Vaikeat kirjat, osa 1: Michel Houellebecq

Teos: Michel Houellebecq: The possibility of an island (Vintage, 2005)

Käännös: Gavin Bowd

Olen viime viikkoina hitaasti käynyt läpi yksiöni suht niukkaa kirjastoa, ja löytänyt sieltä muutamia lukemattomia aarteita, jotka ovat jääneet kesken tekstin vaikeuden tai tylsyyden vuoksi.

Michel Houellebecqin The Possibility of an Island on näemmä hankittu Islannista vaihtojakson aikana vuonna 2008. Minulla on ollut hyvää yritystä lukea kirjaa, koska olen tehnyt siihen merkintöjä ja sivujen välistä löytyi kirjanmerkkejä. Ehkä saarella asuessani saariaiheiset kirjat ovat vedonneet minuun erityisesti, ja muistelisin, että jo silloin kiinnosti tämän rankaksi islam-kriitikoksi leimatun kirjailijan profiili.

No, tämä teos ei varsinaisesti ole islamisaation analyysia, vaikka uskonnoilla on siinä keskeinen rooli. Kirjaa on verrattu aikalaisarvioissa Margaret Atwoodin Oryx ja Crakeen, joka on muistaakseni myös jäänyt minulta kesken. Se on melko klassinen skifiromaani, jossa Daniel-nimisen miehen tulevat inkarnaatiot tarkkailevat 2000-luvun alun nykytilaa tulevaisuuden eri vaiheista käsin.

Olen lukenut, tai yrittänyt lukea, paljon hankalampia tai monimutkaisempia skifi-kirjoja aiemmin, mutta ne jäävät maailmankirjallisuudessa marginaaliin juuri siksi, että ne ovat liian ”tieteisiä”. Houellebecqin tulokulma skifiin on korkeakirjallinen ja humanistinen: hän ei ainakaan pitkästytä lukijaansa liiallisella tiedolla DNA-tutkimuksesta ja ihmiskloonauksesta, vaan tässä keskitytään enemmän kloonien sisäiseen maailmaan ja tunne-elämän muutoksiin.

Daniel on tarinan alussa pitkästynyt nuori mies Pariisista, joka on joutunut perheensä kanssa Turkkiin banaaliin all inclusive-hotelliin lomalle. Silkasta tylsistymisestä hän osallistuu hotellin kykyjenmetsästyskilpailuun, jossa hän vittuilee ääneen lihaville turistimammoille. Mammat pitävät hänen show’staan, hän kokee voimaantumista ja alkaa vakavasti harkita standupkoomikon uraa.

Danielilla on nuorena ollut monia rikkaita naispuolisia mesenaatteja, ja taloudellisen tuen reunaehtona on välillä ollut seksi. Hän on breikannut alalla silloin, kun ala oli vielä suht nuori, ja saanut kaiken kuviteltavissa olevan huomion ja kunnian. Keski-ikäisenä hän ei enää jaksa tehdä standuppia, vaan on siirtynyt ironisen, postmodernin pornon tuottajaksi. Muutenkin maailma hänen ympärillään on pornoistumassa, eikä hän ole haltioissaan kaikista siihen liittyvistä ilmiöistä, kuten pikkulasten pukeutumisen pornoistamisesta.

Muistaakseni jätin kirjan kesken, koska koin kirjan pornolla kyllästetyksi, ja Danielin eri kloonien seksuaalisen nettikäyttäytymisen seuraamisen puuduttavaksi. Nyt toisella tai kolmannella yrityksellä tiesin jo, mitä tuleman pitää, ja yritin katsoa, löytyisikö kirjasta muutakin sanomaa kuin hedonistista lihalliseen ekstaasiin valmistautumista.

Ja löytyihän sitä. Täytyy myös muistaa, että teos on satiiri, ja näin ollen sen pornon, seksin ja erotiikan kuvastoja kannattaa lukea monella eri tasolla. Pornoa kiinnostavampaa kirjassa oli Elohim-uususkonnon leviämisen kuvaus, ja ennustus maailman hengellisestä tulevaisuudesta.

Siinä vaiheessa, kun maailmaa uhkaa kärventyminen, Daniel on muuttanut Espanjan Almeriaan, ehkä pakoon julkkisasemaansa Ranskassa. Hänen vaimonsa Isabelle on jättänyt hänet, ja elämää uhkaa syvenevä melankolia. Näin ollen hän vastaa myöntävästi kutsuun tulla VIP-vieraaksi Elohim-ryhmittymän retriittiin Herzegovinan vuoristoon. Ja vaikka Daniel suhtautuu kaikkiin uskontoihin yhtä pilkallisesti, joku elohimilaisten elämänasenteessa puhuttelee häntä.

Elohimilaisilla seksi on hengellisen palvonnan keskiössä, pyritäänhän kultissa ikuiseen elämään. Kultin profeetta on avoimen seksuaalinen mies, jolla naispuolisia bändäreitä riittää. Vaikuttaa siltä, että mitä korkeammalle tasolle yksilö on päässyt hengellisyydessään, sitä vapautuneemmin hän käyttäytyy. Kultissa ei kuitenkaan sallita päihteitä, ainakaan sen omissa tiloissa, ja ruokavalio on kreetalaisen askeettinen.

Daniel ei suoraan rekrytoidu kulttiin, mutta lähtee puolen vuoden päästä sen talvileirille Lanzarotelle, jossa ikuisen elämän loppusijoituspaikan idea aktualisoituu hänen mielessään. Lanzaroten leirillä profeetta kuolee, ehkä jopa murhataan, mutta kaikki tietävät, että hän palaa elämään toisessa ruumiissa.

Oli kiinnostavaa leikitellä sillä ajatuksella, mitä maailmassa tapahtuu, jos suuret kirjan uskonnot kuolevat. Houellebecqin maalaamassa tulevaisuudessa on jäljellä enää islam, jonka kanssa kilpailevat länsimaiset uususkonnot, joista tämä Elohim on voimakkain. Elohim muistutti minua etäisesti skientologian ja Jehovan Todistajien sekoitukselta. Kultin profeetan lanseeraama kuvamaailma ainakin tuntui suoraan Vartiotornista kopioidulta.

Houellebecq piikittelee myös lemmikkien omistajille, sillä hänen maalaamassaan tulevaisuudessa eläinten käyttö tunneilmaisun keskeisenä kohteena tulee vain vahvistumaan. Danielin ja Isabellen koiran yhteishuoltajuus ei mene kuin Strömsössä, mutta ainakin lukija saa reissata monissa kiinnostavissa kohteissa kirjan hoitovuoron vaihtokeikoilla.

Nyt 13 vuotta myöhemmin tämä ei enää olut minulle vaikea rasti, tyyli tuntui jopa kepeämmältä kuin Margaret Atwoodin, jonka tuotannon läpikäymiseen olen nuorempana sijoittanut paljon paukkuja. Aikaa ei nyt tosin riittänyt kirjan runsaiden ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoviitteiden avaamiseen, ja ehkä tässä piili se alkuperäinen vaikeus.

Sain kirjan lukemisen aikana hoidettua paljon kärsinyttä kaktuskokoelmaani, joka on sinnitellyt yli 10 vuotta liian ahtaassa ruukussa. Ajattelin Lanzarotea kasveja erotellessani ja multaa vaihtaessani, ja nyt haaveenani on hankkia kukkiva kaktus näiden kituliaiden vanhusten kaveriksi.

Kullankaivajina Berliinissä

IMG_1892Kävin viime maanantaina Berliinin juutalaismuseossa, mikä teki minuun suuren vaikutuksen. Olen tutustunut museon kotisivuihin viime vuosina moneen otteeseen, ja odotukset olivat korkeat, mutta paikan emotionaalista vaikutusta en osannut arvata. Tuntui myös hieman oudolta asua muutama päivä nurkilla, joista tiesi tuhansien lähteneen aikanaan Auschwitzin junaan.

Museossa toki oli muutakin antia kuin holokaustin historiaa, ja opin paljon sen Jerusalem-aiheisesta näyttelystä, jossa esiteltiin turismin esihistoriaa. Juutalaiset ovat luultavasti kansa, jotka ovat keksineet matkamuistot, ja kristittyjen toiviomatkalaisten rahastuksesta on alkanut turistikrääsän markkinointi.

IMG_1882Juutalaismuseon kauppa oli minulle hankala rasti, koska olisin kirjamellisesti halunnut ostaa tyhjäksi koko putiikin. Ostin vain yhden romaanin ja kaksi postikorttia, ja matkani keskeiseksi lukukokemukseksi nousi Christopher Isherwoodin (1904-1986) romaani Goodbye Berlin (1939, Vintage Classics). Minulla on joku muistijälki tästä vasemmistolaisesta homokirjailijasta, vaikka en ole hänen teoksiaan aiemmin lukenutkaan. Isherwood ei itse ollut juutalainen, mutta tässä teoksessa puolet hahmoista ovat. Kirjan ymmärtämiseksi on olennaista tietää, että Isherwood tuli karkotetuksi Saksasta vasemmistolaisten mielipiteidensä vuoksi, ja että romaani on vahvasti autofiktiivinen.

Romaanin kertoja, Herr Issyvoo, on nuori englannin yksityisopettaja ja kirjailijanalku,  joka elää alivuokralaisena berliiniläiskodeissa 1930-luvulla. Vuosien varrella miehen elintaso heikkenee, ja hän joutuu koko ajan muuttamaan köyhemmille alueille. Pisimmän aikaa hän asuu neiti Schröderin luona, joka pitää jonkin sortin asuntolaa isossa kaupunkiasunnossaan. Kimppakämppään mahtuu niin juutalaisia, maahanmuuttajia kuin natsien kannattajia, ja ilmapiiri on välillä kovin jännitteinen. Varsinkin naispuolisilla vuokralaisilla on välillä värikästä rakkauselämää, kun taas miehet käyvät Friedrichstrassen bordelleissa ja peep show’ssa. Kertoja itse elää oman suuntautumisensa kanssa kaapissa, mutta ilmaisee rivien välistä kiinnostustaan paikallisiin komistuksiin.

Pidin romaanissa eniten kuvauksista tuon ajan lomanvietosta Itämeren saarilla ja Wannseen järvikohteessa. Neiti Schröder on ollut nuoruudessaan niin varakas, että on pystynyt lomailemaan kaukana Baltian maiden kylpylöissä, kun taas tavalliset berliiniläiset suuntaavat kotimaan kohteisiin. Rugenin saari on herra Issyvoon lempikohde, jossa hän majailee ystäviensä huviloilla ja nauttii vapaudesta kirjoittaa kalsarisillaan. Lomaidylliä kuitenkin varjostavat natsien leirikeskittymät, vaikka tuohon aikaan heidän kanssaan pystyi vielä väittelemään kaljapäissään krouveissa ja kievareissa.

Rugenin saarella herra Issyvoo ystävystyy nuoren Oton kanssa, joka on palkattu ”terapeutiksi” neurooseista kärsivälle englantilaiselle Peterille. Mahdollisesti Peter on myös seksuaalisesti kiinnostunut Otosta, mutta Otto käy vastoin hänen tahtoaan tansseissa vokottelemassa muijia. Otto on varsinainen peluri, joka pyörittää useampaa mimmiä ympäri maata kirjeenvaihtokavereina. Berliinissä hän asuu työväenluokkaisten vanhempiensa kanssa ullakkokämpässä Halleschen Torilla, huonomaineisella alueella, jossa viranomaiset tekevät jatkuvia terveystarkastuksia. Nowakin perheen kuvauksessa Isherwoodin tyyli lähentelee etnografista lähiötutkimusta,    jossa pohditaan myös yhteIMG_1889iskunnan suhdetta köyhyyteen.

Halleschen Torin metroasema ja sen läheiset nurkat tulivat Berliinin-reissun aikana tutuiksi, ja nurkat tuntuivat edelleen suht nuhjuisilta. Oletin alueen kuuluneen Itä-Berliiniin johtuen sen sovjettyylisestä kerrostalokannasta, mutta Kreuzberg kuului amerikkalaisten vyöhykkeelle. Itse Friedrichstrasse tuntui  siistiytyneen huomattavasti sitten 1930-luvun, mutta Halleschen Torilla näkyi edelleen tuo historiallinen ”rouhevuus”. Alueella tuntui asuvan paljon maahanmuuttajia, vajaakuntoisia aikuisia ja vasemmistolaisen oloisia maailmanparantajia, ja koko alue pursusi kaiken maailman ”sosiaalikeskuksia”. Tämä alue oli lähempänä keskustaa kuin ”varsinainen” Kreuzberg, eli se tunnettu hipsterivyöhyke, jossa pystyi syömään koko maailman yhdeltä lautaselta. Halleschen Torilla ei ainakaan näkynyt NIMBY-ilmiötä, vaan olin aistivinani siellä jotain kummallista solidaarisuutta.

Goodbye Berlin tuntui hämmentävän modernilta kertomukselta, jossa oli monikulttuurisia, feministisiä ja sateenkaarevia viboja. Nuorten brittien asema ”kullankaivajina” nauratti kovasti, vaikka kirjan tunnelmat olivat muuten paikoitellen ahdistavia ja pahinta mahdollista enteileviä. Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan aattona, jolloin keskitysleireistä ei vielä ollut yleistä tietoa. Brittien ja juutalaisten ystävyydet tuntuivat tässä loogisilta, varsinkin kulttuuripiireissä. Isherwood on myös taitava kuvaamaan arjen ksenofobiaa ja juutalaisvastaisia diskursseja, jotka hiipivät salakavalasti osaksi kollektiivista tajuntaa.

Luin tätä kirjaa muun muassa Hallesches Torin läheisessä feministikahvilassa, jossa oli latinoteema. Lukeminen kohteessa edistyi kuitenkin hitaasti, koska kaupungilla oli liikaa muuta tarjottavaa. En edes ehtinyt varsinaisiin kirjakauppoihin, mikä hieman harmittaa. Kirjoitan blogia nyt Vilnassa, jossa aion korjata tämän puutteen. Ehkä täältäkin löytyy joku täsmäteos, jonka siivillä voi fiilistellä juuri paikan päällä.

 

Come on, Eileen!

eileenNuorisovankilan vartija asuu kahden syvästi alkoholisoituneen poliisi-isänsä kanssa rähjätalossa kadulla, jossa muut kilpailevat pensasaitojensa siisteydestä ja jouluvalojen runsaudesta. Hänen elämäänsä ei kuulu paljoa muuta kuin viinakaupassa käynti isän asioilla, ja näpistely näillä keikoilla naapurikaupoista. Hän on kaksikymmentäneljävuotias näkymätön nainen, jolta kukaan ei odota paljoa. Riittää, että hän pitää vierailutuntien aikana silmällä nuorisorikollisten äitejä, noita itkuisia ihmisraunioita, joiden elämänliekki myös on kauan sitten sammunut.

Ottessa Moshfegh (s. 1981) on bostonilainen kirjailija, jonka juuret ovat Kroatiassa ja Iranissa. Eileen (Vintage, 2016) on hänen toinen romaaninsa, joka pääsi viime vuonna usean kirjallisuuspalkinnon (mm. ManBooker) kandidaattilistalle, ja voitti Pen/Hemingway-palkinnon.

Teos sijoittuu Uuteen Englantiin 1960-luvulla, pikkukaupungin nimi on anonyymi X-ville, se on vahvan työväenluokkainen yhteisö Atlantin rannikolla. Dunlopin perhe on sinnitellyt sovinnaisen keskiluokkaisuuden reunamilla äidin kuolemaan saakka, mutta herra Dunlopin luisu kohti raivoisaa itsetuhoa on tapahtunut pian tämän jälkeen. Paikalliset poliisit hyysäävät Eileenin isää, vaikka tästä on suurta harmia ympäröivälle maailmalle. Varotoimena isän ylilyöntejä kohtaan Eileen takavarikoi tämän kengät ja aseen työpäivien ajaksi.

Teos on enemmän psykologinen trilleri kuin dekkari, vaikka siinä liikutaan melkein sataprosenttisesti rikosten maailmassa. Juonellisesti teos ei kuitenkaan tarjoa piinaavaa kauhua, vaan kerronta on Eileenin pään sisäistä kamppailua. Eileenilla ei ole mitään syytä jäädä X-villeen, hän ei tunne lojaaliutta ilkeää isäänsä kohtaan, eikä työ tarjoa hänelle helpotusta. Tosin hänellä ei ole myöskään voimaa tai draivia muuttaa elämänsä suuntaa. Kodin kaaos on jo kuolleen äidin peruja, ja Eileen pukeutuukin äitinsä jättämiin vaatteisiin. Vastakkaisen sukupuolen miellyttäminen ei kuulu hänen arvomaailmassaan korkealle, vaikka hän haaveileekin iskevänsä kollegansa Randyn, jonka timmit vatsalihakset miellyttävät häntä.

Teos on myös karmiva joulukirja, sillä tapahtumien akseli keskittyy joulun ympärille. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tulee kutsutuksi joulua viettämään kodin ulkopuolelle, uuden työkaverin Rebeccan luo, joka on Harvardin käynyt erityispedagogiikan asiantuntija.  Rebecca on liian fiini ystävä Eileenille, eikä Eileen myöskään ymmärrä, miksi niin elegantti nainen hakisi työtä niin ankeasta paikasta kuin nuorisovankila.

Vaikka teos on temaattisesti mahdollisimman raskas ja ankea, Eileenin kertojan ääni on vaikuttava. Moshfegh on koukuttava kertoja, jolla on taito uppoutua syrjään jääneiden maailmaan ilman sääliä tai poliittista korrektivismia.

Luin teoksen katsottuani juuri maratonin kanadalaista sarjaa Trailer Park Boys, jossa päihteillä on myös keskeinen rooli. Siinä missä tässä romaanissa oli ikuinen talvi ja viima, Nova Scotian ”trailer parkissa” oli ikuinen kesä. Tässäkin viitattiin läheiseen ”trailer parkin” kaltaiseen alueeseen, jossa asui nuorten vankien perheitä. Kerronnan moodi on näissä kahdessa kulttuurin tuotteessa erisuuntainen, mutta molemmat herättävät kysymyksiä sopivuuden rajoista, kun kuvataan köyhyyttä ja päihdeongelmia.

Oma sietokykyni taitaa olla korkea, ja tämä teos ahdisti enemmän kuin Trailer Park Boys, joka on roisi, toiminnallinen komediasarja. Toisaalta koska tässä kuvattiin aikaa, jota en ole itse elänyt, kaikki ankeus ei tullut suoraan iholle. Tämä varmasti olikin teoksen pelastava rengas – jos se olisi kuvannut nykyaikaa, siinä ei olisi ollut tippaakaan armoa.

Suosittelen teosta niille, jotka kaipaavat jouluunsa jotain muuta kuin piparkakkujen tuoksua ja kulkusten kilinää.

To the memory of Louisiana Fried Chicken

Time to make some changes to the language policy of this blog. I don’t have patience to manage two separate literature blogs, one in Finnish, one in English, but from now on I will be posting in English about books that I have read in that tongue, esp. if they haven’t been translated in Finnish. By doing so, I feel I might actually connect with people with similar literary tastes.

I ’ve been lately worried about how quickly, due to economic recession and the changing political climate, Finland has turned inwards. It shows particularly in people’s reading habits and our access to world literature. We used to have better stacked bookstores some ten-twenty years ago; now of course those who read in English order their books from online vendors. But it saddens me that when one walks into an average bookstore, not much else is found in English than Jojo Moyes or Marian Keyes (not to undermine chicklit, of course).

I should hoist a flag every time I run across a novel in English, which is not a global bestseller. Really. Let alone novels in other languages. But also as a reader I have a responsibility to do something about it. Be more active. Make more noise.

Ernest J. Gaines (b. 1933) is an Afro-American author from Louisiana, who has spent his career around universities, residencies and creative writing programs. Many of his novels have been filmed, and his most known novel must be A Lesson Before Dying (Vintage, 1993). A lot of his writing is set on historical Louisiana, and he has also returned to live at his roots after retirement.

A Lesson Before Dying depicts the encounter of two young Black men, a schoolteacher and a prisoner waiting for electrocution, in late 1940s. Jefferson has been convicted of killing the owner of a local liquor store, though he does not remember the event, and with great likeliness has only been at the wrong place at a wrong time. Grant has been his teacher some years ago, and is persuaded to meet the young man in order to bring him back to humanity and his senses before the execution  day.

The main theme is heavy, and the novel could have easily become a grim socio-political pamphlet on ethnic profiling, but Gaines chooses another, more communal approach. Anger and frustration are underlying emotions when the two men meet, sharing Aunt Emma’s fried chicken served with yam. It takes a long time for Jefferson to get over the humiliation of the courtroom sessions, where his intelligence was compared to that of a hog. The death sentence also affects the community, not only the nearest and dearest of the young man. People are slowly beginning to question the rights of the white folks to determine the conditions of black lives.

The narrative around education is as interesting as the main storyline. Grant has not returned home after university because of homesickness, but only to be close to the woman he loves. Vivian is also a teacher and a single mom still married to a runaway husband. The school Grant runs is situated in a church, and besides firewood, they also have a shortage of chalk. He has two young women, former students, working as assistant teachers, possibly without pay. Most of all he is frustrated to see the community repeating the pattern of self-hatred and marginalization, despite the efforts of formal education.

Food is abundant in all settings of the novel, and one of the key arenas of female power. Grant, who lives with Tante Lou, her grand-aunt who brought up her mother and himself, has to be careful about his eating outside. Tante Lou is deeply hurt is she hears that he has had dinner at Rainbow Club, the colored people’s drinking den in the nearby town. Gumbo becomes a reconciliatory meal between the main characters, eaten in the prison cell straight from the pot.

Besides being a story of an unlikely friendship between two men, and a love story, the novel is a commemoration of women’s lifelong friendship. The two childless aunts are the true stronghold of the community, those who take on their wayward relatives’ kids and try to bring them up as God-abiding citizens.

Overall, the description of both genders is balanced and emphatic. I couldn’t have guessed the gender of the author, if the book cover had not been shown. Literary machoisms are rare in the narrative. Apart from drinking and an interest in car models, the men don’t express their masculinity in stereotypical ways. Grant is even bold enough to discuss bedroom failures. He is not sure if the relationship will last if the couple continues living in the bush of Louisiana.

I didn’t know much about Cajun culture before reading the novel, but it seems to have interesting remnants of Frenchness. The ethnic and racial divions are deep also between the ”colored” people, not only between the whites and blacks, and the ”mulattoes'” prejudices seem more pronounced than the white community’s.

Although I had no trouble understanding the language of the novel (for instance the Black English portrayed here is quite academic), I could have benefitted from a short cultural foreword. The historical layers of the novel were so rich that a foreign reader automatically misses some of the nuances. Particularly the religious dimension was interesting, and Grant’s own position as an agnostic teacher in a deeply religious community seemed painful.

Thanks to my friend Päivi for carrying the novel from Toronto. It must be one of the most surprising texts I will come across this year, as I am now mainly staying here in the FinnLit ghetto. Monolingualism is very bad for the brain, and reading English language novels in translation feels like treachery, if one has once invested years to academic Eng.Lit. studies.

 

 

Vintage-aikamatka parantolaan

latausSatu Mattila-Laine on porilainen kirjastonhoitaja, jonka esikoisromaani Parantola (Karisto, 2015) on kai ensisijaisesti suunnattu teineille ja nuorille aikuisille. Itse lähestyin teosta sen kiinnostavan teeman vuoksi: aikamatka 1930-luvun naisten kaatumatautiparantolaan ei ole tavallisin tyttökirjan aihe. Päähenkilö Elisa on intohimoinen vintage-harrastaja ja bloggaaja, jonka elämää varjostaa epilepsia. Hän on kiinnostunut paikkakuntansa hylätystä parantolarakennuksesta lähinnä muotikuvien kuvauspaikkana, mutta eräänä kesäpäivänä hän eksyy rakennuksen lääkevarastoon yksin. Varastossa tapahtuu kummia ja yhtäkkiä hän huomaa siirtyneensä ajassa vuoteen 1934.

Rientolan parantolassa Elisa saa suojelijakseen luottohoidokin Annan, joka hyvästä kunnostaan johtuen saa vastuullisia tehtäviä liinavaatevarastossa. Parantolassa on ensimmäisen ja toisen maksuluokan potilaita, eli osa heistä on vapautettu ruumiillisesta työstä perheen maksukyvyn vuoksi. Siellä asuu myös pitkäaikaissairaita asylisteja eli työkyvyttömiä vanhuksia, jotka ovat kenties kunnan hoidokkeja. Kaikki tietävät paikkansa laitoksen universumissa, jossa kuri ja nuhde vallitsevat. Uskonnollisuus on pakotettua iäisyyskasvatusta, josta tosin osa potilaista löytää ainoan turvan.

Parantolan henkilökunnalle Anna valehtelee Elisan olevan siskonsa, ja Elisa saa jäädä vierailulle sillä ehdolla, että osallistuu Annan rinnalla päivittäisiin askareisiin. Elisalle tulevat tutuksi niin lypsyhommat, perunan kylvö kuin liinavaatteiden mankelointi. Erityistä huomiota silityshuoneessa saavat tyynyliinojen nauhat, jotka käherretään koreiksi. ”Ahkeruus on ilomme” lukee ruokalan seinävaatteessa, ja ruoaksi hoidokeille tarjoillaan suolatonta kasvisruokaa, joka tuntuu kovin lanttupitoiselta.

Elisalla on vaikeuksia tuunata puhettaan tuon ajan kielelle, ja vielä vaikeampaa hänen on seurata jälkijättöisiä hoitokäytäntöjä. Potilaiden eristäminen ja sitominen kohtausten ajaksi puistattaa häntä, samoin huhut sterilisaatioiden käytäntöönpanosta improvisoidussa leikkaussalissa. Parantolan johtaja Groman on reippaan natsihenkinen piilottaen aikeensa kansanterveyden bannerin taa. Myös hoidokkien mahdollisia seurustelusuhteita pyritään rajoittamaan, mutta Anna onnistuu uhmaamaan laitoksen pakkosiveyssääntöjä.

Vaikka romaanin juoni on melko simppeli, nautin sen ilmapiiristä ja kulttuurihistoriallisista yksityiskohdista, kuten Elokuva-Aitta-lehden kuvista, Markus-sedän radio-ohjelmasta ja pitsinnypläyksen saloista. Olettaisin, että teoksen päällimmäinen tarkoitus on saada nuoret lukijat pohtimaan suhtautumista kroonisiin sairauksiin ja löytämään keinoja tsempata esimerkiksi epilepsiaa sairastavaa kaveria. Varmasti teos voi toimia myös vertaistukena, sillä teoksen nykyisyydessä vuonna 2014 Elisa edelleen kärsii sairautensa noloudesta, vaikka siihen ei enää liitykään kohtalokasta stigmaa. Nykyisyyden kuvaus on kuitenkin romaanissa jotakuinkin ohutta, eli en saanut Elisan perheestä ja kaveripiiristä juuri minkäänlaista otetta. Kiinnostavin ja syvällisin henkilöhahmo oli silittäjätär-Anna, jonka myöhemmistä vaiheistakin löytyy vinkkejä poikaystävän sukualbumin lehdiltä.

Lähipiirini nuoret eivät kuulu tämän teoksen kohderyhmään, sillä he eivät suhtaudu intohimoisesti johonkin historialliseen kauteen. Tapaamani vintage-harrastelijat eivät ole olleet ihan teinejä, vaan pikemminkin yliopisto-opiskelijoita – eli ihanteellinen lukija voisi olla iältään lähempänä kahtakymmentä kuin kymmentä. Voisin hyvin kuvitella tämän kirjan inspiroivan esimerkiksi teemabileitä, saahan tästä hienoja pukeutumis- ja ehostautumisvinkkejä. Erikoinen tuttavuus kertakaikkiaan. Lisäpisteitä antaisin kielenkäytöstä: alan tästedes itsekin viljellä arkipuheessani sanoja ”hyväkäs” ja ”parahultaisesti”.

Lapsiluukkuun pudonneita

beautiful_liesAmerikkalaiset dekkarit ovat minulle lähes tuntematon kenttä, ja Lisa Ungerin Beautiful Lies (Vintage, 2006) odotti lukijaansa hyllyssäni vuosia siksi, että kannessa toinen dekkaristi Lee Child kehuu teosta nail-biteriksi. Kynsien pureminen on ymmärrettävää oheistoimintaa dekkaria luettaessa, mutta mainoslauseena se on yhtä kökkö kuin chicklit-teosten runsaaseen nenäliinavarustukseen kehoittavat viestit. Tämän lisäksi en pitänyt siitä ainoasta Lee Childin teoksesta, jota joskus kokeilin. Unohduksen suosta tämä teos nousi, koska kannessa myös kehuttiin sen seksikkyyttä.

Teos oli yllättävän koukuttava ja loppuun asti jännitystä ylläpitävä. Siis parempi kuin mitä kansiteksteissä luvattiin. Se sijoittuu 1970-luvun New Jerseyhin ja 2000-luvun New Yorkiin ja teemana on lastensuojelu. Hyvin kyseenalainen sellainen. Uskoisin, että taustalla on oikeasti toimineita hyväntekeväisyysprojekteja, joissa ei ole ollut puhtaat jauhoja pussissa. Tässä käsitellään sairaaloihin perustettua lapsiluukku-hanketta, jonne epätoivoiset vanhemmat voivat jättää vauvojaan, jos elämä lapsen kanssa ei suju. Mikäli lasta ei haeta takaisin kolmen kuukauden sisällä, hän päätyy adoptioon.

Päähenkilö Ridley Jones on kolmikymppinen freelancer-toimittaja, joka haaveilee kirjailijan urasta. Ridley tulee hyvin toimeentulevasta lääkäriperheestä New Jerseystä. Hänen lapsuutensa maisema on klassinen Americanah-idylli valkoisine aitoineen ja runsaine jouluvalmisteluineen. Ridleyn perheen idylliä tosin tahraa Ace-veljen huumeriippuvuus. Ridley on lunastanut perheessä hyvän lapsen aseman, ja vanhempien senhetkinen huomio keskittyy pelkästään häneen. Ace on polttanut sillat vanhempiensa kanssa ja elää narkkikämpissä ilman pysyvää osoitetta. Sisarusten keskinäinen suhde on myös mutkikas, mutta Ridley tapaa veljeään suttuisisten ruokaloiden looseissa, usein aamuyöllä. Veli tulee tapaamisiin, koska tarvitsee rahaa.

Ridleyn elämä kääntyy ylösalaisin, kun hän pelastaa auton alle juoksevan taaperon vilkasliikenteisellä kadulla. Hän saa viiden minuutin tv-julkisuutensa, minkä seurauksena hän alkaa saada outoa postia tuntemattomalta mieheltä. Lisäksi yläkerran naapurin tatuoitu ”hunksi”  Jake vokottelee tätä viinipullolla, jonka on jättänyt naisen ovelle. Jake on hänen eksänsä täydellinen vastakohta. Eksä on hänen isänsä kaltainen sosiaalisesti vastuuntuntoinen lääkäri ja perhetutun poika. Ero on tullut, kun Ridley ei tahdo enää elää järjestetyssä suhteessaan. Silti hän on eksänsä bestis, mikä aiheuttaa hankaluuksia, kun vaarallisen komea Jake astuu kuvioihin.

Ridley ei ole koskaan ollut kiinnostunut yksityisetsivän hommista, mutta joutuu niihin lähes vastoin tahtoaan. Tehtävät ovat siksikin vastenmielisiä, sillä ne kohdistuvat hänen vanhempiinsa ja heidän lähipiiriinsä. Enempää en juonesta paljasta, mutta pidin Ungerin tavasta kuvata nuorenparin molemminpuolista identiteettikriisiä. Seksuaalinen vetovoima ja rakkaustarina ovat sopivasti hankauksessa keskenään. Lisäksi Ridley vaikuttaa tyypiltä, joka ei ihan joka päivä paneskele naapuriensa kanssa. Hänen turvallinen, sisäsiisti elämänsä järkkyy vakavasti kohdattuaan Max-setänsä lapsenkaappaushankkeen.

LargeContentImageLaitoksissa ja huonoissa sijaisperheissä kasvanut Jake kokee olevansa Quidam, latinan kielen anonyymi ohikulkija, jota kukaan ei tunnista. Jaken ainoa intohimo on kuvanveisto, mutta muuten hänen elämässään vallitsee steriili persoonattomuus. Hänen ainoa merkittävä ihmissuhteensa on ollut viimeisen lastenkodin ohjaajaan, joka kannusti häntä elämän paskalastin purkamiseen taiteellisin keinoin. Ilman tätä miestä hän olisi luultavasti ollut jo kuollut tai vankilassa. (Quidam näyttää sopivasti olevan myös Cirque du Soleilin tämän kauden menestysesitys, joka on juuri tulossa Suomeen. Olen aina halunnut nähdä heidän shownsa livenä. Oheisen kuvan bongasin aamulla bussipysäkiltä.)

Rikospuoli tarinasta on sopivan kompakti lukijan huomion keskittämiseksi. Väkivalta on periamerikkalaista ammuskelua ja autolla takaa-ajoa – jännitys tässä on enemmän psykologista kuin fyysistä. Lapsiluukkuun pudonneiden ja heidän läheistensä tarinat ovat riipiviä. Unger käsittelee rivien välissä myös kipeitä luokkakysymyksiä, jotka liittyvät käsityksiin kelvosta vanhemmuudesta. Ridley joutuu kipeästi kohtaamaan vanhempiensa ja lähipiirinsä konservatiivisen asennemaailman, jossa hyvä vanhemmuus merkitsee ensisijaisesti materiaalista hyvinvointia ja college-säästöjä. Hän on luullut kuuluvansa tähän mielenmaisemaan, mutta löydettyään henkilöhistoriansa salatun puolen huomaakin kuuluvansa aidan toiselle puolelle, köyhäintaloille ja asuntovaunujen parkkialueille.

Amerikkalaisesta elämänmenosta en oppinut teosta lukiessani mitään uutta. New Yorkin hektinen syke tuntui siltä samalta, mitä olen vuosikausia olen imenyt televisiosta. Sen sijaan lastensuojelu- ja huostaanottokysymyksissä teos antoi uutta ajateltavaa. Amerikkalainen malli kun on perinteisesti keskittynyt säätiöiden tuottamaan hyväntekeväisyyteen. Tässä lapsiluukkuprojekti on pitkään saanut olla minkään tahon vartioimatta tai tarkastamatta, ja sen parissa työskentelleet pysyvät lojaalina rahoittajalleen. Pelkään pahoin, että parinkymmenen vuoden päästä tässäkin maassa tulee olemaan läpikotaisin yksityistetty lastensuojelu. Silloin on entistä ilmeisempää, keneltä lapset viedään ja kuinka heikko lapsensa menettäneiden oikeusturva tulee olemaan.

PS: Teos on saatavilla myös suomeksi Bazarin kustantamana (2007), mutta tämä on ainoa suomennos Ungerin monipuolisesta tuotannosta. Kannattaa lukea englanniksi, koska kielellisesti teksti ei ole kovin vaativaa.