Kansantanhua verenmaku suussa

HaapasaloTeos: Ville Haapasalo ja Kauko Röyhkä: Junamatka Moskovaan (Docendo, 2017)

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Tänään Kalevalan päivänä en ole jaksanut kaivaa esiin kansalliseepostani tai jotain muuta folkloristista pläjäystä, mutta kuuntelin Ville Haapasalon tarinaa nuoruuden eksymisistä ja kohtaamisista rikollisten kanssa eri puolilla Venäjää. Teoksessa Haapasalo päätyy monien koettelemusten kautta Mustanmeren turistikohteeseen mukiloituna, rahattomana ja edelleen melko heikolla kielitaidolla varustettuna. Hän on jo kolmannen vuoden opiskelija teatterikoulussa, mutta siellä ei ole vielä päästy pitkälle sellaisissa näytelmissä, joissa on sanoja. Kerätäkseen rahaa paluumatkaan Pietariin hänen on keksittävä moninaisia ansaintikeinoja, ja työskenneltyään aikansa vanhusten datshoilla hän päätyy tanssimaan suomalaisia kansantanhuja paikallisissa juottoloissa verenmaku suussa. Tästä hänellä on aiempaa kokemusta pitkältä lapsuuden ja nuoruuden tanhu-uralta Hollolassa.

Kirjassa eletään vuotta 1992, ja osa kansasta viittaa vielä Leningradiin, kun puhutaan Pietarista. Siinä eletään yhteiskunnassa, joka on edelleen kovin sulkeutunut, jossa ulkomaanpuhelut on tilattava lennättimestä päiviä aikaisemmin, ja jossa junalippujen osto on kovin vaivalloista. Harharetkellään pelottavinta Haapasalolle on joutuminen dokumentoimattoman ulkomaalaisen rooliin tuntemattomilla seuduilla, eikä hänen luottamuksensa paikallisiin ihmisiin ole kummoinen. Kahden ryöstöoperaation jälkeen hän tapaa Nadjan, klassisen kaunottaren, joka muistaa monien venäläisromaanien runollisen eteeristä hahmoa. Parasta on, että tyttö viettää kesää vanhempineen tsaarinaikaisessa huvilassa, joka luo idyllisen kulissin nupuillaan olevalle romanssille.

Nadjalla kuitenkin valitettavasti on paikallinen mies, Miska, joka myös tavoittelee näyttelijän uraa. Ei Miska eikä Nadjakaan tiedä, kuka on Raskolnikov, mutta huonohampaisella Miskalla on tavoitteena päästä Hollywood-tähdeksi. Tyttöystävän jakaminen ulkomaanpellen kanssa ei ole niin nöpönuukaa, jos kohtaamisesta seuraa muuta synergiaa, kuten apua viisumien hakemisessa. Tässä vaiheessa Haapasalo itse kamppailee syömishäiriön parissa ja askeesissaan ei pahemmin tunne vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Ihastuminen Nadjaan tuntuu vaaralliselta, mutta samalla hän leikittelee ajatuksella, että jäisi loppuelämäksi Mustallemerelle ravintoloita kiertäväksi viihdetaiteilijaksi.

Villen harharetki Mustallamerellä venyy yli kuukauden mittaiseksi, ja siihen liittyy paljon nälkiintymistä ja fyysistä kipua. Kirja raportoi myös kulttuurista, jossa tuntemattomien, varsinkin ulkomaalaisten auttaminen ei ole itseisarvo, vaan neuvostosysteemi on koulinut ihmisistä luontaisesti epäluuloisia muukalaisia kohtaan. Joitain vieraanvaraisia, uteliaita tai armollisia yksilöitä tietty sattuu matkan varrelle, joiden avulla hän pysyy hengissä ja onnistuu lopulta pääsemään takaisin Pietariin tanhulla ansaituilla kolikoilla. Ja maailma on edelleen valtava, arvaamaton, yhteyksien saaminen ulkomaailmaan on lähes mahdotonta, eikä byrokratia tee paluumatkaa yhtään helpommaksi.

Pidin tästä tarinasta enemmän kuin aiemmin lukemistani Haapasalon muistelmista, koska ajallisesti rajallisessa tarinassa oli enemmän intensiteettiä kuin hänen muistelmistaan opiskelusta Pietarissa. Kauko Röyhkä on kanssakirjailijana omalle tyylilleen uskollinen, eli korostetun selkokielinen, mutta tässä seikkailutarinassa lyhyet lauseet eivät luoneet naiivia kuvaa. Tarinankerronta toimii myös erinomaisesti äänikirjana, ja mielelläni kuuntelisin sitä vaikka pidemmällä junamatkalla kotimaassakin. Lisäksi koen, että kyseessä on lukemistani teoksista Docendo-kustantamolta ihan kärkikaartia. Toki ihmetyttää se, että he tuntuvat keskittyvän enimmäkseen muulla alalla kunnostautuneiden julkkishahmojen teoksiin.

Teos muodostaa kiinnostavan parin juuri lukemalleni Viv Groskopin teokselle Älä hyppää junan alle (2019), jossa dokumentoidaan vastaavasti opiskelijaelämää Venäjällä 1990-luvulla. Haapasalo ei viittaa klassikkokirjoihin aivan samalla intohimolla kuin Groskop, mutta viitteitä on kuitenkin riittävästi oikeanlaisen tunnelman luomiseksi. Pidin erityisesti sen traagisemmista sävyistä, sillä teos ei ollut pelkkää koomista tykitystä. Ehkä opin myös Haapasalon persoonasta ja nuoruuden vaiheista jotain uutta, ja varsinkin kuvaukset askeettisuuden tavoittelusta olivat riipivän todenmukaisia.

HELMET- lukuhaasteessa teos sopii hyvin kohtaan 13: Kirjassa eksytään.

 

Uskon ja uskoisin enemmänkin

Et_kuitenkaan_uskoVille Haapasalon, Kauko Röyhkän ja Juha Metson Et kuitenkaan usko (Docendo, 2014) tuli luokseni kavereiden kautta – kyseessä on haastattelupohjainen elämäkertateos runsaalla kuvituksella. Kaikkihan me tiedämme Villen tarinan noin pääpiirteittäin, ja moni meistä on viimeistään tutustunut hänen näyttelijäntyöhönsä elokuvassa Käki (2002). Tässä teoksessa keskitytään Villen uran alkuaikoihin 1990-luvun lainsuojattomassa, uutta identiteettiä etsivässä Pietarin kulttuurikaupungissa.

Ville tunnustaa teoksessa, että hänen pääsynsä Pietarin arvostettuun teatteri-akatemiaan johtui rahasta: hänen maksamansa n. 4000 dollarin lukukausimaksu takasi monen opettajan kuukausitulot. Muutenkin hänen maineensa ja menestyksensä on johtunut pitkälti ”maalaisjuntin” imagosta – kansanomaisuus ja kenties periferaalinen suomalaisuus ovat olleet onnistunut kombo suuren suuren venäläisen yleisön parissa. Teoksessa ei valitettavasti porauduta syvällisesti Villen venäläisiin roolisuorituksiin, varsinkaan niihin onnistuneempiin. Epäonnistuneita saippuaoopperabravyyreja tuuletetaan enemmän kuin menestyksiä. Kai tässä on kyse Villen omasta vaatimattomuudesta – hän ei ole halunnut luoda pönöttävää menestyssaagaa, vaan osoittaa mieluummin uran murtuma- ja käännekohtia.

Kuten arvata saattaa, kirja dokumentoi Pietarin taiteilijapiirien dekadenssia, ryyppäjäisiä ja hankalia tilanteita pikkurikollisten kynsissä. Mielestäni kirjan nimi on epäonnistunut, sillä näistä seikkailuista odotin lukevani enemmänkin ja raflaavammalla tyylillä. Toisaalta niistä kuuleminen on hyvin ennalta-arvattavaa. Villen opiskelujen alkuaikojen askeettisuus ja kärsimykset kertovat tarinaa suuresta sitoumuksesta ja periksiantamattomuudesta – eihän hyvinvointivaltion kasvatin olisi tarvinnut nälkiintyä, asua epämääräisissä oloissa ja käydä koulua, jonka mitta-asteikolla Jouko Turkan opetukset olisivat tuntuneet lastenleikiltä. Villen isoäidin huoli siitä, että poika on Ryssälässä ilman asetta, tuntui osuvalta.

Olisin siis uskonut enemmänkin. Kauko Röyhkän haastattelutyyli on tuttavallinen ja intiimi, mutta samalla höyhenenkevyt ja liian myötäsukainen. Kuvajournalismi on kiinnostavampaa kuin itse teksti. Onko siis kyseessä coffee table book vaiko vakavasti otettava biografia? Kysyn näin siksi, että olen arvostelemassa todella raskaan sarjan (oma)elämäkerrallisia tekstejä, joissa päähenkilöt kamppailevat muidenkin haasteiden kanssa kuin oman uran edistämisen.

Haapasalo esittää vastauksissaan überlaimeaa kritiikkiä Putinin hallintoa kohtaan, joka ei tunnu uskottavalta, ottaen huomioon miehen de facto-aseman valtiontaiteilijana ja Kremlin suojattina. Samoin hän kuittaa monimutkaisen perhetilanteensa kevyellä hihanpyyhällyksellä. Oikeastaan perhepoliittiset kysymykset olisi voitu tässä taiteilijabiografiassa ohittaa, sillä niillä ei ole paljoa tekemistä Villen venäläisen artistipersoonan kanssa. Varmasti Haapasalolle on ollut siunauksellista se, että hän on voinut väliaikoina elää tavallista siviilielämää Suomessa. Kuitenkin tämä persoonallisuuden kahtiajako herättää huolestuneita kysymyksiä jaksamisesta ja burnoutin välttämisestä. Kahden maan kansalaisuus ei takuulla ole helppoa, varsinkaan näinä aikoina, kun kotimaan mediat lietsovat kaikenlaista russofobiaa.

Haapasalon tarinasta saa ehkä paremman otteen, jos lukee biografiasarjan molemmat osat samaan syssyyn. Itse koin, että olen tutustunut Villeen paremmin hänen loistavien matkaohjelmiensa kautta kuin tämän hätäisen pläjäyksen. Teos oli kovin journalistinen, termin hyvässä ja pahassa mielessä.