Salataskujen strategisesta suunnittelusta

Raija Oranen: Miljonääri (Otava, 2000, äänikirja julkaistu 2021)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viikonloppu meni joutuisasti melko vaativan käsityöprojektin parissa, ja sitä tehdessä kuuntelin sujuvasti Raija Orasen teosta Miljonääri. Sen julkaisuvuonna tämäntyyppinen pukudraama Venäjän rikkaista valkoisista emigranteista ei olisi minua lämmittänyt, mutta 21 vuotta myöhemmin voin kepeästi viettää pari päivää ökyrikkaan saippuatehtailijan perheen luona.

Yksi teoksen avainhenkilöistä on punkaharjulainen orpotyttö Siiri Haavisto, joka pääsee nuorena piikomaan Zhukovien perheeseen, joilla on äveriäs linnakartano Pietarin läheisellä saarella. Siirin näkökulma työnantajiensa elämänmenoon on vähän samantyyppinen kuin Enni Mustosen sarjassa Syrjästäkatsojan tarinoita (tosin Oranen ehti keksiä tämän lajityypin ensin). Siiri venäläistyy nopeasti, ja joutuu myös aikuistumaan liian nuorena. Hän toimii perheessä lapsenpiikana ranskalaisen kotiopettajattaren alaisuudessa.

Päähenkilöksi kuitenkin nousee perheen voimakastahtoinen emäntä, upseerintytär Antonina, joka neljän synnytyksen jälkeen kokee olevansa naisena pystyynkuollut kelohonka. Grigori, hänen aviomiehensä, on turvannut perheelle hulppeat puitteet, mutta liitto on muuten kriisissä. Julkisesti uskonnollis-isänmaallinen rouva iskee silmänsä perheen ystävään, naimattomaan näyttelijä-Juriin, joka on muun kiinnostavuuden lisäksi aatelistaustainen. Romanssi kehittyy suht avoimesti perheen juhlissa, eikä Grigorilla ole voimavaroja puuttua asiaan. Aviomiehenä hän vaikuttaa sallivana ja varsin modernina, kun taas Antoninan tyyppinen ”valiotamma” kaipaa kumppaniltaan ronskimpia otteita ja intohimoa. Hyvin voi ennustaa, että hankaluudet näiden kahden välillä tulevat jatkumaan läpi trilogian, eikä helppoa sovintoa ole tiedossa.

Teoksessa eletään 1910-lukua, ja päästään pakenemaan viimeisten joukossa Pietarista Suomeen lokakuussa 1917. Siiri seuraa perhettä uskollisesti paikasta toiseen, kuten tekee muukin palveluskunta. Suuri seurue majoittuu pitkiä aikoja Helsingin Kämp-hotellissa, eikä heillä ole ruoasta pulaa vaikeampinakaan aikoina. Imatran ja Savonlinnan suunnassa tosin palveluskunnan on lähdettävä kalalle, sillä siellä kaikissa majapaikoissa ei enää ole ylläpitoa.

Hieman kärjistettynä voisi luonnehtia, että kirjan keskeiset jännitteet muodostuvat perheen jäsenten ja palveluskunnan välisiin salaisiin suhteisiin tilanteessa, jossa elettiin pitkälti eristyksissä ympäröivästä yhteiskunnasta. Kiellettyä kuksimista olisi voinut olla vähemmänkin, sillä se ei pidemmän päälle ole kovin kekseliäs juonenkäänne. Muuten romaanissa on kiinnostavia hahmoja, kuten nuori punakaartilainen Harry, joka tutustuttaa miljonäärin poikaa kansan asuinoloihin.

Ajankuva kirjassa on anteliasta, ja itse pidin eniten tavallisen arjen kuvauksesta niin Pietarin kuin Helsingin päässä. Varsinkin Pietarin asuinolojen ja vuokramarkkinoiden kuvauksessa päästään asian ytimeen, eli Oranen ei ainakaan idealisoi näiden ökyrikkaiden maailmankuvaa, vaan osoittaa realistisesti syyt, miksi riistokapitalisteista haluttiin eroon. Salataskujen ompeleminen alusvaatteisiin on pitkin maailmanhistorian ollut rikkaiden pakolaisten selviytymiskeino, ja teos myös oivasti osoittaa, kuinka esimerkiksi köyhässä Suomessa arvokoruilla ei ollut tuona aikana paljoa markkina-arvoa.

Zhukovien pakkomielle Pariisiin pääsemisestä on ollut noina aikoina yleinen haave, ja kyllä tämän saagan jatko jäi kutkuttamaan, varsinkin, jos sitä on saatavilla äänikirjana. Osia sarjassa on kolme, ja luulen, että tulevienkin osien parissa voisi valmistua jokunen vaate.

Suursyömärin tyttöystävänä

Teos: Reetta Aalto: Vadim (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Pietari, post-sovjet-siirtymäaika ja taidekoulut, tästä on legendat tehty. Olen blogissani arvioinut ainakin Ville Haapasalon teatterikouluseikkailuja ja Viv Groskopin kaunokirjallisen faniuden saagaa. Myös Reetta Aallon esikoisromaani kertoo selvästi samasta kaupungista ja viiteryhmistä – taidepiireistä, joilla on paljon länsimaisia ystäviä.

Teoksen nimetön nuori suomalainen naiskertoja tähtää elokuvaohjaajaksi, vaikka tie näihin opintoihin on takkuinen. Pietarissa hän toimii ensin kulttuuri-instituutin assistenttina, myöhemmin Suomen konsulaatin viisumivirkailijana. Hän on piinallisen tietoinen elintasoerosta itsensä ja venäläisten ystävien välillä, mutta nauttii silti runsaista ruokaostoksista Nevski Prospektin herkkukaupoissa.

Vadim on hänelle se vaarallinen poikaystävä, jota on vaikea esitellä Suomesta kylään tulleille vanhemmille. Hän pyörii innokkaasti vaihtoehtokommuunien bileissä, ja esittäytyy kuvataiteilijana, vaikka monikaan ei ole nähnyt miehen töitä. Kertojalle ihastus on voimakkaan seksuaalinen, vaikka sukupuolitautien pelko ei ole tässä tapauksessa liioiteltu.

Vadim on myös ilmiömäinen ahmatti, jonka pohjaton ruokahalu herättää ihmetystä. Hän vetää kokonaisen suolakurkkupurkin liemineen välipalaksi, juo vedellä lantrattua smetanaa voimajuomanaan ja on vanhempiensa luona saanut isän asentamaan jääkaappiin lukon. Suomalainen nainen sietää Vadimin porsastelua pidempään kuin venäläiset eksät, ehkä juuri elintasokuilusta johtuen.

Vadim varastaa naiselta rahaa, eikä pahemmin jaksa selittää tekojaan. Samalla hän haluaisi naimisiin, ja on sairaalloisen takertuva. Komean ulkomuodon vuoksi hän saa paljon anteeksi, vaikka lähipiiri epäilee hänellä olevan suurempaa häikkää korvien välissä. Yksi syy, miksi suhde suomalaisen kanssa kestää pidempään kuin ennustettiin, on kielellinen ja kulttuurinen muuri. Vaikka naisen venäjän taito on hyvä, hän päätyy tekemään Vadimin käytöksestä, varastamisesta ja valehtelusta, karkeita stereotyyppisiä johtopäätöksiä. Hänen on vaikea ymmärtää, ettei vastaava peli vetele venäläisten keskuudessa, eikä valtaosa pidä ulkomaisilta varastamista hyveenä.

En ollut kovin vaikuttunut kirjan rakkaustarinasta, vaikka ei se ollut epäuskottavakaan. Oli ehkä myös sukupuolittuneiden roolien kannalta hyvä nähdä miespuolinen itäeurooppalainen roolissa, jossa tämän maailman osan naiset on totuttu näkemään. Venäläiset naiset ovat myös kovin tuohtuneita kertojalle Vadimin elättämisestä, sillä heidän mukaansa tällä olisi kaikki edellytykset saada kunnollinen suomalainen puoliso.

Sen sijaan muun tavallisen arjen kuvaus oli mukaansatempaavaa, ja naisen isän viisikymppisten juhlinta jopa liikuttavaa. Onnellisuuspillereillä käyvän miehen ennenaikainen vanheneminen on näkyvää, mutta reissu tyttären luo Pietariin tuo edes pisaran iloa. Vanhemmat haluavat lattiamajoitukseen tyttärensä kimppakämppään, mikä tuottaa päänvaivaa, sillä nurkissa pyörivän Vadimin piilottaminen on vaikeaa.

Kirja tapahtumien ajankohta jäi minulle hieman epäselväksi. Tässä ei ainakaan pietarilaisilla ole vielä kännyköitä, nuoriso käy reiveissä, mutta Ville Haapasalo on jo tunnettu elokuvatähti. Ehkä teos asettuu 90-luvun loppuun tai 00-luvun alkuun.

Luen sujuvasti monenlaisia venäläiskertomuksia, myös sinne muuttaneiden ekspatriaattien tarinoita. Tätä teosta luin young adult-genren kasvukertomuksena, vaikka luultavimmin se kiinnostaa eniten noin nelikymppisiä, joilla on kokemusta reivireissuista ulkomaille.

Slaavilaisen keittiön kuvaajana Aalto on ilmiömäinen, ja kirjaa lukiessa tuli hyvällä tavalla nälkä. Pietarin ruokakulttuurin moninaisuus johtuu myös neuvostomenneisyydestä, eli monet aasialaiset herkut ovat olleet kaupunkilaisten saatavilla jo kommunismin aikana. Lavash-leipä ja surimisalaatti eivät ole kirjan hahmoille erikoisuuksia, vaan normaalia arkiruokaa. Myös ravintolaelämää kuvataan tässä värikkäästi, enemmän ruokailun kuin ryyppäämisen näkökulmasta.

HELMET-kirjahaaste etenee nyt kohtaan 46: ”Kirjassa syödään herkkuja”.

Kyttä kirjailijan assistenttina

Teos: Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu (Into, 2020)

Käännös: Jonna Josbitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Viime vuonna onnistuin olemaan bloggaamatta suurimmasta osasta lukemistani dekkareista, ja samaan pyrin myös tämä vuonna, sillä koen, että dekkaripostauksia luetaan todella vähän. Pidän myös dekkareita rentoutumisvyöhykkeenä, enkä pidä muistiinpanojen tekemisestä niiden lukemisen aikana. Nyt kuitenkin kerron jotain norjalaisen Heine Bakkeidin dekkarisarjasta, sillä kyseessä on uusi tuttavuus ja sarja tuntuu vetävältä.

Thorkild Aske on poliisista potkut saanut mielenterveyskuntoutuja, jonka loppuelämän tavoitteena on päästä sairauseläkkeelle lepäämään. Hän on juuri vapautunut vankilasta, ja potee syyllisyyttä naisystävänsä kuolemasta. Hän on myös muuttanut pohjoisesta kotikonnuilleen Stavangeriin. Sarjan aloitusosa, jossa kaikki kauheudet tapahtuvat, sijoittuu siis Pohjois-Norjaan, ja tätä en ole lukenut.

Thorkild saa psykiatriltaan vinkin kiinnostavasta työstä, joka voisi korvata tulevan työkkärin tarjoaman työtoiminnan. Oslolainen menestyskirjailija Milla Lind etsii assistenttia tulevan rikosromaanin taustatöihin. Tarjous on epäilyttävä siksi, että Millan entinen assistentti on äskettäin kuollut. Menestyskirjailija on itsekin vaipunut työkyvyttömyyteen ja masennukseen, ja kustantajalla on paineita saada tuottava lehmä lypsämään taas.

Tämä asetelma tuntui riemastuttavalta, vaikkakin tuhoon tuomitulta jo alkumetreiltä. Millan työtarjous ei tosiaankaan ole viatonta taustatutkimusta, vaan siihen liittyy hänen oman menneisyytensä varjot. Nainen on myös niin varakas, ettei hänen ole pakko kirjoittaa enää yhtään romaania. Työsuhde lisää Thorkildin addiktiivisia, itsetuhoisia taipumuksia, ja reippaan sekakäytön lisäksi hänen odotetaan käyttävän Viagraa.

Pääjuoni liittyy kahden teinitytön katoamiseen laitoksesta, mutta rikosvyyhti paisuu eri-ikäisten ihmisten sarjamurhaksi. Kirjassa matkustellaan myös ulkomailla, ja varsinkin reissut Venäjän Gulagin aikaisiin vankiloihin kiinnostivat.

Oli tämä vauhdikas ja kovin poukkoileva reissu, mutta verrattuna vaikka Jo Nesbon Harry Hole-sarjaan sain teoksen luettua jouhevasti. Tuttavuus Thorkildin kanssa oli kuitenkin sen verran kuormittava, etten kiirehdi sarjan edellisen tai seuraavan osan hankinnassa. Varmasti tämän kaliberin rikosvyyhdet on tarkoitettukin avattaviksi hitaasti, tyyliin yksi teos per vuosi.

HELMET-haasteessa etenen nyt kohtaan 45: ”Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija”.

Isän ja tyttären juurihoitomatka

Teos: Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. (Gummerus, 2020)

Äänikirjan lukijat: Pertti Koivula ja Rosanna Kemppi

Jos en tänä vuonna enää ehdi keskittyä yhteenkään kirjaan, olkoon lukuvuoteni nyt kruunattu. Eilen löysin BookBeatista teoksen, jonka olin jo bongannut muualta, ja josta olin laimeasti kiinnostunut. Laimeasti, koska olen omasta mielestäni jo lukenut kaiken tarvittavan inkerinsuomalaisten historiasta. Näiden teosten kaanon ei ole päätä huimaava, ellei lukija osaa venäjää, mutta suomenkielisiä teoksia on viime aikoina pompahdellut niin faktan kuin fiktion saroilla.

Jo aiemmin tänä vuonna häikäistyin Anna Soudakovan teoksesta, joka ei kerro inkerinsuomalaisista kuin välillisesti, mutta paluumuuton ilmiöstä joka tapauksessa. Teos on ollut minulle tärkein lukemani romaani tänä vuonna, vaikka iso osa sen kokemusmaailmasta oli jo minulle tuttua. Tämän teoksen nuorempi kertoja, Lea Pakkanen, kuuluu Soudakovan kanssa samaan ikäluokkaan, joka muutti Suomeen lapsena 1990-luvun alussa.

Lean isä Santeri Pakkanen (s. 1950) kertoo teoksessa oman ikäluokkansa neuvostokokemuksesta, mikä avarsi silmiäni enemmän kuin tarinointi aiempien sukupolvien karuista kokemuksista Stalinin leireillä. Hän vietti neuvostoelämänsä lähes yksipaikkaisesti Petroskoin alueella, työskenteli tulkkina ja Punalippu-lehden toimittajana, ja edusti 80-luvulla tiukan etnonationalistista linjaa. Mies kieltäytyi venäjän puhumisesta tyttärilleen, kun taas lasten äiti ja isovanhemmat valitsivat kaksikielisen linjan.

Pakkasten perhe muuttaa v. 1991 kahteen eri suomalaiseen kaupunkiin. Vanhemmat ovat eronneet, koska isä on löytänyt uuden kumppanin Lappeenrannasta. Äiti Anna muuttaa lapsineen Pudasjärvelle, jossa hänellä on omia sukulaisia. Isän äidille löytyy myös palvelukotipaikka Lappeenrannasta. Isovanhempien itse rakentama kotitalo jää tyhjäksi Petroskoin kupeeseen Tsalnaan, ja Santeri palaa kauppaamaan sitä eteenpäin vasta 2010-luvulla.

Kirjassa on tuhti annos inkerinsuomalaisten yleisempää historiaa, mutta se on myös matkakirja ja sukututkimuksellinen dokumentti. Isä ja tytär matkustavat Venäjää ristiin rastiin etsiessään jälkiä kadonneista sukulaisista; välillä mukana matkustaa valokuvaaja Meeri Koutaniemi. Matkat Jakutiaan ja suljettuun kaivoskaupunki Noreltskiin ottavat voimille niin henkisesti kuin fyysisesti, eikä kansanmurhista kyseleminen ole poliittisesti korrektia voitonpäivänä.

Kirjassa oli monia aidosti liikuttavia osioita, jotka liittyvät muistiin ja ylisukupolvisuuteen. Kun Lea löytää kauan kadoksissa olleen sukulaisensa Facebookin välityksellä, tämä tarjoaa hänelle kaakaota heidän yhteisen esiäitinsä hääkupeista vuodelta 1905. Tällaisten kuppien säilyminen Stalinin vainojen ja muiden äkkilähtöjen jälkeen on pieni ihme.

Olen itse kirjoittanut romaanikäsikirjoituksen, jossa inkerinsuomalaisilla on keskeinen rooli. Olen myös pelännyt, että tapani kirjoittaa heistä olisi pinnallista tai epäautenttista. Romaanini päähenkilö päätyy Hervannassa ”korvike-Kirkaksi” 1990-luvun laman aikana. Hän ei ole inkerinsuomalainen kuin puoliksi, ja isän puolen kasakkamaiset venäläiset piirteet tekevät hänestä kovin suositun pubiruusujen päiväunen. Niinpä minua nauratti makeasti se, että tässäkin kirjassa kuunneltiin Kirkaa Petroskoissa 70-luvulla. Sain teoksesta vahvistusta omaan kirjoittamiseen. Ehkä myös lukemalla, tutkimalla ja reissaamalla voi joskus tavoittaa jostain ilmiöstä jotain olennaista.

Petroskoin nuoriso on teoksessa hyvin kartalla länsimaiden populaarimusiikista, ja samaan aikaan inkerinsuomalaisissa piireissä kuuminta hottia on kristinusko. Kirjassa mainitut uudemmat luterilaiset/herätyskristilliset vaikuttajat alkoivat kiinnostaa minua, koska näiden saarnaajien meininki vaikutti erilaiselta kuin perinteisen Inkerin kirkon ja ortodoksikirkon toiminta.

Jos Inkeri-fani osaa selittää tolkullisesti savakan ja äyrämöisen eron, silloin hän on etnologisessa harrastuksessaan jo pitkällä. Itselläni ei ole inkeriläisiä juuria, mutta luin pienenä ahkerasti mummoni säilyttämiä ”kiellettyjä” suur-Suomi-kuva-albumeja, ja kaikkien aikojen suosikkini oli Kadonnutta Inkeriä. Tämän teoksen kautta sain jo polvenkorkuisena tietää inkeriläisistä, ja varsinkin heidän vaiheistaan toisen maailmansodan aikana.

Koska Santeri Pakkanen alkoi tutustua Suomeen Neuvostoliiton lähettämänä virallisena delegaattina 70-80-luvuilla, hän tavallaan tutkailee maata melkein kuin ulkoavaruudesta käsin. Näkökulma on herkullinen, sillä hänellä on kyky tunnistaa suomalaisissa Neuvostoliiton komppaajissa suuria sävyeroja. Ylipäänsä suomalaisia Neuvostoliiton ystäviä pidettiin naiivina idealisteina, ja nuorelle Santerille erään edustusmatkan kohokohta on kenkien ostaminen äidilleen kaupassa, jossa hän saa myyjän huomion puoleksi tunniksi.

Pidin siis myös Suomen puolen integraatiokuvauksista, varsinkin, kun moni mainittu paikkakunta on minulle tuttu. Mänttä esiintyy tässä solidaarisena paikkakuntana, jossa vallesmanni ei epäröi suojella inkeriläisiä karkotettavia. Jyväskylä on Santerin äidin viimeinen osoite, jonne hän seuraa poikaansa aivohalvauksen jälkeen kuolemaan Keljon vanhainkodissa. Vanhuuden päiviään Santeri muuttaa viettämään Pohjois-Konnevedelle, Rautalammin pitäjään, jonka korpimaisema on hänelle kotoinen lapsuuden Tsalnan tunnelmissa. Rautalammille hän kuskaa lapsuudenkodistaan myyttisen saunan oven, jolla on pelkästään tunnearvoa.

Kyynelehdin tätäkin teosta kuunnellessani vuolaasti, vaikka kymmenien henkilöiden realistinen sukutarina ei ole yhtä emotionaalisesti vetävä kuin avainkertomus orpolapsesta, jota riepoteltiin läpi neuvostoimperiumin kuin vierasta sikaa. Tämän tarinan ihme on se, että nämä pakkosiirretyt sukulaiset eivät kaikki menettäneet yhteyttä toisiinsa, vaan yhteys jatkui joidenkin välillä vielä rautaesiripun sulkeuduttua.

En olisi valinnut tätä teosta kannen tai nimen perusteella, joten uskallan suositella sitä niillekin, jotka lukevat vähemmän historiallista tietokirjallisuutta. Teoksesta voi nauttia monella tasolla ja erilaisista tiedollisista lähtökohdista. Ehkä se on ei-akateemisen tietokirjan keskeinen onnistumisen kriteeri.

Keinuhevosella kohti Turun Laustetta

Teos: Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät (Atena, 2020)

Äänikirjan lukija: Markus Ilkka Uolevi

”Juri ratsastaa peltojen halki, jokien rantoja pitkin, kiskojen viertä junan kanssa kilpaa. Isä ilmestyy hänen eteensä, ja menee kyykkyyn.” Maistuiko piirakka? Haluatko toisen? Tässä mehua, juopa vähän. ” Murga-kissa käy varovasti haistelemassa Salaman turpaa. Kristallilasit kilisevät, juodaan kaikille rakkaille, jotka ovat jossain muualla. ”

Astuin eilen tarinaan, joka sai minut taas hetkeksi olla haluamatta lukea seuraavaa tarinaa. Tarina on tavallinen, kattava, tiettyä kansanryhmää täyteläisesti representoiva, mutta minulle lukijana maaginen, ainutkertainen.

Tarinassa pietarilainen pikkupoika Juri saa vanhemmiltaan 5-vuotispäivälahjaksi keinuhevosen. Pian tämän jälkeen mustat korpit hakevat vanhemmat, ja Juri lähetetään siskonsa ja isovanhempiensa kanssa Uzbekistaniin, uppo-outoon kulttuuriin, joka on irvokkaalla tavalla neuvostoimperiumin muilutusten luomus.

Anna Soudakova (s. 1983, Pietari) on vantaalainen esikoiskirjailija, joka on muuttanut lapsena sukunsa kanssa Suomeen. Kyseessä on sukuromaani, joka tämän päivän trendien vastaisesti ei kuitenkaan ole autofiktiota. Luulin teoksen kertovan inkerinsuomalaisista, mutta tässä esiintyvä isänpuolinen venäläissuku onkin kokenut inkeriläisiä vastaavan kohtalon poliittisista syistä. Päähenkilö Jurin vaimo Tania on keskisuomalaisen kommunistin tytär, ja suku saa paluumuuttajan statuksen tämän vuoksi.

Kävi sitten niin, että itkin vuolaasti läpi teoksen ensimmäisen kuuntelukerran, ja palasin teokseen pahimman myrskyn laannuttua tekstinä. Itkin enimmäkseen sille, että kirjassa kuvattava suku onnistui kääntämään kaiken kokemansa sorron ja menetyksen voitokseen. Kaikki suvun jäsenet eivät menestyneet, osa päätyi huonoille teille ennen ennenaikaista kuolemaansa, eivätkä Suomeen päässet varsinaisesti löydä Turun Lausteesta maanpäällistä paratiisia. Heille onni löytyy Ruissalosta työväenopiston omistamalta pitsihuvilalta, joka on tarkoitettu kaikkien kaupunkilaisten virkistyskäyttöön.

Teos kertoo lapsista ja nuorista, jotka joutuvat luomaan itselleen elämän puitteet hatarista aineksista. Juri palaa Maria-sisarensa kanssa sodan aikana Pietariin täysorpoina, ja hänen koulutuspolkunsa tuntuu harvinaisen kiviseltä. Virallisesti leimatulle maanpetturin jälkeläiselle ei tunnu olevan tarjolla muuta kuin uuvuttavaa tehdastyötä. Silti sinnikäs nuorimies taistelee tiensä yliopistomieheksi, tekniikan tohtoriksi ja metsätalouden dosentiksi. Väliin mahtuu myös onnen ja tasapainon vuosia ja suhteellista menestystä neuvostojärjestelmässä, mutta vanhempien karu kohtalo ei jätä miestä rauhaan.

Teoksen nimi viittaa sekä turkulaisiin puolukkametsiin sekä surullisenkuuluisaan Sandarmohin hautausmaahan Karjalan tasavallassa, jonka historiallisesta merkityksestä on alkanut ilmaantua kummallisia tulkintoja Putinin Venäjällä. Teoksen loppuvaiheessa viitataan Memorial-säätiön uraauurtavaan työhön joukkohautojen uhrien identiteettien paljastajana. Tämä palauttaa muuten lyyrisen ja yksityisen teoksen suoraan tämän päivän poliittisten keskustelujen ytimeen. Kirjassa on myös selvää ulkopoliittista riskinottoa, vaikka sen fokus on yksityisten ihmisten pienessä elämässä. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että teos julkaistaisiin myös kirjailijan synnyinmaassa.

Erityisesti arvostan teosta siksi, että siinä kerrotaan Neuvostoliitosta tavalla, jonka myös nuoremmat polvet voivat ymmärtää. Olen lukenut monia paljon kompleksisempia ja raflaavampia teoksia neuvostoarjesta, joissa elämän raadollisuutta hehkutetaan, mutta Soudakova kuvaa kommunalkan keittiön elämää hieman kevyemmin ja lempeämmin. Tyylillisesti vertaisin teoksen tunnelmia Andrei Makinen tuotantoon, mikä ei ole kaukaa haettua, koska Soudakova on ammatiltaan ranskan opettaja. Ranskanvenäläinen Makine kuuluu omassa lukuhistoriassani kaikkien aikojen top 10-kategoriaan, joten melko korkealle reittaisin myös Soudakovan kirjallisen debyytin.

Toissa vuonna lopetin lukemisen lähes kuukaudeksi Olli Jalosen Taivaanpallon jälkeen. Tämän teoksen maailmasta omaan arkeen pomppaaminen tuntuu yhtä pysäyttävältä, vaikka teokset ovat kovin erilaisia. Tämän teoksen elämismaailma on minulle läpikotaisin tuttua, vaikkei itselläni ole paluumuuttajataustaa. Yleensä tarvitsen hämmennykseen tarinaa, joka vie minut kauas ajassa ja paikassa; Soudakovan romaani hämmentää minua sillä, kuinka hän on järjestänyt itselleen tutut elementit tarinalliseksi kokonaisuudeksi. Teoksessa ei ole ainuttakaan pitkästyttävää osiota, ja niiden yhteys toisiinsa voi saada lukijankin katsomaan omaa sukuhistoriaansa uudella tavalla.

Olen aiemminkin osannut veikata Finlandia-voittajia, joten kannattaisiko tänä vuonna uhkapelata tämän keinuhevosen puolesta (olettaen, että teos pääsee finaaliin)?

Joulupäivällisellä Itä-Berliinissä

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (Atena, 2011)

Suomennos: Liisa ja Robert Ryömä

Monta kuukautta kestäneen äänikirjatranssin aikana en ole ehtinyt tutkailla ennen koronaa keräämiäni uusia paperikirjakätköjä, mutta tänään tein näin ja ilahduin. Hyllystäni löytyi kierrätyshyllystä napattu sukuromaani, joka innosti jo kansikuvan tasolla enemmän kuin keskivertosellaiset. Lisäksi teos lupasi monipaikkaista muistelua Itä-Saksan, Venäjän ja Meksikon välillä. DDR:ään sijoittuvaa romaanikirjallisuutta olen lukenut aika vähän, vaikka nuo alueet kiinnostavat minua matkakohteina paljon enemmän kuin läntinen Saksa. Viimeisin lukemani teos DDR:n loppuajoista oli Vladimir Kamirerin Ryssändisco, joka avasi kiinnostavalla tavalla neuvostokansalaisten muuttoa Itä-Berliiniin 1980-luvun loppuvuosina, ja siitä kehkeytynyttä alakulttuuria.

Eugen Rugen (s. 1954) romaanissa on samaa twistiä, sillä kirjailija itse on syntynyt Neuvostoliiton Uralilla saksalaisen karkotusvangin poikana. Oletan, että käsillä olevassa romaanissa on omaelämäkerrallisia elementtejä, jotka ulottuvat 1950-luvulta aina 2000-luvun alkuun, jolloin Uralin vankileirillä syntynyt Alexander alias Sasha on keski-ikäinen syöpäpotilas, jolle on annettu muutama vuosi elinaikaa.

Sasha matkustaa Meksikoon etsimään isovanhempiensa jälkiä Mexico Citystä ja sen lähimailta. Hänen biologinen isoäitinsä Charlotte ja tämän mies Wilhelm muuttivat Meksikoon toisen maailmansodan aikana KOMINTERN:in peiteoperaatioon, jonka tarkoituksena oli edistää vallankumouksellisten elementtien nousua räikeän kapitalistisessa maassa. Monella tapaa tämä jakso muokkasi isovanhempia enemmän kuin muut vaiheet, mutta 1950-luvulla heille tuli kiire matkustaa Berliiniin DDR:n uuden valtion virkojen hakuun. Isoäiti Charlottesta tuli kulttuuri-instituutin johtaja ilman akateemisia meriittejä, ja isoisälle järjestettiin noloja palkintohommia ja muikeita renikoita, vaikka oikeasti tämä ei saanut Meksikossa aikaan paljoa.

Sashan isä ja tämän veli katosivat Uralille nuorina, ja Kurt-isä löysi venäläisen vaimon Irinan tällä retkellään. Nuori perhe sai muuttaa takaisin Itä-Saksaan 1960-luvulla, ja Sashasta tuli kapinallinen, länsiorientoitunut teini, joka innostui enemmän Jimi Hendrixistä kuin kiipimisestä ossijärjestelmässä. Kurt pääsi historian professoriksi harjoitettuaan paljon itsekritiikkiä, ja isää ja poikaa yhdisti suuri flaksi naisten parissa. Vaikka Kurt esiintyy teoksessa kuivana ja korkean työmoraalin omaavana artikkelikoneena, ei hän pysty pysymään uskollisena vaimolleen. Irina-vaimo erakoituu, alkoholisoituu ja päätyy vanhan Venäjältä tuodun äitinsä omaishoitajaksi, eikä oikein osaa ilmaista itseään muuten kuin kokkaamalla suvulle burgundilaista luostariankkaa joulupäivällisillä.

Teos on perinteisen realistinen sukuromaani, jonka epälineaarinen rakenne tuo tekstiin kaivattua elävyyttä. Viihdyin tasapuolisesti sen kaikissa kohteissa, mutta Meksiko-osuuksissa oli kieltämättä vähän liikaa turismia. Toisaalta ne kuvastavat hyvin kuolemaa pelkäävän, yksin matkustavan huonokuntoisen miehen maailmanmatkailua, eli huoli Sashan hengissä selviämisestä oli todellinen. Ruge kuvaa myös hienosti vanhenevan isän ja syöpädiagnoosin saaneen pojan suhdetta: isä asuu edelleen perheen talossa Berliinin lähiössä kotiavun turvin, mutta ei pysty vastaanottamaan poikansa uusimpia kuulumisia.

Kirjassa kuvataan DDR:n kulttuurieliitin tietynlaista porvarillisuutta, mikä näkyy omakotitalojen talvipuutarhoina, eksoottisina tuliaisina lomilta muista itäblokin maista ja ruoan kohtuuhyvänä saatavuutena. Vorkutan kauhujen leiri mainitaan, mutta sen pahuudessa ei vellota, vaan teos keskittyy Stalinin kuoleman jälkeiseen aikaan ja idän ja lännen dialogiin, mitä eläminen Itä-Berliinissä alkoi olla jo 1960-70-luvuilla, jolloin televisioonkin pystyi virittämään länsikanavia. Romaaniin mahtuu paljon elämäniloa ja valoisia hetkiä, eikä koko sosialistista järjestelmää leimata mädäksi.

Huolimatta tämän teoksen menestyksestä Rugen kypsässä iässä alkanut kirjailijanura ei ole tuottanut kuin toisen romaanin tämän jälkeen. Ehkä teos ei ole kielellinen mestariteos, ja romaanitaiteen näkökulmasta kerronnalliset ratkaisut ovat siinä suht perinteisiä, mutta siinä on onnistuttu tiivistämään neljän sukupolven tunnot 429 sivuun. Teos ei tuntunut sivuakaan liian pitkältä, ja koin, että näistä aineksista olisi voinut saada aikaan kokonaisen romaanisarjan.

smart

Teatotalling (for serious addicts)

Teos: Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Tänä talvena ja keväänä yksi salaharrastuksistani, teen hamstraaminen, on taas karkaamassa käsistä. Harrastus on pysynyt välillä hyvinkin kurissa, sillä jos ihminen asioi lähinnä Lidlissä, houkutukset ovat vähäisiä. Lord Nelson-sarja ei suuremmin inspiroi, vaikka onkin ehkä laadukkaampaa kuin K- ja S-ryhmien halvimmat omat merkit. Nyt taas teetä on tullut keräiltyä mm. hävikkiruoan nettikauppojen kautta, joista voi joskus saada hyviä diilejä.

Sirkka-Liisa Rannan tietokirja suomalaisen teekulttuurin historiasta osui hyvään saumaan, ja tuntuu objektilta, jonka voisin ottaa keittiööni teehyllyn koristeeksi. Äänikirjana kuunneltuna teos toimii toki mainiosti, mutta kuuntelija missaa sen kuvituksen.

Teos kartoittaa teen saapumisen eri reittejä Aasiasta Suomeen, ja tutkii teen juomisen tapakulttuuria maamme eri kolkissa. Viipuri oli aikanaan Suomen teepääkaupunki, mutta teelasteja tuli maahamme myös länsirannikon kauppareittien kautta. Maamme vanhin vielä olemassa oleva teetalo on Viipurista Helsinkiin muuttanut Sergejeffin yritys, joka on muun muassa Valamon luostarin luottotoimittaja.

Ensimmäisiä todisteita teen juonnista Suomessa oli jo 1700-luvun alussa, mutta laajempaan levitykseen tsaju tai tsaikka pääsi vasta 1800-luvulla. Voidaan väittää, että vain Karjalan kulttuurialueella teen juonti on ollut arkista, kun taas muualla maassa se on ollut juhlajuoma tai juoma, jota on juotu sairaana ollessa. Muistan ainakin itse omasta lapsuudestani, että ne harvinaiset teehetket olivat ankeita, Liptonin Yellow Label maistui aina pahalta, enkä muistaakseni ollut maistanut muuta kuin Yellow Labelia ja kerran kiinalaista jasmiiniteetä ennen ensimmäisiä reissujani Britanniaan. Teen juojaksi opin teininä, ja kahvia aloin juoda vasta tyttären syntymän jälkeen, kun en muuten pysynyt hereillä.

Nykyään juon tasavahvasti teetä ja kahvia, eli olen sekakäyttäjä, mutta hankkimani teelaadut ovat huomattavasti parempia kuin kahvi, johon en tunne vastaavaa intohimoa. Kirjassa mainitaan joitain uudempia kotimaisia teeyrittäjiä, joista tunnistin useimmat. Arjessani kestosuosikkejani ovat Nordqvistin pussiteet, myös erikoisemmat kuin Keisarin morsian. En ole vielä päässyt teehifistelyssäni sille tasolle, että ostaisin irtoteetä erikoisliikkeistä, mutta rakastan sellaisia kahviloita, joissa on omat teesekoituksensa. Kaikkien aikojen ihanuuksia tuntuvat olevan Jyväskylän Teeleidi (jonka teitä olen juonut, mutten ole vieläkään päässyt paikan päälle) ja Juvassa sijaitseva Tea House of Wehmais. Molemmat tarjoilevat perinteistä kello viiden teetä.

Viime aikojen juomasuosikikseni on nousemassa rooibos, mutta vihreään ja valkoiseen teehen suhtaudun edelleen hieman penseästi. Kirjassa esitellään myös suomalaisia yrttiteen keräilyperinteitä (jotka korostuivat pula- ja sota-aikoina), joista en ole lainkaan innoissani. Sanalla ”infusion” eli hauduke on korvissani ikävähkö klangi, vaikka jossain vaiheessa elämää keräilin juuri sekoituksia, joissa oli enemmän kukkia ja hedelmän paloja kuin itse teetä. Nämä sitten jäivät kaappien perukoihin eltaantumaan, ja olen myöhemmin yrittänyt valita teen mieluummin maun kuin kauniin ulkonäön pohjalta.

Ranta kiinnittää kirjassaan huomiota varsinkin teen tarjoiluun ja säilytykseen, ja näistä ulottuvuuksista opin jotain uutta. Itsehän juon teetä ja kahvia samoista mukeista, mutta noin esteettisesti tuo on tosi huono idea. Suosin arjessani enimmäkseen pussiteitä, koska en jaksa puhdistaa teekannua joka kerta käytön jälkeen. Pitkään olen pärjännyt yhdellä teekannulla, mutta viimeisen vuoden aikana ne ovat lisääntyneet kaapissani vaivihkaa. Niitä on tullut hyvin pienellä rahalla ja jopa ilmaiseksi. Tänään olen menossa hakemaan neljättä teekannua tähän yhden hengen talouteen, jonka uskon olevan ratkaisu irtoteen käytön ongelmiini – onhan siinä erillinen siivilä, jonka voi puhdistaa kätevästi ilman, että pitäisi kuurata koko pannu joka käytön jälkeen.

Irtoteen säilytyksessä en ole vielä päässyt oikeaoppisuuden tasolle. Minulla ei myöskään ole japanilaisen teeseremonian välineitä, eikä muutakaan rekvisiittaa. Jossain vaiheessa hankin kirppikseltä samovaarin muutamalla eurolla, mutta luovuin siitä turhana tavarana, enkä kaipaa sitä takaisin. Tämä teos toki antaa vinkkejä harrastuksen syventämiseen pelkän pussiteen lipittelijästä kohti teesommelierin opintoja.

Kirjaa kuunnellessani join Ikean Rosehip-rooibosta, joka on osoittautunut parhaaksi tähän mennessä maistamakseni rooibos-laaduksi. Sen hyvyys piilee luultavasti silkkisessä pyramidipussissa, joka ei välttämättä ole kaikista ekologisin vaihtoehto. Muita teelaatuja, jotka ovat erityisesti jääneet mieleen, ovat olleet aito Darjeeling, kiinalainen Gunpowder ja kaikkien aikojen ikuisuussuosikkina kashmirilainen pinkki tee, jota en osaa keittää oikeaoppisesti kotioloissa.

Orpojen aatelisten kasvatuslaitoksessa

Teos: Teemu Keskisarja: Hulttio. Gustav Mannerheimin painava nuoruus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Ilman koronaepidemiaa olisin tuskin tarttunut Teemu Keskisarjan Mannerheim-teokseen, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Aiemmin tässä blogissa olen ruotinut Keskisarjan Aleksis Kivi-teosta, josta aikanani pidin, mutta lukemisen jälkeen jotkut sen sutkautukset alkoivat elää omaa elämäänsä mielessäni ja aloin vakavasti kyseenalaistaa hänen populistista kirjoittamistyyliään. Myös miehen julkiset esiintymiset ovat tämän jälkeen lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja odotankin jo, milloin hänet kutsutaan YLE:n studioon myös tartuntatautispesialistina.

Hulttio kuitenkin ärsytti minua vähemmän kuin Saapasnahkatorni, mikä on merkillistä, koska suhtautumiseni Mannerheimiin on lähtökohtaisesti negatiivinen. Teos käy läpi kansallissankarimme vaiheita Louhisaaren kartanosta Helsingin poikalyseon kautta Haminan kadettikouluun, ja sieltä Pietarin sotilasuralle. Haminan osuus on teoksessa merkittävin, ja kertoo mieleenpainuvasti tuon ajan kasvatusmenetelmistä. Kadettikouluun lähettäminen saattoi olla myös kurittomien kakaroiden kurinpitomenetelmä aatelisperheissä, ja Gustavin tapauksessa motiivit ovat ilmiselvät, olihan hän vastikään menettänyt äitinsä, ja enon perhe oli määrätty ylivilkkaan pojan huoltajiksi. Kadettikoulu oli suvulle huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin vaikka yliopistokoulutus, johon Gustav-pojalla ei muutenkaan näyttänyt olevan suurempaa ambitiota.

Keskisarja leikittelee ADHD:n teemalla, joka saattoi olla Mannerheimin suvussa verissä. Hän toteaa, että myös marsalkan siskoilla oli vastaavia keskittymisongelmia koulussa, ja tavallaan tervehenkistä keppostelua myös ihailtiin tiettyyn pisteeseen saakka. Mannerheimin keppostelun kaudet kulkivat aaltoina, ja välillä hänellä oli myös todellisen kunnostautumisen ja katumuksen vaiheita. Ylioppilaaksi hän kirjoitti yksityisoppilaana erinomaisella päättötodistuksella ja cum lauden yleisarvosanalla, mikä tuohon aikaan ilmeisesti oli hyvä suoritus.

Haminan kadettikoulussa ei harrastettu ruumiillista kuritusta, mikä oli aikanaan edistyksellistä, mutta vanhemmat toverit suorittivat nuorempiensa karaistuksen perinteisillä kiusaamismenetelmillä. Gustav kasvoi kiusatusta kiusaajaksi, ja oppi teini-ikäisenä soluttautumaan Haminan kestikievareissa silmäätekevien setämiesten seuraan. Yöjuoksut eivät tietystikään olleet sallittuja, mutta muutakaan viihdytystä ei uinuva provinssikaupunki kasvateilleen tarjonnut. Harvinaisen verevästi Keskisarja kertoo eräästä pääsiäisestä, jolloin Gustav päätyi vetämään perinteiset kirkkopyhien kaatokännit virkamiessetien kanssa, ja tuli tämän jälkeen erotetuksi koko oppilaitoksesta.

Yleistä ajankuvaa teoksessa on runsaasti, ja siitä välittyy Keskisarjan laaja lukeneisuus. Itseäni alkoi kiinnostaa varsinkin Mannerheimin siskojen ja tytärten kohtalot, ja puhutaan teoksessa myös uhmakkaan Nata-vaimon sairaanhoitajan kouluttautumisesta vastoin aviomiehen tahtoa ja toivioretkestä Vladivostokiin uutta ammattiaan harjoittamaan. Naisemansipaatio kuului olennaisena osana tämän aatelissuvun vaiheisiin, eivätkä Gustavin elämän naiset tuntuneet tottelevan tätä missään vaiheessa.

Jos teos olisi ylioppilasaine, en antaisi sille täysiä pisteitä, koska loppuvaiheessa siinä mennään reippaasti ohi annetun aiheen. Keskisarja kokee tarvetta sotkea lusikkansa homoepäilyskeskusteluun, ja loppuviidennes teoksesta käsittelee muutenkin Mannerheimin uraa yli viisikymppisenä kansalaissodassa ja tämän jälkeen. Teos paisuu yleiseksi puheenvuoroksi Mannerheimin henkisestä perimästä, ja tuottaa taas populistisia heittoja mediakeskusteluihin. Toki nauroin Keskisarjan verbaliikalle viettielämää käsittelevissä kappaleissa: hän kutsuu marsalkkaa ”perusköyrijäksi”, mutta viittaa myös muuhun pelehtimiseen, vehtaamiseen ja ”takatuupparin” käsitteeseen, joka oli ainoa todiste 1800-luvulla homoseksuaalisuuden diskursseista.

Luulen, että jokainen meistä, joka on joskus käynyt rehtorin puhuttelussa tai istunut jälki-istunnossa, pystyy löytämään samastumispintaa tämän tarinan kanssa, mikä ei millään tavalla kiillota Mannerheimiin liittyvää sankarimyyttiä, vaan pyrkii kertomaan miehestä, joka omaan syntyperäänsä ja edellytyksiin nähden selviytyi elämänsä haasteista keskinkertaisesti, tuottaen lähipiirilleen toistuvia pettymyksiä. Teos peräänkuuluttaa kohteensa inhimillisyyttä, mutta myös tietynlaista eleganssia ja tilannetajua.

Äänikirjana teos toimi kohdallani loistavasti, sillä luettuna jäin makustelemaan tiettyjä sananvalintoja paremmin kuin jos olisin lukenut sen painettuna teoksena. Olen myös lukemani jälkeen kiinnostunut retkestä Louhisaaren kartanoon, nauttimaan hiipuvan ja köyhtyvän aatelissuvun sivistyksen rippeistä, kummitusjutuista ja omenalehtojen tuoksuista.

Kansantanhua verenmaku suussa

Teos: Ville Haapasalo ja Kauko Röyhkä: Junamatka Moskovaan (Docendo, 2017)

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Tänään Kalevalan päivänä en ole jaksanut kaivaa esiin kansalliseepostani tai jotain muuta folkloristista pläjäystä, mutta kuuntelin Ville Haapasalon tarinaa nuoruuden eksymisistä ja kohtaamisista rikollisten kanssa eri puolilla Venäjää. Teoksessa Haapasalo päätyy monien koettelemusten kautta Mustanmeren turistikohteeseen mukiloituna, rahattomana ja edelleen melko heikolla kielitaidolla varustettuna. Hän on jo kolmannen vuoden opiskelija teatterikoulussa, mutta siellä ei ole vielä päästy pitkälle sellaisissa näytelmissä, joissa on sanoja. Kerätäkseen rahaa paluumatkaan Pietariin hänen on keksittävä moninaisia ansaintikeinoja, ja työskenneltyään aikansa vanhusten datshoilla hän päätyy tanssimaan suomalaisia kansantanhuja paikallisissa juottoloissa verenmaku suussa. Tästä hänellä on aiempaa kokemusta pitkältä lapsuuden ja nuoruuden tanhu-uralta Hollolassa.

Kirjassa eletään vuotta 1992, ja osa kansasta viittaa vielä Leningradiin, kun puhutaan Pietarista. Siinä eletään yhteiskunnassa, joka on edelleen kovin sulkeutunut, jossa ulkomaanpuhelut on tilattava lennättimestä päiviä aikaisemmin, ja jossa junalippujen osto on kovin vaivalloista. Harharetkellään pelottavinta Haapasalolle on joutuminen dokumentoimattoman ulkomaalaisen rooliin tuntemattomilla seuduilla, eikä hänen luottamuksensa paikallisiin ihmisiin ole kummoinen. Kahden ryöstöoperaation jälkeen hän tapaa Nadjan, klassisen kaunottaren, joka muistaa monien venäläisromaanien runollisen eteeristä hahmoa. Parasta on, että tyttö viettää kesää vanhempineen tsaarinaikaisessa huvilassa, joka luo idyllisen kulissin nupuillaan olevalle romanssille.

Nadjalla kuitenkin valitettavasti on paikallinen mies, Miska, joka myös tavoittelee näyttelijän uraa. Ei Miska eikä Nadjakaan tiedä, kuka on Raskolnikov, mutta huonohampaisella Miskalla on tavoitteena päästä Hollywood-tähdeksi. Tyttöystävän jakaminen ulkomaanpellen kanssa ei ole niin nöpönuukaa, jos kohtaamisesta seuraa muuta synergiaa, kuten apua viisumien hakemisessa. Tässä vaiheessa Haapasalo itse kamppailee syömishäiriön parissa ja askeesissaan ei pahemmin tunne vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Ihastuminen Nadjaan tuntuu vaaralliselta, mutta samalla hän leikittelee ajatuksella, että jäisi loppuelämäksi Mustallemerelle ravintoloita kiertäväksi viihdetaiteilijaksi.

Villen harharetki Mustallamerellä venyy yli kuukauden mittaiseksi, ja siihen liittyy paljon nälkiintymistä ja fyysistä kipua. Kirja raportoi myös kulttuurista, jossa tuntemattomien, varsinkin ulkomaalaisten auttaminen ei ole itseisarvo, vaan neuvostosysteemi on koulinut ihmisistä luontaisesti epäluuloisia muukalaisia kohtaan. Joitain vieraanvaraisia, uteliaita tai armollisia yksilöitä tietty sattuu matkan varrelle, joiden avulla hän pysyy hengissä ja onnistuu lopulta pääsemään takaisin Pietariin tanhulla ansaituilla kolikoilla. Ja maailma on edelleen valtava, arvaamaton, yhteyksien saaminen ulkomaailmaan on lähes mahdotonta, eikä byrokratia tee paluumatkaa yhtään helpommaksi.

Pidin tästä tarinasta enemmän kuin aiemmin lukemistani Haapasalon muistelmista, koska ajallisesti rajallisessa tarinassa oli enemmän intensiteettiä kuin hänen muistelmistaan opiskelusta Pietarissa. Kauko Röyhkä on kanssakirjailijana omalle tyylilleen uskollinen, eli korostetun selkokielinen, mutta tässä seikkailutarinassa lyhyet lauseet eivät luoneet naiivia kuvaa. Tarinankerronta toimii myös erinomaisesti äänikirjana, ja mielelläni kuuntelisin sitä vaikka pidemmällä junamatkalla kotimaassakin. Lisäksi koen, että kyseessä on lukemistani teoksista Docendo-kustantamolta ihan kärkikaartia. Toki ihmetyttää se, että he tuntuvat keskittyvän enimmäkseen muulla alalla kunnostautuneiden julkkishahmojen teoksiin.

Teos muodostaa kiinnostavan parin juuri lukemalleni Viv Groskopin teokselle Älä hyppää junan alle (2019), jossa dokumentoidaan vastaavasti opiskelijaelämää Venäjällä 1990-luvulla. Haapasalo ei viittaa klassikkokirjoihin aivan samalla intohimolla kuin Groskop, mutta viitteitä on kuitenkin riittävästi oikeanlaisen tunnelman luomiseksi. Pidin erityisesti sen traagisemmista sävyistä, sillä teos ei ollut pelkkää koomista tykitystä. Ehkä opin myös Haapasalon persoonasta ja nuoruuden vaiheista jotain uutta, ja varsinkin kuvaukset askeettisuuden tavoittelusta olivat riipivän todenmukaisia.

HELMET- lukuhaasteessa teos sopii hyvin kohtaan 13: Kirjassa eksytään.

 

Koskaan ei ole liian myöhäistä luoda itselleen venäläinen sielu

Teos: Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. (Atena, 2019) 

Suomennos: Heli Naski

 

Viv Groskop (s. 1973) on brittitoimittaja, näyttelijä ja standupkoomikko, joka opiskeli nuoruudessaan intohimoisesti venäjää ja asui joitain aikoja Pietarissa ja muuallakin Venäjällä. Pisimmät oleskelut sijoittuivat 1990-luvun alkupuolelle, jolloin maassa elettiin kriittistä murroskautta ja koettiin myös nälkää ja puutetta. Tähän kauteen sattui aikoja, jolloin hän olisi halunnut venäläistyä kokonaan, jättää opintonsa ja alkaa odessalaisen muusikkopoikaystävänsä muusaksi. Kirjassaan Älä heittäydy junan alle hän käy läpi näitä kokemuksia suhteessa lukemiinsa venäläisen kirjallisuuden klassikoihin rennon rämäpäisellä otteella.

Olen todella nuiva elämäntapaoppaiden lukija, mutta tämä teos hurmasi minut synkistelevällä otteellaan jo alkumetreiltä. Olen lukenut hänen käsittelemistään yhdestätoista teoksesta vain kolme, ja viimeisestä lukemasta (Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan) on jo yli viisitoista vuotta. Anna Kareninan ja Ivan Denisovitsin päivän olen lukenut lukioikäisenä.

Kukaan Groskopin käsittelemistä kirjailijoista ei kuitenkaan ole minulle uppo-outo; kaikkien teoksia on tullut tavattua jossain formaatissa. Luulen, että lähes jokaisella vähänkin kouluja käyneellä keski-ikäisellä tai sitä vanhemmalla suomalaisella on jonkunlainen suhde venäläiseen kirjallisuuteen, vaikka ei olisi naapurimaassa käynytkään. (Itseäni nuorempien lukumuistoista en tiedä, mutta oletukseni on, ettei venäläistä kirjallisuutta suosita äidinkielen opetusohjelmassa enää yhtä paljon kuin vaikka 1980-luvulla.)

Groskop luki klassikkojaan eri elämänvaiheissa, alkukielellä ja englanninnoksina. Käännösten välillä on eroja, ja teos tarjoaa myös välineitä oikeanlaisen käännöksen löytämiseen. Itse en ole pystynyt lukemaan Dostojevskiä englanniksi, vaikka olen joskus hänen teoksiaan hankkinut halpoina Wordsworth-pokkareina. Venäläinen teos englanniksi tuntuu liian suurelta kulttuuriselta hypyltä. Näin jään suomennosten varaan, enkä itse asiassa törmää niihin kovinkaan usein edes kierrätyshyllyjen välissä.

Groskopin suosikeista minua alkoi eniten innostaa Tsehov, jonka Kolme sisarta kuvastaa mainiosti omaa elämänasennettani. ”Älä jauha koko ajan Moskovasta” on hyvä ohje provinssikaupunkiin jämähtäneelle puolierakolle, joka ei yleensä osaa arvostaa lähiympäristöään. Voidaan myös pohtia, voiko samaan tarinaan tunkea kvassia ja shampanjaa. Groskop pitää kvassia ällöttävänä fermentoituna juomana, jota hän ei sijoita Venäjä-elämystensä kärkeen. Kirjassa on muitakin kiinnostavia havaintoja ruoasta ja juomasta, niin kirjoista kuin elävästä elämästä poimittuina.

Myös Groskopin oma sukutarina on kiinnostava, sillä siihen liittyy niin pettymyksiä kuin valaistumista. Hän alkoi kiinnostua juuristaan kolmikymppisenä, ja toivoi löytävänsä venäläisen ensi-isän tai -äidin. Tarina kertoo myös brittien ohuesta historiallisesta muistista, sillä naisen ensi-isän emigraatiosta ei lopulta ollut montaa polvea aikaa.

Jotain yhteistä löysin Groskopin ja Ville Haapasalon muistelmista, vaikka Haapasalon ura on ollut huomattavasti enemmän kiinnittynyt Venäjään. Huumori on samansuuntaista, vaikka Groskopin kiinnostus venäläiseen kulttuuriin on akateemisempaa.

Luin kirjan parilla istumalla ahmien, mutta suosittelen taukojen pitämistä kappaleiden välillä. Teos tuntuu sellaiselta, joka olisi hauska omistaa, johon haluaisin tehdä reunahuomautuksia ja joka toimisi loistavasti oppaana Pietarin-reissulla. Täällä Tampereella kirjaan oli pitkä jono kirjastossa, mikä myös kertoo sen suuresta suosiosta.

Jos tämä teos ei onnistu houkuttelemaan uusia lukijoita venäläisten klassikkojen pariin, niin sitten ei mikään. Itse ajattelin kirjaa lukiessani eniten intialaisia ystäviäni, jotka ovat sivistäneet minua venäläisestä kirjallisuudesta enemmän kuin kukaan suomalainen. Tämä siksi, että Intiassa venäläistä kirjallisuutta oli maiden ystävyyssuhteen vuoksi tarjolla kaikkialla halvalla, ja näin monet saivat runsaasti näitä Moskovassa painettuja niteitä myös koteihin. Luultavasti tästäkin on kirjoitettu vereviä muistelmia. Sellaisen haluaisin myös lukea.

PS: Kuva tulossa, kun saan nettiyhteyden asuntooni.