Aamuruskon huvilassa korkealla

Teos: Vera Vala: Aprikoosiyöt (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen ja Anniina Piiparinen

Villa Alba, eli Aamuruskon huvila, on suomalaisen Ainon pakopaikka Tolfan vuoristokylässä, ei niin kaukana Roomasta. Aino on vanhempi leskinainen, taiteilija ja taiteen kerääjä, joka tarpeen tullen majoittaa huvilassaan Suomen-sukulaisiaan. Hänellä on lämmin sydän, joka sykkii myös uusille avun tarvitsijoille, kuten työtä tarvitseville turvapaikanhakijoille.

Romaanin alkuasetelmassa Aino on joutunut onnettomuuteen kylän kuuluisilla raunioilla, ja tapahtuman syy on epäselvä. Sukulaistyttö Lauran on kuulunut tulla kylään muutenkin, mutta nyt jo varatulla reissulla on painavampi syy, eihän Ainolla ole lähiomaista kuntoutumista tukemassa.

Aino on oikeastaan Lauran isotäti, mutta Laura on oppinut pitämään häntä tätinä, sillä äidin ja Ainon ikäero on vain pieni. Lauran äiti onkin jo huomattavasti huonommassa kunnossa kuin Aino, häntä vaivaa muistisairaus, ja isä Raimosta on tullut päätoiminen omaishoitaja. Nuoruudessa Laura on tottunut viettämään kesälomia Italiassa Ainon luona, mutta tässä kyläilyssä on pitkä tauko.

Tolfan kylään liittyy Lauralla, tämän äidillä ja siskolla katkeransuloisia muistoja. Laura itse on nuorena seurustellut siellä asuvan Alexin kanssa, mutta suhde kaatui Lauran kykenemätyömyyteen tehdä päätöstä Italiaan muutosta. Jossain vaiheessa äiti ei ole enää halunnut matkustaa Tolfaan, vaan on mieluummin lomaillut Ainon kaupunkiasunnossa Roomassa. Perheen lomakuvat paljastavat jotain sen jäsenten dynamiikasta: isosisko Kati näyttää kuvissa harvinaisen synkältä, ja äiti haltioituneelta. Tämän lisäksi Laura on löytänyt vanhempiensa luota paljastavan rakkauskirjeen, joka saa hänet epäilemään, että äidillä on ollut aikanaan kuuma romanssi tolfalaisen miehen kanssa.

No, aivan näin yksinkertaisesta keissistä ei ole kyse, mutta kuvio silti liittyy paikalliseen Rossin sukuun, jotka ovat hevostilallisia. Vera Vala tunnetaan paremmin suositusta Arianna de Bellis-dekkarisarjastaan, ja tämä teos on hänen ensimmäinen ei-dekkarinsa. Vaikka tässä teoksessa ei ratkaista veritekoja, on sukujen salaisuuksissa mysteerion siemeniä. Lisäksi kirotulla hevostilalla on hämäräpuuhia, josta carabinieri on kiinnostunut. Tästä tuli mieleen, ettei dekkaristi taida helpolla päästä irti rikostarina kertojan raidoistaan, mutta tämä ei ollut millään tapaa häiritsevää.

En kokenut päähenkilö Lauraa sielunsisaruksekseni, mutta se ei estänyt kirjan lumoavasta ilmapiiristä nauttimista. Pidin myös kirjan nimeä aika imelänä, mutta se kuitenkin liittyy olennaisella tavalla kylän estetiikkaan ja juoneenkin. Kirja ei varmaan yritäkään olla muuta kuin romanttinen viihdeteos, mutta Valan kieli on paikoitellen ilahduttavan terävää, havainnot nykykulttuurin ilmiöistä oivallisia, ja sivuhenkilöissä on tarinaa rikastuttavaa syvyyttä.

Laura siis on yli kolmikymppinen ikuinen graduntekijä ja wannabe-kirjailija, joka joutuu Suomessa elättämään itseään tilitoimiston palkanlaskijana. Hänellä on haalistuva suhde suomenruotsalaisen videotaiteilija Robinin kanssa, ja muutenkin hänen elämässään tuntuu moni asia olevan menossa katkolle. Etätyön tekeminen Italiasta käsin alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta, kun Ainokin kaipaisi arjessaan apua. Romanttisen fiktion asetelmana tämä kuvio ei ole toivottoman kliseinen, vaan jopa realistinen visio tämän päivän ylirajaisista huoltosuhteista.

Kirja tarjoaa myös iloa eläinten ystäville, sillä tässä tehdään vapaaehtoistyötä löytöeläinten hoivakodissa, ja onnistuuhan Laura myös löytämään itselleen karvakaverin.

Vapaaehtoistyön lisäksi kirjassa vietetään ainakin kaksia reheviä kyläjuhlia, joista varsinkin mustan tryffelin kevätjuhla jäi mieleen herkullisena kutkutuksena. Onneksi Vala ei kuitenkaan maalaa liian idyllistä kuvaa italialaisten yhteisöllisyydestä, vaan yhteisön mosaiikkiin mahtuu myös säröjä.

Minulle tämä teos oli mieluisa virtuaalimatkakohde, ja kyllä ihan reaalimaailmassakin Tolfa alkoi kiinnostaa ainakin päiväretkikohteena. Kirjassa mainitussa kylän läheisessä Civitavecchian kaupungissa olen joskus vuonna miekka ja kirves odotellut lauttaa Sardinialle. Vaikka en ole käynyt Italiassa vuosiin, maan fiilikset ovat edelleen ihon alla, ja jos saisin nyt vapaasti valita ensimmäisen Euroopan kohteen seuraavaa reissua varten, arpa luultavasti osuisi Italiaan. Kuulun siis kirjan keskeiseen kohderyhmään, ja tämän vuoksi myös arvioni hehkutus saattaa olla hieman nurkkakuntaista.

Juoppopenkki terapiasohvana

Teos: Carin Gerhardsen: Musta jää (Minerva, 2019)

Suomennos: Maija Ylönen

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Ruotsalainen juoppopenkki on minulle ilmiö, johon en ole tainnut pahemmin törmätä reissuillani naapurimaahan, ja sen vuoksi jopa eksoottinen psykologisen trillerin tapahtumapaikka. Carin Gerhardsenin trillerinsä Musta jää juoppopenkki on keskeinen näyttämö visbyläisessä puistossa. Siellä päivystää keski-ikäinen Jeanette, jonka luisuminen laitapuolen porukoihin on ollut nopeaa.

Vielä neljä vuotta aiemmin Jeanette oli tavallinen huonekalumyyjä, joka kärvisteli väljähtäneessä avioliitossa. Hän oli äskettäin löytänyt ukkomiehen, jota tapaili salaa, ja suhde oli tuonut uutta potkua muuten valjuun elämään. Suhde miehen kanssa loppui lyhyeen, sillä matkalla salaiseen lemmenpesään Jeanette sai todistaa jotain, joka mursi hänen mielensä.

Kirjassa on useampi syrjään jäänyt, elämän kaltoin kohtelema naishahmo. Kerstin on masentunut leski, jolla ei ole muuta kanavaa puhua miehensä kuolemasta kuin soittaminen auttavaan puhelimeen. Sandra taas on auttavan puhelimen vapaaehtoinen, joka on ryhtynyt hommaan saadakseen puhua edes tuntemattomien kanssa yksinäisinä koti-iltoina.

Jollain tapaa kaikkia naisia yhdistää auto-onnettomuus, jossa rotkoon syössyt autokuski hylättiin kuolemaan yksin lumimyrskyssä.

Vyyhtiin liittyy vielä Jan, psykopaatin oloinen ympäristöasiantuntija, jonka käsitys huvittelusta on enemmän kuin kyseenalainen. Hän tunkeutuu tuntemattomien naisten koteihin ”auttamisen” verukkeella, ja näihin vierailuihin kytkeytyy usein alkoholin käyttö ja seksuaalinen hyökkäävyys. Hän on myös Sandran pojan isä, vaikka ei halua tunnustaa isyyttään.

Petokset, kiristys ja häilyvä oikeudentaju yhdistävät kirjan päähenkilöitä, joilla kaikilla on edellytykset sortua henkirikoksiin. Rotkoon syöksynyt Carl-Erik ei ole ainoa uhri tässä synkässä vyyhdissä. Myös idyllinen ruusujen saari kuvataan teoksessa paikallisten ihmisten valitsemissa, karummissa sävyissä. Uskoisin, että tämän teoksen Gotlanti on vähemmän kliseinen mesta kuin joidenkin dekkarikuningattarien teoksissa, joissa saarta kuvataan enemmän turistien näkökulmasta.

En alkumetreillä syttynyt kummastakaan teoksen lähtöpisteestä, auto-onnettomuudesta enkä Jeanetten naiivista pettämiskuviosta, mutta tarina lähti jouhevasti rullaamaan, ja päähenkilöistä paljastui mitä erikoisempia piirteitä. Näin ollen psykologisen trillerin uskottavuus täyttyi, ja ainakin oma mielenkiintoni keskittyikin enemmän kolmen naisen keskinäisiin suhteisiin kuin auto-onnettomuuden tapahtumiin.

Hyvää kirjassa oli varsinkin se, että siinä elettiin vahvasti hipsterivyöhykkeen ulkopuolella. Näkökulma oli jopa työväenluokkainen, ja teos kuvaa myös oivallisesti syrjäseudun ihmisiä. Luulen, että tulen muistamaan kirjasta ainakin tuon juoppopenkin solidaarisuuden, joka edustaa nyky-yhteiskunnassa viimeistä linnaketta, jossa ihminen voi tulla kohdatuksi spontaanisti.

Tunnelmiltaan kirja sopi hyvin tammikuun arktiseen hysteriaan, ja HELMET-haasteessa sijoitan sen kohtaan 21: ”Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan”.

IKEA, Legoland vai Sointula?

Teos: Mari Mörö: Hajavalo (Teos, 2018)

Nyt saarihullun pottiin kilahti kaunokirjallisessa muodossa taas uusi kohde, Kanadan Malkosaaren Sointula. Tämä lyhyen aikaa 1900-luvun alussa toiminut utopistinen yhteisö toimii koulukirjaesimerkkinä suomalaisesta sosialismista, ja siirtolaisten vaihtoehtoisista maailmankuvista. Sointulaan muutti suoraan Suomesta maailmanparantajia, ja myös jo maahan aiemmin muuttaneita siirtolaisia, jotka haaveilivat laajemmasta elintilasta. Sointulassa on edelleen vahva suomalainen identiteetti, vaikka sen asukkaistoon ei enää kuulu monia suomen puhujia.

Mari Mörö sijoittaa teoksensa Hajavalo puoliksi Suomeen, puoliksi Kanadaan. Sen kertojana on nimetön, keski-ikäinen opettajanainen, joka on kyllästynyt koulumaailmaan ja elättää itseään pitämällä verkkokursseja ulkosuomalaisille nuorille. Teos alkaa taas hulvattomalla kuvauksella enkeliterapiakurssista, johon hänet on lähetetty äitinsä tuuraajaksi tämän jouduttua leikkaukseen. Tämä mahdollinen uravaihdos ahdistaa häntä, sillä vaikka hän on kyennyt opiskelemaan alan terminologian ja elekielen lyhyessä ajassa, hän kokee toisten hädällä bisnesten teon epäeettiseksi.

Suvun naiset tuntuvat kaikki oman polkunsa tallaajilta, ja kertoja itse on heistä eniten jalat maassa kulkeva. Tytär Hille on omistautunut maailman merten pelastamiseen muovilta, ja elelee vapaaehtoistyöntekijänä sukunsa sponsoroimana pienellä saarella Tyynellämerellä. Hillen ehdottomuus ja sydämenpalo kuulostaa samansuuntaiselta kuin sointulalaisten, ja näiden kahden ajanjakson idealismien vertaaminen toisiinsa on hedelmällinen tulokulma.

Kertoja on reissannut aiemminkin Kanadassa talovahtina, mutta vapaaehtoistyö Sointulan museossa takaa jotain uutta ja erilaista. Mörö ei esitä saaren nykypäivää kovinkaan romanttisessa tai ruusuisessa valossa, vaikka eivät kaikki sen asukkaat edusta paikallisen baarin friikkisirkusta. Helen, museon kantava voima, on suomalaista sukua, muttei osaa kieltä. Saarella käy sen verran turisteja, että museota kannattaa pitää auki. Siellä näkyy seinällä sutkautus: Nordic Utopias: IKEA, Legoland and Sointula. Hyvin osui ja upposi: miksi me suomalaiset emme sitten brändäisi omapäistä poliittista vastarintaa kansallisaarteeksemme, jos emme ole olleet taitavia saamaan ihmeitä aikaan muovista tai logistisesti optimaalisista huonekalun palasista?

Kaikki kirjan hahmot ovat sympaattisia, myös kertojan ex-mies Pete, työtön näyttelijä, joka tuntuu rehellisen toistaitoiselta kaikissa käytännön töissä. Kanadalaisiin hahmoihin olisin halunnut tutustua lähemminkin, he jäävät kertomuksessa aika lailla statisteiksi. Kolmen polven naisten vuoropuhelu oli sujuvaa, mutta heidän välilleen ei synny sukuromaanille tyypillisiä jännitteitä. En siis lukenut tätä lainkaan sukuromaanina, vaan matkakertomuksena ja seikkailuromaanina. Ja tietty tutkielmana maailmantuskasta ja aktivismista.

En ole tainnut lukea Möröltä muita teoksia kuin Kiltin yön lahjat. Hänen tuotantonsa on laaja, ja varsin lanu-painotteinen. Puutarhakirjoja on myös runsaasti, ja siitä näkökulmasta minua yllätti, että luontokuvauksen rooli jäi tässä romaanissa minimalistiseksi. Yksi ulottuvuus teoksessa minua jopa ärsytti: 1900-luvun alkuun sijoittuva, kursiivilla painettu nimettömän kertojan takaumaääni tuntui liian ohuelta tai viitteelliseltä, vaikka ymmärsin, että se kuului jollekulle, jonka kirjallisia jäämistöjä kertoja tutki saaren arkistossa.

Mörö ei kirjoita suurta historiallista romaania Malkosaaresta, vaan sijoittaa paikan komeasti tälle vuosituhannelle ja yhteisten huolien verkostoon. Varmasti saaren tulisielujen huolet olivat globaaleja jo heidän sinne muuttaessa vuonna 1900. En siis odottanut, että hän olisi kertonut saaren historiasta kaikkea, mutta monesta juonen aihiosta olisi voinut saada enemmänkin irti. Huumoria kirjassa piisaa, ja se kohdistuu enemmän Suomen puoleen kuin kanadalaisiin: ehkä kirjan kertoja on Malkosaarella vielä siinä vieraskoreuden vaiheessa, jossa isännistä ja emännistä ei kehtaa kaivaa esiin raadollisimpia puolia.

Ellei tämä teos olisi kertonut Sointulasta, se olisi saattanut jäädä minulta huomaamatta. Se on pieni helmi, jonka ajankohtaisuudessaan pitäisi koskettaa kaikkia, ja jos sosialismin historia ei kiinnosta, se kannattaa lukea ilmastosta ahdistuneen nuoren näkökulmasta.

Mörö kai tunnetaan tiivistämisen mestarina, ja ehkä juuri siksi tämä teos oli hitusen liian tiivis omaan makuuni. Tai se jätti minut nälkäiseksi, hyvällä tavalla. Temaattisesti se oli kuin minulle kirjoitettu, olenhan myös Kanada-fani, ja varsinkin matkustamisen näkökulmasta se antoi hyviä vinkkejä muuallekin Kanadaan kuin Sointulaan. Teoksesta jäi kirpeänsuloinen jälkimaku, ja eniten nautin siitä, että Mörö onnistui kirjoittamaan naisille hyvän draaman kaaren ilman sielua rikki repivää vääntöä. Kirjan kaikki henkilöt olivat hyvissä väleissä keskenään, mikä on kovin harvinaista nykykirjallisuudessa.

Monet lukemani ilmastonmuutosta käsittelevät kirjat ovat olleet paljon synkempiä kuin tämä, joten voisin melkein tituleerata tämän hyvän mielen kirjaksi, vaikka sen teemat ovatkin järeitä ja yhteiskunnallisia. Tämän nimityksen annan ilman ironiaa, vaikka usein teilaan hyvän mielen kirjat alimpaan rakoon. Mutta Mörö osoittaa, että teos voi samalla levittää hyvää mieltä ja käsitellä polttavia globaaleja ongelmia. Siinä on Hajavalon taika.

Postilaatikosta putoavat lapset

olehyvaVaroitus! Tämä teksti sisältää puhdasta suitsutusta!

Kirjastosta löytyi teos, jonka kansikuvan kuviot muistuttivat erästä lempipaitaani. Paita on Indiska-myymälästä, mutta on hyvin afrotyylinen. Siis ennen Riikka Takalan Ole hyvä-romaanin (Atena, 2014) kansitekstin lukua pohdin jo, olisiko sen ystävällinen kädenojennus minua varten.

Kyllä se oli. Harvoin tulee eteen romaania, jonka maailma on pelottavan lähellä omaa elämää ja sen paradokseja. Vaikka en harrasta afrikkalaista tanssia (rummutusta kyllä), teoksen kolme päähenkilöä, nelikymppiset työttömät Aava, Viola ja Elli muistuttavat minua. He puuhastelevat itse keksimissään hyväntekeväisyysprojekteissa ja pelastavat maailman lapsia, vaikka heissä itsessäänkin olisi riittävästi pelastettavaa. Heidän ystävyytensä on syntynyt tanssikurssilla, jota pitää jostain Länsi-Afrikan maasta tuleva pariskunta Florence ja Alain. Naiset pohtivat, miksi Florence vaikuttaa aina niin surulliselta, ja päättelevät sen johtuvan hänelle tehdystä ympärileikkauksesta. Neuvokkaina ja maailman menoa seuraavina tarmopesäkkeinä he päättävät auttaa…

Naisten rahankeruuprojekti on kreisi ja vastuuton, ja päättyy hulvattoman nolosti. Lisäksi heidän postiluukuistaan sataa maksumuistutusten lisäksi kuvia orpolapsista. Lapsettomalla Violalla on afrikkalainen kummilapsi, jonka maksut ovat toistamiseen myöhässä ja josta järjestö haluaa hänen luopuvan. Violan pesänrakennusvietti alkaa ottaa  roisimpia muotoja: koska hänellä ei ole varaa Väestöliiton hoitoihin, hän suunnittelee raskaaksi tulemista nettideitin avulla. Hän nauraa ironisesti kuvitellulle adoptiohaastattelulle, jossa hänen taloudellista ja psyykkistä vakauttaan arvioidaan. Karaokebaarien kaljavaahdosta siinneitä raskauksia kun ei syynätä läheskään niin tunnollisesti kuin sosiaalista äitiyttä.

Takalan tyyli on suorasukaista ja pitkälti nyansoitua: tekstin huumori piilee järjettömissä arjen yksityiskohdissa, jotka osoittavat suomalaisen yhteiskunnan sisäisiä elintasoeroja. Kolmikosta hankalimmassa asemassa taitaa olla ikuinen graduntekijä Aava, joka on naimisissa varakkaan taidekeräilijän kanssa. Mies ei usko, että hänen työttömyytensä on aitoa, vaan piikittelee tälle jatkuvasti työnhausta. Aava on menestyneen miehensä kotiorja, jota ei enää oteta mukaan taiteenkeruumatkoille. Aava sinnittelee samoilla korvauksilla kuin muutkin miehen high tech-asunnossa ja varastaa tältä eksoottisia pikku patsaita myytäväksi hyväntekeväisyyskirppiksellä. Takala onnistuu osoittamaan köyhyyden naisistumisen eri tasoja: pitkäaikaistyöttömyys vaikuttaa eri tavoilla sinkkuäitiin, lapsettomaan sinkkuun ja naimisissa olevaan, vaikka psykologinen ulottuvuus onkin samansuuntaista.

Kirjassa onnistuneinta on Takalan paljon viljelevä vastakatse. TE-toimiston aulassa Viola kohtaa, ”ensikertalaisen kuoleman laaksossa”, nuoren vastavalmistuneen naisen, joka on menettää järkensä hitaassa jonossa. Viola päättää kertoa tälle elämän totuuksia, mutta samalla tyttö arvioi Violaa ”toivottomana” tapauksena tatuointeineen ja rempseine tekstiteepaitoineen. Tytön katseessa näkyy pelko työttömyys-nimisen syövän leviämisestä häneen etäispesäkkeinä. Samalla TE-toimistossa arvioidaan naisten rahankeruuprojektia kuntouttavana työtoimintana. Takala muistuttaa osuvasti niistä byrokraattisista vaikeuksista, joihin työtön voi joutua puuhastellessaan liikaa.

Vahvin vastakatse on tanssinopettaja Florencella, joka nousee romaanin aikana neljänneksi kertojaksi. Florence säälii hänen uskollisimpia oppilaitaan haistaen heistä nousevan epätoivon – hän kun onnistuu äskettäin maahan tulleena mamuna elättämään itsensä kohtuuhyvin. Florence ei ole kiltti ja vähään tyytyväinen ”arjen sankari”, vaan rääväsuinen kulttuuripersoona, joka on todennäköisesti postkoloniaalin teoriansa lukenut. Naisten tehdessä yllätyshyökkäyksen hänen kotiinsa pullistelevan säästöpossunsa lahjoittamiseksi Florence ei voi pidätellä kiukkuaan: ”Tämä teidän projektinne…tekeekö se teistä minun mustan perseeni asiantuntijoita, eksperttejä oikein?”, hän kysyy vaivaantuneella illallisella.

Vaikka Takala kirjoittaa raskaasta yhteiskunnallisesta teemasta, hän onnistuu tekemään sen ilolla. Nautinnollisuus ja jopa sensuelli ote tekevät tästä kirjasta erikoisen helmen, joka toivon mukaan ravistelee ihmisten piintyneitä ennakkoluuloja työttömyydestä. Maahanmuuttoteema nivoutuu jouhevasti tarinaan eikä tunnu päälleliimatulta, kuten joissain suomalaisissa nykyromaaneissa käy. Romaani on erinomaisen tiivis ja tasapainoinen, jättäen lukijalle tarpeeksi omaa oivallettavaa. Tätä naiskolmikkoa jäi oikein ikävä, sillä tuskin kaikilla pitkäaikaistyöttömillä on näin hauskaa keskenään ja toimivat verkostot.

Sewa Day: kansainvälistä vapaaehtoistyötä

Osallistuin tällä viikolla Sewa Day-vapaaehtoistyökampanjaan, joka muistuttaa paljon suomalaista taksvärkkiä, mutta on suunnattu aikuisille. Sewa Dayta vietetään erityisesti Intiassa, Pakistanissa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa, mutta viime vuonna se rantautui myös Suomeen intialaisten maahanmuuttajien aloitteesta. Tampereella Sewa Dayta on vietetty lähinnä vanhainkodeissa ja päiväkodeissa, mutta mukana on ollut myös paikallisia järjestöjä ja jopa poliisi. Kuka tahansa voi ehdottaa projektia suoritettavaksi omassa lähiympäristössään. Viime vuonna osallistuin päiväkodin varaston siivoustalkoisiin, tänä vuonna olin mukana laulattamassa vanhuksia Hervannan Keinupuiston vanhainkodilla.

Vanhainkotivierailu oli silmiä avaava koko porukalle. Intialaiset maahanmuuttajat ovat kiinnostuneita vanhojen ihmisten tilanteesta, vaikka vain kourallinen heistä työskentelee hoitoalalla. Harva heistä suunnittelee pysyvää asettumista Suomeen, eikä monellakaan ole vanhoja vanhempia mukanaan asumassa täällä, joten asia ei suoranaisesti liity heidän elämäänsä. He ovat nuoria, sinkkuja, vastanaineita nuoria pareja tai pienten lasten vanhempia. Viime aikoina heidän poppoonsa on tehnyt pikku keikkoja vanhainkoteihin ja kansalaisjärjestö Mummon Kammariin. He haluavat tutustua suomalaiseen yhteiskuntaan syvällisemmin kuin mitä töiden ja opintojen puitteissa on mahdollista, ja vaikka heillä ei aina ole yhteistä kieltä vanhojen ihmisten kanssa, he kokevat oppivansa heidän kauttaan Suomesta jotain, mitä ei voi oppia kirjoista tai lehdistä. Hienosti perusteltu. Komppaan mukana.

Yhdellä Suomessa pitkään asuneella intialaisella kaverillani on ”adoptiomummo”, jota hän käyttää viikottain kirkossa. Vanha rouva ei enää näe kunnolla ja tarvitsee taluttajaa. Ystävälläni on ikävä omaa äitiään kaukana Keralassa, eikä ”adoptiosuhde” voi korvata oikean äidin läsnäoloa, mutta tapaamiset tuovat heille molemminpuolista iloa. Tällaista toimintaa pitäisi kehittää kaikkien maahanmuuttajaryhmien parissa, myös pakolaistaustaisten. Korkeasti koulutetut intialaiset ovat Suomessa asuvista maahanmuuttajista resurssirikkaimmasta päästä – heillä on varaa vapaaehtoistyöhön, koska moni heistä saa melko hyvää kuukausipalkkaa. Mutta voisivat he olla tekemättäkin tätä työtä. ”Suomi on antanut meille, joten haluamme antaa Suomelle takaisin”-asenne kantaa kyllä hedelmää. Oikeastaan en tiedä tehokkaampaa rasismin poistajaa kuin vanhan väen auttaminen. Se on hiljaista, melkein huomaamatonta työtä, joka ei yleensä ylitä uutiskynnystä.

Keikkamme Keinupuistoon kesti vain tunnin, vaikka aikaa varasimme kaksi tuntia. Osa porukasta oli jo väsyneitä yhdentoista aikaan aamulla ja heitä alettiin viedä takaisin omiin huoneisiinsa lepäämään. Silti huomasin, että vierailumme ilahdutti monia. Moni halusi vain pitää kädestä kiinni, toiset ilahtuivat erään porukan jäsenen pienen pojan mukana olosta. Ryhmäkodin henkilökunta toivoikin, että tulisimme uudestaan laulattamaan ja leikittämään talon väkeä joulun alla, mielellään isomman lapsilauman kanssa. Panin asian mietintämyssyyn. Suurella todennäköisyydellä palaamme jollain kokoonpanolla.

Sewa Day sopii kaikille, sillä siinä ei pyydetä keneltäkään mahdottomia. Tunti-pari oman ajan luovutusta riittää, eivätkä työtkään ole mahdottoman vaikeita. Ensi vuonna toivoisin, että mukaan lähtisi enemmän myös kantasuomalaista porukkaa.