teos on vahvaa autofiktiota, vaikka sen päähenkilöiden nimet on muutettu. Se kertoo kirjailijamiehestä, joka toivoo vaimonsa kanssa neljänkympin kynnyksellä iltatähteä. Pariskunta kokee kolmannen raskauden aikana jotain hirvittävän raskasta, eli he päätyvät keskeyttämään raskauden lapsen oletetun vamman vuoksi. Pian tämän jälkeen vaimo tulee uudelleen raskaaksi, ja ultrassa näkyy tuplaonni. Lapset syntyvät keskosina, mutta heidän tilassaan ei ole hengenvaaraa.

Tarina on tavallisen epätavallinen; kertomus keskeytetystä raskaudesta on riipivää luettavaa, kun taas kaksosten odotuksen tarina ei ole niinkään epätavallista näinä päivinä. Kirjan perhe on hyvin toimeentuleva, ja sitoutunut kunnon perhearvoihin. Lapsia viedään musiikkikouluun tunnollisesti, ja terveellisiä aterioita kokataan Jamie Oliverin reseptien mukaan. Vaikean päätöksen jälkeen nelihenkisellä perheellä on varaa lähteä Uuteen-Seelantiin kokonaiseksi kuukaudeksi, säästämättä matkaa varten vuosikausia. Tässä siis puhutaan erittäin varakkaista luovan alan ammattilaisista, sillä suomalaisen keskivertokirjailijan vuosiansiot ovat 11 000 euroa.

Samaan aikaan lehdissä kerrotaan lapsiperheköyhyyden kroonistumisesta ja siitä, kuinka lastenteko ei nuoria aikuisia houkuttele – miksiköhän? Toki meillä edelleen on toimiva julkinen terveydenhuolto, joka takaa pikkukeskosten hoidon myös vähävaraisille perheille, mutta millaista on lisääntymisen yrittäminen silloin, kun ei ole varaa ajella taksilla päivystyspoliin keskellä yötä? Tai ei ole varaa edes raskaustesteihin? Millaista on kokea myöhäinen abortti tilanteessa, jossa on muitakin huolia?

Olisin arvostanut tätä kirjaa enemmän, jos se olisi ollut hieman enemmän fiktionaalinen – teema on hyvä ja tärkeä, mutta päähenkilöiden keskiluokkainen omahyväisyys nyppi. He tuntuivat elävän jossain keinoamerikkalaisessa kuplassaan, jossa maailman ihanin asia on Victoria’s Secretin vartalovoide (mikä ei edes ole ylellistä eikä kallista, mutta pointtina on, että se on ostettu lentokentältä Floridasta). Ja kun Fijin sukellusretki peruuntuu vaimon uuden raskauden vuoksi, se miltei tuntuu kaatavan kertojan maailman.

Oikeastaan kirja sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että nykyisessä yhteiskunnassamme lisääntyminen kuuluu vain hyväosaisille. Ja että lisääntyäkseen ihmisen on oltava strateginen ja ahne. Lisääntyminen on surullinen asia, jos ihminen viruu kuntouttavassa työtoiminnassa tai on leipäjonojen asiakas.  Ja vanha sanonta ”lapsi tuo leivän tullessaan” on puhdasta diibadaabaa.

Kirjassa on jotain samaa Karl Ove Knausgårdin vuodenaikaromaanien tyylin kanssa, ja Itkonen kuittaakin velkansa ”Knasulle” komeasti. Mieleeni tuli myös ruotsalainen Tom Malmqvist, joka kirjoitti teoksen leskeksi jäämisestä synnytysosastolla. Malmqvistiä ja Itkosta yhdistää varsinkin lääketieteellisen kuvauksen tarkkuus, ja keskittyminen sairaalaelämään.

Itkonen ei ole kirjoittanut tätä kirjaa rikastuakseen, ja pidän sitä oivana vertaistuen kanavana. Teos on kuitenkin sen sortin kirjallisuutta, että se luultavasti koskettaa eniten juuri vertaisia lukijoita – eli niitä, joilla on kokemusta joko vaikeista raskauksista tai pikkukeskosen vanhemmuudesta, tai molemmista. Voin hyvin kuvitella, että tämä kirja voi olla jonkun ruuhkavuosiaan elävän stressaantuneen vanhemman ainoa teos, jonka hän lukee vanhempainvapaallaan. Sellaisena teoksena se on äärimmäisen tärkeä ja arvokas.

En ole lukenut Itkosen kaikkia teoksia, ja varsinkaan ne rockaiheiset eivät kolahtaneet minuun. Olen jostain syystä pitänyt eniten hänen teoksestaan Ajo, jossa päähenkilön mielenterveyden horjahtelu oli kuvattu kutkuttavalla tavalla. Kirjoissa näkyy ihailtava teemojen monipuolisuus, eli ainakaan hän ei harrasta toistoa eikä jonkun ”tavaramerkin” brändäämistä. Kirjailijan työtä pohtiessa on myös muistettava, että tämä teos on kirjoitettu elämäntilanteessa, jossa täydellinen keskittyminen kirjoittamiseen ei ehkä ole ollut mahdollista. Tunnen monia kaksosten vanhempia, eivätkä monet heistä etene taiteilijan urallaan lasten ensimmäisenä vuosikymmenenä.

Diagnoosi: narratiiviyliannostus

toinen elämäPaluu blogin maailmaan kirjoittamistauon jälkeen takkuaa, mutta koitan nyt kepillä jäätä elämänfilosofisella esseellä, eli Pauliina Vanhatalon teoksella Toinen elämä (S&S, Helsinki). Kävin lukemassa sen Metso-kirjaston aulassa perjantaina sadetta pidellessä, ja lukemistani häiritsivät monet ulkoiset tekijät.

Vanhatalon aiempi omaelämäkerrallinen teos, Keskivaikea vuosi, oli tärkeä lukukokemus, ja monessa suhteessa tämä teos on jatkoa sen pohdinnoille. Keskiössä on edelleen tunnollinen, erityislahjakas ja erityisherkkä naiskirjailija, joka elää perhe-elämää puutaloidyllissä Pohjois-Pohjanmaalla. Hän tienaa kirjoillaan sen verran, että pääsee useamman kerran vuodessa tuulettamaan ajatuksiaan ulkomaille. Lapset ovat hänen elämänsä valo, mutta parisuhteessa alkaa näkyä puutumisen merkkejä.

Ehkä teoksen keskiössä on kysymys, pitääkö menestyneen taiteilijan elää räväkkää, ulkomaailmaa kiinnostavaa elämää. Kuinka paljon kirjailijan pitää kokea kuvaamiaan ilmiöitä, ja onko kirjailija uskottava, jos hän ei ole kokenut tiettyjä oletettuja siirtymäriittejä tai rajanylityksiä?  Entä sitten, jos ei ole koskaan ostanut pilveä, eikä edes tiedä, millä koodisanoilla diilereitä lähestytään? Entä, jos on lähes koko aikuisikänsä ollut saman miehen kanssa naimisissa, eikä sitä edeltävää suhdehistoriaa kukaan ole noteerannut? Ja mitä tapahtuu taiteilijakodissa, jossa suurin jännitys liittyy siemennäkkäreiden leipomiseen?

Toinen elämä on vähäeleinen, pohdiskeleva ja introvertti kirja, joka suurimmalla todennäköisyydellä ilahduttaa eniten paljon kirjoittavia ja lukevia keski-ikäisiä naisia.  Kuulun vahvasti kohderyhmään, ja pystyin samastumaan moneen havaintoon varsinkin kirjailijan nuoruusvuosista. Mutta sitten itse olen se henkilö, jolle on tapahtunut niin paljon, että elämässäni on todellinen narratiiviyliannostus, eikä sekään lupaa hyvää ihmisen luovalle toiminnalle.

En usko, että mitään vastausta kysymykselle ”kokemuksesta” on olemassa. Tylsintä olisi ehdottaa tervettä tasapainoa mielikuvituksen ja omakohtaisen kokemuksen välillä. Tunnen monia ihmisiä, joiden mielikuvitusmaailma on tuhat kertaa kiinnostavampaa kuin muiden sex’ n drugs’ n rock’n roll, ja yleensä koen, että luovissa ihmisissä on molempia ääripäitä.  Pyrkimys balanssiin on yleensä kaiken luovuuden tappaja, ja Vanhatalo pohtiikin ansiokkaasti kysymystä, voiko ihminen saada samaan aikaan hyvän tarinan ja hyvän elämän.

Se taitaa olla äärimmäisen harvinaista.

Pidän kiinnostavimpana sellaisia kirjailijoita, joiden yksityiselämästä emme tiedä paljoa, ja joiden teemat ulottuvat joko menneisyyteen, tulevaisuuteen tai vieraisiin kulttuureihin. Kaikilla kirjailijoilla ei välttämättä esiinny tämän tyyppisiä identiteettikriisejä kuin mitä Vanhatalo kuvaa, tai jos niitä ilmenee, he prosessoivat niitä toisella tavalla. Tässä teoksessa ilahduttavinta oli kuulla, että Vanhatalo on löytänyt tiensä improteatterikurssille ja aikidoharjoituksiin – koska elämä pelkkien kirjojen luomassa kuplassa ei välttämättä tee hyvää kirjoittamiselle.

40 vuotta täyttäminen voi aiheuttaa ikäkriisejä myös muille kuin herkille kirjailijoille, ja tämä teos tarjoaakin hyviä pohdintoja parisuhteesta, ulkonäöstä, vanhemmuudesta ja oman tilan tarpeesta myös niille, joiden elämän keskiössä ei ole kirjallisuus. Toki kaikesta tästä on jo kirjoitettu, enkä löytänyt tästä teoksesta kovin vahvaa, uutta sanomaa. Sen sijaan mainion esseen kriteerit teos täyttää jo lähdeviitteiden tasolla, sillä Vanhatalo tarjoaa aivan mahtavia polkuja kansainvälisiin kirjailijoihin, joilla myös on ollut sanottavaa keski-iästä, parisuhteista ja ihmisyyden haasteista jälkiteollisessa yhteiskunnassa. Tunnistin viitteistä lähinnä Rachel Cuskin, jolta olen lukenut matkakirjoja, mutta aika moni suosituksista lähti hankelistalleni.

Olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos siinä olisi ollut roisimpaa itseironiaa. Vanhatalon havainnot itsestään lukiolaisena kanteleenopettajana ja opettajan sijaisena huvittivat, mutta näistä elämän fragmenteista olisi voinut kaivaa enemmänkin kierroksia. Niin, kaikki ihmiset eivät välttämättä käy läpi suurta kapinavaihetta elämässään, kun taas toisilla kapina ja provokaatio ovat ainoita tapoja olla olemassa. Minua todella fasinoivat ihmiset, jotka eivät ole koskaan rikkoneet lakia, tehneet asioita ”väärässä” järjestyksessä, tai edes fantasioineet aviopuolisonsa pettämisestä.

Jos ihminen aikoo kirjailijaksi, pahinta hallaa, mitä hän voi tehdä aivoilleen on lukea ns. normatiivisia tieteitä kuten kehityspsykologiaa tai kasvatustieteitä (nimimerkki, been there, done that). Miksi ihmeessä oletetaan, että ilman rajua teini-iän kapinaa ihminen jää hieman vajaaksi, tai että se tulee kostautumaan keski-iässä vielä suurempana kriisinä? Miksi ylipäänsä ajatellaan, että ihmisen elämä olisi idyllinen jatkumo, jossa kaiken kuuluu mennä oikeassa järjestyksessä?

Ongelmana Vanhatalon teoksessa on yhteiskunnallisen/poliittisen pohdiskelun lähes kokonainen puute. Jopa Keskivaikeassa vuodessa sitä oli (suhteessa terveyspalveluihin), mutta tässä teoksesta se loistaa poissaolollaan. Minua kiinnostivat ne siemennäkkärit, mutta juuri niistä olisin halunnut kuulla lisää analyysia: miksi luovien ja korkeasti koulutettujen ihmisten elämä on näinä päivinä niin ”kotiin päin vetävää” ja vaisua?

Ehkä Toinen elämä onkin uskottava ja järisyttävä dokumentti ajastamme Pöpilä-nimisen pääministerin hallituksen vuosina.

Äitiyden pakolainen palaa vuorilta

alamenepois_3Tiedättekö sen tunteen, kun blogitekstin kirjoittamista haluaisi siirtää hamaan huomiseen ja otollisimpaan hetkeen siksi, että haluaisi kertoa jostain teoksesta mahdollisimman kattavasti, selkeästi ja omaperäisesti?

Sellaista kirkasta päivää ei luultavasti kuitenkaan tule, vaan on ehkä parempi uskotella, että kirja-arvioita voi aina muokata, jos tarve vaatii. Tänään ei ole paras mahdollinen päivä kirjoittaa kirjasta, joka vavahdutti sieluani. Ja kirjoitan silti, koska teos on luonani vain hetken, e-kirjana, siihen on pitkä varausjono, enkä todennäköisesti saa sitä käsiini paperikopiona pian.

Luin siis nigerialaisen Ayobami Adebayon (s. 1988) esikoisteoksen Älä mene pois (Atena, 2018) Heli Naskin suomennoksena. Tykkään sen verran paljon Länsi-Afrikan englannin varianteista, että yleensä pyrin lukemaan esimerkiksi nigerialaiset teokset englanniksi, mutta tämä suomennos oli loistavaa työtä, eikä mikään siinä takunnut. Kirja näyttää jo lyhyessä ajassa saaneen todella positiivisia arvioita, joita en ole kuitenkaan onnekseni lukenut, vaan lähdin lukemaan teosta aika lailla pystymetsästä. En edes ehtinyt pohtia, olisiko tässä uusi Chimamanda Ngozi Adichien kaltainen kirjallinen komeetta syntymässä.

Älä mene pois kertoo parisuhteen syvimmistä kriiseistä, pohjamudista ja vaikeasta rakkaudesta. Se kertoo myös epävakaasta maasta, jossa tulevaisuuden suunnittelu on kansalaisille haasteellista, ja jossa korkeasti koulutetut ihmiset joutuvat jatkuvasti pienentämään unelmiaan. Se kertoo yoruba-kulttuurista (yorubat ovat Nigerian suurin etninen ryhmä), jossa naisen hedelmällisyys on keskeinen ihmisarvon mittari ja jossa lapsettomia naisia pidetään viallisina tai jopa noiduttuina. Se kertoo vaikeista ja kyseenalaisista ratkaisuista, joita yksilöt tuossa kulttuurissa saattavat tehdä tullakseen lähipiirinsä hyväksymiksi.

Kylmät väreet riipivät selkäpiitäni, kun muistelen toissapäivänä lukemaani. Huokailen, enkä tiedä oikein miten päin olla. Kirjailija itse on 30-vuotias, eikä taida olla äiti vielä. Hän toki on opiskellut hyvissä yliopistoissa ja viimeksi luovan kirjoittamisen koulutusohjelmassa, ja häntä ovat sparranneet juuri edellämainittu Adichie ja Margaret Atwood. Menestyksen edellytyksiä on luettavissa hänen biografiastaan, mutta tarina, jota hän kertoo, ei ole tarina, jonka kertomista voisi opiskella yliopistossa.

Teoksen päähenkilö Yejide on tarinan nykyisyydessä noin viisikymppinen perheenäiti, joka on asunut yli kymmenen vuotta teillä tietymättömillä. Yejide on karannut kauas vuorille paetakseen katastrofia, joka oli hänen avioliittonsa. Teoksen alussa tulee vaikutelma, että edessä olisi suht tavanomainen tarina koulutettujen ja fiksujen ihmisten moniavioisuudesta tilanteessa, jossa nainen ei voi tulla raskaaksi. Aivan alkumetreillä jopa luulin, että olisin ehkä jo lukenut vastaavan tarinan – en identtisessä muodossa, mutta läheisessä.

Mutta Adebayo todella osaa yllättää ja pyörittää juontaan, ja nostaa esiin kiperiä eettisiä kysymyksiä, jotka voivat ylittää myös kulttuurirajat. Teos ei todellakaan kerro yorubakulttuurin vääryyksistä naispoloja kohtaan, vaan naiset ja miehet ovat tarinassa yhtä lailla syyllisiä ja yhtä lailla oman elämänsä subjekteja. Oikeastaan minun kävi enemmän sääliksi Yejiden kilttiä ja kuuliaista aviomiestä Akinia, jolla ei ollut minkäänlaista poispääsyä tukalasta tilanteestaan.

Romaanissa ylitetään monenlaisia sopivuuden rajoja ja rikotaan tabuja. Jos voisin kuvata teosta yhdellä sanalla, se olisi rehellisyys. Ihailen Adebayon kykyä mennä syvälle näiden syyllisyydessä rypevien ihmisraunioiden ihon alle, ja näyttää, mikä siellä eniten syyhyää. Syyllisyyden lisäksi teos kertoo järkyttävästä surusta, joka tekee Yejidestä muukalaisen myös itselleen. Adebayo kirjoittaa rikki menneestä naisesta, joka kyllä hakee ongelmiinsa myös ammattiapua. Vastoin nigerialaisen kulttuurin valtavirtaa hän hakee apua myös länsimaisen koulutuksen saaneelta psykiatrilta. Ja apua toki haetaan myös perinteisiltä parantajilta ja uskonlahkoilta, kaikkialta, mistä mitään irtoaa.

Teoksessa vietetään paljon aikaa sairaaloissa ja klinikoilla, ja opin varsinkin paljon sirppisoluanemiasta, joka on melko yleinen sairaus koko Afrikan mantereella. Romaanin perhe kuuluu ylempään keskiluokkaan, jolla on varaa niin lapsettomuushoitoihin kuin jatkuviin verikokeisiin, ja ottaen huomioon kuvattavan ajanjakson (1980-90-luvut) perhe tuntuu saavan asianmukaista, jopa laadukasta hoitoa. Silti perheen keskimmäinen lapsi kuolee sirppisoluanemian aiheuttamiin komplikaatioihin. Perheen isoäidillä on tilanteesta normilääketieteestä poikkeavat tulkintansa, jotka ajavat Yejideä vielä syvemmälle kohti mielen pimeyttä.

Aika harvoin koen näin vahvaa samastumista romaanin päähenkilöön, mutta Yejide todella jäi mieleeni henkilönä, jonka kohtalo sai minut haukkomaan henkeä. Raskaista vaiheista huolimatta Älä mene pois on kuitenkin kaikkia osapuolia ymmärtämään pyrkivä, ja lopulta toivoa tuottava teos, joka näyttää enemmän kuin saarnaa. Feministinen viesti on läsnä kaikkialla, mutta se ei ole länsimaista akateemista feminismiä. Kirjassa on myös upea kavalkadi erilaisia naisia, myös lukutaidottomia kansan naisia, joihin yliopistokoulutuksen saanut kampaaja Yejide ei suhtaudu lainkaan ylimielisesti. Kampaajan arjen kuvaukset ovatkin teoksessa aivan omaa luokkaansa, ja sopivia henkireikiä muuten rankassa juonen kulussa.

Uskon, että tämä teos voi olla monelle lukijalleen silmien avaaja, herättelijä ja liikuttaja. Ainakin itselleni se oli, ja tämän lukeneena koen eläneeni täysillä pienen pätkän elämääni niin, että lukukokemus kantaa ja kannattelee vielä pitkään. Näitä kokemuksia ei satu tielleni jatkuvasti, vaikka toki yleensä eläydyn lähes kaikkeen lukemaani. Ayobami Adebayo taas vei minut jonnekin, maailmoihin, joita en olisi osannut itse kuvitella – en vaikka tunnen jonkun verran hänen kulttuuriaan ja olen lukenut ainakin kymmenen kirjailijan teoksia hänen maastaan, jos en enemmän (nimiä saattaa olla jopa 20-30. kun oikein alan kaivella). Hän onnistui näyttämään minulle maataan ja kulttuuriaan perspektiivistä, josta en ole sitä aiemmin tutkaillut.

Seuraavaksi aion lukea nigerialaisten omia arvioita tästä teoksesta. Olen kiinnostunut siitä, kuinka paikalliset lukijat suhtautuvat Adebayon tapaan kuvata avioliittoa, seksuaalisuutta ja mielenterveyden kriisejä. Itse koin ehkä kiinnostavimmaksi tasoksi juuri keskustelun mielenterveydestä, ja sen, kuinka perhe tässä yritti pärjätä äidin syvän masennuksen keskellä.

Tyylipuhtaasti polyamoriasta

VilkkoLuin alkuviikosta naistenlehden haastattelua Marjo Vilkosta, ja jo seuraavana päivänä hänen esikoisromaaninsa Vilpitön sydän (S&S, 2018) tupsahti eteeni. Suoraan sanottuna haastattelu ei herättänyt minussa automaattista halua lukea teosta, mutta kirjan tyylikäs kansi ja kansiteksti herättivät. Teoksella on vahva, ja monissa varmasti ristiriitaisia tunteita herättävä teema, polyamoria tilanteessa, jossa parisuhteen nuorempi osapuoli haluaa biologisen lapsen jonkun uuden henkilön kanssa.

Mutta rohkaisun sanana niille, joita pääteema arveluttaa tai ahdistaa: teos kertoo myös paljosta muusta, varsinkin etäsuhteista ja myös erityislapsen vanhemmuudesta. Ja niillekin, jotka pitävät polyamoristisia järjestelyjä dekadentteinä tai moraalittomina: joskus voi olla hyvä tuulettaa oman mielensä tunkkaisimpia lokeroita. Polyamoriasta on (ainakin omien havaintojeni mukaan) toistaiseksi ollut saatavilla juuri naistenlehtitasoisia tirkistelyjuttuja, ja opaskirjoja, mutta en ole itse ainakaan vielä lukenut toista kaunokirjallista teosta, jossa päähenkilöt neuvottelevat pitkällisesti ja järkiperäisesti suhteensa laajentamisesta kolmanteen osapuoleen.

Teoksessa kuvataan pitkää ystävyyssuhdetta, joka kypsyy hitaasti parisuhteeksi hankalista reunaehdoista huolimatta. Romaanin kertoja Franka on kolmikymppinen erityislapsen äiti, kun hän tapaa poikansa päiväkodin pihalla nuoren Alvarin, joka toimii henkilökohtaisena avustajana jätettyään kielitieteiden opinnot. Alvar palkataan lopulta Frankan Leo-pojan kotihoitajaksi, koska Leo ei sopeudu päiväkotimaailmaan. Franka on suht onnellisesti naimisissa, mutta perheen ammattiauttajat pitävät häntä emotionaalisesti keskenkasvuisena. Perheen elämäntapa on myös boheemimpi kuin muiden, ja siksi vanhempia epäillään alkoholismista. Alvar viihtyy työssään Leon kanssa, mutta ei ole ajatellut tehdä avustamisesta uraansa. Erityisen vaikutuksen häneen tekee perheen olohuoneessa päivystävä pahvinen Jarvis Cockerin hahmo.

Olin aivan hurmioissani teoksen alkuasetelmasta, 90-luvun nostalgiasta ja kohtaamisesta, joka tuntui rikkovan monia kliseitä. Kahden eri-ikäisen aikuisen (pariskunnan ikäero oli 11 vuotta) ystävyyden, varsinkin sähköpostikirjeenvaihdon, kuvaus oli loisteliasta, ja löysin hahmoista paljon samastumispintaa. Varsinkin nuoren Alvarin hahmossa oli paljon kutkuttavia ristiriitaisuuksia, kun taas keski-ikään saapuessa hän muuttui arrogantiksi alfaurooksi. Teoksen molemmat päähenkilöt muuttuvat hurjasti suhteensa aikana, ja Vilkko kuvaa muutosta mikroskooppisen pedantilla tasolla.

Teos on kaunokirjallisesti kunnianhimoinen, ja paikoitellen tarjoaa harvinaisen teräviä havaintoja tämän päivän parisuhdemarkkinoista. Vaikka kertoja Franka on nuoreen Alvariinsa sitoutunut, hän joutuu markkinoita seuraamaan, koska Alvarilla on pakkomielle biologisten lasten saamisesta romanttisessa polyamoristisessa suhteessa. Alvar haluaa perheen, jossa on kaksi äitiä, ja hän etsii nuorempaa naista, joka pystyy kuvion hyväksymään. Saavuttaakseen unelmansa hän joutuu taipumaan asioihin, joista hän ei oikeasti ole kiinnostunut, kuten kahvitteluun ja romanttisten komedioiden katsomiseen.

Polyamoriasta Vilkolla on myös yhteiskunnallisesti kantaaottavaa sanottavaa, ja osa näistä havainnoista nauratti miltei pissat housuun:

”Siis avoin suhde poly-intentioilla ja polyamorinen suhde perinteisen avioliiton intentioilla? Se kuulosti hifi-kahvilan jonossa tehdyltä tilaukselta: avoimesta suhteesta jauhettua polyamoriaa yksiavioisella vaahdolla, joka viime hetkellä saatettaisiin kuitenkin vaihtaa aivan tavalliseen kahviin.”

Minun teki tiukkaa lukea tämä romaani loppuun, ei siksi, että se olisi ollut kielellisesti tai tyylillisesti heikko – päinvastoin, nautin lähes kaikesta, mistä tässä kuvattiin – paitsi todella pitkäpiimäisistä pohdinnoista suhteen tulevaisuudesta. Romaanissa on myös suuri epätasapaino  kertojan ja tämän rakastetun elämänalojen kuvauksen välillä: Alvarilla on tässä koko ajan töitä, opintoja ja erittäin nousujohteisia urasuunnitelmia, mutta Franka ei paljasta paljoa elämästään pakkomielteisen rakkauden ulkopuolella. Hänellä ei ole eron jälkeen varaa kunnon asuntoon, mutta hänellä on varaa lentää Alvarin perässä maailmalle harva se viikko. Lopulta hän pääsee asumaan miehen kanssa Amsterdamiin, mutta sielläkään hän ei keksi oman mustasukkaisuutensa märehtimisen rinnalla muuta tekemistä kuin tangoharrastuksen. Tangokuvaus tosin pelasti teoksen toisen puoliskon, ja toi Frankan kitkeränsuloiseen kärsimykseen edes ripauksen toivoa.

Romaanin konteksti on vaihtoehtoisen klubikulttuurin ulkopuolella kauttaaltaan urbaanin keskiluokkainen, jopa elitistinen, ja Franka valitsee sosiaalisen nousun Alvarinsa kautta, onhan tämä lupaava Oxfordin intellektuelli. Franka ja hänen aiempi miehensä vaikuttivat tyypillisiltä kulttuurialan pätkätyöläisiltä, eikä Franka itse ainakaan tämän tarinan kehyksissä vaikuta henkilöltä, joka kykenisi täyspäiväiseen työhön, onhan hän täysin omistautunut tunne- ja seksielämälleen.

Kirjassa arvokasta on rehellinen pohdinta siitä, sopiiko vanhemmuus ja polyamoria yhteen. Ja kuten Alvarkin saa tässä kokea, lopulta vain harvat naiset ovat edes teoriassa kiinnostuneita tekemään lapsia miehen kanssa, joka on sitoutuneessa suhteessa toisen kanssa. Polyamoristisiin kuvioihin saattaa päätyä henkilöitä, joilla on jo lapsia, mutta tässä kuvattu insinöörimäinen lapsenteon suunnittelu ja ”kandidaattien” kanssa neuvottelu järjestelyn reunaehdoista tuntui kauttaaltaan kylmältä tavalta hoitaa ihmissuhteita.

Pidin kirjassa musiikista, leffasitaateista, klubielämän kuvauksesta, ja reissuista Oxfordiin, Amsterdamiin ja Espanjaan. Ja voin rehellisesti tunnustaa, että varsinkin viimeisen kolmanneksen aikana luin pariskunnan kondomiaiheisia keskusteluja täysin kursorisesti, koska ne pitkästyttivät minua.

Pieni piru minussa suosittelee juuri tätä teosta äitienpäiväkirjaksi Väli-Suomen taantuvien pikkupitäjien mammoille, tyynynaluskirjaksi. Äitiys ei ole teoksen pääteema, mutta tässä yritetään vielä tulla äidiksi kypsällä iällä ja pohditaan myös omaa kykenevyyttä ”kakkosäitiyteen” viisikymppisenä. Millainen vastaanotto ei-biologista polyamoristisen perheen mummoikäistä äitiä sitten odottaa päiväkodin portilla, neuvolassa, koulun vanhempainvartissa, siitä voisin hyvinkin lukea toisen romaanin – varsinkin siksi, että tiedän, etten itse kykenisi suurenkaan rakkauden vuoksi päätymään tuollaiseen rooliin.

 

Isä terapian tarpeessa

Keith_Stuart_Poikani_Sam_etukansiMinulla on tässä blogissa keskeneräinen Torey Hayden-lukumaratoni, eli yritän selvittää, miksi tämä erityislapsista kirjoittava kirjailija on niin suosittu ja rakastettu. Projekti etenee hirvittävän hitaasti, koska en suuremmin pidä hänen tyylistään. Kirjoja on tullut poimittua kierrätyskoreista, ja ainoa plussa on, että ne ovat alkukielisiä. Toisaalta varsinkin autismin kirjosta kertovat teokset kiinnostavat jollain tasolla aina, ja on Haydenilläkin hyviä näkökulmia lasten kanssa pärjäämiseen, kunhan ei olisi niin siirappinen tai kaavoihinsa kangistunut kirjoittaja.

Brittiläinen Keith Stuart yllättää teoksessaan Poikani Sam (Bazar, 2017) kertomalla perheen tarinan, joka on hajota liitoksistaan 8-vuotiaan Samin autismin takia. Samin äiti Jody on ollut kotona poikansa kanssa tämän lukuisten terapiakäyntiensä kanssa, kun taas isä Alex on takonut rahaa kiinteistövälitysfirmassa. Molemmat ovat korkeasti koulutettuja ja halukkaita edetä urallaan, mutta pojan diagnoosi on jättänyt heidät jumittamaan elämässään paikkoihin, jotka eivät kumpaakaan tyydytä. Asumuseron jälkeen Alex huomaa, että on korkea aika oppia edes alkeellisesti kommunikoimaan poikansa kanssa. Vastaus pattitilanteeseen löytyy Minecraft-pelistä.

Teos sijoittuu Bristolin kaupunkiin, joka käy läpi suuria rakennemuutoksia. Kaupunkia uudelleenrakennetaan nuorten menestyjien ehdoilla, mutta muutokset eivät miellytä kaikkia niitäkään, joille vintage-liikkeet, vegaanipikaruokalat ja elektroniikkamusiikkia soittavat klubit ovat toisia koteja. Alex kaipaa pubeihin, joista saa oliivien sijasta kunnon perunalastuja. Työssään kiinteistövälittäjän sijoitusneuvojana hän on tottunut näkemään nuorten aikuisten epätoivon, kun elämä ei etene edes pienimpään ensiasuntoon. Työssään hän taitaa olla liian empaattinen, mikä ei firman johtoa miellytä. Lopulta Alex jää itsekin työttömäksi, ja huomaa elävänsä sottaista pyjamapäiväelämää menestyvän sinkkukaverinsa nurkassa.

Minusta tässä kirjassa oli sopivasti vähän kaikkea: vanhemmuuden tuskaa, ihmissuhdehömppää, mutta myös yhteiskunnallista kantaaottavuutta. Alex joutuu myös keskellä parisuhdekriisiään palaamaan lapsuutensa suurimpaan traumaan, joka on osasyy siihen, miksi hänen elämänsä jumittaa paikallaan. Alexin äiti ja sisko ovat herkullisia hahmoja, joilla luultavasti on yhtä vaikeaa pelkästään itsensä kanssa kuin Alexilla autistisen poikansa kanssa. Erityisesti fanitin pikkusisko-Emmaa, joka oli onnistunut viettämään kymmenen vuotta reppureissaamassa, ilmeisesti muulla rahoituksella kuin sossumasseilla.

Ihan kaikkia Minecraft-pelaamiseen liittyviä kohtauksia en jaksanut lukea antaumuksella, mutta tämä johtui vain omasta rajoittuneisuudestani. Pelin maailma kyllä aukesi hyvin tällaisellekin jurakauden fossiilille, eli kuvaus oli elävää.

Luulen, että tämä romaani voisi kiinnostaa sellaisiakin lukijoita, joilla ei ole lapsia tai jotka eivät ole töissä lasten parissa. Stuart osaa kirjoittaa autismista uskottavan kansantajuisesti, eikä kirja pursua turhaa diagnostiikkaa tai terapiakieltä. Ja vaikka  Alex itsekin päätyy terapeutin vastaanotolle, siitä ei tehdä teoksessa suurta numeroa (terapiassa hän tosin käy naapurikaupungissa Bathissa, mikä kertoo leimaantumisen pelosta). Alex onkin koulutukseltaan filosofi, joka ymmärtää ihmisyyden laajasti ja jolle tutkinto ei ole tuonut päivääkään palkkatyötä. Välillä hän on ”kuin kävelevä Sartren essee”, ja pulmatilanteissa hän miettii, mitä Karl Popper nyt tekisi. Olisin ehkä halunnut lukea vähän lisääkin filosofista pohdintaa, mutta kyllä tässä se elämänasenne välittyy hyvin rivienkin välistä.

Ylipäänsä oli nautinnollista lukea arkista kuvausta tavallisesta brittielämästä, joka keskittyi pienempään kaupunkiin kuin Lontooseen ja joka ei ollut dekkari/trilleri. Sam-pojan kanssa elämisestä tehtiin tässä varsin tavallinen ongelma, johtuen siitä, kuinka valtavan yleisiä erilaisten autismin kirjon diagnoosit ovat nykyaikoina ja kuinka vaikeaa ”lievempien” tapausten on saada sellaista apua, jota he tarvitsisivat. Minusta Samin arkinen touhu oli aivan tarpeeksi kuormittavaa erityiskoulupaikkaa varten, mutta enpä ole alan spesialisti enkä osaa koodata kuormittavuusvaatimuksia.

HELMET-haasteessa kirja sopii mainiosti kohtaan 44: ”Kirja liittyy johonkin peliin.”