Rullaluistellen sortovuosia kohti

Annikki ArniKarjala-kirjoja olisi taas ollut tarjolla Metso-kirjaston kierrätyshyllyllä vino pino. Onnistuin nappaamaan mukaani vain yhden. Laulaja-toimittaja Annikki Arnin (1898-1981) muistelmateos Muistat sie viel? (Kirjayhtymä, 1979) ei vakuuttanut kämäisellä kannellaan eikä otsikollaan, mutta päätin antaa sille mahdollisuuden. Teos kertoo Forströmin perheen elämästä Viipurissa vuosina 1905-1914. Perheen vanhemmat olivat savolaista säätyläistöä, Mäntyharjun ja Ristiinan kartanoista, mieleltään fennomaaneja ja nuorsuomalaisia, vaikkakin ruotsinkielisistä suvuista. Viipuriin perhe oli muuttanut isän saatua paikan hovioikeuden tuomarina. Perheen elämä oli hyvin kosmopoliittia ja herraskaista, mutta sen arkea värittivät myös savolaisen palveluskunnan maanläheisyys ja rikas, lievästi ilmaistuna hybridi kielenkäyttö.

Omaelämäkerrallisena tekstinä teos on perinteisen kronologinen, napakka ja monisyinen kuvaus ei pelkästään perhe-elämästä, mutta myös kulttuurihistoriasta ja maamme itsenäisyystaistelusta. Nuoren Annikki-tyttären näkökulma asiaan on jämäkkä, mutta kiihkoton. Vain kerran hänen verensä kuohahtaa kunnolla hänen tavattuaan pietarilaisen kreivittärenalun, joka haukkuu tätä ”kurjan rajamaan tshuhnaksi”. Annikki joutuu myös saattelemaan isäänsä Krestyn vankilaan viidentenätoista syntymäpäivänään – koko hovioikeuden tuomarikunta joutuu vankilaan syyttä suotta uuden ”yhdenvertaisuuslain” voimalla v. 1913. Tuhannet kansalaiset lähettävät vangeille toivotuksiaan ja Eino Leino kirjoittaa heille joulurunon. Vaikka Pietari on nurkan takana Viipurista, metropolissa Annikki kokee muukalaisuutta. Perheen ikkunat ovat enemmän auki kohti Keski-Eurooppaa, jossa vanhemmat reissaavat keskenään jatkuvasti ja kerran lapsetkin pääsevät unohtumattomalle matkalle Itävallan Tiroliin.

Perheen maailmankuva on aikalaiseksi edistyksellinen alkaen isän täydestä tuesta äidin naisasialle ja lastenkasvatuksen uusista tuulista. Tässä pikkulapset kirmaavat kesälaitumilla alasti (täti-ihmisten kauhuksi) eikä mistään ylilyönneistä tunnu tulevan rangaistuksia. Aikaa vietetään korkeakulttuurin foorumien lisäksi ”elävissä kuvissa” ja rullaluisteluradalla, joka on kaupungin suurin villitys v. 1911. Kun perhe muuttaa vastavalmistuneeseen Pietisen palatsiin, he saavat kokea hissin, sähkövalojen ja kahden sisävessan ihmeet. Annikin äiti tilaa naistenlehtiä neljällä kielellä, ja usein Pariisin-matkoilta tuodut vaatteet ovat niin ”ufoja”, että Annikkia kiusataan koulussa niiden vuoksi.

 

viipuri-torkkelinkatu-n14a-10Oikeastaan Annikin henkilökohtainen odysseia pikkutytöstä ”baalien” (eli tanssiaisten) debytantiksi ei hirveästi eroa tämän päivän teinitytön kriiseistä. Hän häpeilee liian lattarintaista kehoaan ja harvoja etuhampaitaan ja saa raivareita äidin ulkonäköön liittyvistä kommenteista rikkoen peilejä. Parasta opastusta tulevaisuuden riiusteluihin hän saa sisäköiltä ja lastenhoitajilta, jotka kaikki ovat tulleet Viipuriin avioaikeissa. Poikien suhteen Annikki kulkee jalat maassa, sillä hän on kuullut liian monien rakkaustarinoiden traagisesta päättymisestä Imatrankoskeen. Poikia tiiraillaan pitkillä promenaadeilla Torkkelinkadulla, joka on kiistaton kaupungin sydän. Nuoret saavat liikkua kaupungilla suht vapaasti, ja vanhempien kommenteista päätellen seurusteluun jopa kannustetaan.

Vaikka tässä kuvataan läpikotaisin porvarillista, ylellistä elämää, Arnin kerrontatapa on tietyllä tavalla solidaarinen myös alempia kansan kerrostumia kohtaan. Palveluskunta on lähinnä nuorta naisväkeä, joita saatetaan itsenäiseen elämään ja joiden kihlajaisia ja häitä juhlitaan. Jokaisella teoksen hahmolla on vahva persoonallisuus, eli tässä ei ole statisteja, jotka tekevät näkymätöntä työtä. Monella tapaa tuon ajan Viipurin hyvinvointi ja kosmopolitismi edelleen hämmentävät, vaikka tämä ei ole ensimmäinen lukemani kaupungin ihmeitä muisteleva teos. Viipurista tuntui olevan lyhyt matka minne tahansa Eurooppaan –  ainakin niillä, joilla oli varaa matkustaa.

Annikki Arni teki pitkän uran iskelmä- ja operettilaulajana ja toimittajana Saksassa, Itävallassa ja Suomessa. Pitkä toimittajanura näkyy tässä tekstissä pyrkimyksenä tietynlaiseen historialliseen objektiivisuuteen (jos sellaisesta voidaan enää puhua näinä postmodernismin aikoina) – vaikka teos kertoo vaikeistakin ajoista, se ei sorru tunteissa vellomiseen eikä yltiöisänmaallisuuteen. Rikkain anti ei ehkä kuitenkaan liity poliittiseen historiaan, vaan kaupunkikulttuuriin ja monikielisyyteen. Jos siis haluat tietää, mitä tarkoittavat pompadour, vengerkka, syyppari, oppsitu ja kyyla, tämä antikvariaattien aarre voisi olla sinulle sopiva sukellus menneisyyteen.

Itse lukisin mielelläni myös Arnin laulajanurasta kertovan muistelman Kultaa ja hopeaa (1971), sillä tykästyin kovasti hänen kirjoitustyyliinsä. Ilmeisesti samalla nimellä löytyy satoja artikkeleita vanhoista Elokuva-aitta-lehdistä.

Olenko minä pelkkä kuvitelma?

nuoripaavopPaavo Rintalan (1930-1999) omaelämäkerrallinen teos Velkani Karjalalle (Otava, 1982) on matkustanut luokseni Lieksan ortodoksisen kirkon kierrätyskorista. Kirjaa olen lukenut muistiinpanoista päätellen erittäin stressaavalla junamatkalla kolmisen vuotta sitten, mutten lukemastani paljoa muista. Teoksen uudelleen lukeminen kannatti, sillä Rintala on pelkistämisen ja tiivistämisen mestari. Vajaan sataan sivuun hän onnistuu mahduttamaan perheensä evakkoreissun, sukuhistorian ja pakolaisuuden syvällisempää filosofiaa, myös globaalista näkökulmasta. Edelliseen postiini viitaten huomaan myös, että Rintala on se alkuperäinen ”mummoni ja Mannerheim”-kirjailija, joka 60-luvulla julkaisi kolme aihetta käsittelevää teosta. Rintalan tuotanto kiinnostaa suuresti, mutta en ehkä jatka tutustumista suoraan tuosta trilogiasta.

Teoksessa viisikymmentä vuotta täyttävä kirjailija palaa turistijunalla Viipuriin, lapsuutensa kaupunkiin, jonne nuorella Paavolla oli tapana matkustaa yksin kullerokimppuineen ja rapuineen mummoa ja muuta sukua tapaamaan. Rintala asui vanhempineen kiertolaisena Kannaksen maalaispitäjissä toteuttaen agrologi-isänsä haaveita kurkunviljelystä ja Ayrshire-lehmien jalostamisesta. Kaikenlainen teknologinen ja maataloustieteellinen edistys on Kannaksella suurta huutoa, ja Otto-isän persoona sopii paikalliseen kulttuuriin kuin nappi silmään, vaikka mies onkin kotoisin Saarijärveltä. Äidin suku on Pohjois-Savosta, mutta Paavoa kasvatetaan karjalaiseksi, maassa maan tavalla.

Evakkomatkaa kuvaillaan verevästi, muttei liian sentimentaalisesti. Rapujen, metsämansikoiden ja punaisen limonadin runsaudensarvesta äiti ja poika joutuvat mierontielle, asuen ensin isän umpimielisen suvun luona Keski-Suomessa, sitten äidin suvun luona Savossa ja lopulta päätyen Ouluun kerrostaloasuntoon. Leskiäidille tarjotaan tonttia Tervakoskelta Janakkala-järven rannalta, mutta hän kieltäytyy tarjouksesta, sillä hän ei edelleenkään usko olevansa leski. Äiti elää elämänsä loppuun saakka uskoen, että hänen miehensä on elossa Siperiassa jonkun himokkaan maatushkan hoivissa. Maatushka äitiä käy jopa sääliksi, sillä tämä joutuu kuuntelemaan kiihkomielisen miehen luentoja avomaakurkkujen optimaalisesta viljelystä.

Turistimatkalla Rintala kokee identiteettikriisin kuunnellessaan Intouristin kirjaviisaan puolikielisen oppaan virallista tarinaa Viipurista vanhana venäläisenä kaupunkina. Yrittäessään haastaa opasta ymmärtämään evakkojen tuskaa hän kokee tulevansa mitätöidyksi epähenkilönä. Todellisuudesta luopuminen merkitsee hänelle sitoutumista elämänikäiseen klovniuteen. Vierailut syvästi uskonnollisen, todellisuuspakoisen äidin luona muuttuvat raskaammiksi vuosi vuodelta, sillä äiti ryyppää juhlapyhinä traagisia sotamuistojaan samalla intensiteetillä kuin toiset kirkasta viinaa. Isäksi tullut nuori kirjailija ei myöskään tiedä, kuinka kertoisi suvun historiasta jälkipolville – ymmärtävätkö se koskaan täisaunan, syyhyn, syylien tai tytinän etymologiaa?

Ortodoksisen ja luterilaisen kulttuurin rinnakkaiseloa Rintala dokumentoi elävästi evakkoajoilta. Erityisesti Savossa ”venäjänuskoisten” pääsiäisrituaaleille raivataan tilaa isoissa maalaistaloissa. Nuori Paavo tuntee jo ortodoksien rukoukset ja tavat, mutta yhdessä asuminen tuo ortodoksisen kulttuurin vielä lähemmäksi. Uskonnollinen ero ei kuitenkaan näy arkisimmassa arjessa: kaikki lapset kokevat nöyryytystä täisaunoissa ja tultuaan ryssitellyksi kantaväestön toimesta. Ouluun muuttaessaan Paavo ja hänen äitinsä eivät kuitenkaan pyri pyyhkimään taustaansa, ja varsinkin äiti haastaa naapuruston eukkoja ahdasmielisyydessään. Karjalaisilla on tässä ainakin ruokakulttuuri ja rikas kielellinen perimä aseinaan taistellessa jäyhää peräpohjalaista mentaliteettia vastaan.

Teos avautuu paremmin historiallisena esseenä kuin perinteisenä omaelämäkertana. Pidin tekstiä raikkaampana ja modernimpana kuin monia tämän jälkeen julkaistuja muistelmia tai omaelämäkerrallisia romaaneja. Rintala saa arkiset objektit kuten ompelukoneet, moottoripyörät, isoäitien ikuiset tökötit ja pärekorit loistamaan erikoisuuttaan, ja samalla hän vertaa kotoisia asioita kuten äitinsä hurmoksellista virrenveisuuta muun maailman nostalgiseen musiikkiin. Virsi ”Tule kanssani herra Jeesus” svengaa paremmin, kun sitä soitetaan rinnakkain Harry Belafonten Banaaninlastaajan laulun kanssa. Ehkä tässä kirjassa on etiäisiä tulevasta, kuten Liljan Loiston Karjala takaisin-biisien reggaeversioista. Uskoisin, että jos Rintala olisi elänyt oikein vanhaksi mieheksi, hän olisi saattanut intuitiivisesti ymmärtää karjalaismielisten rastafarien postmodernin kutsuhuudon.

(Kuva: Paavo Rintala äitinsä kanssa vuonna 1942. Napattu Oulun kaupunginkirjaston sivulta, Rintalan perikunnan arkisto)

 

 

Saaristolääkärin rikas arki

Erhomaa Matleenan poikaMuistan tämän teoksen kannen isotätini Martan kirjahyllystä – Ester Erhomaa (1906-2001) oli hänen lempikirjailijansa ja taisi hän jotain Erhomaan teosta minullekin kaupata, vaikka olin vasta alakoululainen. Martan edesmennyt aviomies oli karjalainen, joten ymmärrän nostalgian. Martta kuoli jo ollessani yksitoistavuotias, mutta muistot hänestä paranevat kuin vuosikertaviini. Ehkä hän oli se vanha nainen, jolla riitti ymmärrystä maailmasta, ihmisistä ja heidän välisistä suhteista koko suvulle jakaa. Olen laittanut itselleni tehtäväksi Martan haudalla käynnin, koska en tiedä käykö siellä enää kukaan.

Ihmisen muisti on muutenkin kummallinen – yhtään kirjan kantta en muista mummoloistani, vaikka niissä aikaa enemmän vietin ja kirjahyllyjä kolusin. Ehkä piirroksessa puutalosta ja entisajan suvusta puhvihihoineen ja rusetteineen oli jotain erityisen viehättävää. Edelleen viihdyn tässä Antero Ahon piirtämässä illuusiossa. Se kuvaa erinomaisesti teoksen henkeä, karjalaisen luonnon runsaudensarvea, rakennuskulttuuria ja kuvattavan perheen koreilunhalua.

Erhomaa kiinnostaa minua siksikin, että hän on kirjoittanut muistelmateoksen lapsuudestaan Rantasalmella, pitäjässä, jonne minulla on sukututkimusyhteys. Tampereella pitkään vaikuttanut kirjailija oli leimallisesti ”itäinen ihminen”, joka näkyy erityisesti kielen tasolla. Erhomaan runsasta ja polveilevaa proosaa voi olla vaikea ymmärtää, ellei ole tottunut kulttuuriin, jossa jutellaan lämpimikseen.

Matleenan poika (Otava, 1972) on TV:stäkin tutun Matleena-sarjan toinen osa; ensimmäinen osa, Matleena ja päärynäpuu (1964), kertoo Matleenan naimisiinmenosta vossikkakuski Vallun kanssa Viipurin liepeillä ja perheen perustamisesta. Matleenan pojassa  päähenkilö on nuori poikamieslääkäri Vikke, joka on ottanut lääkärin tehtävän Viipurin saariston Uuraan saarella. Vikke haluaa kouluttautua kirurgiksi, mutta romaanin ajanjakson aikana hän on ”laastaritohtori”, jonka suurin vastuu on kuskata akuuttia hoitoa tarvitsevia potilaita Viipurin lääninsairaalaan. Erhomaan perehtyminen maalaislääkärin työhön on perusteellista, eikä teoksen päällimmäinen tunnetila ole kliseisen romanttinen. Ihmissuhteet ovat tässä melko hankalia, kukaan ei tunnu löytävän oikotietä onneen.

Vikke on vanhempiensa ainut poika, jonka tohtorin arvoa kyllä kunnioitetaan, mutta muuten mies ei ole ”edistynyt” samalla lailla kuin siskonsa materiaalisella tasolla. Varsinkin vanhempi sisko Kaisu on varsinainen päällepäsmäri, joka tietää kuinka kaikkien tulisi elää. Vikke hoitaa köyhiä saarelaisia enimmäkseen ilmaiseksi, elää askeettisesti eikä ole kolmenkympin kynnyksellä vielä löytänyt toista puoliskoaan. Saarelaiset eivät uskalla antaa tyttäriään poikamiehelle lääkärin apulaiseksi; moni on käynyt haastattelussa, mutta perunut tulonsa viime tipassa vanhempien ukaasista. Lopulta apulaiseksi päätyy monilapsisen perheen tytär Ebba, joka on liikkeissään tarkempi ja järjestelmällisempi kuin boheeminoloinen tohtori. Ebba onkin suosikkihahmoni päivettyneine poskineen ja rehevine puheenparsineen. Hän tuntuu ihmiseltä, jota kukaan ei pysty kusettamaan.

Teos asettuu vuoteen 1918, sisällissodan jälkimaininkiin, jolloin Karjalan kannasta kehitettiin pontevasti. Yhteiskunta on helpompi ja lempeämpi kuin näinä päivinä: kaikilla on töitä, paikka yhteisössä ja omanarvontunto. Uuraan saarella elää toimelias ja pitkälti omavarainen yhteisö. Matka Viipuriin on vaivalloinen, joten reissuja kaupunkiin tehdään vain muutaman kerran vuodessa. Tohtorin vaikeimpia reissuja ovat avustukset synnytyksissä kaukaisilla saarilla, joissa äidin tai lapsen (tai molempien) henkiinjääminen on usein hiuskarvan varassa, ja moni menehtyykin.

Viken perheen suhteet tuntuvat raikkaan tasa-arvoisilta, jopa edistyksellisiltä verrattuna vaikka myöhempään Suomi-filmi-paatokseen. Sisarukset huolehtivat toistensa seksuaalivalistuksesta yllättävän modernisti, ja isänkin ”viidenkympin villitystä” analysoidaan monisyisesti. Perhe on harvinaisen avarakatseinen ja lämminhenkinen huolimatta kokemistaan menetyksistä ja takaiskuista. Näkökulma on valistuneen työväenluokkainen: tässä vossikkakuski-isä antaa lääkäripojalleen pitkään mietittyjä elämänohjeita toivomuksenaan pojan asettuvan aloilleen ja jatkavan yleislääkärin kaidalla polulla kotinurkillaan Tiiliruukin esikaupungissa. Vikke kuitenkin valitsee toisin.

Tämä on toistaiseksi vähiten tunkkainen lukemani Karjala-kirja ja päihittää kuusnolla mm. Anu Kaipaisen. Eeva Kilven ja Laila Hirvisaaren teokset (kaikella kunnioituksella). Vaikka tässäkin leivotaan piirakoita, puhutaan vahvaa murretta ja jaetaan kansanviisautta isolla lusikalla, Erhomaa ei sorru itkuiseen ”Karjala takaisin”-retoriikkaan. Karjalan ystäviä uskoisin teoksen lämmittävän erityisesti siksi, että tätä Viipurin saariston kulttuurimaisemaa ei varsinaisesti enää ole olemassa – matkakirjailija Markus Lehtipuu on kirjoittanut paljon saarten rakennusten ja historian hävityksestä.

Jos pidit Ulla-Lena Lundbergin Jäästä tai Leena Parkkisen Galtbystä länteen-teoksesta, tämäkin antikvariaattien helmi saattaa ilahduttaa. Erhomaa on kirjailijana jokseenkin unohdettu, mutta ansaitsisi uudelleenarvostusta sekä lapsuuden että itäsuomalaisen mentaliteetin kuvaajana. Yritän jatkaa hänen teoksiinsa tutustumista, jos suinkaan saan niitä käsiini.

 

Rakkautta saarivaltakunnissa

Marjatta BryanMarjatta Bryanin omaelämäkerrallinen teos Rakkauden koulu alkoi Viipurissa (Yliopistopaino, 1999) kulkeutui luokseni tänään kveekarien hiljaisesta  kokouksesta Tampereen Pyynikiltä. Teos on enemmän henkisen tiedon ja hengellisen kasvun todistajanlausunto kuin kaunokirjallinen omaelämäkerta tai tarkka historiallinen dokumentti, mutta varmasti Karjalan ystävät saavat siitä jotain kimmoketta itärajan taakse matkailuunkin. Se on kirjoitettu varsin kveekarimaisesti, eli turhia sanoja ja rönsyjä vältellen.

Marjatta Bryan on kveekari ja yksi kansainvälisen työleiriliikkeen pioneereista. Minullakin on suht pitkä tausta työleiriläisenä eri Euroopan maissa, vaikken ole Suomen paikallisessa siivessä aktiivisesti puuhannutkaan. Työleiriliikkeen historiasta tuli aikoinaan kaikilla leireillä jotain infoa, mutta pääpainotus leireillä oli aina tekemisessä, ei lukemisessa. Rauhankasvatuksen ideologia tuli kuitenkin leireillä selväksi vielä 1990-luvulla. On siis hyvä tutustua liikkeen historiaan näin jälkijunassa samalla muistuttaen itselleni, että leirit ovat avoimia varttuneillekin hakijoille.

KVT-järjestö perustettiin Suomeen v. 1947 ja jo sitä ennen Bryan osallistui maan ensimmäiselle kansainväliselle työleirille Lapissa, jonka järjestivät amerikkalaiset kveekarit. Bryaniin teki suuren vaikutuksen se, kuinka toiselta mantereelta tulleet nuoret olivat aidon huolissaan tuntemattomien lappilaisten elinoloista ja päivittäisestä selviytymisestä. Bryanin kielitaitoihin luotettiin työleiriliikkeessä ja hän lähti pian kiertämään Eurooppaa amerikkalaisten mukana. Englannissa hän rakastui totaalikieltäytyjä-Alexiin, joka oli ollut vankilassa vakaumuksensa vuoksi. Jumala järjesti niin, että vähävarainen Marjatta sai jäädä kveekareiden kurssikeskukseen Woodbrokeen lukukaudeksi ja tutustua paremmin sulhasehdokkaaseensa. Tästä alkoi 50 vuoden avioliittopolku ja uusi elämä Englannissa, jossa ymmärtääkseni Bryan on vetänyt viimeiset pari vuosikymmentä kveekariystävilleen puhetilaisuuksia nimellä Rakkauden koulu. Vanhan rouvan opetusvideo löytyy mm. YouTubesta ja hänen todistajalausuntojaan kuolemasta kveekareiden eri nettisivuilta.

Teoksen pääpaino on Bryanin lapsuudessa ja nuoruudessa, jota alun perin savolainen seitsenlapsinen perhe vietti Viipurin Papinsaaressa, Itämeren syleilyssä. Köyhä perhe sai huollettavakseen kalastajasaaren mökin pilkkahintaan ja samalla vanhemmat toimivat läheisen poikakodin talonmiehinä. Onnea Viipurissa kesti viisi vuotta, kunnes perhe evakuoitiin taistelujen alta lokakuussa 1939. Perhe eli pitkälti omavaraistaloudessa ja lapset koulittiin rankkaan työntekoon varsinkin kesälomien aikana (melko tyypillistä noina aikoina). Papinsaari oli perheen oma, yksityinen paratiisivaltakunta, jonka onnen sisarukset pystyivät myöhemmin uudelleen luomaan vain mielikuvituksessaan – saarten vähäinen asutus kun oli sodan aikana tuhottu, eikä ketään heistä houkuttanut matkustaa niille, vaikka olivatkin käyneet turisteina Viipurissa. Taatusti tuhotun lapsuusmaiseman kohtaaminen on hirvittävä pettymys kelle tahansa. Marjatan päätyminen asumaan isommalle saarelle loppuiäkseen ei olekaan välttämättä silkkaa sattumaa. Asuminen meren rannalla suht kosmopoliitissa, avoinhenkisessä Viipurissa kun on tunnetusti inspiroinut monia suomalaisia kansainvälistymään.

Vaikka Bryanin muistot saarelta ovat enimmäkseen idyllisiä, niihin liittyy myös kansalaissodan varjot ja nuoren tytön pelottava kokemus intuitiosta: käydessään kotisaarensa naapurissa Naulasaarella hän löysi vanhan tykkipatterin ja tiesi sydämessään jotain kammottavaa tapahtuneen siellä. Luita ja pääkalloja löytyi myös lähimetsien hautapaikoilta. Vasta myöhemmin hän sai kuulla, että hänen kotinurkkansa olivat toimineet jopa 500 punaisen teloituspaikkana. Tyypilliseen  kveekarimaiseen tapaan hän ei ota suoraa poliittista kantaa kansalaissodan kauhuihin, mutta antaa ymmärtää, että hänen oma valkoisten puolella Viipurissa taistellut enonsa ja isänsä katuivat vanhemmilla päivillään tekojaan. Tämä osio kosketti minua erityisesti, sillä etsin itsekin jälkiä eräistä kansalaissodassa teloitetuista Viipurin läänissä.

Teoksesta syntyi kipinä tutustua lähemmin Bryanin varsinaisiin hengellisiin puheisiin ja opetuksiin – hän tuntuu olevaan elementissään juuri puhujana, ei niinkään asioiden tarkkana paperille kirjaajana.