Kotoilun sietämättömästä onnesta

KissavierasTakashi Hiraiden Kissavieras (S&S, 2016, suom Raisa Porrasmaa) on jo v. 2001 ilmestynyt kulttikirja, joka on saanut uuden julkisuuden Euroopassa tällä vuosikymmenellä. Hiraide (s.1950) on tehnyt pidemmän uran runoilijana kuin prosaistina, ja runollinen ilmaisu näkyy myös tämän romaanin kielessä ja eetoksessa.

Yleensä en jaksa lukea kirjoja, joiden keskiössä on eläinhahmo, ja tämä johtuu vain omasta ihmiskeskeisestä rajoittuneisuudestani. Eläinten käyttäytymisen havainnointikin on itselleni harvinaista, ja olisin viimeinen ihminen, joka jakaisi sosiaalisessa mediassa söpöjä kissavideoita. Tähän kirjaan tartuin sen elegantin kannen vuoksi ja siksi, että usein luen melkein kaiken eteeni tulevan Japania käsittelevän kirjallisuuden, jos se on saatavilla jollain kielellä, jota ymmärrän.

Tässä kirjassa tutustumme Chibiin, kotona kirjallisia töitä tekevän introvertin pariskunnan naapurin kissaan, joka tulee heidän luokseen leikkimään useamman kerran päivässä. Chibi alkaa viihtyä naapurissa niin hyvin, että suhde syvenee jo melkein isännyydeksi ja emännyydeksi. Kirjan kertojalla ja tämän vaimollaan ei ole nimiä, mutta nimetön vaimo alkaa jo suunnitella kissan kidnappaamista, niin kiihtynyt hän on Chibiin. Chibi on naapurin pojan lemmikki, mutta samalla muistutus villistä luonnosta. Vapaasti lähiluonnossa kasvaneena kissalla on terävät metsästäjän vietit tallella, ja se ilahduttaa ihmisiä jatkuvilla tappamillaan saaliilla. Chibin ja pariskunnan suhteessa tulee myös välirikko Chibin hyökättyä vaimon kimppuun, kun tarjolla on erityisen herkullisia rapuja.

Kissaihmisten lisäksi tämä teos puhuttelee puutarhureita. Pariskunta asuu tokiolaisiksi hyvin luonnonläheisesti vanhan perinnehuvilan piharakennuksessa. Pihapiiri on maaginen ekosysteemi, jota huvilan vanha isäntä on intohimoisesti hoitanut koko aikuisikänsä. Sudenkorentojen ja amiraaliperhosten ihailu kuuluu myös runoilijamiehen päivittäisiin toimiin. Pariskunta luopuu pian töistään eri kustantamojen toimistoissa, ja jäävät kotiin freelancereiksi. Heidän suhteestaan ei lopulta kerrota paljoa, tai he ovat niin sopuisia, että riitoja ei synny lainkaan.

Poliittista kommentaariakin teoksesta löytyy Machiavellin virtún ja fortunan käsitteiden avauksen kautta. Japanin taloustilanne kääntyy tarinan aikana kohti syvää lamaa vuonna 1991, eikä kellään ole varaa pitää suuria omakotitontteja rakentamattomina. Romaanin pariskunnalle paratiisista häätö on kova paikka, mutta he jatkavat tontilla käymistä ja entisen vuokraemännän luona käyntiä palvelukodissa. Suhde vanhempiin ihmisiin on molemmilla syvän kunnioittava, ja he vaikuttavat olevan myös ahkeria rukoilijoita. Suhde Chibiin on myös hengellinen suhde, joka myös pitää parisuhdetta pystyssä.

Kirjassa oli jotain yhteistä viime vuonna lukemani korealaisen Kyun-Sook Shinin romaanin Pidä huolta äidistä  (Into, 2015) kanssa.  Molemmissa oli keskiössä perinteisen ja modernin urbaanin elämäntavan yhteentörmäys, ja vanhusten asema. Tässä pariskunnan suhde iäkkäisiin vuokraisäntään ja -emäntään kohoaa merkittäväksi, ja teos kuvaa hienovaraisesti japanilaisen yhteiskunnan suhtautumista vanhenemiseen. Palvelukotiin muuttaminen ei ole teoksen vanhalle rouvalle surun päivä, vaan hän on aktiivinen toimija, joka haluaa järjestellä asioitaan huolella. Kyun-Sook Shinin teoksessa tosin kerrotaan kulttuurihistoriasta vielä seikkaperäisemmin kuin tässä romaanissa, jossa viitteet kulttuuriin ovat enemmän välähdyksenomaisia. Hiraide onkin taitava ”salamoiden sieppaaja”, ja kielellinen ilmaisu muistuttaa pitkälti valokuvaamista.

Minuun tämä teos siis upposi täysillä, sillä tässä oli vielä klassisella tavalla ”japanilaisempi” tunnelma kuin suuresti ihailemani Haruki Murakamin teoksissa. Romaani on kuitenkin erikoinen, sillä siinä ei ole lainkaan dialogia eikä aikuisten päähenkilöiden (miehen ja vaimon) välistä jännitettä. Tyypit tuntuvat autistisilta ja täydellisesti nörteiltä. Heidän seurassaan kuitenkin matkusti lumottuun maailmaan, sielun ja mielen lepoon, puutarhaan, jossa kaikki aistit pysyvät jatkuvasti aukinaisina.

Keinutuolikoplan vauhdikas entrée

kakkua_kiitos_kokokansi_uusimitta.aiVanhusaiheiset kirjat ovat olleet muodikkaita jo jonkin aikaa. Bloggasin keväällä Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjasta, ja nyt törmäsin sen ruotsalaiseen hengenheimolaiseen, Catharina Ingelman-Sundbergin keinutuolikoplaan, jonka seikkailuihin pääsee tutustumaan sarjan aloitusteoksessa Kakkua, kiitos! (Schildts &Söderströms 2014, suom. Outi Menna).

Temaattisesti teoksissa on paljon yhteistä: molemmat sijoittuvat palvelukoteihin, joissa palvelun taso on laskenut omistajamuutosten kautta ja molemmat käsittelevät vanhusten vapaudenkaipuuta. Tämä Tukholman rollaattorikopla on vuosikymmenen Helsingin koplaa nuorempaa väkeä, mutta elämän perusongelmat ovat samansuuntaiset. Tässä vanhukset näkevät tv-dokumentissä kuvauksen vankiloiden ruokatarjoilusta, ja huomaavat sen olevan ravintorikkaampaa ja monipuolisempaa kuin yksityisessä palvelukodissa, jonka ruokalistalta on viety jopa viimeiset pullaviipaleet. Suunnitelma muutosta valtionhotelliin on vakava.

Aloittaakseen ammattirikollisen uransa villi viisikko karkaa palvelukodista punomaan juoniaan Grand Hoteliin, jossa tytöt pääsevät asumaan prinsessa Lillianin sviittiin ja pojat merihenkiseen vastaavaan. Hulvattomin kohtaus liittyi ensimmäiseen pikkurikokseen, jonka suorittaakseen porukka huumaa kylpylän muut asiakkaat höyrysaunan suodattimiin piilottamallaan marijuanalla ja hulluruoholla. Hotellin hemmottelupaketteihinkin laitostuu pian, eikä shampanjan särpiminen aamiaiseksi tunnu toisella asumisviikolla enää miltään. Barbadoksen luksushotelli on tähtäimessä, mutta sinne päästäkseen viisikon on todella käytettävä harmaita aivosolujaan ja tyhjennettävä lukuisia pankkiautomaatteja.

Huumori on Lindgrenillä ja Ingelman-Sundbergillä samansuuntaista, mutta Lindgren on yhteiskunnallisesti analyyttisempi ja kielellisesti rikkaampi kirjailija. Ingelman-Sundberg käyttää romaanissaan superhelppoa arkikieltä, jota voisi selkokieleksikin kutsua. Uskoisin, että romaania pystyvät lukemaan myös lievästi muistisairaat. Juoni on pääasiallisen toiminnallinen ja tapahtumat melko ennalta-arvattavia. Vanhuskoplan rikosten selvittäminen ei ole teoksessa keskiössä, vaan huomio keskittyy enemmän koplan keskinäisiin suhteisiin. Teksti on kepeän harmitonta, jopa siihen pisteeseen saakka, ettei vanhusten huono kohtelu ehdi pysäyttää. Vanhuksia kyykyttävä vastaava hoitaja Barbro on karikatyyri, jonka hahmossa ei ole piiruakaan kehityskelpoisuutta.

Rikosten maailmassa tässä tutustutaan tiukkoihin linnamimmeihin ja jugoslaavimafiaan, joka on jo syvällisesti integroitunut esikaupunkien hyvinvoiville viinikellarivyöhykkeille. Koominen dekkari on oma alalajinsa, jolle varmasti löytyy oma fanilaumansa. Juuri nyt tämä teos ei puhutellut minua syvällisesti, mutta viihdyin sen parissa samalla tavalla kuin keskivertosaippuaoopperan.

Hoodeilla

HervantalainenSeppo Jokisen Hervantalainen (2012) on miehen 16. dekkari; komisario Sakari Koskisen edesottamukset ovat varmasti tulleet valtaosalle suomalaisista dekkarinharrastajista tutuiksi tiuhan julkaisutahdinkin vuoksi. Minulle kohtaaminen komisario Koskisen kanssa oli ensimmäinen; olin kyllä kuullut paljon positiivista palautetta hervantalaisilta juuri tästä heidän nimikkoteoksestaan.

Luin dekkaria bussia odottaessa ja busseissa matkalla Hervantaan ja sieltä pois, siksi lukukokemus oli välitön. Tässä teoksessa kantavana teemana on vanhusten kokema henkinen ja fyysinen väkivalta, kun tekijänä on oma lapsi. Aihe on murskaavan ajankohtainen ja sensitiivinen, arempi kuin puolisoiden keskeinen mäiskintä. Heikon vanhuksen lyöminen, uhkaaminen tai kiristäminen kun on toivon mukaan edelleen suuri kulttuurinen tabu, josta on vaikea löytää luontevia tapoja keskustella. Sanon tämän siksi, että haluaisin ilmiön kokonaan poistuvan. Keskustelua aiheesta tarvitaan kipeästi ja Jokinen on avannut pään omalla tavallaan. Tässä romaanissa löytyi neljä noin nelikymppistä eri yhteiskunnallisessa asemassa olevaa tytärtä ja poikaa, joille pahat teot kostettiin raadollisesti.

Seuraamme kotisairaanhoitaja Mirkkua hänen kotikäynneillään ja tutustumme paikallisiin laitapuolen kulkijoihin, niihin samantyyppisiin, jotka kansoittavat kauppakeskus Duon ja Hervannan kirjaston välisen aukion penkkejä. Vanhusten ja heidän keski-ikäisten lastensa kohtalot ovat rankkoja, lukija kokee ällötystä ja raivoa taloudellisen hyväksikäytön ja hoitouupumuksen edessä. Ainakin itselleni lukukokemus oli ravisuttava. En oikeastaan pystynyt uppoutumaan Hervanta-fiilistelyyn, sillä tässä kuvattujen ihmisten elämät olivat niin koskettavia sellaisinaan, riippumatta ajasta tai paikasta. Mitään kevyttä kesäviihdettä tämä opus ei tarjonnut. Se herätti pikemminkin hämmennystä, ärsytystä ja yhteiskuntapoliittista angstia. Luulisin, että tämä on erinomaisen kirjallisuuden merkki.

Dekkarin juoni kantaa hienosti loppuun saakka: tekijän identiteetti paljastuu vasta tuhansien mutkien kautta eikä juonessa ole paljoa ennalta-arvattavaa. Satuin lukemaan äskettäin Duo-kauppakeskuksen mainoslehdestä Jokisen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoitusprosessistaan. Hänellä on tapana visualisoida romaaninsa juoni työhuoneensa seinille jonkinlaisena kollaasina, mutta tuhoaa muistiinpanot heti saatuaan käsikirjoituksensa kustantajalle. Olen tämän metodin vannoutunut kannattaja: ainoa kirjallinen teos, josta oikeasti olen ylpeä – graduni vuodelta 1997 tehtiin tällä metodilla. Väitöskirjan teemat eivät olisi mahtuneet kartanonkaan seinille. Muut kirjat eivät vielä ole edenneet tuolle itsekurin tasolle. Yhden  näytelmän kanssa aloittelin tätä, mutten ehtinyt pitkälle. Jokisen haastattelu muistutti minua kirjailijan työn kurinalaisuudesta ja editoinnin ensisijaisuudesta.

Sakari Koskinen on haahuileva keski-ikäinen poliisimacho, jolla on selvästi pehmeämpi puoli ja jonka karaktääri ei ole kiveen hakattu. Paljon yhteistä hänellä on Markku Ropposen Kujala-hahmon kanssa, joka on jyväskyläläinen poliisin toimesta eronnut yksityisetsivä. Paljasjalkaisena jyväskyläläisenä saan Kujala-kirjoista enemmän nostalgiatrippejä kuin Jokisen proosasta, mutta Hervantalainen seisoo prameasti omilla jaloillaan kysymättä lukijalta mielipidettä Tampereesta tai tamperelaisuudesta. Luulisin, että tästä dekkarista voi nauttia kuka tahansa lukija, myös ne jotka eivät ole koskaan astuneet Pirkanmaan maaperälle.  Ehkä Markku Ropposen jutut ovat astetta sisäpiiriläisempiä, yksityiskohtaisempia, kaunokirjallisesti kunnianhimoisempia, mutta vaikeammin lähestyttäviä. Hengenheimolaisuus on ilmiselvä, mutta olisikin hauskaa vertailla molempien fanien tulkintaa kirjojen välittämästä paikallisuudesta. Luulisin, että näitä kahta herraa luetaan rinnakkain. Kummallakin on melko hyvä tatsi naishahmojen rakentamiseen myös, minkä vuoksi dekkarit eivät pursuile testosteronia. Kaikille hahmoille löytyy paikkansa. Kaikilla on ääni.

”Hoodeilla” pyörin Sakari Koskisen pyörän tarakalla, kun hän purki työangstejaan Vuoreksen ja Kangasalan maastoissa. Vuores onkin lähiö, jonne en edelleenkään ole astunut jalallaankaan. Kangasalan ja Länsi-Tampereen maastot tuntuivat mukavasti puolitutuilta. Pyöräilevät poliisit ja etsivät ovat ehdottomia symppishahmoja. Tulevaisuudessa varmaan odotan skeittailevia ja parcour-harrastelevia sellaisia.