Elonkerjuuta ja erotiikkaa

Arvi Pertun tuoreimmassa teoksessa Kuningattaren vuosi (Kirjokansi, 2016) palataan seksuaalisuuden teemaan kirjeenvaihtoromaanin muodossa. Teoksessa keski-ikäinen inkeriläiskirjailija kamppailee vuoden verran toimeentulonsa, naissuhteidensa ja Venäjän poliittisen tilanteen analyysiensa kanssa.

Teos on monologinen sähköpostiromaani, jossa kirjekaverien vastauksia ei paljasteta. Päähenkilö on taas Lesonen, mutta ilmeisesti persoonaa on jokseenkin etäännytetty kirjailijasta itsestään. Lesonen kirjoittaa mailia jollekulle melkein joka päivä vuoden aikana. Osa maileista imitoi känniläisen näppäilytarkkuutta ja logiikkaa, osa taas on hyvinkin selväjärkistä ja kiinnostavaa poliittista analyysia Venäjän nykytilasta ja inkeriläisten separatismihankkeista.

”Kuningatar” on hänen sattumalta löytynyt nettidominansa, jonka kanssa hän kokeilee myös live-sessioita vaihtelevalla menestyksellä. Hänelle kirjoitetut viestit tuntuvat eniten fiktiivisiltä, ja ne ovat päähenkilölle jonkunlainen pakopaikka tai satumaa. Tähänkin suhteeseen saapuu hatara arki, kun Kuningatar alkaa esittää vakiintumispyyntöjä. Välillä tuntuu, että päähenkilö on enemmän ihastunut tai rakastunut omaan kielelliseen nokkeluuteensa naista kuvatessa kuin naiseen itseensä. Uskoisin, että näin usein käy paljon kirjoittavien ihmisten kaukosuhteissa.

Kirjeromaaneja en ole vähään aikaan lukenut, joten teos oli virkistävää vaihtelua. Tosin luin tämän putkeen aiemman Lesos-teoksen kanssa, jossa keskityttiin erotiikkaan ja pornoon. Kirjailijan aiempaa tuotantoa selatessani huomasin myös teoksen Kipu (2014), joka näyttää myös käsittelevän sadomasokismia, tosin ei Lesosen näkökulmasta.

Tässä teoksessa päähenkilö on aidosti pihalla elämänsä valintojen suhteen, mutta ainakin paikoitellen pyrkii rehellisyyteen suhteiden laadusta. Välillä hän tosin pyrkii uimaan myös parhaan naispuolisen ystävänsä liiviin, joka on naimisissa tahollaan ja pitkäaikainen perhetuttu. Tämä tuntui jo rintamakarkuruudelta, sillä miehen sivusuhteet tuntuvat tuhoon tuomituilta. On myös kummaa, ettei hän kirjoittele lainkaan rajan takana asuvalle vakiorakastajattarelle Ljuballe.

Itseäni tässä teoksessa eniten kiinnosti päähenkilön toimeentulo ja vaivalloinen elonkerjuu. Inkerinmaahan liittyvät historialliset esseet eivät myy Suomessa eikä Venäjällä, mutta hän ei luovuta kirjallisten intohimojensa suhteen. Käsikirjoituksia katoaa kustantamoiden syövereihin, eivätkä suulliset lupaukset ole sopimuksia. Ensimmäinen työskentelyapuraha järjestyy vasta pitkän ja tuotteliaan uran jälkeen.

Venäjältä Suomeen muuttaneiden kirjailijoiden asemassa lienee jotain samaa. Aistin myös äsken lukemani Zinaida Lindenin novelleista tämän elonkerjuun teeman, vaikka niissä painopiste ei ollut kirjailijan identiteetissä. Onko maahanmuuttajataustaisen kirjailijan sitten tuotteistettava se mamu-status tullakseen huomatuksi ja saadakseen kirjojaan myydyksi?

Pertun teoksissa (eikä kyllä Lindeninkään) ei tällaista tuotteistamisen makua ole. Tuo Lesosen hahmo on sen verran outo, ettei sillä tehdä uusia Mielensäpahoittajia. Lesosen juopottelu on liian älyllistä tullakseen myydyksi R-kioskilla kuten Juha Vuorisen juoppohullut, eikä seksijutuissakaan ole sitä hedonistista eskapismia, mitä vaaditaan väsyneiden kotiäitien tarpeisiin.

Tämä oli rosoinen, elämänmakuinen ja paikoitellen hämmentäväkin lukukokemus, jota suosittelen varsinkin niille, jotka pohtivat mielenterveyden, päihteiden ja seksuaaliriippuvuuden kysymyksiä. Kirjasta huokuu sekavan elämäntilanteen keskellä omien voimavarojen rajallisuuden hyväksyntä, ja myös halu elää omannäköistä elämää yhteiskunnan antamien leimojen ulkopuolella.

Kiitos taas Kirjokannelle hienosta kansikuvasta. Se ilahduttaa pimenevinä syysiltoina.

 

Mainokset

Petroskoin Bukowski?

Tämänhetkinen kirjaprojektini saa minut taas sukeltamaan uuteen karjalaiseen kirjallisuuteen. Arvi Perttu on Petroskoissa syntynyt vienalais-inkeriläinen kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut takavuosina netissä. Hänen Lesos-hahmonsa on aikuisena Suomeen muuttanut maahanmuuttaja, joka taitaa kielen, mutta kokee silti syrjintää.

Muistaakseni aiemmat lukemani Lesos-jutut eivät kaikki olleet ”filosofista pornoa” kuten kokoelmassa Lesonen & naiset (Kirjokansi, 2015). Tämän teoksen lukija tosin tietää jo siihen tarttuessaan, mitä on luvassa ja etenee omalla vastuullaan. Lesonen on naimisissa ja kärsii unettomuudesta, masennuksesta ja erektiohäiriöistä. Tästä huolimatta hänen eroottinen mielikuvituksensa on laaja ja tarpeet suuremmat kuin halut. Kaikista eniten hän fantasioi seksistä kahden naisen kanssa samaan aikaan.

Suomalainen tasa-arvo on erilaista kuin venäläinen, ja siihen liittyy vapautuminen varsinkin turhan naisellisen koristautumisen paineista. Uudessa maassa naiset pukeutuvat muodottomiin trikoohousuihin hameen alla, ja suosivat väreissään ruskeaa, harmaata ja haaleaa lilaa. Parisuhteessa ihokontaktin välttely onnistuu nerokkaiden pyjamaratkaisujen kautta. Tällaisessa ilmapiirissä Lesosen on välillä vaikeaa toteuttaa sadomasokistisia mieltymyksiään, vaikka hankkiikin niitä varten aidon rokokootyylisen makuuhuonekaluston.

Teoksessa on 26 tarinaa, alkupuhe ja epilogi. Suurin osa on räväkän humoristisia; nauroin eniten niille, joissa Lesonen vierailee Prismassa ja Lidlissä hankkimassa kodintarvikeosastoilta apuvälineitä. Lempitarinani oli ”Kaalilaiva”, jossa 40 vuotta puutteessa elänyt kapteeni rakastuu hapankaalin ylimaistajaan kohtalokkain seurauksin. Neuvostoaikaisia stereotypioita kirjassa viljellään absurdin liioitellusti, vaikka sen arkea vietetäänkin jossain itäsuomalaisessa pikkukaupungissa tuulipukuvyöhykkeellä.

En itse asiassa ole lukenut Charles Bukowskia kuin yhden teoksen verran, ja siinä postimiehen eroottinen elämä korostui voimallisesti. Onneksi Lesonen ei ole aivan yhtä rähjäinen hahmo kuin juoppo-Henry (eikä tunnu tämän kloonilta), vaikka viinaanmenevä onkin. Lähdeviitteitä teoksessa on muitakin kuin Hustler, vaikka lukeneisuudella ei snobbailla.

Lesosella on myös kiinnostusta sukupuolen jäykkien kategorioiden kyseenalaistamiseen. Tosin osassa tarinoista hän uhoaa rajantakaista ”aitoa” maskuliinisuutta, jota länsimainen feminismi ei ole vielä pilannut. Kuten kaikkien meistä, myös Lesosen seksuaalinen identiteetti on vaiheessa.

Tämä teos ei ole koko kansan kevyttä vaniljapornoa, jota voi diskreetisti nauttia peiton alla lasten mentyä nukkumaan. Se haastaa pohtimaan, millaisista kokemuksista ihminen voi rehellisesti avautua ja kirjoittaa. Tosin en ainakaan itse kokenut järkytystä teosta lukiessani. Olen varmasti lukenut rankempia ja väkivaltaisempia pornokohtauksia romaaneissa, joissa porno ei ollut keskiössä. Itse tosin kutsuisin tarinoita eroottiseksi fiktioksi, mutta määrittelyssä lienee hiuksenhieno raja, jota en tunnista.

Siitä feministisestä näkökulmasta, jota itse edustan, en koe ongelmana, että maahanmuuttajataustainen mieskirjailija tuulettaa paikallisia käsityksiä feminismistä ja tasa-arvosta. Itselleni esimerkiksi psykologisviritteinen keskustelu sukupuolirooleista on aina tuntunut vieraalta, ja tässäkin niitä loppua kohti kyseenalaistetaan rankalla kädellä.

Kirja tuntui huolellisesti toimitetulta. Tarinoissa ei ollut lainkaan turhia sanoja. Lisäksi pidin paljon kirjan kansikuvasta, joka hienosti avasi sukupuolien liukuvaa vaihtelua. Pienkustantamoksi Kirjokansi tekee laatutyötä ja panostaa myös visuaaliseen puoleen, kiitos heille siitä!

Kiitos myös pyytämästäni arvostelukappaleesta, jonka hoksasin pyytää kaksi vuotta jälkijunassa.

Velhot matkustavat aina businessluokassa

Jos muutama vuosi sitten joku olisi tullut kauppaamaan minulle venäläistä kauhufantasiaa, jossa päärooleissa seikkailevat velhot ja vampyyrit, olisin ehkä kohteliaasti vetäytynyt takavasemmalle. Harry Potter-vaihekin elämässäni on jo kauan sitten ohitettu, eikä se jättänyt jälkeensä merkittävää tyhjiötä.

Tähän teokseen tartuin kai yleissivistyksen vuoksi, ja päädyin keskelle sarjaa, neljänteen osaan. Vaikka teoksen nimi on Viimeinen partio (Into, 2015, suom. Arto Konttinen), sitä seuraa vielä kaksi myöhempää osaa. Tämä alkuperäisteos on vuodelta 2006, ja sarjan ensimmäinen osa on julkaistu Venäjällä jo vuonna 1998. Kulttuuriteko Into-kustantamolta, että on lähtenyt sarjaa kustantamaan tälläkin viiveellä.

Voin hyvin kuvitella sen sosio-poliittisen sauman, johon kirjasarja on aikanaan iskenyt. Venäläiset lukijat ovat kaivanneet jotain muuta kuin realistista kerrontaa postsosialistisesta köyhyydestä ja kurjuudesta. No, onhan tässä lukemassanikin teoksessa olemassa nykyaika ja ympäröivä yhteiskunta. Mobiiliteknologian ihmeitä opiskellaan, ja velhotkin oppivat käyttämään multimediaviestiä. Päähenkilö, valon soturi, velho Anton käy välillä töissä konttorissa, jossa väännetään paloturvallisuussäädöksistä melkein yhtä innokkaasti kuin Suomessa. Viittaukset nykykulttuurin pikkumaisuuksiin tuovat huumoria narratiiviin, jossa muuten on jatkuvasti käynnissä pimeyden ja valon välinen eeppinen taistelu. Ilman näitä koomisia elementtejä teos olisikin kuolettavan naiivi.

Teoksessa matkustetaan Edinburghiin ja Uzbekistaniin. Edinburghissa yritetään ratkaista isänmaallisen kansanedustajan pojan Viktorin murhaa kauhulinnan teemapuistossa, kun taas Uzbekistanissa teleportataan tyyppejä mantereiden välillä. Idän kuuluisaa vieraanvaraisuutta ehditään vain näykkäistä, kunnes pittoreskin likaisella teetuvalla ilmenee jo arsenikkimyrkytys pilau-riisipadassa. Uzbekkien koukeroinen kieli hämmentää Antonia, joka lopulta ex-neuvostokansalaisena ei ole sen kaukaisten osien kulttuureista kovin hyvin informoitu.

Teoksen päähenkilöillä on suurimmalla osalla tavallisen ihmisen perhehuolia. Antonin vaimo Svetlana on ilmeisesti ollut aiemmissa osissa keskeisemmässä roolissa velho-operaatioissa, mutta tässä hän keskittyy vaimon ja kotiäidin roolien täydelliseen hoitamiseen. Kotona mies saa kunnollista sapuskaa vodkaryypyin, ja matkalaukut pakataan huolellisesti. Viisivuotiaan Nadja-tyttären velhon lahjoista ollaan jo kiinnostuneita partiossa, mutta isä yrittää suojella lastaan viimeiseen saakka. Koko perheen operaatiot ovat kuitenkin vain ajan kysymys, vaikka tyttären olisi hyvä edelleen nauttia television piirretyistä ja koiranpennun mankumisesta.

Osa maagisesta narratiivista meni minulta kepeästi yli hilseen, enkä ollut asiasta edes huolissaan. Varsinkin kaltaiseni aloittelijan olisi kannattanut aloittaa sarjan lukeminen ykkösosasta. Kirjassa on myös paljon viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen ja mytologiaan, ja jopa lähdeviitteitä keskeisiin teksteihin, kuten popmusiikin helmiin. Oppineiden, filosofisten keskusteluiden keskellä runsas kolmen pisteen käyttö ärsytti, mutta voi myös olla kulttuurinen ero.

Suosittelen sarjaa varsinkin niille, jotka suhtautuvat kauhuun ja fantasiaan varautuneesti. Itse olen viime aikoina lukenut paljonkin kauhua, mutta fantasiakirjallisuus on minulle edelleen hankala genre. Luultavasti minusta ei saa intohimoista coneissa käyjää, larppaajaa tai fanifiktion kirjoittajaa tässä elämässä, mutta tällaisia yllätyshyökkäyksiä tekemällä voin ainakin luoda keskusteluyhteyden ihmisten kanssa, joille velhot ja vampyyrit ovat henki ja elämä.

 

 

Liilojen liljojen kirous

Tiikeri ei pääse raidoistaan, eikä Anu tunnu pääsevän ruotsalaisista dekkareista, vaikka on monta kertaa vannonut pitävänsä pitkän tauon niiden lukemisessa.

Martin Österdahl vie lukijansa 90-luvun Pietariin teoksessa Armoton todellisuus (Aula&co, 2017, suom. Aki Räsänen). Postsosialistinen Venäjä ei ole saanut säädettyä uutta perustuslakia vielä vuonna 1996, ja maassa vallitsee kaaos vanhan regiimin ja kapitalistisen villin lännen välillä. Kuten muukin Eurooppa, myös Venäjä on GSM-puhelinhuuman villitsemä, ja maan suurin puhelinyhtiö on keksinyt keinon keplotella sotaveteraanien rahoja kampanjansa lanseeraamiseen. Ruotsissakaan ei mene hyvin GSM-rintamalla: Telia onnistuu tyhjentämään kolmensadantuhannen asiakkaan SIM-kortin muistit.

Teoksen päähenkilö on entinen sotilas, nyt yksityisen Vektor-ajatuspajan Venäjän-asiantuntija Max Anger. Maxilla on etäsuhde pietarilaiseen Pashieen, joka myös työskentelee Vektorin tutkijana ja analyytikkona Pietarissa. Maxin pomo Sarah on puolalaistaustainen maahanmuuttaja, joka palvoo Ruotsin kuninkaallisia ja on tottunut luxuselämään. Hänellä on orastava suhde Gabbiin, joka on kolmen lapsen äiti ja vielä naimisissa Davidin kanssa, joka on vaikeasti peliriippuvainen Telian webbiarkkitehti.

Ihmissuhteita teoksessa vatvotaan kuitenkin maltillisesti. Pääjuoni keskittyy Venäjän ja Neuvostoliiton lähihistoriaan ja erityisesti Ruotsin-suhteisiin. Kirjassa on kaksi vanhaa miestä, venäläinen ja ruotsalainen, jotka ovat toistensa arkkiviholliset rakkauskolmiodraaman vuoksi. Hanhi on ollut Stalinin suojatti jo nuoruudessaan 30-luvulla, ja jatkaa salaisia operaatiootaan kommunismin kaaduttuakin. Österdahl onnistuukin näyttämään kammottavalla tavalla, kuinka patrioottinen Stalin-lahko eliminoi ihmisiä kotimaassa ja ulkomailla. Väkivalta teoksessa on raakaa, ja uhreja tulee lukuisia. Minulle hieman vähempi kidutus olisi riittänyt, mutta toisaalta teos kuvastaa suurella todennäköisyydellä sitä ”vankileirien saariston” todellisuutta, jonka yksittäiset rikollisliigat kopioivat kommunismin kaaduttua myös kaupunkioloihin.

Luin kirjan yhdessä päivässä, ja urakkana se tuntui raskaalta. Österdahlin tausta Venäjän-asiantuntijana loistaa pitkissä historiallisissa kuvauksissa, joissa muistellaan niin Stalinia, Brezhneviä kuin Jeltsiniäkin. Varsinkin Neuvostoliiton etnisistä jännitteistä (joita virallisesti ei ollut) tuli minulle uutta tietoa, sillä en ole niin perehtynyt esimerkiksi tataarien ja ukrainalaisten historiaan kuin suomensukuisten kansojen. Teos varmasti  on opettavaisin nuorille lukijoille, jotka eivät itse pysty muistamaan 1990-lukua. Itsekin koin historiaosuudet hyvänä kertauksena, mutta olisin myös halunnut lukea enemmän pietarilaisten arkielämästä. Tässähän ei eletty arkea oikeastaan lainkaan, vaan silkkaa poikkeustilaa.

Liilojen liljojen aatelissuvun tarina oli kiehtova, ja takaumat vuoteen 1944 suorastaan pysäyttävät. Tukholman-puolinen osuus jää teoksessa ohuemmaksi, mutta itseäni se ei lainkaan haitannut, sillä olen lukenut itseni puuduksiin juuri Tukholmaan sijoittuvista dekkareista. Erittäin kiehtova toisaalta oli kertomus Maxin lapsuudesta Arholman saarella, hylkeenpyyntiriitteineen ja paikallisine kylähulluineen.

Teos on ollut todellinen tapaus Ruotsissa viime vuonna, onhan Österdahl suuri julkkis toisessa ammatissaan Ruotsin TV:n ohjelmajohtajana. Tyyppi näyttää kuvan perusteella tutulta, onhan hän ollut jossain vaiheessa Euroviisujen tuottajakin. Teoksen käännösoikeudet myytiin kahdeksaan maahan jo ennen sen julkaisua.

Venäläisiä dekkareita olen lopulta lukenut vähän (Boris Akunin ja Aleksandra Marinova ovat minulle tuttuja, ja Marinova oli suuri suosikki aikanaan), mutta tässäkin on mielestäni aitovenäläistä tunnelmaa. Teos on mielestäni paremmin onnistunut kuin mikään suomalaisen dekkaristin Venäjälle sijoittuva teos. Viime aikoina lukemistani rikosromaaneista tämä oli karmeimmasta päästä – suurempaa jännitystä tarjosi ehkä vain Daniel Colen Räsynukke (josta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa, koska se tuntui vähän liiankin täydelliseltä dekkarilta arvioitavaksi).

Laatukamaa, joka kannattaa nauttia osissa.

Portti auki idän Eedeniin

Anna Kortelaisen tuotanto on kiinnostanut minua Virginie!-teoksen julkaisusta saakka, sillä jo tutkijana hän on liikkunut sujuvasti tieteen ja fiktion rajapinnoilla. Viime aikoina rajojen ylitys on Kortelaisen tuotannossa ollut myös kirjaimellista: isoisänsä tarinan kautta hän on tullut laajemminkin kiinnostuneeksi Viipurin kulttuurihistoriasta. Valitettavasti isoisästä kertova romaani Ei kenenkään maalla (2012) jäi minulta kesken hämmentävän monisanaisuuden vuoksi. Aloittaessani uusinta romaania Siemen (Tammi, 2016) osasin jo odottaa vastaavanlaista sanojen vyöryä.

Romaanissa on kaksi päähenkilöä, tässä päivässä operoiva sukututkija Nina Humina ja 40-luvulla kuollut majuri, botanisti Asser Luikka – mies, jolla on mystinen menneisyys jo sukunimensä kautta. Lukáz on Asserin oikea sukunimi, josta hän on aikuisena luopunut. Monikulttuurisessa Viipurissa unkarilainen nimi ei ole herättänyt epäilyksiä, mutta miehen siirryttyä opiskelijaksi ja virkauralle Helsinkiin asenneilmapiiri kaikkea ulkomaista kohtaan on kiristynyt. Asser Luikka on varovainen mukautuja, mies, joka mielellään pysyy omassa karsinassaan. Sodan aikana hänen tehtäväkseen tulee armeijan ruokahuolto, eikä hän mielellään ota kantaa muihin kuin muonituskysymyksiin. Luikka esittää tehokasta virkamiestä pystyäkseen palaamaan juurilleen ja rakastamiensa idän pakolaisten, erilaisten junan tuomien ja paarlastikasvien pariin.

Nina Humina on onnistunut valmistuttuaan historian maisteriksi elättämään itsensä sukututkijana. Vakavaraiset suvut tilaavat häneltä diskreettejä toimituksia, joista keskustellaan rokokoolla kalustetuissa saleissa. Humina on omistautunut rajantakaisen Karjalan sukujen tutkimukseen, vaikka tuskin tuntee oman pohjalaisen sukunsa historiaa. Monella tavalla hän on nainen vailla menneisyyttä, ainakaan kiinnostavaa sellaista. Muutto Viipuriin työtehtävän perässä on häneltä suuri irtiotto, samoin tutustuminen joihinkin kaupunkilaisiin ja Mir-baarissa kokoontuvaan suomalaisten ekspatriaattien klubiin.

Kirjaa on kritisoitu henkilöhahmojen ohuudesta ja dialogien keinotekoisuudesta. Itse en kokenut näitä ”kipupisteitä” vahvasti ongelmallisina, vaan ymmärrys kohdentui näihin vahvasti introverttien tutkijapäähenkilöiden omituisuuteen. Kirjassa ei ole paljoa romantiikkaa ja seksiäkin vain teelusikallisen kärki. Nina tuntuu vielä astetta vaikeammin lähestyttävältä kuin Asser. Tällaisiakin romaanihenkilöitä tarvitaan, kaikkien ei tarvitse olla filmaattisia kosmopoliitteja.

Sen sijaan uuvuin varsinkin botaniikan kuvausten äärellä, kun samoja kasveja kuvattiin samalla intensiteetillä useammassa kappaleessa. Kasvien latinalaiset nimet ottivat pääroolin juonen kuljetuksen sijaan. Näki selvästi, että kirjailija oli hullaantunut aiheeseensa eikä tiennyt, kuinka lopettaa. Kustannustoimittaja ei ole tehnyt työtään tarpeeksi tarkkaavaisesti tällä saralla.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että sain romaanin luettua loppuun, sillä viimeisen kolmanneksen aikana juonessa alkoi varsinaisesti tapahtua. Se yllätti ja hieman järkyttikin. Loppukappaleista nousi kiinnostavampia hahmoja kuin romaanin alussa, kuten viipurilaisen terveyskeskuksen välskäri – ammattikunta, jonka luulin kuolleen jo parisataa vuotta sitten.  Viipurin muuttuminen ”ulkomaaksi”, vieraaksi, eksoottiseksi kaupungiksi, jossa suomalaisen pitää varoa kaikkea, varsinkin pöpöjä levittäviä eläimiä, oli yksi vahvoista viesteistä. Eläinsuojelulliset kysymykset nousivat teoksesta esiin vahvasti, mutta implisiittisesti. Eli kasvitieteellisestä hurmoksesta herättiin eläintieteelliseen todellisuuteen.

Kiinnostavin hahmo kirjassa oli Bertta, helsinkiläisen tyttökoulun kanslisti, joka joutui välirauhan aikaan Viipuriin työvelvolliseksi. Työskentely kunniallisten ja arvostettujen lottien rinnalla ”toisena”, hieman alempiarvoisena, mahdollisesti vasemmistolaisena ”isänmaan petturina” (?) herätti mielenkiintoni. Oikeastaan olisin halunnut lukea 40-luvun tarinan mieluummin Bertan kuin Asserin näkökulmasta.

Uskon, että kirja aukeaa toisenlaiselle lukijalle ihmeellisenä ja juuri sopivana. Jos lukija esimerkiksi ei ole käynyt läpi Viipurista kertovien evakkoromaanien kaanonia, kadunnimien ja kaupungin kerroksellisen historian seikkaperäinen läpikäyminen voi olla opettavaista. Itse koin, että kaikenlaista nimeämistä oli liikaa, mikä jätti liian vähemmän tilaa lukijan omalle hoksaamiselle, taiteelliselle intuitiolle.

A little bit less would have been more.

 

 

Absurdissa zakuska-pöydässä

Venäläisen maaseudun tulevaisuuden visioista on varmasti liikkeellä monenmoista tarinaa, mutta monelle länsimaiselle lukijalle agraari-Venäjä on myös suuri mysteerio. Moni meistä ei ole käynyt Pietaria tai Moskovaa kauempana, ja jos on maaseutua nähnyt, se on ehkä ollut viipale Karjalan kannasta Allegro-junan ikkunasta.

Roman Sentšin maalaa tummanpuhuvaa kyläraitin maisemaa romaanissaan Jeltyševit, erään perheen rappio (Into 2015, suom. Kirsi Era). Romaanissa asutaan jossain Etelä-Siperiassa Tuvasta pohjoiseen. Tuvan tunnistin maantieteellisesti kurkkulaulusta, muuten en paljoa noista alueista tiedä. Neuvostoaikoina Siperian syrjäseuduille muutettiin leveämmän leivän toivossa, ja muuttajien joukossa oli paljon koulutettua, nuorta väkeä. Nämä väkiryhmät iroittautuivat omilta juuriltaan ja menestyivätkin aikansa, mutta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen syrjäseudut ovat taas tyhjentyneet.

Keskiluokkainen pariskunta Nikolai ja Valentina ovat rakentaneet elämänsä siperialaiseen provinssikaupunkiin. Nikolai on armeijauran jälkeen toiminut alkoholistien selviämisaseman miliisinä, ja Valentina on edennyt urallaan kirjastonjohtajaksi. Perheen rappio alkaa nuoremman pojan vankilatuomiosta ja isän törttöilystä työpaikalla. Selviämisasema on luonnollisesti korruption pesäke, ja Nikolai onkin onnistunut edistämään perheensä elintasoa lahjuksilla ja sammuneilta viedyillä osingoilla, mutta sielläkin törkeydellä on rajansa. Nikolain saatua potkut myös Valentina eroaa työstään, ja perhettä odottaa muutto tuntemattomaan. Uusi koti löytyy Valentinan kotikylästä Muranovosta, jossa tämä ei ole käynyt neljäänkymmeneen vuoteen. Kylässä on sukulaisista elossa enää Valentinan täti Tatjana, jonka luota karkulaiset etsivät tilapäistä residenssiä.

Pariskunnan mukana kylään muuttaa heidän veltto aikamiespoikansa Artjom, jonka riippuvaisuus vanhemmista on pateettista. Kylässä Artjom kokee sosiaalista nousua niin, että saa iskettyä itselleen naisen, itseään vanhemman Valjan, joka jo 29-vuotiaana kiertopalkintona tunnetaan. Nuorelle lemmelle ei tunnu löytyvän tilaa mistään, mutta silti Valja tulee raskaaksi ja häitä juhlitaan kiireellä. Varaa kodin perustamiseen ei kummallakaan ole, vaan perhe-elämää vietetään Valjan suvun nurkissa. Nikolai haluaisi pojan perheen osallistuvan yhteisen talon rakentamiseen, mutta rakennuksesta ei ole tulla mitään. Kaikki perheen projektit jäävät puolitiehen. Elämä pelkällä valtion eläkkeellä on kurjaa. Uusia toimeentulon lähteitä on löydettävä laillisia ja laittomia keinoja luovasti yhdistellen.

Teos kertoo pitkälti vaihto- ja luontaistaloudesta ja kokonaisten yhteisöjen syrjäytymisestä. Muranovossa on muutamia siistejäkin vanhuksia, mutta valtaosa väestöstä on alkoholisoituneita, sekä nuoret että vanhat. Nuorille ei ole töitä, keski-ikäiset yrittävät lapsiaan enemmän raapia kokoon toimeentuloa, ja toimeentulohuolet kiristävät sukupolvien suhteita äärimmäisyyksiin. Ainoa ilon lähde on kotipolttoinen pirtu, joka välillä maistuu kumilta, välillä sytytysnesteeltä. Alussa Jeltyševit pelkäävät sokeutumista paikallisia viinaksia nauttiessaan, mutta luisuminen riippuvuuteen tapahtuu yhdessä talvessa. Viina-annoksia mitataan sadoissa grammoissa ja 55% laimennettu pirtu on vielä miedohko alkoholijuoma. Hyvinä aikoina zakuska-pöydässä voi olla tarjolla makkaraa ja kylmää kananrintaa, mutta huonoina aikoina vain suolattua vesimelonia.

Ymmärtääkseni Sentsin on pyrkinyt tässä kuvaamaan maansa nykytilaa mahdollisimman tyypillisen kylän ja hieman poikkeavamman perheen kautta. Poikkeavaa perheessä on paluumuuttajuus, mutta kaupunkilaiset elkeet katoavat heistä pian köyhyyden ikeen alla. Välillä romaanissa tehdään muutakin kuin ryypätään; esimerkiksi pariskunnan marjakuusaman poimimisretket ja torikauppa tuovat arjen apatiaan vaihtelua. Kyläläiset ovat myös varsin katoamis- ja onnettomuusherkkiä, joten miliisin vierailuilta ei vältytä.

Mustan huumorin saralla romaani muistutti minua intialaisen Aravind Adigan köyhyyskuvauksista. Varsinkin selviämisaseman arjen absurdius muistutti intialaisen juoppokuskin arkea. Adigan kuvaamissa yhteisöissä tosin alkoholin myynti on systemaattisempaa ja kaupallisesti kunnianhimoisempaa: laittomiakin pulloja on kaupalla eri tuloluokille erilaisin etiketein – myrkky on pullotettua, eikä asiakkaan tarvitse itse tuoda astioitaan annoksen saamista varten. Siperian kylissä ei kaupoilla ole lisenssiä myydä alkoholia, ja siksi kaikki kauppa tapahtuu yksityiskodeissa.  Koin, että Muranovon kylän köyhyys oli vielä asteen lohduttomampaa kuin Adigan kuvaaman palvelusväen, ehkä siksi, että siellä ei ollut ainuttakaan rikasta, jonka armeliaisuudesta kukaan voisi hyötyä. Tietysti talven ankaruus on Venäjän köyhyyden syöveri, jota etelän kehitysmaalaistenkin on vaikea kuvitella.

Onko tämä sitten sosiaalipornoa? Mielestäni ei, sillä Sentšin on lahjakas ja taloudellinen kertoja. Vajaassa kahdessasadassa sivussa tapahtuu paljon, eikä tekstiä voi ahmia kerralla. Henkilöhahmoihin voi osittain samastua, vaikka kukaan heistä ei ole erityisen sympaattinen. Sääliä he eivät kerjää yksilöinä, vaan teos kutsuu pikemminkin yhteiskunnalliseen pohdintaan perheen, paikallisyhteisön ja valtion suhteista. Olisiko esimerkiksi flegmaattisella Artjomilla ollut paremmat selviytymismahdollisuudet kaupungissa, jos hän olisi jäänyt sinne yksin ilman vanhempiensa tukea? Mitä Venäjällä on tapahtunut, miksi nuoret eivät aseta itselleen edes vaatimattomia tavoitteita? Onko perheestä tullut ainoa turvan linnake, ja mitkä ovat perhekeskeisen yhteiskunnan ansat?

Pidin kirjasta paljon, vaikka sen jättämä päällimmäinen tunnetila oli angsti. Joskus angsti on tarpeellista, jotta saisi syvemmän otteen jostain kulttuurista kuin mitä viihdeteollisuus tarjoaa. Esimerkiksi verrattuna Ville Haapasalon sarjoihin, joissa viinanjuonti on sankarillista, tämä romaani tarjosi erinomaisen peilin.

Iso viha ja pikku rakkaus

Olen jo jonkun aikaa ollut kiinnostunut ruotsinsuomalaisesta kirjallisuudesta. Nyt muistan lukeneeni vain Susanna Alakoskea ja Eija Hetekivi Olssonia, jotka kirjoittavat suomalaisten siirtolaisten kohtaloista Ruotsissa. Tiina Laitila Kälvemark (s.1970) kuuluu edellisten kertojien kanssa samaan sukupolveen ja toimii myös aktiivisesti ruotsinsuomalaisten yhteisössä esimerkiksi Sisuradion toimittajana. Hän on debytoinut vuonna 2012 novellikokoelmalla Kadonnut ranta ja julkaissut myös novelleja ruotsiksi. Hän on kuitenkin ensimmäisen sukupolven maahanmuuttaja Ruotsissa, eli ei jaa edellä mainittujen kollegojen kanssa lapsuusmuistoja lähiöistä autotehtaiden varjoista.

Laitila Kävlemarkin esikoisromaani Karkulahti (WSOY, 2015) sijoittuu kirjailijan synnyinseuduille Pohjois-Pohjanmaalle. Karkulahti on perintötila, joka on saanut nimensä Ison vihan aikaisista kahakoista. Ryssänviha on tuoreessa muistissa sekä 1700-luvulta että talvisodan ajoilta. Tilan emännällä Elisabetilla on kaksi peräkammarin poikaa, terve, mutta alistettu Jaakko ja kehitysvammainen Asser, jonka sylkykupit täyttävät talon kaikki nurkat. Kun Jaakko viisikymppisenä löytää läheisestä motellista parikymppisen Veran, perheen dynamiikka järkkyy. Vanhat vihat syttyvät jälleen Elisabetissä, joka kuitenkin huonokuntoisena joutuu ottamaan miniänsä palveluksia vastaan.

Teksti on sekä emotionaalisesti että kielellisesti vaativaa. Tässä käytettävät pohjoispohjalaiset murresanat eivät ole levinneet yleisesti koko kansan tietoisuuteen, eikä täysin umpiossa kasvaneen kansanosan sukulaisuuskäsityksetkään aivan helpolla aukene. Puoliväliin teosta luulin, että siinä käytettä termi rooppi tarkoitti suota, mutta se viittaakiin monttuun tai syvänteeseen. Lapset käyvät kesäisin roopilla uimassa, vaikka pohjaveden epäillään olevan myrkyllistä. Ylipäänsä roopin reunoilla tapahtuu kiellettyjä, maagisiakin asioita.

Päällimmäisenä havaintona Karkulahden elämänmenosta jäi jälkijättöisyys. Kertomus alkaa 90-luvun puolestavälistä, jolloin maatilalla ei vieläkään ole vessaa eikä suihkua. Elisabet makaa tuvassa mätien vällyjen alla ja komentelee saamatonta Jaakkoa kaatamaan pihalta milloin mitäkin puuta. Kun maitotili tulee, Jaakko ampaisee kylille ostamaan turhuuksia viidensadan tai tuhannen markan seteleillä, mutta pystyyn lahoavan talon remontointi on hänelle vaikeaa. Uusi miniä vaatii uudistuksia myös taloudenpidossa, mutta Elisabet karnittaa vastaan. Vaikka anoppi muuten vaikuttaa liikuntakyvyttömältä, uudet verhot hän onnistuu repimään tuvan ikkunoista alas käden käänteessä.

Teksti keskittyy Veran ja Elisabetin suhteeseen ja molemminpuolisten salaisuuksien paljastumiseen pala palalta. Veran oma suhde tyttäreensä Annaan ei ole sen helpompi kuin Elisabetin suhde Ruotsiin karanneeseen Anneliin. Venäläisen morsiamen saapuminen peräpohjalaiseen kirkonkylään johtaa rasistisiin kohtauksiin osuuskaupan makkara-altailla – kylän miehet kohtelevat häntä kuin julkista omaisuutta, vaikka hän ei olekaan toiminut prostituoituna, vaan tarjoilijana. Kotona Vera ei saa puhua venäjää lainkaan, eikä hänellä muutenkaan ole kontakteja sukuunsa eikä maanmiehiin tai-naisiin. Maahanmuuttajanaisen sopeutumistarinana kertomus on perinpohjin karu, mutta uskottava. Ensimmäisen vuoden hän onnistuu keräämään karkaamiseen tarvittavia rahoja sukanvarteen mieheltään piilossa, mutta alistuu sitten kohtaloonsa.

Pidin jopa enemmän itärajan takaisten tapahtumien kuvauksesta, eli Veran nuoruuden tarinasta, joka sekään ei ollut ruusuinen. Laitila Kävlemark osoittaa syvällistä neuvostokulttuurin tuntemusta, kuten myös 90-luvun alun uuden Venäjän realiteettien. Lilja-mummon inkeriläistausta saa Veran uskomaan ”luvattuun maahan”, kun kotikylän kioskeissa myydään jopa puoliksi poltettuja tupakantumppeja. Eniten kirjassa minua riipi Veran ja hänen ensimmäisen lapsensa Iljan kohtalo, ja kaikenlaisten siteiden katkeaminen Venäjälle. Suomessa Vera ei etsi voimaa edes kuvitteellisesta inkeriläisyydestä, vaan hän on henkilö, jolta on riistetty kulttuurinen identiteetti. ”Kaikki nämä vuodet hän on muistanut itsensä ohi” viittaa puoliksi pakotettuun, puoliksi vapaaehtoiseen unohtamiseen, joka ei kuitenkaan tuo helpotusta. Hänen lihomisensa, laahaava kävelytyyli ja pukeutuminen muodottomiin urheiluvaatteisiin ovat omanlaisensa maski, samoin erikoinen kivienkeräilyharrastus.

Umpimielisyyden, puhumattomuuden, pahansuopuuden ja kyräilyn jälkeen teos tarjoaa kuitenkin pilkahduksen toivoa. Ankeuden ilmapiiri on myös rakennettu hieman eri aineksista kuin tavalliset suomalaiset murhelaulut: tässä ei ryypätä eikä olla kroonisesti väkivaltaisia. Karkulahden ja naapuruston väkeä leimaa vain lähes totaalinen kiinnostuksen puute ulkomaailmasta. Perheessä ei puhuta politiikkaa, lueta kirjoja eikä olla uskonnollisiakaan. Jämähtämisen henki on tuvassa käsinkosketeltavan sakea. Ellei tekstissä olisi ollut viittauksia joihinkin modernin elämäntavan detaljeihin, kuten barbeihin, Eric Forresteriin tai konditorian banaanikakkuun, kertomus olisi hyvinkin voinut olla suoraan 1700-luvulta.

Kirjassa oli jotain yhteistä Veera Salmen romaanin Kevään merkit (2014) kanssa – molemmissa kuvataan dysfunktionaalista perhettä, jolla on omituinen kielenkäyttö. Salmen teoksessa kielellinen kokeilu oli vielä leimallisempaa. Tässä taas pelataan runsailla aikatason vaihteluilla, mikä vaatii lukijalta herpaantumatonta lukuotetta. Varsinkin kuolemaa tekevän Elisabetin tajunnanvirta oli välillä vaikeaa seurattavaa. Muuten lukuelämys oli täyteläinen ja sopivan outouttava. Se sai minut ajattelemaan erityisesti Suomessa samaan aikaan elettäviä päällekkäisiä aikatasoja, joita mahdollisesti edes internet ei ole onnistunut kuromaan. Erityispisteet kirjailijalle siitä, että Karkulahdessa pääsi hetkeksi eroon modernista teknologiasta, vaikka lopussa elettiin jo vuotta 2006.