Ensitreffit alttarin jälkeen

Pieni ajatuskoe: jos natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan, voisi hyvin kuvitella, millaista tositeeveetä heidän kanavillaan tuotettaisiin. Ensitreffit alttarilla olisi vielä laimea konsepti parisuhdeohjelmaksi. Natseilla oli sen verran erikoisia järjestelyjä herrarodun jalostamiseksi jo 1940-luvulla, että voi arvata, mihin suuntaan ne olisivat kehittyneet sen jälkeen, kun itäinen Eurooppa olisi raivattu heidän puuhamaakseen.

Irlantilainen Audrey Magee kertoo esikoisromaanissaan Sopimus (Atena 2015, suom. Heli Naski) todenmukaisen natsiavioliiton tarinan. Siinä Peter ja Katharina löytävät toisensa välitystoimiston kautta, ja menevät naimisiin puhelimitse, jotta Peter pääsisi rintamalta häälomalle. Peter matkustaa Berliiniin morsiantaan tapaamaan ensimmäistä kertaa elämässään, ja löytää sieltä appivanhemmat, jotka ovat huomattavasti lähempänä natsipuoluetta kuin hänen omansa. Appiukko Günther käy öisillä retkillä tyhjentämässä juutalaisten koteja rikkauksista, ja pian perhe pääseekin muuttamaan hulppeaan kivilinnaan – asuntoon, johon pestataan myös venäläinen palvelijatar.

Peter ja Katharina eivät ehdi tutustua toisiinsa kunnolla, mutta Katharina onnistuu tulemaan raskaaksi ja pieni perhe pysyy pystyssä kirjeenvaihdon välityksellä. Peter palvelee Ukrainassa ja Venäjällä, ja on lopen kyllästynyt sotaan. Hän inhoaa Venäjää, ja kokee olevansa pelkkää tykinruokaa, jolla Berliinin upseereja lihotetaan. Ja vaikka Katharinalla on Berliinissä kontaktinsa puolue-eliittiin, ei hänkään saa osakseen arvostusta tavallisen rivisotilaan vaimona.

Romaani on rakennettu lähes kokonaan dialogin varaan, mikä tuntui erikoiselta ja intensiiviseltä ratkaisulta. Sodan kuvauksena tässä keskitytään tavallisten ihmisten arkeen, nälän, puutteen ja myös yltäkylläisyyden kokemuksiin. Peterin ja Katharinan maailmat erkanevat jossain vaiheessa radikaalisti, kun Katharina pääsee lyhyeksi ajaksi ”piireihin”. Keskellä pommituksia eliitin juhlissa syödään edelleen ostereita ja päihdytään aidosta shampanjasta. Johannes-vauvaa lykitään juutalaiselta perheeltä varastetuissa lastenvaunuissa, ja kaikkialla piilee kalman häivähdys, vaikka sitä yritetään epätoivoisesti peittää.

Luin Mageen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoittaneensa romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Ja takuulla hän on uinut taustatyötä tehdessään syvälle Kolmannen valtakunnan ihon alle. Berliiniin liittyvät kuvaukset ovatkin hyvin pikkutarkkoja, kun taas itärintama piirtyy epämääräisempänä. Stalingradin taistelujen kuvaus on kammottavaa, kuten sen kuuluukin olla – ja tässä siis kuvataan armeijan pataljoonaa, jossa kaikki ovat menettämässä tai menettäneet uskonsa natsiaatteeseen. Juutalaisia hahmoja kirjassa ei ole lainkaan, eikä tarina keskity holokaustiin, muuten kuin välillisesti – poissaolon ja aukkojen kautta.

Olen sen verran hengaillut Irlannissa, että tiedän jotain heidän sotahistoriaharrastuksistaan. Ja olen nyt lyhyellä aikavälillä lukenut kahta irlantilaiskirjailijaa, joille natsiteema on läheinen – Audrey Mageeta ja John Boynea. Näkökulmissa on paljonkin yhteistä näiden kahden kertojan välillä, vaikka kirjoitustyylit eroavat suuresti. Irlanti oli niitä harvoja Euroopan maita, joka ei osallistunut toiseen maailmansotaan, ja ehkä siitä johtuen heillä on sotateemaa opiskeltu ja painotettu kouluissa erityisesti. Irlannissa oli sodan aikana myös vahvoja natsisympatioita, mutta ne eivät heidän onnekseen johtaneet varsinaiseen kollaboraatioon. Irlanti mainitaan myös Mageen romaanissa maana, jonne Peter haaveilee muuttavansa. Muuten kirjailijan kotimaa ei tekstissä näy missään muodossa, ja siitä voisi hyvinkin luulla, että se on saksalaisen aikaansaannos.

Pidin kirjassa lakonisesta, toteavasta tyylistä, jossa ei liikaa lähdetty tutkimaan henkilöiden moraalisia vaikuttimia. Arendtilainen ”pahan banaalius” tulee kyllä esiin ilman selityksiä, mutta henkilöiden välillä on myös nyanssieroja. Katharinan vanhemmat ovat täysin pinttyneitä natseja, jotka vaikuttivat tulevilta holokaustin kieltäjiltä. Katharina itse on liikkeellä vain materiaalisen nousun toivossa, ja unelmoi kissanpäivistä, jotka alkavat sotavoiton jälkeen. Hän saa kokea karvaasti, kuinka koneisto pettää hänet hädän hetkellä, eikä aatteesta ole enää mitään jäljellä.

Olen kuikuillut tätä teosta jo pitkään e-kirjastossa, mutta aihepiiri ei aluksi kiinnostanut minua tippaakaan. Kuvittelin kirjan myös paljon raskaammaksi kuin mitä se lopulta oli. Luin teoksen sujuvasti kahdelta istumalta, ja teksti todella vei mukanaan.

Harmittaa, etten ole ehtinyt seurata irlantilaista nykykirjallisuutta yhtä paljon kuin nuorempana. Magee ja Boyne ovat olleet erikoisia yllättäjiä, jotka eivät kirjoita Irlannista lainkaan. Itse toki olen aina etsinyt irlantilaisesta kirjallisuudesta irlantilaisuutta itseään, ja olen pitänyt varsinkin historiallisista teoksista, joissa on mukana ripaus mytologiaa. Tai rosoisesta Dublin-romantiikasta, jossa herätään aamulla Shane MacGowanin kainalosta. Huomaan kyllä, kuinka odotukseni irlantilaisen kirjallisuuden suhteen ovat kliseiset.

Minulla on hyllyssä monia kesken jääneitä irlantilaisia nykyromaaneja – koska ne ovat olleet minulle taiteellisesti liian vaativia, ja tietty kasa tusinachicklitiä, johon en myöskään taivu. Mageen kirjoitustyyli tuntui sopivalta – älylliseltä, mutta konstailemattomalta. Romaanissa ei ollut yhtään turhaa sanaa, eikä liikoja rönsyjä. Aloin myös heti etsiä Mageen muita teoksia, mutta niitä ei ole toistaiseksi tullut – ehkä siksi, että hän on huolellinen ja hidas kirjoittaja. Jään odottamaan innolla tulevaa, koska tässä on ääni, joka inspiroi myös omaa kirjoittamistani.

Mainokset

Löydä sisäinen tarkastajasi

Minulla oli viime kuussa harvinaisen paha päivä, ja siihen heikkoon hetkeen  sain Gummerukselta yllätyksen, ennakkokappaleen Anniina Tarasovan esikoisromaanista Venäläiset tilikirjani. Teosta on markkinoitu näkyvästi jo ennen julkaisupäivää, ja vaikka uteliaisuuteni Venäjälle sijoittuvasta chicklit-teoksesta oli suuri, sen business-ulottuvuus ei automaattisesti herättänyt lukuhalua. Ja kun soppaan sekoitetaan vielä kirjanpito ja tilintarkastus, voin todeta, että teeman suhteen teos ei sijoittunut mukavuusalueelleni.

Kirja kuitenkin imaisi mukaansa jo nerokkaasta aloituslauseesta, ja olin avainhenkilö Reija Wrenin sekopäisestä sisäisestä maailmasta aivan myyty. Reija on siis kolmikymppinen rakennuspohatan tytär, joka on kirjavien  elämänvaiheiden jälkeen päätynyt isänsä firmaan tilintarkastajaksi. Reijan rakkaus Venäjään on ehkä suurempi kuin miesystäväänsä, turkulaiseen Veli-Pekkaan, joka on turvallisuushakuinen peruskoulun opettaja. Hän muistelee kaiholla villiä nuoruuttaan  Pietarin konsulaatin viisumivirkailijana, mutta kokee myös tarvetta edetä elämässään jonnekin muualle kuin kansainväliseen pleikan pelaamiseen ja sporttibaarien tietovisoihin. Isänsä firmassa hänestä tulee ensimmäistä kertaa arvostettu ekspatriaatti, mutta tie venäläisten työkavereiden sydämiin on täynnä miinoja.

Chicklit-kirjaksi teos on harvinaisen analyyttinen ja tietopitoinen. Huumori on räiskyvää ja räävitöntä, ja ruokakuvaukset ylittävät hurmoksellisuudessaan jopa ryyppäyskuvaukset.  Georgialaiset ravintolat, blinikioskit ja omskilainen katukeittiö herättävät järjetöntä matkakuumetta, mutta ymmärrän myös Reijan kiinnostuksen Krispy Kreme-donitseihin, joita saa kätevästi satojen kilometrien päästä Moskovasta. Viime vuosikymmenellä koin itsekin vastaavaa hurmiota Pietarin KFC:ssä, jonne amerikkalainen sivistys oli tullut valovuosia ennen Suomea.

Chicklit-genressä on alalajeja, ja tämä kai profiloituu business chicklitinä, eli työelämän kuvaus dominoi teosta. Eeppisistä kommelluksista huolimatta Reijalla on lopulta aika korkea työmoraali, ja hänen pohjoismainen virkaintoisuutensa raivostuttaa kollegoita. Harvoin tulee luettua ”hömppäkirjaa”, jossa työelämän kuvaus olisi yhtään kiinnostavaa, mutta tässä mentiin työelämä edellä.  Ja jos minut saa vakuutetuksi tilikirjojen seksikkyydestä, niin kirjailijan täytyy olla todella taitava.

Ikävä jäi varsinkin sivuhenkilöitä Larissaa ja Tatjanaa, joiden selviytymistaidot ja katuviisaus tuntuivat päähenkilöä edistyneemmältä. Larissan kommentit päähenkilön ulkonäöstä ja käytöstavoista edustivat genren parhautta, jossa edistyttiin chicklitistä bitch litiin.

Kirjassa on myös dekkarin siemen, ja pidinkin Pavelin katoamisen saagaa juonellisesti tehokkaimpana keinona. Pavel olikin henkilö, johon olisin halunnut tutustua kokonaisen toisen romaanin verran.

Kirja on myös ”turboahdettu” teemoilla ja aihioilla hyvässä ja huonossa mielessä. Minun kaltaiselleni ADHD-taipuvaiselle lukijalle ärsykkeitä oli sopivasti, mutta voin myös ymmärtää lukijaa, joka kokee putoavansa tästä maailmasta kärryiltä. Eikä se johdu venäläisen kulttuurin outoudesta, vaan Tarasovan kirjoitustyylistä.

Tyyliin kuuluvat myös erityisen itäpotkuiset, miltei onomapoeettiset adjektiivit ja verbit, jotka eivät ainakaan edusta Turun murretta. Näissä kirjailijan oma ääni pääsee vahvasti oikeuksiinsa. Arjen ja työmaailman kuvaajana Tarasova on myös pedantin seikkaperäinen. Paikoitellen ihmettelinkin, luinko Kalle Päätaloa vaiko kruununhakalaista itsensä työllistäjää lattevyöhykkeeltä. Kirja on myös sivumäärältään varsin päätalomainen. Minusta tämä on kolmikymppiseltä esikoiskirjailijalta pelkästään positiivinen suoritus. Mielellään lukisin Reija Wrenin seikkailuista toisenkin osan, ja toivoisin, että teos breikkaisi käännöksenä ainakin synnyinmaassaan Venäjällä.

Melkein tämän lukukokemuksen takia perustaisin itselleni Vkontakte-tilin. Melkein, mutta en ihan vielä.

 

Elonkerjuuta ja erotiikkaa

Arvi Pertun tuoreimmassa teoksessa Kuningattaren vuosi (Kirjokansi, 2016) palataan seksuaalisuuden teemaan kirjeenvaihtoromaanin muodossa. Teoksessa keski-ikäinen inkeriläiskirjailija kamppailee vuoden verran toimeentulonsa, naissuhteidensa ja Venäjän poliittisen tilanteen analyysiensa kanssa.

Teos on monologinen sähköpostiromaani, jossa kirjekaverien vastauksia ei paljasteta. Päähenkilö on taas Lesonen, mutta ilmeisesti persoonaa on jokseenkin etäännytetty kirjailijasta itsestään. Lesonen kirjoittaa mailia jollekulle melkein joka päivä vuoden aikana. Osa maileista imitoi känniläisen näppäilytarkkuutta ja logiikkaa, osa taas on hyvinkin selväjärkistä ja kiinnostavaa poliittista analyysia Venäjän nykytilasta ja inkeriläisten separatismihankkeista.

”Kuningatar” on hänen sattumalta löytynyt nettidominansa, jonka kanssa hän kokeilee myös live-sessioita vaihtelevalla menestyksellä. Hänelle kirjoitetut viestit tuntuvat eniten fiktiivisiltä, ja ne ovat päähenkilölle jonkunlainen pakopaikka tai satumaa. Tähänkin suhteeseen saapuu hatara arki, kun Kuningatar alkaa esittää vakiintumispyyntöjä. Välillä tuntuu, että päähenkilö on enemmän ihastunut tai rakastunut omaan kielelliseen nokkeluuteensa naista kuvatessa kuin naiseen itseensä. Uskoisin, että näin usein käy paljon kirjoittavien ihmisten kaukosuhteissa.

Kirjeromaaneja en ole vähään aikaan lukenut, joten teos oli virkistävää vaihtelua. Tosin luin tämän putkeen aiemman Lesos-teoksen kanssa, jossa keskityttiin erotiikkaan ja pornoon. Kirjailijan aiempaa tuotantoa selatessani huomasin myös teoksen Kipu (2014), joka näyttää myös käsittelevän sadomasokismia, tosin ei Lesosen näkökulmasta.

Tässä teoksessa päähenkilö on aidosti pihalla elämänsä valintojen suhteen, mutta ainakin paikoitellen pyrkii rehellisyyteen suhteiden laadusta. Välillä hän tosin pyrkii uimaan myös parhaan naispuolisen ystävänsä liiviin, joka on naimisissa tahollaan ja pitkäaikainen perhetuttu. Tämä tuntui jo rintamakarkuruudelta, sillä miehen sivusuhteet tuntuvat tuhoon tuomituilta. On myös kummaa, ettei hän kirjoittele lainkaan rajan takana asuvalle vakiorakastajattarelle Ljuballe.

Itseäni tässä teoksessa eniten kiinnosti päähenkilön toimeentulo ja vaivalloinen elonkerjuu. Inkerinmaahan liittyvät historialliset esseet eivät myy Suomessa eikä Venäjällä, mutta hän ei luovuta kirjallisten intohimojensa suhteen. Käsikirjoituksia katoaa kustantamoiden syövereihin, eivätkä suulliset lupaukset ole sopimuksia. Ensimmäinen työskentelyapuraha järjestyy vasta pitkän ja tuotteliaan uran jälkeen.

Venäjältä Suomeen muuttaneiden kirjailijoiden asemassa lienee jotain samaa. Aistin myös äsken lukemani Zinaida Lindenin novelleista tämän elonkerjuun teeman, vaikka niissä painopiste ei ollut kirjailijan identiteetissä. Onko maahanmuuttajataustaisen kirjailijan sitten tuotteistettava se mamu-status tullakseen huomatuksi ja saadakseen kirjojaan myydyksi?

Pertun teoksissa (eikä kyllä Lindeninkään) ei tällaista tuotteistamisen makua ole. Tuo Lesosen hahmo on sen verran outo, ettei sillä tehdä uusia Mielensäpahoittajia. Lesosen juopottelu on liian älyllistä tullakseen myydyksi R-kioskilla kuten Juha Vuorisen juoppohullut, eikä seksijutuissakaan ole sitä hedonistista eskapismia, mitä vaaditaan väsyneiden kotiäitien tarpeisiin.

Tämä oli rosoinen, elämänmakuinen ja paikoitellen hämmentäväkin lukukokemus, jota suosittelen varsinkin niille, jotka pohtivat mielenterveyden, päihteiden ja seksuaaliriippuvuuden kysymyksiä. Kirjasta huokuu sekavan elämäntilanteen keskellä omien voimavarojen rajallisuuden hyväksyntä, ja myös halu elää omannäköistä elämää yhteiskunnan antamien leimojen ulkopuolella.

Kiitos taas Kirjokannelle hienosta kansikuvasta. Se ilahduttaa pimenevinä syysiltoina.

 

Petroskoin Bukowski?

Tämänhetkinen kirjaprojektini saa minut taas sukeltamaan uuteen karjalaiseen kirjallisuuteen. Arvi Perttu on Petroskoissa syntynyt vienalais-inkeriläinen kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut takavuosina netissä. Hänen Lesos-hahmonsa on aikuisena Suomeen muuttanut maahanmuuttaja, joka taitaa kielen, mutta kokee silti syrjintää.

Muistaakseni aiemmat lukemani Lesos-jutut eivät kaikki olleet ”filosofista pornoa” kuten kokoelmassa Lesonen & naiset (Kirjokansi, 2015). Tämän teoksen lukija tosin tietää jo siihen tarttuessaan, mitä on luvassa ja etenee omalla vastuullaan. Lesonen on naimisissa ja kärsii unettomuudesta, masennuksesta ja erektiohäiriöistä. Tästä huolimatta hänen eroottinen mielikuvituksensa on laaja ja tarpeet suuremmat kuin halut. Kaikista eniten hän fantasioi seksistä kahden naisen kanssa samaan aikaan.

Suomalainen tasa-arvo on erilaista kuin venäläinen, ja siihen liittyy vapautuminen varsinkin turhan naisellisen koristautumisen paineista. Uudessa maassa naiset pukeutuvat muodottomiin trikoohousuihin hameen alla, ja suosivat väreissään ruskeaa, harmaata ja haaleaa lilaa. Parisuhteessa ihokontaktin välttely onnistuu nerokkaiden pyjamaratkaisujen kautta. Tällaisessa ilmapiirissä Lesosen on välillä vaikeaa toteuttaa sadomasokistisia mieltymyksiään, vaikka hankkiikin niitä varten aidon rokokootyylisen makuuhuonekaluston.

Teoksessa on 26 tarinaa, alkupuhe ja epilogi. Suurin osa on räväkän humoristisia; nauroin eniten niille, joissa Lesonen vierailee Prismassa ja Lidlissä hankkimassa kodintarvikeosastoilta apuvälineitä. Lempitarinani oli ”Kaalilaiva”, jossa 40 vuotta puutteessa elänyt kapteeni rakastuu hapankaalin ylimaistajaan kohtalokkain seurauksin. Neuvostoaikaisia stereotypioita kirjassa viljellään absurdin liioitellusti, vaikka sen arkea vietetäänkin jossain itäsuomalaisessa pikkukaupungissa tuulipukuvyöhykkeellä.

En itse asiassa ole lukenut Charles Bukowskia kuin yhden teoksen verran, ja siinä postimiehen eroottinen elämä korostui voimallisesti. Onneksi Lesonen ei ole aivan yhtä rähjäinen hahmo kuin juoppo-Henry (eikä tunnu tämän kloonilta), vaikka viinaanmenevä onkin. Lähdeviitteitä teoksessa on muitakin kuin Hustler, vaikka lukeneisuudella ei snobbailla.

Lesosella on myös kiinnostusta sukupuolen jäykkien kategorioiden kyseenalaistamiseen. Tosin osassa tarinoista hän uhoaa rajantakaista ”aitoa” maskuliinisuutta, jota länsimainen feminismi ei ole vielä pilannut. Kuten kaikkien meistä, myös Lesosen seksuaalinen identiteetti on vaiheessa.

Tämä teos ei ole koko kansan kevyttä vaniljapornoa, jota voi diskreetisti nauttia peiton alla lasten mentyä nukkumaan. Se haastaa pohtimaan, millaisista kokemuksista ihminen voi rehellisesti avautua ja kirjoittaa. Tosin en ainakaan itse kokenut järkytystä teosta lukiessani. Olen varmasti lukenut rankempia ja väkivaltaisempia pornokohtauksia romaaneissa, joissa porno ei ollut keskiössä. Itse tosin kutsuisin tarinoita eroottiseksi fiktioksi, mutta määrittelyssä lienee hiuksenhieno raja, jota en tunnista.

Siitä feministisestä näkökulmasta, jota itse edustan, en koe ongelmana, että maahanmuuttajataustainen mieskirjailija tuulettaa paikallisia käsityksiä feminismistä ja tasa-arvosta. Itselleni esimerkiksi psykologisviritteinen keskustelu sukupuolirooleista on aina tuntunut vieraalta, ja tässäkin niitä loppua kohti kyseenalaistetaan rankalla kädellä.

Kirja tuntui huolellisesti toimitetulta. Tarinoissa ei ollut lainkaan turhia sanoja. Lisäksi pidin paljon kirjan kansikuvasta, joka hienosti avasi sukupuolien liukuvaa vaihtelua. Pienkustantamoksi Kirjokansi tekee laatutyötä ja panostaa myös visuaaliseen puoleen, kiitos heille siitä!

Kiitos myös pyytämästäni arvostelukappaleesta, jonka hoksasin pyytää kaksi vuotta jälkijunassa.

Velhot matkustavat aina businessluokassa

Jos muutama vuosi sitten joku olisi tullut kauppaamaan minulle venäläistä kauhufantasiaa, jossa päärooleissa seikkailevat velhot ja vampyyrit, olisin ehkä kohteliaasti vetäytynyt takavasemmalle. Harry Potter-vaihekin elämässäni on jo kauan sitten ohitettu, eikä se jättänyt jälkeensä merkittävää tyhjiötä.

Tähän teokseen tartuin kai yleissivistyksen vuoksi, ja päädyin keskelle sarjaa, neljänteen osaan. Vaikka teoksen nimi on Viimeinen partio (Into, 2015, suom. Arto Konttinen), sitä seuraa vielä kaksi myöhempää osaa. Tämä alkuperäisteos on vuodelta 2006, ja sarjan ensimmäinen osa on julkaistu Venäjällä jo vuonna 1998. Kulttuuriteko Into-kustantamolta, että on lähtenyt sarjaa kustantamaan tälläkin viiveellä.

Voin hyvin kuvitella sen sosio-poliittisen sauman, johon kirjasarja on aikanaan iskenyt. Venäläiset lukijat ovat kaivanneet jotain muuta kuin realistista kerrontaa postsosialistisesta köyhyydestä ja kurjuudesta. No, onhan tässä lukemassanikin teoksessa olemassa nykyaika ja ympäröivä yhteiskunta. Mobiiliteknologian ihmeitä opiskellaan, ja velhotkin oppivat käyttämään multimediaviestiä. Päähenkilö, valon soturi, velho Anton käy välillä töissä konttorissa, jossa väännetään paloturvallisuussäädöksistä melkein yhtä innokkaasti kuin Suomessa. Viittaukset nykykulttuurin pikkumaisuuksiin tuovat huumoria narratiiviin, jossa muuten on jatkuvasti käynnissä pimeyden ja valon välinen eeppinen taistelu. Ilman näitä koomisia elementtejä teos olisikin kuolettavan naiivi.

Teoksessa matkustetaan Edinburghiin ja Uzbekistaniin. Edinburghissa yritetään ratkaista isänmaallisen kansanedustajan pojan Viktorin murhaa kauhulinnan teemapuistossa, kun taas Uzbekistanissa teleportataan tyyppejä mantereiden välillä. Idän kuuluisaa vieraanvaraisuutta ehditään vain näykkäistä, kunnes pittoreskin likaisella teetuvalla ilmenee jo arsenikkimyrkytys pilau-riisipadassa. Uzbekkien koukeroinen kieli hämmentää Antonia, joka lopulta ex-neuvostokansalaisena ei ole sen kaukaisten osien kulttuureista kovin hyvin informoitu.

Teoksen päähenkilöillä on suurimmalla osalla tavallisen ihmisen perhehuolia. Antonin vaimo Svetlana on ilmeisesti ollut aiemmissa osissa keskeisemmässä roolissa velho-operaatioissa, mutta tässä hän keskittyy vaimon ja kotiäidin roolien täydelliseen hoitamiseen. Kotona mies saa kunnollista sapuskaa vodkaryypyin, ja matkalaukut pakataan huolellisesti. Viisivuotiaan Nadja-tyttären velhon lahjoista ollaan jo kiinnostuneita partiossa, mutta isä yrittää suojella lastaan viimeiseen saakka. Koko perheen operaatiot ovat kuitenkin vain ajan kysymys, vaikka tyttären olisi hyvä edelleen nauttia television piirretyistä ja koiranpennun mankumisesta.

Osa maagisesta narratiivista meni minulta kepeästi yli hilseen, enkä ollut asiasta edes huolissaan. Varsinkin kaltaiseni aloittelijan olisi kannattanut aloittaa sarjan lukeminen ykkösosasta. Kirjassa on myös paljon viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen ja mytologiaan, ja jopa lähdeviitteitä keskeisiin teksteihin, kuten popmusiikin helmiin. Oppineiden, filosofisten keskusteluiden keskellä runsas kolmen pisteen käyttö ärsytti, mutta voi myös olla kulttuurinen ero.

Suosittelen sarjaa varsinkin niille, jotka suhtautuvat kauhuun ja fantasiaan varautuneesti. Itse olen viime aikoina lukenut paljonkin kauhua, mutta fantasiakirjallisuus on minulle edelleen hankala genre. Luultavasti minusta ei saa intohimoista coneissa käyjää, larppaajaa tai fanifiktion kirjoittajaa tässä elämässä, mutta tällaisia yllätyshyökkäyksiä tekemällä voin ainakin luoda keskusteluyhteyden ihmisten kanssa, joille velhot ja vampyyrit ovat henki ja elämä.

 

 

Liilojen liljojen kirous

Tiikeri ei pääse raidoistaan, eikä Anu tunnu pääsevän ruotsalaisista dekkareista, vaikka on monta kertaa vannonut pitävänsä pitkän tauon niiden lukemisessa.

Martin Österdahl vie lukijansa 90-luvun Pietariin teoksessa Armoton todellisuus (Aula&co, 2017, suom. Aki Räsänen). Postsosialistinen Venäjä ei ole saanut säädettyä uutta perustuslakia vielä vuonna 1996, ja maassa vallitsee kaaos vanhan regiimin ja kapitalistisen villin lännen välillä. Kuten muukin Eurooppa, myös Venäjä on GSM-puhelinhuuman villitsemä, ja maan suurin puhelinyhtiö on keksinyt keinon keplotella sotaveteraanien rahoja kampanjansa lanseeraamiseen. Ruotsissakaan ei mene hyvin GSM-rintamalla: Telia onnistuu tyhjentämään kolmensadantuhannen asiakkaan SIM-kortin muistit.

Teoksen päähenkilö on entinen sotilas, nyt yksityisen Vektor-ajatuspajan Venäjän-asiantuntija Max Anger. Maxilla on etäsuhde pietarilaiseen Pashieen, joka myös työskentelee Vektorin tutkijana ja analyytikkona Pietarissa. Maxin pomo Sarah on puolalaistaustainen maahanmuuttaja, joka palvoo Ruotsin kuninkaallisia ja on tottunut luxuselämään. Hänellä on orastava suhde Gabbiin, joka on kolmen lapsen äiti ja vielä naimisissa Davidin kanssa, joka on vaikeasti peliriippuvainen Telian webbiarkkitehti.

Ihmissuhteita teoksessa vatvotaan kuitenkin maltillisesti. Pääjuoni keskittyy Venäjän ja Neuvostoliiton lähihistoriaan ja erityisesti Ruotsin-suhteisiin. Kirjassa on kaksi vanhaa miestä, venäläinen ja ruotsalainen, jotka ovat toistensa arkkiviholliset rakkauskolmiodraaman vuoksi. Hanhi on ollut Stalinin suojatti jo nuoruudessaan 30-luvulla, ja jatkaa salaisia operaatiootaan kommunismin kaaduttuakin. Österdahl onnistuukin näyttämään kammottavalla tavalla, kuinka patrioottinen Stalin-lahko eliminoi ihmisiä kotimaassa ja ulkomailla. Väkivalta teoksessa on raakaa, ja uhreja tulee lukuisia. Minulle hieman vähempi kidutus olisi riittänyt, mutta toisaalta teos kuvastaa suurella todennäköisyydellä sitä ”vankileirien saariston” todellisuutta, jonka yksittäiset rikollisliigat kopioivat kommunismin kaaduttua myös kaupunkioloihin.

Luin kirjan yhdessä päivässä, ja urakkana se tuntui raskaalta. Österdahlin tausta Venäjän-asiantuntijana loistaa pitkissä historiallisissa kuvauksissa, joissa muistellaan niin Stalinia, Brezhneviä kuin Jeltsiniäkin. Varsinkin Neuvostoliiton etnisistä jännitteistä (joita virallisesti ei ollut) tuli minulle uutta tietoa, sillä en ole niin perehtynyt esimerkiksi tataarien ja ukrainalaisten historiaan kuin suomensukuisten kansojen. Teos varmasti  on opettavaisin nuorille lukijoille, jotka eivät itse pysty muistamaan 1990-lukua. Itsekin koin historiaosuudet hyvänä kertauksena, mutta olisin myös halunnut lukea enemmän pietarilaisten arkielämästä. Tässähän ei eletty arkea oikeastaan lainkaan, vaan silkkaa poikkeustilaa.

Liilojen liljojen aatelissuvun tarina oli kiehtova, ja takaumat vuoteen 1944 suorastaan pysäyttävät. Tukholman-puolinen osuus jää teoksessa ohuemmaksi, mutta itseäni se ei lainkaan haitannut, sillä olen lukenut itseni puuduksiin juuri Tukholmaan sijoittuvista dekkareista. Erittäin kiehtova toisaalta oli kertomus Maxin lapsuudesta Arholman saarella, hylkeenpyyntiriitteineen ja paikallisine kylähulluineen.

Teos on ollut todellinen tapaus Ruotsissa viime vuonna, onhan Österdahl suuri julkkis toisessa ammatissaan Ruotsin TV:n ohjelmajohtajana. Tyyppi näyttää kuvan perusteella tutulta, onhan hän ollut jossain vaiheessa Euroviisujen tuottajakin. Teoksen käännösoikeudet myytiin kahdeksaan maahan jo ennen sen julkaisua.

Venäläisiä dekkareita olen lopulta lukenut vähän (Boris Akunin ja Aleksandra Marinova ovat minulle tuttuja, ja Marinova oli suuri suosikki aikanaan), mutta tässäkin on mielestäni aitovenäläistä tunnelmaa. Teos on mielestäni paremmin onnistunut kuin mikään suomalaisen dekkaristin Venäjälle sijoittuva teos. Viime aikoina lukemistani rikosromaaneista tämä oli karmeimmasta päästä – suurempaa jännitystä tarjosi ehkä vain Daniel Colen Räsynukke (josta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa, koska se tuntui vähän liiankin täydelliseltä dekkarilta arvioitavaksi).

Laatukamaa, joka kannattaa nauttia osissa.

Portti auki idän Eedeniin

Anna Kortelaisen tuotanto on kiinnostanut minua Virginie!-teoksen julkaisusta saakka, sillä jo tutkijana hän on liikkunut sujuvasti tieteen ja fiktion rajapinnoilla. Viime aikoina rajojen ylitys on Kortelaisen tuotannossa ollut myös kirjaimellista: isoisänsä tarinan kautta hän on tullut laajemminkin kiinnostuneeksi Viipurin kulttuurihistoriasta. Valitettavasti isoisästä kertova romaani Ei kenenkään maalla (2012) jäi minulta kesken hämmentävän monisanaisuuden vuoksi. Aloittaessani uusinta romaania Siemen (Tammi, 2016) osasin jo odottaa vastaavanlaista sanojen vyöryä.

Romaanissa on kaksi päähenkilöä, tässä päivässä operoiva sukututkija Nina Humina ja 40-luvulla kuollut majuri, botanisti Asser Luikka – mies, jolla on mystinen menneisyys jo sukunimensä kautta. Lukáz on Asserin oikea sukunimi, josta hän on aikuisena luopunut. Monikulttuurisessa Viipurissa unkarilainen nimi ei ole herättänyt epäilyksiä, mutta miehen siirryttyä opiskelijaksi ja virkauralle Helsinkiin asenneilmapiiri kaikkea ulkomaista kohtaan on kiristynyt. Asser Luikka on varovainen mukautuja, mies, joka mielellään pysyy omassa karsinassaan. Sodan aikana hänen tehtäväkseen tulee armeijan ruokahuolto, eikä hän mielellään ota kantaa muihin kuin muonituskysymyksiin. Luikka esittää tehokasta virkamiestä pystyäkseen palaamaan juurilleen ja rakastamiensa idän pakolaisten, erilaisten junan tuomien ja paarlastikasvien pariin.

Nina Humina on onnistunut valmistuttuaan historian maisteriksi elättämään itsensä sukututkijana. Vakavaraiset suvut tilaavat häneltä diskreettejä toimituksia, joista keskustellaan rokokoolla kalustetuissa saleissa. Humina on omistautunut rajantakaisen Karjalan sukujen tutkimukseen, vaikka tuskin tuntee oman pohjalaisen sukunsa historiaa. Monella tavalla hän on nainen vailla menneisyyttä, ainakaan kiinnostavaa sellaista. Muutto Viipuriin työtehtävän perässä on häneltä suuri irtiotto, samoin tutustuminen joihinkin kaupunkilaisiin ja Mir-baarissa kokoontuvaan suomalaisten ekspatriaattien klubiin.

Kirjaa on kritisoitu henkilöhahmojen ohuudesta ja dialogien keinotekoisuudesta. Itse en kokenut näitä ”kipupisteitä” vahvasti ongelmallisina, vaan ymmärrys kohdentui näihin vahvasti introverttien tutkijapäähenkilöiden omituisuuteen. Kirjassa ei ole paljoa romantiikkaa ja seksiäkin vain teelusikallisen kärki. Nina tuntuu vielä astetta vaikeammin lähestyttävältä kuin Asser. Tällaisiakin romaanihenkilöitä tarvitaan, kaikkien ei tarvitse olla filmaattisia kosmopoliitteja.

Sen sijaan uuvuin varsinkin botaniikan kuvausten äärellä, kun samoja kasveja kuvattiin samalla intensiteetillä useammassa kappaleessa. Kasvien latinalaiset nimet ottivat pääroolin juonen kuljetuksen sijaan. Näki selvästi, että kirjailija oli hullaantunut aiheeseensa eikä tiennyt, kuinka lopettaa. Kustannustoimittaja ei ole tehnyt työtään tarpeeksi tarkkaavaisesti tällä saralla.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että sain romaanin luettua loppuun, sillä viimeisen kolmanneksen aikana juonessa alkoi varsinaisesti tapahtua. Se yllätti ja hieman järkyttikin. Loppukappaleista nousi kiinnostavampia hahmoja kuin romaanin alussa, kuten viipurilaisen terveyskeskuksen välskäri – ammattikunta, jonka luulin kuolleen jo parisataa vuotta sitten.  Viipurin muuttuminen ”ulkomaaksi”, vieraaksi, eksoottiseksi kaupungiksi, jossa suomalaisen pitää varoa kaikkea, varsinkin pöpöjä levittäviä eläimiä, oli yksi vahvoista viesteistä. Eläinsuojelulliset kysymykset nousivat teoksesta esiin vahvasti, mutta implisiittisesti. Eli kasvitieteellisestä hurmoksesta herättiin eläintieteelliseen todellisuuteen.

Kiinnostavin hahmo kirjassa oli Bertta, helsinkiläisen tyttökoulun kanslisti, joka joutui välirauhan aikaan Viipuriin työvelvolliseksi. Työskentely kunniallisten ja arvostettujen lottien rinnalla ”toisena”, hieman alempiarvoisena, mahdollisesti vasemmistolaisena ”isänmaan petturina” (?) herätti mielenkiintoni. Oikeastaan olisin halunnut lukea 40-luvun tarinan mieluummin Bertan kuin Asserin näkökulmasta.

Uskon, että kirja aukeaa toisenlaiselle lukijalle ihmeellisenä ja juuri sopivana. Jos lukija esimerkiksi ei ole käynyt läpi Viipurista kertovien evakkoromaanien kaanonia, kadunnimien ja kaupungin kerroksellisen historian seikkaperäinen läpikäyminen voi olla opettavaista. Itse koin, että kaikenlaista nimeämistä oli liikaa, mikä jätti liian vähemmän tilaa lukijan omalle hoksaamiselle, taiteelliselle intuitiolle.

A little bit less would have been more.