Made in CCCP

IMG_1419Väliin taas rosoisempaa kierrätyskirjallisuutta, kun uutuuskirjoista hehkutus puuduttaa. Blogini muuttuisi taatusti omaperäisemmäksi, jos omistaisin sen kierrätyslaarien helmille, mutta tämä luultavasti tappaisi sen viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet.

Kaur Kenderin Itsenäisyyspäivä (WSOY, 2001, suom. Hannu Oittinen) on aidosti nuhjuinen, ärsyttävä ja irvokas kuvaus nuorista bisnesmiehistä, Karlista ja Marksista, jotka neukkuajan viime metreillä yrittävät rikastua mm. saksalaisten ”eroottisten” elokuvien castingeilla. Karl on vasta päässyt Neukkulan armeijasta, ja armeijajutuista on jäänyt hänelle pakkomielle – oikeastaan hän ei puhu muusta, varsinkaan selvin päin. Marksilla on taas pakkomielle Raamatun siteeraamisesta, ja kosteiden retkien päätteeksi hän osaa arvostaa Karlin naisystävän paistamia öisiä porsaankyljyksiä. Karl taas kohtelee itseään vanhempaa Aivea kuin julkista vessaa, ja muutenkin käyttäytyy kuin sika varsinkin niiden naisten seurassa, joita on kiksauttanut. Aive työskentelee päivisin Viru-hotellin kokkina, ja Karl käy rahapäivinään suihkuttamassa shampanjaa avovaimoaan nuorempien naistyrkkyjen rinnoille sen maisemahuoneissa, joihin tavallisilla kaupunkilaisilla ei koskaan olisi rahaa.

Raha motivoi näitä antisankareita huomattavasti enemmän kuin seksi. Pornobisnesten laahatessa he keksivät kokeilla onneaan muun muassa vuohien ja antilooppien sarvien kaupalla Hongkongiin. Pian Karlin edessä on kuitenkin maanpako, johtuen armeijassa tapahtuneesta sekavasta insidentistä, johon liittyy maanpetosepäilyksiä ja KGB-tiedusteluja.

Teoksen toinen puolikas, jossa Karl elää turvapaikanhakijana Ruotsissa ja laittomana siirtotyöläisenä Suomessa, on astetta hauskempi kuin kertomus Neuvosto-Viron viimeisistä henkitoreista. Karlin huomio keskittyy ulkomailla muuhunkin kuin viinaan ja naimiseen. Esimerkiksi leikkeleiden ja juustoviipaleiden sosialisoimisesta ruotsalaisista kahviloista tulee rakas harrastus, joka kehittyy myöhemmin semiammattilaiseksi myymälävarkaan uraksi. Lama-Suomessa pöydät notkuvat heiveröisemmin kuin Ruotsissa, mutta Karl oppii nauttimaan huoltoasemien santsikupeista, viinereistä ja pussimuussiannoksista.

Karlin kohtaamiset etnisen toiseuden kanssa ovat alkaneet jo armeijassa, jossa hän koki tarpeelliseksi liittoutua ”mutiaisten” kanssa. ”Mutiaispuhe” pahenee ruotsalaisessa vastaanottokeskuksessa, jossa hän tarkkailee eri afrikkalaisten ryhmien ominaisuuksia. Naisen puutteessa hän jopa ihastuu ympärileikattuun somalityttöön, jonka veljelle liitto valkoisen miehen kanssa sopisi, mikäli myös Karl ympärileikattaisiin. Vastaanottokeskusten arjesta ei kirjoitettu paljoa 1990-luvulla. Tämä teos sijoittuu vuoteen 1991 ja on kirjoitettu v. 1998. Tähän väliin sattui Arto Salminen aloittamaan kirjallisen uransa teoksella Turvapaikka (1995), joka kuuluu teoksiin, joita sieluni ei ole sietänyt lukea sen puistattavan ilmapiirin vuoksi. Tässä oli samaa henkeä, tosin kertoja oli ”mutiaistensa” kanssa samassa veneessä.

Teos on kauttaaltaan inhorealistinen, eivätkä henkilöhahmot kerjää sympatiaa. Sitä pystyy lukemaan vain yleisemmällä, yhteiskunnallisella tasolla, jolloin huomio kiinnittyy rakenteisiin, naapurimaiden keskinäisiin suhteisiin ja kansallisiin stereotypioihin. Kenderin suomalaisiin kohdistuva pilkka on lopulta maltillista, jopa kilttiä. 80-luvun lopun ja 90-luvun alun nostalgiaa tässä tarjoillaan runsaasti, tosin miesten länteen liittyvät haaveet ovat latteahkoja. Miami Vice, Rambo- ja Terminator-leffat ovat Karlin henkistä perimää, kun taas Marks saattaa eksyä jopa Kansalliskirjastoon tutkimaan eläinaiheisia kuvateoksia.

Kaur Kender (s.1971) sai Virossa paljon huomiota tällä esikoisromaanillaan, ja on jatkanut uskollisesti uraansa rankkojen ja rosoisten alamaailman hahmojen kuvaajana. Viime vuonna hän sai syytteen pedofilisen kuvaston levityksestä kirjoitettuaan novellin ”Untitled 12”. Tapaus on herättänyt paljon keskustelua sananvapaudesta, ja oikeudenkäynnit ovat ilmeisesti edelleen prosessissa. Mies on joutunut mielentilatutkimuksiin, ja hänet on todettu syyntakeiseksi. Novellia en ole ajatellut lukea, mutta kirjailijan kohtalo kiinnostaa.

 

 

Terveisiä Huora-Jormalasta

slunga-seppanen-lapin-lolitaPosti toi torstaina yllätyskirjan sopivaan saumaan, kun edessä häämötti opiskelujeni lukukauden päätös. Luvassa oli annos bitch litiä, jonka genremäärittelyssäkin meni aikansa. Bitch lit ilmeisesti on chick litin alalaji tai sitä haastava kirjoittamisen tapa, jossa päähenkilöiden suhde miehiin on jollain tapaa ironinen tai mollaava, ja jossa naiset ottavat valta-aseman yhteiskunnan naiseuden normeja kumoten. Joissain määrittelyissä jopa Bridget Jonesia tai Sinkkuelämää-sarjaa pidetään bitch litinä; itse en näkisi noita kaupallisia hahmoja kovinkaan kapinallisina tai vaihtoehtoisina.

Suomessa kirjailijat Jaana Seppänen ja Heli Slunga lähestyvät genreä monikulttuurisesta näkökulmasta. Lapin Lolita (WSOY, 2016) kertoo lappilaisesta Irenestä ja vironvenäläisestä Nadjasta, jotka kohtaavat helsinkiläisessä hostellissa. Nadja on strippari ja prostituoitu, joka on muuttanut Suomeen tienatakseen elatuksen tyttärelleen; Irene on vasta kahdeksantoistavuotias kotoaan karannut teini, joka on kiinnostunut myymään itseään netin välityksellä. Kauppatavaraksi hän keksii neitsyyden, vaikka sen feikkaamiseksi tarvitaankin sianverta.

Romaania kuvataan ”groteskina lihan karnevaalina”, mutta lopulta siinä on melko vähän seksiä. Enemmän siinä tutkitaan miesten motiiveja etsiä maksullista seuraa. Tekstiin on ujutettu kaikki Irenen saamat yhteydenotot, joista osa on naisvihaa tihkuvia, osa epätoivoisia, kömpelöitä yrityksiä pariutua. Irenen osuus tekstissä on mielestäni jopa vähän lattea, sillä siinä kuvataan hänen yhtä iltaansa oletetun neitsyyden menetyksen ympärillä. Irenen treffiseura Johtaja on erikoistunut nuoriin eksoottisiin tyttöihin petyttyään oman ikäisiinsä uranaisiin. Irenen erilaisuus korostuu lapin murteen raskaassa käytössä, hänestä tehdään jopa eksoottisempi kuin Nadjasta. Nadja on syvällisempi henkilöhahmo kuin Irene, ja hänen elämänsä Virossa on hyvin taustoitettu ja uskottavasti kerrottu. Nadja pitää Ireneä jopa vähän pelottavana ”nenetsinä”, noitatyttönä, ja naisten välillä on eroottista viritystä, joka ei kuitenkaan johda suhteeseen.

Teos ei varsinaisesti ota kantaa seksityöläisten asemaan, mutta työn realiteetit esitetään raakoina. Venäläisiä naishahmoja on tässä iso lauma, josta erityisenä ryhmänä korostuvat ne, jotka välillä ovat suomalaisen kanssa naimisissa ja eron jälkeen palaavat seksityöhön. Osa naisista on jo keski-ikäisiä ja erityisesti heihin kohdistuu julmaa sanallista syrjintää. Romanttiset haaveet esiintyvät höttöisenä prinsessalinnana, jossa tavoitteena on tulla pidetyksi naiseksi. Palkkatyö on näiden naisten maailmassa epäonnistumisen merkki. Ammatillisia haaveita tai tavoitteita heillä ei ole – kaikki tavoitteet liittyvät jonkun toisen kustantamaan elintasoon. Olisikin kiinnostavaa lukea jonkun virolaisen tai venäläisen naislukijan reaktioita teokseen. Vahvistetaanko tässä venäläisen naiseuden stereotypioita vai ovatko Seppänen & Slunga onnistuneet näyttämään lukijoilleen jotain uutta venäläisten seksityöläisten maailmasta? Itse en kokenut oppivani paljoa uutta kulttuurisesti, mutta koin kirjailijoiden olevan omalla tavallaan naishahmojensa puolella.

Kielellistä leikittelyä teoksessa on runsaasti, ja kielellisestä näkökulmasta teos nouseekin keskivertochicklittiä kiinnostavammaksi tapaukseksi. Irenen Sallassa kokema yhteisöllinen vääryys kääntyy kielelliseksi ilotteluksi lestadiolaisuuden huorruuspuheen ympärille. Irenen äidin hyvin hoidetusta kukkapenkistä tulee huorruuspenkki, jota tytär kitkee ylitsepursuavalla raivolla. Myös Nadja kuvaa parituksen eri areenoja värikkäillä termeillä, kuten Huora-Jormalaksi.

Teos herätti minussa kiinnostuksen Itä-Viron matkailuun, kun muut osat maasta on jo tullut hyvin koluttua. Narvan ja Kohtla-Jarven maisemat esiintyivät tässä sopivan juurevina ja rosoisina. Luin kirjan juuri oikeassa mielentilassa, ja koin sen ympärillä rääviä rentoutusta. On mahdollista, että teos olisi jäänyt lukematta muunlaisessa tilanteessa, mutta tänä viikonloppuna lukukokemus tuntui minulle tilatulta. Kiitän siis kustantajaa hauskasta yllätyksestä, ja yritän myös seurata, kuinka kanssabloggarit teokseen reagoivat.

Kesäpäivät Kärdlassa

Hiiu VIIIPitkästä aikaa matkapäivitys. Innostuin viime viikolla Aino Kallaksen Reigin papista niin, että teoksen mielenmaisema meni syvälle ihon alle. Ja siinä ex tempore-halppislomaa arpoessani päädyin tekemään buukkauksen Viroon ja Hiidenmaalle. Matkaan siis lähdettiin kahden päivän varoitusajalla. Kovin paljon taustoitusta en ehtinyt tehdä, joten kyseessä oli todellinen matkajokeri.

Hiiu IXAutottomat pääsevät Hiidenmaalle kätevimmin bussilla suoraan Tallinnasta. Lauttalippu kuuluu bussilipun hintaan ja maksoi 13 e. Matka kestää n. 4 tuntia, josta lauttamatkan osuus on 1 1/2 tuntia. Bussivuoroja on vain kaksi päivässä. Suosittelen ennakkovarausta, sillä nytkin kylmillä keleillä bussit olivat tupaten täynnä, ja jotkut meitä hitaammat bussista lipun ostajat jäivät rannalle ruikuttamaan.

Vietimme siis kaksi yötä Kärdlassa, saaren pääkaupungissa, joka oikeastaan on kylä. Pysyvää asukkaistoa siellä on nelisentuhatta henkeä, mutta kesäkaudella asukkaisto tuplaantuu. Monet kyläkeskustan talot vaikuttivat olevan enemmän kesämökkejä kuin ympärivuotisia koteja.  Keskustassa on tasan yksi ruokakauppa, muutamia kahviloita ja käsityömyymälöitä, pari ravintolaa ja museo. Rehellisesti sanottuna paikan ehtii nähdä puolessa päivässä. Loppu on sitten sitä leppoistamista tai slow living’istä nauttimista.

Hiiu IIKärdlan paras kohde on sen ranta- ja satama-alue, ja näistä nauttimiseen vaaditaan auringonpaistetta ja rantakelejä. Onneksi meilläkin varsinainen paikallaolopäivä oli säällinen säiden suhteen. Mitään toivoakaan meressä pulahtamisesta ei ole ollut, mutta sitä en odottanutkaan. Rannan puistot olivat todella meditatiivisia ja hyvin hoidettuja. Söimme erittäin hyvän lounaan Rannapaargu-nimisessä rantaravintolassa, jossa vaalittiin perinteitä varsin ansiokkaasti. Poikani maistoi ankkaa ensimmäistä kertaa elämässään ja minä tyydyin lounaslistan halpaan kanaan ja metsäsienisalaattiin, joka oli kaikin puolin hieno arkiateria. Lämpimät pikku sämpylät olivat taivaallisia palanpainikkeita. Tunnelma ravintolassa oli ilmava ja juureva samaan aikaan.

Hiiu IIIRavintolan pihalla oli nostalgisia perinnekeinuja, joiden alla ei näkynyt EU:n säätämiä kumimattoja (hyi, hyi!). Saako tuollaisten vaarallisten härpäkkeiden rakentamiseen EU:lta kulttuurin suojeluluvan, vai ovatko hiidenmaalaiset luonnostaan kapinallisia? Voisin myös kuvitella paikan juhannussalot ja -kokot. Ylipäänsä kaikenlainen puiden koristelu on tuolla päin in. Kesän huippusesonkina ravintola toimii myös yökerhona, mutta meidän siellä ollessa oli kovin hiljaista. Tapasimme vain virolaisia lapsiperheitä, joille se kiikkuminen näytti riittävän päiväohjelmaksi. Se tuntui lohduttavalta. En nähnyt älypuhelimia räplääviä lapsia lainkaan.

Virolainen snägäriruoka on aina ollut hirveä pettymys, ja tälläkin reissulla piti taas langeta halpoihin hampurilaisiin ja kebabeihin. Paha virhe, kun maan ruokakaupoista saa samaan hintaan todellista gourmet’ia. Kärdlassa oli jonkinlainen turisteille suunnattu snägärikylä, jonka kojuista vain yksi oli auki sateisena iltana. Tilaamassani hampurilaisessa oli sisällä kebablihaa ja kaalia majoneesimeressä. Sitä söi nälkäänsä, kun muuta ei ollut tarjolla. Sen sijaan Heltermaan sataman kahvilan vastaava anti oli jo miltei syömäkelvotonta. Eli mitä tästä opimme? Jos Virossa menee edulliseen sööklaan,  kannattaa tilata vain ns. perinneruokaa, joka suurimmalla todennäköisyydellä on sianlihaa ja perunoita. Aikamoinen pettymys myös oli, etten huomannut paikallisten ruokaloiden listoilla mitään inspiroivaa kala-ateriaa. Hiidenmaalla ei edes näkynyt suitsutuskala-mainoksia teiden varsilla, mihin tutustuin toissa vuonna Kihnun saarella. Kihnulla sai kalaa kyllästymiseen saakka, mutta Hiidenmaalla sen olisi joutunut kalastamaan itse. Onko niin, että kalastus on siellä ammattina kuihtunut kokonaan?

HIIU VIIHiidenmaa ei ole paras mahdollinen kohde autottomalle, sillä saaren paikallisliikenne on kovin vaatimatonta. Kiinnostavat kohteet on ripoteltu kauas toisistaan ja niiden näkemiseen ilman autoa menisi helposti viikko tai pari. Emme jaksaneet vuokrata pyöriä näin lyhyelle pyrähdykselle, joten olimme aika lailla jumissa Kärdlassa. Toisena päivänä liikuimme askel askeleelta kohti satamaa pikkubusseilla, joissa kulki lähinnä paikallisia vanhuksia. Vietimme muutaman tunnin uneliaassa Käinassa, jonka päänähtävyys oli vanhan kirkon rauniot. Jos Kärdla oli uneliaan runollinen, Käinan arkipäivä, anteeksi vaan, muistutti jo melkein lobotomiaa. Molemmilla paikkakunnilla sosiaalinen elämä keskittyi Konsum-supermarketin ympärille. Käinassa vanhat miehet pitivät salonkiaan marketin vastapäisellä bussipysäkillä. Kukaan ei ollut lähdössä mihinkään, mutta siellä oli mukava, ilmainen penkki  ja sateensuoja.

Näin Hiidenmaalla syrjäytymistä ja sosiaalisia ongelmia sen verran, mitä kahdessa päivässä voi nähdä. Kärdlan keskustan paraatipaikalla oli työttömien päiväkeskus, joka näytti olevan myös ruoka-avun jakelupaikka. Tuntui kuitenkin, että saarella, jolla melkein kaikki tuntevat toisensa, oli myös ruohonjuuritason välittämistä.  Kauniissa ympäristössä neuvostotyyliset kerrostalotkaan eivät näyttäneet niin rumilta kuin vaikka Tallinnan lähiöissä.

Hiiu VIMajapaikkamme Kärdlassa oli ihana perinteinen huvila Villa Kaptenite, jossa ilmeisesti on pitkään asunut paikallinen merikapteeni. Paikkaa pitävät äskettäin Tallinnasta saarelle muuttaneet äiti ja tytär, jotka ovat selvästi panneet sielunsa majatalon sisustukseen. Majatalo sinänsä oli merkittävä turistikohde. Sen seinät huokuivat vielä kirjoittamattomia tarinoita, joista vasta tulleet pitäjätkään eivät ehkä vielä ole tietoisia. Erittäin käsintehty, luomuinen aamiainen siellä oli jo riittävä matkaelämys.

HIIU VKärdlassa oli myös kiinnostavia käsityöpuoteja, joissa oli astetta kiinnostavampaa settiä kuin Suomessa, erityisesti koru- ja laukkuosastolla. Yksi kaupoista toimi myös jonkunlaisena käsityömuseona, jossa sai tutustua kansallispukuihin ja pitsinnypläysperinteeseen. Olisin ostanut vähilläkin rahoillani jotain, mutta puodeissa ei toiminut kortti eikä minulla ollut tarpeeksi käteistä. Sularahan merkitys Viron maaseudulla on edelleen keskeinen. Putiikkien pitäjät kertoivat suoraan, että maksupäätteen pitäminen on heille liian kallista, varsinkin kun kyse on kolmen kuukauden kesäyrittäjyydestä.

Hiiu 1Suosittelen Hiidenmaata matkakohteeksi silloin, kun siellä on menossa joku happening, kuten Hiiu Folk-festivaali heinäkuun puolessavälissä. Saaren turismi tuntuu keskittyvän Kassarin alueelle (joka on saari pääsaareen kiinnitettynä), josta se Aino Kallaksen kesämökkikin olisi löytynyt. Paikka tuntuu olevan auki vain sopimuksesta, eli sinne pääsee isommassa turistiporukassa oppaan mukana. Reigin kyläänkään en jaksanut itseäni kammeta, koska sen kirkko ei ole se alkuperäinen 1600-luvun mesta. Matkustaessani saaren keskiosissa villien katajaisten niittyjen läpi mieleeni tunkeutui maisemia Sudenmorsiamesta. Pakanallisia juuria oli nähtävissä, ainakin hyvällä mielikuvituksella varustettuna, ja juuri se villiys ja massaturismin vastaisuus saarella viehättivät. Kärdlan turisti-infon pitäjäkin oli innoissaan siitä, koska heillä ei ole kylpylähotelleja kuten Saarenmaalla. Turismi saarella on hyvin maltillista ja luomua.  Saari soveltuukin omien polkujen kulkijoille, ennakkoluulottomille seikkailijoille ja hyväkuntoisille atleeteille, jotka jaksavat pyöräillä saaren läpi ja poikki. Soveltui se minullekin aivan mahtavasti, mutta ensi kerralla menen sinne koko viikoksi helteisenä huippusesonkiaikana.

Hiidenmaan Finisterrassa

kuvaAino Kallaksen (1878-1956)  Sudenmorsiamen (1928) olen lukenut takavuosina, ja vaikka en siitä paljoa muista, aidon oloinen arkaainen kieli teki jo silloin vaikutuksen. Nyt reilusti vanhempana sain käsiini Reigin papin (1934, Otava), joka myös on hiidenmaalainen tarina. Välissä saattaa olla ymmärryksen laajenemista Itämeren historiasta. Sudenmorsianta en aikanani täysin ymmärtänyt, sillä tiedolliset koordinaatit olivat vähäisiä. Nyt Kallaksen kieli ja tarinan historiallinen konteksti tavoittivat minut paremmin.

Teos on kiihkeä kolmiodraama, joka tapahtuu vuonna 1627  Hiidenmaan hylkeenpyytäjien kaukaisessa seurakunnassa, Reigissä, jonne kukaan kirkon palvelija ei lähde vapaaehtoisesti. Paikka on Finisterra, Jumalan hylkäämä maan ääri, jossa paikallinen väestö on vielä osittain aidon pakanallista. Mertä lepytellään runsailla viinauhreilla ja naiset ripustavat puihin pihlajanmarjahelmiä parantuakseen tai saadakseen rakastettujensa huomion.

Päähenkilö Paavali Anteronpoika Lempalensis (joko Hämeen tai Inkerin Lempäälästä) on suomalainen pappi ja opettaja, hänen kilpailijansa Jonas Kempe on mystinen mies Smoolannista. Pohjoinen Viro on Ruotsin valloittama; virolaisten ja suomalaisten yhteinen alamaisuus Ruotsin kruunulle kenties yhdistää Paavalia köyhiin seurakuntalaisiinsa. Ennen Hiidenmaalle tuloa Paavalin pappisura on ollut pelkästään nousujohteinen. Viimeksi hän on ollut kristinopin opettajana kirkon ylläpitämässä eliittikoulussa Tallinnan Toompealla – arvostettu virka, josta on hyvät näkymät ylemmän papiston asemiin, miksei jopa piispaksi. Perheen kurimus alkaa, kun hän saa syytöksen niskoittelevan oppilaansa murhasta – tapahtuma, jolle ei ole todistajia ja josta häntä ei voida tuomita, mutta miehen maine on lopullisesti mennyt. Tämän lisäksi Paavalin ja ruotsalaisen Catharina-vaimon lapset kuolevat ruttoon, heidät heitetään yhteiseen ruttohautaan eikä tilaa ja aikaa surra menetyksiä ilmaannu. Porvarillinen pariskunta on kirjaimellisesti menettänyt kaiken.  Hiidenmaalle siirrytään loppuiäksi häpeämään ja kuolemaan.

20150722_162547Vaikka muutto Hiidenmaalle on selvä rangaistus, Paavali löytää uusia puolia itsestään metsästäjänä ja kalastajana. Arkipäivisin hän osallistuu paikallisen väen hylkeenpyyntiin kansanpuvussa. ”Luuvalon päivä” tuskin on kristillinen juhlapäivä, silti kansa huomioi esikristilliset juurensa ja perustaa ajastaikansa niille. Paavali kokee miehistyvänsä ja karaistuvansa: ”Kävi parahultainen pohjoistuuli, jokaon tuulista terveellisin, koska se ruumiin karaiseepi ja puristaa kokoon ihmisen huonot nesteet, etteivät ne leviämään pääse.”

Catharina on kuitenkin miestään pari vuosikymmentä nuorempi ja vielä aivan liian verevä sovittaakseen loppuikänsä miehensä rikkomuksia. Hän ei ole ajatellut jäädä loppuiäkseen peräkylälle makkarantäyttäjäksi. Kilpakosijan tullessa peli on harvinaisen selvä, tosin ei ole varmaa, onko lipeväkielisen kappalaisen vetovoima hänessä itsessään vaiko mahdollisuudessa palata takaisin synnyinmaahan. Vaimon synkkä kohtalo tuntuu väistämättömältä. Paavali ei lopulta voi mitään nuorelle lemmelle, joka roihuaa siveettömänä silmiensä alla. Lempi on sopimatonta ja tuon ajan moraali tuomitsee vaimon ryöstämisen kovin ottein. Ruotsalainen lakiuudistus, jossa pettämisestä ei enää joudu kuolemanrangaistukseen, ei ole aivan vielä ehtinyt Vironmaan tuomioistuimiin.

Menetettyään vaimonsa Tallinnan Raatihuoneen mestauslavalle Paavali  jää yksin suremaan kohtaloaan etsien armoa luonnosta: ”Vaan niinkuin peto olen minä piileskellyt pesässäni, niinkuin haavoitettu uroshirvi korven kohdussa, ja ihmisen hengen huoku on minulle ollut inha.”

Teoksesta ei puutu romantiikkaa eikä melodraamaa, mutta imelyyttä siitä ei löydy lainkaan. Alle kahteensataan sivuun mahtuu melodraaman lisäksi rikasta etnologista, historiallista ja ekologista kuvausta. Eniten ihailen Kallaksen kykyä kirjoittaa aukottoman vanhakantaisesti – teksti tuntui elävän parhaiten ääneen lausuttuna, sillä jo lauseiden rytmi oli niin poikkeavaa siitä suomesta, jota itse parhaiten osaan. Uskoisin, että teos toimisi erinomaisesti lavalla, ja huomaan, että virolainen säveltäjä Eduard Tubin on aikoinaan tehnyt siitä oopperaversion, jota on viimeksi esitetty v. 2014 tarttolaisena produktiona.

Seuraavana Kallas-rastina voisi olla kolmas ”arkaainen tarina”, eli kertomus Barbara von Tisenhusenista Liivinmaalta (1923), johon tässäkin tarinassa viitataan. Liivinmaan suomalaisugrilaisesta kansanosasta olenkin etsinyt jotain todisteaineistoa, mutta mikä tahansa alueesta kertova kirjallisuus kelpaa. Jostain syystä Kallaksen kertomukset herättävät minussa purjehduksen halun – mikä olisi siistimpää kuin kierrellä näitä eteläisen Itämeren pikkukyliä omalla veneellä?

20150723_171027Teoksen ulkoasu kannen monogrammeineen ja kappaleiden koristeltuine alkukirjaimineen herätti minussa lapsellista ihastusta. Kirjaa oli iso ilo lukea jo pelkkänä objektina. Tämä on taas näitä kirja-aarteita, joista on vaikea ellei mahdoton luopua.

Anekdoottina mainittakoon vielä, että Kallas kuvaa aistivoimaisesti tuon ajan ruoanlaittoa runsaine mausteineen. Pullaan Catharina laittaa tavallisen kaardemumman lisäksi kanelia, sahramia, muskottia ja kryytineilikoita. Herrainoluiden paneminen on myös pappilan kunnia-asia, ja kapakala on todellinen vierasruoka. Jos olet käynyt jossain Tallinnan keskiaikaravintolassa, olet saattanut saada ripauksen tätä vanhaa ruokamuistia, mutta koen tämän mausteiden runsauden myös usein virolaisessa supermarketissa (eli kiinnostus vanhoihin resepteihin ei ole pelkästään turistien miellyttämistä). Heillä leivissäkin saattaa olla kuivia hedelmiä, pähkinöitä  ja muita eksoottisia herkkuja,

Kyseessä on toinen postaus Naistenviikon lukuhaasteeseen, joka loppuu jo huomenna. Ehtinen, jos itseäni ruoskin, postaamaan vielä kolmannen. Löysin tyylillisesti ja tunnelmallisesti todella eroavat teokset, joissa myös naiseuden esittäminen oli toisistaan valovuosien päässä. Kiinnostavia näkökulmia teoksen antavat erityisesti naisen yhteiskuntakelpoisuudesta, itsenäisyydestä tai miehestä riippuvuudesta, elättäjyydestä tai elätettynä olemisesta, kansalaisuudesta tai sen puutteesta.

30-luvulta, päivää: kielletty jazz

77LTUJrKun Lapuan liike kiellettiin lailla vuonna 1932, sen tilalle perustettiin Isänmaallinen Kansanliike IKL. Puolueen suosio ei saavuttanut kansallisella tasolla samanmoista tasoa kuin tämän päivän Perussuomalaisten suosio on (kannatus oli korkeimmillaan rapiat 8 %), mutta brändäämisessä sen ideologit olivat kenties persuja taitavampia. Markkinoille tuli ideologista tupakkaa ja kahvia, tulitikkurasioita, viirejä, sormuksia ja joulukortteja. Liikkeessä oli mukana kieltämättä eteviä taiteilijoita, jotka tekivät sinimustasta brändistä pelkistetyn ja tunteisiin vetoavan.

tampmustakarhuTehdessäni taustatutkimusta erääseen ikuisuusprojektiini satuin löytämään netistä viitteitä IKL:n pitämiin Musta Karhu-ravintoloihin, joita oli suurimmissa kaupungeissa, hyvillä liikepaikoilla. Helsingissä Musta Karhu sijaitsi lähellä Rautatieasemaa, Keskustie 7:ssa, Ateneumin naapurissa, jonne oli maalaistenkin helppo löytää. Tampereella ravintola löytyi Hämeenkadun ja silloisen Läntisenkadun (nykyisen Näsinlinnankadun) kulmasta – mahdollisesti rakennus on purettu eikä siitä ole jäljellä kuvamateriaalia. Jyväskylässä sinimustaan henkeen vannottiin Vanhassa Tiilitalosssa ja Porissa Valtakadun kulmassa vanhemmassa puutalossa, jonka mielestäni tunnistin edelleen olemassaolevaksi. Oliko kyseessä siis joku oman aikansa Rosso tai Amarillo? Ehkä sieltä ei kerääntynyt bonuspisteitä, mutta uskollisille puolueaktiiveille ketju tarjosi omanmielistä seuraa reissuilla ympäri maata. Pienemmillä paikkakunnilla oli samannimisiä kahviloita. Kaupungeissa ravintoloissa oli anniskeluoikeudet ja monipuolinen ruokatarjonta.

sortavalan laulujuhlat 1935Mustat Karhut vaikuttivat aikansa musiikkimaailmaan hämmentävällä tavalla. Ainakin Helsingissä ravintola oli varsin suosittu, ja siellä pidettiin säännöllisiä matineoita, joissa vieraili korkealuokkaisia iskelmän ja klassisen musiikin taitajia. Ravintoloilla oli oma painettu soittolistansa, johon oli isänmaallisen marssimusiikin lisäksi kerätty suosiollista klassista musiikkia. Jazzin soitto oli ravintoloissa ehdottomasti kielletty. Klassisen musiikin saralla suosittiin jopa venäläisiä mestareita (eiväthän he olleet kommunisteja), mutta iskelmän saralla Georg Malmstén venäläistaustoineen oli kielletty. Heimokansojen musiikkiperinteen elvyttäminen oli ehdottoman suotavaa. Varmasti puhtainta tällä skaalalla oli Sortavalan laulujuhlille osallistuminen kansallispukuun tai Jussi-paitaan ja pussihousuihin tällättynä. Toisaalta pitää muistaa, että laulujuhlat olivat aikansa festareita, eivätkä kaikki niissä viihtyvät olleet ”iikolleja”.

Luettuani näistä kommervenkeistä nauroin ensin pitkään ääneen, mutta sitten menin vakavaksi: tuli mieleen, kuinka kaukana olemmekaan vuonna 2015 tämän tyyppisestä kulttuuripolitiikasta? Ja jos yhden pienen (mutta ärhäkkään) puolueen aktiivit onnistuivat saamaan 1930-luvulla aikaan toimivan ksenofobisen bisnesidean, entäs nyt, kun äärioikeisto on hallituksessa konkreettisesti vaikuttamassa suuriin linjoihin? Onkohan äärioikeistolaisessa Unkarissa jo olemassa suomalais-ugrilaisia musaklubeja? Minne persujen kannattaisi mennä opintomatkalle, kun heidän brändäämisensä tuntuu vieläkin olevan puolitiessä?

hqdefaultTämän päivän perussuomalaisesta musiikista on hieman kieli poskessa kirjoittanut mm. musiikkiblogisti Rolf Jacksen. Ja onhan näitä suomipoppia suosivia juottoloita kaikkialla pilvin pimein, mutta ei suomalaisen musiikin suosiminen tee ihmisestä automaattisesti persua. Mamban soittaminen tosin on jo jonkinlainen kannanotto, onhan Tero Vaara julkisesti tunnustautunut Hommaforumin aktiivijäseneksi. Mutta minäkin, feministisuvakki, soitan usein keittiössäni evakkolauluja – kunhan niitä esittää Liljan Loisto reggaebiitillä. Minulla on myös levyhyllyssä livvinkarjalan kielikurssi ja Kihnun saaren kosiolauluja. Ilokseni tosin huomaan, että Virossa on erittäin kiinnostava, sosiaalisista ongelmista niiden oikeilla nimillä puhuva rap-skene, jota kai myös voisi moderniksi perinnemusiikiksi kutsua. (Kuva on kaappaus EIXD-kokoonpanon videolta Balti Jaam.)

Itse en tiedä, missä kotikaupunkini Tampereen persut pesivät ja millaisia soittolistoja niiden paikkojen dj:t suosivat, mutta skenario paikoista, joissa ei saa soittaa hip hoppia, tuntuu pelottavan todelliselta. Ja viimeksi eilen, kun olin mukana järjestämässä Tampereen Klubilla afrokonserttia, kuulin erään paikalle osuneen keski-ikäisen natiivikansalaisen suusta n-sanaa käytettävän monipuolisissa merkityksissä. Viimeisen viikon aikana olen todistanut kaksi huutelukohtausta, joista toisessa käytettiin mutakuono-sanaa (koodinimi afrikkalaisia vaaleammille). Reppanoiden uhoava voimannäyttö pelottaa, kun eduskunnan puhenaisena on bloggari, joka vielä joku aika sitten samasti muslimit mörköihin ja puolustusministerinä palvelee tohtorismies ja historiantutkija, joka viime eduskuntakaudella halusi heimokansapäivän viralliseksi liputuspäiväksi.

Postmoderni perspektiiviharjoitus

Juhan kansi.fh11Tamperelainen Juha Siro on vaikeasti lokeroitavissa oleva kirjailija: olen pitänyt hänen runoudestaan, mutta ainoa proosateos, johon olen tutustunut, Saat toivoa kolmesti (2007) ei muistaakseni kolahtanut; pidin kirjaa liian romanttisena ja epäpoliittisena. Nyt sain käsiini miehen uusimmat romaanit, Marilynin hiuspinnin (LIKE, 2009) ja Linnun muotokuvan (LIKE, 2011).

Aloitan Siron tuotantoon uudelleen tutustumisen Linnun muotokuvasta, jonka kansi (Siron omaa käsialaa) miellyttää silmääni erityisesti. Toiselta ammatiltaan Siro onkin graafinen suunnittelija, joka on luonut monille suurille yrityksille profiileja. Visuaalisuus onkin vahva elementti Siron teksteissä: kuten arvata saattaa, Linnun muotokuvassa erilaisia lintuperspektiivejä vaihdellaan kuin kameran linssejä. Lintuja on tässä mitä erikoisempia lajeja, myös ihmisen ja koneen valepuvuissa. Lintufantasioissa palataan Leonardo da Vincin luonnoksiin peltilinnuista. Siron näkökulma lintuihin on urbaanin teoreettinen; tässä ei bongailla lintuja kansallispuistojen rämeiköissä, vaan tutkitaan linnun anatomiaa ja sielunmaailmaa aika lailla päänsisäisesti ja kaupunkiasunnon turvasta.

Kerrontatyyli on vahvan postmodernistinen: keski-iän kriisiä poteva päähenkilö Bill on vahvasti kirjojen, musiikin ja sarjakuvien maailmaan uppoutunut intertekstuaalinen, urbaani subjekti, jonka todellisuudentaju heittelehtii välillä rajusti. Billin elämä koostuu kesken jätetyistä opinnoista ja työpaikoista, joista hän on kävellyt ulos hetken impulssista. Maanisuus, neuroottisuus ja oudot pakkomielteet jäsentävät miehen arkea, ja sydänkin reistailee uhkaavasti. Billin vaimo Sue on hänen elämänsä ainoa tasapainottava tekijä, mutta hän ei voi olla haikailematta ensirakkautensa ”Calamity” Janen perään.

Ensirakkauksia teoksessa tutkitaan monelta kantilta. Hanttihommissaan paikallislehden toimittajana Bill saa usein haastatella vanhuksia, jotka vannovat ensi rakkauden nimeen. Ystävältään antikvariaatin pitäjältä hän saa sota-ajan päiväkirjan luettavaksi, jossa alokas A. Ortamo pohtii rakastettunsa Ritvan sopivuutta aviopuolisoksi melodramaattisin termein. Lopulta hän saa kuulla Janen jääneen leskeksi ja pian tämän jälkeen saa naiselta kutsun lähteä aveciksi tämän työmatkalle Tallinnaan.

Sota-ajan muistelmaosuus oli mielestäni teoksen heikoin lenkki, kun taas nautin eniten Tallinnan matkan kuvauksesta erityisesti, kun pariskunta sattui nauttimaan aistillisen aterian rakastamassani Elevant-ravintolassa. Virolaista taidemaailmaa, suomalais-virolaisia kirjallisia suhteita ja ortodoksisuuttakin käsitellään sivuteemoina. Billin uskottomuus tuskin tulee lukijalle suurena yllätyksenä, mutta miestä itseään hämmentää ensirakastettunsa kevyt suhtautuminen seksiin ja ylipäänsä koko elämään.

Meille opetettiin kirjoittamiskoulussa, että ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken”. Siron kaikkiruokainen lintukaan ei ole mikään laiheliini, vaikka teos sivumäärältään pysyy kurissa ja nuhteessa. Linnun muotokuva on eklektinen kokoelma länsimaailman historiaa aina renessanssista nykypäivään, ja vähän lähitulevaisuuteenkin. Jos moitin kirjailijaa joku vuosi sitten epäpoliittisuudesta, syön tämän teoksen suhteen sanani. Politiikka ei tässä ole kantaaottavaa idealismia, vaan pisteliäitä yhteiskunnallisia havaintoja työelämästä ja teknologisesta edistyksestä.

Huonomman kertojan käsissä samoista aineksista olisi saanut tyypillisen valkoisen keski-ikäisen kaupunkilaismiehen marinateoksen, mutta Siro ylittää nämä ansat kielellisellä ja kerronnallisella taitavuudellaan. Teos on laajasti sivistynyt ja samalla äärimmäisen hauskuttava. Billin maskuliinisuuskaan ei tunnu tunkkaisen stereotypiseltä, vaan miehen persoona elää ehkä juuri luovan hulluuden vuoksi. Teos ei välttämättä aukea kaikille postmodernin kikkailunsa vuoksi, mutta sopii kaikille, jotka pitävät outouttamisesta ja etäännyttämisestä. Ihailen Siron periksiantamattomuutta kirjallisen kulttuurimme populismin paineille; hän vaikuttaa aidosti oman tiensä kulkijalta sekä runoilijana että prosaistina.

PS: Siron blogi, Mitä tapahtuu todella: juhasiro.fi/blogi/ on myös vierailemisen arvoinen aarreaitta. Valitettavasti tämä kirjablogisti ei ehdi lukea muiden blogeja kuin kursorisesti, koska säästän aikani kirjojen lukemiseen. On kuitenkin aina hauska bongailla ahkerasti bloggaavia kirjailijoita, joiden ajankäyttö riittää molempaan kirjoittamiseen.

 

Neuvosto-Eestin kielletyt tunteet

Maimu BergMaimu Bergin (s.1945) romaani Minä rakastin venäläistä (Taifuuni, 1998, suom. Hannu Oittinen) tarttui käteeni veneretkellä Mathildedalin kyläkahvilan kierrätyskirjahyllystä – hyllyn sisältö kertoi kyläläisten monipuolisesta kirjamausta ja halusta kehittää paikallista kulttuuritoimintaa. Luin teosta vesillä ja tien päällä trooppisissa oloissa, joten havaintoni saattavat olla sen mukaisia, auringossa pehmenneitä ja hikeä estottomasti valuvia.

Teos on erikoinen rakkauskirje naapurikansalle ja läheiselle vieraalle, johon nuori, nimetön päähenkilö tutustuu suuremmalla innolla kuin moni ikätoverinsa. Huonosti koulussa menestyvän tytön ainoa kiitettävä arvosana on venäjän kielestä. Tyttö epäilee kadonneen isänsä olevan venäläinen, mutta ei saa teorialleen vahvistusta vähäpuheiselta äidiltään. Isästä on jäljellä vain suljettu lipaston kaappi, jonka avaimen äiti on kätkenyt ja Harri-niminen äidin miesystävä, jota kutsutaan ”isän koulutoveriksi”. Tytön ollessa pieni yksinhuoltajaäiti omistautuu tämän tarpeille. Tyttö onkin sairaalloinen ja joutuu säännöllisiin röntgenkokeisiin, sillä perheen lähipiirissä on tavattu tuberkuloosia, tuota epämodernia sairautta, jonka uusi aukoton neuvostotiede pyrkii eliminoimaan käden käänteessä. Teoksessa eletään yhtäällä 1950-lukua ja toisaalla 1990-luvun uuden kansallisen identeetin ensimmäisiä vuosia.

Röntgenlääkäri on äidin naapurissa asuvan naisen venäläinen miesystävä, johon tyttö ihastuu jo pienenä viihtyen sedän sylissä liian pitkään. Teini-iän kynnyksellä tyttö tapaa miehen uudelleen ja heidän välilleen kasvaa salakavala suhde. 13-vuotias tyttö keksii luovia keinoja järjestääkseen salatapaamisia nelikymppisen rakastajansa kanssa, johon viitataan vain mystisellä termillä Hän. Rakkaustarinan alkuvaiheessa tyttö kuvaa suhdetta miltei tasa-arvoisena, mutta lopulta hän kasvaa ymmärtämään jotain lapsen asemastaan ja haavoittuvuudestaan. Kertojan positio on häilyvä, ja ”totuus” suhteen luonteesta muuttuu tytön äidin saatua suhteesta selvän. Äiti nostaa lapsen hyväksikäytöstä oikeusjutun, keissiä puidaan juorulehdissä (joita ilmeisesti Neuvosto-Eestissäkin oli) ja tyttöä kuljetetaan eri alan asiantuntijoilla etsien keinoja lapsen viattomuuden palauttamiseksi. Onko kyse pedofiliasta vai rajoja rikkovasta aidosta rakkaudesta?

Bergin vastaus on omanlaisensa. Lukija voi löytää rivien välistä ripauksen Nabokovia, ripauksen Marguerite Durasia ja muita maailmankirjallisuuden klassikkoja, mutta Bergin tyyli on arkista, realistista jalat maassa-kerrontaa, jossa teinitytön fantasiamaailmaa ei turhaan erotisoida tai paisutella ulos mittakaavastaan. Suhteen moralisointi alkaa vasta, kun yhteiskunta saa vihiä tehdystä rikkeestä. Itse näkisin suhteen amoraalisena, yleisen moraalin ulkopuolella sijaitsevana.

Romaanissa on onneksi monia muita kerroksia kuin alaikäiseen sekaantuminen, ja nämä muut kerrokset asettavat myös traagisen rakkaustarinan ristivalotukseen. Tässä käsitellään virolaisten ja venäläisten kompleksisia suhteita monisyisesti ja rohkeasti yrittämättä sensuroida yleisiä ennakkoluuloja ja primitiivisempiäkin vaikutelmia. Erityisesti venäläisten aistillisuus, oudot hajut ja maut, aiheuttavat hämmennystä pihapiireissä ja rappukäytävillä. Halvan saippuan ja erilaisten kehoon hierottavien öljyjen tuoksu on protestantin kasvatuksen saaneille keskivertovirolaisille liikaa (kuten se taatusti on ollut ja on edelleen suomalaisillekin). Matkustaessaan ulkomailla kirjan kertoja, keski-ikäinen kirjailija, saa vastata kyllästymiseen asti kysymykseen Viron venäläisten asemasta, mutta on muokannut tällaisen standardivastauksen: ”Yksi toisensa perästä he täyttivät kaupungit ja kaupunginosat ja häätivät meidät niistä, niin että monet rakkaat paikat omassa maassamme muuttuivat meille ventovieraiksi. Heidän kovaäänisyytensä, hyökkäävyytensä, karkea primitiivisyytensä, kiusalliseen nöyryyteen asti ulottuva alamaisuutensa vahvempien edes, meille tuntemattomat tavat ja itsestäänselvä ylemmyydentunne suhteessa virolaisiin on loitontanut heitä meistä. Heidän avuliaisuutensa, uskalluksensa, elämänilonsa, piittaamattomuutensa on saanut meidät hämmästymään ja kummastumaan. Kuitenkaan meidän ei olisi tarvinnut oppia tuntemaan heitä niin läheisesti, heitä on yksinkertaisesti tullut Viroon liikaa.” (s. 49)

Aikuinen kertoja matkustaakin Saksaan taiteilijaresidenssiin työstämään tarinaansa etäännetyssä muodossa. Hänen työtään kyseenalaistetaan, sillä moni ei ymmärrä, miksi noin pienellä maalla on varaa kustantaa marginaalisia kirjoja alkuperäiskielellä. Kirjailija arvioi yleisönsä koostuvan n. 2000 lukijasta, mikä saksalaisista kollegoista on käsittämätöntä. Postsosialistinen todellisuus – kuilu idän ja lännen välillä- näyttäytyy välillä piiloviesteinä, välillä suorasukaisempina kommentteina. Saksassa kirjailija kokee tulleensa nähdyksi tavaroita hamstraavana itänaisena, joka pitää kirjoittamista vain tekosyynä hamstrata nailonsukkia. Wiepersdorfin yhteisö sijaitsee kuitenkin entisen Itä-Saksan puolella, jossa paikallinen väki kärsii vastaavasta identiteettikriisistä kuin kertoja, mutta residenssissä hän seurustelee enimmäkseen berliiniläisten kulttuuritätien kanssa, joiden boheemin rento habitus on tarkoin harkittua ja joiden hyvinvointi mahdollistaa mitä esoteerisimpiin seminaareihin osallistumisen. Berg kuitenkin peräänkuuluttaa (post)sosialistisen estetiikan etuja: ”…nukketaloja ei ole siloteltu loputtomasti kuten lännessä, vaan niissä on pieniä rappeutumisesta ja katoavaisuudesta kertovia kauneusvirheitä, talot ovat harmahtavia, suruvoittoisia, synkkiä, mutta tälläämättömyydessään ne ovat luonnollisia kuin naiset ilman meikkiä.” (107-8)

Voin kuvitella, millaista inspiraatiota vanhemman polven virolaiset naiskirjailiijat ovat antaneet Sofi Oksaselle, ja ymmärtääkseni hän on myös osoittanut kiitollisuuttaan heille säännöllisin väliajoin. Minua kyllä harmittaa, kuinka vähälle kansainväliselle huomiolle nämä suuren ikäluokan virolaiset naiskertojat ovat jääneet. Itsekin tunnen heistä vain kolme; Viivi Luikiin tutustuin ensimmäisenä jo ennen ensimmäistä Viron-matkaani ja häntä voisin lukea uudestaankin nyt toivon mukaan paremmalla historiallisella ymmärryksellä. Ylipäänsä lukemani virolaiskirjallisuuden määrä jää alle kymmeneen tekijään. Tämä on tietysti villisti enemmän kuin tuntemani latvialainen ja liettualainen kirjallisuus yhteensä, mutta tilanteen korjaamiseksi voisi ryhtyä tositoimiin.

Teoksessa oli jotain yhteistä tänne aiemmin arvioimani Mari Saatin Lasnamaen lunastajan (WSOY, 2011) kanssa, jossa naapuruussuhteiden problematiikkaa puidaan 2000-luvun todellisuudesta käsin. Saatin suhde itänaapuriin ja Viron suureen vähemmistöön on empaattisempi kuin Bergin, mutta luettuna yhdessä teokset antavat loistavan päivityksen maan poliittiseen historiaan arjen naisselviytyjien näkökulmasta.