Murha sielunmetsästysseurassa

Tähtinen Synnin palkkaRake Tähtinen on dekkaristi, jonka teokset sijoittuvat Uudenkaupungin ja Rauman maastoon  – pikkukaupunkilaiseen sielunmaisemaan, jossa karaoke raikaa ja kermamunkit maistuvat. Sarjan pääjehu on konstaapeli Laatikainen, reipas ja humoristinen nelikymppinen sinkkumies, joka pitää kylmästä kaljasta ja kuumista naisista. Luin sarjan uusimman teoksen, Synnin palkan (Myllylahti, 2017) siksi, että se kertoo vapaiden suuntien pienestä seurakunnasta, Bethanielista. Luen nykyään kaiken uskonlahkoja käsittelevän kaunokirjallisuuden, se on minun erityisalueeni, heikkouteni ja fetissini. En pyydä anteeksi sitä.

Kun Bethaniel-seurakunnan vastuunkantaja Eveliina katoaa, poliisi ei ensiksi meinaa ottaa katoamisilmoitusta todesta. Eveliinan aviomies Hannu vaikuttaa kontrollifriikiltä peräänkatsojalta, jonka tajuntaan ei mahdu se mahdollisuus, että Bethanielin kuoroharkat saattaisivat joskus venähtää seuraavaan päivään saakka. Siveä, lapseton pariskunta tuntuu elävän kokonaan seurakunnalleen. Heillä ei ole ei-uskovia ystäviä, ja töissäkin Eveliina on käyttäytynyt aina pidättyväisesti. Hän on muuten hyvä työntekijä päiväkodissa, mutta uskonnolliseen kasvatukseen johtajan on pitänyt puuttua kovin ottein.

Kirjan lukemista aloittaessani mieleeni tuli heti Patrick Tiaisen perustama Pietarsaaren Uskon Sana-seurakunta, joka tosin on massiivisempi kuin tässä kuvattu Bethaniel. Muutenkin tuntuu, että näitä uuskarismaattisia kirkkoja sikiää enemmän maan länsiosissa (varsinkin rannikolla) kuin keski- ja itäosissa. Bethaniel koostuu vain kahdeksastakymmenestäviidestä jäsenestä, jotka ovat aikanaan eronneet helluntaiseurakunnasta. He maksavat uskollisesti kymmenyksistään pastorinsa palkan, ja moni heistä kuuluu ”vastuunkantajiin”, joilla on kirkkoon omat avaimet.

Tähtinen on varmasti tehnyt huolellisen taustoituksen kirjaa aloittaessaan, sillä seurakunnan meininki tuntuu kielenkäyttöä myöten uskottavalta. Siinäkin mielessä kirja kiinnosti, että olen itse juuri opiskelemassa sielunhoitoa – ja olen erityisen kiinnostunut sielunhoidon menetelmistä ja ongelmakohdista varsinkin ev.lut. kirkon ulkopuolella. Bethanielin meininki lähestyi jo lestadiolaisten hoitokokouksia, ja seurakuntalaisten tapa antaa toisilleen synninpäästöjä tuntui hyytävän ahdistavalta.

Ihan yhtä kammottavia viboja en tästä ammentanut kuin esimerkiksi Åsa Larssonin Kiiruna-dekkareista, joista osassa käsitellään vapaiden suuntien kristillisyyttä. Henkilöiden pahuus ei tässä kietoutunut niin kiinteästi kristillisiin symboleihin kuin joissain muissa lukemissani uskontoa käsittelevissä dekkareissa/trillereissä (joissa murhat saattavat tapahtua itse kirkkorakennuksessa). Tähtinen halusi kai korostaa, että uskovaisten parissa ilmenee aivan samoja inhimillisiä lainalaisuuksia kuin kaikkien muidenkin, eikä pahan tekeminen liity aina uskonnolliseen identiteettiin.

Kirjassa ilahdutti erityisesti, että siinä luettiin kotimaisia dekkareita, kuten Max Manneria ja viitattiin Facebookin dekkariryhmään (jonka keskusteluja itsekin seuraan ja jonka ilmapiiristä olen tykännyt). Tuntui, että kirjassa tervehdittiin erityisen lämpimästi uskollisia dekkarifaneja.

Laatikaisen vilkkaasta seksielämästä voisin napista, mutta en napise, koska hänen tuorein lyhytaikainen Linda-rakkaansa oli lopulta rakennekynsiensä takana syvästi ajatteleva ja tunteva tapaus. Noin yleensä ahdistun, jos seksuaalisesta kanssakäymisestä käytetään nimitystä ”vaakamambo”, mutta tätä kirjaa lukiessani nauroin. Kirjassa on aineksia huonoimman seksikohtauksen palkinnon saajaksi, mikä ei ole kirjalle koskaan dismeriitti. Minusta ainakin on vapauttavaa, että kirjailijat uskaltavat revitellä seksillä silloinkin, kun se saattaa lukijoita nolostuttaa. Huono seksikohtaus on mielestäni aina virkistävämpää kuin ei seksiä lainkaan.

Synnin palkka oli jo toinen Uuteenkaupunkiin sijoittuva dekkari, jonka olen lukenut – ensimmäinen oli Marjut Pettersonin Niin kuin sinä sen muistat.  Tykkään nykyään lukea dekkareita erityisesti minulle vierailta paikkakunnilta, sillä olen saanut tarpeekseni Seppo Jokisen ja Markku Ropposen tuotannosta (kaikella kunnioituksella molemmille herroille). Tällaiset lukukokemukset kannustavat lähialuematkailuun, ja varsinkin Varsinais-Suomi/Satakunta-akseli on minulle niin outoa aluetta, että jo olisi aika lähteä näitä puutalovoittoisia pikkukaupunkeja koluamaan. En siis ole tainnut koskaan käydä Uudessakaupungissa ja Raumallakin olen käynyt vain asemalla ja laivasatamassa.

Kelle kirjaa suosittelisin? Tietysti uskollisille dekkariaddikteille, mutta myös ihmisille, jotka etsivät hengellistä identiteettiään. Kirja voi tarjota hyvän peilin uskonnoista irtautuville ja myös niitä lähestyville. Itse olen tällä viikolla tuutannut YouTubesta apinanraivolla vapaiden suuntien uusinta hengellistä musiikkia vain koska olen kokenut, että siellä puolella on lahjakkaita muusikkoja, jotka usein jäävät varjoon siksi, että ovat uskovaisia. Tämä ei välttämättä johda siihen, että pyrkisin heti huomenna helluntaikasteelle, mutta olen kokenut tärkeäksi vapaisiin suuntiin tutustumisen. Kirjojen ja ”elävien kirjojen” kautta.

Toiviomatkan toinen puoli

imageNiina Miettisen esikoisromaani Israel-tyttö (Teos, 2013) sattui tielleni, kun olin menossa hakemaan ylimääräruokaa eräästä kristillisestä järjestöstä. Kävi sitten niin, että luin romaanin puoleen väliin keskellä varsin Golgata-henkistä kokousta. Konteksti oli kerrankin oikea; tässäkin toinen päähenkilöistä käy imemässä hurmoshenkisyyttä lähipiiriltään salassa.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Kaisa ja Katariina, joiden erikoinen ystävyys on puhjennut hengellisen intressien kautta. Katariina on Kaisan isoisän puoliso, joka ei ole varsinaisesti löytänyt paikkaa uusperheessä. Kaisan vanhemmat karttavat Katariinan jyrkkää helluntailaisuutta, kun taas Juhani-pappa edelleen laulaa luterilaisen kirkon kuorossa ja saattaa ottaa napanteria vaimon ollessa matkoilla. Vanhempien ollessa Italian-matkalla Kaisa viihtyy pappansa luona ja pääsee Katariinan kanssa telttakokouksiin, joissa kaadetaan syntisiä ja puhutaan kielillä. Ystävyys on jo aiemmin kehittynyt Carmel-seuran kokouksissa, joissa hyvät uskovaiset eivät syö mitään makeaa.

Juoni jakaantuu 1960-luvulle ja teoksen nykyaikaan, joka sijoittuu vuoteen 1989. Tapahtumapaikkana on Joensuu ja sen ympäristö, jonka historiaan mahtuu yllättävää monikulttuurisuutta. Katariinan syyt alkaa Israel-hihhuliksi ovat erilaiset kuin seuran muilla sisarilla. Hän on säästänyt vuosikausia matkaa varten, jonne hän ottaa ”Israel-tyttönsä” Kaisan, ja saamme jo romaanin alussa tietää hänen katoamisestaan Jerusalemissa. Paljon onkin kirjoitettu toiviomatkalaisten Jerusalem-psykooseista, ja tässäkin sivutaan teemaa uskottavasti. Silti minulla oli vaikeuksia seurata juonta rakenteellisesti – olisin ehkä halunnut lukea enemmän matkasta ja vähemmän Katariinan ja Juhanin tunkkaisesta avioliitosta.

Israel-tyttö ei ole kertomus uskontojen uhreista eikä henkisestä väkivallasta, vaan nuoren ihmisen omasta halusta etsiä jotain pysyvää ja väkevää elämäänsä. Kuitenkaan helluntailaisuuden perinne ei ole tässä suvussa kovinkaan vahva eikä selkeä. Carmel-piirissä käynti on nuorelle Kaisalle vain välivaihe, nuoruuden kokeilu seksuaalisen etsinnän lomassa. Katariinan tarinassa taas korostuvat uskonnon ja mielenterveyden järkkymisen herkkä tarttumapinta, psykoosialttiuden vahvistuminen hurmoksellisessa kontekstissa.

Minusta romaanissa oli äärimmäisen kiinnostavat ainekset, mutta niitä uudelleen järjestämällä olisi päästy vahvempiin tunnelmiin. Kirjassa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Palestiinaan sijoittuvan romaanin, Marjut Helmisen Appelsiinilehdon (Minerva, 2016) kanssa, jossa ei niin uskonnollinen, vasemmistolaishenkinen suomalainen avustustyöntekijä katoaa Israelissa. Myös Asser Korhosen romaani Saarnaajan poika (Teos, 2014) kuvaa 60-luvun helluntailaisia piirejä, ja muistaakseni myös siinä oli vastaavia kerronnallisia ongelmia. Voin myös hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kiinnostavaa fiktiota uskonnollisista yhteisöistä, jos kirjailija ammentaa aineksensa omaelämäkerrallisista lähteistä. Molemmat teokset olivat oivia avauksia, mutta jään odottamaan vielä uusia näkökulmia esimerkiksi tähän toiviomatkailuun, joka itseäni kovasti askarruttaa.