Egonilla on hirvittävästi asiaa

Teos: Hanna Weselius: Sateenkaariportaat (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Tutkaillessani vuoden 2016 lukemistoja huomaan, että Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! on tehnyt minuun vaikutuksen, vaikka en tänä päivänä ihan sen kaikkea sisältöä muistanut. Hänen toisesta teoksestaan Sateenkaariportaat olen jo ehtinyt nähdä arvioita, vaikka se on julkaistu vasta reilu pari viikkoa sitten. Niiden pohjalta minua arvelutti tarttua teokseen, jossa olisi poikkeuksellisen nihkeä, epämiellyttävä, vätysmäinen päähenkilö nimeltä Egon.

Egonista tiedämme, että hän on saanut nimensä saksalaisesta schlagerista, josta myös Harmony Sisters teki aikanaan version. Mies on syntynyt vuonna 1963, ja hänen äitinsä, Sortavalan evakko, vuonna 1933. Tarinan aikana äiti vetää viimeisiään kotihoidon varassa Vuosaaressa, ja Egon kokee velvollisuudekseen vierailla tämän luona viikottain, vaikka kaksikon välit eivät ole erityisen lämpimät. Yksinhuoltajaäiti on ollut pojan lapsuudessa villi vasemmistoradikaali, ja edelleen hän muistelee Chilen tapahtumia vuonna 1973.

Egonilla on virka yliopistolla, mukava asunto kantakaupungilla ja tarpeeksi rahaa pitää yllä jatkuvaa seitinohutta humalatilaa, jossa hän havainnoi maailmaa kyynisenä ja turtuneena. Hänellä on salaisia sympatioita äärioikeistoa kohtaan, ja hän kokee naisvihaa niin kollegoitaan, opiskelijoitaan kuin satunnaisia koirankusettajia kohtaan. Yhden naispuolisen kollegan kanssa hänellä on poikkeuksellinen yhteistyösopimus, jota ystävyydeksikin voisi kutsua. Tämän vuoksi hän päätyy usein kusettamaan kollegan koiraa, ja tekemään pisteliäitä havaintoja koirapuistojen naisista.

Romaanissa Egon tekee konferenssimatkan Budapestiin, jossa tunnelmat ovat kireät. Hän on tottunut pitämään vartin mittaisia mitäänsanomattomia työryhmäesityksiä, joita ei ehdi juomisharrastukseltaan pahemmin valmistella. Konferenssiin osallistuu vihaisia paikallisia tutkijoita, jotka ainoastaan haluavat tietää, miksi ulkomaiset osallistujat eivät huomioi maan yliopistojen kriisiä fasismin kourissa. Egon on tilanteesta tyypillisen välinpitämätön, mutta kaupungin keskustassa tulee kuvatuksi paikallisena Orbanin hallituksen vastustajana.

Egonin ura mediatutkijana ei ole koskaan ollut nousujohteinen, mutta on hänellä teräviäkin havaintoja viraalisesti leviävistä uutiskuvista ja niiden tuotannon mielivaltaisuudesta. Yksi hänen vihatuista vanhoista ystävistään on Hans, joka on kriisialueilla viihtynyt tähtitoimittaja, kymmeniä ikonisia skuuppikuvia tehtaillut kukko. Egonin katkeruus purkautuu kirkkaimmin Hansin ottamia kuvia analysoidessaan.

Paljasjalkaisena helsinkiläisenä Egon harrastaa kännisiä monologeja kaupungin historiasta, ja on fiksoitunut sen kolmeen jätekukkulaan. Teoksen nimi viittaa Malminkartanon portaiden yhteisötaideprojektiin, jossa värikkäiksi maalatut portaat tulivat äärioikeiston sabotaasin kohteeksi. Vaikka Egon pitää kaupungin rahoittamia suvaitsevaisuusprojekteja lähtökohtaisesti naurettavina, hän jää seuraamaan tapauksen uutisointia ja vieraileekin paikalla todeten oman rapakuntonsa rapautuneen entisestään.

Muutenkin kirjassa pohditaan paljon värien symboliikkaa, varsinkin Karjalan sinisen eri sävyillä maalattuja ikkunanpokia, ja rakennuskulttuurin eroja rajan kahdella puolella. Miksi evakot eivät tuoneet perinnettään rajan läntiselle puolelle?

Eniten pidin lopun ylisukupolvisesta toiviomatkasta rajantakaiseen Karjalaan, jonne Egon saa kaveriksi aikuisen poikansa. Suhde lämpenee matkan aikana piirun verran, vaikka poika lähtee mieluummin iltaisin omille retkilleen. Reissu on eläkeläisvoittoinen ryhmämatka, jonka joka pysäyksellä voi ostaa vodkaa ja kylmää Baltikaa. Egon repii huumoria itseään vanhemmista turistinaisista, joilla on Valamon vierailua varten erityisen siveät huivit. Reissun aikana hän kuitenkin saapuu jonkun tason itsereflektioon juomisestaan, ja osoittaa mikroskooppisia raitistumisen merkkejä.

Egon-hahmon viehätys on siinä, että lukija voi sen kautta peilata oman sielunsa syövereitä, harhoja ja pikkumaisuuksia. En kokenut hahmoa lainkaan ahdistavana, yliammuttuna tai erityisen karskina. Epäonnistuneen tutkijan hahmoon saatoin samastua, ja vuosien varrella olen myös kohdannut sinkkumiehiä, joiden suhde naisiin on Egonin kaltainen. Nousevan fasismin siementen kanssa flirttailijana Egon on peräkammarin poika, jolla ei riitä puhtia radikalisoitumiseen. Hänen kasvattamallaan nuorella miehellä taas on avaimenperässä Suur-Suomen kartta.

Tämä romaani eteni jouhevammin kuin mosaiikkimainen, usealle mantereelle ulottuva Alma!, ja sen kokeilevat elementit ovat ymmärrettäviä niillekin, joilla ei ole taustaa postmodernin kirjallisuuden tutkimuksessa. Alkoholistin aivoitusten kuvauksena teos on oivaltava, sillä se tuo esiin akateemisten kaappijuoppojen ylemmyydentuntoisen maailman. Tähän maailmaan kuuluvat konserttien väliajoilla kaksin käsin vedetyt piccolo-kuohuviinipullot, joiden ostaja teeskentelee hankkivansa toisen seuralaiselle.

Itselleni teos avautuikin tarkkanäköisenä kuvauksena urbaanista yksinäisyydestä, ja heteromiehen piilevästä ”incel” – asenteesta, johon hän on ajautunut puoliksi huomaamattaan. Ehkä Egonilla on silti toivoa, ja toivoa on myös kaikilla lukijoilla, joita Egonin loputon sisäisen puheen virta ahdistaa.

Vuorimummon aikakäsityksistä

Teos: Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä (WSOY, 2019)

Viime vuonna tehdessäni maailmankirjallisuuden maahaastetta Anja Snellmanin Kreetalle sijoittuva romaani Kaikkien toiveiden kylä oli jo minulla työn alla, mutta päädyin sitten etsimään aitokreikkalaista kirjallisuutta englanniksi Kreikan kohtaan, ja hyvä niin.

Kirja jäi siis kesken, mutta palasin siihen uudelleen äänikirjana lupaavan ensivaikutelman siivittämänä. Snellman/Kauranen kuuluu niihin suomalaisiin kirjailijoihin, joiden uraa olen seurannut tiiviisti, mutta teoksia en ole rynnännyt hankkimaan uutukaisina pariinkymmenen vuoteen. Silti hänen teoksensa aina löytävät tiensä luokseni, usein vuoden-parin viiveellä.

Romaani inspiroi minua siksikin, että sen päähenkilöt tuntuvat mahdollisimman vähän autofiktiivisiltä. Kirjassa kohtaavat yhdeksänkymppinen neiti-ihminen Agave ja noin kolmikymppinen epämääräisen skandinaavinen turistiopas Monika, jonka vanha nainen löytää kuumuuteen tuupertuneena kotikylänsä reunamilta. Vanha nainen ei jaksa yksin raahata onnettomuuden uhria kotiinsa, mutta Monikan pelastaa aasi nimeltä pyhä Eufenia.

Pneuman vuoristokylä on kovia kokenut maailmankolkka, jossa modernilla teknologialla ei ole suurta roolia ihmisten arjessa vielä 2010-luvullakaan. ”Kaikkien toiveiden kylä” on itse asiassa kylän maanalainen maailma, tunnelien verkosto, josta löytyy lukuisia historiallisia kerrostumia. Romaanin nykyhetki sijoittuu vuoteen 2018, mutta siinä eletään myös vahvasti toisen maailmansodan traumoja, jotka koskettivat koko Agaven sukua. Tämä tarinan ulottuvuus onnistui välittämään minulle uutta tietoa Kreikan lähihistoriasta, johon mahtui yllättäviä raakuuksia, ei pelkästään natsien toimesta, vaan kreikkalaisten kreikkalaisiin kohdistuvana veljesvihana.

Kreetan maaseudulla varsinkin saksalaisilla oli pitkään ikävä barbaarivalloittajan maine, mikä on varmasti vaikuttanut myös pohjoismaisten turistien vastaanottoon. Agave on oppinut hyväksymään vuosien varrella kylään eksyneitä omatoimilomailijoita, joista jotkut ovat asuneetkin siellä. Orastavia ystävyyksiä on ollut vuosien varrella kielimuurista huolimatta, ja hän muistelee varsinkin yhtä turistiperhettä, joka menetti poikansa. Tämän pojan valokuva kuuluu Agaven aarteisiin, jonka hän vie uskollisesti ylläpitämäänsä tiekappeliin osaksi kirkkovuotta.

Agaven ja Monikan suhde kehittyy, ja nuorempi nainen oppii ilmeikkäämpää kreikkaa retriittinsä aikana, mutta Snellman ei sorru tarinassaan tyypillisiin sentimentaalisiin imelyyksiin. Kulttuurit eivät kohtaa automaattisesti, ja kreikkalainen elämäntyyli saakin jäädä osittain käsittämättömäksi. Teos ei selitä kreetalaista kulttuuria puhki, vaan jättää lukijan uteliaan ihmetyksen tilaan.

Luonnolla ja uskonnolla on tasavahva rooli tarinan punonnassa, ja runollinen aistillisuus luo kerrontaan mestarimaisen rytmin. Äänikirjana poeettiset kohdat toimivat hyvin, ja jäin varsinkin turistikatalogien ja oppaiden mainospuheiden parodisen imitoinnin vangiksi. Victoria’s Secretin myymälät kuuluvat nykykreetalaiseen mielenmaisemaan yhtä tiiviisti kuin hortan kerääminen vuorilta ja parantavien rohdosten keittely, mutta Agaven tervehenkinen maailma saattaa kuulua huomisen häviäjiin turismiteollisuuden levitessä vuorten rinteitä ylöspäin.

Snellman on tehnyt aiemminkin poikkeamia tyypillisistä aihepiireistään, joihin on kuulunut olennaisena osana itsetutkiskelu ja autofiktiiviset elementit. Muistan tällaisena poikkeamana myös teoksen Parvekejumalat (2010), joka kertoi itähelsinkiläisestä somaliperheestä. Vaikka teos on jäänyt hyvin mieleeni ja pidin siitä kielellisesti, siitä jäi vaikutelma, ettei Snellman tunne somalikulttuuria kovin syvällisesti. Tämä teos taas tuntui juurevammalta, ehkä siksi, että kirjailija on viettänyt Kreetalla merkittävästi aikaa jo 1990-luvulta saakka.

Voisin siis lukea Snellmanilta lisääkin Kreikkaan sijoittuvia teoksia, sillä tuntuu, ettei hän tässä teoksessa ammentanut kaikkea maasta keräämäänsä materiaalia ja viisautta. Teos toimii erinomaisena lohdutuksena kaikille niille, joiden Kreikan-matkat ovat tänä vuonna peruuntuneet koronan vuoksi, ja muistutuksena, että ehkä tämä vuorimummojen maailma on edelleen olemassa turismiteollisuuden vastakuvana ensi vuonna, jos olemme onnekkaita.

Kyräilyä pohjoiskarjalaisittain

PaldarTeos: Anna Paldar: Mustan kiven varjo (Kirjokansi, 2019)

Äänikirjan lukija: Anna Paldar

Anna Paldar on taiteilijanimellä kirjoittava esikoiskirjailija, jonka trillerin kalastin Ellibsistä äänikirjana ilman ennakkotietoa teoksesta. Koska äänikirjan laatu oli varsinkin alkukappaleissa rosoinen, olin jo jättää kuuntelemisen kesken, mutta lopulta miellyin kirjailijan äänen kotikutoisuuteen.

Romaanin päähenkilö on nelikymppinen arkkitehti Iiris, sinkkunainen Helsingistä, jonka juuret ovat Pohjois-Karjalassa. Vaikka nainen on omistautunut projekteilleen, yhtäkkiä hän ilmoittaa lähtevänsä lomalle kotikonnuilleen. Iiriksen äiti on jo hoitokodissa, eikä hän aio reissunsa aikana tavata isäpuoltaan Oskaria. Suku vaikuttaa karjalaisittain harvinaisen jäyhältä ja vähäpuheiselta, ja heillä on paljon salaisuuksia niin evakkomatkalta kuin Enossa sijaitsevalta Mustan kiven tilalta, joka on palannut myyntiin huutokaupassa.

Teoksessa liikutaan takaumien kautta toisen maailmansodan ja sen jälkeisiin vuosiin, jolloin vähäpuheinen suku hajoaa onnettomuuksien ja tragedioiden vuoksi. Suvun patriarkka on matkasaarnaaja, joka maatalousvinkkien ohella puhuu pidäkkeettömästi huorista ja äpäristä. Riitaisten veljesten sisar Anni on joutunut tilalle pikku emännäksi, mutta jättää tilan sen jälkeen, kun saa tietää, että hänen perintöosuutensa on keploteltu veljille. Oskar-niminen veli lähetetään kasvattilapseksi Pohjanmaalle, ja hänellä on aina kotona käydessään komeammat vaatteet kuin muilla sisaruksilla.

Tarina on jouhevasti kirjoitettu, vetävästi etenevä ja kompakti, mutta historiallisiin osuuksiin olisin kaivannut lisää lihaa luiden päälle. Aika usein minua rasittaa maaseudulle sijoittuvissa tarinoissa liiallinen murrepuhe, mutta tässä romaanissa jäin kaipaamaan edes hienoista paikallista korostusta, jota ei löytynyt piirunkaan verran. Piirakkatalkoisiin kirjassa ryhdytään aivan loppumetreillä, mutta tämä on ainoa myönnytys pohjoiskarjalaiselle kulttuurille. Paldar selkeästi pyrkii kirjoittamaan yleispätevää tarinaa, mutta minua vaivasi romaanin kielellinen steriiliys.

Psykologisia trillereitä, varsinkin ulkomaisia sellaisia, olen lukenut sen verran paljon, että myös juonen tasolla jäin kaipaamaan lisää kierouksia ja uskomattomia juonenkäänteitä. Toisaalta tämä romaani pysyy lesteissään eikä saa aikaan tunnetta, että olisi enemmän saippuaoopperan kulisseissa kuin kaunokirjallista teosta lukemassa. Arvostin teosta enemmän sukuromaanina kuin trillerinä. Taloon liittyvät kummittelut eivät pelottaneet minua tarpeeksi, mutta jäin pohtimaan teoksen kautta varsinkin ikäihmisten perheväkivallan kokemuksia, omaishoitajien valtaa ja hoitolaitosten asukkien hoitotahtoa tilanteessa, jossa omaisilla on ristiriitaisia ajatuksia läheisensä viimeisten vuosien viettotavasta.

Koska minullakin on sukuyhteys Enoon ja Lieksan radan varrelle, kuvattuihin paikkoihin eläytyminen oli helppoa. Paldar on taitava arkkitehtuurin ja rakennuskulttuurin kuvaaja, ja pidin teoksen Helsinki-osuuksissa, joissa kuvattiin Iiriksen arkea ja työelämää arkkitehtuuritoimistossa.

Jään odottamaan Paldarilta lisää perehtymistä henkilöhahmojen uskottavaan rakentamiseen, sillä tällaisinaan varsinkin romaanin vanhemmat mieshahmot jäivät hieman pökkelöiksi. Kirjassa kuvataan ylisukupolvista pahuutta ja tunneilmaisun puutteita, mutta olisin kaivannut myös pahishahmoihin enemmän ulottuvuuksia. Tarkemmin en osaa kuvailla, miksi kirja jätti minut paikoitellen viileisiin tunnelmiin. Silti otan kirjailijan seurattavakseni, sillä valitut aihepiirit olivat kiinnostavia ja sydäntäni lähellä.

Hermostuttavan ajankohtaista dystopiaa

YliaikaTeos: Piia Leino: Yliaika (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

On jännittävää seurata keskusteluja Piia Leinon tuoreesta dystopiaromaanista Yliaika, koska se tuntuu komppaavan vähän liiankin tarkasti tämän päivän keskusteluja korona-ajan terveydenhuollon prioriteeteistä ja ikäihmisten asemasta.

Romaanin päähenkilö on 75 vuotta täyttävä entinen ministeri Annastiina Kankaanrinta, joka on aikanaan ollut primus motor ikäihmisiä sortavan lainsäädännön toteuttajana.  1970-luvulla syntynyt poliittinen komeetta on aina onnistunut olemaan paikalla oikeaan aikaan oikeiden ihmisten kanssa, mutta poliittisella nousukiidolla on ollut myös ikäviä reunaehtoja. Vuonna 2032 hän oli todistamassa oman äitinsä vapaaehtoista eutanasiaa Haikon kartanossa. Mutta kun Annastiinan oma aika on täynnä vuonna 2052, hän kokee siinäkin tilanteessa olevansa oikeutettu erikoiskohteluun.

Suomen exitus-ohjelma on maailmalla niin tunnettu, että ”Finnish death” on oma konseptinsa. Mallissa on kuitenkin jotain häiritsevän sosialistista siinä, etteivät suomalaiset vanhukset saa ostaa lisäaikaa elämälleen tai kansalaisoikeuksilleen. Maassa edelleen elää yli 75-vuotiaita, mutta ei-kansalaisina heitä kohdellaan paperittomina, ja heidän ylöspidostaan ovat vastuussa lähiomaiset. Kaikki omaiset eivät elatukseen suostu tai kykene, ja näin ”metsämummot” jäävät selviytymään yhteiskunnan ulkopuolella. Pienemmillä paikkakunnilla toimii omaehtoisia ”mömmötaloina” tunnettuja kommuuneja, joissa anarkistiset vanhukset asuvat ilman yhteiskunnan tukea.

”Mömmöt” eli päihteet kuuluvat vain ikäihmisten elämään yhteiskunnassa, jossa terveys ja hyvinvointi ovat osana kiiltävää maabrändiä. Annastiina muistaa hävenneensä äitiään, joka viimeisinä vuosinaan tilaili ravintoloissa useita pullollisia punaviiniä punaisen lihan painikkeena. Hän itse on ollut terveempien elämäntapojen puolestapuhuja ainakin julkisuudessa, mutta ”mömmötaloon” päätyessään hänkin muistaa, miksi päihdepainotteinen todellisuuspako on joskus ollut suosittu paineiden purkamiskeino hänen omalle ikäluokalleen.

Yritin lukea Leinon aiempaa, kehuttua romaania Taivas (2018), mutta se jäi kesken raskaan sisällön vuoksi. En usko, että Yliajassa tematiikka on paljon kepeämpi, mutta romaani on helppolukuinen siksi, että tarinan aika-akseli on takaumista huolimatta kompakti, ja henkilögalleriakin pysyy sopivana. Tärkeimmäksi ”rikoskumppaniksi” tarinassa nousee entinen toimittajakollega Niina, jonka yliaika alkaa myös olla pian ajankohtainen.

Niinalla ja Annastiinalla on molemmilla henkilökohtaisina assistentteinaan virtuaaliystävät Brad ja Heath, joiden ohjelmointi vaatii jatkuvia päivityksiä. Varsinkin tämä ulottuvuus nauratti, ja toi muuten paikoitellen ahdistavaan tarinaan kaivattua helpotusta. Niina oli panostanut ystävänsä päivityksiin rahallisesti enemmän kuin Annastiina, ja ehdottaa, että voisi antaa terapeutin koulutuksen saaneen Bradin opettaa Heathia ratkaisukeskeisempään työotteeseen ihan ilmaiseksi.

Hotkaisen teoksen parilta istumalta, koska sen kieli ja tyyli olivat harvinaisen vetäviä. Kirja kestäisi varmasti toisenkin lukukerran, koska en vielä ehtinyt märehtiä loppuun kaikkia sen herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä. Vaikka moni välttelee tulevaisuusdystopioita juuri nyt johtuen koronatilanteen aiheuttamasta ahdistuksesta, niin uskallan silti suositella tätä kirjaa siksikin, ettei siinä käsitellä poikkeustilan omaisia olosuhteita, vaan fiktiivistä normaalitilaa, johon on päädytty lainsäädännön ja poliittisten päätöksien kautta.

Valitettavaa kuitenkin on, että osa Leinon käyttämistä kuolemaan ja ikääntymiseen liittyvistä eufemismeista ovat jo seuranamme gerontologisessa arjessa. Ja koska kieli muovaa todellisuuttamme enemmän kuin uskommekaan, voimme jäädä pohdiskelemaan tämän teoksen sanomaa ensi kerran, kun astumme sisään hyvinvointikeskuksemme automaattiovista ja painamme tyytyväisyysnappia sieltä poistuessamme.

Kuolinsiivoojan bucket lististä

Mäkinen Ei saaTeos: Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää (Karisto, 2020)

Heidi Mäkinen hurmasi minut muutama vuosi sitten esikoisromaanillaan Ei saa mennä ulos saunaiholla, ja toisen romaaninkin nimi pitää sisällään kieltolauseen. Kyseessä ei kuitenkaan ole kirjasarja, vaan teokset ovat itsenäisiä. Niitä kuitenkin yhdistää se, että päähenkilöt ovat eri-ikäisiä, ja kohtaavat erilaisista taustoistaan huolimatta. Luonnehtisin teoksia älykkääksi chick litiksi, jossa painopiste on naisten arkisissa näkökulmissa ja ystävyyksissä.

Ei saa elvyttää kertoo toki vanhenevan ihmisen hoitotahdosta, ja tahtojen taisteluista, kun äidin ja tyttären näkemykset hyvästä vanhenemisesta ovat ristiriidassa keskenään. Romaanin päähenkilö, Helsingin Bulevardilla asuva hammaslääketieteen emeritaprofessori Auri Aarto on kasikymppinen työn sankari, jolle eläkkeelle jääminen on merkinnyt lähinnä elämästä luopumista. Hänen terveytensä rapistuu kuten keskivertoseniorikansalaisen, eikä hän ole erityisen kiinnostunut kuntonsa keinotekoisesta kohentamisesta tai uusimmista apuvälineistä. Rollaattorin hän on ristinyt Leopardiksi, mutta kotiaan hän ei haluaisi sisustaa geriatriseksi osastoksi tyttären toiveiden mukaan.

Tekla on hänen ainoa lapsensa, kiireinen, työuupumuksen kanssa kamppaileva terveyskeskuslääkäri, jonka koko elämä tuoksuu käsidesiltä. Hänelläkin on vain yksi tytär, parikymppinen Inka, joka on jo lentänyt pesästä. Auri tulee paremmin toimeen lapsenlapsensa kanssa kuin tyttärensä, vaikka tälläkään ei ole tarpeeksi aikaa ryhtyä isoäidin seuraneidiksi. Vaikka Auri on itsepäisen itsellinen, ei hän kuitenkaan viihdy erakkona kotonaan. Tiedeura on jättänyt hänen elämäänsä tyhjiön, eikä miesvainaan kirjahyllystäkään löydy päiviin sisältöä.

Mäkinen kuvaa tarkkanäköisesti ihmistyyppiä, jonka elämänsisältö on aina ollut suppea ja jonka tunneilmaisu on piinallisen pidättyväistä. Tällaisia henkilöitä on paljon akateemisessa maailmassa, eikä heille kaikille ole luvassa auvoisia eläkepäiviä, vaikka rahaa matkailuun ja harrastamiseen riittäisi loppuelämäksi. Myös romaanin Auri on harvinaisen fakkiutunut tapoineen ja mielipiteineen, eivätkä tyypilliset eläkeläisten harrastukset houkuttele häntä.

Teoksen monotonisen arjen rikkoo nuori siivooja Natalia, joka joutuu vanhan rouvan uskotuksi ja päihdetrokariksi sattuman kaupalla. Natalian elämän tavoitteet ovat varsin erilaisia kuin Aurin läheisten naisten. Luokkaero on teoksen toinen suuri teema, ja Mäkisellä on myös syvällinen tuntuma vähemmän koulutettujen nuorten aikuisten arvomaailmaan. Natalia haluaa miehen ja perheen, ja hänen unelmansa on pitää ystävilleen alusvaatekutsuja omakotitalossa. Hänen poikaystävänsä on muodollisesti pätevä, mutta sitoutumisessa on haasteita. Siinä missä Auri ei ole koskaan panostanut parisuhteeseen, Natalialle miehen pitäminen tyytyväisenä on kaikki kaikessa.

Mäkinen osaa tasapainoilla kuolemanvakavan ja viihteellisen rekisterin välillä taidokkaasti. Vaikka kirjassa kirjoitetaan bucket listejä ja tehdään kuolinsiivousta, siihen mahtuu tahallista ja tahatonta arjen komiikkaa. Huumori kirjassa on asteen kuivempaa kuin esimerkiksi Minna Lindgrenin vanhuusaiheisissa romaaneissa. Pidin varsinkin siitä, että nuorten aikuisten elämismaailma tuodaan vanhan naisen luopumistarinan rinnalle.

Sukupolvien kohtaamisesta tuli päällimmäisenä mieleen, että romaanin nuorilla tuskin tulisi koskaan olemaan yhtä mutkatonta elämäntarinaa kerrottavanaan kuolinvuoteella kuin Aurilla, ja tuskin heillä tulee olemaan niin materiaalisesti runsasta vanhuuttakaan.

Koronakriisin keskelle romaani sopii hyvin siksi, että myös siinä kotoillaan (osittain vastentahtoisesti) ja kohdataan hygieniaan liittyviä arkisia haasteita. Riskiryhmiin kuuluvien vanhusten arki on jo ennen koronaa ollut varsinaista taiteilua, jos kauppamatkoja joutuu tekemään taksilla kuten romaanin Auri tekee. Kielellisesti teksti oli arkisen jouhevaa, mutta helppolukuisuuden takana oli monia syvällisiä kysymyksiä, jotka tuottanevat oivalluksia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

 

Välipalan merkitys 97-vuotiaan elämässä

EhtoolehtoTeos: Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho (Teos, 2015)

Äänikirjan lukija: Elina Latva

Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjaa olen lukenut viiveellä, ja nyt sain trilogian viimeisen osan käsiini viisi vuotta sen julkaisun jälkeen. Monella tavalla Lindgren on ollut edelläkävijä, profeetta tai ennustajaeukko, sillä hänen kuvaamansa vanhushuoltoon liittyvät ilmiöt ovat manifestoituneet jollain tasolla kymmenissä palvelukodeissa ympäri Suomea.

Kolmannessa osassa Siiri, Irma, Margit, Anna-Liisa ja toverit ovat palanneet asumaan Munkkivuoren palvelukotiin remontista johtuvan evakkokauden jälkeen. Laitos on valittu digitalisoituneen hoivan pilottiprojektiksi, eikä siellä enää ole töissä kuin yksi konsultti, käyttöpäällikkö-lähituki Jerry Siilinpää. Tämän lisäksi Ehtoolehtoon pääsee sisään joukko Herätys Nyt-liikkeen vapaaehtoisia, jotka pitävät asukkaille rukouspiiriä. Yksi vapaaehtoisista, Rukoilija-Sirkka ilmaantuu naisten tielle aina, kun he ovat pulmatilanteissa kaupungilla, ja osa vanhuksista nielevät liikkeen hurmoksellisen sanoman. Kuitenkin Pertillä, liikkeen johtajalla, on enemmän euronkuvat kuin pelastussanoma mielessä, ja kaiken kukkuraksi he yrittävät eheyttää Taunoa ja Oivaa, miesparia, jotka ovat saaneet kokea liikaa kovia elämänsä varrella.

Ehtoolehdossa ruokahuollon hoitaa 3D-tulostimella varusteltu kone, joka muovaa hävikkivihanneksista asiakkaan valitseman muotoisia kakkaraisia. Kone myös värjää kakkuset asiakkaan toiveen mukaisesti. Naiset eivät pysty syömään näitä luomuksia joka päivä, vaan herkuttelevat itse ostamillaan verilätyillä ja maksalaatikoilla omissa huoneissaan. Kauppareissuille ja pankkiautomaattivisiitteihin mahtuu monenlaisia kommelluksia, ja paljon symboliikkaa liittyy Katajanokan arkkitehtuuriin, kuten Enso-Gutzeitin pääkonttoriin ja Uspenskin katedraaliin.

Ruokaan liittyy myös arkisia havaintoja entisajan ja nykyajan tuotteista. Eräässä kokoontumisessa vanhukset päätyvät syömään mystistä Party Mixiä, jota he luulevat terveellisiksi luomuvälipaloiksi. Pakkaus osoittautuukin kissanruoaksi, joka on paketoitu lähes identtiseen pussiin kuin vegaaniherkut. Muutenkin tämän päivän terveysintoilu ja ruokateollisuuden pyrkimys syöttää kansalaisille loputtomia välipaloja nousee pilkan kohteeksi.

Romaani on selkeästi vakavampi ja traagisempi kuin sarjan aiemmat osat, ja sen huumori mustenee sitä mukaan, kun sähkökatkot ja robottien toimintahäiriöt rokottavat asukasmäärää. Otin itse kuvauksen herätysliikkeen hengellisestä painostuksesta (jopa väkivallasta) vähän liiankin henkilökohtaisesti, koska olen itsekin yrittänyt kirjoittaa aiheesta, tosin eri näkökulmasta. Teknouskontoon liittyvät pohdinnat olivat paikoitellen myös karnevalistisia, ja laittavat kenen tahansa pohtimaan ihmisarvoisen hoivan tai saattohoidon merkitystä.

Trilogia toimi mielestäni paremmin, kun osia ei lukenut tiheään tahtiin peräkkäin. Irman ”döden, döden, döden”-läppä tuntui taas raikkaalta, kun viime kohtaamisesta on useampi vuosi aikaa. Eniten pidin trilogian keskimmäisestä osasta, Ehtoolehdon pakolaisista (2014), jossa vanhusten jengi muutti kimppakämppään Hakaniemeen ja opetteli elämän panemista risaiseksi. Tosin saagan osat ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa, ja uskon, että suurin osa faneista on lukenut kaikki osat. Itseäni kiinnostaisi myös lukea sarjan englanninnokset nähdäkseni, kuinka tietyt suomikeskeiset havainnot kääntyvät globaaliin kuvastoon.

Elämän ja kuoleman hedelmävadilla

Teos: Rakel Liehu: Helene (WSOY, 2003)

Äänikirjan lukija: Rakel Liehu

Parin viime viikon aikana kuuntelin verkkaisesti kirjaa, johon en välttämättä muuten olisi juuri nyt venynyt, mutta sen pohjalta tehty uusi elokuva kiinnostaa. En nykyään sattuneesta syystä pääse usein elokuviin, mutta Heleneä voisi mennä katsomaan halpaan matineasessioon, kun Laura Birnin roolisuoritus kiinnostaa. Ainakin leffareissua on nyt hyvin pohjustettu, eli saan varmasti keikasta maksimaalisesti inspiraatiota irti.

Muuten minulla alkaa olla suomalaisista naistaiteilijoista kirjoitettujen historiallisten romaanien kiintiö toistaiseksi täynnä. Tavallaan nämä ovat minulle lohtukirjoja, mutta näiden ”elävien taulujen” välillä on myös paljon toistoa. Viimeksi luin Schjerfbeckistä Mila Teräksen romaanin Jäljet (2017), jossa varsinkin taiteilijan elämän loppuvaiheet korostuivat runollisessa muodossa.

Tätä teosta en ole huomannut sen julkaisuvuonna, koska en tuohon aikaan venynyt kotimaiseen kirjallisuuteen. Kirja on ilmeisesti nyt nostettu uudelleen markkinoille elokuvan imussa, eikä se ainakaan tunnu yhtään menettäneen tenhoaan. Hienoa tämän tyyppisissä historiallisissa romaaneissa onkin, etteivät ne vanhene – tai toki tyylilajit historiallisissa narratiiveissa muuttuvat, mutta itse en huomannut suurta eroa tämän ja tällä vuosikymmenellä julkaistujen naistaiteilijoista kertovien romaanien välillä.

Romaanissa Helene kertoo elämästään varsinkin kahdessa ajanjaksossa, keski-iässä Hyvinkäällä sortovuosien kurimuksessa ja Marienfredin kylpyläkaupungissa Ruotsissa vuonna 1944. Romaanissa on paljon takaumia, joiden kautta lukija pääsee kurkistamaan hänen seikkailuihinsa muun muassa Ranskassa ja Italiassa. Köyhän naistaiteilijan elämänhallinnan tematiikka korostuu teoksessa erityisesti, ja sydämessä muljauttavat kaikki ne mestariteokset, joita Schjerfbeck joutui antamaan Taiteilijaseuran myyjäispalkinnoiksi, koska ne eivät kelvanneet vuosittaisiin näyttelyihin.

Tätä kirjaa on taatusti käyty läpi kirjablogeissa niin pitkään, ettei minun enää kannata referoida sen juonta uusille, potentiaalisille lukijoille. Parasta antia minulle olivat havainnot itse maalaamisesta, taidehistoriasta ja köyhän taiteilijan elämänehdoista; Helenen perhe-elämään ja rakkauselämään liittyvät episodit tuntuivat jo vähän liiankin tutuilta.

Prinsessa Mirza (Elsa Lindberg-Dovlette) on kiinnostava hahmo romaanissa, hän kuolee tarinan aikana Tukholmassa ja on ollut Helenen asuintoveri Marienbadin täysihoitolassa. Olen lukenut tältä suomalaistaustaiselta seikkailijattarelta erikoisen tarinan avioliitosta haaremin suojassa, ja saatan palata teokseen blogissani, koska viime lukemasta on jo kauan enkä tarinaa kunnolla muista. Tämä on yksi niistä antikvariaattien aarteista, joista en ehkä tässäkään muutossa luovu, koska teoksella saattaa jopa olla jotain arvoa.

Parasta onkin, jos suht ennalta-arvattavasta teoksesta avautuu uusia, ei niin tunnettuja polkuja vaikkapa sivuhenkilöiden muodossa. Myös prinsessa Mirzan elämästä voisin katsoa elokuvan, vaikka muistaakseni kirjan kuvasto oli rasittavan stereotyyppinen ja orientalistinen – aikansa tyypillinen hengentuotos.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 15: ”Fiktiivinen kertomus, jossa on todellinen henkilö”.

Hautausmaan rakastavaiset

Teos: Minna Lindgren: Kaukorakkaus (Teos, 2019)

Vanha mies menettää ajokorttinsa kolaroinnin seurauksena, ja Renault on pantava myyntiin, koska jälkipolvilla ei ole korttia. 82-vuotias Kauko elää saman katon alla 55-vuotiaan poikansa Timon ja 29-vuotiaan pojanpojan Mickeyn kanssa. Talon kellari on ”poikien” valtakuntaa, jonne papalla ei yleensä ole asiaa. ”Pojat” käyvät uskollisesti Kaukolla syömässä ja toivovat tämän kokkaavan maailman pelastavia vegaaniruokia. Kauko joutuu usein metsästämään oikeanlaisia linssejä Stockan Herkusta, koska niitä ei lähikaupasta löydy.

Timo ja Mickey ovat e-urheilijoita, ja heidän elämänsä on pitkälti kellarikeskeistä. 55-vuotiaaksi Timo-poika on ikuista nuoruutta palvova, ja hänen tapansa puhutella isäänsä ”jäbäksi” on rasittavaa. Ihmissuhdehommat ”pojat” ovat ulkoistaneet nettiin, ja ainakin Mickeyllä on käynyt flaksi korealaisen böönan kanssa niin, että tämä jo lähettää Suomeen ruokareseptejä. Timo taas kannustaa ”jäbää” käymään treffeillä vanhan maailman IRL-tyyliin. Kaukoa eivät pahemmin lämmitä tuntemansa leskirouvat, vaan hänen sydämensä kaihoaa kesään 1959 Hietaniemen hautausmaalla ja maagisiin hetkiin Saima Harmajan haudan kupeessa.

Minna Lindgren tunnetaan humoristisista vanhuusaiheisista teoksistaan, ja Kaukorakkaus on jo viides teos, joka kertoo helsinkiläisistä ikäihmisistä. Tätä edeltävä teos, Iloinen leski, kertoi seitsemänkymppisten uudesta teini-iästä kaoottisen railakkaalla tyylillä. Kirjassa ryypättiin ja kiroiltiin runsaasti, ja se sai kirjavan vastaanoton. Kaukorakkaudessa Kaukolla ei ole alkavaa alkoholiongelmaa, vaikka hän käy uskoutumassa sydänsuruistaan ”kerhotapaamisissa” ystävänsä Kyöstin kanssa Suopean Säynävän pubissa. Sen sijaan hän on joutunut eroon vaimostaan Pirkosta tämän viimeisillä metreillä varsin traagisella tavalla, ja kärsii ajoittaisista sekavuustiloista, joita ihanan Liisan muisteleminen ei helpota, pikemminkin pahentaa.

Nauroin eniten Kaukon perhekuvioille, eli kolmen miehen erikoiselle asumisjärjestelylle, jossa toki oli myös taloudellista hyväksikäyttöä. Toisaalta Kaukon tyyppinen, säntillinen virkamies, entinen Tilastokeskuksen ATK-päällikkö, tarvitsee ympärilleen rutiineja, ja yhteisasuminen pitää häntä nykyelämänmenon syrjässä kiinni. Myös Kaukon muistelmat ATK:n läpiviemisestä suomalaisessa työelämässä ovat herkullisia. Kuinka hän sitten nykyteknologiaa käyttäen pääsee ihanan Liisansa jäljille on toinen tarina, eikä hän siinä onnistu ilman häntä nokkelampien leskinaisten apua.

Minusta tämä oli vahvempi romaani kuin Iloinen leski, mutta ei vienyt minua aivan Ehtoolehto-sarjan aiheuttamaan hurmostilaan. Yhteiskunnallinen kommentääri omaishoitajien asemasta hoitokotien viidakossa oli osuvaa, mutta Pirkko-vaimon kohtalo jäi sivujuoneksi muun kohkaamisen keskellä. Kiinnostavimmat havainnot Lindgren tekee kuitenkin nuoremman polven elämäntavasta ja suhteesta työhön. Niiden varjossa Kaukon elämäntarina tuntuu nostalgisen kunnolliselta. Pirkon hautajaisissa ehkä haudataan myös suomalaista yhtenäiskulttuuria, johon kuuluivat avioliitto, autolla ajaminen ja armeijan käynti.

Lindgrenin teoksissa on samantyyppistä toistoa kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjassa. Molemmilla kirjailijoilla on kuitenkin faninsa, joita toisto ei harmita, vaan pikemminkin he nauttivat tietystä ennalta-arvattavuudesta. Itsekin olen fanittanut molempia kirjailijoita ja heidän tuotantojaan, mutta samalla olen pohtinut, kuinka pitkälle geriatrisella kirjallisuudella voi yksi kirjailija ratsastaa. Tosin painettujen kirjojen markkinoilla eläkeläiset ovat ostovoimaisinta asiakaskuntaa, eikä ole ollenkaan huono asia, että on olemassa kirjallisuutta, jossa päähenkilöt ovat elämänsä ehtoossa. Kaukorakkaudessa vahvin ulottuvuus on kuitenkin sukupolvien välinen dialogi, ja toivon, että se herättää nuorempienkin lukijoiden kiinnostuksen vaikka taloudellisten realiteettien ja vinksahtaneen huoltosuhteen näkökulmasta.

Dourojoen murhamysteerio

Teos: Anu Patrakka: Kuolet vain kahdesti (Myllylahti, 2018)

Anu Patrakka on keski-ikäisenä Portugaliin muuttanut ”downshiftaaja”, joka on lyhyessä ajassa julkaissut kaksi Porton kaupunkiin sijoittuvaa dekkaria. Minulle on suositeltu tätä sarjaa, koska myös minulla on pitkään ollut juuri Portugaliin liittyviä muuttohaaveita. No, juuri nyt en voi ”downshiftata” minnekään, mutta pidän maata vanhuuteni haavemaana.

Teos miellytti minua kaikin puolin kulttuurisena kuvauksena. Teos kuvaa tämän päivän portugalilaista yhteiskuntaa sisältä päin, myös sen kipukohdista käsin, kuten vähävaraisten, vanhusten ja syrjäytyneiden näkökulmista, ja kertoo arjen selviytymisestä. Erityisen kiinnostavaa olivat asumiseen liittyvät yksityiskohdat: Portugalissa kun on edelleen voimassa laki, ettei ennen vuotta 1974 tehtyjä vuokrasopimuksia voi muuttaa, ja siksi joidenkin köyhien ikäihmisten asuminen saattaa olla todella edullista. Teos kuvaa tuollaisen tyhjenevän rappiotalon todellisuutta tilanteessa, jossa ahne ja vastuuton omistaja vain odottaa sen asukkaiden kuolemista, jotta voisi rakennuttaa tilalle uuden, kalliin kiinteistön.

No, sitten itse dekkarijuonesta. Kirjassa kuvataan asuntoonsa linnoittautuneen dona Constancan viimeisiä aikoja, ja hänen kurjaa kohtaloaan laiskanlinnan vankina. Olin hirveän ahdistunut tästä juonesta, vaikka se olikin koukuttava. Kirjassa kuvataan lähes liikuntakyvyttömän, ylilihavan vanhuksen elämää viidennessä kerroksessa, talossa, jossa ei ole hissiä. Ruumiillisuus on kaikenkattavaa, ja kuvaus on paikoitellen jopa inhorealistista. Mikään naisen sairaudessa ja yksinäisyydessä ei ole vierasta suomalaisesta näkökulmasta, paitsi se, että meillä ei taida enää olla kovin paljoa hissittömiä taloja. Eikä aivan noin huonokuntoisia kämppiä, mitä tässä kuvataan. Tavallaan teos siis kertoo vanhusten heitteillejätöstä, siitä huolimatta että uhrilla käy asunnossa siskontyttö ja naapurin rouva auttamassa.

Mutta hieman vähempi lihavan ruumiin ja pursuavan ihran kuvaus olisi riittänyt, enkä sano tätä edes feministisestä tai kehopositiivisesta näkökulmasta. Muuten Dona Constancan elämäntarina oli kekseliäs, ja myös naapurissa asuvan Filomenan kohtalo keski-ikäisen narkkaripojan asuinkumppanina kosketti.

Kirjan päähenkilö, rikoskomisario Rui Santos, on leppoisa, keski-ikäinen sinkkumies, joka ylläri ylläri, ei ole viinaanmenevä. Hänellä riittäisi enemmän vientiä työpaikan naisten keskuudessa kuin mihin rahkeet riittävät. Poliisien yksityiselämää teoksessa kuvataan sopivasti, ja mukaan mahtuu ainakin yksi suomalaistaustainen hahmo. Minusta oli jopa virkistävää, että teoksen poliisit olivat suht ”normaaleja” ihmisiä, sillä viime aikoina lukemissani skandidekkareissa poliisihahmot ovat enimmäkseen olleet juoppoja, entisiä narkkareita, autisteja ja/tai syvästi traumatisoituneita menneisyytensä vuoksi.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 37/196: Portugali. Minulla on kiinnostusta myös portugalilaisten syntyperäisten kirjoittamaan nykykirjallisuuteen, joten saatan vielä vaihtaa tämän kohdan teoksen, mutta ainakaan Patrakan dekkarista ei jäänyt fiilistä, etteikö kirjailija olisi tuntenut maata, josta kirjoitti.

Goldberg-muunnelmia vastasyntyneelle

Teos: Maritta Lintunen: Stella (WSOY, 2018)

Sylvi Indrenius on klassinen laulaja, joka on pitänyt jäähyväiskonserttinsa 1960-luvulla. Liian pitkään hän on elänyt antamalla laulutunteja lahjakkaille ja lahjattomille taiteilijanaluille, eikä muusikon urassa ole riittävästi kohokohtia muisteltavana. Kun vuonna 1983 hänen luokseen saapuu maaseudulta nuori Liisa kortteeria asumaan, hän katsoo parhaakseen valmentaa nuorta naista elämän realiteetteja varten.

Sylvi on vahvatahtoinen isoäitihahmo, joka sulkee Liisan taikapiiriinsä tarjomalla tälle arvoasunnossaan hunajateetä ja mustikkalikööriä iltaisin. Päivisin Liisa käy kirjoittajakurssia aikomuksenaan ryhtyä runoilijaksi. Kaikki ei kuitenkaan suju kuten hän on haaveillut, vaan pian hän löytää itsensä pänttäämästä sairaanhoitajakoulun pääsykokeisiin ollessaan viimeisillään raskaana. Sylvi ei hylkää häntä tällöinkään, vaan tahtoo uudelle suojatilleen parasta.

Lintusen romaanissa on painostava tunnelma, mutta harvinaisen kiinnostavia henkilöhahmoja. On nuori lääkäri Juri, joka ei täysin muista, kuka hänelle soitti Goldberg-variaatioita sylilapsena. On keski-ikäinen Liisa, joka purkaa maanisuuttaan hääräämällä rikkaiden eläkeläisten piikana Karibian-risteilyillä. On Jurin morsian Jenni, joka pyrkii oopperadiivaksi, mutta jonka äänestä puuttuu lämpö ja sielu. On Anna, kolmas yksinhuoltaja, joka ei ole luopunut omista haaveistaan lapsensa vuoksi, vaan laulaa sielukkaammin kuin Jenni. Lisäksi on kuolleita ja miltei eteerisiä, kaukaisia ystäviä, kuten venäläinen pianonsoiton opettaja Ivan ja mystinen Elzbieta, johon Juri tuntuu olevan enemmän rakastunut kuin lähellä oleviin nuoriin naisiin.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, vaikka kertomuksena luovuudesta se ei antanut minulle paljoa uutta. Hurjinta siinä oli hyvään tahtoon kääritty kontrollinhalu ja vallanhimo, joka kuitenkin tuntui inhimilliseltä, ottaen huomioon Sylvin yksinäisyyden. Ehkä meripihkaan kääriytyvä mehiläiskuningatar on hahmona hieman överi, mutta fiktiossa kaikki on mahdollista. Todellisuudessa on hyvinkin ollut mahdollista, että vielä 80-luvulla tulevilla yksinhuoltajilla on saattanut olla mitä erikoisempia ”suojelijoita”, olihan lapsen yksin synnyttämisessä vielä pitkään omanlaisensa yhteiskunnallinen taakka tai stigma.

Olen klassisen musiikin suhteen puolilukutaitoinen, ja minusta tässä musiikkiterminologian määrä oli juuri sopiva. Olen lukenut muusikoiden elämästä paljon raskaampia kuvauksia ammatillisen slangin sisältä, kuten vaikka viime aikoina Marjo Heiskasen teos Mustat koskettimet. Tämä ei välttämättä aukea, jos lukijalla ei ole mielessään säveltapailun perusteita. Stellassa taas ansiokasta oli musiikkimaailman avaaminen niillekin, jotka eivät enää koulun musiikkitunneilta muista, mitä tarkoittaa partituuri.

Olen lukenut Lintuselta yhden teoksen aiemmin, Sydänmaan(2012), joka kertoi isänmaallishenkisestä nuorten naisten ryhmästä, joka etsi Karjalaa takaisin. Tämä on jäänyt mieleeni elävästi, ja on yksi parhaita lukemiani kotimaisia äärioikeistokuvauksia. Näiden kahden otoksen pohjalta pidän Lintusta harvinaisen monipuolisena kertojana, joka osaa mennä syvälle hahmojensa ihon alle ja käsitellä vaikeita, ristiriitaisia ilmiöitä ja tunteita.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 43: ”Teos seuraa lapsen kasvua aikuiseksi”, vaikka tämä ei aivan perinteinen kasvukertomus olekaan.