Kunnallispolitiikkaa dekkarissa

Teos: JP Pulkkinen: Valkoinen varis (Teos, 2019)

Äänikirjan lukija: Kalle Chydenius

Huomaan, että olen yrittänyt lukea JP Pulkkisen Valkoista varista aiemminkin, mutten muista, kuinka pitkälle pääsin siinä. Oikeastaan kyseessä voisi olla täsmädekkari minulle, liikutaanhan siinä Vantaan lähiöissä (joissa olen asunut) ja käsitellään muun muassa vuoden 2015 pakolaiskriisiä – episodia, jota elin aika vahvasti tahollani. Nyt tuo aika tuntuu jo lähihistorialta, niin paljon koronakriisi on muuttanut tapaani suhtautua maailmaan. Muistan kaiholla niitä muutamia miekkareita, joihin osallistuin tuona vuonna. Vaikka niissä oli tiukka vastakkainasettelu ja välillä kireäkin ilmapiiri, oltiin kuitenkin ihmisten ilmoilla, ja välillä tuli kohdattua ihmisiä, jotka eivät ajatelleet aiheesta samalla tavalla kuin minä. Toki siellä oli väkivaltaakin, mutta keltään ei kuitenkaan sahattu päätä irti, kuten tässä teoksessa tehdään.

Mika Sorsa on entinen linnakundi, kuntosaliyrittäjä ja uuden puolueen, Kantasuomalaisten kunnanvaltuutettu. Hänet on kasvattanut siisteyttä ja kuria rakastava äiti, jolla oli nuorempana tapana käydä sabotoimassa vasemmistolaisten tilaisuuksia. Äidin ja pojan suhde on tiivis, ja Mika kohtaakin surmaajansa äidin talon rappukäytävässä Havukoskella.

Murha vaikuttaa viimeisen päälle suunnitellulta ja poliittisesti motivoituneelta. Hämmennystä herättää myös päättömän ruumiin niskasta löytynyt puolukanvarsi. Pää löytyy vasta myöhemmin auton takaluukusta, ja siihen liittyy erityistä kalmanhajuista kauhua.

Minuun iski kybällä kirjan karmea murhajuoni, mutta koin teoksen muuten hieman liian runsaaksi niin henkilöhahmojen määrän kuin ympäristön ja Vantaan historian kuvauksen suhteen. Kunnallispolitiikkaa tehdään kaikkialla, ja erityistä vihaa ilmaistaan venäläistaustaista kokoomuslaista kaupunginjohtaja Larissa Lehtoa kohtaan. Runsaista kirjallisuusviitteistä olin taas innoissani, niiden käyttö oli kekseliästä, kuten Danten Jumalaisen näytelmän siteeraus, ja kirjastonhoitajan konsultointi sen merkityksistä.

Maanalaisen kansallismielisen solun kuvaus oli oivaltavaa, mutta samalla koin, että joissain hahmoissa oli vähän liiankin todellisuuspohjaa. Pulkkinen ei fiktionalisoi kaikkia kirjassa mainittuja ryhmiä samalla tavalla, vaan esimerkiksi olemassa oleva Varisverkosto pysyi Varisverkostona, kun taas Siniset-puolueesta tuli Kantasuomalaiset.

Olisin itse halunnut kirjoittaa fiktiota tuosta ajasta, mutta yritykseni tyssäsivät hahmojen absurdiuteen ja kökköyteen. Tämä oli jopa tyylikäs kuvaus aiheesta verrattuna joihinkin muihin kuvauksiin aikamme äärioikeistosta. Olen jättänyt niitä keskenkin, koska on tuntunut, ettei kirjailija ole saanut aiheeseensa mitään välimatkaa.

Osaan nyt varautua JP Pulkkisen seuraaviin kirjoihin pitkällä pinnalla, sillä ainakaan tämä lukukokemus ei ollut kepeä. Teos on kiinnostava yhdistelmä ajankohtaisuutta ja klassista lukeneisuutta, arkea ja ikivanhaa symboliikkaa. Kärsivällinen lukija voisi saada kirjan Dante-sitaateista syvempiäkin tulkintoja, itsekin koin ne ehkä kirjan hienoimmaksi anniksi.

Paikkakuntateemaiseksi dekkariksi Valkoinen varis on vähemmän fiilistelevä kuin vaikka Seppo Jokisen ja Markku Ropposen teokset. Tämä on hyvää vaihtelua, sillä nostalgisessa nurkkien koluamisessakin on rajansa. Esimerkiksi Ropposen Jyväskylä-aiheisista kirjoista innostun enemmän, kun niissä liikutaan kaupungin ulkopuolelle. Jokisen kyydissä jaksan koluta Tamperetta vähän paremmin. Vantaata en lopulta tunne perinpohjaisesti, mutta tulipa tässä löydettyä muun muassa sianpuolukan kasvualue, jos sitä tietoa joskus tarvitaan.

Parhaat bileet ovat aina Palokassa

Teos: Mika Lätti: Wallu Valpio – elämäni tie. (LIKE, 2020)

Äänikirjan lukijat: Aku Laitinen ja Wallu Valpio

Minulla meni pitkälle 00-luvulle tiedostaa, millainen julkkis on Wallu Valpio, ja tämänkään jälkeen en ole kovin montaa kertaa miekkoseen törmännyt. Muistan hänen kertoneen iltapäivälehdille, että hänen lapsensa olisi siitetty Palokassa ja että hän noin kymmenen vuotta sitten esiintyi Elämä pelissä-ohjelmassa, jossa hänen siideripitoista dieettiään esiteltiin inhorealistisesti.

Valpio ei edusta minulle turhan julkkiksen stereotypiaa siksi, ettei hän ole esiintynyt omassa julkkiskuplassani samalla intensiteetillä kuin Tuksu, Tauski ja erilaiset bikinifitness-tähtöset. Pari vuotta sitten luin camp-hengessä Antto Terraksen elämäkerran Tauno Peltosesta, ja nyt ajattelin tempaista Mika Lätin Wallu-kirjan samassa hengessä.

Tai oikeastaan minua kiinnosti tietää, mikä on Valpion yhteys Keski-Suomeen. Olen melkein hänen ikätoverinsa, ja asunut 6 vuotta nuoruutta Palokassa: löytyisikö kirjasta mahdollisesti yhteisiä tuttuja?

Valpio syntyi Jyväskylässä nuorille vanhemmilleen v. 1973, ja Leena-äiti jäi varhain pienen poikansa yksinhuoltajaksi lapsen isän ajauduttua alkoholismiin. Leenan vanhemmat asuivat mummonmökissä Palokassa, ja varsinkin Simo-pappa on kertomuksessa vahva hahmo. Tämä sosialidemokraatti postinkantaja edusti järjestystä ja järkeä, ja osa hänen luonteenpiirteistään on periytynyt tyttärenpojalle, vaikka tätä on vaikea uskoa.

Jani-Petteri on Wallun syntymänimi, ja tällä nimellä hänet tunnettiin Jyväskylässä. Hän kasvoi useassa osoitteessa kaupungin keskustassa, ja kävi Cygnaeuksen koulua. Videovuokraamojen ja varhaisten tietokonepelien maailma muokkasi nuoren miehen mieltä, ja tähtihetkiä koettiin eräänä jouluna, kun Commodore 64 saatiin kytkettyä Palokan mökin Saloraan.

Toinen episodi, joka minua kirjassa kiinnosti, liittyi Valpion lyhyeen opiskelujaksoon Suolahden opistolla, joka keskittyi mm. nuoriso-ohjaajien koulutukseen. Valpio hakeutui alalle työskenneltyään Aseman lasten Walkers-kahvilassa, ja varmasti oli alaan hyvinkin perehtynyt. Meininki sisäoppilaitoksessa oli kuitenkin villiä, ja Wallu tuli tilapäisesti erotetuksi koulusta jäätyään kiinni kannabisin hallussapidosta. Tämän jälkeen hän erosi itse tuottaen pettymyksen äidilleen, joka oli rahallisesti tukenut näitä opintoja.

Ajatus opiskelijaelämästä Suolahden kaltaisella peräkylällä kuulostaa minusta surkuhupaisalta, koska olen asunut siellä. Valpio saa opiston meiningin kuulostamaan legendaariselta, eli hän ei ainakaan kuvaa takahikiän kahden pubin elämää huonossa valossa. Yhtä hyvää PR-työtä hän tekee Palokalle. Eli Keski-Suomi-trippinä kirja on varsin onnistunut.

Kirjan toisen puoliskon tahti on niin maaninen kuin oli Valpion elämäkin 00-luvulla ja 10-luvun alkupuolella. Suuri osa kertomuksesta liittyy taloudelliseen riskinottoon tapahtumatuottajana. Parisuhderintamalla tulee selväksi, että Valpio arvostaa naisissa eniten sihteerityylistä pukeutumista ja nailonsukkahousujen käyttöä.

Olen lukenut paljon huonompiakin julkkiselämäkertoja, joten voin suositella teosta ainakin 70-luvulla syntyneille lapsuusnostalgian näkökulmasta. Rockpiirien kuvaus ei varsinaisesti päässyt yllättämään, mutta siihen liittyi enemmän rehellisen työn kuvausta kuin oletin. Yksityishenkilönä musatuotannon ja rosoisen julkisuuskuvan takana kirja kuvaa levottoman kompleksista miestä, jolla on vasemmistolaisia poliittisia visioita ja jolle itseoppineen intellektuellin rooli lankeaa luontevasti.

Avokonttorista kaninkoloon

Teos: Antti Tuomainen: Jäniskerroin (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti L. J. Pääkkönen

Sun Mun Fun on konkurssikypsä seikkailupuisto Vantaalla, kehäkolmosen katveessa. Asiakkaita puistossa riittää varsinkin syys- ja hiihtolomien aikaan, ja se on pitkään markkinoinut itseään euron halvemmilla pääsylipuilla kuin kilpailevassa ketjussa. Lipputulojen perusteella yrityksen kuuluisi pysyä pinnalla, mutta sen edesmennyt omistaja Juhani Koskinen ei ole vienyt kaikkia tositteita kirjanpitoon.

42-vuotias vakuutusmatemaatikko Henri on Juhanin pikkuveli, joka on juuri ottanut hatkat työpaikaltaan kyllästyttyään sen uuteen toimintakulttuuriin. Henri on firmassa vanha jäärä, joka ei viihdy tiimityön ”nextillä levelillä” avokonttorissa. Pomokin kuulostaa enemmän herätysliikkeen evankelistalta kuin vakavasti otettavalta esimieheltä. Kun Henri saa kuulla veljensä kuolemasta ja perinnöstään, hän päättää sukeltaa syvään päähän ja kokeilla elämää velipojan boheemeissa housuissa.

Antti Tuomaisen humoristisissa dekkareissa/mysteereissä on usein päähenkilöinä pähkähulluja yrittäjiä, mikä tuntuu olevan teoksia yhdistävä punainen lanka. Hän tuntuu piruilevan varsinkin Suomi-brändille ja siihen liittyvälle innovatiivisuuspuheelle, jolla saadaan vielä joku päivä pidettyä koko Saksa luomuhilloissa, Japani sienissä ja oman maan kurittomat kakarat temppuradoillaan. Välillä innovatiivinen brändityö vaatii epäsovinnaisia ratkaisuja, eikä taloudellisella riskinotolla ole rajoja todellisten menestyjien parissa.

Tässä teoksessa on kolme ulottuvuutta: työelämärintama, rikosten maailma ja romanssivyöhyke. Pidin eniten työelämän muutosten analyysistä, joka tässä koskee niin vakuutusmatemaatikkoja, taiteilijoita, markkinoinnin ammattilaisia kuin luomuyrittäjiä. Pikkurikollisuus ulottaa lonkeronsa vähän kaikkialle, ja Henri oppii pian ymmärtämään velkojen perinnän arkisen logiikan. Työmatkoista tulee jännittävämpiä, kun liskomiehet ja heidän kätyrinsä änkäävät samaan junavaunuun lentokenttälinjalla.

Jänis on epäonnisen seikkailupuiston symboli ja maskotti, joka saa kokea kovia Juhanin kuoltua. Mutta kumpi on lopulta ankeampaa, palkkatyö tiimihenkisessä avokonttorissa vai tuulella käyvän pienyrittäjyyden kaninkolossa?

Tuomainen rakentaa kiehtovan henkilögallerian seikkailupuiston työntekijöistä, joiden rekrytointi ei ilmeisestikään ole noudattanut tyypillisimpiä malleja. Toimitusjohtajana häärää kuvataiteilija-Laura, johon Henri vastoin kaikkia suojauksiaan rakastuu päätä pahkaa. Oma suosikkini hahmoista oli kuitenkin lonkerontuoksuinen markkinointivastaava Minttu K., joka pysyi yllättävän iskukykyisenä huolimatta kaappijuoppoudestaan. Puljun miehillä tuntuu olevan enemmän tunkua johtotehtäviin siinä vaiheessa, kun Henri alkaa uudelleenarvioida omistavansa firman selviytymiskapasiteettiä. Kaikkea varjostavat kuitenkin paikkaa vainoavat bulvaanit, kaadetut lipputangot ja lukitut pakastimet, joista ei ehkä löydykään pelkkää jäätelöä.

Kaikki lukemani Tuomaisen teokset tuntuvat yhtä kekseläiltä ja tasalaatuisilta, mutta jostain syystä oma suosikkini edelleen on Palm Beach Finland. Vähiten ymmärsin teoksesta Mies joka kuoli, jota olen kuullut ylistettävän eniten. Tässä teoksessa saattaa olla vähemmän Suomi-eksotiikkaa kuin aiemmissa, sillä Sun Mun Funin kaltaisia yrityksiä takuulla löytyy maailmanlaajuisesti.

Tässä teoksessa eniten jäi mietityttämään seikkailupuiston teeman monimerkityksisyys. Minulle tämä ei ollut pelkästään ilkikurinen ja humoristinen kevytdekkari, vaan löysin Henrin työllistymisen historiasta vakavampiakin sanomaa tämän päivän työmarkkinoista. Vakuutusmatemaatikkona Henri ei edes ole poikkeuksellisen autistinen nörtti, vaan on omaksunut maailmankuvansa puolustuksena kasvuympäristönsä kaoottisuutta vastaan. Moni lukija varmasti pystyy samastumaan Henrin tapaan olla maailmassa, ja vaikka kaikki meistä ei peri seikkailupuistoja, voimme hyvin ymmärtää vastaavia työpaikkoja, jonne on syntynyt yhteiskunnan valtavirtaa vastustavia toimintakulttuureja.

Kirjasta on vaikea kirjoittaa tekemättä strategisia juonipaljastuksia. Itse en välttämättä edes hahmottanut koko juonta äänikirjan ensi kuulemalla, sillä uppouduin enemmän paikkojen kuvaukseen. Monissa kohdissa oli niin oivaltavia one-linereita ja mottoja, että jäin makustelemaan niitä kokonaisten lukujen ajaksi.

Suosikiksi jäi: Elämä ei ole lainaa, se on maksuvälinepetos. Jo pelkästään tämän lauseen vuoksi kirjaan kannattaa tutustua.

Nollasopparilla huippupedagogiksi

2017Teos: Minna Lindgren: Aina on toivoa (Teos, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Viihdelinjalla jatketaan, vaikka ilmat viilenivät ja tänään residenssissä voisi jopa jatkaa Black Lives Matter-haastetta. Tänään törmäsin Minna Lindgrenin uutuusteokseen Aina on toivoa, joka sijoittuu koulumaailmaan, mutta ei ole kokonaan hylännyt tuttua ja turvallista ikääntymisen teemaa.

Romaanin päähenkilö on 62-vuotias vantaalainen yläkoulun opettaja Marja Vehmarvarsi, joka on vanhoilla päivillään joutunut ulkoistamaan työnsä nollasopparilla. Aiemmin Marja on työskennellyt ruotsin lehtorina, mutta pakkoruotsin poistuttua hänen työnkuvansa on muuttunut radikaalisti. Samalla opettajien eläkeikää on nostettu seitsemäänkymppiin, ja kokemuksellinen kuilu teinien ja vanhimpien opettajien välillä on leveämpi kuin koskaan.

Helsingin Keskuskoulu sijaitsee Tikkurilassa, ja on yksi harvoja jäljelle jääneitä julkisrahoitteisia kouluja pääkaupunkiseudulla. Marjan tytär Elina on myös opettaja, mutta on valinnut kotiopettajan työn eiralaisessa perheessä raskaan luokkahuonetyön sijaan. Myös Marjan vanhemmat Aina ja Toivo ovat aikanaan toimineet pedagogina, kutsumussellaisina.

Tarinan alussa Marja on konsernin heikoin lenkki asiakaspalautteiden pohjalta. Uudessa opetusjärjestelmässä teiniasiakkaat eivät enää saa arvosanoja, mutta opettajia arvioidaan tähdillä. Marjan onni kääntyy, kun hän edistyy Talk-menetelmässä lecture-tilassa, ja yksi asiakkaista keksii, että Marja saattaisi olla sukua Ainalle ja Toivolle, somemaailman uusille videoblogitähdille.

Enempää en paljasta juonesta, mutta koin peruskoulun uusien menetelmien kritiikin niin ajankohtaisena, etten osannut välillä lukea teosta satiirina tai tulevaisuusdystopiana. Aika moni kirjassa kuvattu ilmiö on kokeilussa jo jossain päin maata, ja rakenteelliset muutokset olisivat vain loogista jatkoa mm. vanhuspalveluiden kehitykselle.

Nauroin makeasti vanhusten YouTube-julkisuudelle siksikin, että kirjan julkaisun aikaan maassamme ihastuttiin Lotan ja Papan koronalauluihin – ilmiöön, joka ei ole kaukana Ainan ja Toivon kouluaiheisista muistelmista. Ehkä Lotta ja Pappa-kanava ihastuttaa enemmän lapsia kuin teinejä, mutta ilmiön viraalisuudessa on paljon tuttua reaalimaailmassa.

Ehkä Lindgrenin kirjailijan ääneen on pesinyt Ehtoolehto-sarjan jälkeen tiettyjä maneereja, ja ainakin minua näissä myöhemmissä teoksissa on hieman nyppinyt kertojan äänen tietynlainen innokas opettavaisuus, joka tietysti ei ole kaukaa haettua, kun kirjassa kuvaillaan virkaintoisia opettajia. Toisaalta olen itse aina innostunut sellaisista koulukuvauksista, joissa opettajat ovat juoppoja tai patalaiskoja alisuoriutujia. Vehmarvarren suvun opettajat ovat taas perin kunnollisia ja sinnikkäitä sissejä, jotka luottavat ammattitaitoonsa silloinkin, kun puitteet muuttuvat kelvottomiksi.

Uskon kyllä, että tämä teos voi tuoda uusia lukijoita Lindgrenille, joka tässäkin romaanissa onnistuu taas kääntämään uuden kiven vanhuuden kuvaajana. Mutta nuorisokuvauksessakin on ytyä, ja neljän sukupolven rinnakkainen läsnäolo on myös mielenkiintoista.

Kirjan todennäköisin kohderyhmä on eläkeikää odottavat tai juuri eläköityneet opettajat, mutta suosittelen sitä varsinkin sellaisille lukijoille, joilla ei ole aikoihin ollut kontaktia koulumaailmaan. Silloin teoksen satiiri luultavasti puree kärkevimmin, ja lukija voi hämmentyä tai hermostua maksimaalisella teholla.

 

 

Terapeutti ilman kenkiä

IMG_1808Viikonloppuun oli mahdutettava pääntyhjennysdekkari, ja e-kirjastosta löysin Maarit Nurmen esikoisteoksen Epäilyksen alla (Myllylahti, 2017). Se on kompakti, ihmissuhdepainotteinen teos, jonka keskiössä on keski-ikää lähestyvä seksuaaliterapeutti Hanna Udd. Jos perinteistä ”suutarin lapset kulkevat ilman kenkiä”- sanontaa voi laajentaa, niin tässä teoksessa terapeutti vaikuttaa kengättömältä, ja ammatti-identiteetiltään horjuvalta rajatapaukselta.

Terapeutti-Hanna on naimisissa rikoskomisario Andersin kanssa, mutta mies on viime aikoina alkanut viihtyä ylitöissä aivan liikaa. Hanna työroolissaan joutuu enimmäkseen auttamaan puolisoja, jotka epäilevät kumppaniaan uskottomuudesta, ja tästä johtuva vainoharhaisuus saa Hannan myös tutkimaan Andersin puhelinta ja taskuja. Hanna jopa luulee, että hänen miehellään on suhde hänen asiakkaansa vaimon kanssa, sillä asiakkaan kertovat koordinaatit täsmäävät Andersin kiireiden kanssa. Hanna kuitenkin on avioliitossaan melko kädetön ja sokea. Kuinka hän kuvittelee pystyvänsä auttamaan muita?

Ylipäänsä tässä kuvatun yksityisen terapeutin työstä tuli nuhjuinen ja suojaton olo. Asiakkaiden vastaanottaminen yksin asunnossa, jossa ei ole tarvittavia turvajärjestelyjä, tuntuisi riskaabelilta bisnekseltä. Monet ensikertalaiset saattavat myös samastaa seksuaaliterapeutin työn seksityöhön, ja ottaa terapeutin ainakin fantasioidensa kohteeksi. Työolosuhteiden kuvaus olikin tässä kysymyksiä herättävää: mikä saa ihmiset investoimaan kalliisiin yksityisiin koulutuksiin, jos työn arki on näin epävarmaa ja turvatonta?

Pidin kirjan henkilögalleriasta ja yllätyksellisestä juonesta, mutta luin paikoitellen kökköä kieltä. Esimerkiksi sivuhenkilöiden ensiesittelyssä ei paljon mielikuvitusta käytetty, heistä kerrottiin usein ensi kättelyssä asuinpaikka, siviilisääty ja ammatti aivan kuin he olisivat olleet Hullunkuriset perheet-korttipakasta. Toisaalta esimerkiksi Vänskän, yksinäisen ja masentuneen homoseksuaalin urheiluhierojan ääni tuntui kökköydessään autenttiselta siksi, että hän oli lapsena kokemansa surun ja hylkäämisen vuoksi jäänyt tunnetasolla ikuisen teinin asemaan.

Kirja käsittelee ihan ansiokkaasti homofobiaa ja kaappihomojen kaksoiselämää, mutta varsin synkissä vesissä tässä uidaan, kun teoksen julkaisuvuosi on kuitenkin 2017.  Kirjailijan johtopäätökset kaapista tulemisen vaikeudesta ovat varsin pessimistiset, ja mahtuuhan teokseen aivan harvinaisen luupäinen homofobinen pappikin. Olisi kiinnostavaa kuulla seksuaalivähemmistöjen edustajien näkemyksiä henkilöiden uskottavuudesta.

Dekkarina teos tuntuu onnistuneelta siksi, ettei siihen ole tungettu liikaa henkilöitä eikä turhaa maisemamaalausta.  Teokseen mahtuu myös kunnon rikollisuutta ja makaaberia veren roisketta, eli kyse ei ole aivan pehmosta ihmissuhdedekkarista.

Teoksen kansikuva ei valitettavasti houkutellut ainakaan tätä lukijaa, ja vastaavaa murinaa olen toistuvasti ilmaissut Myllylahden teoksista.

 

 

 

Blogistanian lukumaratoni 9-11.7.2016

imageLukumaratoni sattui minulle hyvin aktiiviseen viikonloppuun, joten en ole täysin maratonikunnossa. Aloitin maratonin tänään 10.7 aamusella klo 9 aikaan ja teemana ovat keskeneräiset kirjat.

9.00-10.30. Saatan loppuun hyvin riipivän itävaltalaisdekkarin, Ursula Poznanskin Äänet. Luen kirjaa intialaisten kavereiden olohuoneessa Vantaalla kuunnellen samalla malayalamin kielistä parisuhdekeskustelua. Kavereiden tamarindipuu on koristanut heidän kotiaan jo 15 vuoden ajan. He ovat ystäviä, joiden luona voin huoletta lukea omaa kirjaa ilman, että he kokisivat sen epäsosiaalisena. Sessio päätyi luksusaamiaiseen, jossa oli mm. kookosmaitoa, cashewpähkinöitä ja tuoretta korianteria. Sivumäärä n. 50.

image13.15-16.30 Helsingin Kamppi-Tampereen Koskipuisto. Vastapainoksi synkän angstiselle dekkarille saatan loppuun Dieter Herman Schmitzin kiinnostavan etnologisen kuvauksen Täällä pohjoisnavan alla. Bussimatka Tampereelle sujuu ilman draamaa, tosin jään meditoimaan Valkeakosken kohdalla, erityisesti Sääksmäen sillalla, jonka näkymät ovat täydelliset. Kirja on täydellistä matkalukemista, varsinkin, kun olen muiden harjoitteiden lisäksi palaamassa Tallinnan kliseiseltä risteilyltä. Kirjassa kun tehdään varsin hehkeä initiaatioriitti laivalla, risteilyllä, jossa ei käydä lainkaan maissa. Nauran ääneen monessa kohdassa. Takaisku reissuun tulee Koskipuistossa, jossa bussi nro 10 ajaa ohitseni huolimatta siitä, että viittilöin sille innokkaasti. Tampereella kesäsunnuntaisin tuollainen takaisku tietää puolen tunnin lisäodotusta. PRKL! Kiroilen syvään raskaine kantamuksineni, joihin kuuluu mm. Tallinnan viinit ja intialaista ruokaa. Siitä olen iloinen, että lukeminen jatkuu illemmalla saman pilau-riisiaterian äärellä kuin aamulla. Sivumäärä: n. 150.

18.00- 24.00 Luen Iris Kähärin Kesämaata, mikä sijoittuu 1910-luvun Viipuriin ja sen saaristoon. Kuitenkin fiilistelen enemmän viikonlopun Herättäjäjuhlia ja niiden kuvasatoa sosiaalisessa mediassa. Olohuoneessani aletaan valmistella myös illan kisastudiota (jalkapallon EM, Portugali-Ranska),  joten keskittyminen kirjaan on heikohkoa. Sivumäärä n. 50.

Palaan kirjojen antiin myöhemmin tällä viikolla erillisin postauksin. Maraton ei osaltani onnistunut tällä kertaa täydessä hengessä, 250 sivua on kaltaiseltani pikalukijalta heikohko tulos. Tosin itse olen hitaan lukemisen kannattaja, eikä lukumaraton edistä tekstien omaksumista. Yhteisöllisenä hauskanpitona idea toimii. Itse en osaa tagata näitä haasteita, joten osallistumiseni jää usein kanssabloggareilta huomaamatta.

 

 

 

Unelmien poikamies

hoitoPete on herkkä mohikaani, äiti Ammaa palvova energiahoitaja, rockbändin kitaristi-solisti ja omien polkujensa kulkija, karskin komea Camel-mies. Hänellä on käynyt tasainen flaksi naismaailmassa 15-vuotiaasta saakka, ja vähän kaikkialla pääkaupunkiseudulla on muistomerkkejä hänen eksistään. Peten ikä on monille mysteerio, mutta hänen naisystävänsä vain nuorentuvat ja kaunistuvat. Kun tapaamme hänet, hän on jo pitkällä oman egonsa musertamisessa ja ihmissuhteisiin takertumisesta luopumisessa. Siis hän on unelmien poikamies, harvinaista herkkua sinkkumarkkinoilla. Itsenäinen, henkinen, liikunnallinen, musikaalinen ja tarkasti terveydestään huolehtiva. Iske siis kiinni, jos vain voit!

Tällainen on epäluotettava kertoja Jessica Sunin esikoisromaanissa Hoito (Tammi, 2014). Teoksen nimi viittaa sekä ohimenevään suhteeseen että vaihtoehtohoitojen riemunkirjavaan teollisuuteen, josta varsin monelle on tullut mukava lisätulojen lähde. Kertoja tässä ei ole erityisen menestynyt hoitaja, vaan hän oikeastaan elättää itseään raksahommissa. Hoitojen antaminen on hänelle puolivakava harrastus, johon hänellä on varaa yhtenä päivänä viikossa. Keikkahoitoja hän antaa rikkaille asiakkaille myös tilauksesta kuljettaen hoitopöytää paikasta toiseen, erityisesti juhlapyhien aikaan. Aika usein hän antaa potentiaalisille hoidoilleen ilmaisia hoitokertoja, joiden kautta naiset innostuvat palaamaan hänen hellään huomioonsa.

Kuulostaako tutulta? Pohjimmiltaan romaani kertoo epävakaasta parisuhteesta, jossa toinen on pesunkestävä narsisti ja toinen läheisriippuvainen nössö. Narsistin pauloihin joutumisen saaga ei ole erityisen innovatiivinen, jos lukija on naistenlehtiä ja Inhimillistä tekijää seurannut. Suhteen nainen on nimetön, eikä hänelle myöskään anneta kertomuksessa ääntä kuin satunnaisten repliikkien muodossa. Hän ei kuitenkaan ole kertomuksessa viaton uhri, vaan kyllä hänestäkin löytyy ärsyttäviä piirteitä. Suhteen kuvaus on siinä mielessä tasapuolista, ettei se herätä suuria säälipisteitä kumpaakaan kohtaan. Pitkälti tilanne on Apulantaa siteeraten ”pahempi toistaan.” Nuori nainen on koulutettu, kielitaitoinen, kosmopoliitti toimija, kun taas Peten historiaan mahtuu iso järkäle elämänkoulua. Naisen retkahtaminen mieheen, joka haluaisi kieltää tältä sekä aiemmat ystävyyssuhteet että lukemisen, onkin puhtaasti seksuaalista.

Häiritsevällä tavalla Peten ja nuorikon kuhertelu muistutti minua Heikki Lampelan ja Hanna Kärpäsen kohusuhteesta. Suuri ikäero, pelehtiminen julkisilla paikoilla, riskinotto ja dramaattinen sarjaeroaminen kuuluvat keltaisen lehdistön onnellisuuden reseptiin. Teoksen tarkoituksena on kai parodioida näitä päivittäisiä mediaulostuloja, mutta kerrottuna yksipuolisesti Peten suusta parodia jää jotenkin puolitiehen. Miehen huumorintajutonta narratiivia on paikoitellen tuskaista lukea. Egon murskaaminen on hänen suurin kliseensä, mutta hän toistaa myös suhteen edetessä ”itsensä työstämisen” ja ”emotionaalisen kerjäämisen” metaforia.

Enemmän kuin suhteen kuvauksesta pidin new age-maailman lähiluennasta.  Teos antanee hyviä vinkkejä siitä, kuinka tunnistaa manipuloiva terapeutti. Todellakaan suurin osa heistä ei pyydä hoidettaviaan seksisuhteeseen, mutta vastaavaa aivopesua esiintynee myös muilla tasoilla. Yleensä se, että ammattilainen kertoo asiakkaalleen ensimmäisellä tapaamisella jotain hyvin intiimiä elämästään, on hälyttävää. Näin toimii teoksen Pete, ja valitettavasti itsekin olen kohdannut muutamia vastaavia sankareita, suunnilleen samoin repliikein.

Ruotsinlaivakuvaus sekä retket Vantaan baarien tahmaiseen maailmaan nostivat kerronnan kohti karnivalismia, eli isot pointsit näistä irtiotoista! Pidin myös Peten ja Susannan Aasian-odysseian kuvauksessa, vaikkakin se jäi juonessa jokseenkin irralliseksi.

Hoito rikkoi sopivalla tavalla joulun lukumaratoonini harmittoman hyvän mielen flow’n. Teksti on kielellisesti kevyttä ja nopealukuista, mutta tunnelmaltaan läpikotaisen angstista. Myös tässä vietetään joulua – valtapelien, mustasukkaisuuden ja vainoharhan kyllästämää juhlaa. Tämä oli viimeinen rasti, jolle ehdin noin 42 tunnin rupeamalla – pari muuta teosta jäi kesken ja ison osan aikaa käytin seuraavan teoksen arpomiseen.

Teosta suosittelen jokaiselle, joka on joskus käynyt Viisas elämä– tai Hengen ja tiedon messuilla. Ymmärrätte varmasti ilman selityksiä, miksi.

Transsukupuolisuus on tavallista

poika-bjork_marja-22089277-1480903803-frntlMarja Björk taitaa olla yksi blogini eniten arvioituja kirjailijoita; olen nyt lukenut häneltä kaikki muut julkaistut teokset paitsi Puuman (LIKE, 2010). Viimeksi olen lukenut häneltä teoksen Poika (LIKE, 2013), jota lähestyin tiedonjanoisena – olen viime aikoina halunnut tietää, kuinka sukupuolen korjausprosessista puhutaan ja kuinka sitä representoidaan. Suomessa asiasta on loppujen lopuksi saatavilla kovin vähän tietoa, joten kaikki, myös fiktionaalinen, väliintulo on tervetullutta. Euroopan maidenkin välillä on eroavia käytäntöjä, puhetapoja ja lakeja aiheesta. Suomessa odotetaan transsukupuolisuuteen liittyvän lainsäädännön muutosta lähivuosina, avioliitto-oikeuden lisäksi esimerkiksi liittyen pakkosterilointiin ja perheen perustamisoikeuteen. Huomaan ainakin lähipiiristäni, että harvalla on kykyä lähestyä transsukupuolisuuden kysymyksiä mitenkään rakentavalla tavalla. Itsekin onnun.

Romaanin Marion/Makke on vahva, uskottava ja tilanteensa huomioon ottaen selväjärkinen nuori ihminen. Romaanissa seurataan hänen kasvuaan päiväkoti-ikäisestä parikymppiseksi. Hänen muuttumisensa tytöstä pojaksi on kipeä ja raastava prosessi, mutta lopulta Maken perhetaustaan liittyvät taakat painavat henkisen selviytymisen vaa’assa enemmän kuin transsukupuolisuus. Maken äiti patoaa sisällään perhesalaisuutta, joka varjostaa koko perheen hyvinvointia, lisäksi hän käyttäytyy välillä silmittömän aggressiivisesti sekä suhteessa lapsiinsa ja uuteen mieheensä. Äiti suostuu Maken tukihenkilöksi korjausprosessin aikana, mutta aina ei tiedä, kumpi vaatii enemmän huomiota, äiti vaiko poika. Perheen 1900-luvun lamakertomus ja yksinhuoltajuuden traumat ovat syviä. Kiinnostavalla tavalla Björk tiivistää tässä 1990-luvun lasten ja nuorten yhteiset köyhyyden kokemukset – teosta voi lukea myös sukupolviromaanina. Mukana on myös aimo annos luokka-analyysia: vaikka Maken äiti on valkokaulustyöläinen elättäen perhettään isännöitsijänä, hän pystyy velkavankeudessaan vain minimielatukseen, eli perhe elää köyhyysrajalla.

Maken lapsuuteen liittyy tietoisen ja tiedostamattoman muistamattomuuden aukkoja. Esimerkiksi hän saa vasta aikuisuuden kynnyksellä tietää, miksi hänellä ja veljellään on juutalaiset nimet. Marion ja Aaron on annettu siksi, että lasten isä oli aikanaan Israelissa rauhanturvaajana. Isän poissaolo ja äidin kokema syvä aggressio kuollutta eksäänsä kohtaan ovat taustana perheen dysfunktionaalisuudelle. Onneksi kuitenkaan Björk ei pyri selittämään Maken seksuaalisuutta millään psykologisella teorialla. Makke olisi ollut sama Makke, vaikka olisi syntynyt toisenlaiseen perheeseen.

Teos sijoittuu Lappiin, Vantaalle ja Helsingin Kallioon; Maken lappilainen varhaislapsuus tosin on ohut narratiivi. Perheen muutto Vantaan Tikkurilasta suvaitsevaisuuden kehtoon Kallioon tuntuu nuoresta Makesta riemuvoitolta, ja sen vuoksi hän suostuu hyväksymään äidin uuden miehen, sillä mies on kortti, jolla noustaan köyhyydestä. Identiteetin etsiminenkään ei ole halpaa, sillä Makke löytää itselleen sopivia vaatteita vain kalleimmista skeittiputiikeista. Yksi herkullisimmista kohtauksista on se, jossa äiti on löytänyt netistä tietoa bindereista ja he tilaavat näitä rintoja latistavia tuotteita netistä yhdessä.

Toinen hieno hetki liittyi ”totuuden hetkeen”, kun ammattikoulussa paljastuu, että Makke onkin biologisesti tyttö. Jos hän on poikana onnistunut pääsemään porukoihin, hän pelkää joutuvan totaaliseen paitsioon linjan ainoana tyttönä. Pian pojat kuitenkin pyytävät Maken takaisin miesten pukuhuoneeseen, sillä olihan hän siellä ollut aiemminkin. Sekin teoksessa on ansiokasta, että Makke on ns. tavallinen nuori, joka haaveilee duunariammatista ja perinteisestä parisuhteesta. Hänen hahmoonsa on sellaisenkin helppo samastua, joka ei ole viettänyt elämäänsä ”vihervasemmistolaisessa kuplassa”. Siitäkin huolimatta, että tässä liikutaan Kalliossa, Maken käsitykset maailmasta eivät ole erityisen poliittisesti tiedostavia.

Björk käyttää romaanissa hyväkseen omia kokemuksiaan transmiehen äitinä, ja vaikka aiemmissakin teoksissa on omaelämäkerrallisia säikeitä (ainakin suhteessa Lieksaan), Poika tuntuu hänen teoksistaan intiimeimmin omakohtaiselta. Teos on varmasti vaatinut neuvotteluja oman pojan kanssa siitä, millaisen näkökulman teokseen on ylipäänsä voinut luoda. Fiktionaalinen Makke elää fiktiomaailmassaan, mutta keskivertokirjailija ei olisi huolellisella pohjatyölläkään voinut saada teoksen tunneilmapiiriä näin tarkaksi vain kuvittelemalla, millaista on olla transsukupuolisen nuoren vanhempi. Millaisista asioista transnuori on herkimmällä ja mistä asioista saa aikaan pahimmat riidat – näihin Björk onnistuu vastaamaan suvereenisti. Kokemustiedolla on merkitystä.

Poika on informatiivinen, kiihkoton, mutta samalla tunteisiin vetoava kasvukertomus, joka sopii kielensä vuoksi myös erinomaisesti nuortenkirjaksi, vaikka se löytyykin kirjastosta aikuisten hyllystä. Vuonna 2014 teos voitti Nuori Aleksis-palkinnon ja oli ennen sitä Finlandia Junior-ehdokkaana. Suurempikin huomio teokselle olisi tarpeen, sillä uskoisin sen toimivan matalan kynnyksen tietolähteenä sekä transsukupuolisille nuorille että heidän lähipiirilleen. Ylipäänsä teos puhuttelee moninaisia yleisöjä ja siihen kannattaa tarttua, vaikka transsukupuolisuus ei omaa elämää läheltä koskettaisikaan.

Huumeruiskut hiekkalaatikolla

vaskivuorentie20Mathias Rosenlundin omaelämäkerrallinen Vaskivuorentie 20 (Schildts&Söderströms, 2013, suom. Ulrika Enckell) on kirja, jonka olisin halunnut lukea heti sen julkaisun jälkeen, sillä kuulin siitä positiivista pöhinää suomenruotsalaisilta kavereilta. Näin myös pari miehen tv-haastattelua, jotka vakuuttivat edelleen, että tulossa olisi järisyttävä, jopa käänteentekevä lukukokemus. Teos onkin ollut hyvin kierrossa Tampereen kirjastoissa, ja huvittunut olin siitä, että se löytyi ainakin Metso-kirjastosta taloustieteen hyllystä asianimekkeellä ”Raha”.

Ehkä sitten kolmikymppisen kirjoittama esikoisteos ei kelpaa muistelmaksi, tai sitten teoksen päätyminen taloustieteen osastolle on kirjaston hierarkiassa arvon ylennys. Samalla tavalla kuin esimerkiksi Susanna Alakosken teoksia luetaan Ruotsissa sosiaalipolitiikan kursseilla yliopistossa, tälläkin teoksella on selkeä akateeminen arvo. Teos ei ole perinteinen omaelämäkerta, vaan pikemminkin pitkä essee köyhyyden periytymisestä ja häilyvästä identiteetistä kahden toisilleen vieraan maailman välillä. Vielä enemmän kuin puhtaasta rahasta teos kertoo nuorten selviytymisestä murenevassa hyvinvointivaltiossa, erityisesti sellaisten nuorten, joita mielenterveyden ongelmat koskettavat, kuntoutujina tai läheisinä. Toivoisin teosta kurssikirjaksi en pelkästään taloustieteisiin ja sosiaalipolitiikkaan, vaan myös psykiatriaan ja hoitotieteisiin. Kysymyksenä onkin, miten sellainen nuori perhe voi selviytyä, jossa toinen vanhemmista on vakavasta masennuksesta kuntoutuva avohuollon potilas. Kysymys on eri kuin jos molemmat vanhemmat olisivat työttömiä tai kyseessä olisi pienituloinen yksinhuoltajaperhe. Näillä ongelmilla on yhtymäkohtia, mutta ajankäytön ja arjen hallinnan suhteen Mathiaksen tarina on erityinen.

Mathias muutti nuorena sivarina Vaasasta Helsinkiin, rakastui ja sai pian kuulla tulevansa isäksi. Perhe muutti halvemman asumisen perässä Vantaan Myyrmäkeen. Mathias pääsi opiskelemaan kirjallisuustiedettä, mutta vaimo sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja sai pian diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toinen lapsi syntyi muutaman vuoden päästä ja pariskunnalla oli onnellisiakin aikoja. Vielä opintojen alkuvaiheessa Mathias pystyi helpommin luovimaan opintojen ja perhevelvoitteiden välillä, mutta vaimon sairaus hidasti opiskelun tahtia ja pian alkoivat opintotukien takaisinmaksun uhkahelvetti ja hanttihommat. Vielä pelkkiä opintoja suorittavana hän pystyi joustamaan aikatauluissaan ja hoitamaan lapset vaimon voimien ollessa vähissä, mutta siirryttyään tekemään keikkatöitä nollasopimuksella tätä joustonvaraa ei enää ollut. Ongelmat kasaantuivat ja kärjistyivät ja pian parisuhde alkoi ymmärrettävästi rakoilla.

Kun itse elin yksinhuoltajana Vantaan Koivukylän tornissa ja vastaavasti poistin hiekkalaatikolta huumeruiskuja ja puoliksi syötyjä diapam-liuskoja, mielessäni olivat hyvin samansuuntaiset kysymykset kuin Mathiaksella. Olin eronnut kahdesti vastaavasti kuormittavista suhteista, mutta olin palkkatyössä tutkijana. Palkkani riitti juuri ja juuri HOAS:in halvimpaan perheasuntoon. Talossamme ei asunut ainuttakaan muuta kantasuomalaista perhettä, mutta kymmeniä aasialaisia ja afrikkalaisia (joista osasta tuli elinikäisiä ystäviä). Kävin työpsykologilla puhumassa jaksamisestani ja toimeentuloluukulla kysymässä harkinnanvaraista apua äkillisiin menoihin. Yleensä tukea ei voitu myöntää, sillä elämäntapani oli heidän normiensa mukaan käsittämätön. Nousujohteiseen tutkijanuraani kun kuuluivat säännölliset seminaari- ja konferenssimatkat ympäri maata ja maailmaa, ja jouduin kuljettelemaan lapsia kaukana asuville kavereille ja sukulaisille harva se viikko. Ainoana vaihtoehtona olisi ollut työstä luopuminen ja jääminen rehellisesti yhteiskunnan tuille. Laskeskelin, että kotiin jääminen olisi todella kannattanut  – tai olisin voinut etsiä helpompaa työtä. joka ei olisi vaatinut omistautumista. Mathias Rosenlund kysyykin teoksessaan, kuinka on mahdollista, että meille on luotu järjestelmä, jossa työssäkäynti ei kannata.

Kiinnostavinta on analyysi akateemiseen maailmaan ”kuulumisesta” silloin, kun elämässä on toimeentuloon ja terveyteen liittyviä haasteita. Olen kirjoittajaa vuosikymmenen vanhempi ja muistan omiltakin opiskeluajoiltani tapauksia, joiden opinnot jäivät kesken, mutta yliopistomaailma oli tuolloin asteen inhimillisempi. Uskallan väittää, että useampi perheellinen, yksinhuoltaja tai mielenterveysongelmista kärsivä lopulta valmistui, jopa keskellä 90-luvun syvintä lamaa. Opetus oli joustavampaa ja opettajiin oli helpompaa luoda keskusteluyhteys ongelmatilanteissa. Tukea sai vielä silloin 7 vuodeksi, ja senkin jälkeen oli jouston varaa te-toimiston kautta. Itse kuuntelen näinä päivinä fiksujen mielenterveyden ongelmista tervehtyvien nuorten kanssa, ja moni sanoo, ettei uskalla aloittaa yliopisto-opintoja, sillä he pelkäävät tukien mahdollista takaisinmaksua. Rosenlund muistelee tässä opiskelun aloituksen aikoja 10 vuotta sitten; uskoisin, että tilanne on entisestään kiristynyt sen jälkeen ja tuottaa entistä enemmän pudokkaita. Opetus on heikentynyt ja yhä useampi koulutusohjelma lakkautetaan kansantaloudellisesti ”turhana”.

Rosenlund itse on perheensä ensimmäinen yliopisto-opiskelija, joka sai työväenluokkaisilta vanhemmiltaan erilaisen henkisen perimän. Rahan ja vallan huoneisiin pääsemättömyys ei tässä kertomuksessa kuitenkaan johdu ensisijaisesti työväenluokkaisuudesta, vaan elämäntilanteen aiheuttamasta köyhyydestä. Kenties, jos Mathias ei olisi perustanut perhettä 21-vuotiaana ja olisi jatkanut opintojaan huolettomana sinkkuna, hän ei olisi koskaan kysynyt itseltään näitä kysymyksiä, joita hän kysyy nyt. ”On olemassa erityisiä huoneita, jotka tuntuvat suoltavan rahaa melkein automaattisesti, mutta minulla ei ole niihin asiaa”, hän toteaa.

Minulla olisi raakoja ratkaisuja tarjottavana lapsiperheille, jotka kamppailevat köyhyyden kanssa. Rosenlund kysyy tässä, voiko lasta päästää elokuviin, jos tilillä on vain 20 euroa. Hyväsydämiset, keskiluokkaiset vanhemmat tekevät niin, sillä pelkäävät lastensa syrjäytymistä. Itse olen ollut superkiltti ja ostanut kaikenlaista turhaa varastaen laskuista, jotka ovat sitten siirtyneet ulosottoon. Tunnen pientuloisia vanhempia, jotka ovat selättäneet köyhyyttään edes vähän kieltämällä lapsilta lähestulkoon kaiken kuluttamisen. Tunnen sankareita, jotka pyöräilevät kaupungin toiselle laidalle ostamaan LIDL:istä kymmenen centtiä halvempia maitopurkkeja kuin lähikaupasta ja myös niitä, joilla riittää pokaa viedä lapsi syntymäpäiväkutsuille ilman lahjaa. Tunnen myös perheitä, jotka eivät koskaan käy missään kotikaupunkinsa ulkopuolella. Tunnen läpikotaisin maailmankuvan, jossa elämän ainoat koordinaatit keskittyvät KELA:n, sossun ja te-toimiston pyhään kolminaisuuteen, ja jossa lapsia kasvatetaan elämään etuuksien varassa, sillä parempaa tulevaisuutta ei ole näkyvissä horisontissa. Koska työväenluokkaiset työt vähenevät, uusi työväenluokka on jo valmiiksi syrjäytettyä. Rosenlund kirjoittaa akateemisesta köyhyydestä, joka sekin voi luisua ainakin rahallisesti vastaaville urille. Kaikki köyhät päätyvät syömään samoja 19 centin makaroneja, sillä spelttipasta on kymmenen kertaa kalliimpaa.

Teoksen kirjoittaminen on vaatinut kirjoittajaltaan suurta rohkeutta, mutta myös armollisuutta ja anteeksiantoa itselle ja muille. Oikeastaan teksti ei tunnu kolmikymppisen kirjoittamalta, vaan vanhan sielun, joka on jo nähnyt koko inhimillisyyden kirjon ja osaa valmistautua mihin tahansa johtuen syvästä elämänkokemuksestaan. Itsekin olen yrittänyt kirjoittaa omaa köyhyyskertomustani siitä asti, kun muutin Koivukylän torniin, mutta en ole koskaan kyennyt saattamaan sitä loppuun. Se ei johdu sanojen puutteesta, vaan fyysisestä pahoinvoinnista – tämäntyyppinen köyhyyden kierre kun on etova asia. Siksi ihailen Mathias Rosenlundia miehenä, joka on kirjoittanut itsensä kirjailijoiden luokkaan, ”niiden luokkaan, jotka todistavat kertomuksillaan”.

 

 

 

Retardien vastaisku

perhosveitsi-kivekas_ansu-27317509-3644238065-frntlKuvittele erityis-erityisluokka 9 V vantaalaisessa yläkoulussa. Kuvittele kuusi erilaisilla kirjainyhdistelmädiagnooseilla merkattua nuorta ja epäpätevä, ekonatsihenkinen opettaja, joka on kuutamolla. Tässä ovat lähtökohdat Ansu Kivekkään ensimmäiseen aikuisten kirjaan Perhosveitsi (Crime Time, 2014); Kivekäs on muuten tuottelias nuortenkirjailija. Nuorekkuus, meno ja meininki ovat tämänkin esikoisdekkarin vetonauloja. Teos on omintakeinen, epätyypillinen rikosromaani, jossa yhteiskuntakuvaus ja psykologinen jännityksen luominen ovat keskeisemmässä roolissa kuin rikosten ratkaisu.

Pääkaupunkiseudun tämänhetkisestä opettajapulasta en tiedä paljoa, mutta asuessani nuorempana jatko-opiskelijana Vantaan Koivukylässä minullekin tarjottiin sijaisuutta erityisluokan opettajana ilman ammattipätevyyttä. Teoksen päähenkilöiden, Valon ja Ellun, ammatillinen asema ei käy kateeksi. Suurin osa teoksen juonesta tapahtuu koulussa ja koulun järjestämässä Ilmastonmuutos-leirikoulussa, jonka aikana opettajat sössivät pahemmin kuin oppilaat. Koulun työolosuhteet ja opettajanhuoneen ilmapiiri nostattavat kylmän hien pintaan. Kauhu kasvaa arkisissa paikoissa, kuten kerrostalojen rappukäytävissä, parvekkeilla ja surullisenkuuluisan oloisessa Pub Viattomassa, jonne kantapeikot ovat siirtyneet edellisestä kantiksestaan Havukosken Tiilenpäästä. (Asuin Tiilenpään naapurissa aikani – karmea räkälä, Simonkallion Viatonta ei ilmeisesti reaalimaailmassa ole.) Erityisen ansiokasta tässä on nykynuorison anglismeja pursuavan kielenkäytön tallennus.

Eveliina Kirves alias Ellu on rouheva naishahmo, joka etäisesti muistuttaa meitä Kumman kaa-sarjan terkkari-Ellusta, tosin vanhempana ja alkoholissa marinoituneempana versiona. Tämä mielleyhtymä ärsytti, mutta muuten Ellun henkilöhahmo on ilahduttavan monipuolinen. Hän on nelikymppisenä saanut jo ainokaisensa ulos uunista ja elää kaveripiirinsä viimeisenä mohikaanina railakasta bilehilen elämää. Erityisnuoriin hän on rakentanut luottamuksellisen suhteen jalat maassa-asenteellaan, tosin luottamus murtuu leirikoulun aikana, kun mustasukkainen kollega Irmeli rakentaa hänelle pomminvarman alkoholiansan. Ellun vinksahtanut sukuhistoriakin pääsee mahtavasti framille – hän on oulunkyläläisen vasemmistokommuunin kasvatti, perheestä, jonka isä lähinnä ottaa tilanteesta hyödyn irti vapaan seksin saralla ja äidistä tulee pysyvästi mielenterveyskuntoutuja isän lähdettyä.  Viidennen lapsen synnyttyä hän ei enää jaksa nimetä vauvaa, joten nimenantovastuu jää vanhemmille sisaruksille. Eli mitä sanotte sisarusten nimeämästä Sid-iltatähdestä?

Nautin teoksessa eniten vastaavista kreiseistä detaljeista. Suurimmat naurut irtosivat Valo-opettajan nuoruudenmuistosta Vienan Karjalan Jyskyjärven-retkestä, jolla Maan Puolustajien ekosoturit tatuoivat toistensa käsivarsiin kirveet paikallisen mummon voimajuoman inspiroimana. Sama tyyppi esiintyy muutama vuosi myöhemmin Seinäjoen tangokarnevaaleilla esittäen Yön Joutsenlaulusta ikimuistoisen tulkintansa. Voiko kukaan oppilas esityksen youtube-videon nähtyään ottaa moista  kansankynttilää vakavasti? Valon aktivistipersoona on sopivan ristiriitainen ja ailahteleva makuuni: hänestä ei tosiaankaan ota selvää, onko lintu vai kala.

Ongelmanuorten suunnittelema ja toteuttama ekoterroristi-isku Koivukylään jää tässä lapsipuolen asemaan ottaen huomioon päähenkilöiden yksityiselämän toilailut. Erik-pojan traaginen perhekuvio ahdistaa ja koskettaa, mutta siinä on myös jotain kategorisen mustavalkoista. Pidin tästä kirjasta suunnattomasti nyky-yhteiskunnan kuvauksena, mutta huomaan, etten muulta innostukseltani ehtinyt ottaa kantaa siinä käsiteltyihin rikoksiin – pedofiliaan, huumekauppaan, pahoinpitelyihin ja poikaporukan suureen valonkatkaisuoperaatioon. Toimintaa oli siis tarjolla hyperaktiivisesti, mutta syvällinen ihmiskuvaus pelasti lukukokemuksen ja jätti mukavan hämmentyneen fiiliksen takaraivoon muhimaan. Tämä on erilaisten dekkarien ystäville todellinen napakymppi.