Aamuruskon huvilassa korkealla

Teos: Vera Vala: Aprikoosiyöt (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen ja Anniina Piiparinen

Villa Alba, eli Aamuruskon huvila, on suomalaisen Ainon pakopaikka Tolfan vuoristokylässä, ei niin kaukana Roomasta. Aino on vanhempi leskinainen, taiteilija ja taiteen kerääjä, joka tarpeen tullen majoittaa huvilassaan Suomen-sukulaisiaan. Hänellä on lämmin sydän, joka sykkii myös uusille avun tarvitsijoille, kuten työtä tarvitseville turvapaikanhakijoille.

Romaanin alkuasetelmassa Aino on joutunut onnettomuuteen kylän kuuluisilla raunioilla, ja tapahtuman syy on epäselvä. Sukulaistyttö Lauran on kuulunut tulla kylään muutenkin, mutta nyt jo varatulla reissulla on painavampi syy, eihän Ainolla ole lähiomaista kuntoutumista tukemassa.

Aino on oikeastaan Lauran isotäti, mutta Laura on oppinut pitämään häntä tätinä, sillä äidin ja Ainon ikäero on vain pieni. Lauran äiti onkin jo huomattavasti huonommassa kunnossa kuin Aino, häntä vaivaa muistisairaus, ja isä Raimosta on tullut päätoiminen omaishoitaja. Nuoruudessa Laura on tottunut viettämään kesälomia Italiassa Ainon luona, mutta tässä kyläilyssä on pitkä tauko.

Tolfan kylään liittyy Lauralla, tämän äidillä ja siskolla katkeransuloisia muistoja. Laura itse on nuorena seurustellut siellä asuvan Alexin kanssa, mutta suhde kaatui Lauran kykenemätyömyyteen tehdä päätöstä Italiaan muutosta. Jossain vaiheessa äiti ei ole enää halunnut matkustaa Tolfaan, vaan on mieluummin lomaillut Ainon kaupunkiasunnossa Roomassa. Perheen lomakuvat paljastavat jotain sen jäsenten dynamiikasta: isosisko Kati näyttää kuvissa harvinaisen synkältä, ja äiti haltioituneelta. Tämän lisäksi Laura on löytänyt vanhempiensa luota paljastavan rakkauskirjeen, joka saa hänet epäilemään, että äidillä on ollut aikanaan kuuma romanssi tolfalaisen miehen kanssa.

No, aivan näin yksinkertaisesta keissistä ei ole kyse, mutta kuvio silti liittyy paikalliseen Rossin sukuun, jotka ovat hevostilallisia. Vera Vala tunnetaan paremmin suositusta Arianna de Bellis-dekkarisarjastaan, ja tämä teos on hänen ensimmäinen ei-dekkarinsa. Vaikka tässä teoksessa ei ratkaista veritekoja, on sukujen salaisuuksissa mysteerion siemeniä. Lisäksi kirotulla hevostilalla on hämäräpuuhia, josta carabinieri on kiinnostunut. Tästä tuli mieleen, ettei dekkaristi taida helpolla päästä irti rikostarina kertojan raidoistaan, mutta tämä ei ollut millään tapaa häiritsevää.

En kokenut päähenkilö Lauraa sielunsisaruksekseni, mutta se ei estänyt kirjan lumoavasta ilmapiiristä nauttimista. Pidin myös kirjan nimeä aika imelänä, mutta se kuitenkin liittyy olennaisella tavalla kylän estetiikkaan ja juoneenkin. Kirja ei varmaan yritäkään olla muuta kuin romanttinen viihdeteos, mutta Valan kieli on paikoitellen ilahduttavan terävää, havainnot nykykulttuurin ilmiöistä oivallisia, ja sivuhenkilöissä on tarinaa rikastuttavaa syvyyttä.

Laura siis on yli kolmikymppinen ikuinen graduntekijä ja wannabe-kirjailija, joka joutuu Suomessa elättämään itseään tilitoimiston palkanlaskijana. Hänellä on haalistuva suhde suomenruotsalaisen videotaiteilija Robinin kanssa, ja muutenkin hänen elämässään tuntuu moni asia olevan menossa katkolle. Etätyön tekeminen Italiasta käsin alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta, kun Ainokin kaipaisi arjessaan apua. Romanttisen fiktion asetelmana tämä kuvio ei ole toivottoman kliseinen, vaan jopa realistinen visio tämän päivän ylirajaisista huoltosuhteista.

Kirja tarjoaa myös iloa eläinten ystäville, sillä tässä tehdään vapaaehtoistyötä löytöeläinten hoivakodissa, ja onnistuuhan Laura myös löytämään itselleen karvakaverin.

Vapaaehtoistyön lisäksi kirjassa vietetään ainakin kaksia reheviä kyläjuhlia, joista varsinkin mustan tryffelin kevätjuhla jäi mieleen herkullisena kutkutuksena. Onneksi Vala ei kuitenkaan maalaa liian idyllistä kuvaa italialaisten yhteisöllisyydestä, vaan yhteisön mosaiikkiin mahtuu myös säröjä.

Minulle tämä teos oli mieluisa virtuaalimatkakohde, ja kyllä ihan reaalimaailmassakin Tolfa alkoi kiinnostaa ainakin päiväretkikohteena. Kirjassa mainitussa kylän läheisessä Civitavecchian kaupungissa olen joskus vuonna miekka ja kirves odotellut lauttaa Sardinialle. Vaikka en ole käynyt Italiassa vuosiin, maan fiilikset ovat edelleen ihon alla, ja jos saisin nyt vapaasti valita ensimmäisen Euroopan kohteen seuraavaa reissua varten, arpa luultavasti osuisi Italiaan. Kuulun siis kirjan keskeiseen kohderyhmään, ja tämän vuoksi myös arvioni hehkutus saattaa olla hieman nurkkakuntaista.

Kurkistus Italiaan, joka toimii

1155__verikosto3319En lukenut 90-luvulla dekkareita, mutta muistan Michael Dibdinin (1947-2007) teoksia olleen äitini kirjahyllyssä. Äitikään ei ollut intohimoinen dekkarifani, mutta luki ahkerasti kaikkea Italiaan liittyvää. Nyt sain käsiini Aurelio Zen-sarjan toisen osan, Verikoston (Gummerus, 1999, suom. Seppo Loponen), joka alkoi nyt viiveellä kiinnostaa, vaikka en suurkulutakaan ulkomaalaisten tuottamaa Italia-aiheista kirjallisuutta. Dibdin oli akateemisesti suuntautunut britti, joka vietti nuoruudessaan vuosia Italiassa englannin opettajana, jo 70-luvulla. Taatusti hän on dekkareitaan varten matkustellut ympäri maata myöhemminkin – sen verran monisyistä kulttuurintuntemusta hän tarjoaa.

Koen jopa lievänä vääryytenä sen, että eritoten englanninkielisen maailman kirjailijat rikastuvat Italia-aiheisella viihdeproosallaan, kun taas italialaista kirjallisuutta käännetään muille kielille vähemmän. Ulkomaalaisten kirjoittamista dekkareista olen kuitenkin pitänyt enemmän kuin toscanalaisen maaseudun ihanuuksista toitottavista matkakirjoista.

Vera Valan Italiaan sijoittuvat dekkarit ovat olleet positiivinen yllätys, mutta esimerkiksi Donna Leoniin en ole yrityksistä huolimatta taipunut. Huomaankin Dibdinin ja Valan teoksissa hengenheimolaisuutta, vaikka välissä on vuosikymmeniä, joiden aikana italialainen yhteiskunta on muuttunut. Aurelio Zen ja Ariana de Bellis ovat tietty erityyppisiä etsiviä, mutta kirjoitustyyleissä on paljon yhteistä. Ainakin rakkaus ruokaan, ravintoloihin ja asuinalueiden tarkka sosiologisviritteinen kuvaus yhdistävät heitä.

Aurelio Zen on keski-ikäinen, eronnut mammanpoika, joka uudessa elämänvaiheessaan on muuttanut takaisin yhteen äitinsä kanssa. Äiti on raahattu asumaan Roomaan suvun juurilta Venetsiasta, eikä kotoutuminen pääkaupunkiin ole ollut helppoa. Kaksikolla on asunto kävelymatkan päässä keskeisistä nähtävyyksistä ja taloudenhoitaja, joka on pääasiallisesti palkattu äidin vahdiksi. Zen pyrkii pitämään yksityiselämänsä äidiltä piilossa – esimerkiksi naisystäviä hän ei tuo äidille näytille. Miehen elämässä on menossa kuiva kausi romantiikan suhteen, tosin sitä tulee piristämään nuorehko konttoriapulainen Tania, joka on onnettomasti naimisissa.

Aurelio Zen on tehnyt pitkän uran rikoskomisariona tavallisessa poliisissa ja myöhemmin sisäministeriön hallinnoimassa Criminalpolissa. Dibdin on kärkäs korruption ja byrokratian paljastaja, tosin systeemin monimutkaisuutta ja urakehitykseen vaikuttavia hyvä veli-kerhoja kommentoidaan kevyen humoristisesti. Zen on kommunistisen vegetaristi-isän kasvattama vastarannan kiiski, joka tutkii yhteiskunnan yleistä juppiutumista kriittisesti. Tässähän eletään kiihkeintä pastellivärien, poreammeiden, laskettelukeskusten ja golf-lomien kulta-aikaa. Ysärihenkisyys aiheuttaa jo nostalgian aaltoja vuonna 2015 – alkuperäisteksti tosin on jo julkaistu vuonna 1990, eli tapahtumat sijoittunevat 80-luvun loppuun. Sarjassa on yhteensä 11 teosta, joista viimeisin on julkaistu postuumisti v. 2007.

Monella tapaa Zen on tyypillinen dekkarien poliisihahmo – ihmissuhteissa poukkoileva, yksinäisyydessä viihtyvä ja jopa viinaanmenevä. Teoksessa matkustetaan Roomasta Sardiniaan, jossa on tapahtunut äkkirikkaan grynderin ja hänen seurueensa poikkeuksellisen väkivaltainen teurastus. Oscar Burolon huvila ei sijaitse Costa Smeraldalla (yleisellä rikkaiden leikkikentällä), vaan sisämaassa, maatilalla, joka on restauroitu ultramoderniksi ja superturvalliseksi piilopirtiksi. Dibdin kuvaa sardinialaisen kulttuurin eristyneisyyttä, kapinallisuutta ja epäilevää suhtautumista ulkomaailmaan. Kylän raitin lounaanaluskävelyillä ”muukalaiset” huomataan välittömästi, ja mannermaalta tuleviin vieraisiin suhtaudutaan epäilevämmin kuin ulkomaisiin turisteihin – voivathan he olla pahaa tarkoittavia ministeriöiden kätyreitä. Saaren outo murre ja foinikialaiset juuretkin pääsevät sivulauseissa esille. Teos muistuttaa minua myös Jari Järvelän Tyttö ja rotta-teoksessa, jossa päädytään samoihin maisemiin tutkimaan luolien graffititaidetta. Orgosolo mainitaan tässäkin teoksessa, vaikka Dibdin ei käsittele kansantaidetta.

Verikosto on toimeksianto, jota voidaan jatkaa, vaikka sen tilaaja olisi jo kuollut. Lukija saakin ironisen koosteen kohtauksia ”siitä Italiasta, joka toimii”, sillä alamaailmassa aikatauluja noudatetaan paljon tunnollisemmin kuin byrokratian rattaissa. Tässä teoksessa jännitys keskittyy Zeniin itseensä kohdistuvaan tappouhkaan, vaikkakin hänet on määrätty ratkaisemaan kahta eri medioissa reposteltavaa verikostoa. Täytyy sanoa, että keskityin kirjassa enemmän pohtimaan komisarion sukutaustaa ja naissuhteita, sekä tuon ajan pinttyneitä sukupuolirooleja – tässähän työssäkäyvien naistenkin ykkösvelvollisuus on siivoaminen, vielä enemmän kuin kokkaaminen.

Uskon, että sarja on tarkoitettu luettavaksi oikeassa järjestyksessä. Sarja kiinnostaa minua ennen kaikkea laajennettuna nojatuolimatkana, sillä jokainen osa sijoittuu eri puolille Italiaa. Erityispisteitä kuivahkosta huumorista, joka kohdistuu usein etsivään itseensä.

Dekkari viattomuuden ajalta

Jääkärin morsianMetropoliitta Panteleimon, eli siviilielämässä Petri Sarho (s.1949), on ollut tuottelias kirjailija jo ennen eläkkeelle jäätyään. Muutama vuosi sitten luin hänen neuvostoaikaisen teoksensa Venäläistä teetä (WSOY, 1999), joka kertoi ortodoksisen teologian opinnoista Leningradissa ja siitä erikoisesta erivapaudesta, josta koulu nautti, vaikka uskonnon harjoittaminen olikin Neuvostoliitossa virallisesti kielletty. Hän onkin tuottanut monipuolisesti ortodoksia-aiheista proosaa ja tietokirjallisuutta, josta minua kiinnostavat erityisesti Petsamo- ja Karjala-aiheiset teokset. Olinkin tietoinen, kun kolme vuotta sitten kustantamo Myllylahti ilmoitti metropoliitan alkaneen eläkkeelle jäätyään dekkarikirjailijaksi.  Täytyy myöntää, että kirjailijan tausta kiinnosti uutisessa enemmän kuin aihepiiri. Ajatus dekkareita kirjoittavasta ortodoksisesta kirkonisästä tuntui virkistävältä.

Sain käsiini hänen toisen dekkarinsa, Murha näyttämöllä (Myllylahti, 2013), joka on looginen jatkumo ensimmäisestä, Murha kirkonkylässä (2011). Molemmat teokset kertovat fiktionaalisesta pohjoissavolaisesta maaseutupitäjästä, Koskijärvestä, mutta kuvaus muistuttaa lukijoita Vieremästä, metropoliitan synnyinkunnasta. Teokset vievät lukijan 1950-luvulle, sodanjälkeisen viattomuuden aikaan, jolloin naisten ja miesten roolit olivat edelleen selkeät ja jolloin kylän ainoina iltahuveina ovat marttakerhon himmelitalkoot ja nuorisoseuran talon isänmaalliset näytelmäharjoitukset.

Dekkarissa juoni rakentuu Jääkärin morsian-näytelmän harjoituksien ja kohtalokkaan ensi-illan ympärille. Puuhakas nimismiehen vaimo Elisabet on saanut kutsuttua kyläläiset näytelmää tekemään. Naimattomat, lesket  ja puolisoiltaan karanneet tulevat mukaan siinä toivossa, että saisivat toiselta sukupuolelta vastakaikua. Mukaan tulevat alakoulun opettajat, apteekkari, farmaseutti, metsäinsinööri ja muitakin silmäätekeviä – tärkeää on viedä kansanvalistusaatetta eteenpäin ja osoittaa kirkonkylän voima tällä uudella ajalla, jolloin yhä useamman talon ikkunasta siintää iltaisin halvaannuttava sininen valo. Harjoituksissa meininki on välillä hulvatonta kylän ukkojen otettua salaa kuppia, mutta näytelmä saadaan silti esityskuntoon.

Kulttuurihistoriallisesti kertomus on viehättävä aikamatka lapsuusajan viattomuuteen. 1950-luvun asuminen, sosiaaliset suhteet, ruokakulttuuri ja muut detaljit ovat taatusti autenttisia. Samalla tässä tulee erinomaisesti esiin savolaisen peräkylän uskonnollinen elämä luterilaisuuden ja ortodoksisuuden rinnakkaiselona. Siirtokarjalaiset ovat rakentaneet paikkakunnalle talkoovoimin tsasounan, johon kylän väki suhtautuu uteliaana, mutta samalla ujosti. Ortodoksisten hautajaisten tavat jännittävät luterilaisia etukäteen, kuten varmasti jännittävät näinäkin päivinä. Kylän karjalainen kauppias on tsasounan maallikkotalonmies, ja on aidosti ylpeä siitä, että hänen savolainen vaimonsa on oppinut leipomaan oikeaoppiset piirakat. Kaiken tämän tunnistan omista savolaissuvuistani ja kuulemastani suullisesta perimästä.

Varsinainen jännitysnäytelmä on pliisu tai yksioikoisesti kirjoitettu. Murhattu nainen, farmaseutti Milja Sahanen, on äärimmäisen kiinnostava henkilö, mutta olisin halunnut lukea hänestä enemmän vielä hänen ollessa elossa. Juoni kyllä yllättää vielä loppumetreillä, mutta kerrankin luin dekkarin, johon olisin toivonut enemmän rikosteknistä ja -oikeudellista tutkintaa. Rikoksen ratkaisijaksi tässä nousee tietysti Elisabet-rouva hänen hitaanlaisen miehensä langettua ryyppäämään. Miehen itsetunto kolhiintuu pahasti vaimon ottaessa ohjat prosessista.

Pidin kirjasta paljon sen tunnelman vuoksi, mutta odottaisin Metropoliitta Panteleimonin tulevilta dekkareilta lisää ”kierroksia” ja juonen huolellisempaa rakentamista. Ymmärrän hyvin hänen motiivinsa kirjoittaa vähemmän veristä tai brutaalia rikossarjaa, sillä dekkarin lukijoitakin on moneen makuun. Moni taatusti kaipaa dekkareita, jotka kertovat nykypäivää lempeämmästä maailmasta. Uskonnollisuuden ja rikosten ratkaisunkin kombinaatio toimii loistavasti. Kerronnan hidastempoinen rytmikään ei varsinaisesti ollut ongelma, vaan koin vain lukijana, että jossain kohtaa juonta mutkat vedettiin liian suoriksi.

Harrastelijateatteriaiheesta kirjoittaa aivan toisella tyylillä uusi dekkarilupauksemme Vera Vala teoksessa Kuolema sypressin varjossa (Gummerus, 2012). Kiinnostavaa verrata näitä kahta dekkaria toisiinsa: Valan tähtinäyttelíjä murhataan Tolfan kylässä Roomasta pohjoiseen nykypäivänä. Pikkukylien elämänmeno on viehättävää missä maailman kolkassa tahansa, ja teatteri pikkukylien elvyttäjänä kiinnostava kaunokirjallinen teema. Valan kahdesta ensimmäisestä teoksesta en ole vieläkään saanut kirjoitettua arviota, sillä annoin nämä ”kuumat” kirjat nopeasti eteenpäin kaverille – niin paljon ne tuottivat iloa, että ilo piti jakaa.

Teos herätti nostalgiaa ja halun nähdä Jääkärin morsiamen elokuvaversiona. Suosittelen Panteleimonin dekkareita ortodoksisuuden ja Savon ystäville, niille, jotka ovat eläneet 1950-luvuilla ja kaltaisilleni peräkylien koluajille, jotka tippa linssissä kuvaavat suljettujen kyläkauppojen nurmettuneita betonirappuja.

Ikuisen kaupungin tosizombiet

villa_sibyllan_kirous-vala_vera-26839642-75816626-frntVera Valan Rooma-aiheisia dekkareita on mainostettu paljon sosiaalisessa mediassa, ja vaikka Italia-faniksi lukeudunkin, olen suhtautunut niiden saamaan suitsutukseen varauksella. Italiassa on tullut lomailtua useamman kerran viime vuosina, mutta ikuista kaupunkia olen toistaiseksi katsonut vain junan ikkunasta interrail-reissulla v. 1991. Rooma on ollut matkustuslistallani pitkään, mutta minulla on turistimassojen fobia enkä siis ainakaan haluaisi sinne huippusesonkeina. Loka-marraskuu voisi olla paras ajankohta minulle, mutta nyt huomaan Ryanairin lopettaneen Rooman-vuoron, joten köyhä joutunee taas äänestämään kukkarollaan. Onneksi siis on Vera Vala – ennustankin pidempää ystävyyttä hänen monisärmäisten teostensa äärellä. Joskus lukemalla pääsee moniaistisesti paikan päälle. Näin kävi tässä kyydissä.

Valan kolmas dekkari, Villa Sibyllan kirous, on toukokuun tarjouskirja ElisaKirjan dekkariklubissa. Aloitin siis puolisuomalaisen Arianna-yksityisetsivän seikkailuihin tutustumisen väärässä järjestyksessä, mutten usko sen haittaavan. Arianna kuuluu maineikkaaseen roomalaiseen Lupi di Bellisin sukuun, jonka aatelistaustan osa lähipiiristä edelleen ottaa huomioon. Nuorta etsivää kutsutaankin contessaksi, kreivittäreksi. Italialaisten tasavaltalainen muisti on valikoiva ja lyhyt.

Dekkarin alkuosa tuntui elitistiseltä, mutta innostuin tekstistä todella siinä vaiheessa, kun Arianna poistui de Curtisin perheen turvakameravyöhykkeeltä ”ihmisten ilmoille” kansan pariin. Rooman eri asuinalueiden tunnelmat välittyivät tässä ilmiömäisesti. Vala on tehnyt huolellista taustatyötä Rooman sosiaalisen historian ja arkkitehtuurin suhteen. Erityisesti perinteisten työväenluokkaisten alueiden arkea oli kiinnostavaa seurata. Garbatellan kaupunginosa perittyine vuokra-asuntoineen ja niissä vanhempiensa nurkissa asuvine yli kolmikymppisine mammoneineen pääsi erityisesti maailmankartalleni Valan ikuistamana. Tämä siirtolapuutarha- ja uusbarokkista palazzo-tyyliä sekoittava kombinaatio pitäisi kyllä nähdä livenä.

Tässä liikutaan Rooman kerman leikkikentillä, pankkiirien ja huippujuristien sisäsiittoisissa piireissä. Juoni sivuaa erikoista mithralaiskulttia, rahanpesua, mafiaa ja lehdistön vapautta. Kaikki naispäähenkilöt, Arianna itse mukaanlukien, kärsivät  menneisyyden varjoista ja kutsumattomien vieraiden ahdistelusta.  Villa Sibylla on paikka, jossa naisten päätyminen mielenterveysongelmiin ja itsemurhiksi lavastettuihin kuolemiin on kuin käsikirjoitettu kohtalo. Ennen menestyneistä uraohjuksista tulee zombeja, joiden itseluottamus murenee murenemistaan.

Ariannan suhde istuvaan ulkoministeriin Bartolomeoon tuntui kököltä tai päälleliimatulta ratkaisulta. Joku pienempikin kiho olisi riittänyt. Onneksi se ei kuitenkaan ollut juonen kannalta ratkaisevassa osassa.

Italialle uskollisena Vala jakaa avokätisesti ruokainspiraatiota. Tässä harrastetaan runsaita uunipastaruokia ja myös erikoisempia kasvisruokia, kuten friteerattuja kesäkurpitsankukkia. Ariannalla on lämmin suhde lapsuudenkotinsa taloudenhoitajan kanssa, sillä hänen suomalainen taidemaalariäitinsä ei ymmärrä kokkaamisesta tuon taivaallista. Kotiin palattuaan onkin normaalia, että hän viettää päivän keittiössä Martan kanssa kokkaamassa ennen kuin edes tervehtii vanhempiaan. Perhe-elämä onkin tässä sopivan vinksahtanutta makuuni.

Vaikka dekkarin pääjuoni on ahdistava (ja ilman ahdistavuutta ei taida voida kirjoittaa hyvää dekkaria), siinä on runsaasti muuta historiallista ja kulttuurista sisältöä kuin misogynia ja paikoitellen hauskaa huumoriakin. Uskoisin, että moni dekkareihin vihkiytymätön lukee Valan teoksia vain saadakseen annoksen aitoa italialaisuutta. Mielestäni se on täysin riittävä ja legitiimi peruste. En voi verrata lukemaani muihin Italia-aiheisiin dekkareihin, sillä olen tainnut lukea vain yhden Donna Leonin teoksen (sen jättämättä suurempaa muistijälkeä) ja seurannut Montalbanon seikkailuja TV:stä laiskanlaisesti ihastumatta niihinkään. Loppujen lopuksi luen ja seuraan Italia-aiheista kirjallisuutta ja mediatuotantoa verrattaen vähän ottaen huomioon, kuinka hyvin maassa viihdyn.

Sen sijaan vertaan Valan tuotantoa Milja Kauniston Ranskaan sijoittuviin historiallisiin romaaneihin. Molemmissa aito rakkaus maahan ja sen ihmisiin loistavat ja uskoisin teosten puhuttelevan kaikenikäisiä ja molempaa sukupuolta edustavia lukijoita. Ei siis mitään chicklitiä eikä kevyttä hömppää, vaan informatiivista ja analyyttista meininkiä.