Läheisyydestä, lähestymisestä ja sen kiellosta

Teos: Taija Tuominen: Kuningaskobra (Tammi, 2019)

Sain viime kesänä vihdoin luettua Taija Tuomisen romaanin Tiikerihai (2000), ja tällä viikolla postiluukkuuni kolahti Kuningaskobran arvostelukappale. Vaikka tiesin kirjan jatkavan autofiktiivisesti edellisen romaanin tummissa vesissä, lupasin itselleni, ettei tämän romaanin lukemisessa kestäisi 15 vuotta. Mutta jos Tuomisella kesti 19 vuotta kypsytellä toista romaaniaan, sen lukeminenkaan viiveellä tuskin on suuri synti.

Romaanin Taija on tällä välillä ehtinyt kasvaa aikuiseksi, toimia läänintaiteilijana ja muissa kulttuurialan asiantuntijatehtävissä, opettaa luovaa kirjoittamista ja matkustaa jännittävissä paikoissa, kuten Havaijilla ja Wounded Knee-intiaanireservaatissa. Hän on kerännyt elämänohjeita ja viisautta opettajiltaan ja ystäviltään kahdella mantereella, ja perustanut oman ei-sukulaisuuteen pohjautuvan perheensä, joka tukee häntä vaikeina aikoina.

Äiti on polttanut sukutilan, tuon kirotun mörskän, ja aiheuttanut Hauhon alueella metsäpalovaaroja useaan otteeseen. Taija toivoo, että äiti olisi jo kuollut, mutta tämä jatkaa tyttären piinaamista kekseliäästi ja sinnikkäästi. Isän hän käy hautaamassa, mutta äitiä ei peijaisiin kutsuta. Äiti ja tytär ovat tehtailleet toisilleen lähestymiskieltoja, ja välillä Taija saa puheluja sairaalasta, jonne äiti on joutunut riehuttuaan taas jossain. Päätös olla kohtaamatta äitiä kuitenkin pitää, sillä anteeksianto ei tunnu ajankohtaiselta.

Vaikka romaaniin mahtuu onneksi paljon muutakin kuin valtakunnan hankalinta äitisuhdetta, äidin hahmo silti kummittelee kaikkialla. Taija onnistuu kuitenkin pitämään hahmon turvavälin päässä, ja löytämään elämässään muita kiinnikkeitä. Onnellisuus on asia, johon ihmisen on opittava takomaan omat avaimensa, ja joskus se merkitsee joidenkin ihmissuhteiden katkaisemista. Äidin välttelyn lisäksi Taija pyrkii olemaan ottamatta kovin riippuvaisia miehiä sisäruokintaan, vaikka vepsäläinen kielitaistelija muuten voisi olla eksoottinen tuliainen itään kohdistuvista kosteista seminaareista.

Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, mutta harmittelin niiden sekavuutta. Varsinkaan sinne reservaattiin en lukijana kokenut kunnolla pääseväni, vaikka sitä osuutta eniten odotin. Reservaatti on toinen kirottu mörskä, eli sosiaalisia ongelmia pursuava murheiden laakso, josta kertojalla on pakkomielle. Ehkä hän yrittää korvata sinne matkustamalla Hauhoon liittyvää puutostautiaan. Itämatkailun kuvaukset olivat loisteliaita, ja niistä koin saavani eniten irti, sillä olen aina halunnut automatkalle Valamon ympäri ja vepsäläisten kyliin. Tämän lisäksi kirjassa matkaillaan EU-hankkeen puitteissa useassa maassa, ja varsinkin nämä matkakuvaukset jäävät muusta tarinoinnista irrallisiksi ja sirpaleisiksi.

Uskon, että Kuningaskobrasta tulee varsinkin kirjailijan urasta haaveilevien suosikkiteos, sillä kirjoittamisen suhteen teoksessa on kunnollinen tekemisen meininki. Tuomisen suurin mentori on ollut lukion äidinkielen opettaja Hilja Mörssäri, joka on se pelastava enkeli, joka auttaa ensimmäisen kynnyksen yli. Hiljan juuret ovat Tornionjokilaaksossa, jonne ystävykset tekevät yhteisiä retkiä vielä opettajan viimeisinä vuosina. Opettaja pitää leikekirjaa Taijan haastatteluista ja kirjojen arvioista, mutta samantyyppinen arkisto löytyy myös edesmenneeltä isältä.

Toinen, varsin koominen juonentynkä liittyy suomalaiseen taide-elämään, hallintoon ja byrokratiaan, ja suojatyöpaikkoihin, joita joskus vielä oli olemassa kovia kokeneille maakunnallisille, viinaanmeneville taiteilijasieluille. Taijaa moititaan oman pesän likaamisesta, kun hän avautuu tuon valtiorahoitteisen systeemin sudenkuopista, mutta hän kokee oman työnsä liittyvän sellaisten aiheiden löytämiseen, joista valtaosa ihmisistä kokee epämukavaksi kuulla tai kirjoittaa. Minusta tämä aspekti oli romaanissa jopa virkistävä verrattuna äidistä nähtyihin painajaisiin, ja olisin voinut lukea kokonaisen romaanin näistä vähätöisistä Libresse-virkailijoista. Yksittäispakattu kuukautissuoja kun toimii hyvänä silmähauteena kosteissa seminaareissa, varsinkin, kun ylitetään itäraja.

Kirja kannattaa lukea jo siksi, että sen nimenantoprosessi on niin erikoinen. Kommunikaatio lukijoiden ja muiden fanien kanssa on Tuomisen tapauksessa ollut vilkasta, sillä niin monet ovat löytäneet mörskän tarinasta yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Varsinkin lastenpsykiatrit ovat kiitelleet Tuomista Tiikerihain kirjoittamisesta, koska siinä kuvatut kotiolot muistuttavat paljon niitä oloja, joista vaikeimmat pienet potilaat elämään ponnistavat. Jäänkin seuraamaan innolla kirjan vastaanottoa, koska ennustan tämän jatko-osan jakavan vesiä yhtä voimallisesti kuin aiemman teoksen.

Minulle tämä oli vahva lukuelämys, mutta jos olisin ollut kirjan kustannustoimittaja, olisin ehdottanut siihen rakenteellisia muutoksia ja joidenkin rönsyjen poistamista, ja olisin myös lukenut käsikirjoituksen huolellisemmin jo yhdyssanavirheiden osastolla. Hämmentää se, kuinka suurilla kustantamoilla on varaa jättää painotuotteensa ilman oikolukijaa. Tämä on kai ikävää hiuksen halkomista, mutta marisen tästä nykyään aina, jos kyseessä on suuri, vakavarainen yritys. Pienkustantajien teoksien suhteen olen kiltimpi.

Solovetsk, Vorkuta, Kolyma

Teos: Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä. (Into, 2019)

Gulag-vangit olivat kuin myyriä, jotka kaivoivat sokeina maata ja elivät tuntematonta elämää sen uumenissa. Ja samoin kuin myyristä, ainoa merkki heistä ovat maan pintaan muodostuvat kummut.”

Aloitin Luiden tien lukemisen jo viime kuussa, mutta ensi kohtaamisella teilasin teoksen liian masentavaksi. Nyt, kun luin Ruta Sepetysin vankileiriaiheisen romaanin Between Shades of Gray, kaivoin tämän matkakirjan uudelleen esiin ja annoin sille uuden mahdollisuuden. Vankileiri- ja keskitysleiriturismi ei kuulu varsinaisesti bucket listilleni, vaikka muuten olen kiinnostunut äärimmäisistä kohteista. Siispä tiedän lukevani teosta paikoista, jonne en todennäköisesti koskaan päädy.

Luiden tie on teos, jossa keskitytään Gulagin muistojen nykypäivään, varsinkin fyysisiin jäännöksiin. Kirjailijat ovat tehneet matkansa vankileirien saaristossa julkisilla kulkuvälineillä, pääasiallisesti junalla, mutta myös joitain matkoja bussilla. Matkalle lähdettiin Moskovan Gulag-museosta, ja kaksikko eteni Karjalan Solovetskin kautta kohti Komin tasavaltaa ja Siperiaa. Tunnetuimmat leirien jäänteet matkalla ovat Solovetsk, Vorkuta ja Kolyma, joista kaksi jälkimmäistä olivat erittäin pahamaineisia. Välillä kaksikko kävi pienemmissä kohteissa, jotka eivät ole suuren maailman tietoisuudessa.

Tämä 400-sivuinen teos on sivumääräänsä suurempi henkinen järkäle, joka voi tulla uniin. Noin kolmasosa tekstistä on kertausta yleisestä Neuvostoliiton historiasta, varsinkin sen synkimmästä ajasta eli 1930-40-luvuista. Kirjassa oli paljon asioita, joita en tiennyt/muistanut, joten historian kertaamisen osuudet sopivat minulle. Eniten matkakuvauksissa pidin nykyajan ihmisten suhteesta vaikeaan historiaan, ja nykykulttuurin kuvauksista. Kaksikko-Villeillä oli vastassa persoonallisia ja aiheensa kauttaaltaan osaavia oppaita, joista osa teki työtään myös oman turvallisuutensa uhaten. Esimerkiksi Karjalan tasavallassa Memorial-säätiön palveluksessa oleminen on johtanut tekaistuihin syytteisiin vaikka pedofiliasta. Putinin Venäjällä Neuvostoliiton syntien esiin kaivaminen on todennäköisesti epäisänmaallista toimintaa, vaikka kyseistä valtiota ei enää ole olemassakaan. Gulag-museoita ylläpidetään, mutta ei näkyvästi eikä suurella rahalla.

Teos johdattaa lukijansa alkuperäislähteille, ja eniten minua alkoi kiinnostaa suomalaisten leiriltä selvinneiden muistelmat, kuten esimerkiksi Aino Kuusisen, Otto-Willen vaimon, joka eli leireillä 17 vuotta ilman, että mies olisi tehnyt elettäkään tämän vapauttamiseksi. Myös Tauno Flinkmanin tarina on erikoinen, sillä hän onnistui karkaamaan leireiltä neljä kertaa karkotuksensa aikana, mutta ei kuitenkaan päässyt loikkaamaan takaisin Suomeen.

Venäjän pohjoisten erämaakaupunkien identiteetti on muokkautunut pitkälti Gulagin ympärille, ja niiden nykyiset asukkaat ovat joko vankien tai vartijoiden jälkeläisiä. Kaupunkien monikulttuurisuus on silmiinpistävää, ja suomensukuisten kansojen jälkeläisten lisäksi asukkaissa on paljon ukrainalaista ja keskiaasialaista alkuperää. Liettualaiset ja latvialaiset ovat olleet ahkerimpia muistelijoita, eli heidän toimestaan näihin kaupunkeihin on pystytetty eniten muistomerkkejä ja hautausmaita. Balttikansojen erilaisuutta teoksessa myös korostettiin: jopa verrattuna inkeriläisiin tai Suomesta loikanneisiin kommunisteihin Baltian vangeilla oli enemmän tietoa ympäröivästä maailmasta ja tämän vuoksi enemmän vastarintahenkeä. Ehkä juuri siksi heitä myös pidettiin pahimpina pettureina, sillä heillä ei poliittisen uudelleenkoulutuksen jälkeenkään ollut varmuutta siitä, että Neuvostoliitossa olisi saavutettu ihmiskunnan korkein teknologinen ja taloudellinen edistys.

Kirjassa istutaan myös tämän päivän kuppiloissa, juhlitaan voitonpäivää ja kuunnellaan ihmisten arkisia murheita. Monet kirjan tämän päivän muistelijoista ovat Gulag-vankien lapsia tai lapsenlapsia, keski-ikäisiä hekin. Jos olet siis pitänyt Ville Haapasalon Venäjä-ohjelmista, pidät varmasti tästäkin kirjasta sillä erotuksella, että tässä aihepiiri on luonteeltaan hyytävää. Näkee, että kirjoittajien on ollut pakko löytää siihen keventäviä tulokulmia, sillä nälän, kulkutautien ja kidutuksen kertaaminen ei tuo aiheeseen mitään uutta.

Teos johtaa minut maahaasteeni seuraavalle rastille, Valko-Venäjälle, johon valitsin Svetlana Aleksievitshin sota-aiheisen teoksen Sodalla ei ole naisen kasvoja. Tässä siis viitataan Aleksievitshin toiseen teokseen, Neuvostoihmisen loppu, jossa myös käsitellään Gulagin henkistä perimää. Näitä molempia teoksia olen tankannut hitaasti, ja koen, että ne olivat vaivan arvoisia, vaikka molemmat raskassoutuisia.

Onko sinullakin Lenin sydämessäsi?

Teos: Katri Rauanjoki: Lenin-setä ei asu enää täällä (S&S, 2019)

Kylmän kevätpäivän kunniaksi keitin itselleni pannun tuhtia Ceylonin tsajua, ja avasin vadelmahillopurkin ja Katri Rauanjoen tuoreen romaanin, jonka nimi jo herätti suurta hilpeyttä. Aiempi lukemani Rauanjoen teos käsitteli masennusta, ja oli muistaakseni aika raskas; tältä uutukaiselta osasin odottaa aivan toisenlaista taajuutta.

Ja sitä todella sain. Romaani kertoo Neuvostoliitto/Venäjän viimeisestä koloniasta Norjan Huippuvuorilla, Pyramidenin kaupungista, joka kommunismin loppuaikoina oli jonkinlainen eliitin paratiisi. Itse asiassa luin tästä kaukaisesta kolkasta aiemman Johanna Vehkoon LongPlay-matkaraportin, joka yllätti varsinkin runsaalla kuvamateriaalillaan.

Romaanin päähenkilö on suomenvenäläinen Karri alias Kiril Petrov, joka on muuttanut Rovaniemelle lapsena ja palannut isänsä kotimaahan opiskelemaan nuorena aikuisena. Kiril saa keski-ikäisenä työtarjouksen Pyramidenistä, jossa tuossa vaiheessa asuu enää hänen lisäkseen neljä muuta vakituista asukasta. Paikan hän saa siksi, että muistaa haastattelussa kertoa ryypänneensä kerran Ville Haapasalon kanssa opiskeluaikoinaan Pietarissa. Hänen tehtävänään on raportoida kolhoosin arjesta alueen omistavalle firmalle, mahdollista tulevaa turismikäyttöä silmälläpitäen.

Rauanjoki todella tuntee post-sovjet-ihmisten mielenmaiseman, nostalgian ja populaarikulttuurin, eli tässä matkustetaan syvälle naapurikansojen mentaliteetteihin. Omalla tavallaan tämä on myös kertomus maahanmuutosta, jossa peilataan pohjoissuomalaisen lestadiolaiskulttuurin ja venäläisen ortodoksis-ateistisen kulttuurin eroja yhden perheen ja suvun tasolla. Karrin kasvuympäristö Suomessa vaikuttaa rankemmalta kuin hänen Vladimir-setänsä olot Pietarissa. Varsinkin alkoholisoitunut isä Rovaniemellä aiheuttaa murhetta, ja tyypilliseen tapaan perheen tytär Natalia jää ottamaan isän huollosta vastuun.

Pyramidenin oloista lukiessani oli aidosti kauhuissani moneen otteeseen, eli kertomus lähentelee jo dekkaria tai psykologista trilleriä. Luonnon ja arkkitehtuurin kuvausta kirjassa on runsaasti, ja olin varsinkin rakennusten kuvausten kohdalla paikoitellen hieman puutunut. Toisaalta luonnonkuvaus on paikoitellen jopa mykistävää, ja varsinkin kalastus- ja metsästysretkien kuvaus sai sydämeni missaamaan joitain iskuja.

Lenin-setään liittyvät anekdootit kertovat kommunismin uskonnonkaltaisuudesta, eli tässä on tavallista, että sukulaismies kysyy lapselta: ”oletko sinä ottanut Leninin sydämeesi?” Pyramidenissa sijaitseva Leninin patsaan jäänne 90- ja 00-luvuilla ei herätä pelkästään hilpeyttä, vaan myös kauhua. Sen ympärillä pörräävät korpit ennustavat myös kuolemaa. Alueella on liikaa salaisuuksia, joiden paljastaminen ei tiedä kenellekään hyvää. Pahimman kaamoksen aikaan Kiril myös jää myyttisen patsaan karmiviin lumoihin:

”Ylihuomenna valo ei enää olisi pastellinvärinen kajo taivaanrannassa; se kimaltelisi Leninin poskiparrassa ja saisi meidät jälleen eloon.”

Kirjan kerronnallinen tekniikka on sellainen, että lukija joutuu paikoitellen tekemään työtä tajutakseen, millä vuosikymmenellä operoidaan. Kommunismin aikainen kerronta on selkeämpää kuin 90-, 00- ja 10-lukujen (ehkä 10-lukua ei ollut lainkaan, vaan kuvittelin sen). En lopulta ymmärtänyt, kuinka monta kertaa Kiril kohteessaan kävi, mutta luin hänen pitkän talven mittaisen odysseiansa ajoittuneen 00-luvulle. Opiskeluaika sijoittui 90-luvun murrokseen, ja myös kovia kokeneen toisen kertojan Anna-tytön palvelusaika samalle vuosikymmenelle.

Tämä oli tänä vuonna ensimmäinen lukemani teos, jonka kautta sain vierailla itselleni täysin vieraassa maailmassa, kaikkia aistejani hyväksikäyttäen. Arktisten alueiden kuvauksena tämä kiilaa ehdottomasti kärkeen kaikesta lukemastani. Luin muun muassa äskettäin tuoreen grönlantilaisdekkarin, joka oli latteaa kerrontaa tähän verrattuna. En voi sanoa olevani arktisen kirjallisuuden asiantuntija, mutta yleensä innostun näistä suunnattomasti siksi, että ne kertovat maailmoista, jonne en oman vajavaisen fysiikkani vuoksi ehkä koskaan elämässäni pääse.

Tässäkin korostettiin Pyramideniin valittujen työntekijöiden terveyttä, ja terveyteen liittyviä käsityksiä. En tosin tiedä, onko erityisen sankarillista selviytyä 50 asteen pakkasista pelkällä kaalilla ja näkkileivällä siinä vaiheessa, kun ruokalähetykset helikopterilla keskeytyvät. Jo turistilta reissu Huippuvuorille vaatii sitkeyttä ja kestävyyttä.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joiden elämässä on juuri nyt seikkailun vaje. Tällä lautalla, helikopterilla ja Norwegianin koneella pääsee taatusti arkipäivästä pois, ja omat arkiset selviytymisen murheetkin saattavat lukemisen aikana tuntua mitättömiltä. Tämä on ravisuttava teos, joka taatusti sijoittuu tämän vuoden vahvimpiin lukuelämyksiini. Uskoisin tämän olevan myös selkeää kirjallisuuspalkintoainesta. 

Vuosisadan ikätoverilla on asiaa

VodolazkinTeos: Jevgeni Vodolazkin: Lentäjä (Into, 2018)

Käännös: Elina Kahla

Mistä sain: E-kirjastosta

Seikkailuni venäläisen nykykirjallisuuden parissa jatkuu. Jelena Tsizovan Naisten ajan luin samana päivänä; Jevgeni Vodolazkinin teosta Lentäjä olen tavannut jo yli viikon. Kummatkin teokset kertovat Neuvostoliitosta, sijoittuvat Pietariin ja ovat kovin erilaisia laajuudeltaan ja tyyliltään. Tzisovan matkassa olin hämmentyneen virkistynyt,  Vodolazkinin proosaa oli helpompi lukea, mutta samalla romaanin valtava teema hieman uuvutti.

Kyseessä on sekoitus historiallista romaania ja spekulatiivista fiktiota, joka käsittelee neuvostoaikojen tieteellisiä kokeita ihmisruumiiden jäädytyksestä ja mahdollisesta myöhemmästä herättämisestä eloon. Teoksen päähenkilö on vuonna 1900 syntynyt ”vuosisadan ikätoveri” Innokenti Petrovitsh Platonov, joka joutuu 1920-luvulla Solokan saarelle vankileirille, ja saa mahdollisuuden liittyä ”Lasaruksiin”, jäädytyskokelaisiin, jotka saavat viimeiset kuukautensa syödä kunnon ruokaa ja oleskella.

Romaani on ajallisesti monitasoinen ja alkaa miehen sulatuksesta vuonna 1999, jolloin valta maassa on vaihtunut ja mies on edelleen lääketieteen koekaniini pietarilaisella klinikalla. Miestä hoitaa saksanvenäläinen lääkäri Geiger, joka lopulta onnistuu järjestämään tälle asumisen lapsuutensa kodissa Pietarin keskustassa. Samalla miehen ympärille rakentuu valtava mediajulkisuus, ja hän pääsee myös puhumaan kokemuksistaan televisiossa.

Innokentin mieli ja mentaliteetti on vanhan miehen, mutta hän osoittautuu fyysisesti noin kolmikymppiseksi. Miehen terveys vaatii kuitenkin varotoimia, eikä hän varsinkaan ole tottunut uuden ajan bakteerikantoihin. Uudessa maailmassa hän etsii epätoivoisesti nuoruuden rakastettuaan Annaa, joka oli miestä muutaman vuoden nuorempi ja asui vallankumouksen jälkeen perheensä kanssa samassa kommunalkassa kuin Innokentin perhe. Anna löytyy huonossa kunnossa geriatriselta osastolta, jossa tätä hoitaa pojantytär Nastja. Toki Innokenti on järkyttynyt rakastettunsa tilasta, mutta siirtää orastavat tunteensa pojantyttäreen, joka on vielä sinkku ja opiskelija.

Kirjan terävämmät havainnot liittyvät 1990-luvun kommunismin jälkeiseen todellisuuteen kuin vankileireille tai vallankumouksen jälkeiseen Pietariin. Innokentin lapsuuden muistoissa on charmia,  koska hän muistaa eniten vierailuja ystävien ja sukulaisten datshoille kesälomille. Kirjassa reissataan ainakin suomalaiseen Kuokkalaan, sadunomaiseen paikkaan nimeltä Siiverska ja rikkaan professorin huvilalle Krimille. Pojan isä on huoleton hummailija, joka tulee ammutuksi Varsovan asemalla keskellä vallankumousta. Perhe saa jatkaa asumista vanhassa kodissaan, vaikka kuuluu siihen porukkaan, jonka luo tehdään etsintöjä ja joita kuulustellaan epäillyistä neuvostovastaisista toimista. Kotiin tehdään ”tiivistämistoimenpide”, ja sen muihinkin huoneisiin majoittuu kyseenalaisia hahmoja.

Innokenti muistelee eniten naapuriaan Zaretskia, makkaratehtaalla töissä ollutta ilmiantajaa, jolla oli tapana varastaa makkaranpätkiä piilottamalla niitä housuihinsa. Zaretski on kommunismin tyypillinen hyötyjä, karkea, siivoton tarkkailija, joka tyytyy elämässään päivittäiseen vodka-annokseensa ja makkaransyöntiin. Zaretski tulee tapetuksi kadulla makkara housuissaan, ja talon asukkaita kuulustellaan murhasta.

Kirjassa on paljon muitakin absurdeja ja outoja episodeja, jotka naurattavat ja kauhistuttavat samaan aikaan. Uskonnon merkityksestä neuvostoaikana on monisyisiä pohdintoja, koska päähenkilöt tuntuvat viettävän puolet ajastaan hautausmailla ryypiskellen. Innokenti muistelee vanhaa oppimaansa ortodoksista katumuskanonia, ja viettää aikaa autuaan Ksenian kappelissa muistelemassa äitiään, joka on kuollut suruun odotellessaan poikansa kuolinviestiä vankileirillä.

Innokenti on erikoinen persoona, joka epäilee olleensa joskus taiteilija. Kirjan nimi ei siis viittaa päähenkilön lentäjän uraan, vaan muistikuviin aikaisista lentäjäsankareista, joita hänellä oli tapana käydä katselemassa ennen vallankumousta. Kuvataiteilijaksi hän on kuitenkin hyvin auditiivinen tyyppi, joka eniten muistaa menneisyydestään äänimaisemia. Äänien muuttuminen 1920-luvulta 1990-luvulle hämmentää häntä enemmän kuin muut muutokset, esimerkiksi se, ettei kaduilla enää huudeta asioita kaupatessa, on hänelle ihmetyksen aihe. Musiikissa melodiat ovat latistuneet, ja ainoa merkittävä asia on rytmi. Television talkshow’t edustavat hänelle kollektiivista idiotiaa, ja toimivat merkkinä vanhan venäläisen sivistyksen asteittaisesta rappiosta.

Innokentin ja bisnes-orientoituneen nuoren Nastjan suhteessa on myös paljon makaaberia, ja vaimo tuntuu olevan hänelle enemmän manageri kuin rakastettu. Vaimon raskaaksi tuleminen ”vuosisadan ikätoverin” kanssa on myös riskibisnes, mutta Nastjaa kiinnostanee koko projektissa eniten bisnes ja sen tuoma kuuluisuus.

Lentäjä on romaanina runsaudensarvi, josta riittäisi aineksia useampaan romaaniin. Katselin sen saamia arvioita Goodreadsissa, ja se tuntui saaneen enemmän ylistystä ulkomailla kuin venäläisiltä lukijoilta. Ennen kirjailijanuraansa Jevgeni Vodolazkin (s.1964) on toiminut kriitikkona ja keskiaikaisen venäläisen kirjallisuushistorian tutkijana, ja hän on nyt keski-iässä breikannut kansainvälisesti varsinkin englantia puhuvassa maailmassa. Englanniksi käännettyjä romaaneja on kolme, ja kaikki vaikuttavat ilahduttavan erilaisilta. Historiallisen fiktion taitajana hän vaikuttaa laaja-alaiselta, ja kaksi muuta käännettyä teosta ovat luultavasti kuivempia ja vaikeampia kuin tämä ”hittikirja”, jossa on populistisia ja myös elokuvallisia vivahteita.

Venäläiset arvostelijat dissasivat Lentäjää siksi, että sen aika-akseli loppuu strategisesti Jeltsinin aikoihin, eli siinä esitetty yhteiskuntakritiikki strategisesti ohittaa Putinin aikakauden suuret ongelmat. Mutta ulkomaiselle lukijalle teos esittäytyy toisenlaisena, ja uskoisin, että Vodolazkin on työstänyt teostaan niin, että se olisi ymmärrettävä myös kulttuuri- ja kielirajojen yli.

Olihan tämä komea yhteenveto 1900-luvusta, ja täynnä viitteitä suuriin venäläisiin kertojiin. Ainakin häntä on verrattu Dostojevskiin ja Bulgakoviin, ja itse löysin vankileirien kuvauksista myös palan Solzhenitsyniä. Yleensä en lue romaaneja, joissa tieteellisillä kokeilla olisi näin suuri rooli, enkä viehäty varsinkaan skifistä, jossa tehdään mittavia ihmiskokeita laboratorioissa. Mutta tätä kirjaa voi lukea sujuvasti myös tavallisena historiallisena romaanina, jonka keskiössä on muisti, vallanvaihdokset ja muistamattomuus.

 

Naisneuvoston sielunmessu

tsizovaMinulla on ollut jo vuosia haasteena ottaa selvää edes vähän venäläisestä nykykirjallisuudesta. Lista lukemistani teoksista on kuitenkin vaatimaton, ja joku teos on jäänyt myös kesken ehkä huonon käännöksen tai kulttuurisen muurin vuoksi. Jelena Tsizovan Naisten aika-teosta ei ainakaan voi moittia huonosta suomennoksesta, sillä Kirsti Era on todella pyrkinyt olemaan uskollinen teoksen naisten käyttämälle hieman karkealle puhekielelle. Suomennos on kielellisesti herkullinen, mutta on varmasti ollut myös todella haasteellinen käännettävä.

Naisten aika nimenä muistuttaa minua, yliopistoplanttua, feministisestä teoriasta ja poststrukturalismista, koska eräs suurimmista nuoruuden idoleistani, Julia Kristeva, kirjoitti aikanaan samannimisen esseen. Tsizovalla ja Kristevalla ei ole tyylillisesti mitään yhteistä, ja vaikka tämä teos kertoo väkevästi naisten oikeuksista (ja myös niiden puutteesta), se ei kikkaile feministis-filosofisilla ajatuksilla lainkaan. En usko, että Tsizova on tietoisesti lainannut Kristevaa, vaan nimi on muuten vain osuva kirjalle, joka käsittelee matriarkaattia kommunalkassa.

Teos kertoo nuoresta Sofiasta, joka myös Suzannana tunnetaan. Koska Suzanna on kuitenkin hänen mummojensa mukaan langenneen naisen nimi, hänet kastetaan varmuuden vuoksi Sofiaksi. Mummoja Sofialla on kolme, Ariadne, Glikoria ja Jevdekia, eikä kukaan heistä ole tälle biologista sukua. Tytön äiti Antonina on nuori yksinhuoltaja, joka päättää jättää lapsensa mummojen hoitoon käydessään tehdastyössä, koska pelkää tyttären tulevan yhteiskunnan huostaanotetuksi, jos tämä laitetaan tarhaan. Tyttären kehityksessä on viive: hän ei vielä kuusivuotiaanakaan puhu, vaikka muuten osoittaa olevansa älyllisesti kyvykäs.

Teos sijoittuu 1960-luvun alkuun, jolloin Neuvostoliitossa päästiin jonkunlaisen kuluttamisen makuun, ja suurinta huutoa on television jonottaminen. Antonina saa aistillista tyydytystä viskoosikankaista, ja kommunalkassa aletaan jo haaveilla pyykkikoneesta. Ruoka on edelleen kortilla, ja sitä jonotetaan tehtaalla vapaapäivinä. Mummot ruokkivat Sofiaa venäläisestä ruoasta tyypillisimmillä herkuilla, kuten tattaripuurolla, blineillä, kaalipiirailla ja suolakurkkukeitolla.

Kun Sofian äiti sairastuu vakavasti, alkaa neuvottelu tytön tulevaisuudesta. Mummot pelkäävät menettävänsä hoidokkinsa, josta on tullut heille elämän keskipiste. Ilmeisesti omia lapsenlapsia heillä ei ole, eikä ainakaan kreivin ja juutalaisen lääkärin kanssa kanssa muhinoinut Ariadne ole ollut koskaan naimisissa. Naisten sulhasia on kadonnut maanpakoon tai leireille, ja he itsekin tuntuvat jääneen osittain elämään tsaarinaikaiseen todellisuuteen. Eri aikatasojen läsnäolo on teoksessa hauskinta, sillä nämä kouluja vähän käyneet mummot muistelevat myös vuoden 1825 dekabristikapinaa. Sivistys ja sivistymättömyys kulkevat tarinassa limittäin.

Teos on hyvin fyysinen, intiimi ja aistillinen, mutta ei kaupallis-eroottisessa mielessä. Hurjimmat jutut liittyvät raskauden ehkäisyyn, ja Sofian äitiä jaksetaan muistuttaa aspiriinin ja etikan tärkeydestä ehkäisykeinona. Abortti on jo maassa laillinen, mutta siitä huolimatta yksinhuoltajia on paljon, ja jotkut heistä onnistuvat saamaan lapsen useamman hulttiomiehen kanssa.

Kirja ei ole rakenteellisesti tai kielellisesti helppolukuisin. Yli puolet tekstistä on pelkkää dialogia, ja sekin tajunnanvirtaista puhekieltä. Juonta joutuu pitkälti arvaamaan rivien välistä. Ymmärsin juonesta perusasiat, mutta en kokenut ymmärtäväni kaikkia käänteitä. Luultavasti ymmärrystäni rajoittaa kulttuuriero, eli kertomisen tapa on suurempi ongelmani kuin historiallinen sisältö. Lukijan täytyy tuntea Neuvostoliiton historiaa hyvin, jotta teos voi hänelle kunnolla aueta. Varsinkin sellaisille lukijoille, jotka eivät ole edes syntyneet Neuvostoliiton olemassaolon aikana, teos voi olla hyvin haasteellinen.

Ilmapiiri kirjassa on lämmin, ja siinä todella avataan neuvostoaikaista kansankulttuuria. Sosialismi ei kuitenkaan edisty kohti paratiisinomaista kommunismia sillä tahdilla kuin siihen uskovat haluaisivat. Ihmisillä alkaa olla mahdollisuuksia valita unkarilaisten ja tsekkiläisten kenkien välillä, mutta asumisesta päättävät byrokraatit. Sofia onnistuu asumaan babushkojen kanssa aikuiseen ikään saakka, mutta jossain vaiheessa hänet pakotetaan siirtymään taidekoulun asuntolaan.

Kirja kuuluu Into-kustantamon Parasta venäläistä nykykirjallisuutta- sarjaan, ja onnittelen heitä hienosta projektista. Olen myös merkannut kalenteriini Tsizovan tulevan Suomen-vierailun, eli hän tulee pidemmälle kiertueelle Suomen kirjastoihin ja kirjakauppoihin loka-marraskuun vaihteessa. Tampereella Tsizova vierailee Metso-kirjastossa 8.11. klo 18:00.

Tsizova on kirjailija, jonka muusta tuotannosta olen tämän ensi kosketuksen jälkeen kiinnostunut, mutta joudun lukemaan Naisten ajan uudelleen, mikäli aion sitä syvemmin ymmärtää. Ehkä kirjailijan tapaaminen ja Suomi-Venäjä-seuran tuottama mahdollinen taustoitus voisi auttaa tässä pulmassa.

 

Siltojen noston symboliikasta

KrimiturkkinenHannu Mäkelä kuuluu Suomen tuotteliaimpiin kirjailijoihin, ja olen hänen teoksistaan lukenut ehkä neljä. Eniten olin tietoinen Mäkelän tuotannosta naistenlehtien kautta hänen ollessaan naimisissa Anna Kortelaisen kanssa, ja Kortelaisen teoksia olen lukenut useamman kuin Mäkelän. Kieltämättä näiden exien intressit vaikuttavat samansuuntaisilta, ja heidän teoksissaan toistuu rakkaus kahteen kaupunkiin, Pietariin ja Pariisiin.

Sitä en tiennyt, että Mäkelä erottuaan Kortelaisesta meni naimisiin venäläisen toimittajan Svetlana Aksjonovan kanssa. Tällä vuosikymmenellä hän on jakanut aikaansa Suomen, Pietarin ja Sotshin välillä. Ikävä kyllä, Sveta-vaimo kuoli äkillisesti viime vuonna, vain 54 vuoden iässä.

Krimiturkkinen karhu (Kirjapaja, 2018) on kirjoitettu ennen vaimon kuolemaa, mutta kuolema mainitaan esipuheessa. Se luo tälle valoisalle ja iloluonteiselle teokselle hieman murheelliset reunat. Teosta voi lukea novelli-, esseekokoelmana tai matkakirjana, kunkin genreymmärryksen mukaan. Itse luin kirjaa eniten matkakirjana, sillä Mäkelä kertoo siinä myös avioliittoa aiemmista matkoistaan ja intresseistään itärajan taa.

Ensimmäistä kertaa Mäkelä oli Neuvostoliitossa 70-luvun alussa Ylen toimittajien reissulla, ja tämä laukaisi hänessä halun opiskella kieltä. Kielen opiskelu 70-luvulla huonolaatuisten äänilevyjen kautta oli hidasta, ja varmasti ainoastaan ne, joilla oli mahdollisuus matkustaa paikan päälle kielikylpyjä nauttimaan, oikeasti oppivat kieltä. Neuvostoaikoina matkoja tehtiin Pietaria enemmän Moskovaan, ja kirjaan mahtuu myös upea kuvaus junamatkasta Baikal-järvelle.

Kirjan nimi viittaa Mäkelän lapsuusmuistoon hänen äitinsä krimiturkista, josta suku ei päässyt yksimielisyyteen, kenelle turkki lopulta kuului. Muistan itsekin krimiturkin hyvin, sillä olen mummoni vastaavaa käyttänyt vanhojenpäivänä. Se oli kaikkea muuta kuin tyylikäs ja kamalan painava kaiken lisäksi. Ajatus Venäjän karhusta, joka yrittää naamioitua lampaaksi, on koominen, ja karhumytologiaa Mäkelä avaakin niin hyvässä kuin pahassa. Krimin karhu, ja taistelut Krimin herruudesta, ovat kai ikiaikaisia teemoja, joita monien on vaikea ymmärtää, elleivät ole käyneet paikan päällä.

Mäkelä lomailee tässä Sotshin alueella anoppinsa luona, kylässä, joka talvella usein hautautuu lumeen, ja josta vanhukset pääsevät ulos korkeintaan pulkkien tai kelkkojen turvin. Anoppi ei ole rikas, ja hänen terveytensä vaatii tyttäreltä suuria uhrauksia. Jos anoppi murtaa luitaan, ei tyttärellä ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa työstä lomaa ja lähteä potan tyhjentäjäksi paikalliseen sairaalaan, jonne matka syrjäkylästä on erittäin vaivalloinen. Koinkin, että tässä kirjassa parasta olivat nämä arkielämän kuvaukset, joissa tavallisen kansan huolet nousevat pinnalle.

Mäkelän avioliittoa symbolisoivat Nevan sillat, jotka avataan laivaliikenteelle öisin, kun kaupunki nukkuu. Sveta ei usein pääse niitä katsomaan, koska asuu kaukana lähiössä, mutta joskus Mäkelän kanssa he yöpyvät keskustan hotellissa ja käyvät yökävelyllä siltoja bongaamassa. Historiallisesti Laatokan-laivat seilasivat Suomeen, ja vesistön historia muistuttaa yhteydestä ehkä enemmänkin kuin maateiden.

Kirjailija on päässyt vierailemaan varsinkin Tshehovin jäljillä, myös paikoissa, jonne tavalliset turistit eivät päässeet varsinkaan neuvostoaikoina. Huvitti tässä naamiaisleikit, joiden kautta Mäkelä maastoutuu virolaiseksi – eli kirjailijoiden retkillä hänen oli välillä hyvä peittää kansallisuutensa. Miehen ystäväpiiriin kuuluvat muun muassa Jaan Kaplinski ja vasta edesmennyt Eduard Uspenski, ja kertomukset ystävien seikkailuista ovat hykerryttävän nostalgisia.

Krimiturkkinen karhu on humanistinen, arkinen ja humoristinen kuvaus kahden kansan suhteista, jossa poliittinen analyysi ei ehkä nouse aivan terävimpään kärkeen. Mäkelän mukaan meidän kuuluisi ehkä olla enemmän huolissamme kansamme parissa asuvista noin miljoonasta amerikkalaismielisestä trollista kuin oletetuista venäläissellaisista. Toki trollin hahmoa ja sen myyttistä alkuperää voimme pohdiskella, ja myös spekuloida sillä, onko trollailemalla todella mahdollista hankkia elantonsa myös rajan tällä puolella. Mutta teoksen paras anti ei ole poliittista, ja suosittelisinkin suurvaltapolitiikkatason ohittamista tätä kirjaa lukiessa.

Sain tästä teoksesta kimmokkeen ainakin yrittää lukea lisää Tshehovia, koska viime luennasta on kauan aikaa. Venäläisten klassikkojen sisäänajajana Mäkelä on elementissään, ja hän ylipäänsä peräänkuuluttaa kirjallisuuden klassikkojen ja klassisen musiikin tuntemuksen tärkeyttä. Tässä ajassamme, jossa taskulämmintä kioskikirjallisuutta suolletaan kaupallisten algoritmien pohjalta, ja jona kovin harva nuorista osaa lukea nuotteja, teos toimii hyvänä muistutuksena myös siitä, mikä ehkä kommunismin aikana Neuvosto-Venäjällä toimi.

Teokselle on luvassa myös jatkoa, sillä Mäkelä on tänä vuonna julkaissut toisenkin kirjan, muistelman nimeltä Valo, jossa hän käy läpi lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan. Sain kuitenkin jo potentiaalisen käsityksen tuon kirjan sisällöstä, enkä aivan heti ole lukemassa sitä putkeen, vaikka se varmasti on koskettava. Kirjailijan täytyy olla todella etabloitunut, jos hän saa kaksi hyvin samansuuntaista teosta julkaistua samana vuonna. Ja tästä tuli mieleeni kysyä, onkohan Mäkelä koskaan saanut kirjahankkeilleen hylsyä.

Ensitreffit alttarin jälkeen

MageePieni ajatuskoe: jos natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan, voisi hyvin kuvitella, millaista tositeeveetä heidän kanavillaan tuotettaisiin. Ensitreffit alttarilla olisi vielä laimea konsepti parisuhdeohjelmaksi. Natseilla oli sen verran erikoisia järjestelyjä herrarodun jalostamiseksi jo 1940-luvulla, että voi arvata, mihin suuntaan ne olisivat kehittyneet sen jälkeen, kun itäinen Eurooppa olisi raivattu heidän puuhamaakseen.

Irlantilainen Audrey Magee kertoo esikoisromaanissaan Sopimus (Atena 2015, suom. Heli Naski) todenmukaisen natsiavioliiton tarinan. Siinä Peter ja Katharina löytävät toisensa välitystoimiston kautta, ja menevät naimisiin puhelimitse, jotta Peter pääsisi rintamalta häälomalle. Peter matkustaa Berliiniin morsiantaan tapaamaan ensimmäistä kertaa elämässään, ja löytää sieltä appivanhemmat, jotka ovat huomattavasti lähempänä natsipuoluetta kuin hänen omansa. Appiukko Günther käy öisillä retkillä tyhjentämässä juutalaisten koteja rikkauksista, ja pian perhe pääseekin muuttamaan hulppeaan kivilinnaan – asuntoon, johon pestataan myös venäläinen palvelijatar.

Peter ja Katharina eivät ehdi tutustua toisiinsa kunnolla, mutta Katharina onnistuu tulemaan raskaaksi ja pieni perhe pysyy pystyssä kirjeenvaihdon välityksellä. Peter palvelee Ukrainassa ja Venäjällä, ja on lopen kyllästynyt sotaan. Hän inhoaa Venäjää, ja kokee olevansa pelkkää tykinruokaa, jolla Berliinin upseereja lihotetaan. Ja vaikka Katharinalla on Berliinissä kontaktinsa puolue-eliittiin, ei hänkään saa osakseen arvostusta tavallisen rivisotilaan vaimona.

Romaani on rakennettu lähes kokonaan dialogin varaan, mikä tuntui erikoiselta ja intensiiviseltä ratkaisulta. Sodan kuvauksena tässä keskitytään tavallisten ihmisten arkeen, nälän, puutteen ja myös yltäkylläisyyden kokemuksiin. Peterin ja Katharinan maailmat erkanevat jossain vaiheessa radikaalisti, kun Katharina pääsee lyhyeksi ajaksi ”piireihin”. Keskellä pommituksia eliitin juhlissa syödään edelleen ostereita ja päihdytään aidosta shampanjasta. Johannes-vauvaa lykitään juutalaiselta perheeltä varastetuissa lastenvaunuissa, ja kaikkialla piilee kalman häivähdys, vaikka sitä yritetään epätoivoisesti peittää.

Luin Mageen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoittaneensa romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Ja takuulla hän on uinut taustatyötä tehdessään syvälle Kolmannen valtakunnan ihon alle. Berliiniin liittyvät kuvaukset ovatkin hyvin pikkutarkkoja, kun taas itärintama piirtyy epämääräisempänä. Stalingradin taistelujen kuvaus on kammottavaa, kuten sen kuuluukin olla – ja tässä siis kuvataan armeijan pataljoonaa, jossa kaikki ovat menettämässä tai menettäneet uskonsa natsiaatteeseen. Juutalaisia hahmoja kirjassa ei ole lainkaan, eikä tarina keskity holokaustiin, muuten kuin välillisesti – poissaolon ja aukkojen kautta.

Olen sen verran hengaillut Irlannissa, että tiedän jotain heidän sotahistoriaharrastuksistaan. Ja olen nyt lyhyellä aikavälillä lukenut kahta irlantilaiskirjailijaa, joille natsiteema on läheinen – Audrey Mageeta ja John Boynea. Näkökulmissa on paljonkin yhteistä näiden kahden kertojan välillä, vaikka kirjoitustyylit eroavat suuresti. Irlanti oli niitä harvoja Euroopan maita, joka ei osallistunut toiseen maailmansotaan, ja ehkä siitä johtuen heillä on sotateemaa opiskeltu ja painotettu kouluissa erityisesti. Irlannissa oli sodan aikana myös vahvoja natsisympatioita, mutta ne eivät heidän onnekseen johtaneet varsinaiseen kollaboraatioon. Irlanti mainitaan myös Mageen romaanissa maana, jonne Peter haaveilee muuttavansa. Muuten kirjailijan kotimaa ei tekstissä näy missään muodossa, ja siitä voisi hyvinkin luulla, että se on saksalaisen aikaansaannos.

Pidin kirjassa lakonisesta, toteavasta tyylistä, jossa ei liikaa lähdetty tutkimaan henkilöiden moraalisia vaikuttimia. Arendtilainen ”pahan banaalius” tulee kyllä esiin ilman selityksiä, mutta henkilöiden välillä on myös nyanssieroja. Katharinan vanhemmat ovat täysin pinttyneitä natseja, jotka vaikuttivat tulevilta holokaustin kieltäjiltä. Katharina itse on liikkeellä vain materiaalisen nousun toivossa, ja unelmoi kissanpäivistä, jotka alkavat sotavoiton jälkeen. Hän saa kokea karvaasti, kuinka koneisto pettää hänet hädän hetkellä, eikä aatteesta ole enää mitään jäljellä.

Olen kuikuillut tätä teosta jo pitkään e-kirjastossa, mutta aihepiiri ei aluksi kiinnostanut minua tippaakaan. Kuvittelin kirjan myös paljon raskaammaksi kuin mitä se lopulta oli. Luin teoksen sujuvasti kahdelta istumalta, ja teksti todella vei mukanaan.

Harmittaa, etten ole ehtinyt seurata irlantilaista nykykirjallisuutta yhtä paljon kuin nuorempana. Magee ja Boyne ovat olleet erikoisia yllättäjiä, jotka eivät kirjoita Irlannista lainkaan. Itse toki olen aina etsinyt irlantilaisesta kirjallisuudesta irlantilaisuutta itseään, ja olen pitänyt varsinkin historiallisista teoksista, joissa on mukana ripaus mytologiaa. Tai rosoisesta Dublin-romantiikasta, jossa herätään aamulla Shane MacGowanin kainalosta. Huomaan kyllä, kuinka odotukseni irlantilaisen kirjallisuuden suhteen ovat kliseiset.

Minulla on hyllyssä monia kesken jääneitä irlantilaisia nykyromaaneja – koska ne ovat olleet minulle taiteellisesti liian vaativia, ja tietty kasa tusinachicklitiä, johon en myöskään taivu. Mageen kirjoitustyyli tuntui sopivalta – älylliseltä, mutta konstailemattomalta. Romaanissa ei ollut yhtään turhaa sanaa, eikä liikoja rönsyjä. Aloin myös heti etsiä Mageen muita teoksia, mutta niitä ei ole toistaiseksi tullut – ehkä siksi, että hän on huolellinen ja hidas kirjoittaja. Jään odottamaan innolla tulevaa, koska tässä on ääni, joka inspiroi myös omaa kirjoittamistani.