Himalajan Issaa etsimässä

Teos: Taavi Kassila: Nasaretin miehen salaisuus (Gummerus, 2O16)

Äänikirjan lukija: Taavi Kassila

Nikolai Notovitch (1858-1916) oli venäläinen seikkailija, vakoilija ja historioitsija, joka aikanaan matkusti Pietarista Intian Kashmiriin ja Ladakhiin etsimään käsikirjoitusta, joka todistaisi Jeesuksen eläneen Himalajalla koko nuoruutensa 13-vuotiaasta 28-vuotiaaksi. Toisinajattelija Notovitch oli hieman ennen Intian-reissuaan kääntynyt ortodoksiksi juutalaisuudesta, suututtanut juutalaisen isänsä ja saanut silloisen salaisen poliisin Ohranan peräänsä jo ennen matkalle lähtöä.

Taavi Kassila sai 2010-luvun alkupuolella idean elokuvasta, jossa risteytyisi narratiivi Jeesuksen nuoruusvuosista ja Notovitchin levoton elämä. Hän on kirjoittanut tämän teoksen elokuvan ideointiprosessista, jonka aikana hän vieraili monessa Notovitchin elämän keskeisessä kohteessa, ja visualisoi tulevia kuvauskohteita. Hänellä oli myös kontakti Bollywood-tuottajaan, joka oli kiinnostunut yhteistyöstä. Leffaa ei ole kuitenkaan vielä näkynyt markkinoilla; ilmeisesti se on toteutukseltaan jäätävän kallis, ja myös potentiaalisesti tulenarka.

Luin kirjan avoimin mielin ja mielenkiinnolla siksi, että teos kuuluu nykyiseen intressipiiriini (kerään kirjoja pohjoisen Intian ja Pakistanin vuoristoalueilta). Notovitchin elämä ja varsinkin Intian-seikkailu kiinnosti minua enemmän kuin spekulointi siitä, voisiko teoria Issasta Kashmirissa olla totta. Kassilan luoma kertomus on jännittävä, siinä on myös monia kiinnostavia sivuhenkilöitä, mutta elokuvallisesti koin jo ennen sitä näkemättä, että tarinassa oli liikaa cliffhangereita.

Ottaen huomioon, että teos kertoo Jeesuksesta ja tsaarinaikaisesta toisinajattelijasta Kassila analysoi verrattaen paljon oman aikamme maailmanpolitiikkaa hahmojensa kautta. Toki Notovitchin elämänvaiheissa ja tämän ajan venäläisten aktivistien tilanteissa on paljon yhteistä, mutta tuntui hieman kummalliselta, että samassa teoksessa mennään syvälle putinismin kritiikkiin, mutta Intian nykypolitiikan analyysi jää Narendra Modin yksisilmäiseen ihannointiin. Sain jopa vaikutelman, että Kassila tuntee itänaapurimme historiaa paremmin kuin Intian, vaikka Intia on maa, jossa hän on asunut vuosia ja joka on taatusti muuttanut hänen elämänsä suuntaa enemmän kuin Venäjä.

Hengellisellä ja henkisellä tasolla opin kirjasta paljon, mutta en ole vielä täysin sisäistänyt lukemaani. En koe tarinaa Issasta Kashmirissa jumalanpilkkana tai pahana kerettiläisyytenä, mutta toistaiseksi se on minulle vain yksi tarina muiden vaihtoehtoisten historioiden joukossa. Koin tietyt näyt, sattumukset ja selittämättömät ilmiöt omaakin kirjoittamista stumuloivina. Eli tämä oli minulle hyvin mieluisa hill station-kirja, vaikka se ei kuvaakaan brittien perustamia lomakeskuksia. Varsinkin kirjassa kuvattu Srinagarin kaupunki kuuluu bucket listilleni; Ladakhin vaikeampiin maastoihin en ehkä lähtisi ajamaan taksilla kuten Kassila teki.

Kirjaa suosittelen seikkailu- ja vakooja kirjallisuuden ystäville teoksen oletetun kohderyhmän (hipit ja muut henkiset etsijät) lisäksi. Teos on tieto- ja matkakirjaksi hyvin juonellinen ja vetävästi kerrottu, ja osittain sen tarinat tuntuvatkin enemmän kolmelta erilliseltä romaanilta. Nämä kolme tasoa varmasti kiinnostavat eri yleisöjä. Toivonkin kirjalle uudenlaisia yleisöjä äänikirjatoteutuksen kautta.

Katoamisjuttu maailman reunalta

Teos: Julia Phillips: Katoava maa (Siltala, 2021)

Suomennos: Sanna Majuri

Marisa on Yhtenäinen Venäjä-puolueelle uskollinen toimittaja Kamtshatkan niemimaalla, Petropavlovskin kaupungissa. Hän on töissä puolueen lehdessä, ja elättää kahta alakoululaista tytärtään, Aljoshaa ja Sofiaa, yksin. Ex-mies on paennut velvollisuuttaan Moskovaan, eikä maksa elatusmaksuja. Tytöt joutuvat usein viettämään kahdestaan aikaa kaupungilla, varsinkin loma-aikoina, ja eräänä päivänä tapahtuu jotain odottamattoman karmeaa. Tyttöjen on nähty nousevan vieraan miehen autoon meren rannalla, eikä heihin ole saatu yhteyttä sen jälkeen. Tyttöjen katoaminen on iso mediatapaus suht sulkeutuneella alueella, ja sen jälkeen monikaan lapsi ei enää saa liikkua yksin ulkona ilman aikuisten valvontaa.

Tapaus jättää syvän jäljen yhteisöön, jonka elämäntapa on muuttunut suuresti sitten 1990-luvun murroskauden. Amerikkalainen Julia Phillips on kirjoittanut romaanin kaupungin ihmisistä, ja vähän maaseudunkin. Hän vietti vuoden 2011 tutkijana Kamtshatkan niemimaalla, ja on palannut sinne myöhemminkin. Kadonneiden tyttöjen tapaus on fiktiota, mutta henkilöhahmoissa on pakko olla elementtejä tosi elämän tyypeistä. Romaanissa on sillä tavalla etnografinen ote, että se pyrkii kuvaamaan eri taustoista tulevia ihmisiä. Fokuksessa on yhteisö, alkuperäiskansojen ja venäläistaustaisten rinnakkaiselo, ja varsinkin maaseudulta tulleiden sopeutuminen kaupunkiin.

Koko tarina ei keskity tyttöjen etsimisoperaatioon. Tämä on romaanin vahvuus ja heikkous. Noin puolet tarinoinnista liittyy nuorten aikuisten työ- ja naimahuoliin, ja vapaa-ajanviettoon villissä luonnossa. Romaanin rakenne muistuttaa välillä novellikokoelmaa, sillä lähes joka kappaleessa on erillinen juoni. Katoamisen draaman kannalta tarina siis välillä leviää käsiin ”kuin Jokisen eväät”, mutta paikallista makua näissä eväissä on riittämiin.

Paikalliset alkuperäiskansat, muun muassa eveetit, korjakit ja tsupsit, eivät tunnu joutuvan sukupuuttoon aivan pian. Romaanissa on pontevia kulttuurin elvyttäjiä, ja yliopistolla harrastetaan paikallisia kansantansseja. Alkuperäiskansojen naisten parissa japanin opiskelu on suosittua, sillä japanilaisten turismi alueelle on rahakas bisnes. Teiniraskauksia sattuu varsinkin maaseudun tytöille usein, jo siksi, että heidän vanhempansa viettävät pitkiä aikoja tundralla poroja erottelemassa.

Kirjasta jäivät mieleen myös vähän kepeämmät tarinat nuorison juhlimisesta. Uudenvuodenvietto vuokramökeillä on perusmeininkiä Kamtshatkassa, ja kirjassa reilu parikymppiset mimmit, Lada ja Kristina, odottavat Pietarista palannutta ystäväänsä Mashaa kaveripiirin mökkibileisiin. Masha on etääntynyt tästä poppoosta, hän on edennyt hyviin töihin ohjelmoijana, ja varsinkin Ladaa kismittää ystävän viileä asenne. Uudenvuoden illan tavoitteena kaikilla on pariutua edes yhdeksi illaksi, ja sekasaunominen edistää näitä viboja. Mutta Masha ei olekaan kiinnostunut urhojen huomiosta, ja onnistuu paljastamaan tyttöjen kesken känniselle Ladalle, että kotona Pietarissa häntä odottaa tyttöystävä. Lada pitää Mashan avointa lesboutta hengenvaarallisena, eikä siitä puhuminen ole turvallista edes Kamtshatkan erämaassa, kun mukana bileissä on ”isänmaallishenkinen” nuori poliisi. Ystävä on vielä niin tyhmä, että puhuu asioistaan vilpittömästi.

Eli kirjassa käsitellään nuorten putinistien arvomaailmaa, perhearvoja, homofobiaa, hyvä veli-verkostoja ja muuta suhmurointia. Mainituista paikoista parhaiten jäi mieleen kylä nimeltä Esso, joka on jonkin sortin perinnekulttuurin kehto. Tuo kuulostaa vierailun arvoiselta paikalta folkloristisine museoineen ja perinnerakennuksinern. Petropavlovskin neuvostotyylisern kaupunkikuvaan en rakastunut ensi silmäyksellä, vaikka varmasti sielläkin merimaisemat ovat hulppeat. Teos kuitenkin tarjoaa palan ”erilaista Venäjää” kaukokaipuun piinaamille, ja pidin myös siitä, ettei tässä kuvattu äärimmäistä kurjuutta, vaan enemmän keskiluokkaisten, koulutettujen ihmisten arkea.

Jouduin googlailemaan asioita taustoittaakseni alueen historiaa, mutta tärkeimmän tiedon löysin suomalaisesta Wikipediasta: Petropavlovskissa sijaitsee Suomesta katsottuna kaukaisin Hesburger. Ja Hesen omilta sivuilta sain selville, että ravintoloita on kaupungissa jopa kolme kappaletta. Käyköhän siellä myös S-etukortti?

Korporaatio Jumalan asemassa

Teos: Aki Virtanen: Merenneitomurhat (Myllylahti, 2021)

Tänä vuonna on tullut ansiokkaasti arvioitua Myllylahden uutuuskirjoja: nyt on työn alla jo kolmas, ja kahta arviota pukkaa tämän jälkeenkin. Ehkä en muuten bongaisikaan kotimaisia esikoisdekkareita, ellen saisi niistä välillä arvostelukappaleita.

Aki Virtasen Merenneitomurhat kiinnosti jo ennen lukemista siksikin, että osa sen tapahtumista sijoittuu Haminan ja Kotkan saaristoon, fiktiiviselle Sokkasaarelle, jossa kaukaisesta sijainnistaan huolimatta on edelleen palveluja ja pysyviä asukkaita. Olen jo pitkään haaveillut reissusta tuohon saaristoon, ja myös tuon vesistön Venäjän-puoleiset saaret kiinnostavat. Kuitenkin toteutus sakkaa ilman autoa, tai tuntuu liian vaivalloiselta. Onneksi on kirjoja, jotka kertovat noistakin maisemista…

Teoksen pääjehu on rikoskomisario Jukka Tuusola, joka on tehnyt pitkän uran rauhanturvaajana Afganistanissa ja Kosovossa. Ura on ollut menestyksekäs ja edennyt jopa FBI:n erityiskoulutukseen, mutta paluu maailman miinakentiltä on tehnyt miehestä varjon entisestä itsestään. Vaimon hän on löytänyt sairaalan kuntoutusosaston lääkäristä, avioliitto on ollut aikansa onnellinen, mutta keski-iässä Jukkaa kiinnostavat enemmän päihteet kuin vaimo. Hän on koukussa opioidilääkkeisiin, ja tämän päälle kuluu alkoholia lähes päivittäin. Työura saattaa loppua pian, ellei mies saa koottua itseään.

Jukka nousee päihdehuuruisesta unestaan, kun Sokkasaaren aallonmurtajalta löytyy nuoren venäläisnaisen ruumis. Keissi alkaa kiinnostaa häntä enemmän kuin viina, sillä siinä näkyy selvästi yhteyksiä Venäjän suuryrityksiin ja niiden yritykseen hiljentää toisinajattelijoita. Factumo Corporation harjoittaa pimeää kaivosteollisuutta Kongon demokraattisessa tasavallassa, ja siellä on tapettu kokonaisia kyliä, jotka protestoivat pyhien heimomaidensa tuhoa. Pieni pietarilainen aktivistiporukka on käynyt paikan päällä todistamassa Factumon aikaansaamaa tuhoa. Yllättävästi näihin nuoriin on puhjennut vesikauhu, ja jossain Berliinissä lymyilee mies, jolla on salkku täynnä samalta alueelta kerättyjä ebola-ampulleja.

Nuori Natalia, anarkismille omistautunut entinen kasvatustieteen opiskelija, ei ole ainoa, joka menettää henkensä merenneitomurhissa. Muiden uhrien yhteys tähän ensimmäiseen tapaukseen onkin etsittävä kissojen ja koirien kanssa.

Onhan tässä kirjassa riipivää ajankohtaisuutta samalla tavalla kuin tv:ssä talvella pyörineessä Ivalo-sarjassa. Osittain teos onkin enemmän kansainvälinen trilleri kuin perinteinen dekkari.

Pidin kirjassa matkakuvauksista Pietariin ja Moskovaan, mutta koin, että Afrikka-yhteys jäi todella pinnalliseksi, ja olisin halunnut siihen lisää lihaa luiden päälle. Toisaalta Sokkasaaren kyläyhdistyksen mysteeriojuttujen keruuprojekti toi kirjaan sopivaa paikallista twistiä, ja himpun verran huumoria. Sitä olisi voinut olla enemmänkin, mutta se ei ehkä sovi kansainvälisen trillerin tyylilajiin.

Näitä päihdeongelmaisia, traumatisoituneita, eronneita tai eron partaalla liikkuvia keski-ikäisiä poliisimiehiä on kotimaisissa dekkareissa päähenkilöinä niin monia, että menen niissä sekaisin, eikä tuttavuuteni Jukka Tuusolan kanssa syventynyt vielä niin, että muistaisin hänet samantyyppisten hahmojen merestä. Tämän vuoksi olen viime aikoina alkanut preferoida dekkareita, joissa rikoksia ei ratkaise poliisi. Poliisivetoisuus ei kuitenkaan ollut tämän teoksen heikkous, mutta erottautuminen genren sisällä on kirjailijalla vielä hakusessa.

Kirjassa elettiin poikkeuksellisen koleaa toukokuuta kuten me täällä nyt, joten fyysiset tunnelmat ainakin täsmäsivät omiini. Parhaiten tulen tästä muistamaan juuri kylmän Suomenlahden virtausten, kalastajien havaintojen ja saariston geopolitiikan kuvauksen. Jo pelkästään paikallisuuden kuvauksena teos on onnistunut, joten ainakin kaltaiseni saarihullut tulevat innostumaan teoksesta.

Salataskujen strategisesta suunnittelusta

Raija Oranen: Miljonääri (Otava, 2000, äänikirja julkaistu 2021)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viikonloppu meni joutuisasti melko vaativan käsityöprojektin parissa, ja sitä tehdessä kuuntelin sujuvasti Raija Orasen teosta Miljonääri. Sen julkaisuvuonna tämäntyyppinen pukudraama Venäjän rikkaista valkoisista emigranteista ei olisi minua lämmittänyt, mutta 21 vuotta myöhemmin voin kepeästi viettää pari päivää ökyrikkaan saippuatehtailijan perheen luona.

Yksi teoksen avainhenkilöistä on punkaharjulainen orpotyttö Siiri Haavisto, joka pääsee nuorena piikomaan Zhukovien perheeseen, joilla on äveriäs linnakartano Pietarin läheisellä saarella. Siirin näkökulma työnantajiensa elämänmenoon on vähän samantyyppinen kuin Enni Mustosen sarjassa Syrjästäkatsojan tarinoita (tosin Oranen ehti keksiä tämän lajityypin ensin). Siiri venäläistyy nopeasti, ja joutuu myös aikuistumaan liian nuorena. Hän toimii perheessä lapsenpiikana ranskalaisen kotiopettajattaren alaisuudessa.

Päähenkilöksi kuitenkin nousee perheen voimakastahtoinen emäntä, upseerintytär Antonina, joka neljän synnytyksen jälkeen kokee olevansa naisena pystyynkuollut kelohonka. Grigori, hänen aviomiehensä, on turvannut perheelle hulppeat puitteet, mutta liitto on muuten kriisissä. Julkisesti uskonnollis-isänmaallinen rouva iskee silmänsä perheen ystävään, naimattomaan näyttelijä-Juriin, joka on muun kiinnostavuuden lisäksi aatelistaustainen. Romanssi kehittyy suht avoimesti perheen juhlissa, eikä Grigorilla ole voimavaroja puuttua asiaan. Aviomiehenä hän vaikuttaa sallivana ja varsin modernina, kun taas Antoninan tyyppinen ”valiotamma” kaipaa kumppaniltaan ronskimpia otteita ja intohimoa. Hyvin voi ennustaa, että hankaluudet näiden kahden välillä tulevat jatkumaan läpi trilogian, eikä helppoa sovintoa ole tiedossa.

Teoksessa eletään 1910-lukua, ja päästään pakenemaan viimeisten joukossa Pietarista Suomeen lokakuussa 1917. Siiri seuraa perhettä uskollisesti paikasta toiseen, kuten tekee muukin palveluskunta. Suuri seurue majoittuu pitkiä aikoja Helsingin Kämp-hotellissa, eikä heillä ole ruoasta pulaa vaikeampinakaan aikoina. Imatran ja Savonlinnan suunnassa tosin palveluskunnan on lähdettävä kalalle, sillä siellä kaikissa majapaikoissa ei enää ole ylläpitoa.

Hieman kärjistettynä voisi luonnehtia, että kirjan keskeiset jännitteet muodostuvat perheen jäsenten ja palveluskunnan välisiin salaisiin suhteisiin tilanteessa, jossa elettiin pitkälti eristyksissä ympäröivästä yhteiskunnasta. Kiellettyä kuksimista olisi voinut olla vähemmänkin, sillä se ei pidemmän päälle ole kovin kekseliäs juonenkäänne. Muuten romaanissa on kiinnostavia hahmoja, kuten nuori punakaartilainen Harry, joka tutustuttaa miljonäärin poikaa kansan asuinoloihin.

Ajankuva kirjassa on anteliasta, ja itse pidin eniten tavallisen arjen kuvauksesta niin Pietarin kuin Helsingin päässä. Varsinkin Pietarin asuinolojen ja vuokramarkkinoiden kuvauksessa päästään asian ytimeen, eli Oranen ei ainakaan idealisoi näiden ökyrikkaiden maailmankuvaa, vaan osoittaa realistisesti syyt, miksi riistokapitalisteista haluttiin eroon. Salataskujen ompeleminen alusvaatteisiin on pitkin maailmanhistorian ollut rikkaiden pakolaisten selviytymiskeino, ja teos myös oivasti osoittaa, kuinka esimerkiksi köyhässä Suomessa arvokoruilla ei ollut tuona aikana paljoa markkina-arvoa.

Zhukovien pakkomielle Pariisiin pääsemisestä on ollut noina aikoina yleinen haave, ja kyllä tämän saagan jatko jäi kutkuttamaan, varsinkin, jos sitä on saatavilla äänikirjana. Osia sarjassa on kolme, ja luulen, että tulevienkin osien parissa voisi valmistua jokunen vaate.

Suursyömärin tyttöystävänä

Teos: Reetta Aalto: Vadim (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Pietari, post-sovjet-siirtymäaika ja taidekoulut, tästä on legendat tehty. Olen blogissani arvioinut ainakin Ville Haapasalon teatterikouluseikkailuja ja Viv Groskopin kaunokirjallisen faniuden saagaa. Myös Reetta Aallon esikoisromaani kertoo selvästi samasta kaupungista ja viiteryhmistä – taidepiireistä, joilla on paljon länsimaisia ystäviä.

Teoksen nimetön nuori suomalainen naiskertoja tähtää elokuvaohjaajaksi, vaikka tie näihin opintoihin on takkuinen. Pietarissa hän toimii ensin kulttuuri-instituutin assistenttina, myöhemmin Suomen konsulaatin viisumivirkailijana. Hän on piinallisen tietoinen elintasoerosta itsensä ja venäläisten ystävien välillä, mutta nauttii silti runsaista ruokaostoksista Nevski Prospektin herkkukaupoissa.

Vadim on hänelle se vaarallinen poikaystävä, jota on vaikea esitellä Suomesta kylään tulleille vanhemmille. Hän pyörii innokkaasti vaihtoehtokommuunien bileissä, ja esittäytyy kuvataiteilijana, vaikka monikaan ei ole nähnyt miehen töitä. Kertojalle ihastus on voimakkaan seksuaalinen, vaikka sukupuolitautien pelko ei ole tässä tapauksessa liioiteltu.

Vadim on myös ilmiömäinen ahmatti, jonka pohjaton ruokahalu herättää ihmetystä. Hän vetää kokonaisen suolakurkkupurkin liemineen välipalaksi, juo vedellä lantrattua smetanaa voimajuomanaan ja on vanhempiensa luona saanut isän asentamaan jääkaappiin lukon. Suomalainen nainen sietää Vadimin porsastelua pidempään kuin venäläiset eksät, ehkä juuri elintasokuilusta johtuen.

Vadim varastaa naiselta rahaa, eikä pahemmin jaksa selittää tekojaan. Samalla hän haluaisi naimisiin, ja on sairaalloisen takertuva. Komean ulkomuodon vuoksi hän saa paljon anteeksi, vaikka lähipiiri epäilee hänellä olevan suurempaa häikkää korvien välissä. Yksi syy, miksi suhde suomalaisen kanssa kestää pidempään kuin ennustettiin, on kielellinen ja kulttuurinen muuri. Vaikka naisen venäjän taito on hyvä, hän päätyy tekemään Vadimin käytöksestä, varastamisesta ja valehtelusta, karkeita stereotyyppisiä johtopäätöksiä. Hänen on vaikea ymmärtää, ettei vastaava peli vetele venäläisten keskuudessa, eikä valtaosa pidä ulkomaisilta varastamista hyveenä.

En ollut kovin vaikuttunut kirjan rakkaustarinasta, vaikka ei se ollut epäuskottavakaan. Oli ehkä myös sukupuolittuneiden roolien kannalta hyvä nähdä miespuolinen itäeurooppalainen roolissa, jossa tämän maailman osan naiset on totuttu näkemään. Venäläiset naiset ovat myös kovin tuohtuneita kertojalle Vadimin elättämisestä, sillä heidän mukaansa tällä olisi kaikki edellytykset saada kunnollinen suomalainen puoliso.

Sen sijaan muun tavallisen arjen kuvaus oli mukaansatempaavaa, ja naisen isän viisikymppisten juhlinta jopa liikuttavaa. Onnellisuuspillereillä käyvän miehen ennenaikainen vanheneminen on näkyvää, mutta reissu tyttären luo Pietariin tuo edes pisaran iloa. Vanhemmat haluavat lattiamajoitukseen tyttärensä kimppakämppään, mikä tuottaa päänvaivaa, sillä nurkissa pyörivän Vadimin piilottaminen on vaikeaa.

Kirja tapahtumien ajankohta jäi minulle hieman epäselväksi. Tässä ei ainakaan pietarilaisilla ole vielä kännyköitä, nuoriso käy reiveissä, mutta Ville Haapasalo on jo tunnettu elokuvatähti. Ehkä teos asettuu 90-luvun loppuun tai 00-luvun alkuun.

Luen sujuvasti monenlaisia venäläiskertomuksia, myös sinne muuttaneiden ekspatriaattien tarinoita. Tätä teosta luin young adult-genren kasvukertomuksena, vaikka luultavimmin se kiinnostaa eniten noin nelikymppisiä, joilla on kokemusta reivireissuista ulkomaille.

Slaavilaisen keittiön kuvaajana Aalto on ilmiömäinen, ja kirjaa lukiessa tuli hyvällä tavalla nälkä. Pietarin ruokakulttuurin moninaisuus johtuu myös neuvostomenneisyydestä, eli monet aasialaiset herkut ovat olleet kaupunkilaisten saatavilla jo kommunismin aikana. Lavash-leipä ja surimisalaatti eivät ole kirjan hahmoille erikoisuuksia, vaan normaalia arkiruokaa. Myös ravintolaelämää kuvataan tässä värikkäästi, enemmän ruokailun kuin ryyppäämisen näkökulmasta.

HELMET-kirjahaaste etenee nyt kohtaan 46: ”Kirjassa syödään herkkuja”.

Kyttä kirjailijan assistenttina

Teos: Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu (Into, 2020)

Käännös: Jonna Josbitt-Pöyry

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Viime vuonna onnistuin olemaan bloggaamatta suurimmasta osasta lukemistani dekkareista, ja samaan pyrin myös tämä vuonna, sillä koen, että dekkaripostauksia luetaan todella vähän. Pidän myös dekkareita rentoutumisvyöhykkeenä, enkä pidä muistiinpanojen tekemisestä niiden lukemisen aikana. Nyt kuitenkin kerron jotain norjalaisen Heine Bakkeidin dekkarisarjasta, sillä kyseessä on uusi tuttavuus ja sarja tuntuu vetävältä.

Thorkild Aske on poliisista potkut saanut mielenterveyskuntoutuja, jonka loppuelämän tavoitteena on päästä sairauseläkkeelle lepäämään. Hän on juuri vapautunut vankilasta, ja potee syyllisyyttä naisystävänsä kuolemasta. Hän on myös muuttanut pohjoisesta kotikonnuilleen Stavangeriin. Sarjan aloitusosa, jossa kaikki kauheudet tapahtuvat, sijoittuu siis Pohjois-Norjaan, ja tätä en ole lukenut.

Thorkild saa psykiatriltaan vinkin kiinnostavasta työstä, joka voisi korvata tulevan työkkärin tarjoaman työtoiminnan. Oslolainen menestyskirjailija Milla Lind etsii assistenttia tulevan rikosromaanin taustatöihin. Tarjous on epäilyttävä siksi, että Millan entinen assistentti on äskettäin kuollut. Menestyskirjailija on itsekin vaipunut työkyvyttömyyteen ja masennukseen, ja kustantajalla on paineita saada tuottava lehmä lypsämään taas.

Tämä asetelma tuntui riemastuttavalta, vaikkakin tuhoon tuomitulta jo alkumetreiltä. Millan työtarjous ei tosiaankaan ole viatonta taustatutkimusta, vaan siihen liittyy hänen oman menneisyytensä varjot. Nainen on myös niin varakas, ettei hänen ole pakko kirjoittaa enää yhtään romaania. Työsuhde lisää Thorkildin addiktiivisia, itsetuhoisia taipumuksia, ja reippaan sekakäytön lisäksi hänen odotetaan käyttävän Viagraa.

Pääjuoni liittyy kahden teinitytön katoamiseen laitoksesta, mutta rikosvyyhti paisuu eri-ikäisten ihmisten sarjamurhaksi. Kirjassa matkustellaan myös ulkomailla, ja varsinkin reissut Venäjän Gulagin aikaisiin vankiloihin kiinnostivat.

Oli tämä vauhdikas ja kovin poukkoileva reissu, mutta verrattuna vaikka Jo Nesbon Harry Hole-sarjaan sain teoksen luettua jouhevasti. Tuttavuus Thorkildin kanssa oli kuitenkin sen verran kuormittava, etten kiirehdi sarjan edellisen tai seuraavan osan hankinnassa. Varmasti tämän kaliberin rikosvyyhdet on tarkoitettukin avattaviksi hitaasti, tyyliin yksi teos per vuosi.

HELMET-haasteessa etenen nyt kohtaan 45: ”Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija”.

Isän ja tyttären juurihoitomatka

Teos: Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. (Gummerus, 2020)

Äänikirjan lukijat: Pertti Koivula ja Rosanna Kemppi

Jos en tänä vuonna enää ehdi keskittyä yhteenkään kirjaan, olkoon lukuvuoteni nyt kruunattu. Eilen löysin BookBeatista teoksen, jonka olin jo bongannut muualta, ja josta olin laimeasti kiinnostunut. Laimeasti, koska olen omasta mielestäni jo lukenut kaiken tarvittavan inkerinsuomalaisten historiasta. Näiden teosten kaanon ei ole päätä huimaava, ellei lukija osaa venäjää, mutta suomenkielisiä teoksia on viime aikoina pompahdellut niin faktan kuin fiktion saroilla.

Jo aiemmin tänä vuonna häikäistyin Anna Soudakovan teoksesta, joka ei kerro inkerinsuomalaisista kuin välillisesti, mutta paluumuuton ilmiöstä joka tapauksessa. Teos on ollut minulle tärkein lukemani romaani tänä vuonna, vaikka iso osa sen kokemusmaailmasta oli jo minulle tuttua. Tämän teoksen nuorempi kertoja, Lea Pakkanen, kuuluu Soudakovan kanssa samaan ikäluokkaan, joka muutti Suomeen lapsena 1990-luvun alussa.

Lean isä Santeri Pakkanen (s. 1950) kertoo teoksessa oman ikäluokkansa neuvostokokemuksesta, mikä avarsi silmiäni enemmän kuin tarinointi aiempien sukupolvien karuista kokemuksista Stalinin leireillä. Hän vietti neuvostoelämänsä lähes yksipaikkaisesti Petroskoin alueella, työskenteli tulkkina ja Punalippu-lehden toimittajana, ja edusti 80-luvulla tiukan etnonationalistista linjaa. Mies kieltäytyi venäjän puhumisesta tyttärilleen, kun taas lasten äiti ja isovanhemmat valitsivat kaksikielisen linjan.

Pakkasten perhe muuttaa v. 1991 kahteen eri suomalaiseen kaupunkiin. Vanhemmat ovat eronneet, koska isä on löytänyt uuden kumppanin Lappeenrannasta. Äiti Anna muuttaa lapsineen Pudasjärvelle, jossa hänellä on omia sukulaisia. Isän äidille löytyy myös palvelukotipaikka Lappeenrannasta. Isovanhempien itse rakentama kotitalo jää tyhjäksi Petroskoin kupeeseen Tsalnaan, ja Santeri palaa kauppaamaan sitä eteenpäin vasta 2010-luvulla.

Kirjassa on tuhti annos inkerinsuomalaisten yleisempää historiaa, mutta se on myös matkakirja ja sukututkimuksellinen dokumentti. Isä ja tytär matkustavat Venäjää ristiin rastiin etsiessään jälkiä kadonneista sukulaisista; välillä mukana matkustaa valokuvaaja Meeri Koutaniemi. Matkat Jakutiaan ja suljettuun kaivoskaupunki Noreltskiin ottavat voimille niin henkisesti kuin fyysisesti, eikä kansanmurhista kyseleminen ole poliittisesti korrektia voitonpäivänä.

Kirjassa oli monia aidosti liikuttavia osioita, jotka liittyvät muistiin ja ylisukupolvisuuteen. Kun Lea löytää kauan kadoksissa olleen sukulaisensa Facebookin välityksellä, tämä tarjoaa hänelle kaakaota heidän yhteisen esiäitinsä hääkupeista vuodelta 1905. Tällaisten kuppien säilyminen Stalinin vainojen ja muiden äkkilähtöjen jälkeen on pieni ihme.

Olen itse kirjoittanut romaanikäsikirjoituksen, jossa inkerinsuomalaisilla on keskeinen rooli. Olen myös pelännyt, että tapani kirjoittaa heistä olisi pinnallista tai epäautenttista. Romaanini päähenkilö päätyy Hervannassa ”korvike-Kirkaksi” 1990-luvun laman aikana. Hän ei ole inkerinsuomalainen kuin puoliksi, ja isän puolen kasakkamaiset venäläiset piirteet tekevät hänestä kovin suositun pubiruusujen päiväunen. Niinpä minua nauratti makeasti se, että tässäkin kirjassa kuunneltiin Kirkaa Petroskoissa 70-luvulla. Sain teoksesta vahvistusta omaan kirjoittamiseen. Ehkä myös lukemalla, tutkimalla ja reissaamalla voi joskus tavoittaa jostain ilmiöstä jotain olennaista.

Petroskoin nuoriso on teoksessa hyvin kartalla länsimaiden populaarimusiikista, ja samaan aikaan inkerinsuomalaisissa piireissä kuuminta hottia on kristinusko. Kirjassa mainitut uudemmat luterilaiset/herätyskristilliset vaikuttajat alkoivat kiinnostaa minua, koska näiden saarnaajien meininki vaikutti erilaiselta kuin perinteisen Inkerin kirkon ja ortodoksikirkon toiminta.

Jos Inkeri-fani osaa selittää tolkullisesti savakan ja äyrämöisen eron, silloin hän on etnologisessa harrastuksessaan jo pitkällä. Itselläni ei ole inkeriläisiä juuria, mutta luin pienenä ahkerasti mummoni säilyttämiä ”kiellettyjä” suur-Suomi-kuva-albumeja, ja kaikkien aikojen suosikkini oli Kadonnutta Inkeriä. Tämän teoksen kautta sain jo polvenkorkuisena tietää inkeriläisistä, ja varsinkin heidän vaiheistaan toisen maailmansodan aikana.

Koska Santeri Pakkanen alkoi tutustua Suomeen Neuvostoliiton lähettämänä virallisena delegaattina 70-80-luvuilla, hän tavallaan tutkailee maata melkein kuin ulkoavaruudesta käsin. Näkökulma on herkullinen, sillä hänellä on kyky tunnistaa suomalaisissa Neuvostoliiton komppaajissa suuria sävyeroja. Ylipäänsä suomalaisia Neuvostoliiton ystäviä pidettiin naiivina idealisteina, ja nuorelle Santerille erään edustusmatkan kohokohta on kenkien ostaminen äidilleen kaupassa, jossa hän saa myyjän huomion puoleksi tunniksi.

Pidin siis myös Suomen puolen integraatiokuvauksista, varsinkin, kun moni mainittu paikkakunta on minulle tuttu. Mänttä esiintyy tässä solidaarisena paikkakuntana, jossa vallesmanni ei epäröi suojella inkeriläisiä karkotettavia. Jyväskylä on Santerin äidin viimeinen osoite, jonne hän seuraa poikaansa aivohalvauksen jälkeen kuolemaan Keljon vanhainkodissa. Vanhuuden päiviään Santeri muuttaa viettämään Pohjois-Konnevedelle, Rautalammin pitäjään, jonka korpimaisema on hänelle kotoinen lapsuuden Tsalnan tunnelmissa. Rautalammille hän kuskaa lapsuudenkodistaan myyttisen saunan oven, jolla on pelkästään tunnearvoa.

Kyynelehdin tätäkin teosta kuunnellessani vuolaasti, vaikka kymmenien henkilöiden realistinen sukutarina ei ole yhtä emotionaalisesti vetävä kuin avainkertomus orpolapsesta, jota riepoteltiin läpi neuvostoimperiumin kuin vierasta sikaa. Tämän tarinan ihme on se, että nämä pakkosiirretyt sukulaiset eivät kaikki menettäneet yhteyttä toisiinsa, vaan yhteys jatkui joidenkin välillä vielä rautaesiripun sulkeuduttua.

En olisi valinnut tätä teosta kannen tai nimen perusteella, joten uskallan suositella sitä niillekin, jotka lukevat vähemmän historiallista tietokirjallisuutta. Teoksesta voi nauttia monella tasolla ja erilaisista tiedollisista lähtökohdista. Ehkä se on ei-akateemisen tietokirjan keskeinen onnistumisen kriteeri.

Keinuhevosella kohti Turun Laustetta

Teos: Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät (Atena, 2020)

Äänikirjan lukija: Markus Ilkka Uolevi

”Juri ratsastaa peltojen halki, jokien rantoja pitkin, kiskojen viertä junan kanssa kilpaa. Isä ilmestyy hänen eteensä, ja menee kyykkyyn.” Maistuiko piirakka? Haluatko toisen? Tässä mehua, juopa vähän. ” Murga-kissa käy varovasti haistelemassa Salaman turpaa. Kristallilasit kilisevät, juodaan kaikille rakkaille, jotka ovat jossain muualla. ”

Astuin eilen tarinaan, joka sai minut taas hetkeksi olla haluamatta lukea seuraavaa tarinaa. Tarina on tavallinen, kattava, tiettyä kansanryhmää täyteläisesti representoiva, mutta minulle lukijana maaginen, ainutkertainen.

Tarinassa pietarilainen pikkupoika Juri saa vanhemmiltaan 5-vuotispäivälahjaksi keinuhevosen. Pian tämän jälkeen mustat korpit hakevat vanhemmat, ja Juri lähetetään siskonsa ja isovanhempiensa kanssa Uzbekistaniin, uppo-outoon kulttuuriin, joka on irvokkaalla tavalla neuvostoimperiumin muilutusten luomus.

Anna Soudakova (s. 1983, Pietari) on vantaalainen esikoiskirjailija, joka on muuttanut lapsena sukunsa kanssa Suomeen. Kyseessä on sukuromaani, joka tämän päivän trendien vastaisesti ei kuitenkaan ole autofiktiota. Luulin teoksen kertovan inkerinsuomalaisista, mutta tässä esiintyvä isänpuolinen venäläissuku onkin kokenut inkeriläisiä vastaavan kohtalon poliittisista syistä. Päähenkilö Jurin vaimo Tania on keskisuomalaisen kommunistin tytär, ja suku saa paluumuuttajan statuksen tämän vuoksi.

Kävi sitten niin, että itkin vuolaasti läpi teoksen ensimmäisen kuuntelukerran, ja palasin teokseen pahimman myrskyn laannuttua tekstinä. Itkin enimmäkseen sille, että kirjassa kuvattava suku onnistui kääntämään kaiken kokemansa sorron ja menetyksen voitokseen. Kaikki suvun jäsenet eivät menestyneet, osa päätyi huonoille teille ennen ennenaikaista kuolemaansa, eivätkä Suomeen päässet varsinaisesti löydä Turun Lausteesta maanpäällistä paratiisia. Heille onni löytyy Ruissalosta työväenopiston omistamalta pitsihuvilalta, joka on tarkoitettu kaikkien kaupunkilaisten virkistyskäyttöön.

Teos kertoo lapsista ja nuorista, jotka joutuvat luomaan itselleen elämän puitteet hatarista aineksista. Juri palaa Maria-sisarensa kanssa sodan aikana Pietariin täysorpoina, ja hänen koulutuspolkunsa tuntuu harvinaisen kiviseltä. Virallisesti leimatulle maanpetturin jälkeläiselle ei tunnu olevan tarjolla muuta kuin uuvuttavaa tehdastyötä. Silti sinnikäs nuorimies taistelee tiensä yliopistomieheksi, tekniikan tohtoriksi ja metsätalouden dosentiksi. Väliin mahtuu myös onnen ja tasapainon vuosia ja suhteellista menestystä neuvostojärjestelmässä, mutta vanhempien karu kohtalo ei jätä miestä rauhaan.

Teoksen nimi viittaa sekä turkulaisiin puolukkametsiin sekä surullisenkuuluisaan Sandarmohin hautausmaahan Karjalan tasavallassa, jonka historiallisesta merkityksestä on alkanut ilmaantua kummallisia tulkintoja Putinin Venäjällä. Teoksen loppuvaiheessa viitataan Memorial-säätiön uraauurtavaan työhön joukkohautojen uhrien identiteettien paljastajana. Tämä palauttaa muuten lyyrisen ja yksityisen teoksen suoraan tämän päivän poliittisten keskustelujen ytimeen. Kirjassa on myös selvää ulkopoliittista riskinottoa, vaikka sen fokus on yksityisten ihmisten pienessä elämässä. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että teos julkaistaisiin myös kirjailijan synnyinmaassa.

Erityisesti arvostan teosta siksi, että siinä kerrotaan Neuvostoliitosta tavalla, jonka myös nuoremmat polvet voivat ymmärtää. Olen lukenut monia paljon kompleksisempia ja raflaavampia teoksia neuvostoarjesta, joissa elämän raadollisuutta hehkutetaan, mutta Soudakova kuvaa kommunalkan keittiön elämää hieman kevyemmin ja lempeämmin. Tyylillisesti vertaisin teoksen tunnelmia Andrei Makinen tuotantoon, mikä ei ole kaukaa haettua, koska Soudakova on ammatiltaan ranskan opettaja. Ranskanvenäläinen Makine kuuluu omassa lukuhistoriassani kaikkien aikojen top 10-kategoriaan, joten melko korkealle reittaisin myös Soudakovan kirjallisen debyytin.

Toissa vuonna lopetin lukemisen lähes kuukaudeksi Olli Jalosen Taivaanpallon jälkeen. Tämän teoksen maailmasta omaan arkeen pomppaaminen tuntuu yhtä pysäyttävältä, vaikka teokset ovat kovin erilaisia. Tämän teoksen elämismaailma on minulle läpikotaisin tuttua, vaikkei itselläni ole paluumuuttajataustaa. Yleensä tarvitsen hämmennykseen tarinaa, joka vie minut kauas ajassa ja paikassa; Soudakovan romaani hämmentää minua sillä, kuinka hän on järjestänyt itselleen tutut elementit tarinalliseksi kokonaisuudeksi. Teoksessa ei ole ainuttakaan pitkästyttävää osiota, ja niiden yhteys toisiinsa voi saada lukijankin katsomaan omaa sukuhistoriaansa uudella tavalla.

Olen aiemminkin osannut veikata Finlandia-voittajia, joten kannattaisiko tänä vuonna uhkapelata tämän keinuhevosen puolesta (olettaen, että teos pääsee finaaliin)?

Joulupäivällisellä Itä-Berliinissä

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (Atena, 2011)

Suomennos: Liisa ja Robert Ryömä

Monta kuukautta kestäneen äänikirjatranssin aikana en ole ehtinyt tutkailla ennen koronaa keräämiäni uusia paperikirjakätköjä, mutta tänään tein näin ja ilahduin. Hyllystäni löytyi kierrätyshyllystä napattu sukuromaani, joka innosti jo kansikuvan tasolla enemmän kuin keskivertosellaiset. Lisäksi teos lupasi monipaikkaista muistelua Itä-Saksan, Venäjän ja Meksikon välillä. DDR:ään sijoittuvaa romaanikirjallisuutta olen lukenut aika vähän, vaikka nuo alueet kiinnostavat minua matkakohteina paljon enemmän kuin läntinen Saksa. Viimeisin lukemani teos DDR:n loppuajoista oli Vladimir Kamirerin Ryssändisco, joka avasi kiinnostavalla tavalla neuvostokansalaisten muuttoa Itä-Berliiniin 1980-luvun loppuvuosina, ja siitä kehkeytynyttä alakulttuuria.

Eugen Rugen (s. 1954) romaanissa on samaa twistiä, sillä kirjailija itse on syntynyt Neuvostoliiton Uralilla saksalaisen karkotusvangin poikana. Oletan, että käsillä olevassa romaanissa on omaelämäkerrallisia elementtejä, jotka ulottuvat 1950-luvulta aina 2000-luvun alkuun, jolloin Uralin vankileirillä syntynyt Alexander alias Sasha on keski-ikäinen syöpäpotilas, jolle on annettu muutama vuosi elinaikaa.

Sasha matkustaa Meksikoon etsimään isovanhempiensa jälkiä Mexico Citystä ja sen lähimailta. Hänen biologinen isoäitinsä Charlotte ja tämän mies Wilhelm muuttivat Meksikoon toisen maailmansodan aikana KOMINTERN:in peiteoperaatioon, jonka tarkoituksena oli edistää vallankumouksellisten elementtien nousua räikeän kapitalistisessa maassa. Monella tapaa tämä jakso muokkasi isovanhempia enemmän kuin muut vaiheet, mutta 1950-luvulla heille tuli kiire matkustaa Berliiniin DDR:n uuden valtion virkojen hakuun. Isoäiti Charlottesta tuli kulttuuri-instituutin johtaja ilman akateemisia meriittejä, ja isoisälle järjestettiin noloja palkintohommia ja muikeita renikoita, vaikka oikeasti tämä ei saanut Meksikossa aikaan paljoa.

Sashan isä ja tämän veli katosivat Uralille nuorina, ja Kurt-isä löysi venäläisen vaimon Irinan tällä retkellään. Nuori perhe sai muuttaa takaisin Itä-Saksaan 1960-luvulla, ja Sashasta tuli kapinallinen, länsiorientoitunut teini, joka innostui enemmän Jimi Hendrixistä kuin kiipimisestä ossijärjestelmässä. Kurt pääsi historian professoriksi harjoitettuaan paljon itsekritiikkiä, ja isää ja poikaa yhdisti suuri flaksi naisten parissa. Vaikka Kurt esiintyy teoksessa kuivana ja korkean työmoraalin omaavana artikkelikoneena, ei hän pysty pysymään uskollisena vaimolleen. Irina-vaimo erakoituu, alkoholisoituu ja päätyy vanhan Venäjältä tuodun äitinsä omaishoitajaksi, eikä oikein osaa ilmaista itseään muuten kuin kokkaamalla suvulle burgundilaista luostariankkaa joulupäivällisillä.

Teos on perinteisen realistinen sukuromaani, jonka epälineaarinen rakenne tuo tekstiin kaivattua elävyyttä. Viihdyin tasapuolisesti sen kaikissa kohteissa, mutta Meksiko-osuuksissa oli kieltämättä vähän liikaa turismia. Toisaalta ne kuvastavat hyvin kuolemaa pelkäävän, yksin matkustavan huonokuntoisen miehen maailmanmatkailua, eli huoli Sashan hengissä selviämisestä oli todellinen. Ruge kuvaa myös hienosti vanhenevan isän ja syöpädiagnoosin saaneen pojan suhdetta: isä asuu edelleen perheen talossa Berliinin lähiössä kotiavun turvin, mutta ei pysty vastaanottamaan poikansa uusimpia kuulumisia.

Kirjassa kuvataan DDR:n kulttuurieliitin tietynlaista porvarillisuutta, mikä näkyy omakotitalojen talvipuutarhoina, eksoottisina tuliaisina lomilta muista itäblokin maista ja ruoan kohtuuhyvänä saatavuutena. Vorkutan kauhujen leiri mainitaan, mutta sen pahuudessa ei vellota, vaan teos keskittyy Stalinin kuoleman jälkeiseen aikaan ja idän ja lännen dialogiin, mitä eläminen Itä-Berliinissä alkoi olla jo 1960-70-luvuilla, jolloin televisioonkin pystyi virittämään länsikanavia. Romaaniin mahtuu paljon elämäniloa ja valoisia hetkiä, eikä koko sosialistista järjestelmää leimata mädäksi.

Huolimatta tämän teoksen menestyksestä Rugen kypsässä iässä alkanut kirjailijanura ei ole tuottanut kuin toisen romaanin tämän jälkeen. Ehkä teos ei ole kielellinen mestariteos, ja romaanitaiteen näkökulmasta kerronnalliset ratkaisut ovat siinä suht perinteisiä, mutta siinä on onnistuttu tiivistämään neljän sukupolven tunnot 429 sivuun. Teos ei tuntunut sivuakaan liian pitkältä, ja koin, että näistä aineksista olisi voinut saada aikaan kokonaisen romaanisarjan.

smart

Teatotalling (for serious addicts)

TeekirjaTeos: Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Tänä talvena ja keväänä yksi salaharrastuksistani, teen hamstraaminen, on taas karkaamassa käsistä. Harrastus on pysynyt välillä hyvinkin kurissa, sillä jos ihminen asioi lähinnä Lidlissä, houkutukset ovat vähäisiä. Lord Nelson-sarja ei suuremmin inspiroi, vaikka onkin ehkä laadukkaampaa kuin K- ja S-ryhmien halvimmat omat merkit. Nyt taas teetä on tullut keräiltyä mm. hävikkiruoan nettikauppojen kautta, joista voi joskus saada hyviä diilejä.

Sirkka-Liisa Rannan tietokirja suomalaisen teekulttuurin historiasta osui hyvään saumaan, ja tuntuu objektilta, jonka voisin ottaa keittiööni teehyllyn koristeeksi. Äänikirjana kuunneltuna teos toimii toki mainiosti, mutta kuuntelija missaa sen kuvituksen.

Teos kartoittaa teen saapumisen eri reittejä Aasiasta Suomeen, ja tutkii teen juomisen tapakulttuuria maamme eri kolkissa. Viipuri oli aikanaan Suomen teepääkaupunki, mutta teelasteja tuli maahamme myös länsirannikon kauppareittien kautta. Maamme vanhin vielä olemassa oleva teetalo on Viipurista Helsinkiin muuttanut Sergejeffin yritys, joka on muun muassa Valamon luostarin luottotoimittaja.

Ensimmäisiä todisteita teen juonnista Suomessa oli jo 1700-luvun alussa, mutta laajempaan levitykseen tsaju tai tsaikka pääsi vasta 1800-luvulla. Voidaan väittää, että vain Karjalan kulttuurialueella teen juonti on ollut arkista, kun taas muualla maassa se on ollut juhlajuoma tai juoma, jota on juotu sairaana ollessa. Muistan ainakin itse omasta lapsuudestani, että ne harvinaiset teehetket olivat ankeita, Liptonin Yellow Label maistui aina pahalta, enkä muistaakseni ollut maistanut muuta kuin Yellow Labelia ja kerran kiinalaista jasmiiniteetä ennen ensimmäisiä reissujani Britanniaan. Teen juojaksi opin teininä, ja kahvia aloin juoda vasta tyttären syntymän jälkeen, kun en muuten pysynyt hereillä.

Nykyään juon tasavahvasti teetä ja kahvia, eli olen sekakäyttäjä, mutta hankkimani teelaadut ovat huomattavasti parempia kuin kahvi, johon en tunne vastaavaa intohimoa. Kirjassa mainitaan joitain uudempia kotimaisia teeyrittäjiä, joista tunnistin useimmat. Arjessani kestosuosikkejani ovat Nordqvistin pussiteet, myös erikoisemmat kuin Keisarin morsian. En ole vielä päässyt teehifistelyssäni sille tasolle, että ostaisin irtoteetä erikoisliikkeistä, mutta rakastan sellaisia kahviloita, joissa on omat teesekoituksensa. Kaikkien aikojen ihanuuksia tuntuvat olevan Jyväskylän Teeleidi (jonka teitä olen juonut, mutten ole vieläkään päässyt paikan päälle) ja Juvassa sijaitseva Tea House of Wehmais. Molemmat tarjoilevat perinteistä kello viiden teetä.

Viime aikojen juomasuosikikseni on nousemassa rooibos, mutta vihreään ja valkoiseen teehen suhtaudun edelleen hieman penseästi. Kirjassa esitellään myös suomalaisia yrttiteen keräilyperinteitä (jotka korostuivat pula- ja sota-aikoina), joista en ole lainkaan innoissani. Sanalla ”infusion” eli hauduke on korvissani ikävähkö klangi, vaikka jossain vaiheessa elämää keräilin juuri sekoituksia, joissa oli enemmän kukkia ja hedelmän paloja kuin itse teetä. Nämä sitten jäivät kaappien perukoihin eltaantumaan, ja olen myöhemmin yrittänyt valita teen mieluummin maun kuin kauniin ulkonäön pohjalta.

Ranta kiinnittää kirjassaan huomiota varsinkin teen tarjoiluun ja säilytykseen, ja näistä ulottuvuuksista opin jotain uutta. Itsehän juon teetä ja kahvia samoista mukeista, mutta noin esteettisesti tuo on tosi huono idea. Suosin arjessani enimmäkseen pussiteitä, koska en jaksa puhdistaa teekannua joka kerta käytön jälkeen. Pitkään olen pärjännyt yhdellä teekannulla, mutta viimeisen vuoden aikana ne ovat lisääntyneet kaapissani vaivihkaa. Niitä on tullut hyvin pienellä rahalla ja jopa ilmaiseksi. Tänään olen menossa hakemaan neljättä teekannua tähän yhden hengen talouteen, jonka uskon olevan ratkaisu irtoteen käytön ongelmiini – onhan siinä erillinen siivilä, jonka voi puhdistaa kätevästi ilman, että pitäisi kuurata koko pannu joka käytön jälkeen.

Irtoteen säilytyksessä en ole vielä päässyt oikeaoppisuuden tasolle. Minulla ei myöskään ole japanilaisen teeseremonian välineitä, eikä muutakaan rekvisiittaa. Jossain vaiheessa hankin kirppikseltä samovaarin muutamalla eurolla, mutta luovuin siitä turhana tavarana, enkä kaipaa sitä takaisin. Tämä teos toki antaa vinkkejä harrastuksen syventämiseen pelkän pussiteen lipittelijästä kohti teesommelierin opintoja.

Kirjaa kuunnellessani join Ikean Rosehip-rooibosta, joka on osoittautunut parhaaksi tähän mennessä maistamakseni rooibos-laaduksi. Sen hyvyys piilee luultavasti silkkisessä pyramidipussissa, joka ei välttämättä ole kaikista ekologisin vaihtoehto. Muita teelaatuja, jotka ovat erityisesti jääneet mieleen, ovat olleet aito Darjeeling, kiinalainen Gunpowder ja kaikkien aikojen ikuisuussuosikkina kashmirilainen pinkki tee, jota en osaa keittää oikeaoppisesti kotioloissa.