Laituriromantiikkaa mittatilauksesta

IMG_1531Ah, ihanaa! Vasta pari päivää sitten kartoitin Suomen edelleen toiminnassa olevat lossit, ja sitten päädyinkin lukemaan romaania, jossa päänäyttämönä on itäsuomalainen lossikahvila. Kahvila, jonka kupeessa voi kuulla huru-ukkojen laulavan Suhmuran Santraa – biisiä, joka on myös pyörinyt mielessäni.

Kirsi Pehkonen on kuopiolainen opettaja, joka on julkaissut enimmäkseen lasten/nuortenkirjallisuutta päivätyönsä ohella. Sydämenasioita Jylhäsalmella (Karisto, 2017) on hänen uuden aikuisten kirjasarjansa aloitusteos, jonka nimestä voi jo päätellä jotain sisällöstä. Maalaisromantiikka on oma genrensä, joka toivon mukaan haastaa kulutuskeskeisen chicklitin. Ylipäänsä romanttista viihdekirjallisuutta arvioidessa on pidettävä mielessä, että sen lukijoilla on luultavasti eri odotukset tekstin laadusta kuin ns. taideproosan. Monilla meistä on ollut elämässä vaiheita, jolloin lukeminen on merkinnyt pään nollaamista jollain sellaisella, josta ei tule paha mieli.

Romaanin päähenkilö Riina on vastavalmistunut luokanopettaja, jonka avopuoliso on vaihtanut tämän taekwondo-Roosaan. Kilpailu auki olevista opettajanpaikoista on karua, eikä Riinalla ole muuta tekemistä kesäksi kuin lähteä sukulaisnaisen pitämään lossikahvilaan apulaiseksi. Lapsuuden huolettomien kesien tunnelma auttaa kuitenkin naista selviytymään erokriisistään, ja pianhan kylän supliikkimiehet alkavat pörrätä näpsäkän neidon ympärillä. Kierrokset lisääntyvät, kun Sirkka-täti loukkaa raajansa ja Riinalle jää kahvilan taloudellinen vastuu.

Ymmärrän, että teoksen tarkoituksena on antaa esimakua tulevasta. Kirjassa on letkeä tunnelma, taitavaa paikalliselämän kuvausta, arkirealismia ja huumoria, kaikkea sopivasti. Sivumäärä on kompakti, eikä turhia rönsyjä ole. Pehkosen ammatillisuus kirjoittajana näkyy kerronnan taloudellisuudessa. Savolaisuuden hän tuntee kuin omat taskunsa, mutta annostelee murrepuhetta ja etnisiä kliseitä lopulta maltillisesti. Tyypeillä tässä on muutakin tekemistä ja ajateltavaa kuin performoida savolaisuutta ärsyttävän yliampuvasti (savolaisuus kun on, ainakin omasta mielestäni, maamme performatiivisin etnisyys, alkaen puhelinmyyjien koulutuksesta). Fiktiivinen Jylhäsalmi ei ole epätoivoinen takahikiä, vaan ilmeisen vauras maalaispitäjä, joka saa paljon lisätuloja turismista.

Valitettavasti en saanut teoksen juonesta paljoakaan irti. Tai juoni oli lyöty lukkoon jo nimestä ja takakannen tekstistä saakka. Osasin arvata, että Riinalla käy flaksi. Ja Riina tyyppinä oli hyvin tasapaksu nainen, jonka käsitys hyvästä elämästä (tässä kerronnan vaiheessa) muistutti sisustustaulun aforismia. Riina ehti erottuaan lukioaikaisesta sweetheartistaan olla tässä tarinassa sinkkuna noin kahden kuukauden ajan, minkä jälkeen hän oli jo menossa emännäksi kartanotyyliseen omakotitaloon. Taloon, jota varmaan sisustetaan hillityin skandinaavisin värein.

Toivon, että sarjan tulevissa osissa henkilöhahmoihin kasvaa psykologista syvyyttä, rosoja ja jännitteitä. Olen myös lukenut Tuija Lehtiseltä ja Veera Vaahteralta vastaavia maalaisromanttisia kertomuksia, eikä niissäkään ole tapahtunut paljoa. Naisten prekaariin asemaan työmarkkinoilla  kaikki kolme kertojaa reagoivat omalla tavallaan, mutta tässä nuori Riina ei ehtinyt vielä kauaa etsiä polkuaan. Lossikahvilan yrittäjyyskuviot olivat tässä kiinnostavampia kuin turvallisuushakuinen romanssi. Olisin myös arvostanut, jos lossimiljöön historiaa olisi avattu muutenkin kuin parin vanhan valokuvan kautta.

Uskon, että sarjan henkilöhahmot ovat kehityskelpoisia, ja että lupsakastakin kylästä alkaa löytyä raflaavampia juonenkäänteitä, kun siellä ollaan oleskeltu pidempään. Esimerkiksi paikallisten pitkäaikaistyöttömien aktivointikeskuksen aamupiiristä marraskuussa saisi näpsäkkää draamaa aikaan. Aion lukea jatko-osan tälle ensi kesänä ja katsoa, kehittyykö kylä turistikuplasta aidoksi yhteisöksi ongelmineen, huolineen ja murheineen.

Romaani voi olla täyden kympin kirja jollekulle, joka ei ehdi mökkilaiturillaan lukemaan kuin yhden teoksen kesässä, tai jollekin, jonka suhde kirjoihin on hiipunut. Teksti on hyvin selkeää ja helppolukuista tinkimättä tunnelmallisuudesta, eli se varmasti voisi innostaa esimerkiksi maahanmuuttajaa, joka haluaa tutustua suomalaiseen kulttuuriin.

Mainokset

Kuningasajatusta odotellessa

VaahteraBlogini on elänyt hiljaiseloa viime viikot, koska olen nyt päätoiminen opiskelija. Enimmäkseen aikani on kulunut teologian ja uskontotieteen parissa. Niin nörtti en ole, että kirjoittaisin blogiarvioita muiden määräämistä kurssikirjoista.

Olen jaksanut tänä vuonna unta odotellessa lähinnä lukea chicklitiä tai muuta viihdettä. Aikaa arvioiden kirjoittamiseen on minimaalisesti. Siitä huolimatta haluan huudahtaa, että taisin löytää täydellisen chicklit-tuttavuuden, Veera Vaahteran.

Veera Vaahtera on pohjoispohjanmaalaisen Pauliina Vanhatalon taiteilijanimi. Vanhatalo on julkaissut viisi romaania omalla nimellään ja neljä Veera Vaahterana. Viime aikoina hänen uusimmasta omaelämäkerrallisesta teoksestaan Keskivaikea vuosi (S&S, 2016) , joka kertoo perheenäidin sairastumisesta masennukseen, on ollut positiivista pöhinää sekä sosiaalisessa mediassa että päivälehdissä. Vaahtera-Vanhatalo tuntuu muutenkin aktiiviselta ja monipuoliselta kirjailijalta.

Veera Vaahteran reaalimaailman persoonasta en tiennyt mitään lukiessani teosta Sattumalta sinun (Tammi, 2015). Teos kertoo neuroottisesta kasvatustieteen tohtorista Karoliinasta, joka pelkää elämässään monia asioita, ehkä eniten työttömyyttä. Unettomuus ja pikkuasioista stressaaminen kuuluvat hänen päivittäiseen arkeensa. Kymmenen vuoden mittainen parisuhde Villeen, seikkailukasvattajayrittäjään, on kariutunut pariskunnan eri intressien vuoksi. Tuntuu siltä, että hieman juureton Karoliina on roikkunut Villessä lähinnä tämän turvallisen sukunsa vuoksi. Todellisuudessa pariskunnalla on ollut vähän yhteistä. Karoliina toivookin, että eksä löytäisi tulevan onnensa Partioaitan hyllyjen välistä.

Pidin kirjassa eniten ironisen lempeästä kuvauksesta yliopistomaailmasta. Teos kertookin enemmän työstä kuin parisuhteista. Suorituskeskeisen Karoliinan saapuminen filosofian laitoksen tuottavuuskonsultiksi stimuloi nauruhermoja. Laitoksella on odotettu kuningasajatusta viimeiset 30 vuotta, eikä kansainvälisten julkaisujen aikaansaaminen ole monenkaan prioriteetti. Ominaista laitoksen väelle on, että heille riittää postit-lappu ovikyltiksi (ja siksi monikaan ulkopuolinen ei paikalle löydä). Karoliinasta kasvaa muutamassa viikossa käskyttävä kersantti. Tosin laitoksen työntekijät tottelevat Karoliinan käskyjä aivan omalla tavallaan. Eniten tykästyin laitoksen johtajan Mervi Kultalan hahmoon, joka uskaltaa kypsässä iässä seurata todellista intohimoaan, maagista viherpeukaloaan.

Karoliinan oman elämän sotkut verrattuna hänen kurinalaiseen työminäänsä tuovat kiinnostavia jännitteitä kerrontaan. Teokseen voimme samastua kaikki me, joille akateemisen työnhaun kiemurat ovat tulleet viime aikoina tutuiksi. Romanssiulottuvuus teoksessa on kesy, mutta sekin kertoo paljon Karoliinan persoonasta. Itse en muista löytäneeni kenenkään kaverin jääkaapista monta vuotta vanhaa skumppapulloa. Karoliinan elämässä juhlimattomat juhlat ovat olleet tavallisia.

Hänellekin löytyy toivoa, ja kippis sille!