Sulamisvesissä vastavirtaan uimisesta

Teos: Hanna Ryti: Rakkaudettomuus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Koitan nyt tapojeni mukaan spurtata Helmet-lukuhaasteen suhteen tammikuun eka päivät, sitten unohtaa haasteen ja palata siihen loppusyksystä, kun luettuja kirjoja on muutenkin kertynyt ilman strategista valintaa.

Tässä romaanissa on kolme sisarusta ja vakavasti sairastunut äiti, joka on kohdellut lapsiaan epäreilusti ja ollut väkivaltainen ainakin esikoistaan Liljaa kohtaan. Keskimmäinen tytär Orvokki on kohtuumenestynyt toimittaja, joka pitää semikiinnostavaa blogia ja haaveilee suuremmasta menestyksestä. Lilja on taas epäkiinnostava kuvataiteilija, jonka tulot jäävät kolmannekseen nuoremmasta siskostaan. Sisarkateus on kitkerää, sillä eihän Lilja-raukka kelpaa edes Orvokin naistenlehden juttuihin. Hän käy terapiassa puimassa kylmää äitisuhdettaan, ja opettelee rajojen vetämistä lapsellisena pitämien värikynäharjoitusten kautta. Kuopus Ruusu on balettitanssija Pariisissa, joka ei ole koskaan esitellyt elämänkumppaniaan äidille.

Liljaa ja Orvokkia yhdistää kiinnostus ilmastonmuutokseen, mutta he käsittelevät teemaa kahdesta eri luokkapositiosta. Orvokin maailmantuska on enemmän blogin markkinointikikka kuin aitoa välittämistä ympäristöstä. Vaikka hän inhoaa ruoanlaittoa, hänen on perustettava vegaaniruokablogi, jotta kävijämäärät kasvaisivat. Lilja taas tekee kantaaottavaa taidetta jäätiköiden yksinäisyydestä, ja onnistuu tauluillaan kiinnittämään ekofilosofi Mihkelin huomion – miehen, johon naimisissa oleva Orvokki on salaa rakastunut.

Pelkkä veganismi ei toki riitä Mihkelin sydämen valloittamiseksi, vaan Orvokin on ryhdyttävä lähialueruokaa suosivaksi fennovegaaniksi. Orvokin mies Tero ei ole liekeissä vaimonsa elämäntapamuutoksesta, vaan jatkaa ruoan kantamista kotiin muovikasseissa valintaansa anteeksi pyytämättä.

Pidin sisarusten henkilöhahmoista ja ilmastoon liittyvistä pohdinnoista, mutta paikoitellen koin kirjailijan tyylin hieman liikaa alleviivaavaksi – tosin se lienee kuvastaa neuroottista aikaamme ja tietyn tyyppistä moraalisäteilyä. Äidin saattohoidon kuvaus oli koskettavaa, vaikka varsinkin Liljalla oli harvinaisen nihkeä äitisuhde. Yksi teoksen keskeinen kysymys liittyikin anteeksiantoon, ja nöyrtymiseen kuoleman porteilla siinä vaiheessa, kun päiviä on jäljellä vain muutamia.

Ekologisen elämäntavan paradokseista Rydillä on eniten sanottavaa, ja varsinkin Orvokin ehdottomuus osoittautui koomisena. Huumori pelasti tämän muuten maailmantuskaa pursuavan teoksen, jossa huolestuneisuus on päällimmäinen tunnetila.

Tämä teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 35: ”Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.”

Kun navankaivelu on oikeutettua

Antti Hurskainen: 22 (Siltala, 2019)

Antti Hurskainen (s. 1986) on kirjailija, josta olen kuullut paljon somessa, mutten ennen eilistä ollut lukenut häneltä edes yhtä kolumnia tai esseetä. Häntä on monesti kuvailtu uudeksi Antti Nyléniksi, eli oman ikäluokkansa älykköesseistiksi, joka ruotii urbaania elämäntapaa ja populaarikulttuuria ilkeästi vastakarvaan.

22 on hänen esikoisromaaninsa, jota hyvin voisi lukea myös pitkänä esseenä nykykulttuurista. Se kertoo kolmikymppisestä helsinkiläisestä miehestä, jonka juuret ovat syvällä Savossa ja joka pitää 22 vuoden ikää jonkinlaisena rajapyykkinä elämässään. Tuolloin hän ryhtyi vegaaniksi ja eli parisuhteessa naisen kanssa, jolle vegaani, kulutuskriittinen elämäntapa oli helsinkiläisestä kulttuurikodista äidinmaidossa omaksuttua. Kirjan kertoja taas kasvoi paikassa, jossa joka syksy pojat saivat vapautuksen koulusta sorsanmetsästyksen ajaksi. Hänen isänsä kaljamaha edusti lapsuudessa turvallisuutta, eivätkä äidin kommentit teinipojan mahanröllykästä olleet kovinkaan rakentavia.

Äiti kun rasittui pojan itseinhoisesta valituksesta ja kehotti häntä leikkaamaan läskit keittiösaksilla irti.

Huh huh.

Kommentti on hurja irrotettuna kontekstistaan, mutta kontekstia tarkemmin tarkkailtuani en usko, että kertojan äidillä oli vakava mielenterveysongelma. Tosin kyseinen äiti ei ollut itse ylipainoinen, ja todennäköisesti häneltä vain puuttui kyky samastua toisenlaiset geenit omaaviin yksilöihin, kuten aviomieheensä ja poikaansa.

Romaanin kertojalle kehittyy neuroottinen suhde ruokaan, joka lähenee vakavaa syömishäiriötä. Siinä on myös uskonnollisia piirteitä, sillä mies ei tunnu oikein koskaan syövän nauttiakseen ruoasta. Joka suupalaan liittyy eettinen pohdinta, ja vegaaniksi hän alkaa eläinten vapauttamisen vuoksi, ei oman terveytensä. Samaan aikaan hänellä on kissoihin ja koiriin liittyvä siitepölyallergia, eikä hän muutenkaan profiloidu Animalian mannekiinipoikana.

Kertoja kohdistaa tunnustuksensa tälle ex-tyttöystävälle, jonka kanssa hän asui nihkeässä parisuhteessa pitkään, yksiössä, jonka putkiremontti venyi samalla tavalla kuin toisiaan hylkivien elementtien sivistynyt pinna. Mies istuu tilittämässä napolilaisen kiviuunin omaavassa keskiluokkaisten trendipizzeriassa, jossa pelkkä marinara-lätty voi hyvin maksaa 15 euroa. Hyvinvoivat kaupunkilaiset maksavat mielellään tuon hinnan, jotta pääsevät näyttäytymään oikeanlaisessa seurassa.

Miehen syömishäiriön kuvaus on sievistelemättömän raakaa. Laihimmillaan hän painaa 50 kg, ja nauttii siitä, kun seksuaalisuus hiipuu ja tilalle tulevat fantasiat puhtaasta, koskemattomasta kehosta. Välillä hän treenaa maratoonia varten, välillä on niin heikossa hapessa, että tuskin saa kannettua kauppakassia kahtasataa metriä. Pakonomainen laihduttaminen saa välillä bulimisia piirteitä, eli hän saattaa paeta hummusleipävuorien taakse viikonlopuksi. Kaukana ovat ajat, jolloin syötiin Kartanon hifistelysipsejä tyttöystävän kanssa sängyssä. Hän piiskaa itseään tuosta välittömästä halujen tyydyttämisestä, joka oli hänelle vain osoitus ihmisyyden degeneraatiosta.

Onneksi romaaniin mahtuu myös huumoria ja kepeämpiä hetkiä. Nautintoa ja mielihyvää löytyy muun muassa parturikäynneistä, jotka alkavat korvata seksin. Nick Caven musiikki avaa hänelle uuden tien kohti sallivampaa kristinuskoa. Hän on taannoin eronnut kirkosta tyttöystävän painostuksesta, ja liittyy kirkkoon taas. Koin syvää samastumista varsinkin Cave-pohdintojen kanssa, koska olen itse uinut samoissa apaattisen depressiivisissä vesissä Caven vuosituhannen vaihteen levyjen parissa. ”Lime Tree Arbour” on edelleen suosikkibiisini artistilta, vaikka nykyään en pysty aina sitä kuuntelemaan, jos mat fiilikset ovat vielä biisiä synkemmät.

Körttiläispohdinnoissa päästään jo sille osastolle, ettei keskivertohelsinkiläinen tyttöystävä tai muukaan Rytmi-baarin akvaarioikkunan vakiotähti pysty tuohon mielenmaisemaan millään tavalla asettumaan. Kunnianosoituksena savolaisjuurilleen kertojalla on uunituore Siionin virsien versio kirjahyllyssään. Millainen silta sitten rakentuu Nilsiän Aholansaaresta Nick Caven työhuoneelle?

Suosittelen kirjaa ihan kaikille, ruokavaliosta ja elämänkatsomuksesta riippumatta. Olen varma, että teoksen Helsinki-keskeisyys saattaa myös ärsyttää, mutta kirja kannattaa lukea myös ärsytyksen toivossa. Hurskainen ei ainakaan harrasta halpaa provokaatiota, vaan hänen kannanottonsa tuntuvat loppuun saakka reflektoiduilta. Ja navan kaivelu tuntuu tämän teoksen tiimoilla täysin oikeutetulta, koska siinä puhutaan myös konkreettisesta henkiin jäämisestä.

Itseään toteuttaville äideille

img_1104Annamari Marttisen Kuu huoneessa (Tammi, 2009) kutsui minua kannen keväisten värien vuoksi – turkoosin ja violetin yhdistelmä puhuttelee minua aina ja virittelee henkisyyttäni. Teos kertoo vaihtoehtohoitojen runsaudensarvesta ja pienen kaupungin naisista, joilla ei ole paljon luontaisia kanavia toteuttaa itseään.

Päähenkilö Katjaan oli helppo samastua. Pitkän kotiäitiyden jälkeen työttömäksi jääneellä humanisti-Katjalla ei ole näkyvyyttä työmarkkinoilla, eikä TE-toimiston sponsoroima sihteerikurssikaan lupaa kuuta taivaalta. Katja on ajelehtija, fiilistelijä, hyväksyntää etsivä taivaanrannanmaalari, joka löytää vastauksena alkavaan masennukseensa kylän rajalliset henkiset riennot.

Kaikki riennoissa käyvät ovat keski-ikäisiä naisia, jotka yrittävät kaupitella toisilleen ylihinnoiteltuja ihanuuksia kotikutsuilla ja vuokratuissa hoitohuoneissa. Henkinen yrittäjyys voisi olla varteenotettava ura Katjalle, mutta hänen taloudenpitonsa on holtitonta. Aina ei ole varaa edes maksullisten luentojen ovirahaan. Nälkä henkisellä tiellä kasvaa syödessä, eikä häntä arveluta sijoittaa viikon ruokarahoja puolihuolimattomaan selvännäkijäsessioon maata kiertävän Irman kanssa. Katja pystyy tähän ainoastaan siksi, että hänellä on työssä käyvä mies elättäjänään.  Hän selvästi uskoo, että saatuaan kehonsa hiivat tasapainoon perheen talouskin alkaa kukoistaa. Usko ihmeisiin vaikuttaa tässä hyvin samansuuntaiselta kuin äsken lukemassani helluntailaisuuden kuvauksessa Terhi Törmälehdon  esikoisromaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (2017). Molemmissa vahva karismaattisuus ja hurmoksellisuus vievät naisilta jalat alta.

Katjan ainoaksi täyspäiseksi juttukumppaniksi nousee oma teinipoika Panu, joka pitkän totuttelun jälkeen alkaa nähdä jotain järkeä äidin itukokeiluissa. Kuitenkin linssispagetin pakkosyöttäminen kasvaville lapsille on takkuista. Tästä pääsisimme suoraan päivänpoliittisiin keskusteluihin vegaaniruokien ideologisuudesta. Kahdeksan vuoden sisällä tämän teoksen julkaisusta on tapahtunut paljon elämäntapamarkkinoilla, mutta teos on silti edelleen ajankohtainen. Marttinen tuntee kuvaamansa kentän suvereenisti ja tarjoaa myös lempeää huumoria manipulaation ja  ahneuden keskellä.

Vuoden mittaisen etsikkoajan jälkeen Katja siirtyy tilaan, jossa hän voi syödä äitinsä leipomia korvapuusteja ja myös masennuslääkkeitä. Marttinen ei anna valmiita ratkaisuja tai vastauksia henkisen tien etsijöille, mutta romaanin pääsävy on tutkivan kriittinen. Tämänkään teoksen luettuani en ole itse valmis luopumaan mieltymyksistäni vaihtoehtohoitoihin ja ei-kristilliseen henkisyyteen; näen edelleen kentällä myös ihmisen kasvua aidosti tukevia elementtejä. Aidon ja epäaidon tunnistaminen taas on toinen kysymys. Teoksessa esitetty huoli ruokavaliosta olivat mielestäni aivan asiallista, vaikkakin puritanismi on aina pahasta, koska se tappaa elämänilon.

Olen lukenut Marttiselta neljä teosta ja tästä pidin toistaiseksi eniten. Koin kuuluvani teoksen ydinkohdeyleisöksi. Astetta rankempaa huumoria samasta aiheesta oli Jessica Sunin romaanissa Hoito (2014), jossa keski-ikäinen miesterapeutti oli huomattavasti tämän teoksen astrologi-Erkkaa törkeämpi tapaus. Teokset muodostavat kiinnostavan vuoropuhelun keskenään.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 10: ”Kirjan kansi oli mielestäsi kaunis.”

Punatiili-ikoni murtaa myyttiään

Morrissey_Autobiography_coverMorrisseyn omaelämäkerta, klassisesti nimettynä Autobiography (Penguin, 2013) oli jo klassikko ennen syntymäänsä – miljoonat fanit ympäri maailmaa odottivat julkaisupäivää täpinöissään. Harva rock- tai poptähti omaa tällaisen ikonisen aseman tai kirjallista lahjakkuutta tehdä muutenkin ikonisesta asemastaan sanataidetta. Mozzer osaa. Onhan lahjakkuus tullut kaikille ilmi jo sanoituksissa. Harva varmaan epäili, olisiko teksti kielellisesti loistavaa ja älyllisesti säkenöivää.

Oma Smiths/Morrissey-fanitukseni on kulkenut vaiheissa: teininä kuuntelin Smithsejä Rockradiosta lähinnä lyriikoiden vuoksi; nuorena aikuisena osallistuin Smiths-revivaliin hieman vaivaantuneena ja varsinaisesti musiikki kolahti vasta kolmenkympin paremmalla puolella. Keikallakin olen nähnyt idolini vain kerran; viisi vuotta osallistuin Morrisseyn 50-vuotisseminaariin Helsingissä – ilmiö, josta stara itse puhuu ”korkeamman tason Smiths-tutkijoina”. Sen verran olen musalehtiä lukenut, että tunnen Morrisseyn uran eri kaudet – hänestähän on keltaisen lehdistön juttuja vain aniharvoin. Morrissey vegaanina, suht raittiina ja melkein aseksuaalina poptähtenä ei ole ryvettynyt oikein missään, paitsi pitkässä oikeusjutussa Smithsin rojaltejen jaosta ja yhdessä tekaistussa rasismisyytteessä.

Turhaa olettaa elämän ainutlaatuisuuden juhlintaa mieheltä, jonka lyriikkoihin kuuluu Heaven knows I’m miserable now. Morrissey on lähtökohdat huomioonottaen voinut viettää viimeiset 30 vuotta elämästään taloudellisesti turvattua elämää, jossa käsien likaaminen ei ole arkipäivää – silti teos kertoo monista ahdistus-, paniikkihäiriö- ja masennusjaksoista, mitä eksoottisimmista lääkekuureista ja suhteista kallonkutistajiin. Elämän tarkoituksettomuus, pettymykset ja monien ystävien äkillisistä kuolemista johtuva suru ovat johtaneet Morrisseyn kuilun pohjalle kuten kenen tahansa herkän ihmisen. Tässä pohditaan perimmäisiä kysymyksiä koskettavasti ja uskottavasti, ilman turhia korulauseita. Hänen tapansa kirjoittaa mielen järkkymisistä tuntuu kauttaaltaan tervejärkiseltä. Tämä olikin itselleni teoksessa taso, jolla pystyin vahvimmin samastumaan Moziin.

Muuten Morrissey osaa kielellä maalailun ja manipulaation. Mukaan mahtuu ilkeitä, kostonhimoisia paljastuksia sekä läheisistä että satunnaisista tuttavista. Pitkää tilitystä ex-Smithsien oikeusjutusta en jaksanut lukea, ja joissain rockmaailman sisäpiirin juorukalenterikohtauksissakin oikaisin. Mozin läheisiin ystäviin on pitkään kuuluneet mm. David Bowie, Chrissie Hynde ja edesmennyt Kirsty McColl, joista hänellä ei ole mitään ikävää sanottavaa. Ei-julkkisystävät ovat kieltämättä kiehtovampia hahmoja, erityisesti naiset. Ovelalla tavalla hän edelleen jättää kysymyksen omasta seksuaalisuudestaan ambivalentiksi: teoksessa eniten tilaa annetaan mysteerimies Jakelle, jonka kanssa Moz asuu kolmessa eri maassa, mutta samalla tässä suunnitellaan perheenlisäystä naispuolisen ystävän kanssa. Feministiseen filosofiaan Moz tuntuu perehtyneen ei pelkästään ystävien, vaan myös kirjallisuuden kautta. Ainoastaan kasvissyönnin suhteen Moz on jyrkempi – ruoka-asioissa täydellinen huumorintajuttomuus alkaa jo nyppiä, sillä hän toitottaa asiaansa kuin vasta uskoon tullut herätyskristitty.

Pohjoismaat, myös Suomi, saa teoksessa yllättävän paljon palstatilaa. Suomen-keikoista hänellä on enimmäkseen hyviä muistoja, paitsi yhdeltä Smiths-keikalta 1980-luvulla, jolloin kukaan ei informoinut artisteja sateen ja sähkölaitteiden mahdollisista riskeistä. Helsingin Jäähallissa ja Kauppatorilla hän on kokenut vahvoja yksilöitymisen kokemuksia. Pohjoismaisia faneja hän kehuu älykkäimmiksi ja luonnollisimmiksi yleisöiksi. Kaipa nämä muistelmat voisi lukea pelkän kansallisen itsetunnon kohotuksen perspektiivistä. Ylipäänsä uskon, että kaunokirjallisten ansioidensa vuoksi teos saattaa tavoittaa jopa lukijoita, jotka eivät the Smithsejä tai Morrisseyn soolouraa hyvin tunne.

Kirjan kiinnostavin osio on alkuosa, lapsuuden ja nuoruuden muistelot ennen kuuluisuutta. Ensimmäiset 200 sivua teoksesta ovat loistavaa Britannian, Manchesterin ja Britannian irlantilaisen vähemmistön sosiaalihistorian kirjoitusta, jossa nuori mies nimeltä Steven sulautuu yhteiskunnan mosaiikkiin ja perheyhteisöönsä, kapinoiden välillä musiikillisesti ja tyylillisesti, mutta toimien silti tiettyjen turvarajojen sisällä. Steven ei ollut ongelmanuori eikä erityisen rohkea kapinallinenkaan; hän jätti näpistelytkin muiden hommiksi, hyötyen vain joskus taideliikkeistä pöllityistä saaliista. Katolisen kirkon, thatcherismin ja homofobian kritiikki on osuvaa ja kokonaisvaltaista.

Suosittelen teosta ihan kaikille, myös niille, jotka eivät ole koskaan lukeneet ainoankaan pop- tai rocktähden muistelmaa. Teos murtaa punatiilikaupungin snobahtavan älykkörunoilijan myyttiä, mutta samalla myös pönkittää tiettyjä mozismeja. Ärsyyntymättä tätä kirjaa tuskin voi lukea, mutta samalla teos antaa lukemattomia ilon, samastumisen ja itsetutkiskelun kokemuksia.