Vaajakoskelaista voodoota

smart

smart

Teos: Markku Ropponen: Koirapuistoromaani (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Aku Laitinen

Viime aikoina elämä on heitellyt ja kirjoja on nyt viikon päivät luettu Jyväskylässä. Tulossa on vakavampiakin postauksia, mutta aloitetaan suman purkaminen paikallisesta päästä, eli Markku Ropposesta.

Ropposen suosittu Kuhala-sarja tuli minulle tutuksi niinä vuosina, kun sahasin töiden takia Tampereen ja Jyväskylän väliä. Koin Kuhalat tuolloin kotoisiksi, ja erityisen kivaa niissä oli maakuntamatkailu Jyväskylän ympäryskuntiin, joissa en ruuhkavuosina koskaan ehtinyt vierailla.

Nyt olen taas tutustumassa synnyinseutuihin lähemmin, ja Ropposen lukeminen matkaoppaana jatkuu. Uusimmat teokset ovat veijarihuumoria, joissa Kuhalan hahmo kuitenkin esiintyy sivuhenkilönä.

Kirjassa on nimetön, nelikymppinen mieskertoja, joka on vasta saanut potkut metallialan yrityksestä ja samaan syssyyn Raakel-vaimo on laittanut miehen ulkoruokintaan. Kaupungin vuokrataloyksiöön toki mahtuu Tallinnasta adoptoitu koiran laiskimus Vauhkonen, jota kertoja kuljettaa läpi kaupungin pyöräkärryssä.

Miehen elämän muuttaa kodin lähistölle rakennettava koirapuisto, sillä puiston isännän valinta osuu onnekkaasti häneen. Osuu senkin jälkeen, kun hän on allekirjoittanut puistoa vastustavan adressin nuoruuden rakastetun Virvan painostuksesta. Puistoon on määrä perustaa ennen näkemättömiä aktiviteetteja koirien omistajille, ja vähän koirille itselleenkin.

Aloitin kirjan jo toissa vuonna, mutta silloin se jäi kesken hyperaktiivisen tyylin vuoksi. Nyt toisella kerralla tiesin, mihin varautua, ja otin teoksen löysemmin rantein. Pidin kirjassa eniten työelämään, ja varsinkin kuntasektorin työpaikkoihin liittyvästä piikittelystä. Teoksen asetelma tosin muistutti vähän liikaakin Kuhala-sarjasta, vaikka rikosten maailmaan tässä tutustuttiin vain marginaalisesti.

En tiedä, kuinka teos hauskuttaa niitä, joille Jyväskylä on vieras kaupunki. Iso osa kirjan huumorista liittyy paikkoihin, ja päähenkilön nurkkakuntaisuuteen. Koirien ystäviä teos takuulla viihdyttää asuinpaikasta huolimatta, ja vaajakoskelainen voodoo-henkinen koirapsykologi oli vakuuttava sivuhenkilö.

Hyvän mielen kirjallisuudeksi teoksen voi myös nimetä, sillä moninaisista vastoinkäymisistä huolimatta kertojalle ja karvakaverille käy monessa suhteessa mäihä. Romanssirintaman virityksissä oli jopa kekseliäisyyttä, ja naishahmoissa riitti variaatioita, mikä ei aina ole tämän tyyppisille veijariromaaneille tyypillistä (vrt. Arto Paasilinna, joka myös on täällä päässä nostalgian vuoksi työn alla).

HELMET-haasteessa kuittaan tällä teoksella kohdat 48-49 yhdessä Sofi Oksasen Koirapuiston kanssa. Sen luin jo keväällä, mutten saanut aikaan postausta teoksesta. Kiinnostavaa myös huomata, kuinka eri henkistä jälkeä on mahdollista saada aikaan samasta miljööstä.

Keravalaisen keräilykulttuurin ytimessä

RimminenMikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos, 2010)

Kuluneen viikon suurin dilemmani oli, lähteäkö junalla Helsinkiin altistamaan itseäni koronavirukselle julkisessa tilaisuudessa, jossa oli 80 osallistujaa. Samaisena torstaina, kun olin matkustanut, ohjeistuksia tilaisuuksien välttämisestä muutettiin, ja matkaan liittyi senkin vuoksi lievää syyllisyyttä. Mutta ainakin sain hamstrattua kirjoja mahdollisten karanteenipäivien iloksi hovihankkijaltani eli Kampin ostoskeskuksen kierrätyshyllyiltä. Vastaavasti olen käynyt myös Pirkkalan ja Metso-kirjaston hyllyillä, joten luettavaa pitäisi nyt riittää ainakin kahdeksi viikoksi.

Helsingistä matkaan tarttui teoksia, jotka ovat joskus jääneet kesken, mutta jotka alkoivat kutkutella uudestaan. Toinen tällainen Pekka Hiltusen teoksen jälkeen oli Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Tämä teos sai Finlandia-palkinnon aikanaan, ja sen luennassa taisin alun perin hyytyä mielestäni vähän liiankin kekseliääseen kielenkäyttöön.

En ole saanut Rimmiseltä luettua aiemmin loppuun mitään, jopa supersuosittu Pussikaljaromaani on jäänyt minulta kesken. Nyt Nenäpäivä lähti liikkeelle jouhevasti, ja lukaisin sen junamatkan aikana ongelmitta. Juna tosin oli superhidas Lapin-vuoro, joka pysähtyi tunniksi Pasilaan ottamaan mukaan makuuvaunuja.

Teos sopi mainiosti matkani mielenmaisemaan, sillä se sijoittuu vahvasti radan varrelle Keravalle, kaupunkiin, jossa en haluaisi asua ja jossa en ole varsinaisesti koskaan käynyt, tai en ainakaan muista käyneeni, vaihtaneeni vain junaa siellä. Sen sijaan kirjassa runsaasti kuvattu matka Hakaniemestä Keravalle on minulle tuttua pässinlihaa, koska vietin joskus merkittävän osan vuorokaudestani K-junissa.

Romaanin kertoja Irma on keski-ikäinen sinkkunainen, joka on työttömänä keksinyt itselleen veret seisauttavan toimen. Hän on alkanut yksityiseksi gallupien kerääjäksi keksityn toiminimen puitteissa. Hän kiertelee kyliä taloustutkimuksensa varjolla, ja jostain syystä hän keskittää voimavarojaan varsinkin yhteen Keravan nurkkaan, jonne hän tarinan alussa matkustaa vaivalloisesti bussilla.

Kerrostalossa asuu Jokipaltion perhe, jonka kotona viihtyvään Irja-rouvaan hän on poikkeuksellisen kiintynyt. Irjan olohuoneessa on pahkakelloja, ja muutenkin perheen koti on täynnä nostalgiaa tihkuvia esineitä ja matkamuistoja. Muutenkin Keravalla keräillään enemmän kuin Irman kotinurkilla Helsingin kantakaupungissa, ja Rimminen käyttää paljon paukkuja keravalaisen naapuruston kokoelmien kuvaukseen. Näin kirppisaarteiden uskollisena ystävänä arvostin Rörstrandin kastikekulhoja, vuorikristalliasetelmia ja tuoksukynttilöitä, varsinkin näinä vimmaisina konmarituksen aikoina.

Ehkä Irman informanteista osaa voisi kutsua nykykielellä syrjäytyneiksi, mutta Rimminen ei tätä termiä viljele, eikä romaani muutenkaan taivu sosiologiselle luokkaerojen kielelle. Irma itse tuntuu henkilögalleriasta erikoisimmalta siksi, että hän ilmaisee suurempaa kiintymystä näihin ventovieraisiin ihmisiin kuin ainoaan lähisukulaiseensa, aikuiseen poikaansa. Hän ei ilmaise samaa rakkautta myöskään naapureihinsa Hakaniemessä, vaan käy Keravalla osoittamassa lämpimiä tunteitaan, ja kirjaimellisesti kerjäämässä verta nenästään.

Kun Irma saa hulttiopojaltaan vaivoiksi auton, josta poika ei muuten meinaa millään päästä eroon, tarinan kierrokset kiihtyvät. Irma ei ole ajanut aikoihin, ja muutenkin keskittymiskyvyssä esiintyy puutteita, kun naisen huomio keskittyy informanttien myrskyisiin elämäntilanteisiin. Onneksi naapurin Virtasella, joka on enemmän kiintynyt lonkeropulloihin kuin naisiin, on jemmassa turhaksi käynyt pysäköintilupa, jonka Irma saa joululahjaksi hellyttävässä tervehdyksessä.

Pidin kirjasta siksi, että Rimminen osaa nähdä arjen sankarinsa muutenkin kuin yhteiskuntaluokkien tai ammattiryhmien edustajina. Tässä ei varsinaisesti tehdä luokkaretkiä eikä tarkkailla maailmaa dokumenttielokuvantekijän analyyttisin silmin. Rimminen pitää ikään kuin annettuna, että yksi ihmisen elämäntehtävistä voi olla pahkakellojen kerääminen. Hänen katseensa lähiön kerrostalon ihmisten elämään ei ole eksotisoiva tai alleviivaava, vaan lukija kokee olonsa kotoisaksi, jopa mukavaksi näiden esineiden kautta itseään ilmaisevien katoavan työväenluokan edustajien parissa.

Veijariromaanina Nenäpäivä on vähintään Arto Paasilinnan ja Tuomas Kyrön parhaiden teosten tasoa. Virkistävää myös oli, että kirjan kertoja on nainen, sillä yleensä tällaiset teokset pitävät sisällään melkein all male paneleja. Helppolukuinen viihdekirja se ei kuitenkaan ole, vaan lukija joutuu pinnistelemään itse keksittyjen tai folkloristisista kuvastoista pöllittyjen onomapoeettisten ilmaisujen suossa. Ja vielä herkullisempaa on äidin ja pojan puhelinkommunikaatio, josta voisi jo kirjoittaa yhden kotimaisen kirjallisuuden gradun.

Näissä katastrofia edeltävissä paniikkitunnelmissa Nenäpäivä oli oivallinen irtiotto, joka muistutti myös kotoilun positiivisista puolista. Päädyin tutkiskelemaan pahkakelloja netin maailmoista, koska en ole moista koriste-esinettä koskaan nähnyt. Tutkiskelin myös peikonlehtiin liittyvää muoti-ilmiötä, sillä kymmenen vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen monet mummolan perinnekasvit ovat nousseet hipsterien parissa arvoon arvaamattomiin. Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli pelkästään iloa tuottava, ja voisin itsemääräämän eristysjaksoni aikana lukea jonkun muunkin teoksen Rimmiseltä, jos sellaisen satun saamaan käsiin elektronisena.

Sielunhoitomatka Trollhättaniin

Teos: Pauli Hanhiniemi: Kaukopuhelu (Docendo, 2019)

Kun tunnettu kirjoittaja (tässä tapauksessa lauluntekijä) vaihtaa genreä, siihen liittyy aina jännitystä. Ihan kaikkia suomalaisten rock-vaikuttajien romaaneja en ole ehtinyt lukea, mutta Pelle Miljoonan ja Kauko Röyhkän olen toistaiseksi kelpuuttanut romaanikirjailijoiksi, Röyhkän välillä pitkin hampain, koska tuotanto on ollut epätasaista. Pauli Hanhiniemi ei edes kuulu nuoruuteni suuriin idoleihin, vaan hänen teksteihinsä olen tutustunut paremmin Viita-Akatemian kirjoittajakoulussa – taisipa hän jopa käydä paikan päällä kertomassa tekstiensä tuottamisesta.

Näillä eväillä varustettuna odotukseni Hanhiniemen esikoisromaanin suhteen olivat korkeat. Odotin myös kirjaa kirjaston jonossa kolmisen kuukautta, sen verran vientiä sillä oli. Kun sitten sain kirjan käsiini, ensimmäinen havaintoni oli kustantaja Docendo, ja siitä aloin jo pelätä, että teksti voisi olla omakustannetasoinen.

Ennen tyrmäystippoja kerron muutaman positiivisen asian teoksesta:

1. Kirja ei takuulla kerro Hanhiniemestä itsestään, yhtään häneen viittaavaa alter egoa en romaanista bongannut.

2. Saan kirjalla kuitattua rastin hitaasti etenevästä kuntahaasteestani. Eteläpohjalainen meininki oli siinä vahva ja Kuortane pääsi maailmankartalle.

3. Kirja voi innostaa sellaisia nuoria miehiä lukemaan, joille lukeminen yleensä on vastenmielistä.

4. Kirjassa seikkaillaan monella paikkakunnalla ja kahdessa ulkomaassa, eli se ei ole erityisen nurkkakuntainen.

5. Yrittäjyyteen suhtaudutaan ilkikurisesti ja paikoitellen inhorealistisesti – pohjalaisen yrittäjyysmyytin parodia oli paikoitellen osuvaa.

Sitten tiivistän tuntoni romaanista mahdollisimman pieneen tilaan, jotta en pilaisi toisin ajattelevien lukuelämystä. Romaani oli pettymys aihepiirin ohuuden, juonen ja henkilöhahmojen kohdalla. Kyseessä on jonkun sortin veijariromaani tai road movie-tyyppinen matkakertomus, jossa ensin Jani reissaa Espanjaan avovaimonsa Minnan kanssa, ja sitten Jani ja yrittäjäkumppani Jykä reissaavat Ruotsiin Minnan tuhkien kanssa. Väliin mahtuu arkista baariyrittäjyyttä Kuortaneella, mitä kaksikko joutuu buustaamaan vähemmän laillisilla bisneksillä. Jani on hullu riskinottaja ja Jykä laiskanpulskea, suurpiirteinen seuramies, jolle baari on enemmän harrastus kuin työtä. Baarin pitämisen periaatteista heillä ei ole yhteistä säveltä.

Paikallisuuden kuvaus on varmasti romaanissa osuvaa, mutta päähenkilöt jäävät karikatyyreiksi. Hanhiniemi korostaa heidän tietynlaista näköalattomuuttaan: vaikka Minna viljelee puheessaan sivistyssanoja ja kirjoittaa puolivakavasti, hän pysyy Halpa-Hallin kassalla ja haaveilee korkeintaan vaihdosta Keskisen Vesan palvelukseen Tuurin Miljoonakylään. Jykä taas videoi ensi vierailuaan Tampereen Rantatunnelissa täpinöissään, ja Jani muistelee ensi junamatkaansa Helsinki-Vantaan lentoasemalle erittäin epämukavana kokemuksena.

Saabeilla ja Volvoilla on kertomuksessa suuri rooli, ja pyhiinvaellus Trollhättanin entiselle autotehtaalle oli kirjan eeppisin osio, mutta se jää valitettavan lyhyeksi muun kohkaamisen keskellä.

Olisin kaivannut tähän tarinaan triplasti enemmän sisältöä, kiinnostavampia sivuhenkilöitä ja juonen kannalta toimivampaa ratkaisua, sillä nyt lukijalle paljastetaan kaikki olennainen jo alkumetreillä. Tämä tuntui tarinalta, joka todennäköisesti on kirjoitettu liian hätäisesti, ja jota tuskin on kustannustoimitettu lainkaan siksi, että kirjailija on jo valmiiksi kuuluisa. Ylipäänsä epäilen, ettei romaani olisi koskaan nähnyt päivänvaloa ilman kirjailijan kuuluisuutta, tai hän olisi joutunut maksamaan itse tämän kustantamisesta.

Hanhiniemellä on kaikki lahjat tarinankerrontaan ja romaanin kirjoittamiseen, joten ihmettelen, miksi hän on päästänyt itsensä näin helpolla. Toisaalta uskon, että tällekin huumoripläjäykselle on olemassa oma yleisönsä, ja nämä lukijat voivat olla muitakin kuin Kolmas Nainen-faneja.

Minulle kirja oli klassinen huti. Luin sen tunnissa-parissa, mikä sekin kertoo heppoisesta sisällöstä ja haasteiden puutteesta. Puhekielen dominanssi tekee teoksesta nopealukuisen, mutta kovin rikasta kieltä nämä sankarit eivät tosiaankaan viljelleet.

Loppusijoituskohteena Gnesta

Teos: Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea (WSOY, 2014)

Alkaa kiintiö olla täynnä tietyntyyppisten romaanien muotinimien kanssa, jotka ovat pitkiä, nokkelia ja joissa ehdottomasti on joka-sivulause. Tästä huolimatta haaviini tarttui kauppareissulla aivot narikkaan-kirja, josta jopa maksoin 3,99 e, vaikka se on viisi vuotta vanha pokkari. Ostin höpökirjoja kolme, joista yhden huomasinkin lukeneeni jo englanniksi, toinen on puhdasta harlekiinisarjaa ja tämä oli ainoa, jonka rämmin loppuun saakka.

Mitä tästä opimme? Ns. lomakirjoja ei kannata haalia. Varsinkaan, jos ei ole elämäntilanteessaan oikeasti lomaa ansainnut. Omassa tilanteessani koen, että missioni on lukea vaativia ja omia äärirajojani haastavia teoksia, koska fyysisesti en jaksa ponnistella tarpeeksi. Silti silloin harvoin, kun hankin fyysisiä kirjoja objekteina, innostun enemmän markettien viihdelaarin tarjonnasta kuin vaikka Miki Liukkosesta. Usein päädyn hankkimaan kirjoja paikoista, jotka potevat kirjapuutostautia – en isojen kaupunkien kirjakaupoista, joissa jopa Liukkosta olisi tarjolla.

Jonas Jonasson on ruotsalainen humoristi, joka on rakastunut joka-sanaan. Lukutaidoton joka osasi laskea on hänen toinen veijariromaaninsa, joka sijoittuu Ruotsin lisäksi Etelä-Afrikkaan. Kirjan päähenkilö Nombeko on ensin Soweton julkisten vessojen siivooja, joka päätyy apartheidin aikana perverssinä rangaistuksena työpalveluun atomipommia rakentavaan laitokseen. Insinööri Westhuizen on ajanut kännissä hänen päälleen, mutta oikeuslaitos onnistuu kääntämään syyn mustan uhrin harteille. Nombeko on kolmen kiinalaistytön kanssa ahdistavan tiedelaitoksen vanki, mutta omalla tavallaan paikka kirjastoineen on myös köyhän tytön paratiisi, sillä hän on lukutaidoton, joka osaa laskea.

Tämä teos on kauttaaltaan hyvää tarkoittava, solidaarinen ja suurisydäminen ruotsalaisluomus, joka samalla kertaa maailmanhistoriaa noin neljänkymmenen vuoden ajalta. Nombekon tarinan rinnalla kulkee Qvistin kaksosten, kahden Holgerin erikoinen tarina, sillä vain toinen lapsista on kirjattu väestörekisteriin. Poikien isä on poliittisen vakaumuksensa vuoksi halunnut kotikouluttaa poikiaan, ja se onnistuu vain, jos pojat käyvät virallista koulua vuoropäivinä. Isä on alun perin harras monarkisti, mutta kääntyy aggressiiviseksi tasavaltalaiseksi koettuaan karvaan pettymyksen kuningas Kustaa V:n käsittelyssä Nizzan Hotel d’Angleterressä. Poikien synnyttyä pitkän munien lämmittelyn jälkeen miehessä kytee uusi toivo: monarkia saadaan ehkä kaadettua sukupolvien yhteisin voimin.

Nombekon ja Holgerin kuuluu tavata, vaikka heillä ei ole mitään yhteistä. Nombeko päätyy Ruotsiin hakemaan turvapaikkaa ilkeämielisen insinöörin kuoltua, ja hänestä tulee älykkäämmän Holgerin (paperittoman) tyttöystävä. Nuoria yhdistää paperittoman status, mutta he onnistuvat hyvin elättämään itseään virallisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Teosta leimaa turboahtaamisen tauti, mutta jos sen sietää, se tarjoaa älykästä viihdettä niille, jotka muistavat poliittista historiaa. Suomalainen lukija saa nauraa myös Mannerheimille, sillä jostain Gnestan korkeuksilta löytyy rouva Gertrud Virtanen, puolisuomalainen perunatilallinen, joka uskoo olevansa Marskin lapsenlapsi. Gertrudella menee lujaa, ja vielä paremmin menee, kun hän saa kuninkaan ja pääministeri Reinfeltin panttivangeikseen. Myös Mossadin agentit vierailevat tiluksilla, sillä jossain Gnestassa on piilossa atomipommi, jonka olisi pitänyt päätyä Israeliin Ruotsin sijaan.

Pidin eniten alun Johannesburg-osioista, nauroin eniten Marski-muistelmille ja opin eniten Ruotsin kuninkaallisten historiasta, johon en yleensä vapaaehtoisesti perehdy, ellei oppaana ole Jonassonin tai Miika Nousiaisen kaltainen huumorikirjailija. Valitettavasti tämä kuitenkin jää kirjaksi, jonka saatan hyvin jonkun vuoden päästä taas napata kierrätyshyllystä uutena ja raikkaana, eli en usko sen jättävän syvää muistijälkeä.

Kolme tähteä, ja se oikeaoppinen Marskin ryyppykin voi tätä lukukokemusta terästää.

Made in CCCP

IMG_1419Väliin taas rosoisempaa kierrätyskirjallisuutta, kun uutuuskirjoista hehkutus puuduttaa. Blogini muuttuisi taatusti omaperäisemmäksi, jos omistaisin sen kierrätyslaarien helmille, mutta tämä luultavasti tappaisi sen viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet.

Kaur Kenderin Itsenäisyyspäivä (WSOY, 2001, suom. Hannu Oittinen) on aidosti nuhjuinen, ärsyttävä ja irvokas kuvaus nuorista bisnesmiehistä, Karlista ja Marksista, jotka neukkuajan viime metreillä yrittävät rikastua mm. saksalaisten ”eroottisten” elokuvien castingeilla. Karl on vasta päässyt Neukkulan armeijasta, ja armeijajutuista on jäänyt hänelle pakkomielle – oikeastaan hän ei puhu muusta, varsinkaan selvin päin. Marksilla on taas pakkomielle Raamatun siteeraamisesta, ja kosteiden retkien päätteeksi hän osaa arvostaa Karlin naisystävän paistamia öisiä porsaankyljyksiä. Karl taas kohtelee itseään vanhempaa Aivea kuin julkista vessaa, ja muutenkin käyttäytyy kuin sika varsinkin niiden naisten seurassa, joita on kiksauttanut. Aive työskentelee päivisin Viru-hotellin kokkina, ja Karl käy rahapäivinään suihkuttamassa shampanjaa avovaimoaan nuorempien naistyrkkyjen rinnoille sen maisemahuoneissa, joihin tavallisilla kaupunkilaisilla ei koskaan olisi rahaa.

Raha motivoi näitä antisankareita huomattavasti enemmän kuin seksi. Pornobisnesten laahatessa he keksivät kokeilla onneaan muun muassa vuohien ja antilooppien sarvien kaupalla Hongkongiin. Pian Karlin edessä on kuitenkin maanpako, johtuen armeijassa tapahtuneesta sekavasta insidentistä, johon liittyy maanpetosepäilyksiä ja KGB-tiedusteluja.

Teoksen toinen puolikas, jossa Karl elää turvapaikanhakijana Ruotsissa ja laittomana siirtotyöläisenä Suomessa, on astetta hauskempi kuin kertomus Neuvosto-Viron viimeisistä henkitoreista. Karlin huomio keskittyy ulkomailla muuhunkin kuin viinaan ja naimiseen. Esimerkiksi leikkeleiden ja juustoviipaleiden sosialisoimisesta ruotsalaisista kahviloista tulee rakas harrastus, joka kehittyy myöhemmin semiammattilaiseksi myymälävarkaan uraksi. Lama-Suomessa pöydät notkuvat heiveröisemmin kuin Ruotsissa, mutta Karl oppii nauttimaan huoltoasemien santsikupeista, viinereistä ja pussimuussiannoksista.

Karlin kohtaamiset etnisen toiseuden kanssa ovat alkaneet jo armeijassa, jossa hän koki tarpeelliseksi liittoutua ”mutiaisten” kanssa. ”Mutiaispuhe” pahenee ruotsalaisessa vastaanottokeskuksessa, jossa hän tarkkailee eri afrikkalaisten ryhmien ominaisuuksia. Naisen puutteessa hän jopa ihastuu ympärileikattuun somalityttöön, jonka veljelle liitto valkoisen miehen kanssa sopisi, mikäli myös Karl ympärileikattaisiin. Vastaanottokeskusten arjesta ei kirjoitettu paljoa 1990-luvulla. Tämä teos sijoittuu vuoteen 1991 ja on kirjoitettu v. 1998. Tähän väliin sattui Arto Salminen aloittamaan kirjallisen uransa teoksella Turvapaikka (1995), joka kuuluu teoksiin, joita sieluni ei ole sietänyt lukea sen puistattavan ilmapiirin vuoksi. Tässä oli samaa henkeä, tosin kertoja oli ”mutiaistensa” kanssa samassa veneessä.

Teos on kauttaaltaan inhorealistinen, eivätkä henkilöhahmot kerjää sympatiaa. Sitä pystyy lukemaan vain yleisemmällä, yhteiskunnallisella tasolla, jolloin huomio kiinnittyy rakenteisiin, naapurimaiden keskinäisiin suhteisiin ja kansallisiin stereotypioihin. Kenderin suomalaisiin kohdistuva pilkka on lopulta maltillista, jopa kilttiä. 80-luvun lopun ja 90-luvun alun nostalgiaa tässä tarjoillaan runsaasti, tosin miesten länteen liittyvät haaveet ovat latteahkoja. Miami Vice, Rambo- ja Terminator-leffat ovat Karlin henkistä perimää, kun taas Marks saattaa eksyä jopa Kansalliskirjastoon tutkimaan eläinaiheisia kuvateoksia.

Kaur Kender (s.1971) sai Virossa paljon huomiota tällä esikoisromaanillaan, ja on jatkanut uskollisesti uraansa rankkojen ja rosoisten alamaailman hahmojen kuvaajana. Viime vuonna hän sai syytteen pedofilisen kuvaston levityksestä kirjoitettuaan novellin ”Untitled 12”. Tapaus on herättänyt paljon keskustelua sananvapaudesta, ja oikeudenkäynnit ovat ilmeisesti edelleen prosessissa. Mies on joutunut mielentilatutkimuksiin, ja hänet on todettu syyntakeiseksi. Novellia en ole ajatellut lukea, mutta kirjailijan kohtalo kiinnostaa.

 

 

Ensimmäinen Paasilinnani

Arto-Paasilinna_6366Arto Paasilinnaa pitäisi kai lukea ranskaksi, sillä hän on tehnyt ranskalaiseen lukijakuntaan pysyvän vaikutuksen ja siellä hänen klassikkokirjansa myyvät paremmin kuin nykyään kotimaassa. Minun täytyy myöntää, etten ole koskaan lukenut yhtäkään Paasilinnan teosta loppuun ennen tätä kesää, vaikka niitä oli lapsena ja nuorena koko ajan tarjolla. Montaa olen aloittanut, mutta kesken ovat jääneet; samastin ne samalla tavalla ”äijäkirjoiksi”, kun äitini Eeva Joenpellot ”tätikirjoiksi”. Silti  Risto Jarvan ohjaama Jäniksen vuosi (1977) on yksi suomalaisista lempileffoistani, johon en koskaan kyllästy, ja Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis (2011) raikas uudelleentulkinta klassikosta.

Nyt räväytin ja luin miltei yhdeltä istumalta Isoisää etsimässä (1977), sillä minua kiinnostaa kadonneiden sukulaisten teema. Yritän itse rekonstruoida suomalaisen miehen katoamista Venäjälle autonomian aikana, mutta tämä 70-luvulle sijoittuva nomadinen tarina antaa loistavaa vinkkiä kerronnan mahdollisesta tyylistä. Paasilinnalla on maagis-realistinen, liioittelevan rempseä ote ja tarpeeksi vinksahtaneet henkilöhahmot makuuni.

Verneri Väisänen on Augustin isoisä, joka on tottunut ”karkailemaan” perheeltään aika ajoittain, sillä tekosyyllä että tekisi nahkurina nahkakauppoja eksoottisissa kohteissa kuten Pohjois-Norjassa, Islannissa, Grönlannissa ja Alaskassa. Liikematkoillaan Verneri on määrittelemättömiä aikoja, ilmoittaen itsestään vaimolleen Letitialle huolettomissa postikorteissa. Letitian viha miehensä karkaamisia kohti on kuitenkin syövyttävää, ja eräänä päivänä hän palkkaa pojanpoikansa isoisää etsimään sillä mandaatilla, että äijä pitää palauttaa vaimolleen välittömästi. August itse on kolmikymppinen peräkammarin poika, joka ei pysty kuvittelemaan itsenäistä elämää isovanhempiensa ylläpitämän dynastian ulkopuolella.

Alkaa omintakeinen vuodenmittainen odysseia Pohjanmaan turkistarhoille, Lapin kalavesille, Pohjois-Norjan ja Ruotsin erämaihin, ja Tanskan kautta Keski-Eurooppaan ja Britanniaan. Isoisä löytyy norjalaisesta kalastajakylästä, mutta karkaa lumituiskuun Vernerin koittaessa muiluttaa tätä taksilla takaisin vaimonsa ruotuun. Tämän jälkeen isoisä onnistuu keplottelemaan Augustin puolelleen ja unohtamaan naisväen hömpötykset. Augustilla ei ole vaihtoehtoa, sillä ei kestäisi isoäitinsä toruja tuloksettomasta missiosta.

Älyttömiä vaiheita piisaa joka maassa, absurdeinta meno on ehkä Britanniassa, jossa Verneri löytää Lontoon ukkokodista Arkangelin sotakaverinsa ”Teivitin” ja värvää tämän muistisairaan horiskon seurueen jatkoksi nahkakaupoille Walesiin. Miehet onnistuvat vuokraaman auton ajokortitta, ajellen holtittomasti nummilla, jopa ”Teivitti” saa ajaa, vaikka tuskin näkee metriäkään eteensä. Paluu koti-Suomeen tapahtuu yllättävästi, liian aikaisin olosuhteiden pakosta. Kotona miehiä odottaakin jymy-yllätys, joka kiinnostavalla tavalla sinetöi vinksahtaneen suvun miesten kohtalon.

Viihdyin tässä lennokkaassa  kyydissä erinomaisesti, mutta luulen, ettei Paasilinnoja kannata ahmia ahmimalla, vaan nauttia silloin tällöin maltillisemmin. Jotain huhua kuulin myös kirjailijan voimien paluusta ja soisi että hän ehtisi vielä julkaisemaan jotain, vaikka asuu  itsekin jonkinmoisessa ukkokodissa tätä nykyä.