Vuosisadan ikätoverilla on asiaa

Teos: Jevgeni Vodolazkin: Lentäjä (Into, 2018)

Käännös: Elina Kahla

Mistä sain: E-kirjastosta

Seikkailuni venäläisen nykykirjallisuuden parissa jatkuu. Jelena Tsizovan Naisten ajan luin samana päivänä; Jevgeni Vodolazkinin teosta Lentäjä olen tavannut jo yli viikon. Kummatkin teokset kertovat Neuvostoliitosta, sijoittuvat Pietariin ja ovat kovin erilaisia laajuudeltaan ja tyyliltään. Tzisovan matkassa olin hämmentyneen virkistynyt,  Vodolazkinin proosaa oli helpompi lukea, mutta samalla romaanin valtava teema hieman uuvutti.

Kyseessä on sekoitus historiallista romaania ja spekulatiivista fiktiota, joka käsittelee neuvostoaikojen tieteellisiä kokeita ihmisruumiiden jäädytyksestä ja mahdollisesta myöhemmästä herättämisestä eloon. Teoksen päähenkilö on vuonna 1900 syntynyt ”vuosisadan ikätoveri” Innokenti Petrovitsh Platonov, joka joutuu 1920-luvulla Solokan saarelle vankileirille, ja saa mahdollisuuden liittyä ”Lasaruksiin”, jäädytyskokelaisiin, jotka saavat viimeiset kuukautensa syödä kunnon ruokaa ja oleskella.

Romaani on ajallisesti monitasoinen ja alkaa miehen sulatuksesta vuonna 1999, jolloin valta maassa on vaihtunut ja mies on edelleen lääketieteen koekaniini pietarilaisella klinikalla. Miestä hoitaa saksanvenäläinen lääkäri Geiger, joka lopulta onnistuu järjestämään tälle asumisen lapsuutensa kodissa Pietarin keskustassa. Samalla miehen ympärille rakentuu valtava mediajulkisuus, ja hän pääsee myös puhumaan kokemuksistaan televisiossa.

Innokentin mieli ja mentaliteetti on vanhan miehen, mutta hän osoittautuu fyysisesti noin kolmikymppiseksi. Miehen terveys vaatii kuitenkin varotoimia, eikä hän varsinkaan ole tottunut uuden ajan bakteerikantoihin. Uudessa maailmassa hän etsii epätoivoisesti nuoruuden rakastettuaan Annaa, joka oli miestä muutaman vuoden nuorempi ja asui vallankumouksen jälkeen perheensä kanssa samassa kommunalkassa kuin Innokentin perhe. Anna löytyy huonossa kunnossa geriatriselta osastolta, jossa tätä hoitaa pojantytär Nastja. Toki Innokenti on järkyttynyt rakastettunsa tilasta, mutta siirtää orastavat tunteensa pojantyttäreen, joka on vielä sinkku ja opiskelija.

Kirjan terävämmät havainnot liittyvät 1990-luvun kommunismin jälkeiseen todellisuuteen kuin vankileireille tai vallankumouksen jälkeiseen Pietariin. Innokentin lapsuuden muistoissa on charmia,  koska hän muistaa eniten vierailuja ystävien ja sukulaisten datshoille kesälomille. Kirjassa reissataan ainakin suomalaiseen Kuokkalaan, sadunomaiseen paikkaan nimeltä Siiverska ja rikkaan professorin huvilalle Krimille. Pojan isä on huoleton hummailija, joka tulee ammutuksi Varsovan asemalla keskellä vallankumousta. Perhe saa jatkaa asumista vanhassa kodissaan, vaikka kuuluu siihen porukkaan, jonka luo tehdään etsintöjä ja joita kuulustellaan epäillyistä neuvostovastaisista toimista. Kotiin tehdään ”tiivistämistoimenpide”, ja sen muihinkin huoneisiin majoittuu kyseenalaisia hahmoja.

Innokenti muistelee eniten naapuriaan Zaretskia, makkaratehtaalla töissä ollutta ilmiantajaa, jolla oli tapana varastaa makkaranpätkiä piilottamalla niitä housuihinsa. Zaretski on kommunismin tyypillinen hyötyjä, karkea, siivoton tarkkailija, joka tyytyy elämässään päivittäiseen vodka-annokseensa ja makkaransyöntiin. Zaretski tulee tapetuksi kadulla makkara housuissaan, ja talon asukkaita kuulustellaan murhasta.

Kirjassa on paljon muitakin absurdeja ja outoja episodeja, jotka naurattavat ja kauhistuttavat samaan aikaan. Uskonnon merkityksestä neuvostoaikana on monisyisiä pohdintoja, koska päähenkilöt tuntuvat viettävän puolet ajastaan hautausmailla ryypiskellen. Innokenti muistelee vanhaa oppimaansa ortodoksista katumuskanonia, ja viettää aikaa autuaan Ksenian kappelissa muistelemassa äitiään, joka on kuollut suruun odotellessaan poikansa kuolinviestiä vankileirillä.

Innokenti on erikoinen persoona, joka epäilee olleensa joskus taiteilija. Kirjan nimi ei siis viittaa päähenkilön lentäjän uraan, vaan muistikuviin aikaisista lentäjäsankareista, joita hänellä oli tapana käydä katselemassa ennen vallankumousta. Kuvataiteilijaksi hän on kuitenkin hyvin auditiivinen tyyppi, joka eniten muistaa menneisyydestään äänimaisemia. Äänien muuttuminen 1920-luvulta 1990-luvulle hämmentää häntä enemmän kuin muut muutokset, esimerkiksi se, ettei kaduilla enää huudeta asioita kaupatessa, on hänelle ihmetyksen aihe. Musiikissa melodiat ovat latistuneet, ja ainoa merkittävä asia on rytmi. Television talkshow’t edustavat hänelle kollektiivista idiotiaa, ja toimivat merkkinä vanhan venäläisen sivistyksen asteittaisesta rappiosta.

Innokentin ja bisnes-orientoituneen nuoren Nastjan suhteessa on myös paljon makaaberia, ja vaimo tuntuu olevan hänelle enemmän manageri kuin rakastettu. Vaimon raskaaksi tuleminen ”vuosisadan ikätoverin” kanssa on myös riskibisnes, mutta Nastjaa kiinnostanee koko projektissa eniten bisnes ja sen tuoma kuuluisuus.

Lentäjä on romaanina runsaudensarvi, josta riittäisi aineksia useampaan romaaniin. Katselin sen saamia arvioita Goodreadsissa, ja se tuntui saaneen enemmän ylistystä ulkomailla kuin venäläisiltä lukijoilta. Ennen kirjailijanuraansa Jevgeni Vodolazkin (s.1964) on toiminut kriitikkona ja keskiaikaisen venäläisen kirjallisuushistorian tutkijana, ja hän on nyt keski-iässä breikannut kansainvälisesti varsinkin englantia puhuvassa maailmassa. Englanniksi käännettyjä romaaneja on kolme, ja kaikki vaikuttavat ilahduttavan erilaisilta. Historiallisen fiktion taitajana hän vaikuttaa laaja-alaiselta, ja kaksi muuta käännettyä teosta ovat luultavasti kuivempia ja vaikeampia kuin tämä ”hittikirja”, jossa on populistisia ja myös elokuvallisia vivahteita.

Venäläiset arvostelijat dissasivat Lentäjää siksi, että sen aika-akseli loppuu strategisesti Jeltsinin aikoihin, eli siinä esitetty yhteiskuntakritiikki strategisesti ohittaa Putinin aikakauden suuret ongelmat. Mutta ulkomaiselle lukijalle teos esittäytyy toisenlaisena, ja uskoisin, että Vodolazkin on työstänyt teostaan niin, että se olisi ymmärrettävä myös kulttuuri- ja kielirajojen yli.

Olihan tämä komea yhteenveto 1900-luvusta, ja täynnä viitteitä suuriin venäläisiin kertojiin. Ainakin häntä on verrattu Dostojevskiin ja Bulgakoviin, ja itse löysin vankileirien kuvauksista myös palan Solzhenitsyniä. Yleensä en lue romaaneja, joissa tieteellisillä kokeilla olisi näin suuri rooli, enkä viehäty varsinkaan skifistä, jossa tehdään mittavia ihmiskokeita laboratorioissa. Mutta tätä kirjaa voi lukea sujuvasti myös tavallisena historiallisena romaanina, jonka keskiössä on muisti, vallanvaihdokset ja muistamattomuus.

 

Mainokset

Naisneuvoston sielunmessu

Minulla on ollut jo vuosia haasteena ottaa selvää edes vähän venäläisestä nykykirjallisuudesta. Lista lukemistani teoksista on kuitenkin vaatimaton, ja joku teos on jäänyt myös kesken ehkä huonon käännöksen tai kulttuurisen muurin vuoksi. Jelena Tsizovan Naisten aika-teosta ei ainakaan voi moittia huonosta suomennoksesta, sillä Kirsti Era on todella pyrkinyt olemaan uskollinen teoksen naisten käyttämälle hieman karkealle puhekielelle. Suomennos on kielellisesti herkullinen, mutta on varmasti ollut myös todella haasteellinen käännettävä.

Naisten aika nimenä muistuttaa minua, yliopistoplanttua, feministisestä teoriasta ja poststrukturalismista, koska eräs suurimmista nuoruuden idoleistani, Julia Kristeva, kirjoitti aikanaan samannimisen esseen. Tsizovalla ja Kristevalla ei ole tyylillisesti mitään yhteistä, ja vaikka tämä teos kertoo väkevästi naisten oikeuksista (ja myös niiden puutteesta), se ei kikkaile feministis-filosofisilla ajatuksilla lainkaan. En usko, että Tsizova on tietoisesti lainannut Kristevaa, vaan nimi on muuten vain osuva kirjalle, joka käsittelee matriarkaattia kommunalkassa.

Teos kertoo nuoresta Sofiasta, joka myös Suzannana tunnetaan. Koska Suzanna on kuitenkin hänen mummojensa mukaan langenneen naisen nimi, hänet kastetaan varmuuden vuoksi Sofiaksi. Mummoja Sofialla on kolme, Ariadne, Glikoria ja Jevdekia, eikä kukaan heistä ole tälle biologista sukua. Tytön äiti Antonina on nuori yksinhuoltaja, joka päättää jättää lapsensa mummojen hoitoon käydessään tehdastyössä, koska pelkää tyttären tulevan yhteiskunnan huostaanotetuksi, jos tämä laitetaan tarhaan. Tyttären kehityksessä on viive: hän ei vielä kuusivuotiaanakaan puhu, vaikka muuten osoittaa olevansa älyllisesti kyvykäs.

Teos sijoittuu 1960-luvun alkuun, jolloin Neuvostoliitossa päästiin jonkunlaisen kuluttamisen makuun, ja suurinta huutoa on television jonottaminen. Antonina saa aistillista tyydytystä viskoosikankaista, ja kommunalkassa aletaan jo haaveilla pyykkikoneesta. Ruoka on edelleen kortilla, ja sitä jonotetaan tehtaalla vapaapäivinä. Mummot ruokkivat Sofiaa venäläisestä ruoasta tyypillisimmillä herkuilla, kuten tattaripuurolla, blineillä, kaalipiirailla ja suolakurkkukeitolla.

Kun Sofian äiti sairastuu vakavasti, alkaa neuvottelu tytön tulevaisuudesta. Mummot pelkäävät menettävänsä hoidokkinsa, josta on tullut heille elämän keskipiste. Ilmeisesti omia lapsenlapsia heillä ei ole, eikä ainakaan kreivin ja juutalaisen lääkärin kanssa kanssa muhinoinut Ariadne ole ollut koskaan naimisissa. Naisten sulhasia on kadonnut maanpakoon tai leireille, ja he itsekin tuntuvat jääneen osittain elämään tsaarinaikaiseen todellisuuteen. Eri aikatasojen läsnäolo on teoksessa hauskinta, sillä nämä kouluja vähän käyneet mummot muistelevat myös vuoden 1825 dekabristikapinaa. Sivistys ja sivistymättömyys kulkevat tarinassa limittäin.

Teos on hyvin fyysinen, intiimi ja aistillinen, mutta ei kaupallis-eroottisessa mielessä. Hurjimmat jutut liittyvät raskauden ehkäisyyn, ja Sofian äitiä jaksetaan muistuttaa aspiriinin ja etikan tärkeydestä ehkäisykeinona. Abortti on jo maassa laillinen, mutta siitä huolimatta yksinhuoltajia on paljon, ja jotkut heistä onnistuvat saamaan lapsen useamman hulttiomiehen kanssa.

Kirja ei ole rakenteellisesti tai kielellisesti helppolukuisin. Yli puolet tekstistä on pelkkää dialogia, ja sekin tajunnanvirtaista puhekieltä. Juonta joutuu pitkälti arvaamaan rivien välistä. Ymmärsin juonesta perusasiat, mutta en kokenut ymmärtäväni kaikkia käänteitä. Luultavasti ymmärrystäni rajoittaa kulttuuriero, eli kertomisen tapa on suurempi ongelmani kuin historiallinen sisältö. Lukijan täytyy tuntea Neuvostoliiton historiaa hyvin, jotta teos voi hänelle kunnolla aueta. Varsinkin sellaisille lukijoille, jotka eivät ole edes syntyneet Neuvostoliiton olemassaolon aikana, teos voi olla hyvin haasteellinen.

Ilmapiiri kirjassa on lämmin, ja siinä todella avataan neuvostoaikaista kansankulttuuria. Sosialismi ei kuitenkaan edisty kohti paratiisinomaista kommunismia sillä tahdilla kuin siihen uskovat haluaisivat. Ihmisillä alkaa olla mahdollisuuksia valita unkarilaisten ja tsekkiläisten kenkien välillä, mutta asumisesta päättävät byrokraatit. Sofia onnistuu asumaan babushkojen kanssa aikuiseen ikään saakka, mutta jossain vaiheessa hänet pakotetaan siirtymään taidekoulun asuntolaan.

Kirja kuuluu Into-kustantamon Parasta venäläistä nykykirjallisuutta- sarjaan, ja onnittelen heitä hienosta projektista. Olen myös merkannut kalenteriini Tsizovan tulevan Suomen-vierailun, eli hän tulee pidemmälle kiertueelle Suomen kirjastoihin ja kirjakauppoihin loka-marraskuun vaihteessa. Tampereella Tsizova vierailee Metso-kirjastossa 8.11. klo 18:00.

Tsizova on kirjailija, jonka muusta tuotannosta olen tämän ensi kosketuksen jälkeen kiinnostunut, mutta joudun lukemaan Naisten ajan uudelleen, mikäli aion sitä syvemmin ymmärtää. Ehkä kirjailijan tapaaminen ja Suomi-Venäjä-seuran tuottama mahdollinen taustoitus voisi auttaa tässä pulmassa.

 

Siltojen noston symboliikasta

Hannu Mäkelä kuuluu Suomen tuotteliaimpiin kirjailijoihin, ja olen hänen teoksistaan lukenut ehkä neljä. Eniten olin tietoinen Mäkelän tuotannosta naistenlehtien kautta hänen ollessaan naimisissa Anna Kortelaisen kanssa, ja Kortelaisen teoksia olen lukenut useamman kuin Mäkelän. Kieltämättä näiden exien intressit vaikuttavat samansuuntaisilta, ja heidän teoksissaan toistuu rakkaus kahteen kaupunkiin, Pietariin ja Pariisiin.

Sitä en tiennyt, että Mäkelä erottuaan Kortelaisesta meni naimisiin venäläisen toimittajan Svetlana Aksjonovan kanssa. Tällä vuosikymmenellä hän on jakanut aikaansa Suomen, Pietarin ja Sotshin välillä. Ikävä kyllä, Sveta-vaimo kuoli äkillisesti viime vuonna, vain 54 vuoden iässä.

Krimiturkkinen karhu (Kirjapaja, 2018) on kirjoitettu ennen vaimon kuolemaa, mutta kuolema mainitaan esipuheessa. Se luo tälle valoisalle ja iloluonteiselle teokselle hieman murheelliset reunat. Teosta voi lukea novelli-, esseekokoelmana tai matkakirjana, kunkin genreymmärryksen mukaan. Itse luin kirjaa eniten matkakirjana, sillä Mäkelä kertoo siinä myös avioliittoa aiemmista matkoistaan ja intresseistään itärajan taa.

Ensimmäistä kertaa Mäkelä oli Neuvostoliitossa 70-luvun alussa Ylen toimittajien reissulla, ja tämä laukaisi hänessä halun opiskella kieltä. Kielen opiskelu 70-luvulla huonolaatuisten äänilevyjen kautta oli hidasta, ja varmasti ainoastaan ne, joilla oli mahdollisuus matkustaa paikan päälle kielikylpyjä nauttimaan, oikeasti oppivat kieltä. Neuvostoaikoina matkoja tehtiin Pietaria enemmän Moskovaan, ja kirjaan mahtuu myös upea kuvaus junamatkasta Baikal-järvelle.

Kirjan nimi viittaa Mäkelän lapsuusmuistoon hänen äitinsä krimiturkista, josta suku ei päässyt yksimielisyyteen, kenelle turkki lopulta kuului. Muistan itsekin krimiturkin hyvin, sillä olen mummoni vastaavaa käyttänyt vanhojenpäivänä. Se oli kaikkea muuta kuin tyylikäs ja kamalan painava kaiken lisäksi. Ajatus Venäjän karhusta, joka yrittää naamioitua lampaaksi, on koominen, ja karhumytologiaa Mäkelä avaakin niin hyvässä kuin pahassa. Krimin karhu, ja taistelut Krimin herruudesta, ovat kai ikiaikaisia teemoja, joita monien on vaikea ymmärtää, elleivät ole käyneet paikan päällä.

Mäkelä lomailee tässä Sotshin alueella anoppinsa luona, kylässä, joka talvella usein hautautuu lumeen, ja josta vanhukset pääsevät ulos korkeintaan pulkkien tai kelkkojen turvin. Anoppi ei ole rikas, ja hänen terveytensä vaatii tyttäreltä suuria uhrauksia. Jos anoppi murtaa luitaan, ei tyttärellä ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa työstä lomaa ja lähteä potan tyhjentäjäksi paikalliseen sairaalaan, jonne matka syrjäkylästä on erittäin vaivalloinen. Koinkin, että tässä kirjassa parasta olivat nämä arkielämän kuvaukset, joissa tavallisen kansan huolet nousevat pinnalle.

Mäkelän avioliittoa symbolisoivat Nevan sillat, jotka avataan laivaliikenteelle öisin, kun kaupunki nukkuu. Sveta ei usein pääse niitä katsomaan, koska asuu kaukana lähiössä, mutta joskus Mäkelän kanssa he yöpyvät keskustan hotellissa ja käyvät yökävelyllä siltoja bongaamassa. Historiallisesti Laatokan-laivat seilasivat Suomeen, ja vesistön historia muistuttaa yhteydestä ehkä enemmänkin kuin maateiden.

Kirjailija on päässyt vierailemaan varsinkin Tshehovin jäljillä, myös paikoissa, jonne tavalliset turistit eivät päässeet varsinkaan neuvostoaikoina. Huvitti tässä naamiaisleikit, joiden kautta Mäkelä maastoutuu virolaiseksi – eli kirjailijoiden retkillä hänen oli välillä hyvä peittää kansallisuutensa. Miehen ystäväpiiriin kuuluvat muun muassa Jaan Kaplinski ja vasta edesmennyt Eduard Uspenski, ja kertomukset ystävien seikkailuista ovat hykerryttävän nostalgisia.

Krimiturkkinen karhu on humanistinen, arkinen ja humoristinen kuvaus kahden kansan suhteista, jossa poliittinen analyysi ei ehkä nouse aivan terävimpään kärkeen. Mäkelän mukaan meidän kuuluisi ehkä olla enemmän huolissamme kansamme parissa asuvista noin miljoonasta amerikkalaismielisestä trollista kuin oletetuista venäläissellaisista. Toki trollin hahmoa ja sen myyttistä alkuperää voimme pohdiskella, ja myös spekuloida sillä, onko trollailemalla todella mahdollista hankkia elantonsa myös rajan tällä puolella. Mutta teoksen paras anti ei ole poliittista, ja suosittelisinkin suurvaltapolitiikkatason ohittamista tätä kirjaa lukiessa.

Sain tästä teoksesta kimmokkeen ainakin yrittää lukea lisää Tshehovia, koska viime luennasta on kauan aikaa. Venäläisten klassikkojen sisäänajajana Mäkelä on elementissään, ja hän ylipäänsä peräänkuuluttaa kirjallisuuden klassikkojen ja klassisen musiikin tuntemuksen tärkeyttä. Tässä ajassamme, jossa taskulämmintä kioskikirjallisuutta suolletaan kaupallisten algoritmien pohjalta, ja jona kovin harva nuorista osaa lukea nuotteja, teos toimii hyvänä muistutuksena myös siitä, mikä ehkä kommunismin aikana Neuvosto-Venäjällä toimi.

Teokselle on luvassa myös jatkoa, sillä Mäkelä on tänä vuonna julkaissut toisenkin kirjan, muistelman nimeltä Valo, jossa hän käy läpi lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan. Sain kuitenkin jo potentiaalisen käsityksen tuon kirjan sisällöstä, enkä aivan heti ole lukemassa sitä putkeen, vaikka se varmasti on koskettava. Kirjailijan täytyy olla todella etabloitunut, jos hän saa kaksi hyvin samansuuntaista teosta julkaistua samana vuonna. Ja tästä tuli mieleeni kysyä, onkohan Mäkelä koskaan saanut kirjahankkeilleen hylsyä.

Ensitreffit alttarin jälkeen

Pieni ajatuskoe: jos natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan, voisi hyvin kuvitella, millaista tositeeveetä heidän kanavillaan tuotettaisiin. Ensitreffit alttarilla olisi vielä laimea konsepti parisuhdeohjelmaksi. Natseilla oli sen verran erikoisia järjestelyjä herrarodun jalostamiseksi jo 1940-luvulla, että voi arvata, mihin suuntaan ne olisivat kehittyneet sen jälkeen, kun itäinen Eurooppa olisi raivattu heidän puuhamaakseen.

Irlantilainen Audrey Magee kertoo esikoisromaanissaan Sopimus (Atena 2015, suom. Heli Naski) todenmukaisen natsiavioliiton tarinan. Siinä Peter ja Katharina löytävät toisensa välitystoimiston kautta, ja menevät naimisiin puhelimitse, jotta Peter pääsisi rintamalta häälomalle. Peter matkustaa Berliiniin morsiantaan tapaamaan ensimmäistä kertaa elämässään, ja löytää sieltä appivanhemmat, jotka ovat huomattavasti lähempänä natsipuoluetta kuin hänen omansa. Appiukko Günther käy öisillä retkillä tyhjentämässä juutalaisten koteja rikkauksista, ja pian perhe pääseekin muuttamaan hulppeaan kivilinnaan – asuntoon, johon pestataan myös venäläinen palvelijatar.

Peter ja Katharina eivät ehdi tutustua toisiinsa kunnolla, mutta Katharina onnistuu tulemaan raskaaksi ja pieni perhe pysyy pystyssä kirjeenvaihdon välityksellä. Peter palvelee Ukrainassa ja Venäjällä, ja on lopen kyllästynyt sotaan. Hän inhoaa Venäjää, ja kokee olevansa pelkkää tykinruokaa, jolla Berliinin upseereja lihotetaan. Ja vaikka Katharinalla on Berliinissä kontaktinsa puolue-eliittiin, ei hänkään saa osakseen arvostusta tavallisen rivisotilaan vaimona.

Romaani on rakennettu lähes kokonaan dialogin varaan, mikä tuntui erikoiselta ja intensiiviseltä ratkaisulta. Sodan kuvauksena tässä keskitytään tavallisten ihmisten arkeen, nälän, puutteen ja myös yltäkylläisyyden kokemuksiin. Peterin ja Katharinan maailmat erkanevat jossain vaiheessa radikaalisti, kun Katharina pääsee lyhyeksi ajaksi ”piireihin”. Keskellä pommituksia eliitin juhlissa syödään edelleen ostereita ja päihdytään aidosta shampanjasta. Johannes-vauvaa lykitään juutalaiselta perheeltä varastetuissa lastenvaunuissa, ja kaikkialla piilee kalman häivähdys, vaikka sitä yritetään epätoivoisesti peittää.

Luin Mageen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoittaneensa romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Ja takuulla hän on uinut taustatyötä tehdessään syvälle Kolmannen valtakunnan ihon alle. Berliiniin liittyvät kuvaukset ovatkin hyvin pikkutarkkoja, kun taas itärintama piirtyy epämääräisempänä. Stalingradin taistelujen kuvaus on kammottavaa, kuten sen kuuluukin olla – ja tässä siis kuvataan armeijan pataljoonaa, jossa kaikki ovat menettämässä tai menettäneet uskonsa natsiaatteeseen. Juutalaisia hahmoja kirjassa ei ole lainkaan, eikä tarina keskity holokaustiin, muuten kuin välillisesti – poissaolon ja aukkojen kautta.

Olen sen verran hengaillut Irlannissa, että tiedän jotain heidän sotahistoriaharrastuksistaan. Ja olen nyt lyhyellä aikavälillä lukenut kahta irlantilaiskirjailijaa, joille natsiteema on läheinen – Audrey Mageeta ja John Boynea. Näkökulmissa on paljonkin yhteistä näiden kahden kertojan välillä, vaikka kirjoitustyylit eroavat suuresti. Irlanti oli niitä harvoja Euroopan maita, joka ei osallistunut toiseen maailmansotaan, ja ehkä siitä johtuen heillä on sotateemaa opiskeltu ja painotettu kouluissa erityisesti. Irlannissa oli sodan aikana myös vahvoja natsisympatioita, mutta ne eivät heidän onnekseen johtaneet varsinaiseen kollaboraatioon. Irlanti mainitaan myös Mageen romaanissa maana, jonne Peter haaveilee muuttavansa. Muuten kirjailijan kotimaa ei tekstissä näy missään muodossa, ja siitä voisi hyvinkin luulla, että se on saksalaisen aikaansaannos.

Pidin kirjassa lakonisesta, toteavasta tyylistä, jossa ei liikaa lähdetty tutkimaan henkilöiden moraalisia vaikuttimia. Arendtilainen ”pahan banaalius” tulee kyllä esiin ilman selityksiä, mutta henkilöiden välillä on myös nyanssieroja. Katharinan vanhemmat ovat täysin pinttyneitä natseja, jotka vaikuttivat tulevilta holokaustin kieltäjiltä. Katharina itse on liikkeellä vain materiaalisen nousun toivossa, ja unelmoi kissanpäivistä, jotka alkavat sotavoiton jälkeen. Hän saa kokea karvaasti, kuinka koneisto pettää hänet hädän hetkellä, eikä aatteesta ole enää mitään jäljellä.

Olen kuikuillut tätä teosta jo pitkään e-kirjastossa, mutta aihepiiri ei aluksi kiinnostanut minua tippaakaan. Kuvittelin kirjan myös paljon raskaammaksi kuin mitä se lopulta oli. Luin teoksen sujuvasti kahdelta istumalta, ja teksti todella vei mukanaan.

Harmittaa, etten ole ehtinyt seurata irlantilaista nykykirjallisuutta yhtä paljon kuin nuorempana. Magee ja Boyne ovat olleet erikoisia yllättäjiä, jotka eivät kirjoita Irlannista lainkaan. Itse toki olen aina etsinyt irlantilaisesta kirjallisuudesta irlantilaisuutta itseään, ja olen pitänyt varsinkin historiallisista teoksista, joissa on mukana ripaus mytologiaa. Tai rosoisesta Dublin-romantiikasta, jossa herätään aamulla Shane MacGowanin kainalosta. Huomaan kyllä, kuinka odotukseni irlantilaisen kirjallisuuden suhteen ovat kliseiset.

Minulla on hyllyssä monia kesken jääneitä irlantilaisia nykyromaaneja – koska ne ovat olleet minulle taiteellisesti liian vaativia, ja tietty kasa tusinachicklitiä, johon en myöskään taivu. Mageen kirjoitustyyli tuntui sopivalta – älylliseltä, mutta konstailemattomalta. Romaanissa ei ollut yhtään turhaa sanaa, eikä liikoja rönsyjä. Aloin myös heti etsiä Mageen muita teoksia, mutta niitä ei ole toistaiseksi tullut – ehkä siksi, että hän on huolellinen ja hidas kirjoittaja. Jään odottamaan innolla tulevaa, koska tässä on ääni, joka inspiroi myös omaa kirjoittamistani.

Löydä sisäinen tarkastajasi

Minulla oli viime kuussa harvinaisen paha päivä, ja siihen heikkoon hetkeen  sain Gummerukselta yllätyksen, ennakkokappaleen Anniina Tarasovan esikoisromaanista Venäläiset tilikirjani. Teosta on markkinoitu näkyvästi jo ennen julkaisupäivää, ja vaikka uteliaisuuteni Venäjälle sijoittuvasta chicklit-teoksesta oli suuri, sen business-ulottuvuus ei automaattisesti herättänyt lukuhalua. Ja kun soppaan sekoitetaan vielä kirjanpito ja tilintarkastus, voin todeta, että teeman suhteen teos ei sijoittunut mukavuusalueelleni.

Kirja kuitenkin imaisi mukaansa jo nerokkaasta aloituslauseesta, ja olin avainhenkilö Reija Wrenin sekopäisestä sisäisestä maailmasta aivan myyty. Reija on siis kolmikymppinen rakennuspohatan tytär, joka on kirjavien  elämänvaiheiden jälkeen päätynyt isänsä firmaan tilintarkastajaksi. Reijan rakkaus Venäjään on ehkä suurempi kuin miesystäväänsä, turkulaiseen Veli-Pekkaan, joka on turvallisuushakuinen peruskoulun opettaja. Hän muistelee kaiholla villiä nuoruuttaan  Pietarin konsulaatin viisumivirkailijana, mutta kokee myös tarvetta edetä elämässään jonnekin muualle kuin kansainväliseen pleikan pelaamiseen ja sporttibaarien tietovisoihin. Isänsä firmassa hänestä tulee ensimmäistä kertaa arvostettu ekspatriaatti, mutta tie venäläisten työkavereiden sydämiin on täynnä miinoja.

Chicklit-kirjaksi teos on harvinaisen analyyttinen ja tietopitoinen. Huumori on räiskyvää ja räävitöntä, ja ruokakuvaukset ylittävät hurmoksellisuudessaan jopa ryyppäyskuvaukset.  Georgialaiset ravintolat, blinikioskit ja omskilainen katukeittiö herättävät järjetöntä matkakuumetta, mutta ymmärrän myös Reijan kiinnostuksen Krispy Kreme-donitseihin, joita saa kätevästi satojen kilometrien päästä Moskovasta. Viime vuosikymmenellä koin itsekin vastaavaa hurmiota Pietarin KFC:ssä, jonne amerikkalainen sivistys oli tullut valovuosia ennen Suomea.

Chicklit-genressä on alalajeja, ja tämä kai profiloituu business chicklitinä, eli työelämän kuvaus dominoi teosta. Eeppisistä kommelluksista huolimatta Reijalla on lopulta aika korkea työmoraali, ja hänen pohjoismainen virkaintoisuutensa raivostuttaa kollegoita. Harvoin tulee luettua ”hömppäkirjaa”, jossa työelämän kuvaus olisi yhtään kiinnostavaa, mutta tässä mentiin työelämä edellä.  Ja jos minut saa vakuutetuksi tilikirjojen seksikkyydestä, niin kirjailijan täytyy olla todella taitava.

Ikävä jäi varsinkin sivuhenkilöitä Larissaa ja Tatjanaa, joiden selviytymistaidot ja katuviisaus tuntuivat päähenkilöä edistyneemmältä. Larissan kommentit päähenkilön ulkonäöstä ja käytöstavoista edustivat genren parhautta, jossa edistyttiin chicklitistä bitch litiin.

Kirjassa on myös dekkarin siemen, ja pidinkin Pavelin katoamisen saagaa juonellisesti tehokkaimpana keinona. Pavel olikin henkilö, johon olisin halunnut tutustua kokonaisen toisen romaanin verran.

Kirja on myös ”turboahdettu” teemoilla ja aihioilla hyvässä ja huonossa mielessä. Minun kaltaiselleni ADHD-taipuvaiselle lukijalle ärsykkeitä oli sopivasti, mutta voin myös ymmärtää lukijaa, joka kokee putoavansa tästä maailmasta kärryiltä. Eikä se johdu venäläisen kulttuurin outoudesta, vaan Tarasovan kirjoitustyylistä.

Tyyliin kuuluvat myös erityisen itäpotkuiset, miltei onomapoeettiset adjektiivit ja verbit, jotka eivät ainakaan edusta Turun murretta. Näissä kirjailijan oma ääni pääsee vahvasti oikeuksiinsa. Arjen ja työmaailman kuvaajana Tarasova on myös pedantin seikkaperäinen. Paikoitellen ihmettelinkin, luinko Kalle Päätaloa vaiko kruununhakalaista itsensä työllistäjää lattevyöhykkeeltä. Kirja on myös sivumäärältään varsin päätalomainen. Minusta tämä on kolmikymppiseltä esikoiskirjailijalta pelkästään positiivinen suoritus. Mielellään lukisin Reija Wrenin seikkailuista toisenkin osan, ja toivoisin, että teos breikkaisi käännöksenä ainakin synnyinmaassaan Venäjällä.

Melkein tämän lukukokemuksen takia perustaisin itselleni Vkontakte-tilin. Melkein, mutta en ihan vielä.

 

Elonkerjuuta ja erotiikkaa

Arvi Pertun tuoreimmassa teoksessa Kuningattaren vuosi (Kirjokansi, 2016) palataan seksuaalisuuden teemaan kirjeenvaihtoromaanin muodossa. Teoksessa keski-ikäinen inkeriläiskirjailija kamppailee vuoden verran toimeentulonsa, naissuhteidensa ja Venäjän poliittisen tilanteen analyysiensa kanssa.

Teos on monologinen sähköpostiromaani, jossa kirjekaverien vastauksia ei paljasteta. Päähenkilö on taas Lesonen, mutta ilmeisesti persoonaa on jokseenkin etäännytetty kirjailijasta itsestään. Lesonen kirjoittaa mailia jollekulle melkein joka päivä vuoden aikana. Osa maileista imitoi känniläisen näppäilytarkkuutta ja logiikkaa, osa taas on hyvinkin selväjärkistä ja kiinnostavaa poliittista analyysia Venäjän nykytilasta ja inkeriläisten separatismihankkeista.

”Kuningatar” on hänen sattumalta löytynyt nettidominansa, jonka kanssa hän kokeilee myös live-sessioita vaihtelevalla menestyksellä. Hänelle kirjoitetut viestit tuntuvat eniten fiktiivisiltä, ja ne ovat päähenkilölle jonkunlainen pakopaikka tai satumaa. Tähänkin suhteeseen saapuu hatara arki, kun Kuningatar alkaa esittää vakiintumispyyntöjä. Välillä tuntuu, että päähenkilö on enemmän ihastunut tai rakastunut omaan kielelliseen nokkeluuteensa naista kuvatessa kuin naiseen itseensä. Uskoisin, että näin usein käy paljon kirjoittavien ihmisten kaukosuhteissa.

Kirjeromaaneja en ole vähään aikaan lukenut, joten teos oli virkistävää vaihtelua. Tosin luin tämän putkeen aiemman Lesos-teoksen kanssa, jossa keskityttiin erotiikkaan ja pornoon. Kirjailijan aiempaa tuotantoa selatessani huomasin myös teoksen Kipu (2014), joka näyttää myös käsittelevän sadomasokismia, tosin ei Lesosen näkökulmasta.

Tässä teoksessa päähenkilö on aidosti pihalla elämänsä valintojen suhteen, mutta ainakin paikoitellen pyrkii rehellisyyteen suhteiden laadusta. Välillä hän tosin pyrkii uimaan myös parhaan naispuolisen ystävänsä liiviin, joka on naimisissa tahollaan ja pitkäaikainen perhetuttu. Tämä tuntui jo rintamakarkuruudelta, sillä miehen sivusuhteet tuntuvat tuhoon tuomituilta. On myös kummaa, ettei hän kirjoittele lainkaan rajan takana asuvalle vakiorakastajattarelle Ljuballe.

Itseäni tässä teoksessa eniten kiinnosti päähenkilön toimeentulo ja vaivalloinen elonkerjuu. Inkerinmaahan liittyvät historialliset esseet eivät myy Suomessa eikä Venäjällä, mutta hän ei luovuta kirjallisten intohimojensa suhteen. Käsikirjoituksia katoaa kustantamoiden syövereihin, eivätkä suulliset lupaukset ole sopimuksia. Ensimmäinen työskentelyapuraha järjestyy vasta pitkän ja tuotteliaan uran jälkeen.

Venäjältä Suomeen muuttaneiden kirjailijoiden asemassa lienee jotain samaa. Aistin myös äsken lukemani Zinaida Lindenin novelleista tämän elonkerjuun teeman, vaikka niissä painopiste ei ollut kirjailijan identiteetissä. Onko maahanmuuttajataustaisen kirjailijan sitten tuotteistettava se mamu-status tullakseen huomatuksi ja saadakseen kirjojaan myydyksi?

Pertun teoksissa (eikä kyllä Lindeninkään) ei tällaista tuotteistamisen makua ole. Tuo Lesosen hahmo on sen verran outo, ettei sillä tehdä uusia Mielensäpahoittajia. Lesosen juopottelu on liian älyllistä tullakseen myydyksi R-kioskilla kuten Juha Vuorisen juoppohullut, eikä seksijutuissakaan ole sitä hedonistista eskapismia, mitä vaaditaan väsyneiden kotiäitien tarpeisiin.

Tämä oli rosoinen, elämänmakuinen ja paikoitellen hämmentäväkin lukukokemus, jota suosittelen varsinkin niille, jotka pohtivat mielenterveyden, päihteiden ja seksuaaliriippuvuuden kysymyksiä. Kirjasta huokuu sekavan elämäntilanteen keskellä omien voimavarojen rajallisuuden hyväksyntä, ja myös halu elää omannäköistä elämää yhteiskunnan antamien leimojen ulkopuolella.

Kiitos taas Kirjokannelle hienosta kansikuvasta. Se ilahduttaa pimenevinä syysiltoina.

 

Petroskoin Bukowski?

Tämänhetkinen kirjaprojektini saa minut taas sukeltamaan uuteen karjalaiseen kirjallisuuteen. Arvi Perttu on Petroskoissa syntynyt vienalais-inkeriläinen kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut takavuosina netissä. Hänen Lesos-hahmonsa on aikuisena Suomeen muuttanut maahanmuuttaja, joka taitaa kielen, mutta kokee silti syrjintää.

Muistaakseni aiemmat lukemani Lesos-jutut eivät kaikki olleet ”filosofista pornoa” kuten kokoelmassa Lesonen & naiset (Kirjokansi, 2015). Tämän teoksen lukija tosin tietää jo siihen tarttuessaan, mitä on luvassa ja etenee omalla vastuullaan. Lesonen on naimisissa ja kärsii unettomuudesta, masennuksesta ja erektiohäiriöistä. Tästä huolimatta hänen eroottinen mielikuvituksensa on laaja ja tarpeet suuremmat kuin halut. Kaikista eniten hän fantasioi seksistä kahden naisen kanssa samaan aikaan.

Suomalainen tasa-arvo on erilaista kuin venäläinen, ja siihen liittyy vapautuminen varsinkin turhan naisellisen koristautumisen paineista. Uudessa maassa naiset pukeutuvat muodottomiin trikoohousuihin hameen alla, ja suosivat väreissään ruskeaa, harmaata ja haaleaa lilaa. Parisuhteessa ihokontaktin välttely onnistuu nerokkaiden pyjamaratkaisujen kautta. Tällaisessa ilmapiirissä Lesosen on välillä vaikeaa toteuttaa sadomasokistisia mieltymyksiään, vaikka hankkiikin niitä varten aidon rokokootyylisen makuuhuonekaluston.

Teoksessa on 26 tarinaa, alkupuhe ja epilogi. Suurin osa on räväkän humoristisia; nauroin eniten niille, joissa Lesonen vierailee Prismassa ja Lidlissä hankkimassa kodintarvikeosastoilta apuvälineitä. Lempitarinani oli ”Kaalilaiva”, jossa 40 vuotta puutteessa elänyt kapteeni rakastuu hapankaalin ylimaistajaan kohtalokkain seurauksin. Neuvostoaikaisia stereotypioita kirjassa viljellään absurdin liioitellusti, vaikka sen arkea vietetäänkin jossain itäsuomalaisessa pikkukaupungissa tuulipukuvyöhykkeellä.

En itse asiassa ole lukenut Charles Bukowskia kuin yhden teoksen verran, ja siinä postimiehen eroottinen elämä korostui voimallisesti. Onneksi Lesonen ei ole aivan yhtä rähjäinen hahmo kuin juoppo-Henry (eikä tunnu tämän kloonilta), vaikka viinaanmenevä onkin. Lähdeviitteitä teoksessa on muitakin kuin Hustler, vaikka lukeneisuudella ei snobbailla.

Lesosella on myös kiinnostusta sukupuolen jäykkien kategorioiden kyseenalaistamiseen. Tosin osassa tarinoista hän uhoaa rajantakaista ”aitoa” maskuliinisuutta, jota länsimainen feminismi ei ole vielä pilannut. Kuten kaikkien meistä, myös Lesosen seksuaalinen identiteetti on vaiheessa.

Tämä teos ei ole koko kansan kevyttä vaniljapornoa, jota voi diskreetisti nauttia peiton alla lasten mentyä nukkumaan. Se haastaa pohtimaan, millaisista kokemuksista ihminen voi rehellisesti avautua ja kirjoittaa. Tosin en ainakaan itse kokenut järkytystä teosta lukiessani. Olen varmasti lukenut rankempia ja väkivaltaisempia pornokohtauksia romaaneissa, joissa porno ei ollut keskiössä. Itse tosin kutsuisin tarinoita eroottiseksi fiktioksi, mutta määrittelyssä lienee hiuksenhieno raja, jota en tunnista.

Siitä feministisestä näkökulmasta, jota itse edustan, en koe ongelmana, että maahanmuuttajataustainen mieskirjailija tuulettaa paikallisia käsityksiä feminismistä ja tasa-arvosta. Itselleni esimerkiksi psykologisviritteinen keskustelu sukupuolirooleista on aina tuntunut vieraalta, ja tässäkin niitä loppua kohti kyseenalaistetaan rankalla kädellä.

Kirja tuntui huolellisesti toimitetulta. Tarinoissa ei ollut lainkaan turhia sanoja. Lisäksi pidin paljon kirjan kansikuvasta, joka hienosti avasi sukupuolien liukuvaa vaihtelua. Pienkustantamoksi Kirjokansi tekee laatutyötä ja panostaa myös visuaaliseen puoleen, kiitos heille siitä!

Kiitos myös pyytämästäni arvostelukappaleesta, jonka hoksasin pyytää kaksi vuotta jälkijunassa.