Orpojen aatelisten kasvatuslaitoksessa

Teos: Teemu Keskisarja: Hulttio. Gustav Mannerheimin painava nuoruus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Ilman koronaepidemiaa olisin tuskin tarttunut Teemu Keskisarjan Mannerheim-teokseen, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Aiemmin tässä blogissa olen ruotinut Keskisarjan Aleksis Kivi-teosta, josta aikanani pidin, mutta lukemisen jälkeen jotkut sen sutkautukset alkoivat elää omaa elämäänsä mielessäni ja aloin vakavasti kyseenalaistaa hänen populistista kirjoittamistyyliään. Myös miehen julkiset esiintymiset ovat tämän jälkeen lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja odotankin jo, milloin hänet kutsutaan YLE:n studioon myös tartuntatautispesialistina.

Hulttio kuitenkin ärsytti minua vähemmän kuin Saapasnahkatorni, mikä on merkillistä, koska suhtautumiseni Mannerheimiin on lähtökohtaisesti negatiivinen. Teos käy läpi kansallissankarimme vaiheita Louhisaaren kartanosta Helsingin poikalyseon kautta Haminan kadettikouluun, ja sieltä Pietarin sotilasuralle. Haminan osuus on teoksessa merkittävin, ja kertoo mieleenpainuvasti tuon ajan kasvatusmenetelmistä. Kadettikouluun lähettäminen saattoi olla myös kurittomien kakaroiden kurinpitomenetelmä aatelisperheissä, ja Gustavin tapauksessa motiivit ovat ilmiselvät, olihan hän vastikään menettänyt äitinsä, ja enon perhe oli määrätty ylivilkkaan pojan huoltajiksi. Kadettikoulu oli suvulle huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin vaikka yliopistokoulutus, johon Gustav-pojalla ei muutenkaan näyttänyt olevan suurempaa ambitiota.

Keskisarja leikittelee ADHD:n teemalla, joka saattoi olla Mannerheimin suvussa verissä. Hän toteaa, että myös marsalkan siskoilla oli vastaavia keskittymisongelmia koulussa, ja tavallaan tervehenkistä keppostelua myös ihailtiin tiettyyn pisteeseen saakka. Mannerheimin keppostelun kaudet kulkivat aaltoina, ja välillä hänellä oli myös todellisen kunnostautumisen ja katumuksen vaiheita. Ylioppilaaksi hän kirjoitti yksityisoppilaana erinomaisella päättötodistuksella ja cum lauden yleisarvosanalla, mikä tuohon aikaan ilmeisesti oli hyvä suoritus.

Haminan kadettikoulussa ei harrastettu ruumiillista kuritusta, mikä oli aikanaan edistyksellistä, mutta vanhemmat toverit suorittivat nuorempiensa karaistuksen perinteisillä kiusaamismenetelmillä. Gustav kasvoi kiusatusta kiusaajaksi, ja oppi teini-ikäisenä soluttautumaan Haminan kestikievareissa silmäätekevien setämiesten seuraan. Yöjuoksut eivät tietystikään olleet sallittuja, mutta muutakaan viihdytystä ei uinuva provinssikaupunki kasvateilleen tarjonnut. Harvinaisen verevästi Keskisarja kertoo eräästä pääsiäisestä, jolloin Gustav päätyi vetämään perinteiset kirkkopyhien kaatokännit virkamiessetien kanssa, ja tuli tämän jälkeen erotetuksi koko oppilaitoksesta.

Yleistä ajankuvaa teoksessa on runsaasti, ja siitä välittyy Keskisarjan laaja lukeneisuus. Itseäni alkoi kiinnostaa varsinkin Mannerheimin siskojen ja tytärten kohtalot, ja puhutaan teoksessa myös uhmakkaan Nata-vaimon sairaanhoitajan kouluttautumisesta vastoin aviomiehen tahtoa ja toivioretkestä Vladivostokiin uutta ammattiaan harjoittamaan. Naisemansipaatio kuului olennaisena osana tämän aatelissuvun vaiheisiin, eivätkä Gustavin elämän naiset tuntuneet tottelevan tätä missään vaiheessa.

Jos teos olisi ylioppilasaine, en antaisi sille täysiä pisteitä, koska loppuvaiheessa siinä mennään reippaasti ohi annetun aiheen. Keskisarja kokee tarvetta sotkea lusikkansa homoepäilyskeskusteluun, ja loppuviidennes teoksesta käsittelee muutenkin Mannerheimin uraa yli viisikymppisenä kansalaissodassa ja tämän jälkeen. Teos paisuu yleiseksi puheenvuoroksi Mannerheimin henkisestä perimästä, ja tuottaa taas populistisia heittoja mediakeskusteluihin. Toki nauroin Keskisarjan verbaliikalle viettielämää käsittelevissä kappaleissa: hän kutsuu marsalkkaa ”perusköyrijäksi”, mutta viittaa myös muuhun pelehtimiseen, vehtaamiseen ja ”takatuupparin” käsitteeseen, joka oli ainoa todiste 1800-luvulla homoseksuaalisuuden diskursseista.

Luulen, että jokainen meistä, joka on joskus käynyt rehtorin puhuttelussa tai istunut jälki-istunnossa, pystyy löytämään samastumispintaa tämän tarinan kanssa, mikä ei millään tavalla kiillota Mannerheimiin liittyvää sankarimyyttiä, vaan pyrkii kertomaan miehestä, joka omaan syntyperäänsä ja edellytyksiin nähden selviytyi elämänsä haasteista keskinkertaisesti, tuottaen lähipiirilleen toistuvia pettymyksiä. Teos peräänkuuluttaa kohteensa inhimillisyyttä, mutta myös tietynlaista eleganssia ja tilannetajua.

Äänikirjana teos toimi kohdallani loistavasti, sillä luettuna jäin makustelemaan tiettyjä sananvalintoja paremmin kuin jos olisin lukenut sen painettuna teoksena. Olen myös lukemani jälkeen kiinnostunut retkestä Louhisaaren kartanoon, nauttimaan hiipuvan ja köyhtyvän aatelissuvun sivistyksen rippeistä, kummitusjutuista ja omenalehtojen tuoksuista.

Kansantanhua verenmaku suussa

Teos: Ville Haapasalo ja Kauko Röyhkä: Junamatka Moskovaan (Docendo, 2017)

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Tänään Kalevalan päivänä en ole jaksanut kaivaa esiin kansalliseepostani tai jotain muuta folkloristista pläjäystä, mutta kuuntelin Ville Haapasalon tarinaa nuoruuden eksymisistä ja kohtaamisista rikollisten kanssa eri puolilla Venäjää. Teoksessa Haapasalo päätyy monien koettelemusten kautta Mustanmeren turistikohteeseen mukiloituna, rahattomana ja edelleen melko heikolla kielitaidolla varustettuna. Hän on jo kolmannen vuoden opiskelija teatterikoulussa, mutta siellä ei ole vielä päästy pitkälle sellaisissa näytelmissä, joissa on sanoja. Kerätäkseen rahaa paluumatkaan Pietariin hänen on keksittävä moninaisia ansaintikeinoja, ja työskenneltyään aikansa vanhusten datshoilla hän päätyy tanssimaan suomalaisia kansantanhuja paikallisissa juottoloissa verenmaku suussa. Tästä hänellä on aiempaa kokemusta pitkältä lapsuuden ja nuoruuden tanhu-uralta Hollolassa.

Kirjassa eletään vuotta 1992, ja osa kansasta viittaa vielä Leningradiin, kun puhutaan Pietarista. Siinä eletään yhteiskunnassa, joka on edelleen kovin sulkeutunut, jossa ulkomaanpuhelut on tilattava lennättimestä päiviä aikaisemmin, ja jossa junalippujen osto on kovin vaivalloista. Harharetkellään pelottavinta Haapasalolle on joutuminen dokumentoimattoman ulkomaalaisen rooliin tuntemattomilla seuduilla, eikä hänen luottamuksensa paikallisiin ihmisiin ole kummoinen. Kahden ryöstöoperaation jälkeen hän tapaa Nadjan, klassisen kaunottaren, joka muistaa monien venäläisromaanien runollisen eteeristä hahmoa. Parasta on, että tyttö viettää kesää vanhempineen tsaarinaikaisessa huvilassa, joka luo idyllisen kulissin nupuillaan olevalle romanssille.

Nadjalla kuitenkin valitettavasti on paikallinen mies, Miska, joka myös tavoittelee näyttelijän uraa. Ei Miska eikä Nadjakaan tiedä, kuka on Raskolnikov, mutta huonohampaisella Miskalla on tavoitteena päästä Hollywood-tähdeksi. Tyttöystävän jakaminen ulkomaanpellen kanssa ei ole niin nöpönuukaa, jos kohtaamisesta seuraa muuta synergiaa, kuten apua viisumien hakemisessa. Tässä vaiheessa Haapasalo itse kamppailee syömishäiriön parissa ja askeesissaan ei pahemmin tunne vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Ihastuminen Nadjaan tuntuu vaaralliselta, mutta samalla hän leikittelee ajatuksella, että jäisi loppuelämäksi Mustallemerelle ravintoloita kiertäväksi viihdetaiteilijaksi.

Villen harharetki Mustallamerellä venyy yli kuukauden mittaiseksi, ja siihen liittyy paljon nälkiintymistä ja fyysistä kipua. Kirja raportoi myös kulttuurista, jossa tuntemattomien, varsinkin ulkomaalaisten auttaminen ei ole itseisarvo, vaan neuvostosysteemi on koulinut ihmisistä luontaisesti epäluuloisia muukalaisia kohtaan. Joitain vieraanvaraisia, uteliaita tai armollisia yksilöitä tietty sattuu matkan varrelle, joiden avulla hän pysyy hengissä ja onnistuu lopulta pääsemään takaisin Pietariin tanhulla ansaituilla kolikoilla. Ja maailma on edelleen valtava, arvaamaton, yhteyksien saaminen ulkomaailmaan on lähes mahdotonta, eikä byrokratia tee paluumatkaa yhtään helpommaksi.

Pidin tästä tarinasta enemmän kuin aiemmin lukemistani Haapasalon muistelmista, koska ajallisesti rajallisessa tarinassa oli enemmän intensiteettiä kuin hänen muistelmistaan opiskelusta Pietarissa. Kauko Röyhkä on kanssakirjailijana omalle tyylilleen uskollinen, eli korostetun selkokielinen, mutta tässä seikkailutarinassa lyhyet lauseet eivät luoneet naiivia kuvaa. Tarinankerronta toimii myös erinomaisesti äänikirjana, ja mielelläni kuuntelisin sitä vaikka pidemmällä junamatkalla kotimaassakin. Lisäksi koen, että kyseessä on lukemistani teoksista Docendo-kustantamolta ihan kärkikaartia. Toki ihmetyttää se, että he tuntuvat keskittyvän enimmäkseen muulla alalla kunnostautuneiden julkkishahmojen teoksiin.

Teos muodostaa kiinnostavan parin juuri lukemalleni Viv Groskopin teokselle Älä hyppää junan alle (2019), jossa dokumentoidaan vastaavasti opiskelijaelämää Venäjällä 1990-luvulla. Haapasalo ei viittaa klassikkokirjoihin aivan samalla intohimolla kuin Groskop, mutta viitteitä on kuitenkin riittävästi oikeanlaisen tunnelman luomiseksi. Pidin erityisesti sen traagisemmista sävyistä, sillä teos ei ollut pelkkää koomista tykitystä. Ehkä opin myös Haapasalon persoonasta ja nuoruuden vaiheista jotain uutta, ja varsinkin kuvaukset askeettisuuden tavoittelusta olivat riipivän todenmukaisia.

HELMET- lukuhaasteessa teos sopii hyvin kohtaan 13: Kirjassa eksytään.

 

Koskaan ei ole liian myöhäistä luoda itselleen venäläinen sielu

Teos: Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. (Atena, 2019) 

Suomennos: Heli Naski

 

Viv Groskop (s. 1973) on brittitoimittaja, näyttelijä ja standupkoomikko, joka opiskeli nuoruudessaan intohimoisesti venäjää ja asui joitain aikoja Pietarissa ja muuallakin Venäjällä. Pisimmät oleskelut sijoittuivat 1990-luvun alkupuolelle, jolloin maassa elettiin kriittistä murroskautta ja koettiin myös nälkää ja puutetta. Tähän kauteen sattui aikoja, jolloin hän olisi halunnut venäläistyä kokonaan, jättää opintonsa ja alkaa odessalaisen muusikkopoikaystävänsä muusaksi. Kirjassaan Älä heittäydy junan alle hän käy läpi näitä kokemuksia suhteessa lukemiinsa venäläisen kirjallisuuden klassikoihin rennon rämäpäisellä otteella.

Olen todella nuiva elämäntapaoppaiden lukija, mutta tämä teos hurmasi minut synkistelevällä otteellaan jo alkumetreiltä. Olen lukenut hänen käsittelemistään yhdestätoista teoksesta vain kolme, ja viimeisestä lukemasta (Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan) on jo yli viisitoista vuotta. Anna Kareninan ja Ivan Denisovitsin päivän olen lukenut lukioikäisenä.

Kukaan Groskopin käsittelemistä kirjailijoista ei kuitenkaan ole minulle uppo-outo; kaikkien teoksia on tullut tavattua jossain formaatissa. Luulen, että lähes jokaisella vähänkin kouluja käyneellä keski-ikäisellä tai sitä vanhemmalla suomalaisella on jonkunlainen suhde venäläiseen kirjallisuuteen, vaikka ei olisi naapurimaassa käynytkään. (Itseäni nuorempien lukumuistoista en tiedä, mutta oletukseni on, ettei venäläistä kirjallisuutta suosita äidinkielen opetusohjelmassa enää yhtä paljon kuin vaikka 1980-luvulla.)

Groskop luki klassikkojaan eri elämänvaiheissa, alkukielellä ja englanninnoksina. Käännösten välillä on eroja, ja teos tarjoaa myös välineitä oikeanlaisen käännöksen löytämiseen. Itse en ole pystynyt lukemaan Dostojevskiä englanniksi, vaikka olen joskus hänen teoksiaan hankkinut halpoina Wordsworth-pokkareina. Venäläinen teos englanniksi tuntuu liian suurelta kulttuuriselta hypyltä. Näin jään suomennosten varaan, enkä itse asiassa törmää niihin kovinkaan usein edes kierrätyshyllyjen välissä.

Groskopin suosikeista minua alkoi eniten innostaa Tsehov, jonka Kolme sisarta kuvastaa mainiosti omaa elämänasennettani. ”Älä jauha koko ajan Moskovasta” on hyvä ohje provinssikaupunkiin jämähtäneelle puolierakolle, joka ei yleensä osaa arvostaa lähiympäristöään. Voidaan myös pohtia, voiko samaan tarinaan tunkea kvassia ja shampanjaa. Groskop pitää kvassia ällöttävänä fermentoituna juomana, jota hän ei sijoita Venäjä-elämystensä kärkeen. Kirjassa on muitakin kiinnostavia havaintoja ruoasta ja juomasta, niin kirjoista kuin elävästä elämästä poimittuina.

Myös Groskopin oma sukutarina on kiinnostava, sillä siihen liittyy niin pettymyksiä kuin valaistumista. Hän alkoi kiinnostua juuristaan kolmikymppisenä, ja toivoi löytävänsä venäläisen ensi-isän tai -äidin. Tarina kertoo myös brittien ohuesta historiallisesta muistista, sillä naisen ensi-isän emigraatiosta ei lopulta ollut montaa polvea aikaa.

Jotain yhteistä löysin Groskopin ja Ville Haapasalon muistelmista, vaikka Haapasalon ura on ollut huomattavasti enemmän kiinnittynyt Venäjään. Huumori on samansuuntaista, vaikka Groskopin kiinnostus venäläiseen kulttuuriin on akateemisempaa.

Luin kirjan parilla istumalla ahmien, mutta suosittelen taukojen pitämistä kappaleiden välillä. Teos tuntuu sellaiselta, joka olisi hauska omistaa, johon haluaisin tehdä reunahuomautuksia ja joka toimisi loistavasti oppaana Pietarin-reissulla. Täällä Tampereella kirjaan oli pitkä jono kirjastossa, mikä myös kertoo sen suuresta suosiosta.

Jos tämä teos ei onnistu houkuttelemaan uusia lukijoita venäläisten klassikkojen pariin, niin sitten ei mikään. Itse ajattelin kirjaa lukiessani eniten intialaisia ystäviäni, jotka ovat sivistäneet minua venäläisestä kirjallisuudesta enemmän kuin kukaan suomalainen. Tämä siksi, että Intiassa venäläistä kirjallisuutta oli maiden ystävyyssuhteen vuoksi tarjolla kaikkialla halvalla, ja näin monet saivat runsaasti näitä Moskovassa painettuja niteitä myös koteihin. Luultavasti tästäkin on kirjoitettu vereviä muistelmia. Sellaisen haluaisin myös lukea.

PS: Kuva tulossa, kun saan nettiyhteyden asuntooni.

 

 

Hevosvarkaiden vertaistukipiirissä

Teos: Eira Mollberg: Villahousuhäpeä (Tammi, 2019)

Tällä kirjalla oli niin houkutteleva kansikuva, että tartuin siihen pelkästään sen vuoksi, vaikka nimi ei varsinaisesti vetänyt puoleensa. Kuulun itse ehkä viimeiseen sukupolveen, jolla saattoi lapsena olla villahousut, ja niistä rokattiin TV:n lastenohjelmissa aitoon sosialistiseen, varhaiskasvatukselliseen tyyliin. Kirjan kirjoittaja on minusta viitisentoista vuotta vanhempi, joten hänen lapsuudessaan villahousujen käyttöpakko oli totisinta totta.

Kirjan nimi ei viittaa tuohon 70-luvun lastenlauluun ja -elokuvaan , vaan Eira Mollbergin (s. 1957) henkilöhistoriaan, lapsuuden sattumukseen, jolloin hän lähti retkelle Fazerin karkkitehtaalle villahousuissa unohtaen pukea niiden päälle seuraavan vaatekerroksen, vekkihameen. Hän joutui esiintymään rumissa villahousuissaan koko päivän, mutta selvisi siitä häpeästä. Häpeä kuitenkin on seurannut naisen vaiheita läpi elämän, ja pakokeinona tähän hän löysi alkoholin.

Mollberg oppi juomaan kaksin käsin, molemmalle jalalle ja koko kansakunnan terveydeksi kuvausmatkoillaan Neuvostoliitossa ja Venäjällä, jonka kulttuuriin hän tutustui jo nuorena. Itämatkailun tahti kiihtyi kommunismin romahdettua, ja jossain vaiheessa hänellä oli jopa toinen asunto Pietarissa. Vuokraemäntä Maria Akinovna tuli hänelle toiseksi äitihahmoksi biologisen äidin vaivuttua syvän masennuksen alhoon, ja tämän kanssa hän adoptoi Momo-koiran, jonka vaiherikas elämä rytmittää kerronnan alkuosaa.

Mollberg teki uraa kulttuurialan silpputyöläisenä elokuvan ja teatterin saroilla. Kuuluisan isän varjo ei välttämättä helpottanut hänen polkuaan, vaikka hän pääsi jo nuorena mukaan moniin produktioihin. Isän kunnianhimo ja sairaalloinen suhde rahaan aiheuttivat tyttäressä oireilua, eikä tilannetta helpottanut jo nuorena mieleltään sairastunut Heikki-veli, joka välillä asui isän kanssa, välillä viipyi pitkiä jaksoja suljetuilla osastoilla.

”Saavutuksia arvostamassa kulttuurissamme ylitsekävelytaidolla pääsee pitkälle”, hän toteaa kokemuksistaan kulttuuripiireistä. Hänen isänsä kuului näihin ylitsekävelijöihin, ja tytär muistelee hänen ”Pillejään ja Pulliaan”, ainaisia jees-miehiä, jotka suostuivat pönkittämään isän paisuvaa egoa. Metoo-kampanjan suhteen isä oli ehtinyt olla jo kuollut liian pitkään, eikä Mollbergillä ole tässä teoksessa intressiä avata seksuaaliseen valtaan liittyviä kuvioita. Kuitenkin hän vihjaa, että isä olisi ollut oiva esimerkki kampanjan piirissä, jos olisi vielä ollut elossa.

Mollberg on elänyt merkittäviä vaiheita elämästään suljetuissa yhteisöissä. Nuorena tyttönä hän seikkaili työskentelemällä sisäoppilaitoksessa Englannissa. Kiinnostus ortodoksiin uskoon ja luostareihin alkoi hänellä myös nuorena, ja tämäkin tuttavuus alkoi isän elokuvaprojektin kautta Virossa, Pyhitsän nunnaluostarissa. Kun hän sitten tällä vuosikymmenellä tarvitsi katkohoitoa alkoholismiin, hän pystyi vertaamaan noita vaihtelevia laitosoloja varsinkin luostarikokemuksiin.

Tarinat kolmen eri luostarin, yhden virolaisen ja kahden venäläisen, arjesta nousevat aistillisuudessaan ja toiveikkuudessaan suomalaisen päihdehuollon arjen ohi kirkkaasti. Tosin päihdehuoltoa käsittelevät osat yllättivät minua enemmän kuin luostariosiot, sillä en ole aiemmin lukenut näin selväsanaista ja suorapuheista tekstiä kenenkään kuntoutujan hoitopolusta hänen itsensä tuottamana. Mollberg on välivuosina kärsinyt vakavista muistivaikeuksista, joten on ihme, että hän on palannut takaisin tilaan, jossa analyyttisen tekstin tuottaminen on taas mahdollista.

Mollberg sai muutama vuosi sitten hoitoa neljässä eri hoitolaitoksessa pääkaupunkiseudulla ja sen lähistöllä. Yksityisen ”Kettupoluksi” nimetyn laitoksen hän valitsi itse, koska häntä houkutti paikan oletettu luonnonläheisyys ja lupa ottaa lemmikkieläin mukaan. Valitettavasti adoptiokoira Momo jäi auton alle ja kuoli tuon hoitojakson aikana, eikä Mollberg saanut tähän henkilökunnalta tarvittavaa tukea. Kognitiiviseksi kutsuttu terapiaprosessi piti sisällään karkeaa henkistä väkivaltaa, kyykyttämistä ja hiljentämistä, ja kielto muiden asiakkaiden kanssa ”kaveeraamisesta” tuntui erakkouteen taipuvaisesta naisesta omituiselta.

Alkoholistit alkavat olla ”ok boomer”-ilmiö, ja tässä kuuttakymppiä lähestyvä kulttuuritoimija saa ensi kosketuksensa huumeriippuvuuden monisyiseen ilmiöön. Muiden päihdeasiakkaiden haastattelupätkät elävöittivät tarinaa, ja nostivat sen yksilökeskeisen vuodatuksen yläpuolelle. Mollberg päätyy myös kahteen paikkaan, jossa vannotaan yhteisöllisiin menetelmiin, mutta yhteisöllisyys saattoi noissa typistyä runsaampien röökitaukojen vaateeseen.

Mollberg käyttää addiktiosta hevosvarkauden metaforaa, eli kun alkoholisti luopuu viinasta, jäljelle jää kuitenkin tuo taipumus koukuttua johonkin elämää rajoittavaan, rikolliseen tai hengelle vaaralliseen asiaan. Katkohoidossa kirjailija koukuttuu lehdistä kuvien ja lauseiden leikkaamiseen ja liimaamiseen; aiemmin hän on löytänyt vastaavaa keskittynyttä hurmiota käsitöistä. Brita Kekkosta, pitkäaikaista ystävää, jonka elämäkertaa Mollberg oli työstämässä, kunnes Kekkonen tyrmäsi käsikirjoituksen törkeällä tavalla, hän piti addiktoituneena uusien elämäkertureiden värväämiseen ja oman tarinan kertomiseen aina alusta jollekulle uudelle korvaparille. Onnittelut tästä havainnosta, koska kyseessä on omituisin addiktio, josta olen koskaan kuullut.

Teos rakentuu kollaasin lailla osiin, joita lukija voi lukea haluamassaan järjestyksessä – tarina ei ole lineaarinen, vaan palaset kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta limittyvät Suomen ja Venäjän pään värikkäisiin vaiheisiin. Toivon sydämestä, että Mollberg jatkaisi varsinkin Venäjän-tarinoiden kirjoittamista, sillä niissä oli herkkää runollisuutta ja samalla jämäkkää arjen selviytymisen narratiivia. Zakuska-pöytä ei ehkä ole kovin kummoinen elämys ilman pakollisia vodkapaukkuja, ja tässä kirjassa myös nunnat saattavat joskus ottaa molemmille jaloille. Voiko alkoholismista toipuva henkilö sitten jatkaa suhdettaan kulttuuriin, jossa alkoholin rooli on niin keskeinen elämän iloissa ja suruissa?

Läheisyydestä, lähestymisestä ja sen kiellosta

Teos: Taija Tuominen: Kuningaskobra (Tammi, 2019)

Sain viime kesänä vihdoin luettua Taija Tuomisen romaanin Tiikerihai (2000), ja tällä viikolla postiluukkuuni kolahti Kuningaskobran arvostelukappale. Vaikka tiesin kirjan jatkavan autofiktiivisesti edellisen romaanin tummissa vesissä, lupasin itselleni, ettei tämän romaanin lukemisessa kestäisi 15 vuotta. Mutta jos Tuomisella kesti 19 vuotta kypsytellä toista romaaniaan, sen lukeminenkaan viiveellä tuskin on suuri synti.

Romaanin Taija on tällä välillä ehtinyt kasvaa aikuiseksi, toimia läänintaiteilijana ja muissa kulttuurialan asiantuntijatehtävissä, opettaa luovaa kirjoittamista ja matkustaa jännittävissä paikoissa, kuten Havaijilla ja Wounded Knee-intiaanireservaatissa. Hän on kerännyt elämänohjeita ja viisautta opettajiltaan ja ystäviltään kahdella mantereella, ja perustanut oman ei-sukulaisuuteen pohjautuvan perheensä, joka tukee häntä vaikeina aikoina.

Äiti on polttanut sukutilan, tuon kirotun mörskän, ja aiheuttanut Hauhon alueella metsäpalovaaroja useaan otteeseen. Taija toivoo, että äiti olisi jo kuollut, mutta tämä jatkaa tyttären piinaamista kekseliäästi ja sinnikkäästi. Isän hän käy hautaamassa, mutta äitiä ei peijaisiin kutsuta. Äiti ja tytär ovat tehtailleet toisilleen lähestymiskieltoja, ja välillä Taija saa puheluja sairaalasta, jonne äiti on joutunut riehuttuaan taas jossain. Päätös olla kohtaamatta äitiä kuitenkin pitää, sillä anteeksianto ei tunnu ajankohtaiselta.

Vaikka romaaniin mahtuu onneksi paljon muutakin kuin valtakunnan hankalinta äitisuhdetta, äidin hahmo silti kummittelee kaikkialla. Taija onnistuu kuitenkin pitämään hahmon turvavälin päässä, ja löytämään elämässään muita kiinnikkeitä. Onnellisuus on asia, johon ihmisen on opittava takomaan omat avaimensa, ja joskus se merkitsee joidenkin ihmissuhteiden katkaisemista. Äidin välttelyn lisäksi Taija pyrkii olemaan ottamatta kovin riippuvaisia miehiä sisäruokintaan, vaikka vepsäläinen kielitaistelija muuten voisi olla eksoottinen tuliainen itään kohdistuvista kosteista seminaareista.

Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, mutta harmittelin niiden sekavuutta. Varsinkaan sinne reservaattiin en lukijana kokenut kunnolla pääseväni, vaikka sitä osuutta eniten odotin. Reservaatti on toinen kirottu mörskä, eli sosiaalisia ongelmia pursuava murheiden laakso, josta kertojalla on pakkomielle. Ehkä hän yrittää korvata sinne matkustamalla Hauhoon liittyvää puutostautiaan. Itämatkailun kuvaukset olivat loisteliaita, ja niistä koin saavani eniten irti, sillä olen aina halunnut automatkalle Valamon ympäri ja vepsäläisten kyliin. Tämän lisäksi kirjassa matkaillaan EU-hankkeen puitteissa useassa maassa, ja varsinkin nämä matkakuvaukset jäävät muusta tarinoinnista irrallisiksi ja sirpaleisiksi.

Uskon, että Kuningaskobrasta tulee varsinkin kirjailijan urasta haaveilevien suosikkiteos, sillä kirjoittamisen suhteen teoksessa on kunnollinen tekemisen meininki. Tuomisen suurin mentori on ollut lukion äidinkielen opettaja Hilja Mörssäri, joka on se pelastava enkeli, joka auttaa ensimmäisen kynnyksen yli. Hiljan juuret ovat Tornionjokilaaksossa, jonne ystävykset tekevät yhteisiä retkiä vielä opettajan viimeisinä vuosina. Opettaja pitää leikekirjaa Taijan haastatteluista ja kirjojen arvioista, mutta samantyyppinen arkisto löytyy myös edesmenneeltä isältä.

Toinen, varsin koominen juonentynkä liittyy suomalaiseen taide-elämään, hallintoon ja byrokratiaan, ja suojatyöpaikkoihin, joita joskus vielä oli olemassa kovia kokeneille maakunnallisille, viinaanmeneville taiteilijasieluille. Taijaa moititaan oman pesän likaamisesta, kun hän avautuu tuon valtiorahoitteisen systeemin sudenkuopista, mutta hän kokee oman työnsä liittyvän sellaisten aiheiden löytämiseen, joista valtaosa ihmisistä kokee epämukavaksi kuulla tai kirjoittaa. Minusta tämä aspekti oli romaanissa jopa virkistävä verrattuna äidistä nähtyihin painajaisiin, ja olisin voinut lukea kokonaisen romaanin näistä vähätöisistä Libresse-virkailijoista. Yksittäispakattu kuukautissuoja kun toimii hyvänä silmähauteena kosteissa seminaareissa, varsinkin, kun ylitetään itäraja.

Kirja kannattaa lukea jo siksi, että sen nimenantoprosessi on niin erikoinen. Kommunikaatio lukijoiden ja muiden fanien kanssa on Tuomisen tapauksessa ollut vilkasta, sillä niin monet ovat löytäneet mörskän tarinasta yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Varsinkin lastenpsykiatrit ovat kiitelleet Tuomista Tiikerihain kirjoittamisesta, koska siinä kuvatut kotiolot muistuttavat paljon niitä oloja, joista vaikeimmat pienet potilaat elämään ponnistavat. Jäänkin seuraamaan innolla kirjan vastaanottoa, koska ennustan tämän jatko-osan jakavan vesiä yhtä voimallisesti kuin aiemman teoksen.

Minulle tämä oli vahva lukuelämys, mutta jos olisin ollut kirjan kustannustoimittaja, olisin ehdottanut siihen rakenteellisia muutoksia ja joidenkin rönsyjen poistamista, ja olisin myös lukenut käsikirjoituksen huolellisemmin jo yhdyssanavirheiden osastolla. Hämmentää se, kuinka suurilla kustantamoilla on varaa jättää painotuotteensa ilman oikolukijaa. Tämä on kai ikävää hiuksen halkomista, mutta marisen tästä nykyään aina, jos kyseessä on suuri, vakavarainen yritys. Pienkustantajien teoksien suhteen olen kiltimpi.

Solovetsk, Vorkuta, Kolyma

Teos: Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä. (Into, 2019)

”Gulag-vangit olivat kuin myyriä, jotka kaivoivat sokeina maata ja elivät tuntematonta elämää sen uumenissa. Ja samoin kuin myyristä, ainoa merkki heistä ovat maan pintaan muodostuvat kummut.”

Aloitin Luiden tien lukemisen jo viime kuussa, mutta ensi kohtaamisella teilasin teoksen liian masentavaksi. Nyt, kun luin Ruta Sepetysin vankileiriaiheisen romaanin Between Shades of Gray, kaivoin tämän matkakirjan uudelleen esiin ja annoin sille uuden mahdollisuuden. Vankileiri- ja keskitysleiriturismi ei kuulu varsinaisesti bucket listilleni, vaikka muuten olen kiinnostunut äärimmäisistä kohteista. Siispä tiedän lukevani teosta paikoista, jonne en todennäköisesti koskaan päädy.

Luiden tie on teos, jossa keskitytään Gulagin muistojen nykypäivään, varsinkin fyysisiin jäännöksiin. Kirjailijat ovat tehneet matkansa vankileirien saaristossa julkisilla kulkuvälineillä, pääasiallisesti junalla, mutta myös joitain matkoja bussilla. Matkalle lähdettiin Moskovan Gulag-museosta, ja kaksikko eteni Karjalan Solovetskin kautta kohti Komin tasavaltaa ja Siperiaa. Tunnetuimmat leirien jäänteet matkalla ovat Solovetsk, Vorkuta ja Kolyma, joista kaksi jälkimmäistä olivat erittäin pahamaineisia. Välillä kaksikko kävi pienemmissä kohteissa, jotka eivät ole suuren maailman tietoisuudessa.

Tämä 400-sivuinen teos on sivumääräänsä suurempi henkinen järkäle, joka voi tulla uniin. Noin kolmasosa tekstistä on kertausta yleisestä Neuvostoliiton historiasta, varsinkin sen synkimmästä ajasta eli 1930-40-luvuista. Kirjassa oli paljon asioita, joita en tiennyt/muistanut, joten historian kertaamisen osuudet sopivat minulle. Eniten matkakuvauksissa pidin nykyajan ihmisten suhteesta vaikeaan historiaan, ja nykykulttuurin kuvauksista. Kaksikko-Villeillä oli vastassa persoonallisia ja aiheensa kauttaaltaan osaavia oppaita, joista osa teki työtään myös oman turvallisuutensa uhaten. Esimerkiksi Karjalan tasavallassa Memorial-säätiön palveluksessa oleminen on johtanut tekaistuihin syytteisiin vaikka pedofiliasta. Putinin Venäjällä Neuvostoliiton syntien esiin kaivaminen on todennäköisesti epäisänmaallista toimintaa, vaikka kyseistä valtiota ei enää ole olemassakaan. Gulag-museoita ylläpidetään, mutta ei näkyvästi eikä suurella rahalla.

Teos johdattaa lukijansa alkuperäislähteille, ja eniten minua alkoi kiinnostaa suomalaisten leiriltä selvinneiden muistelmat, kuten esimerkiksi Aino Kuusisen, Otto-Willen vaimon, joka eli leireillä 17 vuotta ilman, että mies olisi tehnyt elettäkään tämän vapauttamiseksi. Myös Tauno Flinkmanin tarina on erikoinen, sillä hän onnistui karkaamaan leireiltä neljä kertaa karkotuksensa aikana, mutta ei kuitenkaan päässyt loikkaamaan takaisin Suomeen.

Venäjän pohjoisten erämaakaupunkien identiteetti on muokkautunut pitkälti Gulagin ympärille, ja niiden nykyiset asukkaat ovat joko vankien tai vartijoiden jälkeläisiä. Kaupunkien monikulttuurisuus on silmiinpistävää, ja suomensukuisten kansojen jälkeläisten lisäksi asukkaissa on paljon ukrainalaista ja keskiaasialaista alkuperää. Liettualaiset ja latvialaiset ovat olleet ahkerimpia muistelijoita, eli heidän toimestaan näihin kaupunkeihin on pystytetty eniten muistomerkkejä ja hautausmaita. Balttikansojen erilaisuutta teoksessa myös korostettiin: jopa verrattuna inkeriläisiin tai Suomesta loikanneisiin kommunisteihin Baltian vangeilla oli enemmän tietoa ympäröivästä maailmasta ja tämän vuoksi enemmän vastarintahenkeä. Ehkä juuri siksi heitä myös pidettiin pahimpina pettureina, sillä heillä ei poliittisen uudelleenkoulutuksen jälkeenkään ollut varmuutta siitä, että Neuvostoliitossa olisi saavutettu ihmiskunnan korkein teknologinen ja taloudellinen edistys.

Kirjassa istutaan myös tämän päivän kuppiloissa, juhlitaan voitonpäivää ja kuunnellaan ihmisten arkisia murheita. Monet kirjan tämän päivän muistelijoista ovat Gulag-vankien lapsia tai lapsenlapsia, keski-ikäisiä hekin. Jos olet siis pitänyt Ville Haapasalon Venäjä-ohjelmista, pidät varmasti tästäkin kirjasta sillä erotuksella, että tässä aihepiiri on luonteeltaan hyytävää. Näkee, että kirjoittajien on ollut pakko löytää siihen keventäviä tulokulmia, sillä nälän, kulkutautien ja kidutuksen kertaaminen ei tuo aiheeseen mitään uutta.

Teos johtaa minut maahaasteeni seuraavalle rastille, Valko-Venäjälle, johon valitsin Svetlana Aleksievitshin sota-aiheisen teoksen Sodalla ei ole naisen kasvoja. Tässä siis viitataan Aleksievitshin toiseen teokseen, Neuvostoihmisen loppu, jossa myös käsitellään Gulagin henkistä perimää. Näitä molempia teoksia olen tankannut hitaasti, ja koen, että ne olivat vaivan arvoisia, vaikka molemmat raskassoutuisia.

Onko sinullakin Lenin sydämessäsi?

Teos: Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä (S&S, 2019)

Kylmän kevätpäivän kunniaksi keitin itselleni pannun tuhtia Ceylonin tsajua, ja avasin vadelmahillopurkin ja Katri Rauanjoen tuoreen romaanin, jonka nimi jo herätti suurta hilpeyttä. Aiempi lukemani Rauanjoen teos käsitteli masennusta, ja oli muistaakseni aika raskas; tältä uutukaiselta osasin odottaa aivan toisenlaista taajuutta.

Ja sitä todella sain. Romaani kertoo Neuvostoliitto/Venäjän viimeisestä koloniasta Norjan Huippuvuorilla, Pyramidenin kaupungista, joka kommunismin loppuaikoina oli jonkinlainen eliitin paratiisi. Itse asiassa luin tästä kaukaisesta kolkasta aiemman Johanna Vehkoon LongPlay-matkaraportin, joka yllätti varsinkin runsaalla kuvamateriaalillaan.

Romaanin päähenkilö on suomenvenäläinen Karri alias Kiril Petrov, joka on muuttanut Rovaniemelle lapsena ja palannut isänsä kotimaahan opiskelemaan nuorena aikuisena. Kiril saa keski-ikäisenä työtarjouksen Pyramidenistä, jossa tuossa vaiheessa asuu enää hänen lisäkseen neljä muuta vakituista asukasta. Paikan hän saa siksi, että muistaa haastattelussa kertoa ryypänneensä kerran Ville Haapasalon kanssa opiskeluaikoinaan Pietarissa. Hänen tehtävänään on raportoida kolhoosin arjesta alueen omistavalle firmalle, mahdollista tulevaa turismikäyttöä silmälläpitäen.

Rauanjoki todella tuntee post-sovjet-ihmisten mielenmaiseman, nostalgian ja populaarikulttuurin, eli tässä matkustetaan syvälle naapurikansojen mentaliteetteihin. Omalla tavallaan tämä on myös kertomus maahanmuutosta, jossa peilataan pohjoissuomalaisen lestadiolaiskulttuurin ja venäläisen ortodoksis-ateistisen kulttuurin eroja yhden perheen ja suvun tasolla. Karrin kasvuympäristö Suomessa vaikuttaa rankemmalta kuin hänen Vladimir-setänsä olot Pietarissa. Varsinkin alkoholisoitunut isä Rovaniemellä aiheuttaa murhetta, ja tyypilliseen tapaan perheen tytär Natalia jää ottamaan isän huollosta vastuun.

Pyramidenin oloista lukiessani oli aidosti kauhuissani moneen otteeseen, eli kertomus lähentelee jo dekkaria tai psykologista trilleriä. Luonnon ja arkkitehtuurin kuvausta kirjassa on runsaasti, ja olin varsinkin rakennusten kuvausten kohdalla paikoitellen hieman puutunut. Toisaalta luonnonkuvaus on paikoitellen jopa mykistävää, ja varsinkin kalastus- ja metsästysretkien kuvaus sai sydämeni missaamaan joitain iskuja.

Lenin-setään liittyvät anekdootit kertovat kommunismin uskonnonkaltaisuudesta, eli tässä on tavallista, että sukulaismies kysyy lapselta: ”oletko sinä ottanut Leninin sydämeesi?” Pyramidenissa sijaitseva Leninin patsaan jäänne 90- ja 00-luvuilla ei herätä pelkästään hilpeyttä, vaan myös kauhua. Sen ympärillä pörräävät korpit ennustavat myös kuolemaa. Alueella on liikaa salaisuuksia, joiden paljastaminen ei tiedä kenellekään hyvää. Pahimman kaamoksen aikaan Kiril myös jää myyttisen patsaan karmiviin lumoihin:

”Ylihuomenna valo ei enää olisi pastellinvärinen kajo taivaanrannassa; se kimaltelisi Leninin poskiparrassa ja saisi meidät jälleen eloon.”

Kirjan kerronnallinen tekniikka on sellainen, että lukija joutuu paikoitellen tekemään työtä tajutakseen, millä vuosikymmenellä operoidaan. Kommunismin aikainen kerronta on selkeämpää kuin 90-, 00- ja 10-lukujen (ehkä 10-lukua ei ollut lainkaan, vaan kuvittelin sen). En lopulta ymmärtänyt, kuinka monta kertaa Kiril kohteessaan kävi, mutta luin hänen pitkän talven mittaisen odysseiansa ajoittuneen 00-luvulle. Opiskeluaika sijoittui 90-luvun murrokseen, ja myös kovia kokeneen toisen kertojan Anna-tytön palvelusaika samalle vuosikymmenelle.

Tämä oli tänä vuonna ensimmäinen lukemani teos, jonka kautta sain vierailla itselleni täysin vieraassa maailmassa, kaikkia aistejani hyväksikäyttäen. Arktisten alueiden kuvauksena tämä kiilaa ehdottomasti kärkeen kaikesta lukemastani. Luin muun muassa äskettäin tuoreen grönlantilaisdekkarin, joka oli latteaa kerrontaa tähän verrattuna. En voi sanoa olevani arktisen kirjallisuuden asiantuntija, mutta yleensä innostun näistä suunnattomasti siksi, että ne kertovat maailmoista, jonne en oman vajavaisen fysiikkani vuoksi ehkä koskaan elämässäni pääse.

Tässäkin korostettiin Pyramideniin valittujen työntekijöiden terveyttä, ja terveyteen liittyviä käsityksiä. En tosin tiedä, onko erityisen sankarillista selviytyä 50 asteen pakkasista pelkällä kaalilla ja näkkileivällä siinä vaiheessa, kun ruokalähetykset helikopterilla keskeytyvät. Jo turistilta reissu Huippuvuorille vaatii sitkeyttä ja kestävyyttä.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joiden elämässä on juuri nyt seikkailun vaje. Tällä lautalla, helikopterilla ja Norwegianin koneella pääsee taatusti arkipäivästä pois, ja omat arkiset selviytymisen murheetkin saattavat lukemisen aikana tuntua mitättömiltä. Tämä on ravisuttava teos, joka taatusti sijoittuu tämän vuoden vahvimpiin lukuelämyksiini. Uskoisin tämän olevan myös selkeää kirjallisuuspalkintoainesta.