Siperian ihmepensaan juurilla

Teos: Oksana Vasjakina: Haava (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Alina Tomnikov

Jossain kaukana Siperiassa on paikkakunta nimeltä Ust-Ilimsk, joka pääsee nyt maailman tietoisuuteen venäläisen Oksana Vasjakinan (s.1989) ikuistamana. Kyseessä on jo paljon runoutta julkaisseen kirjailijan esikoisromaani, joka kertoo äidin kuolemasta ja lesboudesta maassa, jossa sateenkaari-ihmisten asema on tukala.

Kirjan kertoja on kolmekymppinen moskovalainen sekatyöläinen, ja hänen äitinsä on viisikymppinen pitkäaikaissairas. Tytär on ollut yksinhuoltajaäitinsä ainoa lapsi, ja kaksikko on elänyt varhaisia vaiheitaan Siperiassa. Myöhemmin äiti on lähtenyt asumaan miehen perässä jonnekin Volgogradin alueelle, jossa hän kuoli tuskalliseen, pitkään kestäneeseen rintasyöpään. Tyttärellä on haasteena kuljettaa äidin tuhkat takaisin Siperian kotikylään. Tämän hän haluaa tehdä siksi, että näin hän voi samalla tavata sukuaan ja äitinsä ystäviä.

Tuhkien kuljetuksessa on kuitenkin omat haasteensa. Ensinnäkin hän joutuu odottamaan, kunnes maa sulaa niin, että tutkien hautaus on taas mahdollista. Toiseksi lentoyhtiöillä on säädöksiä vainajien suhteen, joita kertoja ei täysin ymmärrä. Jopa matkakassin valinta tuottaa päänvaivaa. Hieno kassi löytyy Benettonin myymälästä, ja siihen kertoja panostaa melkein enemmän kuin lentoon. Suuri päänvaiva on kuitenkin henkinen: äidin viimeiset elämänvaiheet alkavat ahdistaa tytärtä kunnolla, ja hän melkein hautautuu muistojensa alle.

Nykypäivää kirjassa eletään vaimon kanssa rähjäisessä vanhassa talossa Prospekt Miran (yhden Moskovan valtaväylän) varrella. Samalla alueella asuu paljon vaihtoehtoväkeä, mutta samanhenkinen naapuruus ei paljoa lämmitä silloin, kun katto vuotaa ja kämppä murenee käsiin. Äidin kuoltua tytär perii kaksi perinteistä hrutshevilaista kerrostalokämppää, mutta muuttaminen pois Moskovasta ei tunnu mahdolliselta.

Kuuntelin tämän ja nigerialaisen Akwaeke Emezin autofiktiivisen teoksen putkeen, ja löysin niiden väliltä valtavasti yhteneväisyyksiä. Tämän kirjan kertoja ei koe sukupuolidysforiaa, mutta on yhtä lailla ahdistunut oman maansa tavoista essentialisoida naiseuden olemusta. Molemmissa kirjoissa äitihahmo on keskeinen, mutta tunteellisesti kylmä. Tässä teoksessa nuori nainen on kasvanut vielä vaikeammissa oloissa kuin Emezin teoksessa, jossa perhe elää jollain tasolla keskiluokkaista elämää.

Vaikka teoksen keskeiset tunnelmat ovat kolkot, välillä päästään venäläisen kulttuurin valoisalle puolelle, kuten kohdissa, joissa naiset vaihtelevat pistokkaita. Äidin asunnon ihmepensas on selviytynyt muutosta, ja sen tarina on koskettava. Ylipäänsä pistokkaiden vaihdossa olennaista on, ettei kasveja oteta paikoista, joissa kärsimys tai kuolema ovat lähellä.

Kirjan isähahmot ja muut miehet ovat enimmäkseen hurjia. Kertojan biologinen isä on pikkurikollinen, joka katoaa vuosikausiksi, ja kuolee lopulta AIDS:iin. Tämän jälkeen äidin elämään tulee kammottava Jarmolaieff, väkivaltainen paskiainen, joka melkein pilaa kaikkien elämän. Lopulta hän löytää nuoruuden heilansa Andrein, joka on kiltimpi tapaus, mutta valitettavasti omalla tahollaan naimisissa. Kertojaa ahdistaa kovasti se, kuinka riippuvainen äiti oli läpi elämänsä miehistä, mutta samaan aikaan myös lesbokulttuurissa ilmenee vastaavia epäterveitä piirteitä.

Nyt kävi niin, että tuo Emezin teos jäi aika lailla kummittelemaan tätä kirjaa lukiessa, enkä enää muista, kummasta kirjasta ammensin minkin havainnon naisten kehoista. Molemmissa kirjoissa tutkitaan paljon varsinkin rintoja. Tässä moni kertojan lähipiirin nainen on menettänyt rintansa syövän vuoksi, ja moni kokee olevansa puolinainen tämän vuoksi. Vasjakinan teksti on äärimmäisen ruumiillista, ja sen taustalla selvästi kuuluvat 1980-luvun ranskalaisen feministisen teorian vaikutteet.

Tuntuu hienolta se, että uusi sukupolvi lukee taas Cixous’ta ja tekee hänen filosofiastaan uusia tulkintoja. Ehkä tämän ulottuvuuden vuoksi tämä romaani oli minulle helppolukuinen, vaikka rakenteeltaan ja tyyliltään se on melko raskas. Itseäni rasitti se, että romaanissa äiti ehti kuolla ainakin parikymmentä kertaa. Toisaalta juuri kirjan toisteisuus kuvaa hyvin masennukseen taipuvaisen nuoren ihmisen ajatuksen juoksua.

Jouduin valitettavasti jättämään teoksen syöpäpohdinnat vähiin, ja keskittymään enemmän kulttuurin kuvaukseen, sen verran paljon kirjan fyysinen ahdistus tarttui minuun. Ja tässähän ei edes kuvata äärimmäisiä köyhyyttä tai heitteillejättöä – romaanin äiti kyllä saa hoitoa syöpäänsä, ja pääsee lopulta kuolemaan saattohoitokotiin.

Luin tätä kirjaa myös Google Mapsin kautta, ja tajusin taas, kuinka huonosti tunnen Venäjän maantiedettä. Aluksi kuvattu Ust-Ilimsk tuntui pelkästään persläveltä, mutta lopulta paikkakunta avasi myös valoisampia puoliaan. Ja löytyihän sieltä baari nimeltä Suu Auki, joka herätti jo perverssiä matkakuumetta. Tsekkasin myös paikkakunnan hotellitarjonnan. Sen perusteella en lähtisi, mutta tämän romaanin siivittämänä kyllä.

Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita naapurimaamme nykymeno ahdistaa. Vaikka tämänkään teoksen maailma ei ole helppo, se tarjoaa ainakin ikkunan sellaisten ihmisten maailmaan, jotka suurella todennäköisyydellä vastustavat Putinia. Teos antoi sillä tavalla positiivisen kuvan maan LGTB-tilanteesta, että lukija jäi toivomaan kaikille näille ihmisille parasta.

En ole vielä ottanut selvää, millaista vastaanottoa romaani on saanut Venäjällä, vai kuuluuko se kiellettyjen kirjojen osastolle. Ymmärtääkseni sateenkaariaiheiset teokset on poistettu maan kirjastoista, mutta niitä voidaan edelleen myydä kirjakaupoissa.

(Lisäys edelliseen: Moscow Times kertoo viime joulukuussa, että maan kirjakaupoissa ei ole osattu reagoida uuteen lakiin yksiselitteisesti. Monissa kaupoissa sateenkaarikirjoja myydään +18-tarralla ja muoviin käärittynä. Toisista ne on poistettu, mutta mitään yhteistä ymmärrystä ei ole siitä, millainen seksuaalisuuden kuvaus on lain vastaista.)

Dekkarikaloja tarinoiden meressä

Teos: Elly Griffiths: Murhan käsikirjoitus (Tammi, 2023)

Suomennos: Riina Vaakko

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Viime vuonna korkkasin ensimmäisen teoksen Elly Griffithsiltä, ja nyt on toisen Harbinder Kaur-dekkarin vuoro. Tämä sarja sijoittuu Brightonin seudulle Sussexiin, ja toisessa osassa pyöritään Shorehamissa, joka on pienempi rantakaupunki Brightonin kupeessa.

Rikoskomisario Harbinder Kaur asuu edelleen iäkkäiden vanhempiensa kanssa synnyinkodissaan, eivätkä porukat edelleenkään tiedä hänen lesboudestaan. Sikhiyhteisön uteliaat tädit käyvät ajoittain tiedustelemassa Harbinderin naima-aikeista, mutta vanhemmat näyttävät hyväksyneen tyttärensä haluttomuuden perustaa perhettä. Poliisivoimissa hänen suuntautumisensa on yleistä tietoa, ja välillä kollegat vitsailevat hänen moninkertaisesta marginaalisuudestaan.

Tässä osassa kuolema korjaa 90-vuotiaan leskirouva Peggy Smithin Seaview Courtin senioritalossa. Peggyn kuolema sydänkohtaukseen ei ensin kuulosta kovin epäluonnolliselta, mutta naisen lähipiirissä herää epäilys mahdollisesta murhasta, kun hänen laajasta kirjastostaan löytyy uhkailevia kirjelappuja.

Miksi siis Peggyn pojalla Nigelilla on niin kiire päästä eroon äitinsä kirjoista?

Peggy Smith osoittautuu murhakonsultiksi, joka on neuvonut dekkarikirjailijoita juonen kehittelyssä. Hänellä on ollut useita asiakkaita, joista jotkut ovat menestyneet urallaan paremmin kuin toiset. Mahdollista murhaajaa etsitään dekkarikirjailijoiden joukosta, koska kustannusmaailmassa on tuulista, ja kirjoittamisen tiedetään herättävän joissakin myrkyllistä kilpailuviettiä.

Peggyn kuolleena löytänyt ukrainalainen kotiavustaja Natalka on toinen kirjan avainhahmo, joka avaa hoivatyön halpuuttamisen todellisuutta. Care for You-yhtiö palkkaa lähinnä itäeurooppalaisia avustajia nollasopimuksella.

Teos on kirjoitettu ennen Ukrainan sodan alkua, mutta tuntuu sodanaikaisessa todellisuudessa enemmän ajankohtaiselta. Natalka on kotoisin Donetskista, ja hänen veljensä on kadonnut mystisissä olosuhteissa. Vapaa-aikanaan hän harrastaa bitcoinien lohkomista, sillä hänen aikeenaan on sijoittaa joku päivä suuri summa kotimaan jälleenrakentamiseen. Samaan aikaan hän pelkää Ukrainan mafiaa, sillä hän uskoo, että valkoinen auto seuraa häntä hänen arjessaan.

Brightonin seudun lisäksi teoksessa seikkaillaan Skotlannissa, jonne Peggyn ystävät matkustavat dekkarifestivaaleille. He harrastavat salapoliisin hommia matalalla profiililla, mutta raportoivat löydöksistään Harbinderille. Travelodge-hotelli tuntuu mitäänsanomattomalta majapaikalta, mutta se osoittautuukin kohtalokkaaksi mestaksi vähemmän kuuluisille kirjailijoille.

Itä-Eurooppa-kytkökset aukenevat tässä tarinassa varsin verkkaisesti, ja muutenkin teoksen tempo on viipyilevä. Nautin kyllä kerronnasta, mutta juuri nyt, kun olen lukenut niin monia kirjoja Ukrainasta ja Venäjästä, koin varsinkin teoksen Itä-Eurooppa-ulottuvuuden hieman laimeaksi.

Toinen asia, joka hieman ärsytti, oli keskeisten hahmojen ylikorostunut tietoisuus etnisyydestä ja sukupuolisesta suuntautumisesta. Mutta jatkan silti sarjan seuraamista, koska haluan tietää lisää sikhikulttuurista, ja vaikka sekään ei ole tässä sarjassa keskiössä, siitä lukija saa kuitenkin kiinnostavia välähdyksiä keittiön kautta.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 8: ”Kirja kertoo pienestä kaupungista.”

Kirjeitä afganistanilaisella käsialalla

Teos: Svetlana Aleksijevits: Sinkkipojat (Tammi, 2023)

Suomennos: Pauli Tapio

Äänikirjan lukija: Maria Jyrkäs

Olen ollut innoissani Svetlana Aleksijevitsin yhteisöllisestä kirjoitustyylistä, mutta teoksiin tarttuminen on silti ollut hidasta. Joku vuosi sitten kuuntelin häneltä englanniksi valtavan laajan teoksen neuvostonaisista toisessa maailmansodassa, mutta Neuvostoihmisen loppu on kiinnostanut enemmän.

Nyt löysin 1990-luvulla kirjoitetun teoksen Sinkkipojat, joka vei kirjailijan aikanaan oikeuteen, kun kirjassa kuvattujen poikien äidit suuttuivat siitä tavasta, jolla Aleksijevits kuvasi poikien väkivaltaisia tekoja. Kunnon neuvostotyyliin äidit syyttivät kirjailijaa yksisilmäisestä lännen myötäilystä ja isänmaallisten nuorten miesten demonisoinnista. Epäiltiin, että Aleksijevits oli kirjoittanut teoksen vain Mercedes Benzin kiilto silmissä.

PEN oli juuri rantautunut entisen Neuvostoliiton maihin 90-luvun alussa, ja sai Aleksijevitsin keissin puolustettavakseen. Tapaus kertoo oivallisesti sananvapauden haasteista ideologisen myllerryksen keskellä.

En ole lukenut ainuttakaan teosta Afganistanin 1980-luvun sodasta venäläisestä/neuvostoliittolaisesta näkökulmasta, vaan kaikki aiemmat lukemistoni, jotka ovat sivunneet aihetta, ovat olleet afgaanien tai pakistanilaisten kirjoittamia. Kyseessä on kuitenkin Vietnamin sodan kaltainen sukupolvikokemus, joka on vaikuttanut syvästi ihmisten mieliin.

Juuri nyt tällä teoksella on valtava tilaus, koska se kertoo nuorista miehistä, jotka pakkovärvätään järkyttävän väkivaltaiseen sotaan. Valtio pyrkii antamaan sodasta mahdollisimman humaanin kuvan, sitä kuvataan jopa hyväntekeväisyysprojektina hyvin samalla tavalla kuin Venäjä nyt tekee itäisessä Ukrainassa. Jotkut pojista luulevat lähtevänsä kaukomaille romanttiseen seikkailuun, toisille se taas on mahdollisuus auttaa köyhiä sukulaisia. Kotirintamalla sotilaiden vanhempia saatetaan jopa kadehtia, sillä he saavat eksoottisia lahjoja ja rahaa. Pojille itselleen jopa köyhän Afganistanin kaupat ovat aarreaitta verrattuna kotimaan kommunistiseen niukkuuteen.

Moni äiti saa kotiin lomille huumeriippuvaisen ihmisraunion, joka ei enää pysty olemaan läsnä kotonaan totutuissa kuvioissa. Joidenkin pojat päätyvät kotiin palattuaan tappamaan ihmisiä huumepäissään täysin vailla sääliä tai katumusta. Valtio pyrkii vaikuttamaan siihen, ettei kukaan kertoisi julkisesti sodan nurjasta puolesta.

Eniten jäin kirjaa lukiessa pohtimaan kulttuurieroja, ja neuvostokoneiston suhtautumista Afganistanin paikallisiin etnisiin ryhmiin ja islamiin. Kylmän sodan aikana USA tuki mujahideen-sotureita, joiden tulkinta islamista oli äärikonservatiivinen, kun taas Neuvostoliitto tuki ns. edistyksellisiä voimia. On mahdollista, että 1970-luvulla ennen tätä sotaa itäblokin tuki sai Afganistanissa aikaan materiaalista kehitystä ja naisten aseman paranemista.

Vaikka teoksen pääpaino on nuorissa miehissä, kirjassa puhuvat myös maassa palvelleet naiset, jotka usein olivat ”sinkkipoikia” vanhempia, ja jotka olivat vapaaehtoisina harkinneet lähtöään huolellisemmin kuin nuoret asevelvolliset. Kirjan informanteilla ei ole yhtenäistä tulkintaa sodan tapahtumista, sillä he toimivat maassa kovin erilaisissa tehtävissä.

Teos on varsin kunnianhimoinen ja kattava, mutta lukijan on suhtauduttava genreen avoimin mielin. En ainakaan itse osannut lukea tätä juonellisena romaanina, koska siinä on niin monia kertojia, mutta samalla teos tuntuu liian kaunokirjalliselta tietokirjaksi. Ehkä teos avautuu parhaiten, jos lukija ei yritä pohtia sen genreä lainkaan.

HELMET- lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2023.

Kuhalan vierailu Petroskoihin

Teos: Markku Ropponen: Kuhala ja viimeinen kesävieras (Tammi, 2004)

Reissullani Jyväskylään olen lukenut rinnakkain kahta Markku Ropposen Kuhala-romaania, sarjan kolmatta ja kahdettakymmenettä osaa. Haddington Housea on kulunut, ja molemmissa osissa tätä melankolista yksityisetsivää jäyti rakkauden kaipuu.

Kolmannessa osassa Kuhala löytää kaksi raatoa, toisen Puulaveden mökkimiljööstä ja toisen Vaajakosken työläismuseon sängystä. Molemmat vainajat ovat olleet paikallisia yrittäjiä, yksi kultaseppä ja toinen rakennusurakoitsija. Kuhala on saanut toimeksiannon molemman miehen läheisiltä. Heidän ympärillään on pyörinyt venäläisiä naisia, joista toinen, Petroskoista kotoisin oleva Svetlana elättää itsensä seksityöllä. Nadja taas on toiminut liian pitkään kultasepän apulaisena.

Valitettavasti Svetlana pahoinpidellään Jyväskylän yössä sen näköiseksi, ettei seksityö enää onnistu, ja hän aikoo palata takaisin Venäjälle. Hän onnistuu ylipuhumaan Kuhalan autokuskiksi, ja hommaamaan miehen rajan yli ilman ennakkoon hankittua viisumia. Kuhalaa Petroskoi masentaa jo ensi silmäyksellä, eikä Ervard Gyllingin muisto inspiroi jäämään kaupunkiin pidemmäksi aikaa kuin on välttämättä tarpeen. Kuhalan vuokraama Mersu kuitenkin varastetaan, ja ”Marinoitu maksa”-klubin reitit osoittautuvat kohtalokkaiksi.

Petroskoi-osuus kirjassa kiehtoi erityisesti, vaikka se oli pikainen pyrähdys kaupungin rosoiselle puolelle. Muutamat muutkin yksityiskohdat, kuten kultasepän hulttiopojan lahjatavaraliikkeen anti naurattivat. Kaupassa myytiin monenmoista eroottista krääsää, kuten strippaava nunna-leluja. Teoksessa käytiin läpi suomalaisen pk-yrittäjyyden nuhjuisempia puolia.

Yksityiselämän puolella Kuhala tekee kaikkensa saadakseen rikoskomisario Annukan takaisin elämäänsä. Välillä tämä vaatii irtiottoa erikoisiin lemmenpesiin, kuten toijalalaiseen matkustajakoti Desdemonaan. Ylipäänsä Kuhalan kyydissä pääsee usein jumalanhylkäämiin majapaikkoihin, jollaiset ovat tämän sarjan ehdoton suola.

Viihdyin tämän osan parissa paremmin kuin joidenkin myöhempien osien. Välillä tämä sarjan on puuduttanut minua, ja välillä olen kokenut Ropposen veijarihenkisen sanailun liialliseksi. Silti sarja saa minussa aikaan nostalgista tunnistamisen riemua. Löydän sarjan kautta aina jonkun uuden kuvakulman synnyinkaupunkini arkeen, jota en ole tullut ennen ajatelleeksi.

Elintasorajan kahdella puolella

Anna Soudakova: Varjele varjoani (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Alina Tomnikova

Anna Soudakova on kirjailija, jonka uutta teosta olenkin jo ehtinyt odottaa. Hänen esikoisteoksensa Mitä männyt näkevät oli minulle tärkein lukemani romaani vuonna 2020. Luin tällä viikolla tämän hänen kakkosteoksensa, ja Reijo Rautajoen muistelmateoksen inkeriläisestä äidistä putkeen. Teokset ovat tyylillisesti ja genrenkin suhteen kovin erilaisia, mutta molemmat kovin ajankohtaisia tässä maailmanpoliittisesti turbulentissa syksyssä.

Teoksen päähenkilö on Nina, joka on 80-luvun alussa Leningradin kommunalkaan syntynyt nuori nainen. Suomeen hän on muuttanut 90-luvun alkupuolella, ja täällä hänen korkeasti koulutetut vanhempansa joutuvat aloittamaan kaiken alusta. Neuvostoliitossa isä Georgi on ollut kaukomaita kiertävä geologi, ja äiti Vera on opiskellut taidehistoriaa. Suomessa he enimmäkseen harjoittelevat työelämää, mutta isä onnistuu välillä työskentelemään automekaanikkona.

Tarina perheen perustamisesta boheemissa yhteistaloudessa on upea. Käpyoven takainen mystiikka on vaatimattoman kekseliästä. Venäläisestä lukijasta aihe saattaa tuntua liian arkiselta, mutta suomalaiselle tämä aihe on sopivan eksoottinen. Konmunalkan keittiö tunnetaan nimellä Omenatarha, ja siellä jaetaan niin ilot kuin murheet.

Suomessa pieni perhe asuu Turun Varissuolla ja ihmettelee uuden maan omituisia ruokia ja tapoja. Mitä ihmettä on mysli, ja kuinka sitä kuuluisi syödä? Isovanhemmat muuttavat perheen perässä, eikä mummo voi hyväksyä uuden asunnon kirppiskalusteita. Vera kokee vielä aikuisenakin monet suomalaisten tavat oudoiksi, kuten vispipuuron syömisen mariskooleista.

Teoksen vaikuttava nimi on lainaus Joseph Brodskyn runosta. Automatkoilla perheellä on tapana kuunnella Vysotksyn lauluja powerplayna. Tämä hieno tarinallinen kerroksellisuus tiivistyy perheen kesämökin kuvauksessa: sinne on kerätty kaikki neuvostoaikainen omaisuus maasta, jota ei enää ole. Soudakova kuvaa myös jonkinlaista huijarisyndroomaa, jota Nina kokee vanhempiensa mökillä. Ninan on välillä vaikea uskoa, että suomalainen dacha voisi kuulua heille, että he ovat osallisia uuden maan mökkeilykulttuurissa.

Parisuhdepohdinnoista löysin jopa uusia näkökulmia, vaikka tässä kuvataan hyvin tavallisia heteroydinperheitä. Tällaista koen aika harvoin, mutta tässä kuvatut tunteikkaat riidat jotenkin lämmittivät.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, ja olin jopa vähän helpottunut siitä, että tässä ei viitattu Stalinin vainoihin. Soudakovan tyyli pysyy edelleen runollisen aistivoimaisena, eli hän saa luotua intiimin taikamaailman melko vähäisistä aineksista. Olen tainnut aiemminkin verrata hänen teoksiaan Andrei Makinen tuotantoon, joka on ehkä minulle rakkain venäläinen nykykirjailija.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on lämminhenkinen, kielellisesti rikas ja nyansoitunut perhesaaga, joka tuottaa iloa kaikille meille venäläisen kulttuurin faneille nyt, kun naapurimaahan ei voi matkustaa. Teos on myös oiva muistutus tuon kulttuurin positiivisista puolista, jotka saattavat monilta juuri nyt unohtua tässä maailmanpoliittisessa kriisitilanteessa.

Lingvististä kruisailua Murmanskissa

Teos: Heidi Väätänen: Chloe S:n sanakirja (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Entä jos Murmanskin esikaupungin ”riskialueelta” sinapinkeltaisesta kerrostalosta löytyisi harvinaisen fennougrilaisen kielen viimeinen puhuja? Tällaisesta lingvistisestä jackpotista haaveilee helsinkiläisessä soluasunnossa nuori Li Ö, lievästi autistinen opiskelija, joka osaa olla vakuuttava vain seminaarisalissa, silitetty silkkipaita yllään.

Chloe S. taas on nuori mallin alku Murmanskissa, joka saa elämänsä tilaisuuden sähköpostin muodossa. Hänelle tarjotaan vuoden kontrahti Wienissä, ja mailissa on liitteenä lentoliput jo ennen kuin Chloe on edes hyväksynyt tarjousta.

Chloen isoäiti Theodosia on erikoisen lumen kielen viimeisiä puhujia, ja hänen vanhempiensa kohtalo piinaa häntä. Kuolivatko he Stalinin vainoissa, vai pääsivätkö emigroitumaan Ranskaan? Theodosia itse on pinttynyt frankofiili, jonka Airbnb-asunto on kuin pala Pariisia, ja jonne vanhemmat ranskalaiset herrahenkilöt ovat aina tervetulleita. Vanhalla rouvalla on myös friends with benefits-säätö rakkauden kaupungissa, vaikka tuskin hän itse käyttää suhteestaan tuota käsitettä.

Chloe S. on tullut äitinsä hylkäämäksi, ja on isoäitinsä kasvattama. Äiti Orlanda asuu Pietarissa vanhempiensa valtavassa lukaalissa, eikä tiedä, että jossain vaiheessa tytär päätyy sinne mallinuransa aikana. Nuoren naisen isä alkoi eron jälkeen epätoivoiseksi lumen kielen puhujaksi, ja kuoli nuorena.

Teos antaa koomisen tai jopa surkuhupaisan kuvan kadonneiden kielten pelastajista. Li Ö:lle tämä puuhastelu on muiden pakkomielteiden korvike, mutta toisaalta on olemassa hyvin vähän muita puuhia, johon hän soveltuisi. Lopulta Theodosia ja hänen pojantyttärensä suostuvat yhteistyöhön nuoren tutkija alun kanssa, ja onhan tästä edes jotain materiaalista hyötyä isoäidille.

Pidin tästä kirjasta aivan pidäkkeettömästi, sillä sen huumori oli kuin minua varten tilattu. Eniten nauroin professori-Elisabetin Helly Hansen-asufiksaatiolle, ja Li Ö:n kämppikselle, joka keräili New England-tyylisiä kodin tekstiilejä. Makea nauru johtui siitäkin, että olen aikeissa hankkia Helly Hansen-paidan mahdollisia työhaastatteluja silmällä pitäen. Sillä Helly Hansen on portti normaaliuteen, niillekin, jotka sitä yleensä karttavat. Olen ajatellut seuraavassa työpaikassani pukeutua pelkkään Helly Hanseniin koko koeajaksi, ja olla puhumatta kenellekään, ellei minua puhutella.

Tämä teos saattaa olla toistaiseksi omituisin lukemani romaani vuonna 2022, ja sen rikkaus kutsuisi melkein kuuntelemaan äänikirjan toiseen kertaan. Kirjassa on paljon kiinnostavia akateemisia sivupolkuja, ja estetiikkaan liittyviä havaintoja. Varsinkin feministiseen filosofiaan liittyvät havainnot hykerryttivät minua. Olen itse käynyt ranskalaisen postmodernin feministiseen filosofian klassikot läpi pidemmän kaavan kautta 1990-luvulla, mutta en enää tunne ketään, joka innostuisi Cixousta tai Irigaraysta. Tämä teos siis herätti minussa nostalgian aaltoja, ja toivon, että feministisellä teorialla olisi vielä uusi tuleminen.

Kirjaa lukiessani muistelin italialaisen Diego Maranin teoksia, jotka ovat olleet minulla käsittelyssä tämän blogin alkuaikoina. New Finnish Grammar oli hittikirja Britanniassa vuonna 2011, vaikka teos on alun perin julkaistu jo vuonna 2001. Suomalaisugrilainen maailma ja kadonneiden kielien asema ovat selvästi seksikkäitä teemoja maailmalla, ja näin ollen toivon myös Heidi Väätäsen romaanille onnea kansainvälisillä kirjamarkkinoilla.

Et voi tulla rajan taa

Teos: Sergei Lebedev: Mahdoton jäljittää (Docendo, 2021)

Suomennos: Eero Balk

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Kemian professori Kalitin on kaksoisidentiteetin omaava emigrantti Saksassa, ja uudella länsimaisella nimelläkin häntä pilkataan kaalikeittoprofessoriksi. Jo ennen Neuvostoliiton kaatumista hän kehitti tappavan myrkyn nimeltä Debytantti, jonka kokeiluissa tehtiin järkyttäviä ylilyöntejä. Venäjällä häntä pidetään maanpetturina, ja ”pienet vihreät miehet” ovat jo hänen kintereillään.

Kalitin on kasvanut Neuvostoliiton tieteellisten instituuttien eksklusiivisessa maailmassa, ja jossain vaiheessa hänen vanhempansa luovuttivat hänen kasvatuksensa pelottavalle Igor-sedälle, joka oli kemistin lisäksi meritoitunut everstimajuri. Toki Igor-setä onnistui kasvattamaan suojattinsa kieroon, ja paisuttamaan miehen omnipotenssifantasiaa.

Teoksessa on pitkä aikajana ja monia historiallisia kerroksia, sillä aikaisimmat kyseenalaiset tieteelliset kokeet juontavat juurensa jo 1930-luvulle, jolloin natseilla ja neuvostoliittolaisilla oli salaisia yhteisiä hankkeita.

Luin tätä kirjaa karmivana historiikkinä itänaapurimme käyttämistä tappavista myrkyistä toisinajattelijoiden likvidoimiseksi, ja pidin teosta yllättävän rohkeana vetona varsinkin, jos kirjailija edelleen vaikuttaa Venäjällä. Se ei ole erityisen kantaaottava, mutta se näyttää enemmän kuin opettaa.

Löysin kirjasta paljon yhteistä Sami Tissarin dystooppisen teoksen Krysa kanssa, vaikka teokset eivät edusta samaa genreä. Molemmissa eletään neuvostotodellisuutta suljetuissa yhteisöissä, ja tieteen varjolla saadaan aikaan paljon pahaa. Tosin Tissarin kirjassa kuvattiin myös aivan tavallisen kansan arkea, ja hahmot tuntuivat asteen sympaattisemmilta.

Teoksen kieli on todella rikasta, niin nyansoitua, että se voi rasittaa tyypillisten toimintatrillereiden ystäviä. Tekstistä huomaa, että kirjailija on myös runoilija. Tyylillisesti vertaisin teosta esimerkiksi Pierre Lemaitren dekkareihin, tosin ne ovat vielä intertekstuaalisempia kuin tämä teos. Tämän romaanin hahmot eivät ole erityisen kirjaorientoituneita tyyppejä, mutta Lebedev maalaa maisemia ja tunnelmia tarkan yksityiskohtaisesti ja aistillisesti.

Venäjä-aiheisten kirjojen meressä tämä teos asettuu hieman vaativamman proosan osastolle, sillä tässä ei kerrata yleistä historiaa ulkomaalainen lukija silmällä pitäen. Mutta omiin lukemistoihini on kuulunut paljon haasteellisempia tapauksia, joita en ole jaksanut lukea loppuun. Kirjailijan nimen laitan korvan taakse, sillä lukisin mielelläni häneltä jotain muutakin kuin trillereitä.

Hämmentävän ajankohtainen trilleri

Teos: Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu (CrimeTime, 2020)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

Suomi, Ruotsi, NATO-jäsenyyshakemus ja Venäjän hyökkäys Gotlantiin, ja myöhemmin Suomeen. Tässä pääteemat Helena Immosen trillerissä Operaatio Punainen kettu. Yritin lukea teosta pari vuotta sitten, mutta koin genren itselleni sopimattomaksi. Nyt teos on löytänyt uusia lukijoita suoratoistopalveluissa, ja luulen sen kiinnostavan myös niitä, jotka eivät normaalisti lue toiminnallisia sotatrillereitä.

Teoksen päähenkilöt ovat kolmikymppiset sisarukset Riina ja Joni Koivu, jotka ovat molemmat hyvin maanpuolustushenkisiä. Riina on armeijan käynyt reserviläinen ja tutkija yksityisellä sektorilla, ja hänen miehensä on töissä Pääesikunnassa. Joni taas palvelee Puolustusvoimien erikoisjoukoissa, ja tulee lähetettyä Gotlantiin ruotsalaisten avuksi ensimmäisten joukossa. Molemmat ovat perheellisiä, ja Jonista itse asiassa tulee isä ensimmäistä kertaa hyökkäyksen aikana.

Molemmilla sisaruksilla on haasteita sotilasuran ja perhe-elämän yhteensovittamisessa. Immonen onkin taitava kuvaamaan perhe-elämän militarisoitumista. Riinan Topias-poika on oppinut tarhassa käyttämään sanaa ”ryssä”. Jonia arveluttaa tuleva perhe-elämä, ja hän selvästi olisi suuremman psyykkisen tuen tarpeessa kuin keskustelun käyminen sotilaspappien kanssa.

Teoksen alkuasetelmassa Ruotsi on hakenut NATO-jäsenyyttä, ja hakemuksen käsittelyn aikana Venäjä hyökkää Gotlantiin. Suomi lähettää Ruotsille joukkoja apuun, mutta Ruotsi ei enää luota Suomen kyvykkyyteen puolustaa itseään. USA:n presidenttinä toimii tässä tarinassa edelleen Donald Trump, ja muutenkin henkilögallerian valtionjohtajat ja muut pääjehut ovat de facto-henkilöitä.

Teos kuvaa skenaariota, jossa Venäjä löytää syyn hyökätä Suomeen sen jälkeen, kun Suomi on auttanut Ruotsia Gotlannissa. Isku alkaa e.coli-bakteerin leviämisestä pääkaupunkiseudun vesiverkkoon ja massiivisesta sähkökatkosta. Maassa vaikuttaa Venäjän myyriä, joilla on jonkun muun maan kaksoiskansalaisuus. Kansakunta on ollut aivan liian sinisilmäinen aiemman hybridivaikuttamisen suhteen.

Kuvattu tilanne on realistisen ahdistava, ja saa lukijan katsomaan oman lähiympäristönsä haavoittuvia kohteita uusin silmin. Itse ainakin aloin heti mielessäni täytellä varavesikanistereita ja pohtia patteriradion hankkimista vakavissani. Vielä pari vuotta sitten naureskelin hulluille maailmanlopun varautujille, ja nyt tutkin jo mielenkiinnolla ohjeistuksia kriisiaikojen kotivarasta.

Teos voi olla herkimmille liian ahdistava, mutta toisaalta ei sen ahdistavampaa kuin A-studion seuraaminen. Itse kestin kirjan aiheuttaman ahdistuksen, mutta hieman suren sitä, että minusta on tullut sujuva sotakirjojen lukija. En välttämättä pidä tästä uudesta puolesta itsessäni, ja toivon, että pian palattaisiin maailmaan, jossa ei tarvitsisi bongailla mahdollisia nukkuvia agentteja ja pieniä vihreitä miehiä keskellämme.

Jos jotain kirjassa jäin kaipaamaan, niin venäläisten agenttihahmojen syvällisempää rakentamista. Nyt he jäävät melko yksiuloitteisiksi, eikä kirjaan mahdu myöskään kulttuurisia tai kielellisiä havaintoja. Ehkä olisin arvostanut myös historiallista ulottuvuutta, en välttämättä toiseen maailmansotaan, mutta ainakin kylmän sodan ilmapiiriin saakka. Toisaalta Immosen kerronnan vahvuus piilee siinä, ettei hän sorru pitkäpiimäiseen luennointiin. Esimerkiksi sotateknisen kuvailun määrä oli ihan sopiva – monissa muissa tämän genren kirjoissa sitä on ollut enemmän, ja itse yleensä skippaan ne osuudet.

Tälle sarjalle on luvassa jatkoa tänä vuonna, ja toisessa osassa seikkaillaan Afganistanissa.

Buratino ja muita neuvostosivistyksen helmiä

Teos: Sami Tissari: Krysa (Aula&co, 2022)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Buratino on suljettu teollisuuskaupunki Karjalan kannaksella, lähellä Suomenlahden rantaa. 1980-luvulla se on vielä niin nuorekas, ettei sinne ole ehditty perustaa hautausmaata. Nuoren Pavel Dybenkon alkoholisoitunut eno Vitja on ensimmäinen paikkakunnalla kuollut ihminen, ja tämän siskolla on vaikeuksia säällisten maahanpainajaisten järjestelyssä.

Pavelin perhe perii enon Dnjepr-moottoripyörän sivuvaunuineen. Sen kyydissä Pavel pääsee ensi kertaa elämässään katsomaan maailmaa Buratinon ulkopuolella. Isä Anatoli näyttää pojalleen meren jäältä siintävän Suomen ja väläyttää loikkaamisen mahdollisuudesta. Pian tämän jälkeen Pavel on jo isätön, ja äiti alkaa järjestellä pienen perheen asioita uuteen uskoon.

Krysa on dystooppinen tieteisromaani, joka onnistuu vakuuttamaan lämpimän humaanilla otteellaan. Se seuraa nuoren Pavelin elämänkaarta kahden maan välillä vaihtoehtoisessa lähihistoriassa, jossa molemmalla puolella rajaa on aistittavissa tulevan tuhon merkkejä. Venäläinen tiede on onnistunut kehittämään synteettistä kirjallisuutta, ja Siperian taigalla tehdään hurjia muistiin liittyviä ihmiskokeita, joihin värvätään orpoja kandidaatteja. Orpoja siksi, ettei heillä olisi perään kyselijöitä. Orpoja, joiden henki on tunnetusti halvempi kuin minkään muun ihmisryhmän.

Kuka sitten on mystinen Krysa, ja miksi teollisuuskaupunki on saanut italialaissävyisen nimensä? Miksi Pavelin äidin on raadettava Europeiskaja-hotellissa, vaikka hän kielellisesti huippulahjakkaana ihmisenä osaa koko germaanisen kieliperheen salat, myös friisiläiset murteet? Ja kuinka hän keplottelee itselleen Pietarin metron vessan siivoojana käymättä koskaan työpisteessään?

Hurjin kirjan hahmoista on isoäiti Marfa, joka on menettänyt jalkansa Karjalan metsissä karhun puremiin toisen maailmansodan aikana. Marfan kielenkäyttö on kategorisesti alatyylistä, ja siinä ilmenee aidon kansanihmisen vastarinta lähes kaikkea muutosta kohtaan.

Sami Tissari on viisikymppinen esikoiskirjailija, jonka tuotos on taatusti pitkän kypsyttelyn lopputulema, niin väkevä ja elinvoimainen on hänen luomansa ”Neukkula”. Teos ei tarjoa tyypillisintä neukkunostalgiaa, mutta lukija voi kaivaa teoksesta esiin monia historiallisia kerrostumia, riippuen omasta kiinnostuksestaan. Osa viitteistä ulottuu myös aikoihin ennen ”Neukkulaa”. Välillä vieraillaan Tolstoin kuuluisalla maatilalla Yasyana Polyanassa, välillä Leninin matkassa Tampereella, ja välillä koetaan neuvostosukellusveneiden pakahduttava sisäilma. Tissarin kuvaama Suomi on vähintään yhtä dystooppinen kuin Venäjä, eikä kahden kansan välinen tiedeyhteistyö ole onnistunut pelastamaan maailmaa. Pavelin suomalaiset kontaktit eivät ole yhtään enemmän ”hyviksiä” kuin muutkaan epäonnistuneet liike- ja tiedemiehet. Silti hän päätyy viettämään suurtuhon jälkeistä aikaa yksin itäsuomalaisessa erämökissä.

En osaa arvata, kuinka tämänhetkinen maailmantila vaikuttaa kirjan menestykseen. Osalle kirjan visiot saattavat olla juuri nyt liian painostavia, mutta luulisin kirjan myös tarjoavan näkökulmia neuvostoihmisen ajatteluun. Jos jo jonkun aikaa ehdimme luulla, että ”Neukkula” olisi museokamaa, jotkut elementit tuon aikaisesta maailmankuvasta ovat palanneet rajamme taakse. Noita elementtejä voi olla vaikea ymmärtää ilman luotettavaa opasta. Joskus myös romaani voi toimia matkaoppaana, varsinkin tilanteessa, jolloin kyseiseen maahan ei pääse fyysisesti matkustamaan.

Minulle tämä teos oli moniaistillinen elämys tässä vaikeassa maailmanajassa, ja tekstin monipuolisuuden vuoksi toivon kirjalle Finlandia-ehdokkuutta. Teos on vaativampi kuin moni muu viime vuosina ehdokkaaksi veikkaamani teos, sillä sen lukijan kuuluisi olla kiinnostunut sekä historiasta että skifistä. Myös teoksen rakenne on moniuloitteinen, ja varsinkin äänikirjatoteutuksena se vaatii äärimmäistä keskittymistä. Jukka Pitkänen kyllä suoriutui tehtävästään erinomaisesti, ja hänen luentansa lisäsi omassa tapauksessani tarinan tenhoa.

Sinisten unelmien metsästäjät

Teos: Yuri Shikalov: Markat, farkut ja sukkahousut (Gaudeamus, 2020)

Lukija: Tuomas Nevanlinna

Monilla näkyisi olevan juuri nyt työn alla kirjoja, jotka paljastavat Putinin sisäpiirin metkuja ja Navalnyin roolista maan opposition äänitorvena. Itsekin olen kuunnellut näitä kirjoja useamman, mutta minulla ei ole niistä mitään omaperäistä kerrottavaa. Ehkä kirjojen akuutti ajankohtaisuus myös ahdistaa, kun maailma odottaa uutisia seuraavista henkensä menettäneistä toisinajattelijoista.

Itselleni Venäjä ei ole mikään mörkö tai automaattinen vihollinen, vaan olen edelleen kiinnostunut sen historiasta ja kulttuurista. Viimeksi lukemani Yuri Shikalovin historiikki Suomen ja Venäjän mikrotason kauppasuhteista, eli trokaamistoiminnasta Karjalan kannaksella ja Pietarissa valotti neuvostokansalaisten arkea 1950-luvulta 1980-luvulle humoristisesti ja konkreettisesti.

Shikalov on nykyään historiantutkija Itä-Suomen yliopistossa, mutta ennen Suomeen muuttoa 1990-luvulla hän ehti jo tehdä uraa hydrologina Neuvostoliitossa. Osa hänen havainnoistaan trokaamisesta ovat omakohtaisia, ja tutkimuksessa on käytetty paljon haastatteluaineistoa niin venäläisilta kuin suomalaisilta kaupan harjoittajilta. Ilmiöön liittyy romantisoitua mytologisointia, mutta sitä voi myös tutkia merkkinä talousjärjestelmän sisäsyntyisestä murtumisesta.

Tuskin trokaaminen oli suomalaisille turisteillekaan pelkkä harrastus, vaan moni hyötyi rajakaupasta taloudellisesti. Muodostui pitkäaikaisia liikesuhteita ja ystävyyksiä, vaikka virallisesti ystävystyminen länsimielisten kanssa oli kiellettyä. 80-luvun loppuvuosina kaupan muoto muuttui, kun farkkuja ja muita länsimaisia vaatteita alkoi ilmaantua jo kauppoihin. Aivan loppuaikoina diilaaminen keskittyi lähinnä ulkomaan valuuttaan.

Kun nyt katselemme länsimaisten yritysten vetäytymistä Venäjältä, kirjan anti alkaa tuntua taas ajankohtaiselta. En osaa ennustaa tulevaisuutta, jossa ylirajainen trokaaminen palaisi taas elinkeinoksi, eikä Venäjästä ole tulossa vanhaa Neuvostoliittoa. Ihmisten arki on kuitenkin keskeinen merkitysten kenttä, jossa kansalaisten uskollisuutta valtiolleen mitataan. Kuluttamiseen liittyvät sanktiot ovat ase, joka rankaisee myös niitä, jotka eivät alun perinkään halunneet nykyistä johtoa. Venäjä ei ole 30-vuotisen olemassaolonsa aikana osoittautunut kovinkaan taitavaksi kansan vaatettajaksi, tai muiden muotibrändien luojaksi. En osaa mainita venäläisiä vaateketjuja tai design-tuotteita, jotka olisivat nousseet tunnetuiksi maailmalla. Sen sijaan näen maan, jossa palvotaan länsimaista luksusta – kalliita merkkejä, joihin esimerkiksi tavallisella suomalaisella palkansaajalla ei ole varaa.

Muovikassien silittäminen käi kirjasta mieleen erityisenä palvontamenona. Pietarilaisen Saigon-kahvilan nurkkapöydässä olisin kyllä viihtynyt ilman Anttilan muovikassiakin. Myös Pietarista maakuntiin menevissä ”makkarajunissa” olisi ollut tunnelmallista matkustaa.

Neuvostoliiton talousjärjestelmää vähemmän tunteville teos tarjoaa faktaosuuksia, joissa kaupan, kuluttamisen, työllisyyden ja asumisenkin ilmiöitä selitetään kattavasti. Kirja myös valottaa sitä, miksi trokareiksi päätyivät suht korkeasti koulutetutkin ihmiset. Monilla koututetuilla nuorilla oli varsinkin 70-luvulla työpaikkoja valtion laitoksissa, joissa ei tarvinnut pahemmin huhkia. Turhautuneiden tutkijoiden ja byrokraattien energia saattoi sitten keskittyä virka-ajan ulkopuolisiin bisneksiin.

Minulla on siis työn alla kymmenisen tietokirjaa Venäjästä, ja tämä on ollut ainoa, johon pystyin keskittymään ilman masentavaa pilveä ympärilläni. Ehkä koen myös salaista neuvostonostalgiaa, koska oman aikakauteni neuvostojohtajat eivät tuntuneet niin pelottavilta kuin Venäjän nykyinen presidentti.