Hevosvarkaiden vertaistukipiirissä

Teos: Eira Mollberg: Villahousuhäpeä (Tammi, 2019)

Tällä kirjalla oli niin houkutteleva kansikuva, että tartuin siihen pelkästään sen vuoksi, vaikka nimi ei varsinaisesti vetänyt puoleensa. Kuulun itse ehkä viimeiseen sukupolveen, jolla saattoi lapsena olla villahousut, ja niistä rokattiin TV:n lastenohjelmissa aitoon sosialistiseen, varhaiskasvatukselliseen tyyliin. Kirjan kirjoittaja on minusta viitisentoista vuotta vanhempi, joten hänen lapsuudessaan villahousujen käyttöpakko oli totisinta totta.

Kirjan nimi ei viittaa tuohon 70-luvun lastenlauluun ja -elokuvaan , vaan Eira Mollbergin (s. 1957) henkilöhistoriaan, lapsuuden sattumukseen, jolloin hän lähti retkelle Fazerin karkkitehtaalle villahousuissa unohtaen pukea niiden päälle seuraavan vaatekerroksen, vekkihameen. Hän joutui esiintymään rumissa villahousuissaan koko päivän, mutta selvisi siitä häpeästä. Häpeä kuitenkin on seurannut naisen vaiheita läpi elämän, ja pakokeinona tähän hän löysi alkoholin.

Mollberg oppi juomaan kaksin käsin, molemmalle jalalle ja koko kansakunnan terveydeksi kuvausmatkoillaan Neuvostoliitossa ja Venäjällä, jonka kulttuuriin hän tutustui jo nuorena. Itämatkailun tahti kiihtyi kommunismin romahdettua, ja jossain vaiheessa hänellä oli jopa toinen asunto Pietarissa. Vuokraemäntä Maria Akinovna tuli hänelle toiseksi äitihahmoksi biologisen äidin vaivuttua syvän masennuksen alhoon, ja tämän kanssa hän adoptoi Momo-koiran, jonka vaiherikas elämä rytmittää kerronnan alkuosaa.

Mollberg teki uraa kulttuurialan silpputyöläisenä elokuvan ja teatterin saroilla. Kuuluisan isän varjo ei välttämättä helpottanut hänen polkuaan, vaikka hän pääsi jo nuorena mukaan moniin produktioihin. Isän kunnianhimo ja sairaalloinen suhde rahaan aiheuttivat tyttäressä oireilua, eikä tilannetta helpottanut jo nuorena mieleltään sairastunut Heikki-veli, joka välillä asui isän kanssa, välillä viipyi pitkiä jaksoja suljetuilla osastoilla.

Saavutuksia arvostamassa kulttuurissamme ylitsekävelytaidolla pääsee pitkälle”, hän toteaa kokemuksistaan kulttuuripiireistä. Hänen isänsä kuului näihin ylitsekävelijöihin, ja tytär muistelee hänen ”Pillejään ja Pulliaan”, ainaisia jees-miehiä, jotka suostuivat pönkittämään isän paisuvaa egoa. Metoo-kampanjan suhteen isä oli ehtinyt olla jo kuollut liian pitkään, eikä Mollbergillä ole tässä teoksessa intressiä avata seksuaaliseen valtaan liittyviä kuvioita. Kuitenkin hän vihjaa, että isä olisi ollut oiva esimerkki kampanjan piirissä, jos olisi vielä ollut elossa.

Mollberg on elänyt merkittäviä vaiheita elämästään suljetuissa yhteisöissä. Nuorena tyttönä hän seikkaili työskentelemällä sisäoppilaitoksessa Englannissa. Kiinnostus ortodoksiin uskoon ja luostareihin alkoi hänellä myös nuorena, ja tämäkin tuttavuus alkoi isän elokuvaprojektin kautta Virossa, Pyhitsän nunnaluostarissa. Kun hän sitten tällä vuosikymmenellä tarvitsi katkohoitoa alkoholismiin, hän pystyi vertaamaan noita vaihtelevia laitosoloja varsinkin luostarikokemuksiin.

Tarinat kolmen eri luostarin, yhden virolaisen ja kahden venäläisen, arjesta nousevat aistillisuudessaan ja toiveikkuudessaan suomalaisen päihdehuollon arjen ohi kirkkaasti. Tosin päihdehuoltoa käsittelevät osat yllättivät minua enemmän kuin luostariosiot, sillä en ole aiemmin lukenut näin selväsanaista ja suorapuheista tekstiä kenenkään kuntoutujan hoitopolusta hänen itsensä tuottamana. Mollberg on välivuosina kärsinyt vakavista muistivaikeuksista, joten on ihme, että hän on palannut takaisin tilaan, jossa analyyttisen tekstin tuottaminen on taas mahdollista.

Mollberg sai muutama vuosi sitten hoitoa neljässä eri hoitolaitoksessa pääkaupunkiseudulla ja sen lähistöllä. Yksityisen ”Kettupoluksi” nimetyn laitoksen hän valitsi itse, koska häntä houkutti paikan oletettu luonnonläheisyys ja lupa ottaa lemmikkieläin mukaan. Valitettavasti adoptiokoira Momo jäi auton alle ja kuoli tuon hoitojakson aikana, eikä Mollberg saanut tähän henkilökunnalta tarvittavaa tukea. Kognitiiviseksi kutsuttu terapiaprosessi piti sisällään karkeaa henkistä väkivaltaa, kyykyttämistä ja hiljentämistä, ja kielto muiden asiakkaiden kanssa ”kaveeraamisesta” tuntui erakkouteen taipuvaisesta naisesta omituiselta.

Alkoholistit alkavat olla ”ok boomer”-ilmiö, ja tässä kuuttakymppiä lähestyvä kulttuuritoimija saa ensi kosketuksensa huumeriippuvuuden monisyiseen ilmiöön. Muiden päihdeasiakkaiden haastattelupätkät elävöittivät tarinaa, ja nostivat sen yksilökeskeisen vuodatuksen yläpuolelle. Mollberg päätyy myös kahteen paikkaan, jossa vannotaan yhteisöllisiin menetelmiin, mutta yhteisöllisyys saattoi noissa typistyä runsaampien röökitaukojen vaateeseen.

Mollberg käyttää addiktiosta hevosvarkauden metaforaa, eli kun alkoholisti luopuu viinasta, jäljelle jää kuitenkin tuo taipumus koukuttua johonkin elämää rajoittavaan, rikolliseen tai hengelle vaaralliseen asiaan. Katkohoidossa kirjailija koukuttuu lehdistä kuvien ja lauseiden leikkaamiseen ja liimaamiseen; aiemmin hän on löytänyt vastaavaa keskittynyttä hurmiota käsitöistä. Brita Kekkosta, pitkäaikaista ystävää, jonka elämäkertaa Mollberg oli työstämässä, kunnes Kekkonen tyrmäsi käsikirjoituksen törkeällä tavalla, hän piti addiktoituneena uusien elämäkertureiden värväämiseen ja oman tarinan kertomiseen aina alusta jollekulle uudelle korvaparille. Onnittelut tästä havainnosta, koska kyseessä on omituisin addiktio, josta olen koskaan kuullut.

Teos rakentuu kollaasin lailla osiin, joita lukija voi lukea haluamassaan järjestyksessä – tarina ei ole lineaarinen, vaan palaset kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta limittyvät Suomen ja Venäjän pään värikkäisiin vaiheisiin. Toivon sydämestä, että Mollberg jatkaisi varsinkin Venäjän-tarinoiden kirjoittamista, sillä niissä oli herkkää runollisuutta ja samalla jämäkkää arjen selviytymisen narratiivia. Zakuska-pöytä ei ehkä ole kovin kummoinen elämys ilman pakollisia vodkapaukkuja, ja tässä kirjassa myös nunnat saattavat joskus ottaa molemmille jaloille. Voiko alkoholismista toipuva henkilö sitten jatkaa suhdettaan kulttuuriin, jossa alkoholin rooli on niin keskeinen elämän iloissa ja suruissa?

Kalakolhoosista kajahtaa

Teos: Paula Havaste: Pronssitähti (Gummerus, 2018)

Äänikirjan lukija: Jussi Lehtonen

Vilja on nuori vaimo ja äiti Saarenmaalla sijaitsevassa kalakolhoosissa vuonna 1949. Hän on mennyt naimisiin kulturellin Villemin kanssa, joka rustailee runoja iltapuhteikseen. Anoppi Liilia on jo menettänyt muistinsa ja ilkeän kielensä, ja on jäänyt miniänsä huollettavaksi kaksihuoneisen torpan nurkkaan. Elämä on niukkaa, vaikka kolhoosi tuottaa ruokaa muualle Neuvostojen maille.

Tällainen perusasetelma on Paula Havasteen Viro-aiheisen kirjasarjan aloitusosassa Pronssitähti. Tarina on vaatimaton, mutta uskottava: se rakentuu Villemin Tallinnan-matkan ympärille, sillä miehen on tarkoitus mennä noutamaan itse isä Aurinkoisen myöntämä Pronssitähti-palkinto runoistaan pääkaupungista. Matka jännittää, sillä hän ei ole käynyt Tallinnassa montaakaan kertaa, ja maalaisen elkeet saavat aikaan myös pilkkaa kulttuuripiireissä. Mukaan mahtuu veijaritarinaa, sillä saadakseen luvan irtiottoon hän on luvannut ”hallitukselle” tuovansa tälle tuliaiseksi kaupungista uuden porsaan. Tässä oli kieltämättä hieman maalaispuskafarssimaista kesäteatterimeininkiä, mutta hyvässä hengessä.

Villemin reissu on märän rosoinen, mutta vaimon Anna-täti pelastaa tämän pahimmalta ryvettymiseltä. Annalla on taloudenhoitajan pesti kommunistien kulttuuripiireissä, ja hänen tehtävänään on myös pelastaa raskaana olevia nuoria tyttöjä, joita joku porho on vikitellyt nailonsukkien toivossa. Vaikka runoilija ei lasiin syljekään, hän katsoo kommunistimiesten salaisia suhteita maalaisromanttisen moralistin näkökulmasta. Joidenkin mielestä kuuluisan runoilijan paikka olisi pääkaupungissa, mutta koska Villem ei lämpiä kaupunkiin muuton ajatukselle, hänelle luvataan valtion pussista oma työhuone kotikylästä.

Iso osa tarinasta keskittyy materiaaliseen selviytymiseen, varsinkin eläinten hoitoon. Lampailla, porsailla ja kanoilla on tärkeä rooli vaihtotaloudessa, eikä rahalla saa kuin halpoja, huonolaatuisia hyödykkeitä. Silti Vilja unelmoi tehtaan kankaista ja huulipunapuikoista, myös ”sähkökiharat” ovat muotia, mutta hän mieluummin sijoittaa nuo rahat uusiin kumisaappaisiin.

Kirjassa on vahva poliittinen ulottuvuus, mutta sitä voi lukea, vaikka ei tietäisi kaikkea Viron tuon ajan valta-asetelmista. Metsäveljet lymyilevät kaikkialla, ja heitä ihaillaan salaa, vaikka kukaan ei tunnusta heitä tuntevansa. Kouluissa on monet vanhat laulut kiellettyjä, mutta niitäkin lauletaan, kun intomielisimmiltä kommunisteilta korva välttää. Anoppi-Liilia muistaa kirkkaampina päivinä porvarillista nuoruuttaan Arensburgissa (Kuressaaressa), jolloin nuoret neidot viihtyivät kesäisin hiekkarannoilla saksalaisten upseerien ihailemina ja nautiskelivat limonadia patenttikorkkipulloista. Viljalla ei ole tällaista huoletonta nuoruutta ollut, eikä hän ole koskaan päässyt nauttimaan sesongin uimapukumuodista.

Tämä oli sen tyyppinen kirja, joka pääsee paremmin oikeuksiinsa painettuna tekstinä kuin äänikirjana, sillä juoneen liittyi sen verran paljon kulttuurisia yksityiskohtia, jotka menivät kuunneltuina ohi. Jos siis jatkan sarjan seuraamista, aion lukea seuraavat osat perinteisinä kirjoina.

Pronssitähti on arkirealistinen teos, jossa työllä ja toimeentulolla on keskeinen rooli kerronnassa. Sellaisena se kuitenkin päihittää monen kotimaahan sijoittuvan maalaisromanttisen sarjan, koska siinä on paljon muutakin asiaa kuin romantiikka. Minulle teksti oli elävää siksikin, että olen kolunnut näitä Viron rannikon ja saariston entisiä kolhoosikyliä. Uskoisin, että kirjat saattavat jopa inspiroida lukijaa matkustamaan Saarenmaalle, tai pienemmille saarille, joissa turismiteollisuus on maltillisempaa.

Tallinnalainen runsaudensarvi

Teos: Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru. (Into, 2019)

Suomennos: Jouko Vanhanen

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Alan jo sekoilla tässä maahaasteessani, eli olen kuukauden päivät odottanut virolaista teosta kirjaston jonossa muistamatta, että luin kyllä Tuglasin klassikkoteoksen jo alkuvuodesta tähän kohtaan. Indrek Harglan (s. 1970)historialliset dekkarit ovat toki kiinnostaneet minua muutenkin, joten en valinnut teosta apteekkari Melchiorista vain haastetta varten. Ehkä ongelmallista on, että aloitin nyt sarjan lukemisen sen kuudennesta osasta, mutta se oli ainoa, joka oli saatavilla kirjaston e-kirjana.

Sarja on ilmeisen suosittu, koska kaikki sen osat on suomennettu. Tässä kuudennessa osassa apteekkari Melchior on jäänyt leskeksi ja hänen ainoa tyttärensä on vetäytynyt Piritan luostarin hiljaisuuteen aikomuksenaan alkaa Jeesuksen morsiameksi. Tallinnaa on kurittanut suuri tulipalo vuonna 1433, ja kaupunki on toipumassa tuhoista kesää kohti. Kesän kynnyksellä apteekkari saa myös avukseen kyvykkään nuoren apupojan Ludolfin, joka on juuri palannut opinnoistaan Turun katedraalikoulusta. Ludolf on jopa liian fiksu jäädäkseen apteekkarin oppiin, mutta paikka on sopiva mahdollisia jatko-opintoja odotellessa.

Toinen narratiivi liittyy Melchiorin samannimiseen poikaan, joka on oppimassa ammattiinsa Lyypekissä ja kosiskelee kaunista Luciaa, joka on lähetetty luostariin oppimaan aatelisnaisen hyveitä ennen avioliittoa. Lucialla tosin on ranskalainen kilpakosija, jolla on enemmän tarjottavaa materiaalisesti. Pojan isä ei tiedä, että tämä on harhapoluillaan eksynyt salamurhaajien kiltaan ja on jo suorittanut ensimmäisen toimituksensa. Gotlannin pirusta huhutaan niin Lyypekissä kuin Tallinnassa, ja hahmon varjo piinaa niin isää kuin poikaa.

Tämä on runsain dekkari, jonka olen koskaan lukenut, ja vaikka teoksen kuunteleminen oli nautinnollista, jäin miettimään kerronnan taloutta. Minulle teos avautui paremmin historiallisena romaanina kuin dekkarina, sillä teoksen jännitys oli paikoitellen hautautumassa sanallisen ilotulituksen, runsaan dialogin ja arkisen kaupunkikuvauksen alle.

Hargla käy kirjaimellisesti läpi koko katolisen pyhimyskalenterin kuvatessaan vuodenkiertoa, ja sivuhenkilöiden määrä on myös valtava. Hänen luomassaan maailmassa ei ole aukkoja, vaan se on holistinen, vielä täydempänä yksityiskohtia kuin Richard Scarryn lastenkirjat. Kirjassa ei pelkästään kuvata apteekkarin työtä pilkuntarkasti, vaan myös kauppiaiden, käsityöläisten ja nunnaluostarin noviisien. Lukija ei varmasti pety sisällön määrän suhteen, mutta tähän maailmaan voi myös nääntyä.

Harglan teoksia on verrattu mm. Umberto Econ teoksiin, ja niiden kanssa olen aina kamppaillut saamatta ainuttakaan loppuun. Eco ei tosin tee yhtä huolellista työtä kontekstien kuvauksessa kuin Hargla, mutta hänen teostensa vahva symboliikka on minulle, hätäiselle lukijalle liikaa. Toisaalta olen pitänyt Orhan Pamukin ja Salman Rushdien vastaavista historiallisista romaaneista, joissa myös seilataan maailman meriä. Harglan teksti on parhaimmillaan yhtä tiheää kuin näiden maailmankirjallisuuden klassikkojen.

Lukisin kyllä mielelläni sarjan aiempia osia Tallinnassa paikan päällä, sillä nämä suorastaan vaativat ”elävää kirjaa” eli hansakaupunkimaisemaa kontekstikseen. Varsinkin Piritan kaupunginosa alkoi kiinnostaa kovasti, sillä luostarielämän kuvaus oli loisteliasta ja Agata-tyttären hahmo inspiroi minua eniten.

Tässä blogissa olen arvioinut varsinkin suomalaisia keskiaikaan sijoittuvia teoksia, ja täytyy sanoa, että historiallisena kuvauksena Harglan maailma tuli lähemmäksi ihoa kuin vastaavat suomalaiset. Psykologista silmää Harglalta ei puutu, ja dialogin runsaus tekee hahmoista uskottavia. Teokset taatusti inspiroivat esimerkiksi keskiaikaharrastelijoita, mutta olen enemmän kiinnostunut siitä, kuinka dekkareiden suurkuluttajat suhtautuvat tähän sarjaan mm. juonen rakentamisen näkökulmasta.

Toisaalta on mahtavaa, että dekkarigenreen mahtuu suurta variaatiota, ja että 1400-luvun rikoksiakin voi lähestyä tämän varsin modernin genren näkökulmasta. Tämä on taatusti kaukaisimpaan aikaan sijoittuva lukemani dekkari, ja olen iloinen, että jaksoin urakoida sen loppuun.

Ikuisen kesämiehen tunnustukset

Teos: Friedebert Tuglas: Felix Ormusson (alk, 1914, suom. Pohjoinen, 1956)

Käännös: Kai Laitinen (?)

Uudempaa virolaista kirjallisuutta minulla oli maahaasteeseen listattuna runsaasti, mutta hyllynlämmittimien osastolta löytyi kiinnostava klassikko, joka ansaitsee tulla huomatuksi.

Friedebert Tuglas (1886-1971) oli niin suuri Suomen ystävä, että ystävyysseura nimettiin hänen mukaansa. Hän vietti aikanaan paljon aikaa ystäviensä luona Helsingissä ja Itä-Suomessa, myös Karjalan kannaksella. Hänet tunnetaan parhaiten virolaisen kirjallisuuden modernisoijana, ja hänen tuotannossaan korostuvat novellit, runot ja esseet enemmän kuin romaanit. Käsissäni oleva romaani, Felix Ormusson, on ensimmäinen hänen kahdesta romaanistaan. Kirjailija ei tosin pitänyt teostaan romaanina, vaan jonkunlaisena pamflettina tai parodiana taiteilijaelämästä. Kirjaa voinee myös lukea taiteilijan omanakuvana nuoruusvuosilta, olihan kirjailijan pitkäaikainen lempinimi Felix.

Teos on joutilas, viipyilevä kesäkirja, jossa kirjailijanalku Felix matkustaa lääkäriystävänsä Johanneksen huvilalle kesänviettoon. Kirjailijan mielen kuvastoissa vilisee milloin Pariisin metron ahtaat käytävät, milloin Patmoksen saaren karu yksinäisyys, mutta kaikkien aikojen nostalgista kesää kuitenkin vietetään Virossa. Ystävän perheen kasvava porvarillisuus säännöllisine ruoka-aikoineen välillä ahdistaa nuorta miestä, ja hän viettää paljon aikaa yksin huvilan vierashuoneessa. Lämpimiä tunteita hän kokee sekä ystävänsä vaimoa Heleneä että tämän pikkusiskoa Marionia kohtaan, varsinkin silloin, kun Johannes on kaupungissa pitämässä klinikkaansa, mutta rakkaus ei löydä täyttymystään. Lähimpänä häntä on pieni Juhani-poika, jonka kanssa hän käy filosofisempia keskusteluja tämän lapsen kuin kenenkään aikuisen kanssa.

Maalle Felix saa viinitahraisia kapakkapäiväkirjanomaisia kirjeitä Pariisissa remuavilta ystäviltään. Oopiuminhuuruiset luolat eivät voisi olla kauempana hänen kokemastaan tasapainoisesta pastoraalista. Kesäpäivien täyttymys tapahtuu usein kävelyillä järven ympäri tai postinhakumatkoilla kylän postitoimistoon. Siveä ja näsäviisas Marion on liiankin kiinnostunut miehen ulkomaankirjeenvaihdosta, mutta ei osaa vastata hänen hapuileviin rakkaudentunnusteluihinsa. Helene taas tuntuu pitävän miestä leikkikalunaan, eikä hänen miehensä osaa olla lainkaan mustasukkainen.

Modernismia kirjassa edustavat henkilöiden kirjavat poliittiset ja elämänpoliittiset näkemykset: Johannes on töidensä lisäksi kiireinen edistysmielisten puolueessa, Kalevipoegien seikkailuille nauretaan ja homeopaattisia tempputippoja pilkataan jo tuolloin. Felix ei selvästikään kuulu vahvauskoisten joukkoihin, ei uskonnossa, politiikassa kuin taiteissakaan. Ainakaan teos ei kerro yksioikoisesta yhtenäiskulttuurista, vaan murroskaudesta, jonka aikana ihmiset, niin nuoret kuin vanhat ovat moninaisille aatteille ja ismeille alttiita.

Jos minulle olisi annettu tämä teos ilman tekijän nimeä ja biografisia tietoja, en olisi osannut sijoittaa sitä millekään vuosikymmenelle enkä välttämättä mihinkään maahankaan. Kirjan eestiläisyys alkaa nostaa päätään vasta loppumetreillä. Tuglasin ilmaisu tuntuu paljon modernimmalta kuin tyypillisissä 1910-luvun teoksissa. Nimistäkään ei voisi suoraan päätellä, että teos sijoittuu Viroon – periaatteessa kyseessä voisi olla myös suomalaisen maalaismaiseman kuvaus, sillä ainakin Felix oli erikoinen, mutta käytetty suomalaisnimi tuohon aikaan.

Kirjassa on hauskoja kuvituksia, mikä tekee tekstistä elävämpää ja monimuotoisempaa. Kirjan ymmärtämistä helpotti huomattavasti kääntäjä Kai Laitisen loppusanat, joiden kautta tuli esiteltyä myös iso lohkare Viron kulttuurihistoriaa. Tuglas nousee tällä debyytillään nyt Viro-suosikkeihini samalla tavalla kuin Aino Kallas teoksellaan Reigin pappi.

Maahaasteessa olen kohdassa 21/196: Viro ja HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 36: ”Kirjassa ollaan yksin.”

Kansojen yhteistyöstä rauhan keväänä

aareleidTeos: Kai Aareleid: Korttitalo (S&S, 2018)

Käännös: Outi Hytönen

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus on hyvä tarttua kirjaan tietämättä sen taustoista tai kirjailijasta mitään. Löysin virolaisen Kai Aareleidin teoksen Korttitalo sattumalta, ja nimen perusteella oletin kirjan olevan dekkari. Luinkin sitä sujuvasti viisikymmentä sivua odottaen murhaa, mutta jouduin vaihtamaan silmälaseja lukemisen aikana.

Oletin tekstin olevan vanhemman herrasmiehen kynästä, koska Kai on suomeksi miehen nimi. Mutta Kai on Virossa nainen, ja Aareleid on ikätoverini, 46-vuotias kirjailija. Hän on toki elänyt pitkän pätkän kommunismin aikaa, mutta teos ei ainakaan ole omaelämäkerrallinen. Se alkaa toisesta maailmansodasta ja Viron hankalasta siirtymästä itsenäisyydestä kohti kommunismia.

Tapahtumapaikkana on Tarton kaupunki, jonka muistamme olleen ulkomaailmalta suljettu yhteisö pitkään. Tätä teemaa Aareleid ei varsinaisesti käsittele, mutta käy läpi kaupungin henkistä muutosta laajemmin. Tiina-tyttö syntyy ensimmäisenä rauhan keväänä vuonna 1946 epätasaiselle pariskunnalle, Peeterille ja Liisille. Peeter on jo nelikymppinen lapsen saadessaan, ja nuori Liisi on puna-armeijan sotilaan leski. Pariskunnalla on ikäeroa 20 vuotta, mikä ei tee liitosta ruusuilla tanssimista. Pitkälti he asuvat yhdessä  lapsen takia, ja myös materiaalisen hyvinvoinnin.

Peeter on pelimies, joka onnistuu kiipimään koneistossa korkealle, vaikka hänen sukunsa lähetetään kolhoosiin Omskin taakse. Peeterin suku on Viljandista, ja he ovat ortodokseja, joille usko on ollut keskeinen elämän tukipilari. Peeter hylkää tämän kaiken edetäkseen urallaan kommunistisen keskusvaraston johtajana. Perheellä on suurempi asunto ja fiinimmät vaatteet kuin monilla, ja Tiinalla lapsenpiika, vaikka kotiapulaiset ovat kiellettyjä.

Teoksen nimi Korttitalo viittaa Peeterin peliaddiktioon, ja historiaan tuomittuna uhkapelurina. Pelaaminen jatkuu salaisissa piireissä myös kommunismin aikana, ja kasvava Tiina joutuu todistamaan mystisten rahakätköjen olemassaoloa kodissaan. Peeterillä on paras ystävä vanhoilta ajoilta, Paul, jota hän ei esittele perheelleen. Muutenkin isän menneisyyteen liittyy paljon mystiikkaa; Tiinalla saattaa olla myös isoveli jossain, elävä tai kuollut, kukaan ei siitä tiedä.

Ihailen suuresti Aareleidin kykyä kirjoittaa lapsuudesta lapsen silmin. Kirja on kauttaaltaan loistelias, mutta varsinkin 1940-50-luvun kuvaukset kolahtivat minuun suuresti. Tiina on osittain pikkuvanha älykkölapsi, mutta hän pysyy kuitenkin kirjassa aitona lapsena pelkoineen ja maagisine ajatuksineen. Hänen vanhempiensa henkinen poissaolo johtaa siihen, että hän saa pihapiiristä muita kasvattajia, kuten Ida-tädin ja kirjoja hamstraavan rouva Wunderlichin, jolta tyttö saa usein kirjalahjoja.

Koskettavin osio on kertomus Tiinan ystävyydestä venäläisen Vladimirin eli Vovan kanssa. Naapurustossa on kaksi koulua, ja virolaisen ja venäläisen koulun oppilaat ovat vihoissa keskenään. ”Neuvostokansojen ystävyys” on tyhjyyttään koliseva slogan, ja varsinkin virolaisten koulussa on muodikasta heitellä tomaatteja ja mätiä kananmunia venäläisten puolelle. Tästä huolimatta Tiina ystävystyy iltamissa Vovan kanssa, ja kaksikko alkaa tapailla kaveripohjalla molempien luona ja kaupungilla. Kaveruutta jatkuu, kunnes Vovan perhe lähetetään komennukselle muualle, eikä pojasta sen jälkeen kuulu enää mitään.

Venäläisten ulkomaalaisuus korostuu tässä kertomuksessa, eivätkä paikalliset nuoret ota Pushkinin runoutta helposti sydämensä alle. Vovan kanssa juoksevaa Tiinaa saatetaan pitää joissain piireissä maanpetturina. Ystävyyden kuvauksessa korostuu kuitenkin viattomuus, sillä Vova tulee pietarilaisesta paremmasta perheestä, jossa poikia on kasvatettu herrasmiehiksi.

Kirjassa Aareleid peilaa Tiinan äidin ja isän tapaa olla maailmassa: molemmilla on salaisuutensa ja hiljaisuutensa, eikä kumpikaan tunne toista kovin hyvin. Äiti tekee lopulta itsekkäämpiä valintoja, kun taas isä on kiintynyt tyttäreensä ja haluaa kasvattaa tätä luonaan. Kirja kuvaa hyvin sosialistisen järjestelmän perhearvoja, eli yhdellä miehellä sai virallisestikin olla kaksi vaimoa surijoina, eikä Tiinaakaan vanhempien moniavioisuus pahemmin hetkauta.

Lapsuuden muistojen saralla monet kirjassa kuvatut ilmiöt tuntuivat tutuilta suomalaisesta näkökulmasta. Ruokalajeissa ja vaatetuksessa on ollut yhtäläisyyksiä, ja myös Suomen puolella lapsia peloteltiin mustalaisilla, jotka kaappavat heidät kärryihinsä. Tarina ei lumonnut minua eksoottisuudellaan, vaan pikemminkin tuttuudellaan.

Olen käynyt Tartossa vain kerran, enkä tunnista kaikkia kirjassa koluttuja nurkkia, mutta teos saattaa inspiroida Tarton-kävijöitä katsomaan kaupunkia uusin silmin. Kaduilla ja rakennuksilla on suuri rooli kerronnassa, ja vanhoille nurkille palataan vielä nykyisyyden perspektiivistä. Tiinasta kasvaa kulttuuripersoona, joka kerää antiikkia ja haluaa isänsä muotokuvan restauroitua, mutta tämän tyyppiset yritykset eivät enää menesty kapitalistisessa Virossa.

Kirjassa on liitteenä valokuvia, joten on mahdollista, että romaani pohjautuu kirjailijan omaan sukutarinaan. Kuvat sopivat hyvin romaanin henkeen, vaikka ovat hieman epätarkkoja.

Teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 8: ”Balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos”. Haasteeni on jumittanut tässä kohdassa kuukausia, ja nyt tämän luennan jälkeen alan olla sen loppusuoralla.

Ylistyslaulu haihattelijoille

IMG_1876Vakavien aiheiden välissä on hyvä tuulettaa ja kaivaa jotain sydäntä lämmittävää. Roope Lipasti on kirjailija, jonka tuotantoa olen kyllä kuikuillut, mutta joku kirja häneltä on jopa jäänyt kesken. Lipasti kirjoittaa hauskaa, veijarimaista tekstiä usein vahvasta miesnäkökulmasta, ja jonkun mentaalisen yhteyden muodostan hänen, Tuomas Kyrön, Miika Nousiaisen ja Kari Hotakaisen kanssa. Kai häntä on verrattu myös itse Arto Paasilinnaan, ja tiedän myös fanimäärän olevan korkea.

Takavuosilta muistan Lipastin taitavana Kotivinkin kolumnistina, mikä on iso saavutus, koska en ole ahkera aikakauslehtien kolumnien lukija, ja jos niitä luenkin, minulla on taipumus unohtaa lukemani välittömästi. Lipastin kolumneissa oli jotain magiaa, muistan niistä ainakin teräviä huomioita pikkupoikien kasvatuksesta ja talon remontoinnista.

Lipastin uusin teos Ruotsinlaiva (Atena, 2017) vie meidät Itämerelle, Helsingin, Tallinnan ja Tukholman triangeliin, varsin kulahtaneisiin maisemiin, jotka monet meistä muistaa sumuisesti. Teoksen päähenkilö vantaalainen Kalpa eli Kaarlo haaveilee laivayhteyden korvaamisesta tunnelilla, ja tämä pakkomielle on ohjannut hänen elämäänsä liian pitkään.

Teoksessa eletään 1990-lukua ja tehdään välillä hyppyjä 1980-luvun alkuun. Kalpa on ollut Viron-bisneksissä kiinni jo kauan, ja hän on niin sanotusti verkostoitunut. Vaimo Aino ei halua matkoille mukaan, vaan keskittyy kodinhoitoon ja remontointiin. Tallinnassa Kalpaa avustavat geologi-Urmas, jonka on pakko elättää perhettään baarimikkona Ruotsinlaivalla, ja kaupunginhallinnon virkanainen Kaja, jonka kanssa miehellä on joskus neuvostoaikoina ollut sutinaa.

Kirjasta saa jo alkumetreiltä vaikutelman, ettei Kalpalla ole kaikki asiat kunnossa henkisesti, ja että kirjan juoni tulee olemaan vahvasti todellisuuspakoinen. Kalpa vaikuttaa varsin huurupäiseltä ja suuruudenhullulta pk-yrittäjältä, joka yhtenä vuonna kauppaa venäläisiä solariumeja ja toisena vesisänkyjä. Toisin sanoen haihattelijalta. Tämä miestyyppi taisi ollakin takavuosina yliedustettuna ruotsinlaivojen yökerhoissa, pukeutuneena tietysti Vaatehuoneen silkkipusakoihin ja valmiina tarjoamaan tytöille sinisiä enkeleitä. En nyt muista, mainitsiko Lipasti kirjassaan Vaatehuoneen, mutta 1990-luvun ajanhenki, nousujohteinen tulevaisuususko laman keskellä, iskostui vahvasti tajuntaani.

Kun miettii ajankuvan rakentamista, niin siinä Lipasti on yksityiskohtien mestari. Itse muistan varsinkin 1990-luvun suht ankeana (jopa pimeänä!) vuosikymmenenä, vaikka oman elämäni ehdottomat ruuhkavuodet sijoittuivat sinne, enkä itse kokenut lamaa syvästi syrjäyttävänä. Kuulun kirjailijan kanssa samaan ikäluokkaan, ja tuntuu, että juuri tuosta vuosikymmenestä minulla on vähiten muistettavaa tai kerrottavaa, ellei se liity oman elämäni yksityisiin asioihin. Siksi kirjan havainnot todella virkistivät muistiani – jäin muistelemaan esimerkiksi laajaa kännyköiden vastustusta, ja jotain minulle käsittämätöntä käsitettä kuten helibor-korko. Talousuutisethan olivat tuona vuosikymmenenä usein miltei ainoita uutisia, ja täytyy myöntää, että juna jätti minut silloin monta kertaa.

Kirjan kappaleet rakentuvat pitkälti tuon aikakauden disco- ja karaokesuosikkien ympärille, sillä jokainen luku on nimetty englanninkielisen hittibiisin mukaan. Kovin suoraa yhteyttä biisivalinnoilla ei aina ole luvun sisältöjen kanssa, ja siksi tämä valinta tuntuu turhalta kikkailulta. Toisaalta niiden voi katsoa nostattavan varsin cinderellamaista tunnelmaa – makuja on moneksi, mutta itse olen musan kanssa tarkkana, kun luen tai tuotan kaunokirjallisuutta.

Teoksen sävy on tragikoominen, painottuen enemmän tragediaan kuin komediaan. Tässä näkyykin muutosta suhteessa häneltä aiemmin lukemiini teoksiin. Kovin monella hahmolla kirjassa on takana suuria menetyksiä, yksinäisyyttä ja tuskaa. Juonikin on varsin yllättävä, enkä halua paljastaa siitä paljoa. Lempihahmoni kirjassa olivat Kaja ja hänen tyttärensä Elle, ja pidin Viro-ulottuvuutta onnistuneempana kuin kertomusta Kalpan suomalaisesta avioliitosta. Ja varsinkin ihailin sitä, että Lipasti onnistui kaivamaan Tallinnan- matkailusta muitakin ulottuvuuksia kuin alkoholin ja maksulliset naiset.

Tämä on varmasti lukemistani Lipastin kirjoista monisyisin, vaikka pidin myös paljon Perunkirjoituksesta (2013). Ainakin tätä teosta edeltävä Viimeiset polttarit (2016) jäi minulta kesken. Ihailen kyllä hänen monialaisuuttaan kirjailijana, ja uskoisin, että hänen lasten- ja nuortenkirjansa varsinkin ovat riemastuttavia.

Haluan vielä kiittää Elina Warstaa hienosta kannen kuvituksesta, ja olen myös aiemmissa teoksissa kiinnittänyt huomiota hänen osuvaan ja oivaltavaan työhönsä. Ruotsinlaiva-teemakin monipuolistuu kansikuvan ja Lipastin kerronnan kautta, koska lopulta pääsemme aivan toiselle reitille kuin mihin olemme normaalisti tottuneet.

 

 

Made in CCCP

IMG_1419Väliin taas rosoisempaa kierrätyskirjallisuutta, kun uutuuskirjoista hehkutus puuduttaa. Blogini muuttuisi taatusti omaperäisemmäksi, jos omistaisin sen kierrätyslaarien helmille, mutta tämä luultavasti tappaisi sen viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet.

Kaur Kenderin Itsenäisyyspäivä (WSOY, 2001, suom. Hannu Oittinen) on aidosti nuhjuinen, ärsyttävä ja irvokas kuvaus nuorista bisnesmiehistä, Karlista ja Marksista, jotka neukkuajan viime metreillä yrittävät rikastua mm. saksalaisten ”eroottisten” elokuvien castingeilla. Karl on vasta päässyt Neukkulan armeijasta, ja armeijajutuista on jäänyt hänelle pakkomielle – oikeastaan hän ei puhu muusta, varsinkaan selvin päin. Marksilla on taas pakkomielle Raamatun siteeraamisesta, ja kosteiden retkien päätteeksi hän osaa arvostaa Karlin naisystävän paistamia öisiä porsaankyljyksiä. Karl taas kohtelee itseään vanhempaa Aivea kuin julkista vessaa, ja muutenkin käyttäytyy kuin sika varsinkin niiden naisten seurassa, joita on kiksauttanut. Aive työskentelee päivisin Viru-hotellin kokkina, ja Karl käy rahapäivinään suihkuttamassa shampanjaa avovaimoaan nuorempien naistyrkkyjen rinnoille sen maisemahuoneissa, joihin tavallisilla kaupunkilaisilla ei koskaan olisi rahaa.

Raha motivoi näitä antisankareita huomattavasti enemmän kuin seksi. Pornobisnesten laahatessa he keksivät kokeilla onneaan muun muassa vuohien ja antilooppien sarvien kaupalla Hongkongiin. Pian Karlin edessä on kuitenkin maanpako, johtuen armeijassa tapahtuneesta sekavasta insidentistä, johon liittyy maanpetosepäilyksiä ja KGB-tiedusteluja.

Teoksen toinen puolikas, jossa Karl elää turvapaikanhakijana Ruotsissa ja laittomana siirtotyöläisenä Suomessa, on astetta hauskempi kuin kertomus Neuvosto-Viron viimeisistä henkitoreista. Karlin huomio keskittyy ulkomailla muuhunkin kuin viinaan ja naimiseen. Esimerkiksi leikkeleiden ja juustoviipaleiden sosialisoimisesta ruotsalaisista kahviloista tulee rakas harrastus, joka kehittyy myöhemmin semiammattilaiseksi myymälävarkaan uraksi. Lama-Suomessa pöydät notkuvat heiveröisemmin kuin Ruotsissa, mutta Karl oppii nauttimaan huoltoasemien santsikupeista, viinereistä ja pussimuussiannoksista.

Karlin kohtaamiset etnisen toiseuden kanssa ovat alkaneet jo armeijassa, jossa hän koki tarpeelliseksi liittoutua ”mutiaisten” kanssa. ”Mutiaispuhe” pahenee ruotsalaisessa vastaanottokeskuksessa, jossa hän tarkkailee eri afrikkalaisten ryhmien ominaisuuksia. Naisen puutteessa hän jopa ihastuu ympärileikattuun somalityttöön, jonka veljelle liitto valkoisen miehen kanssa sopisi, mikäli myös Karl ympärileikattaisiin. Vastaanottokeskusten arjesta ei kirjoitettu paljoa 1990-luvulla. Tämä teos sijoittuu vuoteen 1991 ja on kirjoitettu v. 1998. Tähän väliin sattui Arto Salminen aloittamaan kirjallisen uransa teoksella Turvapaikka (1995), joka kuuluu teoksiin, joita sieluni ei ole sietänyt lukea sen puistattavan ilmapiirin vuoksi. Tässä oli samaa henkeä, tosin kertoja oli ”mutiaistensa” kanssa samassa veneessä.

Teos on kauttaaltaan inhorealistinen, eivätkä henkilöhahmot kerjää sympatiaa. Sitä pystyy lukemaan vain yleisemmällä, yhteiskunnallisella tasolla, jolloin huomio kiinnittyy rakenteisiin, naapurimaiden keskinäisiin suhteisiin ja kansallisiin stereotypioihin. Kenderin suomalaisiin kohdistuva pilkka on lopulta maltillista, jopa kilttiä. 80-luvun lopun ja 90-luvun alun nostalgiaa tässä tarjoillaan runsaasti, tosin miesten länteen liittyvät haaveet ovat latteahkoja. Miami Vice, Rambo- ja Terminator-leffat ovat Karlin henkistä perimää, kun taas Marks saattaa eksyä jopa Kansalliskirjastoon tutkimaan eläinaiheisia kuvateoksia.

Kaur Kender (s.1971) sai Virossa paljon huomiota tällä esikoisromaanillaan, ja on jatkanut uskollisesti uraansa rankkojen ja rosoisten alamaailman hahmojen kuvaajana. Viime vuonna hän sai syytteen pedofilisen kuvaston levityksestä kirjoitettuaan novellin ”Untitled 12”. Tapaus on herättänyt paljon keskustelua sananvapaudesta, ja oikeudenkäynnit ovat ilmeisesti edelleen prosessissa. Mies on joutunut mielentilatutkimuksiin, ja hänet on todettu syyntakeiseksi. Novellia en ole ajatellut lukea, mutta kirjailijan kohtalo kiinnostaa.

 

 

Terveisiä Huora-Jormalasta

slunga-seppanen-lapin-lolitaPosti toi torstaina yllätyskirjan sopivaan saumaan, kun edessä häämötti opiskelujeni lukukauden päätös. Luvassa oli annos bitch litiä, jonka genremäärittelyssäkin meni aikansa. Bitch lit ilmeisesti on chick litin alalaji tai sitä haastava kirjoittamisen tapa, jossa päähenkilöiden suhde miehiin on jollain tapaa ironinen tai mollaava, ja jossa naiset ottavat valta-aseman yhteiskunnan naiseuden normeja kumoten. Joissain määrittelyissä jopa Bridget Jonesia tai Sinkkuelämää-sarjaa pidetään bitch litinä; itse en näkisi noita kaupallisia hahmoja kovinkaan kapinallisina tai vaihtoehtoisina.

Suomessa kirjailijat Jaana Seppänen ja Heli Slunga lähestyvät genreä monikulttuurisesta näkökulmasta. Lapin Lolita (WSOY, 2016) kertoo lappilaisesta Irenestä ja vironvenäläisestä Nadjasta, jotka kohtaavat helsinkiläisessä hostellissa. Nadja on strippari ja prostituoitu, joka on muuttanut Suomeen tienatakseen elatuksen tyttärelleen; Irene on vasta kahdeksantoistavuotias kotoaan karannut teini, joka on kiinnostunut myymään itseään netin välityksellä. Kauppatavaraksi hän keksii neitsyyden, vaikka sen feikkaamiseksi tarvitaankin sianverta.

Romaania kuvataan ”groteskina lihan karnevaalina”, mutta lopulta siinä on melko vähän seksiä. Enemmän siinä tutkitaan miesten motiiveja etsiä maksullista seuraa. Tekstiin on ujutettu kaikki Irenen saamat yhteydenotot, joista osa on naisvihaa tihkuvia, osa epätoivoisia, kömpelöitä yrityksiä pariutua. Irenen osuus tekstissä on mielestäni jopa vähän lattea, sillä siinä kuvataan hänen yhtä iltaansa oletetun neitsyyden menetyksen ympärillä. Irenen treffiseura Johtaja on erikoistunut nuoriin eksoottisiin tyttöihin petyttyään oman ikäisiinsä uranaisiin. Irenen erilaisuus korostuu lapin murteen raskaassa käytössä, hänestä tehdään jopa eksoottisempi kuin Nadjasta. Nadja on syvällisempi henkilöhahmo kuin Irene, ja hänen elämänsä Virossa on hyvin taustoitettu ja uskottavasti kerrottu. Nadja pitää Ireneä jopa vähän pelottavana ”nenetsinä”, noitatyttönä, ja naisten välillä on eroottista viritystä, joka ei kuitenkaan johda suhteeseen.

Teos ei varsinaisesti ota kantaa seksityöläisten asemaan, mutta työn realiteetit esitetään raakoina. Venäläisiä naishahmoja on tässä iso lauma, josta erityisenä ryhmänä korostuvat ne, jotka välillä ovat suomalaisen kanssa naimisissa ja eron jälkeen palaavat seksityöhön. Osa naisista on jo keski-ikäisiä ja erityisesti heihin kohdistuu julmaa sanallista syrjintää. Romanttiset haaveet esiintyvät höttöisenä prinsessalinnana, jossa tavoitteena on tulla pidetyksi naiseksi. Palkkatyö on näiden naisten maailmassa epäonnistumisen merkki. Ammatillisia haaveita tai tavoitteita heillä ei ole – kaikki tavoitteet liittyvät jonkun toisen kustantamaan elintasoon. Olisikin kiinnostavaa lukea jonkun virolaisen tai venäläisen naislukijan reaktioita teokseen. Vahvistetaanko tässä venäläisen naiseuden stereotypioita vai ovatko Seppänen & Slunga onnistuneet näyttämään lukijoilleen jotain uutta venäläisten seksityöläisten maailmasta? Itse en kokenut oppivani paljoa uutta kulttuurisesti, mutta koin kirjailijoiden olevan omalla tavallaan naishahmojensa puolella.

Kielellistä leikittelyä teoksessa on runsaasti, ja kielellisestä näkökulmasta teos nouseekin keskivertochicklittiä kiinnostavammaksi tapaukseksi. Irenen Sallassa kokema yhteisöllinen vääryys kääntyy kielelliseksi ilotteluksi lestadiolaisuuden huorruuspuheen ympärille. Irenen äidin hyvin hoidetusta kukkapenkistä tulee huorruuspenkki, jota tytär kitkee ylitsepursuavalla raivolla. Myös Nadja kuvaa parituksen eri areenoja värikkäillä termeillä, kuten Huora-Jormalaksi.

Teos herätti minussa kiinnostuksen Itä-Viron matkailuun, kun muut osat maasta on jo tullut hyvin koluttua. Narvan ja Kohtla-Jarven maisemat esiintyivät tässä sopivan juurevina ja rosoisina. Luin kirjan juuri oikeassa mielentilassa, ja koin sen ympärillä rääviä rentoutusta. On mahdollista, että teos olisi jäänyt lukematta muunlaisessa tilanteessa, mutta tänä viikonloppuna lukukokemus tuntui minulle tilatulta. Kiitän siis kustantajaa hauskasta yllätyksestä, ja yritän myös seurata, kuinka kanssabloggarit teokseen reagoivat.

Kesäpäivät Kärdlassa

Hiiu VIIIPitkästä aikaa matkapäivitys. Innostuin viime viikolla Aino Kallaksen Reigin papista niin, että teoksen mielenmaisema meni syvälle ihon alle. Ja siinä ex tempore-halppislomaa arpoessani päädyin tekemään buukkauksen Viroon ja Hiidenmaalle. Matkaan siis lähdettiin kahden päivän varoitusajalla. Kovin paljon taustoitusta en ehtinyt tehdä, joten kyseessä oli todellinen matkajokeri.

Hiiu IXAutottomat pääsevät Hiidenmaalle kätevimmin bussilla suoraan Tallinnasta. Lauttalippu kuuluu bussilipun hintaan ja maksoi 13 e. Matka kestää n. 4 tuntia, josta lauttamatkan osuus on 1 1/2 tuntia. Bussivuoroja on vain kaksi päivässä. Suosittelen ennakkovarausta, sillä nytkin kylmillä keleillä bussit olivat tupaten täynnä, ja jotkut meitä hitaammat bussista lipun ostajat jäivät rannalle ruikuttamaan.

Vietimme siis kaksi yötä Kärdlassa, saaren pääkaupungissa, joka oikeastaan on kylä. Pysyvää asukkaistoa siellä on nelisentuhatta henkeä, mutta kesäkaudella asukkaisto tuplaantuu. Monet kyläkeskustan talot vaikuttivat olevan enemmän kesämökkejä kuin ympärivuotisia koteja.  Keskustassa on tasan yksi ruokakauppa, muutamia kahviloita ja käsityömyymälöitä, pari ravintolaa ja museo. Rehellisesti sanottuna paikan ehtii nähdä puolessa päivässä. Loppu on sitten sitä leppoistamista tai slow living’istä nauttimista.

Hiiu IIKärdlan paras kohde on sen ranta- ja satama-alue, ja näistä nauttimiseen vaaditaan auringonpaistetta ja rantakelejä. Onneksi meilläkin varsinainen paikallaolopäivä oli säällinen säiden suhteen. Mitään toivoakaan meressä pulahtamisesta ei ole ollut, mutta sitä en odottanutkaan. Rannan puistot olivat todella meditatiivisia ja hyvin hoidettuja. Söimme erittäin hyvän lounaan Rannapaargu-nimisessä rantaravintolassa, jossa vaalittiin perinteitä varsin ansiokkaasti. Poikani maistoi ankkaa ensimmäistä kertaa elämässään ja minä tyydyin lounaslistan halpaan kanaan ja metsäsienisalaattiin, joka oli kaikin puolin hieno arkiateria. Lämpimät pikku sämpylät olivat taivaallisia palanpainikkeita. Tunnelma ravintolassa oli ilmava ja juureva samaan aikaan.

Hiiu IIIRavintolan pihalla oli nostalgisia perinnekeinuja, joiden alla ei näkynyt EU:n säätämiä kumimattoja (hyi, hyi!). Saako tuollaisten vaarallisten härpäkkeiden rakentamiseen EU:lta kulttuurin suojeluluvan, vai ovatko hiidenmaalaiset luonnostaan kapinallisia? Voisin myös kuvitella paikan juhannussalot ja -kokot. Ylipäänsä kaikenlainen puiden koristelu on tuolla päin in. Kesän huippusesonkina ravintola toimii myös yökerhona, mutta meidän siellä ollessa oli kovin hiljaista. Tapasimme vain virolaisia lapsiperheitä, joille se kiikkuminen näytti riittävän päiväohjelmaksi. Se tuntui lohduttavalta. En nähnyt älypuhelimia räplääviä lapsia lainkaan.

Virolainen snägäriruoka on aina ollut hirveä pettymys, ja tälläkin reissulla piti taas langeta halpoihin hampurilaisiin ja kebabeihin. Paha virhe, kun maan ruokakaupoista saa samaan hintaan todellista gourmet’ia. Kärdlassa oli jonkinlainen turisteille suunnattu snägärikylä, jonka kojuista vain yksi oli auki sateisena iltana. Tilaamassani hampurilaisessa oli sisällä kebablihaa ja kaalia majoneesimeressä. Sitä söi nälkäänsä, kun muuta ei ollut tarjolla. Sen sijaan Heltermaan sataman kahvilan vastaava anti oli jo miltei syömäkelvotonta. Eli mitä tästä opimme? Jos Virossa menee edulliseen sööklaan,  kannattaa tilata vain ns. perinneruokaa, joka suurimmalla todennäköisyydellä on sianlihaa ja perunoita. Aikamoinen pettymys myös oli, etten huomannut paikallisten ruokaloiden listoilla mitään inspiroivaa kala-ateriaa. Hiidenmaalla ei edes näkynyt suitsutuskala-mainoksia teiden varsilla, mihin tutustuin toissa vuonna Kihnun saarella. Kihnulla sai kalaa kyllästymiseen saakka, mutta Hiidenmaalla sen olisi joutunut kalastamaan itse. Onko niin, että kalastus on siellä ammattina kuihtunut kokonaan?

HIIU VIIHiidenmaa ei ole paras mahdollinen kohde autottomalle, sillä saaren paikallisliikenne on kovin vaatimatonta. Kiinnostavat kohteet on ripoteltu kauas toisistaan ja niiden näkemiseen ilman autoa menisi helposti viikko tai pari. Emme jaksaneet vuokrata pyöriä näin lyhyelle pyrähdykselle, joten olimme aika lailla jumissa Kärdlassa. Toisena päivänä liikuimme askel askeleelta kohti satamaa pikkubusseilla, joissa kulki lähinnä paikallisia vanhuksia. Vietimme muutaman tunnin uneliaassa Käinassa, jonka päänähtävyys oli vanhan kirkon rauniot. Jos Kärdla oli uneliaan runollinen, Käinan arkipäivä, anteeksi vaan, muistutti jo melkein lobotomiaa. Molemmilla paikkakunnilla sosiaalinen elämä keskittyi Konsum-supermarketin ympärille. Käinassa vanhat miehet pitivät salonkiaan marketin vastapäisellä bussipysäkillä. Kukaan ei ollut lähdössä mihinkään, mutta siellä oli mukava, ilmainen penkki  ja sateensuoja.

Näin Hiidenmaalla syrjäytymistä ja sosiaalisia ongelmia sen verran, mitä kahdessa päivässä voi nähdä. Kärdlan keskustan paraatipaikalla oli työttömien päiväkeskus, joka näytti olevan myös ruoka-avun jakelupaikka. Tuntui kuitenkin, että saarella, jolla melkein kaikki tuntevat toisensa, oli myös ruohonjuuritason välittämistä.  Kauniissa ympäristössä neuvostotyyliset kerrostalotkaan eivät näyttäneet niin rumilta kuin vaikka Tallinnan lähiöissä.

Hiiu VIMajapaikkamme Kärdlassa oli ihana perinteinen huvila Villa Kaptenite, jossa ilmeisesti on pitkään asunut paikallinen merikapteeni. Paikkaa pitävät äskettäin Tallinnasta saarelle muuttaneet äiti ja tytär, jotka ovat selvästi panneet sielunsa majatalon sisustukseen. Majatalo sinänsä oli merkittävä turistikohde. Sen seinät huokuivat vielä kirjoittamattomia tarinoita, joista vasta tulleet pitäjätkään eivät ehkä vielä ole tietoisia. Erittäin käsintehty, luomuinen aamiainen siellä oli jo riittävä matkaelämys.

HIIU VKärdlassa oli myös kiinnostavia käsityöpuoteja, joissa oli astetta kiinnostavampaa settiä kuin Suomessa, erityisesti koru- ja laukkuosastolla. Yksi kaupoista toimi myös jonkunlaisena käsityömuseona, jossa sai tutustua kansallispukuihin ja pitsinnypläysperinteeseen. Olisin ostanut vähilläkin rahoillani jotain, mutta puodeissa ei toiminut kortti eikä minulla ollut tarpeeksi käteistä. Sularahan merkitys Viron maaseudulla on edelleen keskeinen. Putiikkien pitäjät kertoivat suoraan, että maksupäätteen pitäminen on heille liian kallista, varsinkin kun kyse on kolmen kuukauden kesäyrittäjyydestä.

Hiiu 1Suosittelen Hiidenmaata matkakohteeksi silloin, kun siellä on menossa joku happening, kuten Hiiu Folk-festivaali heinäkuun puolessavälissä. Saaren turismi tuntuu keskittyvän Kassarin alueelle (joka on saari pääsaareen kiinnitettynä), josta se Aino Kallaksen kesämökkikin olisi löytynyt. Paikka tuntuu olevan auki vain sopimuksesta, eli sinne pääsee isommassa turistiporukassa oppaan mukana. Reigin kyläänkään en jaksanut itseäni kammeta, koska sen kirkko ei ole se alkuperäinen 1600-luvun mesta. Matkustaessani saaren keskiosissa villien katajaisten niittyjen läpi mieleeni tunkeutui maisemia Sudenmorsiamesta. Pakanallisia juuria oli nähtävissä, ainakin hyvällä mielikuvituksella varustettuna, ja juuri se villiys ja massaturismin vastaisuus saarella viehättivät. Kärdlan turisti-infon pitäjäkin oli innoissaan siitä, koska heillä ei ole kylpylähotelleja kuten Saarenmaalla. Turismi saarella on hyvin maltillista ja luomua.  Saari soveltuukin omien polkujen kulkijoille, ennakkoluulottomille seikkailijoille ja hyväkuntoisille atleeteille, jotka jaksavat pyöräillä saaren läpi ja poikki. Soveltui se minullekin aivan mahtavasti, mutta ensi kerralla menen sinne koko viikoksi helteisenä huippusesonkiaikana.

Hiidenmaan Finisterrassa

kuvaAino Kallaksen (1878-1956)  Sudenmorsiamen (1928) olen lukenut takavuosina, ja vaikka en siitä paljoa muista, aidon oloinen arkaainen kieli teki jo silloin vaikutuksen. Nyt reilusti vanhempana sain käsiini Reigin papin (1934, Otava), joka myös on hiidenmaalainen tarina. Välissä saattaa olla ymmärryksen laajenemista Itämeren historiasta. Sudenmorsianta en aikanani täysin ymmärtänyt, sillä tiedolliset koordinaatit olivat vähäisiä. Nyt Kallaksen kieli ja tarinan historiallinen konteksti tavoittivat minut paremmin.

Teos on kiihkeä kolmiodraama, joka tapahtuu vuonna 1627  Hiidenmaan hylkeenpyytäjien kaukaisessa seurakunnassa, Reigissä, jonne kukaan kirkon palvelija ei lähde vapaaehtoisesti. Paikka on Finisterra, Jumalan hylkäämä maan ääri, jossa paikallinen väestö on vielä osittain aidon pakanallista. Mertä lepytellään runsailla viinauhreilla ja naiset ripustavat puihin pihlajanmarjahelmiä parantuakseen tai saadakseen rakastettujensa huomion.

Päähenkilö Paavali Anteronpoika Lempalensis (joko Hämeen tai Inkerin Lempäälästä) on suomalainen pappi ja opettaja, hänen kilpailijansa Jonas Kempe on mystinen mies Smoolannista. Pohjoinen Viro on Ruotsin valloittama; virolaisten ja suomalaisten yhteinen alamaisuus Ruotsin kruunulle kenties yhdistää Paavalia köyhiin seurakuntalaisiinsa. Ennen Hiidenmaalle tuloa Paavalin pappisura on ollut pelkästään nousujohteinen. Viimeksi hän on ollut kristinopin opettajana kirkon ylläpitämässä eliittikoulussa Tallinnan Toompealla – arvostettu virka, josta on hyvät näkymät ylemmän papiston asemiin, miksei jopa piispaksi. Perheen kurimus alkaa, kun hän saa syytöksen niskoittelevan oppilaansa murhasta – tapahtuma, jolle ei ole todistajia ja josta häntä ei voida tuomita, mutta miehen maine on lopullisesti mennyt. Tämän lisäksi Paavalin ja ruotsalaisen Catharina-vaimon lapset kuolevat ruttoon, heidät heitetään yhteiseen ruttohautaan eikä tilaa ja aikaa surra menetyksiä ilmaannu. Porvarillinen pariskunta on kirjaimellisesti menettänyt kaiken.  Hiidenmaalle siirrytään loppuiäksi häpeämään ja kuolemaan.

20150722_162547Vaikka muutto Hiidenmaalle on selvä rangaistus, Paavali löytää uusia puolia itsestään metsästäjänä ja kalastajana. Arkipäivisin hän osallistuu paikallisen väen hylkeenpyyntiin kansanpuvussa. ”Luuvalon päivä” tuskin on kristillinen juhlapäivä, silti kansa huomioi esikristilliset juurensa ja perustaa ajastaikansa niille. Paavali kokee miehistyvänsä ja karaistuvansa: ”Kävi parahultainen pohjoistuuli, jokaon tuulista terveellisin, koska se ruumiin karaiseepi ja puristaa kokoon ihmisen huonot nesteet, etteivät ne leviämään pääse.”

Catharina on kuitenkin miestään pari vuosikymmentä nuorempi ja vielä aivan liian verevä sovittaakseen loppuikänsä miehensä rikkomuksia. Hän ei ole ajatellut jäädä loppuiäkseen peräkylälle makkarantäyttäjäksi. Kilpakosijan tullessa peli on harvinaisen selvä, tosin ei ole varmaa, onko lipeväkielisen kappalaisen vetovoima hänessä itsessään vaiko mahdollisuudessa palata takaisin synnyinmaahan. Vaimon synkkä kohtalo tuntuu väistämättömältä. Paavali ei lopulta voi mitään nuorelle lemmelle, joka roihuaa siveettömänä silmiensä alla. Lempi on sopimatonta ja tuon ajan moraali tuomitsee vaimon ryöstämisen kovin ottein. Ruotsalainen lakiuudistus, jossa pettämisestä ei enää joudu kuolemanrangaistukseen, ei ole aivan vielä ehtinyt Vironmaan tuomioistuimiin.

Menetettyään vaimonsa Tallinnan Raatihuoneen mestauslavalle Paavali  jää yksin suremaan kohtaloaan etsien armoa luonnosta: ”Vaan niinkuin peto olen minä piileskellyt pesässäni, niinkuin haavoitettu uroshirvi korven kohdussa, ja ihmisen hengen huoku on minulle ollut inha.”

Teoksesta ei puutu romantiikkaa eikä melodraamaa, mutta imelyyttä siitä ei löydy lainkaan. Alle kahteensataan sivuun mahtuu melodraaman lisäksi rikasta etnologista, historiallista ja ekologista kuvausta. Eniten ihailen Kallaksen kykyä kirjoittaa aukottoman vanhakantaisesti – teksti tuntui elävän parhaiten ääneen lausuttuna, sillä jo lauseiden rytmi oli niin poikkeavaa siitä suomesta, jota itse parhaiten osaan. Uskoisin, että teos toimisi erinomaisesti lavalla, ja huomaan, että virolainen säveltäjä Eduard Tubin on aikoinaan tehnyt siitä oopperaversion, jota on viimeksi esitetty v. 2014 tarttolaisena produktiona.

Seuraavana Kallas-rastina voisi olla kolmas ”arkaainen tarina”, eli kertomus Barbara von Tisenhusenista Liivinmaalta (1923), johon tässäkin tarinassa viitataan. Liivinmaan suomalaisugrilaisesta kansanosasta olenkin etsinyt jotain todisteaineistoa, mutta mikä tahansa alueesta kertova kirjallisuus kelpaa. Jostain syystä Kallaksen kertomukset herättävät minussa purjehduksen halun – mikä olisi siistimpää kuin kierrellä näitä eteläisen Itämeren pikkukyliä omalla veneellä?

20150723_171027Teoksen ulkoasu kannen monogrammeineen ja kappaleiden koristeltuine alkukirjaimineen herätti minussa lapsellista ihastusta. Kirjaa oli iso ilo lukea jo pelkkänä objektina. Tämä on taas näitä kirja-aarteita, joista on vaikea ellei mahdoton luopua.

Anekdoottina mainittakoon vielä, että Kallas kuvaa aistivoimaisesti tuon ajan ruoanlaittoa runsaine mausteineen. Pullaan Catharina laittaa tavallisen kaardemumman lisäksi kanelia, sahramia, muskottia ja kryytineilikoita. Herrainoluiden paneminen on myös pappilan kunnia-asia, ja kapakala on todellinen vierasruoka. Jos olet käynyt jossain Tallinnan keskiaikaravintolassa, olet saattanut saada ripauksen tätä vanhaa ruokamuistia, mutta koen tämän mausteiden runsauden myös usein virolaisessa supermarketissa (eli kiinnostus vanhoihin resepteihin ei ole pelkästään turistien miellyttämistä). Heillä leivissäkin saattaa olla kuivia hedelmiä, pähkinöitä  ja muita eksoottisia herkkuja,

Kyseessä on toinen postaus Naistenviikon lukuhaasteeseen, joka loppuu jo huomenna. Ehtinen, jos itseäni ruoskin, postaamaan vielä kolmannen. Löysin tyylillisesti ja tunnelmallisesti todella eroavat teokset, joissa myös naiseuden esittäminen oli toisistaan valovuosien päässä. Kiinnostavia näkökulmia teoksen antavat erityisesti naisen yhteiskuntakelpoisuudesta, itsenäisyydestä tai miehestä riippuvuudesta, elättäjyydestä tai elätettynä olemisesta, kansalaisuudesta tai sen puutteesta.