Suursyömärien sukutarina

Heidi Jaatinen: Koski (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Heidi Jaatinen on pohjoissavolainen kirjailija, jonka teokseen Kaksi viatonta päivää tutustuin muutama vuosi sitten sattumalta kierrätyskorin löytönä. Aluksi kirjoitustyyli tuntui raskaalta, mutta toisella yrityksellä teos avautui, ja teos on jäänyt mieleeni tärkeänä puheenvuorona lastensuojelusta.

Jaatinen jatkaa uraansa kirjoittamalla historiallista trilogiaa synnyinpitäjästään Kiuruvedestä. En ehkä tietäisi siitä sitäkään vähää kuin tiedän, ellen olisi lukenut herännäisyyden eli körttiläisyyden historiasta. Trilogia sijoittuu Koski-nimiselle mahtitilalle, jossa kaikki on suureellista. Suureellisuus ja mahtipontisuus ovat jokseenkin ristiriidassa körttiläisten ydinopetusten kanssa, mutta myös Kosken tilalla pidetään seuroja, kuten myöhemmin myös suojeluskunnan sotaharjoituksia.

Romaani alkaa vuodesta 1894, jolloin tsaarin kutsuntoja välttelevä nuori mies Tuure saa vinkin, että isäntärenkinä tuo kohtalo olisi parhaiten vältettävissä. Hän päätyy töihin mahtitilalle, jonka vanhin tytär on vielä naimaton, ja alkaa määrätietoisesti raivata tietään tämän kamariin. Ensimmäinen vaimo Hilma ei ole tässä tarinassa varsinainen henkilö, vaan edesmennyt lapsentekokone. Hilma kuolee pian 11. synnytyksensä jälkeen, ja ison isännän on pian löydettävä uusi kodin hengetär pesuettaan kasvattamaan.

Tehtävään valitaan Hilman siskontytär Stiina, joka on samaa ikäluokkaa perheen vanhempien lasten kanssa. On tärkeää, että talo pysyisi suvussa, eikä Stiinalla ole sananvaltaa asiassa. Tuure on ahneen ja nälkäisen miehen maineessa niin aineellisesti kuin seksuaalisesti, ja pelko tällaisen miehen käsittelystä on todellinen. Miehen veli Ananias on myös aisti-iloista nauttiva olio, mutta tämä keskittää kaiken intohimonsa syömiseen. Häntä pian tituleerataan Suomen suurimmaksi mieheksi, ja hänen mässäilynsä häissä on kyläläisiä kiehtova performanssi.

Paavo on Tuuren lapsista vakavamielisin, ja hän keskittää energioitaan valkoisen Suomen puolustamiseen ja Suur-Suomi-aatteeseen. Kirjassa kuvataan hienosti Paavon ensimmäistä sotaretkeä Vienan Karjalaan, ja kohtaamista korea-Vassan kanssa. Tämä toi myös kaivattua vaihtelua sisäsiittoiseen sukutarinaan, sillä uutiset Stiinan raskauksista ja synnytyksistä eivät oikein jaksaneet kiinnostaa.

Kansalaissodan aikainen narratiivi kosketti, ja punaisten puolen hahmot pääsivät yhtä lailla esille kuin valkoisten. Kosken navettapiian Tildan ja kapinallisten johtohahmo Heppen epäonninen rakkaustarina tuntui kiinnostavammalta kuin Tuuren ja Stiinan avioliitto. Tuuren tapa kellistää piikoja vaimon raskauksien aikana tuntui patologiselta, ja muutenkin tämän opportunistisen miesketkun elämänkaari tuntui jopa vähän liioitellulta.

Pidin kirjassa eniten körttiläisyyden teemasta ja Vienan Karjalan maisemista. Vuosi 1918 alkaa omassa fiktiovarastossani olla loppuun kaluttu teema, joten en kokenut ammentavani tästä sodan paikallisesta variantista mitään uutta. Ruoalla oli suuri rooli kerronnassa, ja välillä keittiöpiiat onnistuivat luomaan todellista gourmeeta.

Kirjassa on myös ohut ”nykyisyys”, joka sijoittuu vuoteen 2015. Siinä kertojan isä on kuolemassa syöpään ja ehtii ennen kuolemaansa lahjoittaa tyttärelleen kirjoittamansa muisteluvihkot. Kuoleva isäkin on esi-isiensä lailla aina nauttinut ruoasta, ja grilliltä tuodut ranskanperunat maistuvat vielä saattohoitohuoneessa.

Jaatinen on tunnelmoiva ja fiilistelevä kertoja, joka osaa niin luontokuvauksen kuin paikallisyhteisön nyanssit. Romaani on tyyliltään niin yltäkylläinen kuin on aihepiirinsäkin, ja se vaatii lukijaltaan vaivannäköä varsinkin runsaan henkilögallerian vuoksi. Kirjassa kuvattu maatila on niin levoton paikka, että nautin enemmän kohtauksista, jotka tapahtuivat tilan ulkopuolella.

Olen jo lukemassa trilogian toista osaa, josta luultavasti bloggaan piakkoin. Jatkan tuossa arviossa pohdintoja teosten rakenteesta.

Mies, josta riitti monelle

Teos: Panu Rajala: Suomussalmen sulttaani. Ilmari Kiannon elämä. (SKS, 2018)

Ilmari Kianto (1874-1970) on monille meistä tuttu kirjailija äidinkielen tunneilta. Muistelisin, että Punaisesta viivasta ja Ryysyrannan Joosepista on ollut juttua vielä minun nuoruudessani 80-luvulla, ja olen palannut noihin teoksiin myöhemmin ainakin katkelmia niistä lukien. Myöhemmin olen tutustunut Kiannon toimintaan Vienan Karjalan kysymyksissä, ja aivan viimeksi lukenut hänen järkyttävistä kannanotoistaan ”susinartuista” kansalaissodassa. Itse asiassa Kiannon kansalaissodan naiskuva muistuttaa melkein tismalleen tämän päivän haittaisänmaallisten retoriikkaa ”matupatjoista” ja ”suvakkihuorista”.  

Monella tapaa Kianto oli vihakirjoittaja, tai ainakin tietoinen provokaattori, jonka ulosantiin myös jotkut hänen aateveljistään kyllästyivät. Panu Rajala pyrkii Kianto-elämäkerrassaan tuomaan esiin tämän äärimmäisen tuotteliaan ja ristiriitaisen kirjailijan aatteellisia kytköksiä, joita ei ole helppo asettaa tämän päivän poliittiselle kartalle. Kianto oli idealistinen tolstoilainen, epäonnistunut Venäjän armeijan sotilas, anarkisti, vapaan rakkauden kannattaja, heimoaatteen täyspäiväinen edistäjä (kun sille päälle sattui), köyhän kansan puolustaja, joka kuitenkin vierasti vasemmistolaisuutta. 

Kianto eli niin pitkän elämän, ja oli luonteeltaan sen verran maaninen, että matkan varrelle mahtui järkyttävä määrä melodraamaa. Poetiikkaa, politiikkaa ja erotiikkaa, pahennusta, kriisiä ja hammasten kiristystä. Elämäkerrassa kuvataan nuorta miestä, joka kärvistelee kolmikymppiseksi ilman lihallista naissuhdetta. Jossain vaiheessa hänen lähimpiin ystäviinsä kuuluu Eino Leino, joka edistyy niin runouden kuin eroksen teillä Kiantoa sukkelammin, ja Kianto kokee jäävänsä tämän komeetan varjoon. Leino ehtii jo hoidattaa kuppaansa, kun Kianto on vain kirjeenvaihdossa siveellis-moralististen venäläisten seurapiirineitien kanssa. Ja kun Kianto vihdoin onnistuu naimaan Suomussalmen pitäjälle tulleen postineiti-Hildurin, perheonni ei ehdi kukoistaa kuin joitain ohikiitäviä hetkiä. 

Ilmari Kiannolla oli 12 lasta kolmen naisen kanssa, joista nuorin, Raija-Liisa, syntyi vuonna 1934 yhdelle hänen lukuisista sihteereistään. A- ja B- sarjan äidit taistelivat jossain vaiheessa kiihkeästi elatusmaksuista keskenään, mutta suurimmat paineet kohdistuivat itse sulttaaniin, joka ei suoriutunut vanhemmuuden velvoitteistaan tiukan paikan tullen. Vaikeina vuosina useampi lapsi oli lastenkodissa, ja ainakin kaksi heistä adoptoitiin muualle. Raija-Liisa oli sotalapsena Ruotsissa, mutta palasi isälleen ja tämän uudelle vaimolle, joka hoiti tyttöä kuin omanaan. 

Iltatähtenä Raija-Liisa oppi tuntemaan isänsä parhaiten, koska hän asui tämän ja tämän useamman naisen kanssa. Kun yksi kumppani tai sihteeri otti hatkat, Kianto ilmoitti paikan aukeamisesta lehdissä, ja aina joku seikkailunhaluinen hupakko tarttui syöttiin. Miehestä riitti moneksi ja monelle, ja suurin osa nuoremmista naisista ehti kuolla ennen Ilmaria.

Rajala ei ainakaan sievistele Kiannon elämän hurjimpia vaiheita, vaan näyttää 30-40-lukujen melodraaman, ahdingon ja pohjamudat sellaisina kuin ne ovat olleet. Itse kirjoitin tekemiini muistiinpanoihin ainakin viisi kertaa sanat ”MOPO KEULII”, eli Kiannon elämässä oli useita vaiheita, jolloin hän ei tuntunut täysin syyntakeiselta, eivätkä nämä kaikki liittyneet runsaaseen alkoholinkäyttöön. Sangen omituiselta tuntui varsinkin se, että hän sai noin paljon nuoria naisbändäreitä vaiheessa, jossa hän oli kaikista heikoimmilla niin taloudellisesti kuin henkisesti. 

Ainakaan väriä tai vauhtia Kiannon elämästä ei puuttunut, mutta Panu Rajala tarjoaa kirjassaan myös suvantovaiheita analysoimalla miehen tuotantoa ja sen vastaanottoa. Itseäni kiinnosti eniten köyhyyden kuvauksen etiikka: tässähän viitataan Kyllösen sukuun, jotka kokivat tulleensa leimaantuneiksi ryysyrantalaisiksi monessa polvessa siksi, että Joosepin hahmo oli niin lähellä elävää kaimaansa. Kianto yritti hyvitellä ja sovitella Kyllösten kanssa moneen otteeseen, mutta nämä eivät leppyneet. 

Kiannon persoonaan en edelleenkään ihastunut tämän teoksen luettuani; jos naissuhteet jätetään ulkopuolelle, teos kuvaa epästabiilia mytomaanikkoa, joka onnistuu saamaan itselleen etuoikeuksia suuren taiteilijamyytin varjolla. Hänessä on myös marttyyrihenkeä, ja herkkähipiäistä valittajaa, joka kokee olevansa aivan erityinen lumihiutale. 

On tietysti kiinnostavaa, kuinka paljon suuret mieskirjailijat ovat saaneet tukea muun muassa kustantajiltaan – ja Kiannon tapauksessa tuen määrä varmasti ylitti Leinon, jolla ei kuitenkaan ollut kuin yksi lapsi huollettavanaan. Suurperheet toki olivat muutenkin ajan henkeen kuuluvia, ja köyhää kansaa kuvatessaan Kianto varmasti oli hyvinkin tietoinen, että hänestä olisi voinut tulla myös kunnan jauhoja anomassa käyvä Jooseppi.  

Kirja varmasti avautuu parhaiten niille, jotka ovat lukeneet edes yhden kokonaisen Kiannon teoksen. Minulla oli välillä olo, että lukisin tuon ajan Seiskaa – jos keltaista lehdistöä silloin olisi ollut. Miehen loppuvuosikymmenistä Helsingissä tuli jo hieman likainen paparazzi-fiilis, sillä hänen luonaan kävi uteliaita tirkistelijöitä ja varmasti myös alkavan viihdejournalismin haaskalintuja. Rajala kuitenkin kunnioittaa kohdettaan ja pyrkii näyttämään hänen elämästään muitakin puolia kuin nuorten naisten vikittelyn. 

Kun perijätär on orpana

IMG_0638[1]Kaari Utrion Saippuaprinsessa (Tammi, 2004) on jo kenties viides lukemani romaani häneltä. En voi sanoa olevani tyypillinen lukija enkä fanikaan, mutta arvostan hänen sinnikkyyttään taustatöiden tekijänä. Kuten aiemmissakin bloggauksissa on tullut ilmi, olen pitänyt erityisesti hänen varhaisemman tuotannon realistisemmista romaaneista, jotka ovat sijoittuneet Suomen 1700-1800-lukujen historiaan. Vanhempien aikojen kuvauksien suhteen olen taas ollut krantumpi, kun niiden romanssirintama on tuntunut jotenkin ylidramaattiselta.

Saippuaprinsessan päähenkilö Ulrika Rutenfelt on sopivan poikkeava hahmo aatelisten ja säätyläisten sovinnaisessa maailmassa. Hän on tullut kasvatetuksi vapaammin kuin suvun muut tytöt, sillä hän on kulkenut nuoruutensa isänsä mukana runonlaulujen keruumatkoilla Vienan Karjalassa. Isänsä kuoltua hän on elänyt suht vapaana vanhojen sukulaistensa kartanossa Kemiönsaarella, kaukana Turun ja Helsingin debytanttitanssiaisista. 23-vuotiaana hänet kutsutaan suvun helmaan Helsinkiin saamaan korkeampaa seurapiirisivistystä; lisäksi sukulaisia kiinnostaa hänen huhuttu jättimäinen perintönsä, joka on kerääntynyt riikalaisesta saippuatehtaasta. ”Saippuaprinsessa” on ilkeä liikanimi nuorelle naiselle maailmassa, jossa kaikkea fyysistä ja proosallista työtä halveksutaan.

Helsingin silloinen kartta tulee piirretyksi romaanissa seikkaperäisesti. Teoksessa eletään tsaarinvallan alkuaikoja, ehkä 1830-lukua, jolloin Keisarillinen Aleksanterin yliopisto oli jo toiminnassa. Tässä vaiheessa Heikinkatu (nykyinen Mannerheimintie) on kaupungin periferiaa, ja Punavuorta ja Ullanlinnaa pidetään esikaupunkeina. Kaupungissa on 12 000 asukasta, ja paremmissa piireissä puhutaan sikin sokin neljää kieltä, ruotsia, saksaa, ranskaa ja venäjää. Tyypillistä aatelisperheissä on palkata ranskankielinen mademoiselle huolehtimaan säädyn arvoisesta kotiopetuksesta.

Romaani kertoo pitkälti nuorison naimahuolista. Päähenkilöä Ulrikaa ei naimisiinmeno suuremmin kiinnosta, sillä hän tietää elävänsä hyvin perinnöllään ilman aviomiestä. Ulrikan perinnöstä ovat kiinnostuneita ainakin serkut Viktoria ja Herman, ja Viktoria oma lehmä ojassaan pyrkii naittamaan Ulrikan peliriippuvaiselle, laiskanpulskealle pikkuveljelleen. Viktorian mielitietty Mauritz puolestaan ihastuu Ulrikaan talvisella rekimatkalla, ja ihmissuhdesoppa on sillä valmis. Kaupungin kauniimpien ja neuvokkaimpien aatelisneitojen on usein vaikeinta päästä naimisiin, ja vanhan piian kohtalo on pelottavinta mitä naisen tielle osua saattaa.

Teoksen juoni ei varsinaisesti säväyttänyt; olisin lukenut mieluummin enemmän Ulrikan ja isän Vienan Karjalan seikkailuista. Sen sijaan nautin ajankuvasta ja tietyistä historiallisista yksityiskohdista, joista koin oppivani jotain uutta. Naisten pukeutumista ja ehostautumista kuvataan antaumuksella, ja esimerkiksi nuorten naisten harmistuminen suruajan noudattamisesta keskellä parasta tanssiaissesonkia oli kouriintuntuvaa. Kiiholman kartanon vanhan armon kampaamis- ja meikkaamisrituaalit naurattivat, varsinkin tämän uskollisen ranskalaisen kamarineito Antoinetten kuoltua.

Hurjin hahmo romaanissa oli Ullanlinnaan Pietarista karkotettu leskirouva Natalia Fedorovna Bogotyrski-Gee, jonka salonkiin miehet anoivat pääsyä eri hintaisin pääsymaksuin. Rouvan huvila toimi kasinon ja ilotalon yhdistelmänä, ja rouvalla seuraneiteineen oli kaikilla todettu syfilis. Pietarista lähetettiin syfilikseen sairastuneet pois pilaamasta kaupunkilaisten terveyttä, ja unelias Helsinki oli ilmeisen sopiva piilopaikka langenneille rouvashenkilöille.

Kiinnostavaa oli myös englantilaisuuden ihailu, mitä ei esiintynyt kaikissa piireissä. Kemiönsaaren kartanoissa vaalittiin englantilaisia perinteitä, sillä niiden väki vastusti Venäjän valtaa enemmän kuin mantereella. Englantilaisen aamiaisen nauttiminen ennen ratsastusta oli tässä päivittäinen rutiini. Toisaalta teoksessa viitataan myös Moskovan Englantilaiseen Klubiin, joka oli eliitin hierarkiassa arvostetuin näyttäytymispaikka. Brittisivistyksestä ihailtiin eniten reipasta ulkoilmakulttuuria, johon kuuluivat hevoset, koirat ja metsästys.

Päällimmäisenä muistona kirjasta jää kansainvälisyys, joka näkyy myös Itämeren maiden läheisinä suhteina. Liikkuvuus Suomenlahden yli on tuolloin ollut luontevampaa kuin meidän aikoina, ja Helsinkiin verrattuna Tallinna ja Riika ovat olleet suuria metropoleja. Tämä oli sivistävää ja hilpeää kesälukemista, jossa bonettien nauhat pääsivät yhtä lailla kunniaan kuin virallisen vallan areenat.

Omanlajisensa tiedustelumatka

eino-205x300Matti Röngän tuotannon makuun olen päässyt vasta tänä syksynä, ja heti ensi lukeman jälkeen mieltäni alkoi kutkuttaa hänen uusin romaaninsa Eino (Gummerus, 2015), joka onkin perinteinen romaani, ei dekkari. Einosta on kuulunut huhuja monilta kirja-aiheisilta rintamilta jo kesästä saakka, ja nyt teos tuli hankittua pukinkonttiin tarkkaharkintaisesti kotimaisten uutuuskirjojen merestä.

Niin. Kaikkihan tietävät, että luen useimmat lahjaksi ostamat kirjat varovaisesti ennen niiden paketointia – tämä on jonkunlainen ammattitauti, tai köyhän bloggarin säästövinkki. Luen myös lahjoittamani lasten- ja nuortenkirjat, ihan kaikki. Se ei toivon mukaan tee lahjasta vähemmän arvokasta, sillä kirjat kuitenkin hankin ensisijaisesti lahjan saajan makua arvaillen. Mielestäni myös yksi painettu kirja ansaitsee useamman kuin yhden lukijan. Kirjojen liikkuminen kodeista toisiin ilman rahallista vaihtoa on aina hyvän elämän merkki.

Eino on kursailematon äijäkirja, sen uskallan sanoa jo alkumetreillä. Se on herkkä ja tunteikas äijäkirja, jossa kolme sukupolvea kohtaavat, ei saumattomasti, eikä välttämättä toisiaan aukottomasti ymmärtäen (hyvin harvoinhan avoin sielujen sympatia esimerkiksi isän ja pojan välillä on mahdollista, itse asiassa se tuntuu melkein luonnottomalta). Heikkisten suku vaikuttaa itäsuomalaiseksi suvuksi jopa vähäpuheiselta. Pääasiallinen tapahtumapaikka on fiktionaalisella Leppäkosken kylällä Koillis-Savossa. Puhumista ja tunteiden vatvomista on paettu yrittämiseen, ja Einon perustama kuljetusalan firma on työllistänyt kaupungista palanneet pojan ja pojanpojan. Ysikymppinen Eino ei ole tyypillinen patriarkka, joka sanelee, mitä jälkipolvien tulisi tehdä. Tyyppinä hän on jopa vetäytyvä, omissa oloissaan viihtyvä. Vasta muistisairauden kolkuttaessa ovelle hän alkaa systemaattisemmin muistella elämänsä seikkailuja.

Romaanin kehyskertomuksena toimii 40-luvun lopussa tehty tiedustelureissu Neuvostoliittoon, jonnekin Vienan Karjalan suuntaan, jossa Einon kuuluu dokumentoida armeijan kasarmien toimintaa ja yleisiä elinoloja. Eino ei ole ollut erityinen sotasankari eikä Lapuan liikkeen kannattaja ennen sotaa, mutta hänen isänsä aiempi kuuluminen suojeluskuntaan tekee hänestä kyläyhteisössä mahdollisen kandidaatin salaiseen tehtävään. Eino houkutellaan tehtävään lähinnä helpon rahan toivossa. Palkkaa hänelle maksetaan Ranskan frangeissa, tosin maksatus tapahtunee vasta onnistuneen reissun jälkeen. Mies kuljetetaan luottomiesten voimin Ilomantsiin, josta hän hiihtää rajan yli. Reissu venyy puolen vuoden mittaiseksi odysseiaksi, josta suurin osa ajasta menee piilotettuna toipilaana suomensukuisen yksinhuoltajaäidin Nastin torpassa.

Nasti on sen verran verevä henkilöhahmo, että olisin halunnut lukea hänestä enemmän. Nastin talous kuuluu elimellisesti Punaisen sarastuksen kolhoosiin numero 31, ja syrjäisestä sijainnistaan huolimatta hän elää täysin kolhoosin johtajien mielivaltaisessa diktatuurissa. Miehen ja naisen välillä on luonnollista eroottista vetovoimaa, vaikka kumpikin on ainakin nimellisesti tahoillaan naimisissa. Reissu muokkaa Einoa persoonana enemmän kuin sotakokemukset, eli hän on sotaveteraanin lisäksi myös jotain muuta nimeltä mainitsematonta. Vakoilijan identiteetti on kielletty puheenaihe, eikä Einolle tule edes selväksi, mihin hänen kaivamiaan tietoja lopulta käytetään.

Myös pojanpoika Joonas on tiedustelumatkalla ukkinsa menneisyyteen. Einon ainoa elämänneuvo pojanpojalle on, ettei naisia, eikä keitään muitakaan ihmisolioita, saa johtaa harhaan. Tällä hän ilmeisesti viittaa omaan avioliittoonsa, joka kesti hautaan saakka, vaikka Eino ei ollutkaan vaimolleen tunteistaan rehellinen. Joonas vaikuttaa vastuuntuntoiselta, jopa perinteitä kunnioittavalta nuorelta mieheltä, joka samalla unelmoi sukellus- ja surffausvälivuosista Balilla. Einon ei ole lainkaan vaikeaa ymmärtää nuorempia sukupolvia, sillä nämä eivät enää nouse kapinaan koulun keittiölle testamentatuista, fasistisista Lotta Svärd-lautasista, vaikka ovatkin usein tatuoituja.

Teoksessa ansiokkainta oli ajan kerrosten saumaton vaihtelu. Eino onnistuu kertomaan tarinaansa niin, ettei kuulijan tai lukijan tarvitse tehdä suurta työtä päästäkseen samalle aaltopituudelle. Tarina on syvälle savolaiseen peltoon juurtunut, mutta samalla universaali. Minulle vannoutuneena Karjala-friikkinä Einon vakoilutarinassa ei ollut tarpeeksi yksityiskohtia – olisin ehkä halunnut lukea romaanin pelkästään noista kuudesta kuukaudesta, jotka Eino vietti rajan takana. Samalla uskon, että teos saattaa koskettaa syvemmin toisenlaisia lukijoita kuin itse olen. Teksti on perinpohjin tavallista, arkista ja lakonista, eli tässä on tavoitettu savolaisen tervaskannon mielenmaisema. Teos puhuttelee niitä, joilla sukupolvien välinen dialogi on vaikeaa, keskeneräistä tai kuoleman vuoksi pakolla keskeytynyttä. Uskoisin myös, että teos puhuttelee niitä, jotka eivät välttämättä lue kovin montaa romaania vuodessa. Tätä teosta kuuluu lukea hitaasti, jokaista sammalta ja juurentynkää makustellen.

Olen viime aikoina lukenut lähinnä humoristista kirjallisuutta vanhuudesta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogiaan. Humoristinen ote vaikeisiin perhepoliittisiin ja yhteiskunnallisiin teemoihin tuntuukin helpommalta kuin vakavampi, realistinen genre. Einoa lukiessani naurahdin muutaman kerran ukin kommenteille nykymenosta, esimerkiksi omaisten mahdollisuudesta seurata vanhuksen päivää työpaikan päätteeltä. WILMA-ohjelmahirvitys on siis ilmeisesti arkipäivää myös joissain hyvin varustelluissa palvelutaloissa anno domini 2015!

Eilen illalla televisiossa alkanut Punainen kolmio-draama Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon suhteesta kyllä tavallaan komppaa Einon lukukokemusta, vaikka tässä ei kerrotakaan julkisuuden henkilöistä, vaan tuiki tavallisista ihmisistä. Hertasta kertovan sarjan aloitusosa veti minulta jalat alta. Samalla tuli mieleen, että Einonkin tarina voisi toimia hyvin elokuvan tai tv-sarjan muodossa.

PS: Kiitos Jenni Noposelle kauniin vähäeleisestä, mutta silti syvällisestä kannen suunnittelusta.

Sortavalan asemalta muihin maailmoihin

MoisseinenSortavalaa oli salakuljetettava aseman tienoilta käpyjen ja soran muodossa. Rajalla taiteilija kenties jännitti, mitä tullivirkailijat sanoisivat hänen kokoelmistaan. Kenties kiinnijääntiä ei tapahtunut, sillä jäänteet olivat viime viikonloppuna esillä Tampereella, Annikinkadun runofestivaalin taidekioskissa. Hanneriina Moisseinen oli festivaalien nimikkotaiteilija, ja hänen tulevasta evakkoprojektistaan oli esimakua kahdessa näyttelyssä.

Olin itse jo ottanut förskottia katsomalla Selma Vilhusen dokumenttifilmin Laulu (2014), jossa Hanneriinan ja Suomen puolisen Vienan Karjalan viimeisen runonlaulaja Jussi Huovisen yhteisiä polkuja seurataan kahden ja puolen vuoden ajan. Elokuva kosketti minua syvältä, varsinkin musikaalisesti.

SAM_2538Kuinka tuollaisiin Karjalan-tuliaisiin sitten voi suhtautua? Moisseisen lähestymistapa sekä elokuvassa että taideteoksissa, sarjakuvissa ja animaatioissa, on sekoitus itkua ja naurua. Varsinkin Laulu-elokuvasta päällimmäisenä jäi mieleen Moisseisen ja Huovisen sydämelliset jälleennäkemiset, joissa naurettiin jotenkin ikiaikaisesti. ”Salakuljetettu Karjala”-teema onkin oivallinen sekoitus syvää kaipuuta ja itseironiaa. Mitä muuta vanhasta Sortavalasta voi olla jäljellä kuin soraa? Turistit ehkä käyvät kuvaamassa rappeutuneita funkis-taloja, ja ne joilla on oikeasti sukujuuret Suistamolla, saattavat löytää isoäitiensä synnyintilan tontilta navetan kivirakenteen. Festivaalin teema Syntyjä, syviä ainakin esiintyi Moisseisen teoksissa monimerkityksisenä ja hankalana.

Annikilla Hanneriina Moisseinen esiintyi myös osana lavaohjelmaa. Haastattelu vei ison osan ajasta, mikä tavallaan oli harmi, sillä hänen laulunsa oli niin alkuvoimaista. Kaksi vienankarjalaista laulua hän ehti esittämään, ja toisen (ilman kanteletta esitetyn) aikana olin positiivisesti ilmaistuna muissa maailmoissa.

SAM_2541Etnomeininki jatkui Wimme Saaren joikuesityksessä, joka jalostui loppua kohti luonnon äänien räiskyväksi imitaatioksi. Saari kertoi välispiikeissä ammentavansa eläimelliset soundinsa suoraan yleisöstä, eli me kaikki olimme hänelle ääni-informantteja. Yleisön mukanaolo oli miltei karnivalistista, mikä oli ihmeellistä koleana kesäiltana. Saaren performanssi oli kiinnostava yhdistelmä naurua ja henkisyyttä. Oli myös antoisaa kuunnella hänen saamenkielisiä spiikkejään, vaikka en niistä mitään ymmärtänytkään. Saamen puhuminen julkisesti eteläisessä Suomessa on aina myös jonkin tasoinen poliittinen teko – ainakin se toimii muistutuksena siitä, mitä menetämme, kun emme viitsi opiskella maamme alkuperäistä kieltä.

Moni meistä oli paikalla uitettuina kuikkina, mutta epämukava märkyys unohtui näiden esitysten aikana. Moisseisen ja Saaren esitykset olivat erinomaisessa vuoropuhelussa keskenään ja pohjustivat mahtavasti illan päätähden Mutabarukan entréeta.

Mutabaruka on erittäin tunnettu runoilija, muusikko ja poliittinen vaikuttaja ei pelkästään kotimaassaan Jamaikalla, vaan myös rastafarien, reggae-fanien ja postkoloniaalien intellektuellien parissa ympäri maailmaa (paikallisista kavereistani ainoastaan afrikkalaiset tunnistivat hänet, mutta hän onkin ollut iso idoli siellä varsinkin yliopistopiireissä). Olin itsekin lukenut hänen runojaan muutama vuosi sitten Kingstonin konferenssireissulla ja toiveikkaana odotin saavani kirjaan nimmarin. Mies ei kuitenkaan liikkunut festivaalialueella ennen esiintymistään, joten toiveeni ei toteutunut. Epäilen, että Mutabarukalla oli Tampereen vihmassa kylmä.

SAM_2545Mitään maailmantähden pönötystä ei esityksessä näkynyt. Hän tuli lavalle minuutilleen yhdeksältä ja veti shownsa taatusti yli ajan, juuriaan kunnioittaen paljain jaloin. Esitys oli sen verran magneettinen, ettei sen aikana muistanut ajan kulua. Mutabaruka ei vedonnut niinkään tunteisiin kuin aiemmat esiintyjät, vaan herätteli globaalin poliittisen tietoisuuden hermoja. Esityksestä tuli energisen vihainen olo – ei aggressiivinen, mutta toimintaan kutsuva. Kiinnostavalla tavalla tämän rastafari-elämäntavan vanhan viisaan esitys oli illan selväpäisin ja selkokielisin – ei hörhöilyä, ei turhaa nostalgiaa, eikä myöskään oman kulttuurin tai elämäntavan suitsutusta.

Uusimmat runot käsittelivät ruoantuotantoa, eläinsuojelua ja Afganistanin sotaa. Tämän lisäksi hän esitti muutaman jo lukemani runon, joka käsitteli dekolonisaatiota ja mustien poliittista tietoisuutta. ”Spoken word” tuntui luissa ja ytimessä lentoon lähtevänä biittinä. Alan gurunkin oli silti mahdotonta muistaa pisimpiä runojaan ulkoa. Pisin runo käsitteli eläinsuojelun tekopyhyyttä – mitä vihaisempi hän on jostain asiasta, sitä pidemmäksi biitti venyy.

Häpeäkseni tunnustan, että söin elämäni ensimmäisen KFC-aterian Kingstonin yliopiston läheisessä ruokalassa v. 2008. KFC:ssä olenkin käynyt tasan kolme kertaa: Kingstonissa, Reykjavíkissa ja Pietarissa. Kaikki outoja paikkoja kuluttaa amerikkalaista roskaruokaa. Ymmärrän hyvin Mutabarukan huolen kansansa ravitsemuksesta, sillä pienellä saarella oli yliedustus amerikkalaisia syöttölöitä. KFC:n rasvainen kana”popcorn” kun ei ole kanaa koskaan nähnytkään. Ja kun isoäitien ruoat unohdetaan, kansa menettää jotain olennaista muististaan.

Marilyn, muisti, identiteetti

marilynin-hiuspinni-isoKahden Juha Siron teoksen lukeminen peräkanaa oli uhkarohkea teko, enkä tiedä voinko tehdä Marilynin hiuspinnille (LIKE, 2009) kunniaa – teos olisi vaatinut hitaampaa aikaa. Tässä ja Linnun muotokuvassa oli paljon yhteistä – molemmissa on keski-ikäinen setä sekaisin, vaikkakin eri syistä.

Marilynin hiuspinni seuraa toisinsa seuraan piintyneen nimettömän avioparin, Miehen ja Vaimon, yhteiselämää tilanteessa, jossa Mies ei enää täysin käsitä, kuka hän on. Hän on entinen yrittäjä, yrityksensä menestyksekkäästi myynyt oloneuvos, jolla on vanhemmilla päivillä aikaa tutkia syntyjä syviä, muun muassa äitinsä sukua. Miehellä on mystinen isoisä Johannes, Venehjärven runokylän kasvatti, joka on ollut nuorena miehenä pakkotöissä Muurmannin ratatyömaalla ja paennut sieltä pelkät vaatetöllöset jalassa alle viisikymmenkiloisena ihmisen varjona. Hän haluaisi kirjoittaa isoisänsä tarinan kaunokirjalliseen muotoon, mutta kirjoitustyötä häiritsevät erilaiset pakkomielteet. Vienan Karjalan ortodoksisen pokkouhriperinteen ja riähkän etymologian hän kuitenkin ehtii selvittää ennen muistin asteettaista brakaamista.

Mies epäilee sairastavansa alzheimerin ensioireita, mutta piilottaa huolensa lähipiiriltä. Lääkäriltäkin hän saa haettua vain nukahtamislääkkeitä. Huolestuttavia kohtauksia tulee matkoilla, ja ylipäänsä ihmisten ilmoilla. Mies yrittää kääntää huolensa filosofiseksi pohdinnaksi ihmiselämän arkkityyppisestä tarinakerronnasta – teema, johon Marilynin hiuspinni viittaa. Marilyn alias Norma Jean on teoksessa aika marginaalinen hahmo – päähenkilö ei edes tunnustaudu suureksi Marilyn-faniksi, vaan sattuu törmäämään kiinnostavaan Marilyn-tutkijaan, nuorehkoon naiseen, joka väittää omistavansa aidon Marilynin pinnin onnen amulettina. Oikeastaan jää epäselväksi, mikä miestä lopulta vaivaa – kyse voisi olla myös rajatilapersoonallisuudesta, mutta ylipäänsä Siro vaikuttaa diagnoosikriittiseltä. Miehen neuroottista, kontrollifriikkiä persoonaa kuvaa se, että hän on hankkinut keittiöönsä erityisen sudin kaupan leipäpalojen harjaamiseksi pois ylimääräisistä muruista. Ennen aamiaisleipien tekemistä hän siis sutii jokaisen kaurapuikulan hartaalla tarkkuudella. Mielestäni tämä yksityiskohta kertoo tyypistä enemmän kuin kaikki biografiset paljastukset.

Pidin teoksessa eniten ruoka- ja matkakuvauksista. Vaikka pariskunnan arki kotona tuntuu puisevalta, he edelleen osaavat nauttia elämästään poissa kotoa. Erityisesti Balatonin kylpylöiden kuvaus oli realistisen monisärmäistä – tälle eläkeläisreissulle olen yrittänyt lähteä jo vuosia, ja kirja taas virkisti intoani. Tässä matkaillaan myös Lontoossa ja Pekingissä – maisemat vaihtuvat, mutta miehen sekaannus ja eksistentiaalinen angsti vain syvenevät. Ulkokohtaisesti hyvinvoivan, taloudellisesti vakaan pariskunnan hedonistinen elämäntapa tuntuu perinpohjaisen ontolta.

Siro on tamperelaisena kirjailijana vähemmän nurkkakuntainen – Tamperetta tunteva tunnistaa kyllä jokaisen kuvattavan keskustan kadunkulman, mutta tarina ei sinänsä nojaa paikallisuuteen. Tamperelaisuus tuntuu lähinnä tekotaiteellisten teatteriesitysten kuvauksessa – ainakin Miehellä riittää munaa poistua noloimmista sellaisista kesken esityksen Vaimon jäädessä empaattisesti nyökyttelemään.

Nämä Siron kaksi peräkkäistä romaania tuntuivat tasavahvoilta tyylillisesti ja sisällöllisesti. Kerrontatekniikoiden identtisyys ja päähenkilöiden psykologinen samankaltaisuus saavat minut todennäköisesti sekoittamaan teokset keskenään. Marilynin hiuspinnissä vakuutuin eniten hajoavan mielen kuvauksesta ja oireiden salakavaluudesta. Päähenkilön vaimo, joka on elänyt miehensä pakkomielteiden kanssa puolet elämästään, kun ei enää huomaa jatkuvasti kasvavia ylilyöntejä.

Teos herätti kysymyksen, kuinka kauan taloudellisesti pärjäävä, ei-työssäkäyvä kansalainen voikaan elää muistisairauden tai vakavan mielenterveysongelman kanssa ennen kuin kukaan ehdottaa hoitoon hakeutumista. Työpaikallahan leivän murujen sutiminen nähtäisiin jo eri valossa, siitä kuiskuteltaisiin ja tyypin pakkomielteitä tarkkailtaisiin. Nykypäivän kovenevassa työmaailmassa näkyvät pakkoneuroosit voisivat hyvinkin olla syy potkuihin, onhan poikkeava käyttäytyminen haitaksi firman julkiselle imagolle. Kotonaan moni meistä saa olla vapaammin muistamaton tai hullu, varsinkin jos asunto on oma ja erityisesti, jos asutaan omakotitalossa ilman seinänaapureita. Köyhät joutuvat syyniin paljon nopeammin kuin rikkaat, vaikka rikkailla olisi varaa hakeutua kalliisiin terapioihin. Rikkaiden hulluus, kuten tässä hyvin kuvaillaan, voi kuitenkin loppupeleissä olla aivan yhtä ahdistavaa kuin köyhien, vaikkakin sitä pystytään lääkitsemään kulttuurielämyksin, juhlaillallisin ja laadukkain alkoholijuomin.