Portti auki idän Eedeniin

Anna Kortelaisen tuotanto on kiinnostanut minua Virginie!-teoksen julkaisusta saakka, sillä jo tutkijana hän on liikkunut sujuvasti tieteen ja fiktion rajapinnoilla. Viime aikoina rajojen ylitys on Kortelaisen tuotannossa ollut myös kirjaimellista: isoisänsä tarinan kautta hän on tullut laajemminkin kiinnostuneeksi Viipurin kulttuurihistoriasta. Valitettavasti isoisästä kertova romaani Ei kenenkään maalla (2012) jäi minulta kesken hämmentävän monisanaisuuden vuoksi. Aloittaessani uusinta romaania Siemen (Tammi, 2016) osasin jo odottaa vastaavanlaista sanojen vyöryä.

Romaanissa on kaksi päähenkilöä, tässä päivässä operoiva sukututkija Nina Humina ja 40-luvulla kuollut majuri, botanisti Asser Luikka – mies, jolla on mystinen menneisyys jo sukunimensä kautta. Lukáz on Asserin oikea sukunimi, josta hän on aikuisena luopunut. Monikulttuurisessa Viipurissa unkarilainen nimi ei ole herättänyt epäilyksiä, mutta miehen siirryttyä opiskelijaksi ja virkauralle Helsinkiin asenneilmapiiri kaikkea ulkomaista kohtaan on kiristynyt. Asser Luikka on varovainen mukautuja, mies, joka mielellään pysyy omassa karsinassaan. Sodan aikana hänen tehtäväkseen tulee armeijan ruokahuolto, eikä hän mielellään ota kantaa muihin kuin muonituskysymyksiin. Luikka esittää tehokasta virkamiestä pystyäkseen palaamaan juurilleen ja rakastamiensa idän pakolaisten, erilaisten junan tuomien ja paarlastikasvien pariin.

Nina Humina on onnistunut valmistuttuaan historian maisteriksi elättämään itsensä sukututkijana. Vakavaraiset suvut tilaavat häneltä diskreettejä toimituksia, joista keskustellaan rokokoolla kalustetuissa saleissa. Humina on omistautunut rajantakaisen Karjalan sukujen tutkimukseen, vaikka tuskin tuntee oman pohjalaisen sukunsa historiaa. Monella tavalla hän on nainen vailla menneisyyttä, ainakaan kiinnostavaa sellaista. Muutto Viipuriin työtehtävän perässä on häneltä suuri irtiotto, samoin tutustuminen joihinkin kaupunkilaisiin ja Mir-baarissa kokoontuvaan suomalaisten ekspatriaattien klubiin.

Kirjaa on kritisoitu henkilöhahmojen ohuudesta ja dialogien keinotekoisuudesta. Itse en kokenut näitä ”kipupisteitä” vahvasti ongelmallisina, vaan ymmärrys kohdentui näihin vahvasti introverttien tutkijapäähenkilöiden omituisuuteen. Kirjassa ei ole paljoa romantiikkaa ja seksiäkin vain teelusikallisen kärki. Nina tuntuu vielä astetta vaikeammin lähestyttävältä kuin Asser. Tällaisiakin romaanihenkilöitä tarvitaan, kaikkien ei tarvitse olla filmaattisia kosmopoliitteja.

Sen sijaan uuvuin varsinkin botaniikan kuvausten äärellä, kun samoja kasveja kuvattiin samalla intensiteetillä useammassa kappaleessa. Kasvien latinalaiset nimet ottivat pääroolin juonen kuljetuksen sijaan. Näki selvästi, että kirjailija oli hullaantunut aiheeseensa eikä tiennyt, kuinka lopettaa. Kustannustoimittaja ei ole tehnyt työtään tarpeeksi tarkkaavaisesti tällä saralla.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että sain romaanin luettua loppuun, sillä viimeisen kolmanneksen aikana juonessa alkoi varsinaisesti tapahtua. Se yllätti ja hieman järkyttikin. Loppukappaleista nousi kiinnostavampia hahmoja kuin romaanin alussa, kuten viipurilaisen terveyskeskuksen välskäri – ammattikunta, jonka luulin kuolleen jo parisataa vuotta sitten.  Viipurin muuttuminen ”ulkomaaksi”, vieraaksi, eksoottiseksi kaupungiksi, jossa suomalaisen pitää varoa kaikkea, varsinkin pöpöjä levittäviä eläimiä, oli yksi vahvoista viesteistä. Eläinsuojelulliset kysymykset nousivat teoksesta esiin vahvasti, mutta implisiittisesti. Eli kasvitieteellisestä hurmoksesta herättiin eläintieteelliseen todellisuuteen.

Kiinnostavin hahmo kirjassa oli Bertta, helsinkiläisen tyttökoulun kanslisti, joka joutui välirauhan aikaan Viipuriin työvelvolliseksi. Työskentely kunniallisten ja arvostettujen lottien rinnalla ”toisena”, hieman alempiarvoisena, mahdollisesti vasemmistolaisena ”isänmaan petturina” (?) herätti mielenkiintoni. Oikeastaan olisin halunnut lukea 40-luvun tarinan mieluummin Bertan kuin Asserin näkökulmasta.

Uskon, että kirja aukeaa toisenlaiselle lukijalle ihmeellisenä ja juuri sopivana. Jos lukija esimerkiksi ei ole käynyt läpi Viipurista kertovien evakkoromaanien kaanonia, kadunnimien ja kaupungin kerroksellisen historian seikkaperäinen läpikäyminen voi olla opettavaista. Itse koin, että kaikenlaista nimeämistä oli liikaa, mikä jätti liian vähemmän tilaa lukijan omalle hoksaamiselle, taiteelliselle intuitiolle.

A little bit less would have been more.

 

 

Absurdissa zakuska-pöydässä

Venäläisen maaseudun tulevaisuuden visioista on varmasti liikkeellä monenmoista tarinaa, mutta monelle länsimaiselle lukijalle agraari-Venäjä on myös suuri mysteerio. Moni meistä ei ole käynyt Pietaria tai Moskovaa kauempana, ja jos on maaseutua nähnyt, se on ehkä ollut viipale Karjalan kannasta Allegro-junan ikkunasta.

Roman Sentšin maalaa tummanpuhuvaa kyläraitin maisemaa romaanissaan Jeltyševit, erään perheen rappio (Into 2015, suom. Kirsi Era). Romaanissa asutaan jossain Etelä-Siperiassa Tuvasta pohjoiseen. Tuvan tunnistin maantieteellisesti kurkkulaulusta, muuten en paljoa noista alueista tiedä. Neuvostoaikoina Siperian syrjäseuduille muutettiin leveämmän leivän toivossa, ja muuttajien joukossa oli paljon koulutettua, nuorta väkeä. Nämä väkiryhmät iroittautuivat omilta juuriltaan ja menestyivätkin aikansa, mutta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen syrjäseudut ovat taas tyhjentyneet.

Keskiluokkainen pariskunta Nikolai ja Valentina ovat rakentaneet elämänsä siperialaiseen provinssikaupunkiin. Nikolai on armeijauran jälkeen toiminut alkoholistien selviämisaseman miliisinä, ja Valentina on edennyt urallaan kirjastonjohtajaksi. Perheen rappio alkaa nuoremman pojan vankilatuomiosta ja isän törttöilystä työpaikalla. Selviämisasema on luonnollisesti korruption pesäke, ja Nikolai onkin onnistunut edistämään perheensä elintasoa lahjuksilla ja sammuneilta viedyillä osingoilla, mutta sielläkin törkeydellä on rajansa. Nikolain saatua potkut myös Valentina eroaa työstään, ja perhettä odottaa muutto tuntemattomaan. Uusi koti löytyy Valentinan kotikylästä Muranovosta, jossa tämä ei ole käynyt neljäänkymmeneen vuoteen. Kylässä on sukulaisista elossa enää Valentinan täti Tatjana, jonka luota karkulaiset etsivät tilapäistä residenssiä.

Pariskunnan mukana kylään muuttaa heidän veltto aikamiespoikansa Artjom, jonka riippuvaisuus vanhemmista on pateettista. Kylässä Artjom kokee sosiaalista nousua niin, että saa iskettyä itselleen naisen, itseään vanhemman Valjan, joka jo 29-vuotiaana kiertopalkintona tunnetaan. Nuorelle lemmelle ei tunnu löytyvän tilaa mistään, mutta silti Valja tulee raskaaksi ja häitä juhlitaan kiireellä. Varaa kodin perustamiseen ei kummallakaan ole, vaan perhe-elämää vietetään Valjan suvun nurkissa. Nikolai haluaisi pojan perheen osallistuvan yhteisen talon rakentamiseen, mutta rakennuksesta ei ole tulla mitään. Kaikki perheen projektit jäävät puolitiehen. Elämä pelkällä valtion eläkkeellä on kurjaa. Uusia toimeentulon lähteitä on löydettävä laillisia ja laittomia keinoja luovasti yhdistellen.

Teos kertoo pitkälti vaihto- ja luontaistaloudesta ja kokonaisten yhteisöjen syrjäytymisestä. Muranovossa on muutamia siistejäkin vanhuksia, mutta valtaosa väestöstä on alkoholisoituneita, sekä nuoret että vanhat. Nuorille ei ole töitä, keski-ikäiset yrittävät lapsiaan enemmän raapia kokoon toimeentuloa, ja toimeentulohuolet kiristävät sukupolvien suhteita äärimmäisyyksiin. Ainoa ilon lähde on kotipolttoinen pirtu, joka välillä maistuu kumilta, välillä sytytysnesteeltä. Alussa Jeltyševit pelkäävät sokeutumista paikallisia viinaksia nauttiessaan, mutta luisuminen riippuvuuteen tapahtuu yhdessä talvessa. Viina-annoksia mitataan sadoissa grammoissa ja 55% laimennettu pirtu on vielä miedohko alkoholijuoma. Hyvinä aikoina zakuska-pöydässä voi olla tarjolla makkaraa ja kylmää kananrintaa, mutta huonoina aikoina vain suolattua vesimelonia.

Ymmärtääkseni Sentsin on pyrkinyt tässä kuvaamaan maansa nykytilaa mahdollisimman tyypillisen kylän ja hieman poikkeavamman perheen kautta. Poikkeavaa perheessä on paluumuuttajuus, mutta kaupunkilaiset elkeet katoavat heistä pian köyhyyden ikeen alla. Välillä romaanissa tehdään muutakin kuin ryypätään; esimerkiksi pariskunnan marjakuusaman poimimisretket ja torikauppa tuovat arjen apatiaan vaihtelua. Kyläläiset ovat myös varsin katoamis- ja onnettomuusherkkiä, joten miliisin vierailuilta ei vältytä.

Mustan huumorin saralla romaani muistutti minua intialaisen Aravind Adigan köyhyyskuvauksista. Varsinkin selviämisaseman arjen absurdius muistutti intialaisen juoppokuskin arkea. Adigan kuvaamissa yhteisöissä tosin alkoholin myynti on systemaattisempaa ja kaupallisesti kunnianhimoisempaa: laittomiakin pulloja on kaupalla eri tuloluokille erilaisin etiketein – myrkky on pullotettua, eikä asiakkaan tarvitse itse tuoda astioitaan annoksen saamista varten. Siperian kylissä ei kaupoilla ole lisenssiä myydä alkoholia, ja siksi kaikki kauppa tapahtuu yksityiskodeissa.  Koin, että Muranovon kylän köyhyys oli vielä asteen lohduttomampaa kuin Adigan kuvaaman palvelusväen, ehkä siksi, että siellä ei ollut ainuttakaan rikasta, jonka armeliaisuudesta kukaan voisi hyötyä. Tietysti talven ankaruus on Venäjän köyhyyden syöveri, jota etelän kehitysmaalaistenkin on vaikea kuvitella.

Onko tämä sitten sosiaalipornoa? Mielestäni ei, sillä Sentšin on lahjakas ja taloudellinen kertoja. Vajaassa kahdessasadassa sivussa tapahtuu paljon, eikä tekstiä voi ahmia kerralla. Henkilöhahmoihin voi osittain samastua, vaikka kukaan heistä ei ole erityisen sympaattinen. Sääliä he eivät kerjää yksilöinä, vaan teos kutsuu pikemminkin yhteiskunnalliseen pohdintaan perheen, paikallisyhteisön ja valtion suhteista. Olisiko esimerkiksi flegmaattisella Artjomilla ollut paremmat selviytymismahdollisuudet kaupungissa, jos hän olisi jäänyt sinne yksin ilman vanhempiensa tukea? Mitä Venäjällä on tapahtunut, miksi nuoret eivät aseta itselleen edes vaatimattomia tavoitteita? Onko perheestä tullut ainoa turvan linnake, ja mitkä ovat perhekeskeisen yhteiskunnan ansat?

Pidin kirjasta paljon, vaikka sen jättämä päällimmäinen tunnetila oli angsti. Joskus angsti on tarpeellista, jotta saisi syvemmän otteen jostain kulttuurista kuin mitä viihdeteollisuus tarjoaa. Esimerkiksi verrattuna Ville Haapasalon sarjoihin, joissa viinanjuonti on sankarillista, tämä romaani tarjosi erinomaisen peilin.

Iso viha ja pikku rakkaus

Olen jo jonkun aikaa ollut kiinnostunut ruotsinsuomalaisesta kirjallisuudesta. Nyt muistan lukeneeni vain Susanna Alakoskea ja Eija Hetekivi Olssonia, jotka kirjoittavat suomalaisten siirtolaisten kohtaloista Ruotsissa. Tiina Laitila Kälvemark (s.1970) kuuluu edellisten kertojien kanssa samaan sukupolveen ja toimii myös aktiivisesti ruotsinsuomalaisten yhteisössä esimerkiksi Sisuradion toimittajana. Hän on debytoinut vuonna 2012 novellikokoelmalla Kadonnut ranta ja julkaissut myös novelleja ruotsiksi. Hän on kuitenkin ensimmäisen sukupolven maahanmuuttaja Ruotsissa, eli ei jaa edellä mainittujen kollegojen kanssa lapsuusmuistoja lähiöistä autotehtaiden varjoista.

Laitila Kävlemarkin esikoisromaani Karkulahti (WSOY, 2015) sijoittuu kirjailijan synnyinseuduille Pohjois-Pohjanmaalle. Karkulahti on perintötila, joka on saanut nimensä Ison vihan aikaisista kahakoista. Ryssänviha on tuoreessa muistissa sekä 1700-luvulta että talvisodan ajoilta. Tilan emännällä Elisabetilla on kaksi peräkammarin poikaa, terve, mutta alistettu Jaakko ja kehitysvammainen Asser, jonka sylkykupit täyttävät talon kaikki nurkat. Kun Jaakko viisikymppisenä löytää läheisestä motellista parikymppisen Veran, perheen dynamiikka järkkyy. Vanhat vihat syttyvät jälleen Elisabetissä, joka kuitenkin huonokuntoisena joutuu ottamaan miniänsä palveluksia vastaan.

Teksti on sekä emotionaalisesti että kielellisesti vaativaa. Tässä käytettävät pohjoispohjalaiset murresanat eivät ole levinneet yleisesti koko kansan tietoisuuteen, eikä täysin umpiossa kasvaneen kansanosan sukulaisuuskäsityksetkään aivan helpolla aukene. Puoliväliin teosta luulin, että siinä käytettä termi rooppi tarkoitti suota, mutta se viittaakiin monttuun tai syvänteeseen. Lapset käyvät kesäisin roopilla uimassa, vaikka pohjaveden epäillään olevan myrkyllistä. Ylipäänsä roopin reunoilla tapahtuu kiellettyjä, maagisiakin asioita.

Päällimmäisenä havaintona Karkulahden elämänmenosta jäi jälkijättöisyys. Kertomus alkaa 90-luvun puolestavälistä, jolloin maatilalla ei vieläkään ole vessaa eikä suihkua. Elisabet makaa tuvassa mätien vällyjen alla ja komentelee saamatonta Jaakkoa kaatamaan pihalta milloin mitäkin puuta. Kun maitotili tulee, Jaakko ampaisee kylille ostamaan turhuuksia viidensadan tai tuhannen markan seteleillä, mutta pystyyn lahoavan talon remontointi on hänelle vaikeaa. Uusi miniä vaatii uudistuksia myös taloudenpidossa, mutta Elisabet karnittaa vastaan. Vaikka anoppi muuten vaikuttaa liikuntakyvyttömältä, uudet verhot hän onnistuu repimään tuvan ikkunoista alas käden käänteessä.

Teksti keskittyy Veran ja Elisabetin suhteeseen ja molemminpuolisten salaisuuksien paljastumiseen pala palalta. Veran oma suhde tyttäreensä Annaan ei ole sen helpompi kuin Elisabetin suhde Ruotsiin karanneeseen Anneliin. Venäläisen morsiamen saapuminen peräpohjalaiseen kirkonkylään johtaa rasistisiin kohtauksiin osuuskaupan makkara-altailla – kylän miehet kohtelevat häntä kuin julkista omaisuutta, vaikka hän ei olekaan toiminut prostituoituna, vaan tarjoilijana. Kotona Vera ei saa puhua venäjää lainkaan, eikä hänellä muutenkaan ole kontakteja sukuunsa eikä maanmiehiin tai-naisiin. Maahanmuuttajanaisen sopeutumistarinana kertomus on perinpohjin karu, mutta uskottava. Ensimmäisen vuoden hän onnistuu keräämään karkaamiseen tarvittavia rahoja sukanvarteen mieheltään piilossa, mutta alistuu sitten kohtaloonsa.

Pidin jopa enemmän itärajan takaisten tapahtumien kuvauksesta, eli Veran nuoruuden tarinasta, joka sekään ei ollut ruusuinen. Laitila Kävlemark osoittaa syvällistä neuvostokulttuurin tuntemusta, kuten myös 90-luvun alun uuden Venäjän realiteettien. Lilja-mummon inkeriläistausta saa Veran uskomaan ”luvattuun maahan”, kun kotikylän kioskeissa myydään jopa puoliksi poltettuja tupakantumppeja. Eniten kirjassa minua riipi Veran ja hänen ensimmäisen lapsensa Iljan kohtalo, ja kaikenlaisten siteiden katkeaminen Venäjälle. Suomessa Vera ei etsi voimaa edes kuvitteellisesta inkeriläisyydestä, vaan hän on henkilö, jolta on riistetty kulttuurinen identiteetti. ”Kaikki nämä vuodet hän on muistanut itsensä ohi” viittaa puoliksi pakotettuun, puoliksi vapaaehtoiseen unohtamiseen, joka ei kuitenkaan tuo helpotusta. Hänen lihomisensa, laahaava kävelytyyli ja pukeutuminen muodottomiin urheiluvaatteisiin ovat omanlaisensa maski, samoin erikoinen kivienkeräilyharrastus.

Umpimielisyyden, puhumattomuuden, pahansuopuuden ja kyräilyn jälkeen teos tarjoaa kuitenkin pilkahduksen toivoa. Ankeuden ilmapiiri on myös rakennettu hieman eri aineksista kuin tavalliset suomalaiset murhelaulut: tässä ei ryypätä eikä olla kroonisesti väkivaltaisia. Karkulahden ja naapuruston väkeä leimaa vain lähes totaalinen kiinnostuksen puute ulkomaailmasta. Perheessä ei puhuta politiikkaa, lueta kirjoja eikä olla uskonnollisiakaan. Jämähtämisen henki on tuvassa käsinkosketeltavan sakea. Ellei tekstissä olisi ollut viittauksia joihinkin modernin elämäntavan detaljeihin, kuten barbeihin, Eric Forresteriin tai konditorian banaanikakkuun, kertomus olisi hyvinkin voinut olla suoraan 1700-luvulta.

Kirjassa oli jotain yhteistä Veera Salmen romaanin Kevään merkit (2014) kanssa – molemmissa kuvataan dysfunktionaalista perhettä, jolla on omituinen kielenkäyttö. Salmen teoksessa kielellinen kokeilu oli vielä leimallisempaa. Tässä taas pelataan runsailla aikatason vaihteluilla, mikä vaatii lukijalta herpaantumatonta lukuotetta. Varsinkin kuolemaa tekevän Elisabetin tajunnanvirta oli välillä vaikeaa seurattavaa. Muuten lukuelämys oli täyteläinen ja sopivan outouttava. Se sai minut ajattelemaan erityisesti Suomessa samaan aikaan elettäviä päällekkäisiä aikatasoja, joita mahdollisesti edes internet ei ole onnistunut kuromaan. Erityispisteet kirjailijalle siitä, että Karkulahdessa pääsi hetkeksi eroon modernista teknologiasta, vaikka lopussa elettiin jo vuotta 2006.

 

Sortavalan Kärppä, päivää

Joihinkin dekkarihahmoihin vain ihastuu, usein ulkokirjallisista syistä. Eilen illalla kohtasin Viktor Kärpän, helsinkiläisen yksityisetsivän, joka pelaa sököä moneen pussiin. Kärppä asuu Kalliossa ja saa toimeksiantoja entisiltä lapsuuden- ja nuoruudenkavereiltaan, joiden jauhot eivät aina ole oikeassa pussissa. Kärppä on paluumuuttaja ja neuvostokasvatti, joka ei täysin tunnista kotiaan tässä maailmassa. Hänellä on huollettava äiti Sortavalassa ja uraa tekevä insinööriveli Moskovassa. Miehen ylirajainen elämä ei ole yksinkertaista, eivätkä naisetkaan yleensä pysy mukana vauhdikkaassa kyydissä.

Tämän siis opin Matti Rönkän dekkarista Tappajan näköinen mies (Gummerus, 2002). Dekkarisarjasta olin kuullut huhuja juuri karjalaiskytköksen vuoksi, ja se kiinnosti ehkä enemmän kuin rikokset. Koska olen opiskellut virtuaalisesti Sortavalan kaupungin historiaa viime kuukaudet, Kärpän kotiinpaluun tunnelmat ihastuttivat erityisesti. Paikannimet kuten Vakkosalmi ja Riekkalansaari kuulostivat jo melkein tutuilta. Mitään leppoisia kotilomia ei ole tiedossa miehelle, joka miltei nukkuu äitinsä talossa Kalashnikov kainalossa. Rönkä kertoo kipeällä tavalla Karjalan tasavallan postsosialistisesta arjesta, josta Viktor Kärpän ikätoverien on ollut vaikea selviytyä ilman sotkeutumista rikollisuuteen tai prostituutioon. Suomen-vuosien aikana aktiivisten hustlereiden kasvot ovat katukuvassa vaihtuneet nuorempiin, mutta toimenkuva pysyy ja paranee. Teoksen Sortavala ei ole idyllinen, runollinen laulujen kaupunki, vaan paikka, jossa asukkaiden kaikki energia kuluu selviytymiseen.

Dekkarisarjan avausosan varsinainen päätapahtuma ei kuitenkaan liity Karjalaan, vaan virolaistaustaisen Sirje Larssonin katoamiseen. Toimeksiannon Sirjen etsimiseen Viktorille antaa tämän aviomies, eksentrinen bibliofiili ja antikvariaatin pitäjä, joka on erikoistunut sotahistoriaan ja heimoaatteeseen. Virolaisen nuoren naisen pokaaminen toiselle kierrokselle oli ilmeisesti ollut Aarne Larssonin heimofantasioiden huipentuma. Sirje kuitenkin on pahamaineisen rikollisen, Jaak Lillepuun sisko – asia, jonka hän haluaa jäädä unohduksiin. Suomessa Sirje on elänyt hiljaista ylläpidetyn vaimon elämää ilman urahaaveita. Naisen ainoat sosiaaliset kontaktit ovat olleet työväenopiston taidekursseihin. Pariskunnan yhteiselo kuulostaa kovin ahdistavalta.

Juonessa on sopivasti yllätyksiä, joten lukijan kiinnostus taatusti säilyy aivan loppusivuun saakka. Aseellisia välikohtauksia on runsaasti. Viktor Kärpän machoidentiteetti on selkeästi olemassa, mutta häilyvä. Orastavassa suhteessaan ekohippi-Marjan kanssa hän selkeästi haluaa olla toiminnan mies, verrattuna Kallion opiskelijabileiden besserwissereihin. Esittääkseen venäläistä machoa hän kuitenkin joutuu usein vetämään vodkaa hampaat irvessä. Miehen armeija- ja urheilijamuistot tuovat persoonaan uskottavuutta ja särmää. Rajankäynnin teema heijastuu myös parisuhteeseen, sillä Marjan ei ole helppoa käsittää kahden maan elintasokuilua. Paljon romaanin problematiikasta tiivistyy tähän toteamukseen:

”Mua kuule naurattaa, kun mä luen, että maailman jyrkin elintasokuilu on Meksikon ja Kalifornian rajalla. Paskan marjat ja mansikat, se suurin rotko on tossa Värtsilässä, kun ajat Ruskealan puolelle. Siinä alkaa kerjuu, saasta, kaikki perkeleen likainen resu ja tuberkkeli. Amputoidut sotainvalidit myyvät torilla käyttämättömiä vasemman jalan kenkiä. Ja tämä kaikki on totta, ja tämän totuuden hiljaisessa hyväksymisessä sinä ja kaikki rikkaat suomalaiset olette ihan yhtä suuria rosvoja kuin minä.”

Jään siis odottamaan innolla Sortavalan salaisuuksien lisäpaljastuksia myöhemmissä jaksoissa. Sarjaa on yhteensä kahdeksan teosta, ja Rönkä on osannut myös päättää sarjansa tyylikkäästi.

Mater dolorosan monet elämät

Andreï Makine-haasteeni toistaiseksi viimeisellä rastilla – hyllyssäni vuosia odottaneet Makinet on nyt luettu loppuun. Urakassa viimeinen teos, Ruhtinattaren rikos (WSOY, 2000, suom. Annikki Suni), oli temaattisesti virkistävä poikkeus edellisten postausten ”kaanonissa”, sillä se keskittyy lähes kokonaan Ranskaan eikä siinä kerrota paljoa Siperiasta, Stalinin vainoista eikä kommunismin karmeimmista ylilyönneistä. Venäläiset emigrantit ovat tosin tässäkin kerronnan keskiössä, eikä teos ole lainkaan helppoa luettavaa.

Teoksessa päädytään mitäänsanomattomaan Villiers-la-Forêtin pikkukaupunkiin, jonne on asettunut asumaan jo vuodesta 1917 saakka venäläisten emigranttien yhteisö. Idealistisimmat heistä ovat perustaneet vanhaan oluttehtaaseen yhteisön, jossa on muun muassa kirjasto ja vanhainkoti. Kirjaston äiti on ruhtinatar Olga Arbelina, nainen, jolta odotetaan ylvästä aatelisen käytöstä, mutta joka oikeasti on melko tavallinen yksinhuoltajaäiti, jonka muistot tsaarinaikaisesta Venäjästä eivät ole kullan kimalteisia eikä nostalgisia. Olgan ruhtinasmies on hylännyt tämän sairaan lapsen kanssa elämään vaatimatonta elämää. Verenvuototautia sairastavan pojan hoito vie hänen arjestaan leijonanosan, mutta on hänellä rakastaja Pariisissa, jonka tapaaminen vaatii suuria ponnisteluja.

46-vuotiaana Olga ei tiedä, onko hänet jo tuomittu odottamaan kuolemaa. Pariisissa asuva lehtimies, ukkomies, saattaa olla hänen viimeinen rakastajansa, minkä jälkeen hänen elämässään ei enää ole paljoa odotettavaa. Naisen melankolinen kyynisyys on välillä sietämätöntä luettavaa, samoin kuvaus sotavuosista, jolloin hän on kulkenut unenomaisessa epätodellisuudessa huomaamatta edes lapsensa kasvua pikkupojasta nuoreksi mieheksi. Äidin ja pojan suhde ei tunnu missään vaiheessa lämpimältä, vaan äiti tutkii sairasta lastaan lääketieteellisenä objektina. Verenvuototaudin hoito kotikonstein ”meidän kesken lääkärin” eli naapurissa asuvan puoskarin avulla on epätoivoisen äidin selviytymiskeino. Pariisissa toimiva spesialistikaan ei anna pojalle paljoa toivoa. Poika itse saa kasvuvuosina selvän tilastaan lukemalla lääkärikirjoja kuin piru Raamattua. Kuoleman tuntu tämän kaksikon hiljaisessa kodissa on jokapäiväistä.

Olgan lopullinen mielen särkyminen ja takakannessa mainittu ”eroottisen tabun” käsittely ei tosiaankaan sovi herkkähermoisille. Vaikka romaanin alku keskittyy venäläisten emigranttien yleisen elämäntyylin ja sosiaalisten suhteiden puimiseen, sen crecsendo on yllättävän karmiva. Pidän tätä Makinen teoksista toistaiseksi lukemistani rankimpana, vaikka jo alkukohtauksessa esitelty rikosepäilys ei olekaan kummoinen. Ruhtinatar Arbelina on jonkinlainen mater dolorosa, samalla viimeiseen asti urhautuva taistelija ja äärimmäisen itsekäs erakkosielu. Psykiatrista diagnoosia Makine ei pyri antisankarittarelleen antamaan, ja onko mielisairauden aiheuttajana historia vaiko yksilölliset tekijät, siitäkin voivat lukijat olla montaa mieltä.

Karmeuksien ulkopuolella Olga Arbelinan nuoruudenmuistot vallankumouksen jälkeisestä Neuvosto-Venäjästä tuntuvat jopa karnivalistisilta – sivujuonena kirjassa kuvataan Pietarin älymystöpiirejä 1920-luvun alussa ja heidän heittäytymistään kaiken yleisesti hyväksytyn moraalin tuhoamiseen. Naisen nuoruus ennen maastamuuttoa tuntuu pitkittyneiltä naamiaishuveilta. Osa emigranteista myös halajavat takaisin Neuvostoliittoon hinnalla millä hyvänsä tietämättä, millainen kohtalo heitä rajalla odottaa. Emigranttien yleinen sielunelämä 1920-40-luvuilla maalautuu tässä teoksessa suoranaisesti häiriintynein värein. Olin ehkä liian herkällä mielellä teoksen lukijana, enkä kyennyt kunnolla uppoutumaan päähenkilön päänsisäisiin kauhuihin. Teos soveltuu psykologisen kauhun ystäville ja ääritilanteiden viileäpäisille tulkitsijoille. Kysymyksiä se taatusti herättää enemmän kuin valmiita vastauksia.

Lilliputit ja jättiläiset

”Nyt kun halpamaisuus vyöryy kaikkialle, he voivat katsoa taivasta kalpenematta ja maata punastumatta.”

Andreï Makinen Maa ja taivas (WSOY, 2004, suom. Annikki Suni) on suuri, vaatimaton rakkaustarina. Luettuna putkeen Ranskalaisen testamentin kanssa kertomusten sisällöissä on jonkun verran toistoa – molemmissa on päähenkilönä vanheneva ranskalainen nainen, joka on valinnut elämän kohtalokseen Neuvostoliiton. Tässä romaanissa tarina ankkuroituu viikkoon kesällä 1942 jossain Stalingradin lähistöllä, jossa Aleksandrana, Sashana ja Shurana tunnettu nainen on ratatöissä (kukaan ei muista hänen oikeaa, ranskalaista nimeään). Siellä hän kohtaa maanmiehensä, lentäjä Jacques Dormen, joka on ollut sotavankina sekä saksalaisten että venäläisten leireillä ja on pelastunut elävänä lentotaitonsa vuoksi.

Orpo poika pitää Aleksandraa tätinään ja hänellä on lupa vierailla tämän luona, sillä hänellä ei ole muita elossa olevia läheisiä. Aleksandra opettaa tälle ranskaa ja yhdessä he lukevat vanhan hirsitalon ullakolle jääneitä puoliksi palaneita ranskalaisia romaaneja ja runokirjoja. Poika selviytyy karusta lastenkotinuoruudestaan pakenemalla Napoleonin aikaisiin sankaritaruihin. Aleksandra säännöstelee muistelmiaan oman aikansa sopivuussääntöjen mukaan, mutta pojan tultua murrosikään hän päättää raottaa tarinoiden arkkuaan aiheesta Jacques Dorme.

Kuolleesta lentäjästä tulee pojalle jonkinasteinen pakkomielle, ja päästyään aikamiehenä pakolaiseksi Ranskaan hän etsii tämän elossa olevia sukulaisia löytääkseen totuuden. Uuden ajan Ranskassa tosin sotaveteraanien aikaansaannoksia ei enää juhlita – jopa hautausmailla on graffiteja ja nuoret puhuvat harmillisen rappeutunutta kieltä. Kertojan maailmankuva on klassisen konservatiivinen, eikä hän koe oloaan erityisen kotoisaksi Aleksandran kotimaassa, vaikka sai nuorena harvinaisen kieli-ja kulttuurikylvyn ranskalaisuuteen. Kielet ja kulttuurit eivät ole staattisia, eikä menneitä kulttuurin kukoistuksen hetkiä voi purkittaa. Miehen maailmankuva on melankolinen, eikä hän tunnu löytävän ketään, joka voisi hänen kokemuksiaan ymmärtää.

Pidin teoksessa eniten detaljeista, kuten Aleksandran meripihkahelmien hajoamisesta kiihkeässä syleilyssä. Ikkunoista leviää villikirsikan tuoksu pariskunnan maagisina lemmenöinä. Aistillisesti lukija on ylityydytetty, mutta viikon kestävää aistien fiestaa peilataan nuoren miehen kertomuksen jatkuviin antikliimakseihin, koulukiusaamiseen, simputukseen ja outoihin kokemuksiin peräkylän kaljakioskeilla. Lastenkodin nuoria viedään statisteiksi kommunistisiin paraateihin, joihin tarvitaan massavoiman illuusio, samalla kun ehjien perheiden vesat lämmittelevät kotona samovaariensa turvissa. Jättiläiset muuttuvat lilliputeiksi näissä tragikoomisissa voimannäytöksissä, joihin kukaan ei voi uskoa sydämessään. Politiikan, vallan ja vimmaisen mielipuolisuuden näytökset tulevat jopa enemmän lihaksi kuin muinainen rakkaustarina. Lopulta tarinan juoni tiivistyy nuoren mieskertojaan pakkomielteeseen romanssista, jonka yksityiskohtia kukaan ei voi paikantaa. Hän luultavasti elää Aleksandran tarinaa vimmaisemmin kuin Aleksandra itse.

Neuvostoajan uskonnollisuuteenkin Makine tarjoaa ikkunan, ensinnä takapajuisten eukkojen haluun kastaa lastenlapsiaan, mutta lopulta se ilmenee transnationaalina pyhyyden kaipuuna. Nähdessään adoptiotätinsä Aleksandran rukoilevan ranskaksi katolisen kaavan mukaan keskellä yötä salaa hän vakuuttuu rakkauden ja uskonnollisen kokemuksen samankaltaisuudesta. Hienoin elämys romaanissa tiivistyi tähän määrittelyyn, joka tuntuu läheisen omakohtaiselta: ”Minulla ei ollut silloin (enkä tiedä onko nytkään) parempaa määritelmää rakkaudesta kuin että se on hiljainen rukous, joka yhdistää kaksi välimatkan tai kuoleman erottamaa ihmistä katkeamattomaan vaistonvaraiseen tietämykseen toistensa tuskista ja onnenhetkistä.”

Tyhjentävää, yksinkertaista ja ylimaallisen vaikeaa, vai mitä?

 

 

Kieli ja yksinäisyys

Andreï Makine -lukuhaastetta ilmeisesti sitten pukkaa. Ensimmäisen, takkuavan rastin jälkeen lehtensä avasi romaani Ranskalainen testamentti (WSOY 1996, suom. Annikki Suni), siis teos, jolla Makine aikanaan nousi maailmanmaineeseen parin vähemmän tunnetun teoksen jälkeen. Kummallista Makinen romaaneissa onkin, että vaikka tyyli tuntuu teoksesta toiseen pistämättömän samalta, aiheiden käsittely vaihtelee historiallisesta tarkkuudesta poeettisempaan haahuiluun. Monien aikatasojen ja hieman persoonattomien henkilöhahmojen sekamelska taisi olla ongelmani edellisellä rastilla. Toisella rastilla Lyyti tuntui taas kirjoittavan – luin tämän huikean aikamatkan Siperian aroille melkein yhdeltä istumalta.

Teos on osittain Makinen oman suvun tarina, ja vaikka painopiste on ranskalaisen isoäidin Charlotten uskomattomassa saagassa, mukaan mahtuu myös lukemattomia venäläisiä merkityskerrostumia. Kertoja on kasvava nuori mies, joka välillä pakenee ranskalaisille juurilleen, välillä haluaa irtisanoutua koko porvarillisesta hapatuksesta kunnon kommunistin tavoin. Välillä hän kokee varastavansa isoäidin tarinan omiin itsekkäisiin tarkoitusperiinsä, välillä taas kokee puistatusta kierrätettyjen itseään toistavien muistelmien äärellä. Kuten melkein kaikilla vanhenevilla ihmisillä, myös Charlottella on vakiotarinansa, kepeät anekdoottinsa, jotka on valittu huolella niin, etteivät ne satuta ketään. Charlotte kertoo Ranskan presidentin kuolemasta lemmenyönä, sammakonreisien syönnistä, Provencen laventeliniityistä ja muista oudoista ihanuuksista, mutta tyttärenpoika alkaa kasvaessaan kyseenalaistaa näitä tarinoita. Miksi isoäiti ei kerro valintojensa todellisista syistä? Miksi hän nuorena naisena valitsi Neuvosto-Venäjän, vaikka olisi voinut palata Neuillyyn?

Charlotte ei ole penkillä istuva babushka, eikä kukaan yritä häntä sille paikalle vängätä. Kaikki tietävät siperialaisessa Saranzan peräkylässä yksinäisen naisen alkuperästä, mutta hän on myös lunastanut asemansa neuvostokansalaisena. Hänen vienankarjalainen miehensä Feodor on palannut sodasta kahden kuolintodistuksen lähetyksen jälkeen, heikkona haamuna, vieraana ihmisenä, mutta Charlotte on hoitanut vaimon velvollisuutensa loppuun saakka. Saranzassa on Feodorin hauta, joten leski ei voi olla kylästä poissa pitkiä aikoja. Lapset ja lapsenlapset asuvat muualla, isoissa teollisuuskaupungeissa rakentavassa lupaavaa neuvostotulevaisuutta. Kertojapoika on ainoa, joka tulee hänelle kesälapseksi, ja noina viikkoina hän pystyy puhumaan äidinkieltään. Poika on ihmeissään isoäidin kielen puhtaudesta – tosin se on vanhanaikaista, paikalleen jäänyttä. Pojan äiti on saanut työn teknisen ranskan kääntäjänä teollisuuskombinaatissa – tällä ei ole paljoa tekemistä hänen äidinkielensä kanssa, mutta ranskasta on hänelle jotain hyötyä. Kielelliset pohdinnat ovat syvällisiä ja koskettavia. Kun miettii ranskan kielen asemaa tsaarinaikaisella Venäjällä – sen ehdotonta eliittiasemaa kaupunkisivistyneistön tapana erottautua massasta, tässä tullaan kiinnostavaan paradoksiin. Neuvostoaikana ”hienosteleva”, porvarillinen ranskalaisuus ei taatusti ollut muotia, mutta jostain perverssistä syystä Charlotte-isoäiti ei joutunut kuolemanleirille juuri kansalaisuutensa vuoksi.

Romaanissa käydään läpi Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa aina 1900-luvun alkuvuosiin saakka. Charlotte syntyy Pariisissa, mutta viedään sylilapsena Siperiaan. Hänen omituiset vanhempansa viihtyvät paremmin Siperiassa kuin Ranskassa; vanha isä toimii arvostettuna lääkärinä, mutta isän kuoleman jälkeen Lemonnierin lesken ja tyttären elämä kurjistuu. Ensimmäisen maailmansodan aikana Charlotte lähetetään asumaan sukulaisten luo Pariisiin, mutta sairas, morfiinista riippuvainen Albertine ei voi jättää izbaansa. Nuori tyttö on lähtenyt Venäjältä ja n. 18-vuotiaana hän palaa Neuvostoliittoon. Äidistä on tullut yrttejä keräilevä, kuolemaa tekevä siperialaismummo.

Mysteerisintä isoäidin tarinassa on v. 1921 paluumatkalta selvinnyt matkalaukku. Se on täynnä vanhoja valokuva-albumeja ja lehtileikkeitä ranskalaisista sanomalehdistä 1910-luvulta. Isoäidillä on myös outo kivikokoelma, joista mystisin on ruosteinen kivi nimeltä Verdun. Nämä sinänsä arvottomat historian palaset kulkevat Charlotten mukana paikkakunnalta toiselle, toisen maailmansodan evakon aikana jopa vahingossa, sillä mukaan tarkoitetussa laukussa olisi ollut perheen välttämättömyystarvikkeet, mutta erehdyksessä hän ottikin mukaan lehtileikkeet.

Teoksesta mieleeni tulevat ne tapaamani Siperiassa elämäntyönsä tehneet inkeriläismummot, jotka myös onnistuivat ylläpitämään suomen kieltään, vaikka sitä ei kouluissa opetettukaan. Ne ikiaikaiset hassut sanat, jotka voi ymmärtää asiayhteydestään, muttei välttämättä erillisinä. Tässä romaanissa ranskan kielelle, maailmankielelle, käy miltei samoin. Uskon teoksen saaneen niin suuren suosion Ranskassa juuri siksi, että se on saanut ranskan puhujat pohtimaan kielensä asemaa maailmalla ja miettimään, miltä tuntuisi puhua pian sukupuuttoon joutuvaa omituista heimokieltä. Vaikka en nyt lukenut teosta alkukielellä, Makinen venäjänranskan tuntu välittyi tässä erinomaisesti.

Toivon mukaan en tehnyt liikaa juonipaljastuksia – ainakin mielestäni varsinainen tarina lähtee vasta liikkeelle näistä puitteista. Kerronta oli teoksessa ehdottomasti parasta muiden erinomaisuuksien joukossa. Intohimo ja intensiteetti ovat avainsanoja myös tässä sukutarinassa, mutta rakkaus ei riivi lukijaa samalla tavalla rikki kuin hänen tunnetummissa rakkausromaaneissaan. Palaan seuraavaksi jo kerran aloittamaani teokseen Maa ja taivas, jossa päähenkilönä on myös ranskalainen isoäitihahmo.

Makinelta on suomennettu 10 romaania 15 Ranskassa julkaistusta. Tämän lisäksi hän on julkaissut neljä romaania salanimellä Gabriel Osmonde. Kirjailijan biografiasta tiedän edelleen kovin vähän; eniten ehkä on kiinnostanut tuo sukunimen alkuperä, eli onko se joskus ollut Mäkinen. Vera muistaakseni tapahtui erittäin raukoilla rajoilla Vienan Karjalassa.