Elintasorajan kahdella puolella

Anna Soudakova: Varjele varjoani (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Alina Tomnikova

Anna Soudakova on kirjailija, jonka uutta teosta olenkin jo ehtinyt odottaa. Hänen esikoisteoksensa Mitä männyt näkevät oli minulle tärkein lukemani romaani vuonna 2020. Luin tällä viikolla tämän hänen kakkosteoksensa, ja Reijo Rautajoen muistelmateoksen inkeriläisestä äidistä putkeen. Teokset ovat tyylillisesti ja genrenkin suhteen kovin erilaisia, mutta molemmat kovin ajankohtaisia tässä maailmanpoliittisesti turbulentissa syksyssä.

Teoksen päähenkilö on Nina, joka on 80-luvun alussa Leningradin kommunalkaan syntynyt nuori nainen. Suomeen hän on muuttanut 90-luvun alkupuolella, ja täällä hänen korkeasti koulutetut vanhempansa joutuvat aloittamaan kaiken alusta. Neuvostoliitossa isä Georgi on ollut kaukomaita kiertävä geologi, ja äiti Vera on opiskellut taidehistoriaa. Suomessa he enimmäkseen harjoittelevat työelämää, mutta isä onnistuu välillä työskentelemään automekaanikkona.

Tarina perheen perustamisesta boheemissa yhteistaloudessa on upea. Käpyoven takainen mystiikka on vaatimattoman kekseliästä. Venäläisestä lukijasta aihe saattaa tuntua liian arkiselta, mutta suomalaiselle tämä aihe on sopivan eksoottinen. Konmunalkan keittiö tunnetaan nimellä Omenatarha, ja siellä jaetaan niin ilot kuin murheet.

Suomessa pieni perhe asuu Turun Varissuolla ja ihmettelee uuden maan omituisia ruokia ja tapoja. Mitä ihmettä on mysli, ja kuinka sitä kuuluisi syödä? Isovanhemmat muuttavat perheen perässä, eikä mummo voi hyväksyä uuden asunnon kirppiskalusteita. Vera kokee vielä aikuisenakin monet suomalaisten tavat oudoiksi, kuten vispipuuron syömisen mariskooleista.

Teoksen vaikuttava nimi on lainaus Joseph Brodskyn runosta. Automatkoilla perheellä on tapana kuunnella Vysotksyn lauluja powerplayna. Tämä hieno tarinallinen kerroksellisuus tiivistyy perheen kesämökin kuvauksessa: sinne on kerätty kaikki neuvostoaikainen omaisuus maasta, jota ei enää ole. Soudakova kuvaa myös jonkinlaista huijarisyndroomaa, jota Nina kokee vanhempiensa mökillä. Ninan on välillä vaikea uskoa, että suomalainen dacha voisi kuulua heille, että he ovat osallisia uuden maan mökkeilykulttuurissa.

Parisuhdepohdinnoista löysin jopa uusia näkökulmia, vaikka tässä kuvataan hyvin tavallisia heteroydinperheitä. Tällaista koen aika harvoin, mutta tässä kuvatut tunteikkaat riidat jotenkin lämmittivät.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, ja olin jopa vähän helpottunut siitä, että tässä ei viitattu Stalinin vainoihin. Soudakovan tyyli pysyy edelleen runollisen aistivoimaisena, eli hän saa luotua intiimin taikamaailman melko vähäisistä aineksista. Olen tainnut aiemminkin verrata hänen teoksiaan Andrei Makinen tuotantoon, joka on ehkä minulle rakkain venäläinen nykykirjailija.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on lämminhenkinen, kielellisesti rikas ja nyansoitunut perhesaaga, joka tuottaa iloa kaikille meille venäläisen kulttuurin faneille nyt, kun naapurimaahan ei voi matkustaa. Teos on myös oiva muistutus tuon kulttuurin positiivisista puolista, jotka saattavat monilta juuri nyt unohtua tässä maailmanpoliittisessa kriisitilanteessa.

Lingvististä kruisailua Murmanskissa

Teos: Heidi Väätänen: Chloe S:n sanakirja (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Entä jos Murmanskin esikaupungin ”riskialueelta” sinapinkeltaisesta kerrostalosta löytyisi harvinaisen fennougrilaisen kielen viimeinen puhuja? Tällaisesta lingvistisestä jackpotista haaveilee helsinkiläisessä soluasunnossa nuori Li Ö, lievästi autistinen opiskelija, joka osaa olla vakuuttava vain seminaarisalissa, silitetty silkkipaita yllään.

Chloe S. taas on nuori mallin alku Murmanskissa, joka saa elämänsä tilaisuuden sähköpostin muodossa. Hänelle tarjotaan vuoden kontrahti Wienissä, ja mailissa on liitteenä lentoliput jo ennen kuin Chloe on edes hyväksynyt tarjousta.

Chloen isoäiti Theodosia on erikoisen lumen kielen viimeisiä puhujia, ja hänen vanhempiensa kohtalo piinaa häntä. Kuolivatko he Stalinin vainoissa, vai pääsivätkö emigroitumaan Ranskaan? Theodosia itse on pinttynyt frankofiili, jonka Airbnb-asunto on kuin pala Pariisia, ja jonne vanhemmat ranskalaiset herrahenkilöt ovat aina tervetulleita. Vanhalla rouvalla on myös friends with benefits-säätö rakkauden kaupungissa, vaikka tuskin hän itse käyttää suhteestaan tuota käsitettä.

Chloe S. on tullut äitinsä hylkäämäksi, ja on isoäitinsä kasvattama. Äiti Orlanda asuu Pietarissa vanhempiensa valtavassa lukaalissa, eikä tiedä, että jossain vaiheessa tytär päätyy sinne mallinuransa aikana. Nuoren naisen isä alkoi eron jälkeen epätoivoiseksi lumen kielen puhujaksi, ja kuoli nuorena.

Teos antaa koomisen tai jopa surkuhupaisan kuvan kadonneiden kielten pelastajista. Li Ö:lle tämä puuhastelu on muiden pakkomielteiden korvike, mutta toisaalta on olemassa hyvin vähän muita puuhia, johon hän soveltuisi. Lopulta Theodosia ja hänen pojantyttärensä suostuvat yhteistyöhön nuoren tutkija alun kanssa, ja onhan tästä edes jotain materiaalista hyötyä isoäidille.

Pidin tästä kirjasta aivan pidäkkeettömästi, sillä sen huumori oli kuin minua varten tilattu. Eniten nauroin professori-Elisabetin Helly Hansen-asufiksaatiolle, ja Li Ö:n kämppikselle, joka keräili New England-tyylisiä kodin tekstiilejä. Makea nauru johtui siitäkin, että olen aikeissa hankkia Helly Hansen-paidan mahdollisia työhaastatteluja silmällä pitäen. Sillä Helly Hansen on portti normaaliuteen, niillekin, jotka sitä yleensä karttavat. Olen ajatellut seuraavassa työpaikassani pukeutua pelkkään Helly Hanseniin koko koeajaksi, ja olla puhumatta kenellekään, ellei minua puhutella.

Tämä teos saattaa olla toistaiseksi omituisin lukemani romaani vuonna 2022, ja sen rikkaus kutsuisi melkein kuuntelemaan äänikirjan toiseen kertaan. Kirjassa on paljon kiinnostavia akateemisia sivupolkuja, ja estetiikkaan liittyviä havaintoja. Varsinkin feministiseen filosofiaan liittyvät havainnot hykerryttivät minua. Olen itse käynyt ranskalaisen postmodernin feministiseen filosofian klassikot läpi pidemmän kaavan kautta 1990-luvulla, mutta en enää tunne ketään, joka innostuisi Cixousta tai Irigaraysta. Tämä teos siis herätti minussa nostalgian aaltoja, ja toivon, että feministisellä teorialla olisi vielä uusi tuleminen.

Kirjaa lukiessani muistelin italialaisen Diego Maranin teoksia, jotka ovat olleet minulla käsittelyssä tämän blogin alkuaikoina. New Finnish Grammar oli hittikirja Britanniassa vuonna 2011, vaikka teos on alun perin julkaistu jo vuonna 2001. Suomalaisugrilainen maailma ja kadonneiden kielien asema ovat selvästi seksikkäitä teemoja maailmalla, ja näin ollen toivon myös Heidi Väätäsen romaanille onnea kansainvälisillä kirjamarkkinoilla.

Et voi tulla rajan taa

Teos: Sergei Lebedev: Mahdoton jäljittää (Docendo, 2021)

Suomennos: Eero Balk

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Kemian professori Kalitin on kaksoisidentiteetin omaava emigrantti Saksassa, ja uudella länsimaisella nimelläkin häntä pilkataan kaalikeittoprofessoriksi. Jo ennen Neuvostoliiton kaatumista hän kehitti tappavan myrkyn nimeltä Debytantti, jonka kokeiluissa tehtiin järkyttäviä ylilyöntejä. Venäjällä häntä pidetään maanpetturina, ja ”pienet vihreät miehet” ovat jo hänen kintereillään.

Kalitin on kasvanut Neuvostoliiton tieteellisten instituuttien eksklusiivisessa maailmassa, ja jossain vaiheessa hänen vanhempansa luovuttivat hänen kasvatuksensa pelottavalle Igor-sedälle, joka oli kemistin lisäksi meritoitunut everstimajuri. Toki Igor-setä onnistui kasvattamaan suojattinsa kieroon, ja paisuttamaan miehen omnipotenssifantasiaa.

Teoksessa on pitkä aikajana ja monia historiallisia kerroksia, sillä aikaisimmat kyseenalaiset tieteelliset kokeet juontavat juurensa jo 1930-luvulle, jolloin natseilla ja neuvostoliittolaisilla oli salaisia yhteisiä hankkeita.

Luin tätä kirjaa karmivana historiikkinä itänaapurimme käyttämistä tappavista myrkyistä toisinajattelijoiden likvidoimiseksi, ja pidin teosta yllättävän rohkeana vetona varsinkin, jos kirjailija edelleen vaikuttaa Venäjällä. Se ei ole erityisen kantaaottava, mutta se näyttää enemmän kuin opettaa.

Löysin kirjasta paljon yhteistä Sami Tissarin dystooppisen teoksen Krysa kanssa, vaikka teokset eivät edusta samaa genreä. Molemmissa eletään neuvostotodellisuutta suljetuissa yhteisöissä, ja tieteen varjolla saadaan aikaan paljon pahaa. Tosin Tissarin kirjassa kuvattiin myös aivan tavallisen kansan arkea, ja hahmot tuntuivat asteen sympaattisemmilta.

Teoksen kieli on todella rikasta, niin nyansoitua, että se voi rasittaa tyypillisten toimintatrillereiden ystäviä. Tekstistä huomaa, että kirjailija on myös runoilija. Tyylillisesti vertaisin teosta esimerkiksi Pierre Lemaitren dekkareihin, tosin ne ovat vielä intertekstuaalisempia kuin tämä teos. Tämän romaanin hahmot eivät ole erityisen kirjaorientoituneita tyyppejä, mutta Lebedev maalaa maisemia ja tunnelmia tarkan yksityiskohtaisesti ja aistillisesti.

Venäjä-aiheisten kirjojen meressä tämä teos asettuu hieman vaativamman proosan osastolle, sillä tässä ei kerrata yleistä historiaa ulkomaalainen lukija silmällä pitäen. Mutta omiin lukemistoihini on kuulunut paljon haasteellisempia tapauksia, joita en ole jaksanut lukea loppuun. Kirjailijan nimen laitan korvan taakse, sillä lukisin mielelläni häneltä jotain muutakin kuin trillereitä.

Hämmentävän ajankohtainen trilleri

Teos: Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu (CrimeTime, 2020)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

Suomi, Ruotsi, NATO-jäsenyyshakemus ja Venäjän hyökkäys Gotlantiin, ja myöhemmin Suomeen. Tässä pääteemat Helena Immosen trillerissä Operaatio Punainen kettu. Yritin lukea teosta pari vuotta sitten, mutta koin genren itselleni sopimattomaksi. Nyt teos on löytänyt uusia lukijoita suoratoistopalveluissa, ja luulen sen kiinnostavan myös niitä, jotka eivät normaalisti lue toiminnallisia sotatrillereitä.

Teoksen päähenkilöt ovat kolmikymppiset sisarukset Riina ja Joni Koivu, jotka ovat molemmat hyvin maanpuolustushenkisiä. Riina on armeijan käynyt reserviläinen ja tutkija yksityisellä sektorilla, ja hänen miehensä on töissä Pääesikunnassa. Joni taas palvelee Puolustusvoimien erikoisjoukoissa, ja tulee lähetettyä Gotlantiin ruotsalaisten avuksi ensimmäisten joukossa. Molemmat ovat perheellisiä, ja Jonista itse asiassa tulee isä ensimmäistä kertaa hyökkäyksen aikana.

Molemmilla sisaruksilla on haasteita sotilasuran ja perhe-elämän yhteensovittamisessa. Immonen onkin taitava kuvaamaan perhe-elämän militarisoitumista. Riinan Topias-poika on oppinut tarhassa käyttämään sanaa ”ryssä”. Jonia arveluttaa tuleva perhe-elämä, ja hän selvästi olisi suuremman psyykkisen tuen tarpeessa kuin keskustelun käyminen sotilaspappien kanssa.

Teoksen alkuasetelmassa Ruotsi on hakenut NATO-jäsenyyttä, ja hakemuksen käsittelyn aikana Venäjä hyökkää Gotlantiin. Suomi lähettää Ruotsille joukkoja apuun, mutta Ruotsi ei enää luota Suomen kyvykkyyteen puolustaa itseään. USA:n presidenttinä toimii tässä tarinassa edelleen Donald Trump, ja muutenkin henkilögallerian valtionjohtajat ja muut pääjehut ovat de facto-henkilöitä.

Teos kuvaa skenaariota, jossa Venäjä löytää syyn hyökätä Suomeen sen jälkeen, kun Suomi on auttanut Ruotsia Gotlannissa. Isku alkaa e.coli-bakteerin leviämisestä pääkaupunkiseudun vesiverkkoon ja massiivisesta sähkökatkosta. Maassa vaikuttaa Venäjän myyriä, joilla on jonkun muun maan kaksoiskansalaisuus. Kansakunta on ollut aivan liian sinisilmäinen aiemman hybridivaikuttamisen suhteen.

Kuvattu tilanne on realistisen ahdistava, ja saa lukijan katsomaan oman lähiympäristönsä haavoittuvia kohteita uusin silmin. Itse ainakin aloin heti mielessäni täytellä varavesikanistereita ja pohtia patteriradion hankkimista vakavissani. Vielä pari vuotta sitten naureskelin hulluille maailmanlopun varautujille, ja nyt tutkin jo mielenkiinnolla ohjeistuksia kriisiaikojen kotivarasta.

Teos voi olla herkimmille liian ahdistava, mutta toisaalta ei sen ahdistavampaa kuin A-studion seuraaminen. Itse kestin kirjan aiheuttaman ahdistuksen, mutta hieman suren sitä, että minusta on tullut sujuva sotakirjojen lukija. En välttämättä pidä tästä uudesta puolesta itsessäni, ja toivon, että pian palattaisiin maailmaan, jossa ei tarvitsisi bongailla mahdollisia nukkuvia agentteja ja pieniä vihreitä miehiä keskellämme.

Jos jotain kirjassa jäin kaipaamaan, niin venäläisten agenttihahmojen syvällisempää rakentamista. Nyt he jäävät melko yksiuloitteisiksi, eikä kirjaan mahdu myöskään kulttuurisia tai kielellisiä havaintoja. Ehkä olisin arvostanut myös historiallista ulottuvuutta, en välttämättä toiseen maailmansotaan, mutta ainakin kylmän sodan ilmapiiriin saakka. Toisaalta Immosen kerronnan vahvuus piilee siinä, ettei hän sorru pitkäpiimäiseen luennointiin. Esimerkiksi sotateknisen kuvailun määrä oli ihan sopiva – monissa muissa tämän genren kirjoissa sitä on ollut enemmän, ja itse yleensä skippaan ne osuudet.

Tälle sarjalle on luvassa jatkoa tänä vuonna, ja toisessa osassa seikkaillaan Afganistanissa.

Buratino ja muita neuvostosivistyksen helmiä

Teos: Sami Tissari: Krysa (Aula&co, 2022)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Buratino on suljettu teollisuuskaupunki Karjalan kannaksella, lähellä Suomenlahden rantaa. 1980-luvulla se on vielä niin nuorekas, ettei sinne ole ehditty perustaa hautausmaata. Nuoren Pavel Dybenkon alkoholisoitunut eno Vitja on ensimmäinen paikkakunnalla kuollut ihminen, ja tämän siskolla on vaikeuksia säällisten maahanpainajaisten järjestelyssä.

Pavelin perhe perii enon Dnjepr-moottoripyörän sivuvaunuineen. Sen kyydissä Pavel pääsee ensi kertaa elämässään katsomaan maailmaa Buratinon ulkopuolella. Isä Anatoli näyttää pojalleen meren jäältä siintävän Suomen ja väläyttää loikkaamisen mahdollisuudesta. Pian tämän jälkeen Pavel on jo isätön, ja äiti alkaa järjestellä pienen perheen asioita uuteen uskoon.

Krysa on dystooppinen tieteisromaani, joka onnistuu vakuuttamaan lämpimän humaanilla otteellaan. Se seuraa nuoren Pavelin elämänkaarta kahden maan välillä vaihtoehtoisessa lähihistoriassa, jossa molemmalla puolella rajaa on aistittavissa tulevan tuhon merkkejä. Venäläinen tiede on onnistunut kehittämään synteettistä kirjallisuutta, ja Siperian taigalla tehdään hurjia muistiin liittyviä ihmiskokeita, joihin värvätään orpoja kandidaatteja. Orpoja siksi, ettei heillä olisi perään kyselijöitä. Orpoja, joiden henki on tunnetusti halvempi kuin minkään muun ihmisryhmän.

Kuka sitten on mystinen Krysa, ja miksi teollisuuskaupunki on saanut italialaissävyisen nimensä? Miksi Pavelin äidin on raadettava Europeiskaja-hotellissa, vaikka hän kielellisesti huippulahjakkaana ihmisenä osaa koko germaanisen kieliperheen salat, myös friisiläiset murteet? Ja kuinka hän keplottelee itselleen Pietarin metron vessan siivoojana käymättä koskaan työpisteessään?

Hurjin kirjan hahmoista on isoäiti Marfa, joka on menettänyt jalkansa Karjalan metsissä karhun puremiin toisen maailmansodan aikana. Marfan kielenkäyttö on kategorisesti alatyylistä, ja siinä ilmenee aidon kansanihmisen vastarinta lähes kaikkea muutosta kohtaan.

Sami Tissari on viisikymppinen esikoiskirjailija, jonka tuotos on taatusti pitkän kypsyttelyn lopputulema, niin väkevä ja elinvoimainen on hänen luomansa ”Neukkula”. Teos ei tarjoa tyypillisintä neukkunostalgiaa, mutta lukija voi kaivaa teoksesta esiin monia historiallisia kerrostumia, riippuen omasta kiinnostuksestaan. Osa viitteistä ulottuu myös aikoihin ennen ”Neukkulaa”. Välillä vieraillaan Tolstoin kuuluisalla maatilalla Yasyana Polyanassa, välillä Leninin matkassa Tampereella, ja välillä koetaan neuvostosukellusveneiden pakahduttava sisäilma. Tissarin kuvaama Suomi on vähintään yhtä dystooppinen kuin Venäjä, eikä kahden kansan välinen tiedeyhteistyö ole onnistunut pelastamaan maailmaa. Pavelin suomalaiset kontaktit eivät ole yhtään enemmän ”hyviksiä” kuin muutkaan epäonnistuneet liike- ja tiedemiehet. Silti hän päätyy viettämään suurtuhon jälkeistä aikaa yksin itäsuomalaisessa erämökissä.

En osaa arvata, kuinka tämänhetkinen maailmantila vaikuttaa kirjan menestykseen. Osalle kirjan visiot saattavat olla juuri nyt liian painostavia, mutta luulisin kirjan myös tarjoavan näkökulmia neuvostoihmisen ajatteluun. Jos jo jonkun aikaa ehdimme luulla, että ”Neukkula” olisi museokamaa, jotkut elementit tuon aikaisesta maailmankuvasta ovat palanneet rajamme taakse. Noita elementtejä voi olla vaikea ymmärtää ilman luotettavaa opasta. Joskus myös romaani voi toimia matkaoppaana, varsinkin tilanteessa, jolloin kyseiseen maahan ei pääse fyysisesti matkustamaan.

Minulle tämä teos oli moniaistillinen elämys tässä vaikeassa maailmanajassa, ja tekstin monipuolisuuden vuoksi toivon kirjalle Finlandia-ehdokkuutta. Teos on vaativampi kuin moni muu viime vuosina ehdokkaaksi veikkaamani teos, sillä sen lukijan kuuluisi olla kiinnostunut sekä historiasta että skifistä. Myös teoksen rakenne on moniuloitteinen, ja varsinkin äänikirjatoteutuksena se vaatii äärimmäistä keskittymistä. Jukka Pitkänen kyllä suoriutui tehtävästään erinomaisesti, ja hänen luentansa lisäsi omassa tapauksessani tarinan tenhoa.

Sinisten unelmien metsästäjät

Teos: Yuri Shikalov: Markat, farkut ja sukkahousut (Gaudeamus, 2020)

Lukija: Tuomas Nevanlinna

Monilla näkyisi olevan juuri nyt työn alla kirjoja, jotka paljastavat Putinin sisäpiirin metkuja ja Navalnyin roolista maan opposition äänitorvena. Itsekin olen kuunnellut näitä kirjoja useamman, mutta minulla ei ole niistä mitään omaperäistä kerrottavaa. Ehkä kirjojen akuutti ajankohtaisuus myös ahdistaa, kun maailma odottaa uutisia seuraavista henkensä menettäneistä toisinajattelijoista.

Itselleni Venäjä ei ole mikään mörkö tai automaattinen vihollinen, vaan olen edelleen kiinnostunut sen historiasta ja kulttuurista. Viimeksi lukemani Yuri Shikalovin historiikki Suomen ja Venäjän mikrotason kauppasuhteista, eli trokaamistoiminnasta Karjalan kannaksella ja Pietarissa valotti neuvostokansalaisten arkea 1950-luvulta 1980-luvulle humoristisesti ja konkreettisesti.

Shikalov on nykyään historiantutkija Itä-Suomen yliopistossa, mutta ennen Suomeen muuttoa 1990-luvulla hän ehti jo tehdä uraa hydrologina Neuvostoliitossa. Osa hänen havainnoistaan trokaamisesta ovat omakohtaisia, ja tutkimuksessa on käytetty paljon haastatteluaineistoa niin venäläisilta kuin suomalaisilta kaupan harjoittajilta. Ilmiöön liittyy romantisoitua mytologisointia, mutta sitä voi myös tutkia merkkinä talousjärjestelmän sisäsyntyisestä murtumisesta.

Tuskin trokaaminen oli suomalaisille turisteillekaan pelkkä harrastus, vaan moni hyötyi rajakaupasta taloudellisesti. Muodostui pitkäaikaisia liikesuhteita ja ystävyyksiä, vaikka virallisesti ystävystyminen länsimielisten kanssa oli kiellettyä. 80-luvun loppuvuosina kaupan muoto muuttui, kun farkkuja ja muita länsimaisia vaatteita alkoi ilmaantua jo kauppoihin. Aivan loppuaikoina diilaaminen keskittyi lähinnä ulkomaan valuuttaan.

Kun nyt katselemme länsimaisten yritysten vetäytymistä Venäjältä, kirjan anti alkaa tuntua taas ajankohtaiselta. En osaa ennustaa tulevaisuutta, jossa ylirajainen trokaaminen palaisi taas elinkeinoksi, eikä Venäjästä ole tulossa vanhaa Neuvostoliittoa. Ihmisten arki on kuitenkin keskeinen merkitysten kenttä, jossa kansalaisten uskollisuutta valtiolleen mitataan. Kuluttamiseen liittyvät sanktiot ovat ase, joka rankaisee myös niitä, jotka eivät alun perinkään halunneet nykyistä johtoa. Venäjä ei ole 30-vuotisen olemassaolonsa aikana osoittautunut kovinkaan taitavaksi kansan vaatettajaksi, tai muiden muotibrändien luojaksi. En osaa mainita venäläisiä vaateketjuja tai design-tuotteita, jotka olisivat nousseet tunnetuiksi maailmalla. Sen sijaan näen maan, jossa palvotaan länsimaista luksusta – kalliita merkkejä, joihin esimerkiksi tavallisella suomalaisella palkansaajalla ei ole varaa.

Muovikassien silittäminen käi kirjasta mieleen erityisenä palvontamenona. Pietarilaisen Saigon-kahvilan nurkkapöydässä olisin kyllä viihtynyt ilman Anttilan muovikassiakin. Myös Pietarista maakuntiin menevissä ”makkarajunissa” olisi ollut tunnelmallista matkustaa.

Neuvostoliiton talousjärjestelmää vähemmän tunteville teos tarjoaa faktaosuuksia, joissa kaupan, kuluttamisen, työllisyyden ja asumisenkin ilmiöitä selitetään kattavasti. Kirja myös valottaa sitä, miksi trokareiksi päätyivät suht korkeasti koulutetutkin ihmiset. Monilla koututetuilla nuorilla oli varsinkin 70-luvulla työpaikkoja valtion laitoksissa, joissa ei tarvinnut pahemmin huhkia. Turhautuneiden tutkijoiden ja byrokraattien energia saattoi sitten keskittyä virka-ajan ulkopuolisiin bisneksiin.

Minulla on siis työn alla kymmenisen tietokirjaa Venäjästä, ja tämä on ollut ainoa, johon pystyin keskittymään ilman masentavaa pilveä ympärilläni. Ehkä koen myös salaista neuvostonostalgiaa, koska oman aikakauteni neuvostojohtajat eivät tuntuneet niin pelottavilta kuin Venäjän nykyinen presidentti.

Kuinka päästä oligarkin kotivävyksi?

Teos: Seppo Mustaluoto: Slaavilainen peli (Gummerus, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Toiminnalliset kansainväliset trillerit, joissa liikutaan lyhyessä ajassa useassa maassa mitä kekseliäimmillä välineillä ovat minulle yhtä vaikeita lusittavia kuin James Bond-leffat ja Terminatorit. Kun olen viime vuosina yrittänyt laajentaa tietämystäni Itä-Euroopan maista, olen monesti aloittanut tuon genren kirjoja. Muun muassa nopeasti suosioon nousseen Max Seeckin teokset ovat jääneet minulta autuaasti kesken, vaikka sarja alkoi ihan kiinnostavissa maisemissa Balkanilla. Nyt kokeilin toista vastaavaa sarjaa, Seppo Mustaluodon Janne Norrmanista kertovaa saagaa. Tämäkin on ilmeisen suosittu sarja, sillä sitä on julkaistu jo neljä osaa. Kiinnostuin tästä ainoastaan siksi, että siinä on ukrainalaisia hahmoja, ja se osittain käsittelee maan tilannetta 2010-luvulla.

Janne Norrman on noin kolmikymppinen palkkasoturi, joka on ollut pahoissa paikoissa maailmalla kaukana kotoa. Eräänä baari-iltana Helsingissä hän kohtaa ukrainalaisen kaunottaren, jonka T-paidassa lukee jotain aivotonta kansainvälisellä F**K You-tyylillä. Kaksikko selvästi jakaa saman huumorintajun, ja suhde kuumenee pian kosintaan. Ennen tätä Jannen on kuitenkin tutustuttava morsiamen isään, brittiläisessä kartanossa majailevaan oligarkki-asetehtailija Aleksei Smirnoffiin. Pian mies löytääkin itsensä tulevan appiukon palveluksessa, ja ensimmäinen isompi tehtävä firman turvallisuuspäällikkönä on pelastaa kaapattu Irina. Pelastusretki vie hänet moneen kohteeseen Balkanilla, Kreikkaan, Ukrainaan, ja tilanteen lauettua vielä Laatokan Karjalaan. Kaikki tämä vajaassa 200 sivussa, eli ei ihme, että kulttuuriset havainnot jäävät ohuiksi.

Yritän olla spoilaamatta juonta liikaa, mutta minulla on joitain havaintoja teoksesta suhteutettuna Ukrainan nykytilanteeseen. Uskon, että Mustaluoto tuntee Ukrainan ja Venäjän sotastrategiat kuin omat taskunsa, ja tuntee myös hyvin molemman maan tämän päivän sosiaalista dynamiikkaa arjen tasolla. Sen sijaan kirja on kirjoitettu niille, jotka eivät halua tutustua paikallisiin kulttuureihin, historiaan tai kieliin. Kirjan Janne on sotilas, jota kiinnostavat elämässä enimmäkseen aseet, autot, sotateknologia ja kuumat naiset. Hänellä ei ole päihdeongelmaa, mutta hän saa adrenaliinikicksinsä tiukoista tilanteista, joissa joku kuolee, melkein kuolee tai joutuu vähintään sairaalaan teho-osastolle. Aika usein tämä henkilö on hän itse.

Ehkä 99% teoksen lukijoista on armeijan käyneitä, konservatiivisesti ajattelevia heteromiehiä, jotka luultavasti tulevat paremmin juttuun sukupuolikonservatiivisten maiden mimmien kuin länsieurooppalaisten kanssa. Toki tämän tarinan Irina tekee gradua Aalto-yliopistoon, ja osoittautuu ohjusteknologian huippuosaajaksi, eli ei ole sugar daddya etsivä tyypillinen itänainen. Pikemminkin hän on miehensä elättäjä. Ehkä suhde osoittautuu kehityskelpoiseksi, muta luin tätä silti suht simppelinä äijätarinana.

Oligarkkeja pesii myös Ukrainassa, ja tuskin heidän tapansa ovat yhtään demokraattisempia kuin Venäjän puolella. Ehkä parhaat havainnot kirjassa tehdään Donbassin alueen ihmisten sekalaisista intresseistä ja lojaliteeteistä. Mutta tässä osassa Itä-Ukrainassa vain käydään kääntymässä, eli teos pohjustaa sarjan tulevia tapahtumia.

Jos haluaisin tietää lisää sotimisesta Donbassissa, minun kuuluisi lukea vielä neljäs osa, Reikäpää, joka keskittyy syvemmin ukrainalaisen todellisuuteen. Mutta ehkä tuota sotimista saa seurata tarpeeksi reaaliajassa tv:n välityksellä.

Romanttisen fiktion saralla kirjasarja toki tuottaa toivoa enemmän kuin dekkarina/trillerinä. Tällaisena narratiivinä voisin jopa arvostaa teosta, eli tykkään siitä mahdollisuudesta, että myös konservatiiviset suomimiehet voivat lukea vastakkaiseen sukupuoleen liittyvistä fantasioistaan.

Metsän suutelun jalosta taidosta

Teos: Chi Zijian: Puolikuu (Aula&co, 2022)

Suomennos: Rauno Sainio

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Mitäpä olen tiennyt Kiinan etnisistä vähemmistöistä tähän päivään saakka? Välillä olen lukenut lehtijuttuja uiguureista, ja melkeinpä se on ollut siinä. Eilen eteeni putkahti BookBeatissa Chi Zijianin romaani Puolikuu, joka on julkaistu Kiinassa jo vuonna 2005, ja saa nyt 16 vuoden viiveellä uutta hyllyelämää suomen kielellä. Kustantamo Aula&co:lta on tullut aiemminkin hyviä kiinalaiskirjoja, ja tässä teoksessa viehätti jo kansikuva.

Välillä ohitan nämä kaukaisia heimokansoja kuvaavat teokset samoin kuin ohitan kadulla feissarin, joka kysyy, olenko kiinnostunut ihmisoikeuksista. Olen lukenut monia paimentolaisuudesta, metsästyksestä ja keräilystä kertovia teoksia rehellisesti tunnustettuna pakkopullina. Kaikki niistä ei ole hyvää kirjallisuutta, vaikka aihe muuten voisi kiinnostaa.

Tämä teos on selvästi laatukamaa, sillä jaksoin seurata jopa tarinan alun runsaat metsästyskuvaukset, jotka yleensä pitkästyttävät. Teos siis kertoo koillis-Kiinan evenkikansasta, jotka tunnetaan myös tunguuseina. Tämä siperialaisperäinen heimokansa on nykyään jakautunut Venäjän, Kiinan ja Mongolian alueille, ja Kiinassa heitä on nykyään jäljellä n. 30 000 henkeä. Romaanin kertoja on noin 90-vuotias nainen, joka on valinnut elää synnyinkylässään, vaikka suurin osa heimosta on siirretty asumaan kerrostaloihin läheisiin kaupunkeihin. Tarina alkaa 1920-luvulta naisen lapsuudesta, jolloin suku elää vielä luonnonmukaista elämää. Jo 1930-luvulla alkaa heimon pakkomodernisaatio japanilaisten toimesta, sillä Japani miehittää tuon alueen toisen maailmansodan loppuun saakka. Kylän miehet joutuvat pakosta japanilaisen armeijan koulutusleirille, ja osa pidempään palvelukseen. Maan nimi on Mantsuria, ja sen nukkehallituksen kaatumista odotetaan pitkään.

Muutenkin heimo elää monen kulttuurin ja kielen keskellä, ja venäläisten vaikutus alueella on suurempi kuin kiinalaisten. Myös kertojan suvussa on monia sukulaisia Venäjän puolelta, joista osa harjoittaa ortodoksista uskoa. Heimon oma animismi kuitenkin elää pitkään, ja jossain vaiheessa kylä saa naispuolisen shamaanin kertojan veljen vaimosta. Sukupuoliroolit ovat muutenkin muutoksessa, ja naiset oppivat tekemään kaikkia perinteisiä miesten töitä varsinkin toisen maailmansodan aikana.

Seksuaalisuudesta kirjassa puhutaan välillä poeettisesti ”tuulen huminana”, välillä suorasukaisemmin. Kertojalla ehtii olla kaksi aviomiestä, joista molemmat kuolevat äkillisesti nuorina. Ensimmäisen miehen kuolemaa hän terapioi opettelemalla kalliomaalausten tekoa, ja toiselta mieheltään hän oppii runollista kielenkäyttöä. Volodja ehtii jopa saamaan tunnustusta runoistaan, eli ilmeisesti niitä jopa painetaan.

Verta romaanissa roiskuu enemmän kuin viimeksi lukemassani kotimaisessa teiniviiltelysaagassa, niin ihmisten kuin eläinten, ja kuoleman kanssa tämä kansa on mystisissä väleissä. Kiinnostavaa oli lukea erilaisista shamanistisista menoista, kuten häätansseista ja tuulihautauksesta. Vaatteilla on suuri merkitys kylän naisten elämässä, ja kun kertojan äiti Tamara luopuu rakkaista kesähameistaan, tämä tietää äidin menettäneen järkensä.

Suomalainen lukija varmasti vertaa tämän heimon elämäntapaa saamelaisiin, ja yhtymäkohtia varmasti löytyy runsaasti. Näkökulma teoksessa on vahvasti etnografinen ja kollektiivinen, mutta alkuperäiskansa-aktivismin säikeitä tarinasta ei pahemmin löydy. Kirjailija itse vaikuttaa kuuluvan Kiinan kommunistisen puolueen eliittiin, ja on viime aikoina toiminut enemmän poliitikkona kuin kirjailijana. Mutta kirjan ansioiksi luen sen, että se kertoo enemmän ajoista ennen kommunismia, ja onnistuu tavoittamaan heimon alkuperäistä kielenkäyttöä.

Kiitos Rauno Sainiolle hienosta käännöstyöstä, mikä ei todennäköisesti ole ollut helpoimmasta päästä. Ilman tätä suomennosta tuskin olisin teosta löytänyt, vaikka olen jonkun verran lukenut kiinalaista kirjallisuutta englanniksi.

Himalajan Issaa etsimässä

Teos: Taavi Kassila: Nasaretin miehen salaisuus (Gummerus, 2O16)

Äänikirjan lukija: Taavi Kassila

Nikolai Notovitch (1858-1916) oli venäläinen seikkailija, vakoilija ja historioitsija, joka aikanaan matkusti Pietarista Intian Kashmiriin ja Ladakhiin etsimään käsikirjoitusta, joka todistaisi Jeesuksen eläneen Himalajalla koko nuoruutensa 13-vuotiaasta 28-vuotiaaksi. Toisinajattelija Notovitch oli hieman ennen Intian-reissuaan kääntynyt ortodoksiksi juutalaisuudesta, suututtanut juutalaisen isänsä ja saanut silloisen salaisen poliisin Ohranan peräänsä jo ennen matkalle lähtöä.

Taavi Kassila sai 2010-luvun alkupuolella idean elokuvasta, jossa risteytyisi narratiivi Jeesuksen nuoruusvuosista ja Notovitchin levoton elämä. Hän on kirjoittanut tämän teoksen elokuvan ideointiprosessista, jonka aikana hän vieraili monessa Notovitchin elämän keskeisessä kohteessa, ja visualisoi tulevia kuvauskohteita. Hänellä oli myös kontakti Bollywood-tuottajaan, joka oli kiinnostunut yhteistyöstä. Leffaa ei ole kuitenkaan vielä näkynyt markkinoilla; ilmeisesti se on toteutukseltaan jäätävän kallis, ja myös potentiaalisesti tulenarka.

Luin kirjan avoimin mielin ja mielenkiinnolla siksi, että teos kuuluu nykyiseen intressipiiriini (kerään kirjoja pohjoisen Intian ja Pakistanin vuoristoalueilta). Notovitchin elämä ja varsinkin Intian-seikkailu kiinnosti minua enemmän kuin spekulointi siitä, voisiko teoria Issasta Kashmirissa olla totta. Kassilan luoma kertomus on jännittävä, siinä on myös monia kiinnostavia sivuhenkilöitä, mutta elokuvallisesti koin jo ennen sitä näkemättä, että tarinassa oli liikaa cliffhangereita.

Ottaen huomioon, että teos kertoo Jeesuksesta ja tsaarinaikaisesta toisinajattelijasta Kassila analysoi verrattaen paljon oman aikamme maailmanpolitiikkaa hahmojensa kautta. Toki Notovitchin elämänvaiheissa ja tämän ajan venäläisten aktivistien tilanteissa on paljon yhteistä, mutta tuntui hieman kummalliselta, että samassa teoksessa mennään syvälle putinismin kritiikkiin, mutta Intian nykypolitiikan analyysi jää Narendra Modin yksisilmäiseen ihannointiin. Sain jopa vaikutelman, että Kassila tuntee itänaapurimme historiaa paremmin kuin Intian, vaikka Intia on maa, jossa hän on asunut vuosia ja joka on taatusti muuttanut hänen elämänsä suuntaa enemmän kuin Venäjä.

Hengellisellä ja henkisellä tasolla opin kirjasta paljon, mutta en ole vielä täysin sisäistänyt lukemaani. En koe tarinaa Issasta Kashmirissa jumalanpilkkana tai pahana kerettiläisyytenä, mutta toistaiseksi se on minulle vain yksi tarina muiden vaihtoehtoisten historioiden joukossa. Koin tietyt näyt, sattumukset ja selittämättömät ilmiöt omaakin kirjoittamista stumuloivina. Eli tämä oli minulle hyvin mieluisa hill station-kirja, vaikka se ei kuvaakaan brittien perustamia lomakeskuksia. Varsinkin kirjassa kuvattu Srinagarin kaupunki kuuluu bucket listilleni; Ladakhin vaikeampiin maastoihin en ehkä lähtisi ajamaan taksilla kuten Kassila teki.

Kirjaa suosittelen seikkailu- ja vakooja kirjallisuuden ystäville teoksen oletetun kohderyhmän (hipit ja muut henkiset etsijät) lisäksi. Teos on tieto- ja matkakirjaksi hyvin juonellinen ja vetävästi kerrottu, ja osittain sen tarinat tuntuvatkin enemmän kolmelta erilliseltä romaanilta. Nämä kolme tasoa varmasti kiinnostavat eri yleisöjä. Toivonkin kirjalle uudenlaisia yleisöjä äänikirjatoteutuksen kautta.

Katoamisjuttu maailman reunalta

Teos: Julia Phillips: Katoava maa (Siltala, 2021)

Suomennos: Sanna Majuri

Marisa on Yhtenäinen Venäjä-puolueelle uskollinen toimittaja Kamtshatkan niemimaalla, Petropavlovskin kaupungissa. Hän on töissä puolueen lehdessä, ja elättää kahta alakoululaista tytärtään, Aljoshaa ja Sofiaa, yksin. Ex-mies on paennut velvollisuuttaan Moskovaan, eikä maksa elatusmaksuja. Tytöt joutuvat usein viettämään kahdestaan aikaa kaupungilla, varsinkin loma-aikoina, ja eräänä päivänä tapahtuu jotain odottamattoman karmeaa. Tyttöjen on nähty nousevan vieraan miehen autoon meren rannalla, eikä heihin ole saatu yhteyttä sen jälkeen. Tyttöjen katoaminen on iso mediatapaus suht sulkeutuneella alueella, ja sen jälkeen monikaan lapsi ei enää saa liikkua yksin ulkona ilman aikuisten valvontaa.

Tapaus jättää syvän jäljen yhteisöön, jonka elämäntapa on muuttunut suuresti sitten 1990-luvun murroskauden. Amerikkalainen Julia Phillips on kirjoittanut romaanin kaupungin ihmisistä, ja vähän maaseudunkin. Hän vietti vuoden 2011 tutkijana Kamtshatkan niemimaalla, ja on palannut sinne myöhemminkin. Kadonneiden tyttöjen tapaus on fiktiota, mutta henkilöhahmoissa on pakko olla elementtejä tosi elämän tyypeistä. Romaanissa on sillä tavalla etnografinen ote, että se pyrkii kuvaamaan eri taustoista tulevia ihmisiä. Fokuksessa on yhteisö, alkuperäiskansojen ja venäläistaustaisten rinnakkaiselo, ja varsinkin maaseudulta tulleiden sopeutuminen kaupunkiin.

Koko tarina ei keskity tyttöjen etsimisoperaatioon. Tämä on romaanin vahvuus ja heikkous. Noin puolet tarinoinnista liittyy nuorten aikuisten työ- ja naimahuoliin, ja vapaa-ajanviettoon villissä luonnossa. Romaanin rakenne muistuttaa välillä novellikokoelmaa, sillä lähes joka kappaleessa on erillinen juoni. Katoamisen draaman kannalta tarina siis välillä leviää käsiin ”kuin Jokisen eväät”, mutta paikallista makua näissä eväissä on riittämiin.

Paikalliset alkuperäiskansat, muun muassa eveetit, korjakit ja tsupsit, eivät tunnu joutuvan sukupuuttoon aivan pian. Romaanissa on pontevia kulttuurin elvyttäjiä, ja yliopistolla harrastetaan paikallisia kansantansseja. Alkuperäiskansojen naisten parissa japanin opiskelu on suosittua, sillä japanilaisten turismi alueelle on rahakas bisnes. Teiniraskauksia sattuu varsinkin maaseudun tytöille usein, jo siksi, että heidän vanhempansa viettävät pitkiä aikoja tundralla poroja erottelemassa.

Kirjasta jäivät mieleen myös vähän kepeämmät tarinat nuorison juhlimisesta. Uudenvuodenvietto vuokramökeillä on perusmeininkiä Kamtshatkassa, ja kirjassa reilu parikymppiset mimmit, Lada ja Kristina, odottavat Pietarista palannutta ystäväänsä Mashaa kaveripiirin mökkibileisiin. Masha on etääntynyt tästä poppoosta, hän on edennyt hyviin töihin ohjelmoijana, ja varsinkin Ladaa kismittää ystävän viileä asenne. Uudenvuoden illan tavoitteena kaikilla on pariutua edes yhdeksi illaksi, ja sekasaunominen edistää näitä viboja. Mutta Masha ei olekaan kiinnostunut urhojen huomiosta, ja onnistuu paljastamaan tyttöjen kesken känniselle Ladalle, että kotona Pietarissa häntä odottaa tyttöystävä. Lada pitää Mashan avointa lesboutta hengenvaarallisena, eikä siitä puhuminen ole turvallista edes Kamtshatkan erämaassa, kun mukana bileissä on ”isänmaallishenkinen” nuori poliisi. Ystävä on vielä niin tyhmä, että puhuu asioistaan vilpittömästi.

Eli kirjassa käsitellään nuorten putinistien arvomaailmaa, perhearvoja, homofobiaa, hyvä veli-verkostoja ja muuta suhmurointia. Mainituista paikoista parhaiten jäi mieleen kylä nimeltä Esso, joka on jonkin sortin perinnekulttuurin kehto. Tuo kuulostaa vierailun arvoiselta paikalta folkloristisine museoineen ja perinnerakennuksinern. Petropavlovskin neuvostotyylisern kaupunkikuvaan en rakastunut ensi silmäyksellä, vaikka varmasti sielläkin merimaisemat ovat hulppeat. Teos kuitenkin tarjoaa palan ”erilaista Venäjää” kaukokaipuun piinaamille, ja pidin myös siitä, ettei tässä kuvattu äärimmäistä kurjuutta, vaan enemmän keskiluokkaisten, koulutettujen ihmisten arkea.

Jouduin googlailemaan asioita taustoittaakseni alueen historiaa, mutta tärkeimmän tiedon löysin suomalaisesta Wikipediasta: Petropavlovskissa sijaitsee Suomesta katsottuna kaukaisin Hesburger. Ja Hesen omilta sivuilta sain selville, että ravintoloita on kaupungissa jopa kolme kappaletta. Käyköhän siellä myös S-etukortti?