Taiteilijaperhe rikki revittynä

Teos: Venla Hiidensalo: Suruttomat (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Muutama viikko sitten kirjoitin vaikuttuneena Joonatan Tolan teoksesta Punainen planeetta, jossa taiteilijaperhe yrittää selvitä arjen kaaoksestaan alkoholismin ja mielenterveysongelmien keskellä. Nyt sitten vaihdan genreä autofiktiosta historialliseen romaaniin, ja tapaan Tyko Sallisen hajoavan perheen Venla Hiidensalon kuvaamana.

Tarina ei ollut minulle kokonaan tuttu, mikä lisäsi mielenkiintoani teokseen, vaikka osittain koenkin lukeneeni aivan liikaa historiallisia romaaneja kotimaisista taidemaalareista. Tämän lisäksi osa tapahtumista sijoittuu luovutettuun Karjalaan, Sortavalaan ja Viipuriin, joiden historiasta olen muutenkin kiinnostunut.

Romaanin aika-akseli on noin kolmekymmentä vuotta, eikä se etene lineaarisesti. Se antaa äänen niin Salliselle itselleen, tämän vaimolle Helmi Vartiaiselle, ja pariskunnan tyttärille Tirsalle ja Tajulle, jotka erotetaan julmasti toisistaan Tajun syntymän jälkeen. Tyko lähettää esikoisensa siskonsa hoitoon Kööpenhaminaan vedoten vaimonsa mielenterveysongelmiin. Todellisuudessa hän on perheen diktaattori, joka on legendaarisen huono kuuntelemaan muita. Ehkä pahinta on, että hän vaikenee Tirsa-tyttären isyydestä. Sisarukset luulevat pitkään olevansa serkkuja, ja Tirsa menettää osan suomalaisista juuristaan.

Tirsa kuitenkin saa elää vakaammissa oloissa kuin Taju, joka menettää äitinsä ja joutuu isänsä mielivaltaiseen komentoon, jossa koetaan myös puutetta ja nälkää. Taju tuntuu perineen myös ”hermostollisen ongelman” äidiltään. 1930-luvulla hän palaa mielisairaalasta äitinsä suvun helmaan Sortavalaan, jossa hän yrittää kirjoittaa romaania piilopirtissä. Täältä hänet löytää punahuulinen maailmannainen Kööpenhaminasta, joka on tekemässä opinnäytetyötä oletetun enonsa taiteesta.

Tarinaan mahtuu vähän liikaakin tragediaa, mutta ei sitä olisi voinut kertoa lempeämmin sävyin ottaen huomioon, että pariskunnan saaga on melko tunnettu. Eniten jäin pohtimaan Mirriksi kutsutun Helmin omakuvaa ja itsetuntoa sen jälkeen, kun hän joutui luopumaan omasta taiteilijanurastaan ja tämän lisäksi hänen miehensä rakasti kuvata häntä muotopuolena, halvaantuneena tai vammaisen oloisena. Romaani antaa vaikutelman, että maalauksilla oli oma roolinsa naisen mielen murtumisen prosessissa. Tosin lasten menetys oli varmasti vielä merkittävämpi syy itsetuhoisuuteen.

Kiinnostuin kirjaa kuunnellessani Taju-tyttären tosiasiallisesta kirjailijanurasta, joka keskittyi toisen maailmansodan aikaan. Irja Sallan taiteilijanimellä tunnettu kirjailija oli lähtenyt natsi-Saksaan opintomatkalle, alun perin asevelimaata ihannoivana, mutta sai pitkäksi venyneen matkansa aikana kokea kauheuksia. 1940-luvulla hän sai kokea lyhyen menestyksen, ja kirjoja jopa käännettiin muille kielille. Taju vietti suuren osan elämästään Nikkilän mielisairaalassa, mutta ehti myös olla naimisissa kahden miehen kanssa, joista toinen oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen.

Romaani on tyylikkäästi sommiteltu, ja vaikka perhehelvettiä kuvataan riipivästi, ei näissä kohtauksissa vellota liikaa. Mukaan mahtuu myös iloisempia kuvauksia Ateneumin piirustuskoulun sukupuolittuneesta arjesta ja Helsingin yöelämästä ennen itsenäisyyttä. Kööpenhaminan ja Pariisin osiot toivat myös muuten synkkään tarinaan vaihtelua, ja tätäkin teosta voi lukea matkakirjana niin kohti länttä kuin itää.

Satu Paavola pääsee äänikirjassa ihan näyttelemään Tyko Sallista, ja onnistuu roolissaan vallan mainiosti. Ehkä tekstinä luettuna en olisi tavoittanut tämän keskustelutaidottoman, sosiaalisesti kömpelön miehen äänensävyä.

Aivan suoraa yhteyttä Tyko Sallisen perheen ja Tolan perheen välillä ei löytynyt, sillä ensimmäisessä vanhemmilla on selkeä eturistiriita, kun taas toisessa vanhemmat pyrkivät pysymään yhdessä ja taistelemaan lastensa pitämiseksi yhteiskuntaa vastaan. Sallisen perheessä on myös yritystä rakentaa porvarillisia puitteita, kun taas Tolan perheessä kapinoidaan porvarillisuutta vastaan. 1910-20-luvuilla ei ollut lastensuojelua tämän päivän merkityksessä, mutta lähipiiri ilmaisi huoltaan tämän riitaisan pariskunnan elämänmenosta. Mielenterveys ja päihteet olivat pääteemoja molemmissa, mutta ensimmäisessä hulluudesta ja juoppoudesta syytettiin lähinnä perheen äitiä, usein kohtuuttomassa mittakaavassa.

Teerenpeliä tuonen kanssa

Teos: Kristiina Vuori: Viipurin valtiatar (Tammi)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kristiina Vuoren historialliset romaanit ovat monta kertaa pelastaneet pitkiä viikonloppuja, jolloin on kaivattu pidempää ja runsaampaa tarinointia. Kaikkia hänen kirjojaan en ole lukenut loppuun, mutta kaikista loppuun saatetuista olen kokenut oppivani jotain uutta. Toki yleinen asetelma kirjoissa on melko ennalta-arvattava: päähenkilö on usein aatelis- tai korkeampi säätyläisnainen, joka joutuu kokemaan kovia, mutta joka neuvokkuudellaan ja sinnikkyydellään raivaa tiensä kohti onnea tai menestystä.

Viipurin valtiatar kertoo ruotsalaisesta kymmenen lapsen leskiäidistä Gunilla Besestä, joka miehensä kuoltua pääsee Viipurin linnan valtiattareksi. Eletään vuosia 1511-12, Ruotsin Itämaassa taistellaan juutteja vastaan ja yritetään keplotella moskoviittien suosioon. Viipurissa asuu noin tuhat ihmistä, joista suurella osalla on joku kytkös dominikaaniluostariin. Myös Gunilla toimii vapaa-aikanaan linnan librikamarissa luostarin kirjojen kopioijana.

Gunilla on introvertti, yksinäisyydessä viihtyvä oman polkunsa kulkija, joka kyllä hoitaa hommansa linnan emäntänä, mutta ei viihdy liiallisissa sosiaalisissa velvoitteissa. Hänellä on vahva synnintunto, ja hän konsultoi laiskaa rippi-isäänsä päivittäin katumusharjoitusten suhteen. Leskeksi jäätyään hänen sieluaan kalvaa kielletty hekuma Tönne-nimistä ratsumiestä kohtaan, joka on jo kahdesti leski, mutta naisten suhteen edelleen kyltymätön.

Vaikka naimakauppa Gunillan kanssa olisi Tönnelle kannattava, ei romanssi etene toivottuun suuntaan. Gunillan pettymykseksi myös Karin-tytär liehittelee Tönneä, joka ikänsä puolesta voisi olla tämän isä. Kolmiodraama on kieltämättä saippuaoopperamainen, mutta ei epätodennäköinen.

Kirjassa eletään jatkuvasti kuoleman pelossa, ja tuoni korjaa Gunillalta myös yhden pojista ratsastusonnettomuudessa. Vaivoja parannetaan voimallisilla yrttisekoituksilla, ja Räävelistä tullut parturi on perheen luottoparantaja, joka ei kuitenkaan ole alansa taitavin. Viipurissa on jo tuolloin sairaaloita, mutta niihin joutuminen merkitsee varmempaa kuolemaa kuin kotihoito.

Tässä teoksessa on yhteyksiä aiempiin teoksiin: yksi perheen tyttäristä saa koulutusta Naantalin Armonlaakson luostarissa, ja perheen juhliin tulee myöhemmin surmattu Laukon kartanon Elina. Silmäätekevät matkustavat toistensa peijaisiin pitkästä matkasta, ja kiinnostus maailman muotivirtauksiin on akuuttia. Gunilla ja tyttäret tilaavat juhlamuotinsa Lyypekin kankureilta.

Joitain köyhempiä, paikallisia sivuhenkilöitä teoksessa esiintyy, mutta enimmäkseen he ovat vain ylimistön hyväntekeväisyyden kohteita. Karjalaisen kansankulttuurin kuvausta ei pahemmin huomaa, mutta jossain vaiheessa linnaan ilmestyy Gunilla elämän ensimmäinen livenä kohdattu pakana, lappilainen noita Biera, jolla on erityinen suhde korppeihin.

Kirjaa voi lukea monella tasolla, ja tarkempi lukija voi sen kautta kerrata lähialueidemme valtasuhteiden ja rajankäynnin politiikkaa. Minulle teos jäi tällä kertaa viihdekirjaksi, mutta viihdyin tämän parissa paremmin kuin tämän päivän angloamerikkalaisen chicklitin.

HELMET-haaste etenee nyt kohtaan 3: ”Historiallinen romaani.”

Orpoperijättären Mansen valloitus

Tuominen huvimajatTeos: Pirjo Tuominen: Hiljaiset huvimajat (Tammi, 2016)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Olen nyt ollut reilun viikon poissa Tampereelta, ja avot, heti alkaa sinne sijoittuva historiallinen kirjallisuus kiinnostaa. Pirjo Tuominen on monipuolinen kirjailija, joka on sijoittanut historiallisia romaanejaan moneen Suomen kolkkaan, ja ulkomaillekin. Uudehkosta Pirkanmaalle sijoittuvasta kirjasarjasta olen ollut tietoinen, ja nyt yritän aloittaa sen seuraamista oikeassa järjestyksessä.

Saagan päähenkilö on nuori orpotyttö Maria Manner Lappeenrannasta, jonka vanhemmat ovat kuolleet purjehdusonnettomuudessa Saimaalla. Maria on perheen ainoa lapsi, jonka perintö tulee turvaamaan itsenäisen elämän alun jossain vaiheessa, mutta alaikäisenä hänet lähetetään sukulaisten hoiviin, ensin Viipuriin, sitten Pirkanmaalle Portaan kauppakartanolle, jossa ylimääräisiä käsiä kaivataan.

Teos sijoittuu 1900-luvun alkuun, vuosiin 1905-6, jolloin kapinamieli tsaarin mielivaltaa kohtaan tiivistyy varsinkin kaupungeissa. Maria Manner saa tehtäväkseen hoitaa kartanon kirjanpitoa niin maalla kuin kaupungissa, jossa tilalla on oma lihakauppa. Sukua asuu myös Tampereella, jossa Maria oleilee rikkaan tukkukauppias Petreliuksen luona. Ellinoora-täti on todellisuudesta erkaantunut matriarkka, joka viihtyy kasvavan kaupungin ravintoloissa likööriä nappailemassa muiden turkkitätien seurassa. Varsinaista kartanoa emännöi proosallinen leskirouva Martta, joka opettaa Mariaa työntekoon ja talkoiden järjestämiseen.

Maria on neljää kieltä puhuva kyvykäs taloudenpitäjä, joka ei ole aikanaan päässyt lukio-opintoihin vanhempien toivoessa hänestä perheen kauppaliikkeen jatkajaa. Kosijoita hänellä riittää, mutta hänellä on taipumus alkaa liian toverilliseksi nuorten miesten kanssa. Seurustelu saksalaisen Hans-insinöörin kanssa tuo elämään ripauksen glamouria, mutta miehen tuberkuloottinen yskä keskeyttää romanttiset haaveet. Nuoruuden heila Jere ilmaantuu Tampereelle puhelinyhtiön matkatyöläiseksi, mutta Marian tunteet miestä kohtaan vaihtelevat kuin tuuliviiri.

Kirjassa seurataan myös tehtaan työläisnaisten ja kartanon piikojen elämää. Vaikka sen näkökulma painottuu alati kasvavassa poliittisessa temmellyksessä tulevan valkoisen Suomen edustajien puolelle, Maria Mannerilla riittää ymmärrystä kaupungin lakkoilevia, nälkiintyneitä työläisnaisia kohtaan. Lihapuodissa palvellessaan hän antaa ylimääräisiä kinkkusiivuja yhteistaloudessa asuville kutojatytöille. Sofia-nimisestä kutojasta tulee tarinan toinen avainhenkilö, mutta hänen hahmonsa jää huomattavasti ohuemmaksi kuin Maria.

Tampereen historian suhteen opin joitain uusia yksityiskohtia (kuten Sitkan kaupungin mukaan saaneen koulun olemassaolon autonomian aikana), ja oli myös kiinnostavaa vierailla Hatanpään kartanon tiluksilla vaiheessa, jolloin palatsihuvilan alue ei vielä kuulunut kaupunkialueeseen. Teoksessa porvarisrouvat myös edistävät pontevasti kesähuvilahankkeitaan Pyhäjärven rannoilla, myös niillä nurkilla, joissa nyt asun.

Kirjasarjalla on taatusti innokkaat faninsa, mutta minua vaivasi äänikirjaa kuunnellessa yleisen historian narratiivin runsaus ja paikoittainen opettavaisuus. Tuominen on tarkka ajankuvan maalari ja paikkojen kuvaaja, mutta juonen punonnan kannalta teoksessa on löysiä osioita. Mielestäni juoni ei voi pelkästään rakentua paikoista toiseen siirtymisen ja kuolintapausten ympärille. Olin jo hätää kärsimässä, kun puolessavälissä huomasin, ettei romaanissa ole varsinaisesti tapahtunut muuta kuin yhden emännän kuolema synnytykseen. Sen jälkeen luovuin odotuksistani ja kuuntelin tarinaa ensisijaisesti osuvana ajankuvana.

Olen viime vuosina lukenut Tuomiselta muutaman teoksen, myös nykypäivään sijoittuvia kevytdekkareita, mutta suosikkini tähän mennessä on ollut Alaskaan sijoittuva Villit vedet (1992). Siinä oli todellista seikkailun tuntua, ja opinkin sen kautta paljon uutta autonomian ajan suurvaltasuhteista. Sinänsä kiinnostavaa sitten oli, että Sitka-yhteys pompahti esiin myös tässä romaanissa.

Täytyy kuitenkin myöntää, että Tuomisen kirjoja lukiessa ärsytysmomentti ei nosta päätään yhtä voimallisesti kuin Enni Mustosen parissa. Oletan, että näillä painosten kuningattarilla olisi yhteistä lukijakuntaa. Osassa heidän teoksistaan on myös yhteistä tarttumapintaa ajanjakson ja tapahtumien suhteen, mutta Tuomisen teoksissa esiintyy vähemmän julkkiksia. Toisaalta Mustosen teoksissa saattaa olla kekseliäämpää juonen pyöritystä ja hahmojen elämäntilanne menee enemmän ”ihon alle”.

Kirjapuutostilassa olen jo varannut tämän sarjan seuraavan osan Tulen väri punainen (2017) sähköiseen hyllyyni, mutta uudempi, tähän sarjaan kuulumaton teos Opettajatar kiinnostaa minua enemmän.

Kun ”Rajat kiinni” ei ollut fantasiaa

IMG_1516Mikko Porvalin Sinisen kuoleman kuva (Atena, 2015) on aloitus Karelia Noir-sarjalle. Osia sarjaan on luvassa kolme, joista tämä ensimmäinen sijoittuu 1920-luvulle, toinen osa Veri ei vaikene (2016) 1930-luvulle ja kolmas, vielä julkaisematon osa käsittelee jatkosodan aikaisia operaatioita Karjalan kannaksella. Ehdin jo lukea kakkososan, joka oli varsin positiivinen kohtaaminen.

Eikä ykkösosakaan tuottanut pettymystä. Kirjassa vastavalmistuneet poliisit Eckhart ja Kähönen ovat molemmat käyneet hakemaan oppia ulkomailta, Eckhart Lontoon Scotland Yardista ja Kähönen Berliinistä. Eckhart on oppinut paljon vakoilusta, Kähönen taas systemaattisesta arkistoinnista ja innovatiivisista muistiinpanoista. Molemmat kannattavat sormenjälkitekniikkaa, jonka toteutus Suomessa on edelleen alkutekijöissään. Eckhart junailee kaverilleen työpaikan Viipurista, jossa voimia tarvitaan erityisesti kieltolain aiheuttaman viinatrokauksen hillitsemiseksi. Romaanin keskeinen jännite muodostuu näiden kaverusten välille, joiden motiivit ja tavat toimia usein asettuvat ristiriitaan toistensa kanssa. Toinen kannattaa laillisuutta ja maltillisuutta, toinen riskinottoa ja myös oikeuden ottoa omaan käteen tarpeen niin vaatiessa.

Porvali onnistuu erinomaisesti näyttämään ”kiellettyyn hedelmään” liittyvän kaksonaismoralismin ja ihmisen keskeliäisyyden salakauppaverkostojen punojana. Viipurin seudun alkoholismi on ollut aikanaan hurjaa, ja jättänyt jälkeen orpolapsien armeijan. Kiinnostavin juonenpätkä romaanissa liittyy Eckhartin hyväntekeväisyyteen, jonka hän rahoittaa kyseenalaisin keinoin, poliisin valtuuksia väärinkäyttäen. Hän onnistuu nostamaan ojan pohjalta monia katulapsia, mutta samalla ryvettyy ja alkoholisoituu itse.

Kirjassa myös hiihdetään vahingossa Kirjasalon kansantasavaltaan, valkoisten inkeriläisten viimeiseen kolonnaan, jonka kuvaus oli herkullista. Visiitti oli lyhyt, mutta dramaattinen – olisin voinut seikkailla tässä omituisessa valtiomuodostelmassa vaikka koko romaanin verran. ”Rajat kiinni” ei ole tuolloin ollut kansan aktiivinen toive, vaan vallankumouksesta johtuva pakkotilanne, joka on aiheuttanut paljon harmia ihmisten elinkeinoille ja sosiaalisille suhteille.

Teoksen naisnäkökulma on ohut, mutta lupaava. Eckhart esiintyy tahallaankin dekadenttina maailmanmiehenä, mutta on rakastunut Sonjaan, prostituoituun, joka käyttää kuppalääkettä. Sonjan toimijuutta teoksessa olisi voinut kasvattaa, sillä hänen hahmonsa oli erityisen kiehtova – subjektina, ei objektina. Kähösen sosiaaliset taidot ovat rajoittuneemmat, mutta hän onnistuu ainakin suutelemaan konttoristi-Annia. Annin toimijuus kasvaa huomattavasti teoksen toisessa osassa, kun taas tässä huomio keskittyy traagiseen ajelehtijaan.

Imatrankosken asema julkisesti tunnettuna itsemurhapaikkana nousee tässä monien  tapahtumien areenaksi. Orpopojat valjastetaan paljastamaan poliisille niiden junamatkustajien nimet, jotka ostavat Vuoksenniskalle vain menolipun. Näitä henkilöitä sitten yritettiin puhutella kohdeasemalla ja mahdollisesti ohjata papin puheille sielunhoitoon.

Kun nyt miettii tämän päivän psykiatrisen hoidon tilaa, niin tässä romaanin fiktiivisessä maailmassa ainakin akuutti kriisiapu on innovatiivisesti työn alla. Tuona maailman aikana varsinkin raskaana olevien naimattomien naisten itsemurha-alttius on ollut korkea. Teoksen tematiikka johti minua entistä enemmän puolustamaan ilmaista ehkäisyä alle 25-vuotiaille, sillä tänä päivänä eletään aikoja, joina kaikilla ei ole varaa edes kondomeihin tai e-pillereihin.

Edelleenkin nurisen dekkaritaiteen saralla siitä, että tässäkin kirjassa, kuten jatko-osassa, tapahtuu hirveä määrä rikoksia, jotka ratkaistaan ei niin jännittävästi, liian pinnallisella tasolla.  Olen lukenut molemmat osat ilolla niiden kulttuuris-historiallisen syvyyden ja päähenkilöhahmojen elävyyden vuoksi. Porvalilla varmasti riittäisi resursseja kirjoittaa myös ihan muuta fiktiota teemoista, jotka eivät ole tulleet hänelle sukuperintönä tai oman ammatin kautta.

Nurinasta huolimatta Karelia Noir sijoittuu kotimaisessa dekkarituotannossa lupaavimpiin tulokkaisiin siksi, että teosten siivellä lukija matkustaa kauas menneisiin paikkoihin, joita kukaan meistä ei voisi täydellisesti kuvitella siksi, että todisteaineisto on hataraa. Viipurin ja sen lähialueiden monikulttuurisessa, sallivassa maailmassa on kai aavistuksen verran helpompi hengittää kuin tässä nykyisessä maailmassamme, jossa tavallinen kirjablogisti osaa tehdä erinomaista hummusta, mutta on hampaaton kohdatessaan ”Rajat kiinni”-heimon edustajan.

Karelia noir: faktan ja fiktion rajamailla

IMG_1438Mikko Porvalin historiallisia Viipuri-aiheisia dekkareita on minulle suositeltu jo monesti, mutta niihin tarttuminen on kestänyt siksi, että myös Virpi Hämeen-Anttilan 20-30-lukuja käsittelevä dekkarisarja on minulla vielä kesken. Porvali kutsuu sarjaansa Karelia noir:iksi, onko se mediaseksikästä markkinointia, mene ja tiedä.

Aloitin sarjan lukemisen toisesta osiosta, koska ensimmäistä osaa ei ollut tarjolla kirjaston e-kirjana. Veri ei vaikene (Atena, 2016) voisi edustaa vaikka Karelia rougea, sillä siinä pohditaan verisiteiden merkitystä ja myös rikostutkimusten tekniikan kehittymistä verijälkien tunnistamisessa. Myös sormenjälkien ottaminen alkaa tulla osaksi murhatutkimuksia, vaikka se vielä 30-luvulla on vaivalloista ja hidasta. Teoksen aikajana ulottuu koko vuosikymmeneen, ja paikallisten tapahtumien lisäksi kattaa myös valtavan määrän kansallista historiaa.

Suosittelen sarjan lukemista ”oikeassa” järjestyksessä, sillä vaikka kakkososan ulkoiseen tapahtumiseen pääseekin helposti mukaan, psykologiset jännitteet keskeisten hahmojen välille on ilmeisesti luotu ensimmäisessä osassa, eikä kytköksiä kerrata kovinkaan lukijaystävällisesti. Itseäni ensimmäinen osa kiinnostaa jopa enemmän kuin kakkososa, sillä olen viime aikoina kertaillut 30-luvun tapahtumia liikaakin, ja se tuntuu vuosikymmeneltä, jonne sieluni ei varsinkaan kaipaa.

Aiemmissa arvioissa on pohdittu, onko teos lajityypiltään dekkari vai historiallinen romaani, joka sattuu käsittelemään poliisin työtä. Itse pitäisin teosta jälkimmäisenä. Tapahtumien keskiössä on Lapuan liikkeen harjoittama muilutustoiminta itärajalle ja sen taa, mutta Erik Mätön poliittinen murha on suht tunnettua kansallista historiaa, jonka lukija voi taustoittaa vaikka Wikipediaan turvautuen. Mätön ampuja, Vihtori Kosolan poika Pentti, saa teostaan lempeän tuomion, ja palaa sotilaspuvussa Karjalaan kuolemaan osana ilmavoimia. Muutenkin 1930-luvulla oman käden oikeus ja varsinkin poliisisurmat olivat huomattavassa nousussa, ja Porvali kokee velvollisuudekseen raportoida reaalimaailmassa tapahtuneita surmia uskollisesti yksi yhteen. Tämä kirjoittamisen strategia tuntuu paikoitellen raskaalta, sillä jo viipurilainen tapahtumahorisontti on tarpeeksi järeä.

Päähenkilöiden, Johannes Kähösen ja Salomon Eckhartin välilläkin tapahtuu paljon yllättävää, ja heillä on paljon yksityisiä murheita, joiden käsittely tuo poliisin työhön ja poliittiseen historiaan kaivattua vaihtelua. Kähösen leskeytyminen ja Eckhartin vakava vammautuminen ampumavälikohtauksen uhrina ovat suuria kriisejä aikana, jolloin ei ollut KELA:a ja jolloin maassa ei ollut ainuttakaan neurokirurgia. Salomon Eckhartin oletettu juutalaistausta kirvoittaa äärioikeistolaisten kielen kantoja tavalla, joka ei suuresti eroa nykypäivän matu-puheesta. Miehen oma, henkilökohtaisesti valittu polku ortodoksina kilvoittelijana taas avaa karjalaista mielenmaisemaa samoin kuin hänen nuoruutensa ”ura” kapinallisena munkkikokelaana.

Kirjoitin kirjaa lukiessani hirveästi muistiinpanoja, mikä kertoo  tyylilajin faktapitoisesta pedanttiudesta. Talvisodan tapahtumien aikana koin jo hyytymistä; mielestäni olisi riittänyt, jos romaani olisi loppunut Viipurin ensimmäiseen evakuointiin. Faktan määrä kaunokirjallisessa tekstissä tosin on puhdas makukysymys, ja muuten taidokkaasti kirjoitetusta tekstistä voi löytyä yhtä paljon nautinnollisia elementtejä kuin kadunkulmia ja kukkatarhoja maalailevasta esityksestä.

Minulta jäi taannoin Anna Kortelaisen Viipuriin sijoittuva uusin teos Siemen (Tammi, 2016) kesken juuri maalailevan tyylin vuoksi. Kasvitieteellinen pommitus oli minulle raskaampaa luettavaa kuin Kosolan körttipukuisen klaanin käyttäytymisen analyysi. Huvinsa kullakin, ja tiedän, että blogosfääri on miltei ainoa paikka, jossa voin ilmaista omituisia historiallisia kiinnostuksen kohteitani. Tämän vuoksi Porvalin kaltaisiin syvällisiin taustoittajiin on ilo törmätä – siksikin, että oma tutkimuksellinen jaksamiseni rajoittuu nykyään internetin antimiin. Tässä kirjailijalla on kuitenkin ollut lähteinään Viipurissa toimineen poliisi-isoisän autenttiset arkistot ja itse kuulemat muistelut. Suvun perintö kuitenkin velvoittaa ehkä piirun verran liikaa.

Teos voitti Suomen Dekkariseuran tämän vuoden Vuoden Johtolanka-palkinnon, ja toivon sille uudenlaisia, varsinkin nuoria lukijoita palkinnon tuoman julkisuuden kautta. Lukukokemus on yhtä monipolvinen kuin automatka maan halki tuon ajan hiekkateiden ja lossien kautta. Jo pysähdykset maakunnan virallisenoloisissa hotelleissa virittävät tummanpuhuvaan tunnelmaan.

 

Portti auki idän Eedeniin

nimetonAnna Kortelaisen tuotanto on kiinnostanut minua Virginie!-teoksen julkaisusta saakka, sillä jo tutkijana hän on liikkunut sujuvasti tieteen ja fiktion rajapinnoilla. Viime aikoina rajojen ylitys on Kortelaisen tuotannossa ollut myös kirjaimellista: isoisänsä tarinan kautta hän on tullut laajemminkin kiinnostuneeksi Viipurin kulttuurihistoriasta. Valitettavasti isoisästä kertova romaani Ei kenenkään maalla (2012) jäi minulta kesken hämmentävän monisanaisuuden vuoksi. Aloittaessani uusinta romaania Siemen (Tammi, 2016) osasin jo odottaa vastaavanlaista sanojen vyöryä.

Romaanissa on kaksi päähenkilöä, tässä päivässä operoiva sukututkija Nina Humina ja 40-luvulla kuollut majuri, botanisti Asser Luikka – mies, jolla on mystinen menneisyys jo sukunimensä kautta. Lukáz on Asserin oikea sukunimi, josta hän on aikuisena luopunut. Monikulttuurisessa Viipurissa unkarilainen nimi ei ole herättänyt epäilyksiä, mutta miehen siirryttyä opiskelijaksi ja virkauralle Helsinkiin asenneilmapiiri kaikkea ulkomaista kohtaan on kiristynyt. Asser Luikka on varovainen mukautuja, mies, joka mielellään pysyy omassa karsinassaan. Sodan aikana hänen tehtäväkseen tulee armeijan ruokahuolto, eikä hän mielellään ota kantaa muihin kuin muonituskysymyksiin. Luikka esittää tehokasta virkamiestä pystyäkseen palaamaan juurilleen ja rakastamiensa idän pakolaisten, erilaisten junan tuomien ja paarlastikasvien pariin.

Nina Humina on onnistunut valmistuttuaan historian maisteriksi elättämään itsensä sukututkijana. Vakavaraiset suvut tilaavat häneltä diskreettejä toimituksia, joista keskustellaan rokokoolla kalustetuissa saleissa. Humina on omistautunut rajantakaisen Karjalan sukujen tutkimukseen, vaikka tuskin tuntee oman pohjalaisen sukunsa historiaa. Monella tavalla hän on nainen vailla menneisyyttä, ainakaan kiinnostavaa sellaista. Muutto Viipuriin työtehtävän perässä on häneltä suuri irtiotto, samoin tutustuminen joihinkin kaupunkilaisiin ja Mir-baarissa kokoontuvaan suomalaisten ekspatriaattien klubiin.

Kirjaa on kritisoitu henkilöhahmojen ohuudesta ja dialogien keinotekoisuudesta. Itse en kokenut näitä ”kipupisteitä” vahvasti ongelmallisina, vaan ymmärrys kohdentui näihin vahvasti introverttien tutkijapäähenkilöiden omituisuuteen. Kirjassa ei ole paljoa romantiikkaa ja seksiäkin vain teelusikallisen kärki. Nina tuntuu vielä astetta vaikeammin lähestyttävältä kuin Asser. Tällaisiakin romaanihenkilöitä tarvitaan, kaikkien ei tarvitse olla filmaattisia kosmopoliitteja.

Sen sijaan uuvuin varsinkin botaniikan kuvausten äärellä, kun samoja kasveja kuvattiin samalla intensiteetillä useammassa kappaleessa. Kasvien latinalaiset nimet ottivat pääroolin juonen kuljetuksen sijaan. Näki selvästi, että kirjailija oli hullaantunut aiheeseensa eikä tiennyt, kuinka lopettaa. Kustannustoimittaja ei ole tehnyt työtään tarpeeksi tarkkaavaisesti tällä saralla.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että sain romaanin luettua loppuun, sillä viimeisen kolmanneksen aikana juonessa alkoi varsinaisesti tapahtua. Se yllätti ja hieman järkyttikin. Loppukappaleista nousi kiinnostavampia hahmoja kuin romaanin alussa, kuten viipurilaisen terveyskeskuksen välskäri – ammattikunta, jonka luulin kuolleen jo parisataa vuotta sitten.  Viipurin muuttuminen ”ulkomaaksi”, vieraaksi, eksoottiseksi kaupungiksi, jossa suomalaisen pitää varoa kaikkea, varsinkin pöpöjä levittäviä eläimiä, oli yksi vahvoista viesteistä. Eläinsuojelulliset kysymykset nousivat teoksesta esiin vahvasti, mutta implisiittisesti. Eli kasvitieteellisestä hurmoksesta herättiin eläintieteelliseen todellisuuteen.

Kiinnostavin hahmo kirjassa oli Bertta, helsinkiläisen tyttökoulun kanslisti, joka joutui välirauhan aikaan Viipuriin työvelvolliseksi. Työskentely kunniallisten ja arvostettujen lottien rinnalla ”toisena”, hieman alempiarvoisena, mahdollisesti vasemmistolaisena ”isänmaan petturina” (?) herätti mielenkiintoni. Oikeastaan olisin halunnut lukea 40-luvun tarinan mieluummin Bertan kuin Asserin näkökulmasta.

Uskon, että kirja aukeaa toisenlaiselle lukijalle ihmeellisenä ja juuri sopivana. Jos lukija esimerkiksi ei ole käynyt läpi Viipurista kertovien evakkoromaanien kaanonia, kadunnimien ja kaupungin kerroksellisen historian seikkaperäinen läpikäyminen voi olla opettavaista. Itse koin, että kaikenlaista nimeämistä oli liikaa, mikä jätti liian vähemmän tilaa lukijan omalle hoksaamiselle, taiteelliselle intuitiolle.

A little bit less would have been more.

 

 

Toiseuden suurlähettiläs

anja snellman_paaoma_otava_Voisi kuvitella, että suulakihalkiosta, puhevammasta, reuman runtelemista nivelistä, kroonikkovaipoista ja autismin leimaamasta elämästä olisi vaikeaa kirjoittaa vetävää tekstiä. Vammaiset autistit ovat harvemmin romaanien päähenkilöitä, ja varsinkaan heidän kielenkäyttöään ei kuvata kuin aniharvoin – ehkä siitä pelosta, että teksti voisi lukijoiden mielestä tuntua pilkkaavalta. Monet vammaisuudesta kertovat teokset ovat järkyttäviä omaelämäkertoja sorrosta ja huonosta hoidosta; usein niissä on uskonnollisia virityksiä. Mutta vammaisuudesta kertovaa taideproosaa en tältä istumalta osaa listata.

Anja Snellmanin Pääoma (Otava, 2013) on monella tapaa erikoinen teos. Muistamme kyllä hänen aiempiakin teoksiaan, joissa käsitellään hänen perheensä ja lähipiirinsä reaalimaailman kokemuksia fiktion keinoin. Itse olen ainakin lukenut Ihon ajan ja Syysprinssin, joista molemmista pidin aikanaan paljon. Snellmanin tuotantoon mahtuu useampi surukirja. Tätä teosta hän kirjoitti kahden vuoden ajan Kreetalla ja Intiassa – fyysisen välimatkan ottaminen on tuonut tekstiin uusia kierroksia ja perspektiivejä, joita hän ei kenties olisi huomannut, jos teksti olisi syntynyt Helsingissä.

Maru oli pitkään kuuluisan kirjailijan elämän salaisuus, josta hän ei avautunut naistenlehtien haastatteluissa. Vain harvat hänen lähipiiristään tutustuivat siskoon, jonka ainoaksi lähiomaiseksi Anja jäi heidän äitinsä kuoleman jälkeen. Glamoröösin kirjailijanelämän keskellä Anja toimi sisarensa tulkkina, kauppa-apulaisena ja myöhemmin aika ajoin myös omaishoitajana. Hänestä tuli ”toiseuden suurlähettiläs”, jolle mikään sairaus tai vamma ei ole eksoottinen.

Kymmenen vuotta vanhempi sisko ei koskaan saanut kunnon hoitoa eikä tarkkaa diagnoosia kaikkiin vaivoihinsa. Suulakihalkiota ei hoidettu, sillä heidän äitinsä laiminlöi kutsut Lastenlinnan tutkimuksiin. Myöhemmin siskolta todettiin autoimmuunisairaus, joka sai aikaan tuhoja hänen jaloissaan jo nuorena. Tämän lisäksi hänellä oli reuma ja oletettavasti aspergerin syndrooma. Maru oli kuitenkin lahjakas piirtäjä ja vaivoistaan huolimatta hän kävi päivätyössä reikäkorttitehtaalla. Sisaren elämäntarinassa minua puhuttelikin eniten työssäkäynnin ihme – jäin kaipaamaan vuosikymmeniä, jolloin Suomessa riitti töitä myös vammaisille, ihan oikeita palkkatöitä.

Kirjan nimi on arvoitus, joka aukeaa sisarusten isän persoonan kautta. Nimeämisen politiikassa on samaa vinksahtanutta huumoria kuin Karl Ove Knausgårdilla. Maru oli Snellmanin elämässä monella tapaa opettaja ja peili, jonka kautta hän oppi suhteuttamaan oman ikäluokkansa ja varsinkin älykköpiirien ylilyöntejä uuteen perspektiiviin. Marun suusta ei koskaan kuulunut sanaa ”kapitalismi” eikä edes ”orgasmi”, hän puhui yksinkertaista ja silti vaikeaa marukieltä, jossa sisko oli Anu, ei vaikeasti lausuttava Angya. Ihailen teoksessa eniten yksityisen ja julkisen historian vuoropuhelua ja ajan tiivistämistä – Snellman onnistuu tekemään sisarestaan myös historiallisen subjektin, jonka elämän kohtalo ei ollut pelkästään geeneistä johtuva virhe. Toisen maailmansodan sekasorto ja Viipurin viimeiset ajat jatkosodan aikana toimivat tässä kasvualustana, josta tuotantoprosessi lähti käyntiin.

Snellman tuo esiin epäilyksensä äitinsä alkoholin tai huumeiden käytöstä Marua odottaessaan, mutta ei kirjoita siitä syyllistävään sävyyn. Molempien vanhempien narsistinen sisäänpäinkääntyneisyys ja luonneviat ovat vahvasti framilla. Marun piilopaikka isän juomiselta ja äidin hulluuskohtauksilta on vaatekomero, jossa hän saa rauhassa piirtää. Vanhemmat ovat omalla tavallaan älykkäitä ja aikaansa seuraavia ihmisiä, jotka jo 60-luvulla vievät tyttäriään etelänlomille ja joiden elämäntapa keskiluokkaistuu siitä huolimatta, ettei äiti kykene käymään töissä. Samalla he ovat evakkoja, jatkuvia ryssittelyn kohteita, joiden sosiaalinen verkosto on kovin hatara. Marun vammaisuus ei ole ainoa perhettä varjostava asia. Kuitenkin teksti on yllättävän valoisaa, johtuen leikkisästä, rajoja rikkovasta kielestä.

Vanhemmat saavat tässä venäläiset nimet, Ludmila ja Ruslan ovat lainattu Pushkinin runosta ja samannimisestä oopperasta. Venäläistä karhumytologiaa käytetään osoituksena äidin harhaisesta maailmasta, johon kuuluvat karhunkarvat purkeissa ja karhunkynnet talismaaneina käsilaukussa. ”Ludmila on elämänantanut kuolemanväsynyt nainen, hän valuu verta, hän ahmii taskustaan löytämiään pillereitä, hänellä on nestehukka, hän näkee eteenpäin kiiruhtaessaan outoja eläimiä ja kummallisen näköisiä ihmisiä.” Äidin ote vanhempaan tyttäreensä pysyy ehdottomana hänen kuolemaansa saakka, sillä Maru ei osaa ajatella kotoa poismuuttoa. Tavallaan on myös ihmeellistä, että hän selviää elämästään melko täysjärkisenä. Hoitokotiin muutettuaan hän oppii myös ilmaisemaan omaa tahtoaan, ei suurin elkein, mutta kuitenkin.

Teosta on kritisoitu henkilöhahmojen liiallisuudesta – jäin itsekin miettimään, oliko tarinaan pakko tuoda esimerkiksi Anders Breivikin ja Amy Winehousen hahmot. Maru on näiden äärihahmojen vastakohta, henkilö, joka ei halunnut kenellekään pahaa eikä tietoisesti pyrkinyt vahingoittamaan itseään. Ymmärrän vertaukset, mutta en suuremmin kaivannut Amya ja Andersia tähän tarinaan. Intian seikkailujen kuvauksista pidin paljonkin, vaikka nekin tuntuvat hieman irrallisilta Marun elämän juonesta.

Viime postauksessani toivoin Snellmanilta lisää huumoria ja tästä kirjasta sitä löysinkin, vaikka keskeisenä teemana on suru. Teksti oli sen verran kerroksellinen ja rikas, että voisin lukea sen uudelleen keskittyen esimerkiksi vain kieleen. Missään nimessä tätä ei kannata lukea parilla istumalla, kuten itse tein,

Snellman puhuu tänään Tampereella Vihtorin kirjastossa, mutta olen kaamosväsymyksessä siinä pisteessä, etten jaksa käydä kuin lähikaupassa. Aamulehdessäkin oli hänen haastattelunsa erityisherkkyyden hyväksymisestä. Mitähän häneltä on tulossa seuraavaksi? Tämä 26. romaani nimittäin jätti odottavan kutkutuksen tulevasta.

PS: Kiitos vielä lukuvinkistä – botswanalaisen Bessie Headin klassikkoteos Maru (1971) on minulta lukematta.

Yhdeksän vuotta ja yksitoista päivää

lintu_pieni-tanja_pohjola-32529201-1525690925-frntlYksin maahan tulleiden sotalasten kohtalo on taas ajankohtainen kysymys, ja siihenkin voi löytää uusia näkökulmia kaunokirjallisuudesta. Tanja Pohjolan esikoisromaani Lintu pieni (Atena, 2014) ei ole tyypillinen sota-, evakko-, eikä Karjala-kirja, vaikka siinä eletäänkin jatkosodan aikaisen Viipurin viimeisiä suomalaisasutuksen päiviä vuonna 1944. Pohjola vie lukijansa Viipurinlahden huvilaan, jossa asuu mieleltään epävakaa leskirouva Valerie kahden tyttärensä kanssa. Valerie (ainakin puheidensa mukaan) on ranskalainen, syntynyt Marseilles’issa, ja paikallisen agraarikulttuurin yläpuolella. Tyttäret Dora ja Marseilles (alias Mari) kasvavat pitkälti äitinsä diktatuurin alla. Tytöt oppivat pelkäämään äidin ”vauhkoamista” ja alati vaihtuvia mielialoja. Kauhu tiivistyy, kun viimeisten puna-armeijan iskujen aikaan äiti saa miespuolisen ”arvovieraan” ja lukitsee tyttärensä yläkerran vierashuoneeseen, josta he eivät edes pääse vessaan. Huoneen ikkuna peitetään paksulla täkänällä, etteivät tyttäret pääse vakoilemaan äitinsä ja ”arvovieraan” romanttisia kävelyretkiä.

Romaanin rakenne keskittyy näihin yhteentoista kauhun ja nälkiintymisen päivään, joita 21-vuotias nuori kotirouva Dorotea joutuu väkisin muistamaan, kun hänen kotiinsa saapuu kutsumattomia vieraita. Helsingin Töölössä Dorotea on luonut itselleen uuden identiteetin ja menneisyyden, johon ei kuulu munavoi eikä murrepuhe. Dorotea on hauras ja rikkinäinen nuori nainen, ammatiltaan lastentarhanopettaja, joka on kiiruhtanut suoraan valmistumisen jälkeen naimisiin ensimmäisen turvallisen oloisen miehen kanssa. Työnhaku ei häntä kiinnosta, vaan hän kuluttaa aikaa kuivaamalla kukkia ja järjestelemällä auringonkukansiemeniä riveihin ikkunalaudalle. Otto on hajamielinen säveltäjä, joka elää musiikilleen, mutta on onnistunut turvaamaan tulevaisuutensa pohjalaisen huonekalutehtaan perintörahoin. Dorotea ja Otto eivät oikeastaan tunne toisiaan lainkaan – asia, mikä Dorotealle on pelkkä helpotus, mutta mikä on alkanut vaivata Ottoa enenevissä määrin. Dorotea on nainen vailla menneisyyttä – tai hänen keksimänsä peitetarina tuntuu Otosta epäuskottavalta. Pariskuntaa oikeastaan yhdistää vain molempien täysorpous – heillä ei ole appiukkoja eikä anoppeja puuttumassa avioelämän yksityiskohtiin.

Teoksen nimi on ympäripyöreä, eikä kansikaan houkuttele teosta avaamaan. Kirjan aloittaessani odotin huomattavasti kesympää tarinaa, mutta sain yllättyä, jopa järkyttyä, sen sisältämän kauhun väkevyydestä. Kaikkein parasta teoksessa oli juonen ennalta-arvaamattomuus. Teos piti otteessaan niin voimallisesti, etten edes muistanut lopun salalukemisen mahdollisuutta. Teoksen kaksi ajallista kerrosta eli yhdeksän vuoden hypyt ajassa eteen ja taakse oli toimiva valinta, joka ei rasittanut muistia liikaa. Dora/Dorotean kasvua kaksitoistavuotiaasta sotalapsesta aikuiseksi ei selitetä puhki, vaan lukija voi tehdä omat johtopäätöksensä siitä, kuinka tuon ajan pakolaisten kotouttaminen ja traumaterapia ovat toimineet.

Lintuteema on lupaavampi kuin mitä kirjan nimi antaa ymmärtää. Doran ja Marin eristyssellissä ainoa selviytymiskeino on tarinankerronta, ja Doran kertoma lintusatu eli saakkuna hipoo ihmeellisyydessään jo Salman Rushdien tarinointia teoksessa Haroun ja tarinoiden meri. Toinen, uudempi kirjallinen kaksonen tälle voisi olla irlantilaisen Emma Donoghuen romaani Huone – jossa tosin kerrotaan paljon pidemmästä eristyksestä kuin yhdestätoista päivästä, mutta molemmissa teoksissa kauhun intensiteetti on sama.

Teoksessa puhutaan yllättävän paljon Viipurin murretta, ottaen huomioon, että päähenkilö on häivyttänyt identiteettinsä. Kutsumaton vieras Taimi tuberkuloosia sairastavan tyttärentyttärensä Lahjan kanssa voisivat nykykielellä olla paperittomia siirtolaisia – tai ainakin heidän statuksensa silloisessa yhteiskunnassa muistuttaa paperittoman statusta. Ryysyinen Taimi on jäänyt sodan jälkeen ikuiseksi kiertolaiseksi, joka elättää lapsenlastaan satunnaisilla käsitöiden alihankintaurakoilla. Seitsenvuotiaan tytön kouluunmeno on mummolle täysi mysteerio, vaikka oppivelvollisuuslakia on maassa noudatettu jo yli 30 vuotta. Dorotean mielen järkkyminen syvenee tästä kohtaamisesta siksi, että hän tunnistaa kaksikossa oman menneisyytensä varjot.

Romaani ei ole helppoa luettavaa, eikä sovi herkkämielisille, vaikka kansien väliin mahtuu myös paljon melankolista kauneutta. Se ei myöskään ole tyypillinen historiallinen romaani, jossa ulkoisen maailman detaljeja vyörytetään lukijan päälle vastavalmistuneen hissanmaikan innolla. Ulkopuolisuudesta, muukalaisuudesta, muistista, muistamattomuudesta ja identiteetin häilyvyydestä se kertoo varman suvereenein ottein. Itselleni siitä kuitenkin päällimmäisenä jäi kysymys, kuinka julmasta ja järkyttävän kierosta kasvatuksesta voi aikuisiässä selvitä hengissä, tai onko se ylipäänsä mahdollista.

 

Viipurilaista seksäpiiliä

iiris_kahariJatketaan taas unohdettuihin kotimaisiin naiskirjailijoihin tutustumista. Iris Kähäri (1914-1995) oli aikanaan kovinkin suosittu ja tuottelias kirjailija, jonka tuotantoon mahtui romaaneja, satuja, kuunnelmia ja teoksia niin aikuisille, nuorille kuin lapsillekin. 1950-luvulla uransa aloittaneen viipurilaissyntyisen kirjailijan teemat liittyivät pitkälti luovutettuun Karjalaan ja naisen muuttuvaan yhteiskunnalliseen asemaan. Kähärin kerronta on kiinnostavan modernistista ja kokeilevaa, jopa impressionistista.

Romaani Rikastua, rakastua (Otava, 1971) ei ole Kähärin teoksista tunnetuin, mutta edustanee hänelle tyypillisintä aihepiiriä. Päähenkilönä on arviolta kolmikymppinen neiti Veera Rettola, joka kuuluu sveitsiläiseen Retterien emigranttisukuun, mutta se on suomalaistamisbuumin paineissa vaihtanut nimensä. Retterien isä on tullut maahan perustamaan meijeritoimintaa monien maamiestensä lailla, mutta ei ole onnistunut busineksissaan samalla lailla kuin monet muut. Isän kuoltua perhe on suomalaistunut, vaikka he osaavatkin edelleen puhua isänsä kieltä. Tästä monikulttuurisesta ulottuvuudesta ei lopulta kerrota paljoa, vaan isä-Retterin osa vaikuttaa ohuelta.

Veera työskentelee Viipurissa kirjakaupan myyjänä ja haaveilee, kuten teoksen nimikin viittaa, rikastumisesta ja rakastumisesta. Romaanin aikana hän ehtii rakastua onnettomasti esimiehensä ukkomiespoikaan ja muuttaa omilleen siskonsa perheen luona, näin maistaen ensimmäistä kertaa elämässään paheellista jazz-elämää. Teoksen aikajana on noin vuosi (1935-6), ajat ovat rankat sekä poliittisesti että taloudellisesti. Kirjat kuitenkin edelleen tekevät kauppansa Viipurissa, joten Veeran toimeentulo on jokseenkin turvattu.

Teos on omituinen sekoitus vanhoillista säädyllisyyttä ja uskaliasta erotiikkaa. Veera joutuu melkein parinvaihtotilanteeseen rakastettunsa Lasse Hallerin pyörityksessä, sillä Lasselle ja tämän venäläistaustaiselle vaimolle Jenjalle on luontevaa pitää juhlia, joissa he kuhertelevat vieraidensa kanssa. Hän pitää yllä toivoa Lassen eroamisesta, mutta Lasselle se ei ole lainkaan ajankohtaista. Viipurin paremmissa piireissä riittää suvaitsevaisuutta mitä omituisimpia aviojärjestelyitä kohtaan. Veera ei koe kesähuvilan swingers-henkistä nautiskelua täysin omakseen, mutta haksahtaa vielä rakastajansa vaimon poikaystävään, juutalaiseen jazzpianistiin Saliin – ehkä kostoksi tai etsiäkseen unohdusta.  Ylipäänsä kaupungin sinkkujen seuraelämä on rohkeaa ja nuoret naiset testaavat rajojaan – usein kellariloukoissa ja porttikongeissa, sillä vuokrahuoneisiin ei usein voi yövieraita päästää.

Poliittinen analyysi kiteytyy Veeran ja tämän esimiehen, vanhan kirjakauppias Hallerin, keskusteluihin – vanha mies haluaa testata nuoren naisen maailmankuvaa kyselemällä tältä Abyssinian valloituksesta tai Espanjan sisällissodasta. Nuori kollega Kiiski hankkii kaupassa lisätuloja myymällä milloin minkin puolueen arpoja. Iikooällä on läsnä painostavana elementtinä, mutta sen vaalivoitollekin nauretaan. Muusikko Sali omaa amarkistigeenejä ja toteuttaa itseään IKL:n vaalijulisteita repimällä. Juutalaiskysymys on tavallisten kansalaisten huulilla, ja lähes kaikilla on rasistisia mielipiteitä ja lempinimiä juutalaisista, myös Veeralla. Veeran oma lähipiiri on selkeästi työläistymässä ja kääntymässä poliittisesti kohti vasenta laitaa. Esimerkiksi hänen siskonsa lapsia ei kannusteta oppikouluun, vaan uutta koulutusmuotoa, ammattikoulua pidetään heidän perheessään ainoana sopivana väylänä.

Kähäri maalaa menettämänsä synnyinkaupunkinsa kortteleita uskollisen tarkasti, jopa niin tarkasti, että lukija olisi hyötynyt kartasta. Teoksessa on niin paljon paikkojen kuvausta, että henkilöiden psykologinen syvyys kärsii. Veeraan pääsee tutustumaan lähikontaktissa, sillä Kähäri käyttää kirjallisena tehokeinona sisäistä puhetta. Tämä oli kuitenkin minusta vaikeaselkoista tai puuroutuvaa, ja suoraan sanottuna en jaksanut kaikkia Veeran monologeja lukea. Hän tuntui henkilönä liian kunnolliselta tai oikeamieliseltä paljastaakseen mitään todellista salaisuutta itsestään. Toisaalta ajan henki ja pienet historialliset detaljit, kuten naisten keskustelut ”seksäpiilistä” tuon ajan muotilehtien ympärillä, olivat herkullisia. Se, kuinka tullimies Haller yrittää lahjoa Veeraa pakkahuoneen huutokaupasta saamillaan banaaneilla, on koomista. Naisurheilun suosio Karjalan maakunnassa on huimaa, ja Veera itsekin seuraa kiinnostuksella siskontyttönsä Raisan pesäpallouraa. Teoksesta voi poimia hienoja tunnelmapaloja Viipurin eläväisestä arjesta. Juonen ja henkilöhahmojen suhteen olisin odottanut enemmän.

Kähäristä on saatavilla paljonkin taustamateriaalia Ylen arkistossa. Hän oli kiinnostavan ristiriitainen kirjailija, joka loi itsenäisiä ”uuden naisen” hahmoja, mutta eli itse kansanopiston rehtorin kotirouvana käyttäen hyväkseen rouvuuden mahdollistaman ajan kirjoittamiseen. Siitä pidin tässä teoksessa erityisen paljon, että mitään ”Karjala takaisin”-retoriikkaa ei pääse nousemaan eikä pahimpia (maalaisen) karjalaisuuden kliseitä viljellä. Kuvaukset matkoista Antrean pitäjän ”kesämaalle” ovat raikkaita. Murrepuhetta on maltillisesti, kukkopilleihin puhallellaan ja rinkeleitä särvitään aamukahvilla, mutta viipurilaisuuteen liittyvät myös kosmopoliitit maut ja sävyt.

Kähärin henkilökuvassa minuun teki vaikutuksen se, että kirjailija tunnusti olevansa kykenemätön leipomaan piirakoita. Tämän vuoksi lukisin häneltä vielä toisen romaanin, vaikka en tähän ensimmäiseen  leimahtaen rakastunutkaan.

Rullaluistellen sortovuosia kohti

Annikki ArniKarjala-kirjoja olisi taas ollut tarjolla Metso-kirjaston kierrätyshyllyllä vino pino. Onnistuin nappaamaan mukaani vain yhden. Laulaja-toimittaja Annikki Arnin (1898-1981) muistelmateos Muistat sie viel? (Kirjayhtymä, 1979) ei vakuuttanut kämäisellä kannellaan eikä otsikollaan, mutta päätin antaa sille mahdollisuuden. Teos kertoo Forströmin perheen elämästä Viipurissa vuosina 1905-1914. Perheen vanhemmat olivat savolaista säätyläistöä, Mäntyharjun ja Ristiinan kartanoista, mieleltään fennomaaneja ja nuorsuomalaisia, vaikkakin ruotsinkielisistä suvuista. Viipuriin perhe oli muuttanut isän saatua paikan hovioikeuden tuomarina. Perheen elämä oli hyvin kosmopoliittia ja herraskaista, mutta sen arkea värittivät myös savolaisen palveluskunnan maanläheisyys ja rikas, lievästi ilmaistuna hybridi kielenkäyttö.

Omaelämäkerrallisena tekstinä teos on perinteisen kronologinen, napakka ja monisyinen kuvaus ei pelkästään perhe-elämästä, mutta myös kulttuurihistoriasta ja maamme itsenäisyystaistelusta. Nuoren Annikki-tyttären näkökulma asiaan on jämäkkä, mutta kiihkoton. Vain kerran hänen verensä kuohahtaa kunnolla hänen tavattuaan pietarilaisen kreivittärenalun, joka haukkuu tätä ”kurjan rajamaan tshuhnaksi”. Annikki joutuu myös saattelemaan isäänsä Krestyn vankilaan viidentenätoista syntymäpäivänään – koko hovioikeuden tuomarikunta joutuu vankilaan syyttä suotta uuden ”yhdenvertaisuuslain” voimalla v. 1913. Tuhannet kansalaiset lähettävät vangeille toivotuksiaan ja Eino Leino kirjoittaa heille joulurunon. Vaikka Pietari on nurkan takana Viipurista, metropolissa Annikki kokee muukalaisuutta. Perheen ikkunat ovat enemmän auki kohti Keski-Eurooppaa, jossa vanhemmat reissaavat keskenään jatkuvasti ja kerran lapsetkin pääsevät unohtumattomalle matkalle Itävallan Tiroliin.

Perheen maailmankuva on aikalaiseksi edistyksellinen alkaen isän täydestä tuesta äidin naisasialle ja lastenkasvatuksen uusista tuulista. Tässä pikkulapset kirmaavat kesälaitumilla alasti (täti-ihmisten kauhuksi) eikä mistään ylilyönneistä tunnu tulevan rangaistuksia. Aikaa vietetään korkeakulttuurin foorumien lisäksi ”elävissä kuvissa” ja rullaluisteluradalla, joka on kaupungin suurin villitys v. 1911. Kun perhe muuttaa vastavalmistuneeseen Pietisen palatsiin, he saavat kokea hissin, sähkövalojen ja kahden sisävessan ihmeet. Annikin äiti tilaa naistenlehtiä neljällä kielellä, ja usein Pariisin-matkoilta tuodut vaatteet ovat niin ”ufoja”, että Annikkia kiusataan koulussa niiden vuoksi.

 

viipuri-torkkelinkatu-n14a-10Oikeastaan Annikin henkilökohtainen odysseia pikkutytöstä ”baalien” (eli tanssiaisten) debytantiksi ei hirveästi eroa tämän päivän teinitytön kriiseistä. Hän häpeilee liian lattarintaista kehoaan ja harvoja etuhampaitaan ja saa raivareita äidin ulkonäköön liittyvistä kommenteista rikkoen peilejä. Parasta opastusta tulevaisuuden riiusteluihin hän saa sisäköiltä ja lastenhoitajilta, jotka kaikki ovat tulleet Viipuriin avioaikeissa. Poikien suhteen Annikki kulkee jalat maassa, sillä hän on kuullut liian monien rakkaustarinoiden traagisesta päättymisestä Imatrankoskeen. Poikia tiiraillaan pitkillä promenaadeilla Torkkelinkadulla, joka on kiistaton kaupungin sydän. Nuoret saavat liikkua kaupungilla suht vapaasti, ja vanhempien kommenteista päätellen seurusteluun jopa kannustetaan.

Vaikka tässä kuvataan läpikotaisin porvarillista, ylellistä elämää, Arnin kerrontatapa on tietyllä tavalla solidaarinen myös alempia kansan kerrostumia kohtaan. Palveluskunta on lähinnä nuorta naisväkeä, joita saatetaan itsenäiseen elämään ja joiden kihlajaisia ja häitä juhlitaan. Jokaisella teoksen hahmolla on vahva persoonallisuus, eli tässä ei ole statisteja, jotka tekevät näkymätöntä työtä. Monella tapaa tuon ajan Viipurin hyvinvointi ja kosmopolitismi edelleen hämmentävät, vaikka tämä ei ole ensimmäinen lukemani kaupungin ihmeitä muisteleva teos. Viipurista tuntui olevan lyhyt matka minne tahansa Eurooppaan –  ainakin niillä, joilla oli varaa matkustaa.

Annikki Arni teki pitkän uran iskelmä- ja operettilaulajana ja toimittajana Saksassa, Itävallassa ja Suomessa. Pitkä toimittajanura näkyy tässä tekstissä pyrkimyksenä tietynlaiseen historialliseen objektiivisuuteen (jos sellaisesta voidaan enää puhua näinä postmodernismin aikoina) – vaikka teos kertoo vaikeistakin ajoista, se ei sorru tunteissa vellomiseen eikä yltiöisänmaallisuuteen. Rikkain anti ei ehkä kuitenkaan liity poliittiseen historiaan, vaan kaupunkikulttuuriin ja monikielisyyteen. Jos siis haluat tietää, mitä tarkoittavat pompadour, vengerkka, syyppari, oppsitu ja kyyla, tämä antikvariaattien aarre voisi olla sinulle sopiva sukellus menneisyyteen.

Itse lukisin mielelläni myös Arnin laulajanurasta kertovan muistelman Kultaa ja hopeaa (1971), sillä tykästyin kovasti hänen kirjoitustyyliinsä. Ilmeisesti samalla nimellä löytyy satoja artikkeleita vanhoista Elokuva-aitta-lehdistä.