Pyydän anteeksi, että kuolit

Teos: Carolina Setterwall: Toivotaan parasta (Otava, 2019)

Suomennos: Laura Beck

Carolina ja Aksel ovat kolmikymppisiä media-alan ammattilaisia, jotka kohtaavat suht kliseisesti ja odotetusti yhteisten ystävien juhlissa kesällä 2009. He asuvat Tukholman Södermalmilla pienissä asunnoissaan, seurustelevat intensiivisesti ja muuttavat pian yhteen Akselin minimalistiseen asuntoon, jonne Carolina ei tavaroineen täysin mahdu.

Pariskunta muuttaa pian hyvinvoivaan lähiöön, hankkii norrlantilaisen kissan, matkustelee intensiivisesti trendikkäissä kohteissa ja nauttii elämästään. Rahasta ei ole pulaa, ja sillä näytetään välittämistä. Carolinan 35-vuotissyntymäpäivien aattona on aika tehdä valinta: pysyäkö yhdessä vai lähteäkö eri teille. Nainen ei voi enää ohittaa lapsiasiaa, vaikka mies ei pala halusta tulla isäksi.

Kirjan nykyisyydessä Carolina on jäänyt leskeksi äkillisesti, kun Ivan-vauva on kahdeksan kuukauden ikäinen. Hän on elänyt vauvansa kanssa symbioosissa, ja on neuroottinen, ylihuolehtiva äiti. Imetys on nielaissut hänet omaan maailmaan, ja Aksel on huolehtinut kaikesta muusta, myös kaupassa käymisestä. Akselilla on jonkinlainen työnarkomania, joka on oireillut jo aiempina vuosina. Hän on taannoin jättänyt vaimolleen kesken työpäivää kursorisen viestin tietokoneensa salasanasta siltä varalta, että hän joskus kuolisi. Carolina ei ole ottanut viestiä vakavasti, mutta sen olemassaolo ahdistaa suuresti kuoleman jälkeen.

Kirja käsittelee syyllisyyttä, itsesyytöksiä ja itsen armahtamista tilanteessa, jossa ainoastaan aika voi toimia lempeänä tuomarina. Setterwallin kirjoitustyyli on suorapuheinen, epäsentimentaalinen, intiimi. Teksti on myös hyvin jouhevaa ja virtaavaa, siinä ei ole turhia koukeroita eikä se yritä tehdä tilanteesta dramaattisempaa tai poeettisempaa kuin se on. Kielen helppous tekee tekstistä lähestyttävän, ja varmasti lähes kaikkien lukijoiden on helppo samastua kertojan tilanteeseen. Mahdollisena vertaistukiteoksena se tuntuu täsmällisen onnistuneelta.

Teos on ensisijaisesti surukirja, mutta se kertoo myös laveasti vauva-arjesta ja arjesta taaperon kanssa, parisuhteessa ja yksinhuoltajana. Narratiivi pysyy hyvin käsissä, mutta omaan makuuni kuvauksia imetyksestä ja vauvan kehityksen seuraamisesta oli himpun verran liikaa – siksi, etten tällä hetkellä kuulu Vauva-lehden lukijoiden kärkikaartiin. Toisaalta kirja voi hyvinkin innostaa ja voimistaa juuri vauva-arkea eläviä, myös heitä, jotka eivät ole kokenut suurta menetystä.

Opin kirjasta jotain uutta tietotasolla: Ruotsissa uskonnottomien hautajaisten järjestely vaikuttaa paljon edistyneemmältä kuin Suomessa, ja heillä on tarjolla pappia korvaavia ”offisiantteja” hautajaismenoja ohjaamaan. Vaikka kertoja oli hautajaisissa pihalla tapahtumista, oli uskonnottomien hautajaisten kuvaus kiinnostavaa.

Teoksessa on paljon samaa kuin Tom Malmqvistin surukirjassa Joka hetki olemme yhä elossa, vaikka tarinat puolison poismenosta eivät ole identtiset. Malmqvistin kertomus on vielä dramaattisempi, ja siinä on vahvempi kaunokirjallinen ote. Malmqvistin teos ehkä puhuttelee enemmän myös niitä, jotka eivät elä pikkulapsiarkea, ja siinä yhteiskunnan apuverkostot saivat suuremman roolin. Tässä kirjassa tuore leski on harvinaisen hyvässä sosioekonomisessa asemassa, eli hänellä on varaa palkata jopa siivooja vanhempainvapaalla ollessaan.

Parisuhteiden analyysin tasolla tunnistin kertojan hahmosta paljon itseäni, eri elämän vaiheissa, eikä draama pääty Ivanin isän kuolemaan. Loppu tarjoaa vielä yllätyksiä, eikä nopeiden valintojen aikaansaama jälki ole aina kaunista katseltavaa.

Kannattaa lukea tämä teos ja Malmqvistin kirja rinnakkain. Välillä jopa epäilin tekstuaalisten vihjeiden pohjalta, että näillä kahdella kirjailijalla olisi suhde keskenään, mutta siitä en ole löytänyt mitään todisteaineistoa.

PS: Toim. huom. Lisää googlailtuani huomaan, että Malmqvist ja Setterwall todella ovatkin pariskunta, eli toinen toisensa ”sambo”.

Multitasking vie mehut, varokaa!

mama_mojo-paloheimo_laura-26871713-3241087503-frntlLaura Paloheimo  oli minulle eiliseen mennessä tuntematon chicklit-kirjailija. Hänen kolmas romaaninsa Mama mojo (Otava, 2014) herätti kiinnostusta nimellään, ja mietinkin olisiko teoksessa joku afroamerikkalainen twisti. (Ei nyt suorastaan ollut, nimen ulkopuolella.) Mojoa ihmisellä joko on tai ei, ja tämän teoksen päähenkilöllä, vasta synnyttäneellä Julialla on mojo lopussa. Vauva-arki on vienyt äidiltä kaiken glamourin ja itsekkään seksikkyyden, eikä hän jaksa pukeutua kuin piereskelyverkkareihin tai kimonotyyppisiin ratkaisuihin, joissa on helppo imettää. Teoksessa seurataan ensimmäistä vuotta esikoisen kanssa ja puskan takaa puhkeavaa aviokriisiä. Asetelma on melko ennalta-arvattava ja arkinen, vaikka puitteet ovat tavallisesta poikkeavat: Julia itse on vintage-liikkeen omistaja ja Julian mies Timo on ralliautomekaanikko. Kummallakaan ei riitä paukkuja perinteiseen kotoiluun, ja pariskunnalla on vauvan synnyttyä selviä eturistiriitoja vastuun jaon suhteen.

Julia kärsii huonosta itsetunnosta ja mustasukkaisuudesta Timon päästyä tekemään kansainvälistä uraa arabien omistamalle tallille. Suhde laimenee skype-suhteeksi ja Julia epäilee miehensä panevan vetävää naiskuski Tarua kaukana dubailaisessa hotellihuoneessa. Ystävät kuitenkin ovat tuoreen äippylin tukena, erityisesti transseksuaali kynsiteknikko Lollipop ja elämäntapakonsulentti Ilona, jolle ei tee pahaa pitää kurssia mielen rojujen siivoamisesta työtilassa, joka on täynnä kitschisiä enkelipatsaita. Julian työkaverina on esteetikkohomo, jonka päivittäinen kysymys on: ”kuinka paljon homomies yrittää, kun myy käytettyjä vaatteita Klaukkalassa?” Ystävät ovat semiärsyttäviä, mutta humoristisia hahmoja, jotka kai sitten tuovat Julian vauva-arkeen lisää mojoa. Välillä nauroin eritoten näille ystävien kohtaamisille, joissa draamaa väännettiin loppujen lopuksi täysin triviaaleista murheista.

Kirjassa oli paljon kreisejä yksityiskohtia, jotka nostivat sen tavanomaisimpien chicklit-kliseiden suosta. Julian ja Timpan vanhemmuudessa ja parisuhteessa voisi olla paljonkin lastensuojelua epäilyttäviä ainesosia, elleivät he olisi varakkaita omakotitalon omistajia. Julialla on koko ajan niin järkyttävä vauhti päällä, ettei hän lopulta ehdi edes ahdistua mahdollisesta avioerostaan. Todella puuduttavia olivat tämän multitasking-äipän tehtävä-ja hankintalistat itselleen, joista tuli mieleen, että hyväksyttävä äitiys on tässä yhteiskunnassa trendikästä varustelua ja oikeanlaisia värisuoria. Jossain vaiheessa Julian päänvaivaksi nousee, voiko hän laittaa kallisarvoiset Burberry-lastenvaatteet liikkeensä ikkunaan haalistumaan, kun niitä ei kuitenkaan moni raaski ostaa. Tässä vaiheessa en tiennyt, halusiko kirjailija välittää kuvan pesunkestävästä bimbosta vai oliko kyseessä yhteiskuntakritiikki.

Uskoisin, että teos lämmittää eniten juuri omaa vauva-arkeaan elävää lukijaa. Muodin ystävät saattavat myös pitää vintage-liikkeen arjen kuvauksesta. Itse olen lukenut paljonkin vauva-aiheisia viihdeteoksia senkin jälkeen, kun omat lapseni ovat kasvaneet. Tässä oli paljon potentiaalia, mutta ei ylittänyt tiettyjä sovinnaisuuden ja mielikuvituksen rajoja samalla tavalla kuin esimerkiksi Eve Hietamiehen Yösyöttö ja Tarhapäivä, jotka kuuluvat edelleen tämäntyyppisen kirjallisuuden suosikkeihini (koska niissä on myös vahva miesnäkökulma ja kriittisempi yhteiskunnallinen ote). Pidin tästä tietyllä tasolla, mutten unohtamattomasti. Vauva-lehden keskustelupalstasta pidän enemmän, sillä siellä hengailevat tämän maan absurdimmat koomikot.