Ropsua mansikkahillolla, anyone?

HeinonenTeos: Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta (Tammi, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Kolme naista, elämänmuutos, maaseutu ja kaupunki. Näistä elementeistä on tehty Henna Helmi Heinosen romaani Pala omaa taivasta. En ole tutustunut Heinosen muuhun tuotantoon, joka yhden muun aikuisten romaanin ulkopuolella on lastenkirjallisuutta. Tätä teosta hän on kirjoittanut kahdeksan vuotta, ja sivuja teoksessa on noin 550.

Kirjamakuni on vuosien varrella kääntynyt kohti tiiviimpää kerrontaa, eli tartun harvoin teokseen, jossa on yli 500 sivua. Luultavasti painettuna kirjana tämä olisi jäänyt lukematta, mutta e-kirjoista en yleensä tarkista sivumäärää etukäteen. Kirja oli tarinana koukuttava, ja olen iloinen, että sain urakan loppuun hämmennyksestä huolimatta.

Kirjan kolme naista, Ansku, Laura ja Joanna, eivät kaikki kohtaa. Kolmikymppiset Ansku ja Laura ovat serkkuja, jotka kohtaavat pitkän hiljaisuuden jälkeen Anskun häissä Isossakyrössä. Suomenruotsalainen Joanna on viittäkymppiä lähestyvä kotirouva Espoosta, jonka miehen kanssa Lauralla on business- ja seksisuhde. Hän on tietoinen Lauran läsnäolosta, ja tietää enemmän hänestä kuin Laura tietää Joannasta.

Teoksen Pohjanmaa-osio on herkullisempi kuin pääkaupunkiseudulle sijoittuvat tapahtumat. Luin kirjaa lähes loppuun saakka googlaamatta, mikä on ropsu, josta puhuttiin enemmän kuin syötiin. Anskulle vanhemmat ovat äitee ja issee, mutta muuten murrepuhe on taloudellista. Isossakyrössä eletään maailmassa, jossa vielä 2010-luvulla on mahdollista, että nuori nainen passaa juoppoa miestään sohvan pohjalle saakka. Sukupuoliroolit ovat kiveen hakatut, ja hienointa, mitä Anskun cv:stä löytyy on Seiskan kolmossivun tyttönä toimiminen ennen ukon ottoa.

Lauran äiti on aikanaan jättänyt Isonkyrön, muuttanut Ruotsiin ja saanut kaksi puoliksi ghanalaista lasta. Afrikkalainen yhteisöllisyys ei kuitenkaan kuulu perheen kulttuuriin, vaan Laura on surullinen, yksinäinen uranainen. Myytyään startup-yrityksensä hän voisi downshiftata ainakin vuosikymmeneksi, mutta hänellä ei ole mitään paikkaa, mistä hän erityisesti haaveilee. Hääreissulla hän jää hengaamaan paikallisen sikatilallisen kanssa, mutta romanssi ei roihahda ilmiliekkeihin.

Heinonen on taitava työelämän kuvaaja, eli tässä sukelletaan syvälle niin it-alan yrittäjien, sikatilallisten kuin kunnan kiertävien kotiavustajien maailmaan. Kotiavustajan työn kuvaus oli niin rankkaa, että olin jo saada siitä fyysisiä oireita. Laura leikittelee ajatuksella, että alkaisi sikatilallisen morsiameksi, mutta hyppy pääkaupungin vuohenjuustofocacciavyöhykkeeltä Pohjanmaan makkaraperunamaailmaan on liian hurja. Isokyröläiset ovat turpeeseen sidottuja, eivätkä lapset osaa edes kinuta reissua Särkänniemeen.

Romaanin hahmot ovat särmikkäitä, eivätkä erityisen sympaattisia. Ainoa vähemmän tärähtänyt hahmo on Lauran kesäheila Jake, jolla ei tunnu olevan luurankoja kaapissa. Anskun hahmo on onnistunut, koska hän on samalla alistettu ja kykenevä uskomattomiin tekoihin. Naisista Laura on selväjärkisin, kun taas Joannan sisäiset maailmat tuntuvat liioitellun sekavilta. Aviomiehistä jäivät jo epätoivoiset fiilikset, sillä heistä ei löytynyt hyvyyden siementäkään.

Heinonen on toiselta ammatiltaan psykologi, ja se näkyy teemojen valinnassa. Minua ahdisti eniten Joannan ja hänen tyttärensä suhde, mutta opin siitä uutta somemaailman suhteen. Nuorisopsykiatrian osaston arjen kuvaus oli koskettavaa. Kirjan monista juonen käänteistä Stella-tyttären somekäyttäytyminen jäi eniten ihon alle.

Teoksen rakenteen suhteen en ollut vakuuttunut. On OK, ettei kaikista henkilöistä kerrottu perusasioita alkajaisiksi, eli esimerkiksi Lauran etninen tausta paljastui kunnolla vasta loppua kohti. Näin kaikki Lauran käyttäytyminen ei selity perhetaustalla tai kokemuksilla rasismista. Tumma tyttö on menestyjä, kun taas suomenruotsalainen on heikoimmassa asemassa eronsa jälkeen. Kirjassa siis kaadetaan stereotypioita, mutta pohjalaisten konservatiivinen maailma ei kaadu yhdessä yössä.

Rakenteessa oli toistoa, ja varsinkin Ansku esitellään monta kertaa lähes identtisin termein. Minulle jäi valitettavasti vaikutelma, ettei kustannustoimittaja ollut tehnyt työtään esilukijana, sillä tekstiä olisi saanut kohennettua leikkauksin. Tekstissä oli myös legendaarisia kökkölauseita, kuten ”se tuntuu hyvältä kuin uskonpuhdistus”. Siis whaat?  Varsinkin Joannan monologeissa oli reippaasti editoinnin varaa.

Uskallan esittää tämän kritiikin siksi, että saamme lukea koko ajan, kuinka valmista tekstiä kustantajien seulan läpi menevien käsikirjoitusten kuuluu olla. Tässä teoksessa oli asioita, joita en ole tottunut näkemään julkaistussa romaanissa. Tämä ei ole kirjailijan vika, vaan kustantajan. Ihmettelen, että Tammella menestyksekkäänä kustantamona on tällaiseen leväperäisyyteen varaa.

Tuntui myös, että teemoissa oli kolmen romaanin ainekset. Minulle olisi romaanin teemaksi riittänyt vaikka äidin ja teini-ikäisen tyttären suhde, kun molemmilla on mielenterveyden haasteita. Tässä lähes kaikki hahmot oireilevat psyykkisesti tai ovat muuten maahan tallattuja. Se tekee lukemisesta raskasta, vaikka muuten juoni olisi kuinka koukuttava tahansa.

Silti kirja teki minuun vaikutuksen, ja ilman edellä mainittuja ärsytyksen elementtejä se voisi olla yksi tämän vuoden antoisimpia lukukokemuksiani. Koin matkustavani näiden tyyppien kanssa jonnekin syvälle ja kauas. Jotain samaa on tässä ja Satu Vasantolan teoksessa En palaa takaisin koskaan, luulen, mutta tässä pohjalaisen kulttuurin ominaispiirteillä reviteltiin vielä rankemmalla tavalla.

Luen paljon kirjoja, jotka sijoittuvat Savoon, Pohjanmaalle tai Lappiin. Savolaisteoksissa on usein enemmän maalaisromanttisia kliseitä, jotka saattavat jopa houkutella lukijaa maallemuuttoon. Jos vertaa vaikka Antti Heikkisen lupsakkaa maalaismaisemaa tämän romaanin ”hoodeihin”, niin aika kaukana ovat pellonreunat toisistaan. Yhtäkään idyllistä pohjalaiskirjaa en ole lukenut, vaan niissä usein käsitellään vaikeita tunteita. Tämä teos oli pohjalaiseksikin teokseksi rankimmasta päästä.

Luulin teosta kansitekstin perusteella kevyeksi chicklit-pläjäykseksi. Sitä se ei ollut, mutta mahdollisesti teos kiinnostaa enemmän naisia kuin miehiä. Paikoitellen teos luiskahti melodraaman puolelle, mutta en luonnehtisi sitä viihdekirjaksi varsinkaan luettuani kotipalvelun arjesta. Sen kuvauksessa on jopa poliittista kantaaottavuutta, ja tätä kautta Pala omaa taivasta nousee tärkeäksi yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi.

Loppusijoituskohteena Mäntykoti

IMG_1809Minulla taitaa olla fiksaatio vanhusten palvelukoteja käsittelevään kirjallisuuteen. Tässä genressä suurinta iloa on tuottanut Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja, josta olen saanut keskustella livenä naapurini palvelukodin asukkaiden kanssa, plus monien muiden ei vielä tuohon ikäluokkaan kuuluvien kanssa. Humoristinen kirjallisuus ikääntymisestä tuntuu olevan paikallaan, varsinkin, jos esimerkiksi omaishoito ottaa koville. Moni varmasti lukee vanhusaiheista kirjallisuutta myös omaa tulevaisuuttaan peilaten: mitä minä voin odottaa elämältäni, jos joskus joudun laitokseen ja onko minulla siinä vaiheessa enää lainkaan omaa tahtoa?

Mats Strandbergin Hoivakoti (LIKE, 2017, suom. Ida Takala ja Stella Vuoma) on varmasti hyvin todellisuudenmakuinen, mutta inhorealismin rajoja puskeva romaani äidistä ja pojasta, jotka kohtaavat pitkästä aikaa äidin hoivakotiin muuton yhteydessä. Hoivakodin nimi on tietysti Mäntykoti, jonka nimisiä on Suomessakin joka niemessä ja notkelmassa.

Monika on vasta 72-vuotias, ja on sairastunut akuuttiin dementiaan sydänkohtauksessa tulleen aivojen happivajeen vuoksi. Tätä ennen hän on elänyt yksin omassa talossaan, ja tavannut poikiaan Joelia ja Björniä vain harvakseltaan. Joelia kalvaa syyllisyys äidin heitteillejätöstä, kun taas perheellinen Björn suhtautuu äidin sairauteen teknokraattisemmin. Joel palaa kotiin Tukholmasta ja asettuu asumaan äitinsä taloon ainakin siksi aikaa, kun talo on myynnissä. Mies on elänyt rikkonaista elämää pääkaupungissa, selättänyt huumeongelmansa ainakin toistaiseksi, mutta kotiinpaluu herättää miehessä epäsuotuisia muistoja ja halun narkata taas.

Strandbergiä on kutsuttu Ruotsin Stephen Kingiksi, ja kyllä, teos edustaa varsin tyylipuhdasta kauhua, mutta ei rajoitu siihen. Se on psykologinen trilleri, mutta myös kelpo romaani ajastamme ja perhesuhteiden muutoksesta. Siitä voi siis nauttia, vaikka yliluonnolliset ilmiöt eivät kiinnostaisikaan. Siinä seikkaillaan pienessä Skredsbyn maalaispitäjässä, joka muistuttaa Göteborgin läheisessä Kungälvin kunnassa sijaitsevaa Kärnan kylää. Kungälvissä olenkin käynyt, joten paikalliseen kuvaukseen oli siksikin helppo uppoutua.

Monikan ja muutamien muiden hoidokkien näyt eivät ole aivan tyypillisiä dementiaharhoja, vaan sekä hoitohenkilökunnalla että omaisilla alkaa olla tukalat paikat ilmiön ymmärtämisessä. Kuka tai mikä hoitokodissa kummittelee tai vainoaa, ja voiko dementoituneiden hoidokkien näyissä olla totuuden siemeniä? Miksi Monika tuntuu tietävän asioita ihmisistä, joita ei ole koskaan tavannutkaan?

Strandberg kuvaa dementian päänsisäistä kauhua raadollisemmin kuin moni muu viime aikoina lukemani vanhuuden kuvaaja. Varsinkin Petrus-nimisen miehen seksuaalinen käyttäytyminen on kuvattu niin ahdistavana, että hattua nostan hoitajille, jotka sellaista jaksavat vuodesta toiseen sietää. Teoksen fokus ei ole yhteiskuntapoliittisessa kysymyksenherättelyssä, mutta hoidon ”halpuuttaminen” on tässä jokapäiväinen realiteetti. Koulutettua lähihoitajaa ei mielellään päästetä yövuoroihin, koska hänelle on maksettava enemmän kuin maahanmuuttajataustaiselle hoiva-assistentille. Hoivakodin johtaja on riemullisesti pihalla kaikesta, mitä talossa tapahtuu, ja puhuu ”kultaisista” ja ”herttaisista” asukeistaan ilman itsekritiikin häivää.

Teoksen nelikymppisillä ”nuorilla” ei tunnu kellään menevän kovin hyvin, ja heihin oli helppo samastua. Joelin ja hoitaja-Ninan uudelleenelvytetty ystävyys toi muuten mustanpuhuvaan kerrontaan ripauksen toivoa.

Kirjassa oli jotain yhteistä vasta lukemani Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän kanssa, vaikka kieltämättä Jääskeläisen kehittämässä juonessa oli enemmän vauhtia ja glamouria, ja teksti oli älyllisesti vaativampaa. Äidin ja pojan suhteen asetelmassa oli samankaltaisuutta, ja varsinkin suht nuoren dementikon kohtalo kouraisi molemmissa teoksissa syvältä.

Tämä on helppolukuinen teos, jossa kieli on hyvin arkista – ja itse asiassa olen viime aikoina havainnut samantyyppistä selkokielisyyttä paljossa ruotsalaisessa kirjallisuudessa. Joskus teokset jäävät minulta kesken, jos kieli on pelkkää aktiivilauseista koostuvaa ”Pupu Tupuna-kerrontaa”. Tässä teoksessa arkikieli ei haitannut, koska kerronnan palo oli valtava ja aihe koskettava.

Kirjaa en suosittele sellaisille lukijoille, jotka ovat vaikka juuri muuttamassa omaistaan hoivakotiin, sillä teoksen kerronta voi järkyttää tai tuntua liian omakohtaiselta. Teos voi koskettaa raakoja hermoja. Tosin tässä ei kuvata härskiä heitteillejättöä tai muuta sosiaalipornahtavaa – ja ongelmat, joita kuvataan, eivät aina ole rahallakaan ratkaistavissa. Dementiaharhat ovat pelottavia, ja ne voivat olla pelottavia hoitoalan pitkän linjan ammattilaisillekin, jos työtä ei tee täysin autopilotilla.

 

 

 

Keinutuolikoplan vauhdikas entrée

kakkua_kiitos_kokokansi_uusimitta.aiVanhusaiheiset kirjat ovat olleet muodikkaita jo jonkin aikaa. Bloggasin keväällä Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjasta, ja nyt törmäsin sen ruotsalaiseen hengenheimolaiseen, Catharina Ingelman-Sundbergin keinutuolikoplaan, jonka seikkailuihin pääsee tutustumaan sarjan aloitusteoksessa Kakkua, kiitos! (Schildts &Söderströms 2014, suom. Outi Menna).

Temaattisesti teoksissa on paljon yhteistä: molemmat sijoittuvat palvelukoteihin, joissa palvelun taso on laskenut omistajamuutosten kautta ja molemmat käsittelevät vanhusten vapaudenkaipuuta. Tämä Tukholman rollaattorikopla on vuosikymmenen Helsingin koplaa nuorempaa väkeä, mutta elämän perusongelmat ovat samansuuntaiset. Tässä vanhukset näkevät tv-dokumentissä kuvauksen vankiloiden ruokatarjoilusta, ja huomaavat sen olevan ravintorikkaampaa ja monipuolisempaa kuin yksityisessä palvelukodissa, jonka ruokalistalta on viety jopa viimeiset pullaviipaleet. Suunnitelma muutosta valtionhotelliin on vakava.

Aloittaakseen ammattirikollisen uransa villi viisikko karkaa palvelukodista punomaan juoniaan Grand Hoteliin, jossa tytöt pääsevät asumaan prinsessa Lillianin sviittiin ja pojat merihenkiseen vastaavaan. Hulvattomin kohtaus liittyi ensimmäiseen pikkurikokseen, jonka suorittaakseen porukka huumaa kylpylän muut asiakkaat höyrysaunan suodattimiin piilottamallaan marijuanalla ja hulluruoholla. Hotellin hemmottelupaketteihinkin laitostuu pian, eikä shampanjan särpiminen aamiaiseksi tunnu toisella asumisviikolla enää miltään. Barbadoksen luksushotelli on tähtäimessä, mutta sinne päästäkseen viisikon on todella käytettävä harmaita aivosolujaan ja tyhjennettävä lukuisia pankkiautomaatteja.

Huumori on Lindgrenillä ja Ingelman-Sundbergillä samansuuntaista, mutta Lindgren on yhteiskunnallisesti analyyttisempi ja kielellisesti rikkaampi kirjailija. Ingelman-Sundberg käyttää romaanissaan superhelppoa arkikieltä, jota voisi selkokieleksikin kutsua. Uskoisin, että romaania pystyvät lukemaan myös lievästi muistisairaat. Juoni on pääasiallisen toiminnallinen ja tapahtumat melko ennalta-arvattavia. Vanhuskoplan rikosten selvittäminen ei ole teoksessa keskiössä, vaan huomio keskittyy enemmän koplan keskinäisiin suhteisiin. Teksti on kepeän harmitonta, jopa siihen pisteeseen saakka, ettei vanhusten huono kohtelu ehdi pysäyttää. Vanhuksia kyykyttävä vastaava hoitaja Barbro on karikatyyri, jonka hahmossa ei ole piiruakaan kehityskelpoisuutta.

Rikosten maailmassa tässä tutustutaan tiukkoihin linnamimmeihin ja jugoslaavimafiaan, joka on jo syvällisesti integroitunut esikaupunkien hyvinvoiville viinikellarivyöhykkeille. Koominen dekkari on oma alalajinsa, jolle varmasti löytyy oma fanilaumansa. Juuri nyt tämä teos ei puhutellut minua syvällisesti, mutta viihdyin sen parissa samalla tavalla kuin keskivertosaippuaoopperan.

Opettajan täydellinen omena

Breen Fiction ClassLuovan kirjoittamisen kurssi Isossa Omenassa ja opettajan pöydällä täydellinen omena. Kurssi tapahtuu community collegessa eli paikallisessa kansalaisopistossa, ja opettajana on Arabella Hicks, nainen joka on saanut etunimensä Georgette Heyerin romanttisesta fiktiosta. Teosta markkinoidaan takakannessa kirjojen rakastajille ja kaikille, joilla on hankala äitisuhde – harvoin uskon takakannen mainoslauseisiin, mutta tämän teoksen suhteen kuvaus meni nappiin.

Susan Breenin The Fiction Class (Plume, 2008) voisi olla myös luovan kirjoittamisen opas, sillä jokaisessa kappaleessa on kelpo juoneen liittyvä kirjoittamistehtävä. Teosta voikin lukea monella eri tasolla: pedagogisena raporttina, keski-ikäisen sinkkunaisen realistisena välitilinpäätöksenä, äiti-tytär-saagana tai dokumenttina luovuuden puhkeamisesta oudoissa paikoissa. Arabella Hicksille merkittävä ihmissuhdelaboratorio on esikaupungissa sijaitseva vanhusten hoitokoti, jossa hänen äitinsä on asunut viime vuodet. Vera-äiti ei ole helppo ihminen, eikä hänen luonaan käy muita vieraita kuin tytär aina täsmäaikaan keskiviikko-iltaisin. Äidin ja tyttären iltarituaaleihin kuuluu Wendy’s-pikaruokaketjun hampurilaisaterian syöminen laimean laitosruoan vastapainoksi.

Verrattuna äsken arvioimaani lukupiiriromaaniin tämä teos on ilahduttavan outouttava, tarkkanäköinen ja yllätyksellinen. Breenillä on uskomaton taito nähdä taikaa ja ihmeitä mitättömän oloisissa paikoissa. Arabella ja Vera kuuluvat amerikkalaisen yhteiskunnan varallisuusasteikolla väliinputoajiin, ja hoitokoti, jonne äiti on viety, ei todellakaan edusta korkeinta laatua – silti Breen kuvaa olosuhteita armollisesti. Viimeisinä päivinään äiti alkaa kiinnostua oman elämänsä suurimman mysteerion kirjoittamisesta, ja saa aikaan mukaansatempaavan tarinan viimeisillä voimillaan kuumeen ja infektioiden keskellä. Tavallaan äiti käy tyttärensä kirjoittamiskurssia etäopetuksena hoitokodista käsin.

Breen onnistuu myös saamaan kirjoittajakurssin yhdestätoista oppilaasta paljon irti pienessä tilassa. Porukka on taidoiltaan ja elämänkokemuksiltaan hyvin heterogeenistä, ja tyypillisiä häiriköitä mahtuu mukaan myös. Kiinnostavaa oli nähdä, miten erilaisia asioita nämäkin tyypit kurssilta odottivat ja millaiset asiat saivat yhteishengen syntymään. Yksi ei selviä tunneista ilman jatkuvaa pillereiden popsimista, toinen tulee tunneille pukeutuneena kaikkiin kirjailijuuteen liittyviin kliseisiin, erityisesti vahvaan viinan lemuun, kolmas keskittyy ainoastaan transseksuaaleihin henkilöhahmoihin ja neljäs on selvästi paikalla vain vietelläkseen opettajansa. Tässä porukka ryhmäytyy erään opiskelijan sairaskohtauksen kautta – piinallinen tilanne kääntyykin ryhmän kannalta siunaukseksi.

Teoksen romanssi on myös epätodennäköinen, mutta lohdullinen. Arabella ei romanttisesta nimestään huolimatta ole kovinkaan aktiivinen deittimarkkinoilla, ja jokainen ihmissuhdeyritelmä on kaatunut hankalaan äitisuhteeseen. Tyttären antaumuksellinen suhde äidin menneisyyteen ja perheen kokemaan tragediaan tuntuukin raskaalta pakaasilta varsinkin alkavassa ihmissuhteessa. Arabella on tyyppinä kaavoihinsa kangistunut, introvertti ja turvallisuushakuinen. Hän on selvästi näitä ”maan hiljaisiin” kuuluvia tarkkailijoita, joiden rajojen rikkominen näkyy lähinnä tekstin tasolla, ei arkisessa käytöksessä. Hahmona vähintään yhtä herkullinen kuin kansikuvan omena.

Koska teos kertoo syvällisesti luovasta kirjoittamisesta, tietysti siltä odotetaan tietynlaista esimerkillisyyttä juonen kehittelyn ja leikkauksen suhteen. Nautin tässä teoksessa eniten siitä, kuinka vähillä eväillä saatiin aikaan suurta. Arabella Hicksin New Yorkissa kun ei ollut pahemmin glamouria, oli vain nuhjuinen luokkahuone, sitä nuhjuisempi vanhainkoti, ostari ja muutama kansankuppila. Uuden sulhasen luona oli luksusta lainassa, mutta sitäkin ilman teos olisi kantanut. Suosittelen teosta kaikille, jotka itse kirjoittavat fiktiota ja erityisesti niille, jotka ovat kirjoittamisensa kanssa jumissa. Mitään oikotietä onneen tämä kirja ei lupaa, mutta ainakin samassa jamassa painivien henkilöiden kaoottisen seuran.

Päivänpaiste keskellämme

uutta_auringon_alla-lehtio_jaana-27317468-2221567242-frntlJaana Lehtiön uusin dekkari Uutta auringon alla (Myllylahti, 2014)  herätti kiinnostukseni teemansa vuoksi, ja kiitos kustantamolle, sain teoksesta arvostelukappaleen lyhyellä varoitusajalla. Lehtiö on porvoolainen uskonnonopettaja ja vararehtori, jonka kirjailijan ura on lähtenyt mukavasti lentoon sekä dekkaristina että lastenkirjailijana. Kiinnostus uskontoihin ja uskonnollisiin yhteisöihin on teoksen kantava voima.

Teoksessa sukelletaan esoteeriseen ja epämääräiseltä haiskahtavaan Valtakunta-yhteisöön, jossa kristillinen lähimmäisenrakkaus yhdistyy new age-häröilyyn. Sen sijaan että lahko puhuisi armosta, se puhuu energioista ja värähtelyistä. Aurinkoon ja päivänpaisteeseen liittyviä metaforia viljellään tekopirteästi. Mainetta yhteisö on niittänyt vanhusten kerhojen ja vegetaarisen soppakeittiön järjestäjänä. Yhteisön tilat Porvoon empire-keskustan arvokiinteistössä kutsuvat ohikulkijoita syreenimajoineen ja räsymattoineen. Moni toimelias eläkeläinen tulee toimintaan mukaan, vaikka ei yhdistyksen teologisesta puolesta mitään ymmärrä eikä tule kutsutuksi yhteisön sisäpiiriin.

Sisäpiirin käsite onkin yhteisössä häilyvä: arjessa avainhenkilöt suhtautuvat toisiinsa epäilevästi, vaikka peittävät negatiiviset tunteensa Jakamisen sessioiden aikana. Niissä kultin johtaja, patanarsistinen Tuomas Hannumäki siirtää energioitaan eri-ikäisiin naisiin. Naisista nuorimmat ovat luopuneet omaisuudestaan ja palkkatuloistaan asuen yhteisön tiloissa ja näin ollen ovat käytettävissä 24 /7. Kultin ihanteena on hoikkuus, joka johtajan mukaan ilmentää kristillistä nöyryyttä ja pyyteettömyyttä. Kultti harrastaa pitkiä paastoja ja hiljaisuuden retriittejä, joiden aikana kaikki eivät välttämättä ole täysin tolkuissaan. Mielenterveyskuntoutujia painostetaan lääkityksen lopetukseen, josta koituu parille nuorelle naiselle kohtalokkaita seurauksia. Toisaalta lahkon istunnoissa jäsenille syötetään rauhoittavia ja kenties jotain psykedeelistäkin kamaa heidän tietämättään.

Teos muistuttaa minua etäisesti Päivi Alasalmen teoksesta Ystävä sä naisien (Gummerus, 2002); tosin siinä kuvattu lahko on irvokkaampi ja äärimmäisempi toimintatavoiltaan kuin tämä Porvoon puutaloidylli. Reaalimaailman lahkoista mieleen tulevat Tapani Koivumäen Espoossa toimiva nuoria teekkareita mukaan houkutellut Maitobaari (ja liikkeen muut ilmentymät), ja meille pirkanmaalaisille liiankin tuttu Nokia-missio. Tuomas Hannumäen hahmossa on ripaus Markku Koivistoa, tosin tässä ei mennä lahkonjohtajan seksuaalisuuden pimeimpiin puoliin. Seksuaaliseen hyväksikäyttöön tässä lähinnä vihjataan pääpainon ollessa henkisessä manipuloinnissa. Teologina Lehtiö tuntee lahkolaisuuden ilmiön kuin omat taskunsa ja rakentaa romaaniinsa uskottavan ja lähestyttävän yhteisön, jonka päätoiminta, vanhusten auttaminen, edelleen noudattaa perinteisiä kristillisiä prinsiippejä. Yhteisön julkisuuskuvaan kuuluukin alkukristillisyyden ihanteiden saarnaaminen ja vainotun aseman hyväksikäyttö rahoitusta haettaessa. Ehkä tarkoituksena on näyttää, kuinka helppoa suht täyspäisenkin kansalaisen on hurahtaa lahkon osoittamaan rakkauspommitukseen ja tunnehuijaukseen. Kollektiivinen psykoosi on ilmiö, joka on itseäni kiinnostanut jo pitkään.

Teoksen päähenkilö, komisario Juha Muhonen, on lievästi ylipainoinen, huonokuntoinen, hollantilaisesta oluesta ja leipomotuotteista pitävä perusjamppa, johon en vielä solminut syvällistä suhdetta. Ensimmäinen uhri, talikolla surmattu Meeri Virtanen, on kiinnostava lahkonjohtajan rinnalla, mutta valitettavasti opimme tuntemaan häntä vasta kuolleena. Meeri ja Tuomas kun ovat edelleen virallisesti aviopari ja jatkavat työskentelyä samassa yhteisössä, vaikka lemmen liekki ei enää heidän välillään leisku. Olisin odottanut enemmän psykologista jännitettä ja rankempaa ihmissuhdedraamaa näiden yhteisön ydinhenkilöiden välille. Samoin muutama sivuhenkilö oli kiinnostava, kuten alkoholisoitunut tukityöllistetty Siiri Mäki tenuremmeineen, mutta he eivät henkilögallerian runsaudessa päässeet tarpeeksi framille. Tukityöllistetyistä ja entisistä ja nykyisistä juopoista lukisin mielelläni lisää dekkarihahmoina, ja tässä jo lähestytään ansiokkaasti nyky-yhteiskuntamme luotaantyöntävää ilmiötä, TE-toimiston hallinnoimaa orja- ja pakkotyötä.

Pidin paljon teoksen ilmapiiristä ja Porvoo-kuvauksesta, mutta tekstin tasolla oli joku kerronnallinen juju, jota en täysin tajunnut. Teos oli nopealukuinen ja kovin arkikielinen, eikä tämäkään ole ongelmallista, vaan ehkä jumituin juonen rakenteeseen. Hahmot olivat makuuni hieman liian kilttejä – olisin halunnut lukea yhdestä lahkosta eronneesta, joka kritisoi sen toimintaa itseironisesti ja räävittömästi. Luurankoja empiretalon kaapeista kyllä löytyy riittävästi, mutta niiden löytämistä olisi voinut kuvata astetta ponnekkaammin.

MurhaMylly-sarjasta olen nyt lukenut tasan kaksi teosta 108 julkaissusta. Sattumoisin molemmissa on uskonnollista sisältöä – tässä vielä vahvemmin kuin Metropoliitta Panteleimonin Savo-aiheisissa dekkareissa. Lehtiön teksti tuntui moniulotteisemmalta kuin Panteleimonin, mutta arvioni on puolueellinen siksi, että yleensä luen dekkareita lähinnä päivänpolttavista teemoista. Suosittelen Lehtiön teoksia niille, jotka pitävät vahvasta paikallisuuden kuvauksesta (vrt. Seppo Jokinen, Markku Ropponen) ja ei niin hirvittävän raa’asta meiningistä.

Perussuomalaista seksiä

Hassinen PopulaPirjo Hassisen Popula (Otava, 2012) on tulevan kesän sukulukuhaasteeni: olen sopinut treffit kahden sukulaiseni kanssa mökille, jolloin agendalla on mm. tästä romaanista keskustelu. Tämä kertoo Hassisen korkeasta statuksesta väli-Suomen lukupiireissä.

Itse en ole Hassisen vannoutunut fani, mutta aiemmin lukemistani kolmesta romaanista on vahva muistijälki. Kirjat ovat eläneet omaa elämäänsä päässäni vuosikausia – se jos mikä kertoo laadusta.

Hassista on pidetty lukuromaanien  kuningattarena mutta minusta viihdekirjailijan manttelinperijäksi hänen teoksissaan on liikaa kompleksisuutta ja kielellistä kunnianhimoa. Hassinen savolaistaustaisena jyväskyläläisenä alma materini kasvattina puhuttelee minua myös kulttuuripersoonana. Erityisen paljon olen arvostanut hänen näkemystään uskonnollisuudesta.

Popula ei ole helppo pähkinä purtavaksi. Se kartoittaa oikeistopopulismin kenttiä pienten ihmisten näkökulmasta, ihmisten, jotka eivät ole tietoisesti valinneet Popula-puoluetta, vaan ovat ajautuneet sen vaikutuspiiriin. Päähenkilöinä ovat keski-ikäinen lomautettu Pirjo, joka työttömänä omistautuu akvarellimaalaukselle ja viinin litkimiselle ja hänen naapurinsa, noin kolmikymppinen peräkammarin poika Perttu, joka elättää itseään yökerhon portsarina. Sekavien sattumusten summana Perttu päätyy Popula-puolueen puheenjohtaja Jukka Kalmarin autonkuljettajaksi.

Popula tietysti edustaa reaalimaailman persuja, mutta fiktiivisen puolueen tarina ei mene yksi yhteen persujen saagan kanssa. Kalmari ei ole Soinin peilikuva, eikä muitakaan puolueen komeettoja ole kopioitu suoraan Arkadianmäeltä. Hassinen vie lukijansa tukaliin tilanteisiin, uuden ajan tupailtoihin, joissa salonkikelpoista esittävät Dressman-mallit joutuvat kosiskelemaan uusnatseja pitääkseen kentän syvät rivit tyytyväisinä. Kalmarin autonkuljettajana kiltti ja uskollinen Perttu on jatkuvasti tulilinjalla ja joutuu lopulta maksamaan pomonsa koskemattomuudesta kalliin kautta. Pirjon populamyönteisyys on Perttuakin epämääräisempää: hänen katkeruutensa ilmenee protestina taidemaailmaa vastaan. Pirjo nousee julkisuuteen töhrittyään postmodernia kukkamaalausta Ateneumissa vahvassa humalatilassa ja jouduttuaan edesvastuuseen teostaan. Pirjon protesti muistuttaa persujen kommentteja postmodernin tekotaiteen kannattamattomuudesta ja ehdotuksista taideopetuksen karsimisesta. Pirjon taulut alkavat käydä kaupaksi netin välityksellä persupiireissä.

Populan henkilöhahmot ovat lähestulkoon kaikki elämäänsä pettyneitä, maailmaa syrjästä seuraavia sivullisia. Pirjon tytär Rita elää epätyydyttävässä liitossa työkaverinsa kanssa ja kipuilee miehensä adoptiotyttären äitipuolena. Etelä-Afrikasta adoptoitu teini-ikäinen Tuulia kokee silti läheisyyttä uuden mummoehdokkaansa kanssa ja käy tämän luona salaa oppimassa maalausta. Lapsenlapsen vierailut tuovat Pirjon elämään selviä päiviä ja uutta toivoa. Valitettavasti tyttö joutuu naapuruston persudraaman uhriksi ja sijaiskärsijäksi.

Poliittisella tasolla Hassinen tuo erinomaisen elävästi esille kysymyksen, joka varmasti askarruttaa suurta osaa äänestäjäkunnasta näin eurovaalienkin kynnyksellä: mitä seurauksia on sillä, että väkivaltarikoksista tuomitut pilottitakit, puolilukutaidottomat koulupudokkaat ja sekakäyttäjät rynnivät politiikkaan? Onko se osoitus demokratian toteutumisesta vai kansan tyhmenemisestä? Pitäisikö kansanedustuslaitoksen asettaa uudenlaisia minimikriteerejä edustajaksi pääsyyn? Onko tyhmyys jopa seksikästä? Mediaseksikästä ainakin.

Seksiä romaanissa on hintsunlaisesti. Pirjon ja Pertun toverillisen naapuruussuhteen leviämisyritys fyysiselle tasolle on inhorealistista luettavaa. Tässä pelataan pitkälti säälin ja myötähäpeän tunnekartoilla. Ehkä kuva puolueen rivijäsenistä on liiankin luuserimainen. Yleinen selitys maahanmuuttokriittisyydelle kun on valkoisen miehen katkeruus ja syrjäytyneisyys: oletuksena on, että nuoret miehet ajautuvat persuihin, Hommaforumille ja vielä oikeampiin ääriryhmiin naisen puutteessa. Kuitenkin moni persujen johtohahmoista elää pitkissä parisuhteissa. Hassinen viittaa siihenkin – persujen jakoon puolue-eliitin ja kansan syvien rivien välillä. Espoolaiset perheenisät kun eivät välttämättä tunne itähelsinkiläisten nuorten miesten elämismaailmaa. Pertun ja Pirjon hahmot olivat oivaltavasti jotain tältä väliltä.

Toinen romaanin pääjuoni liittyy vanhustenhoitoon ja alzheimeriin. Siinä Hassinen onnistuu pelaamaan groteskeilla kentillä ja ravisuttamaan lukijaansa melkein syvemmin kuin persujen olemusta etsiessään. Yksityisen hoitokodin arkeen liittyvät episodit voivat olla liian rajuja herkkäsieluisille.

En ole vielä valmis Populan kanssa vaan teos vaatinee toisen lukukerran. Koska itse olen työstänyt vastaavaa tematiikkaa vuosikymmenen saamatta aikaiseksi kuin yhden näytelmän, tiedän, kuinka vaikeaa oikeistopopulismista kirjoittaminen on. On helppoa langeta moraalisen ylemmyyden ansaan varsinkin, jos on korkeasti koulutettu ja paljon matkustanut. Hassinen ohittaa tuon ansan rakentaen uskottavan skenarion persujen arkisesta kentästä. Ehkä päähenkilön nimeäminen Pirjoksi oli keskeinen strategia uskottavuutta luodessa.

Populasta syntyi kiinnostava ajatuksellinen aasinsilta Jari Järvelän uusimpaan dekkariin Tyttö ja pommi (Crime Time, 2014). Tyylillisesti kirjat edustavat eri maailmoja, mutta yhdessä luettuina toimisivat tuhtina matkaoppaana nykypolitiikkaan. Suoraa toimintaa, jännitystä ja väkivaltaa tarjoiltiin molemmissa yhtä ehtoisasti.

 

 

Sewa Day: kansainvälistä vapaaehtoistyötä

Osallistuin tällä viikolla Sewa Day-vapaaehtoistyökampanjaan, joka muistuttaa paljon suomalaista taksvärkkiä, mutta on suunnattu aikuisille. Sewa Dayta vietetään erityisesti Intiassa, Pakistanissa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa, mutta viime vuonna se rantautui myös Suomeen intialaisten maahanmuuttajien aloitteesta. Tampereella Sewa Dayta on vietetty lähinnä vanhainkodeissa ja päiväkodeissa, mutta mukana on ollut myös paikallisia järjestöjä ja jopa poliisi. Kuka tahansa voi ehdottaa projektia suoritettavaksi omassa lähiympäristössään. Viime vuonna osallistuin päiväkodin varaston siivoustalkoisiin, tänä vuonna olin mukana laulattamassa vanhuksia Hervannan Keinupuiston vanhainkodilla.

Vanhainkotivierailu oli silmiä avaava koko porukalle. Intialaiset maahanmuuttajat ovat kiinnostuneita vanhojen ihmisten tilanteesta, vaikka vain kourallinen heistä työskentelee hoitoalalla. Harva heistä suunnittelee pysyvää asettumista Suomeen, eikä monellakaan ole vanhoja vanhempia mukanaan asumassa täällä, joten asia ei suoranaisesti liity heidän elämäänsä. He ovat nuoria, sinkkuja, vastanaineita nuoria pareja tai pienten lasten vanhempia. Viime aikoina heidän poppoonsa on tehnyt pikku keikkoja vanhainkoteihin ja kansalaisjärjestö Mummon Kammariin. He haluavat tutustua suomalaiseen yhteiskuntaan syvällisemmin kuin mitä töiden ja opintojen puitteissa on mahdollista, ja vaikka heillä ei aina ole yhteistä kieltä vanhojen ihmisten kanssa, he kokevat oppivansa heidän kauttaan Suomesta jotain, mitä ei voi oppia kirjoista tai lehdistä. Hienosti perusteltu. Komppaan mukana.

Yhdellä Suomessa pitkään asuneella intialaisella kaverillani on ”adoptiomummo”, jota hän käyttää viikottain kirkossa. Vanha rouva ei enää näe kunnolla ja tarvitsee taluttajaa. Ystävälläni on ikävä omaa äitiään kaukana Keralassa, eikä ”adoptiosuhde” voi korvata oikean äidin läsnäoloa, mutta tapaamiset tuovat heille molemminpuolista iloa. Tällaista toimintaa pitäisi kehittää kaikkien maahanmuuttajaryhmien parissa, myös pakolaistaustaisten. Korkeasti koulutetut intialaiset ovat Suomessa asuvista maahanmuuttajista resurssirikkaimmasta päästä – heillä on varaa vapaaehtoistyöhön, koska moni heistä saa melko hyvää kuukausipalkkaa. Mutta voisivat he olla tekemättäkin tätä työtä. ”Suomi on antanut meille, joten haluamme antaa Suomelle takaisin”-asenne kantaa kyllä hedelmää. Oikeastaan en tiedä tehokkaampaa rasismin poistajaa kuin vanhan väen auttaminen. Se on hiljaista, melkein huomaamatonta työtä, joka ei yleensä ylitä uutiskynnystä.

Keikkamme Keinupuistoon kesti vain tunnin, vaikka aikaa varasimme kaksi tuntia. Osa porukasta oli jo väsyneitä yhdentoista aikaan aamulla ja heitä alettiin viedä takaisin omiin huoneisiinsa lepäämään. Silti huomasin, että vierailumme ilahdutti monia. Moni halusi vain pitää kädestä kiinni, toiset ilahtuivat erään porukan jäsenen pienen pojan mukana olosta. Ryhmäkodin henkilökunta toivoikin, että tulisimme uudestaan laulattamaan ja leikittämään talon väkeä joulun alla, mielellään isomman lapsilauman kanssa. Panin asian mietintämyssyyn. Suurella todennäköisyydellä palaamme jollain kokoonpanolla.

Sewa Day sopii kaikille, sillä siinä ei pyydetä keneltäkään mahdottomia. Tunti-pari oman ajan luovutusta riittää, eivätkä työtkään ole mahdottoman vaikeita. Ensi vuonna toivoisin, että mukaan lähtisi enemmän myös kantasuomalaista porukkaa.