30-luvulta, päivää: kielletty jazz

77LTUJrKun Lapuan liike kiellettiin lailla vuonna 1932, sen tilalle perustettiin Isänmaallinen Kansanliike IKL. Puolueen suosio ei saavuttanut kansallisella tasolla samanmoista tasoa kuin tämän päivän Perussuomalaisten suosio on (kannatus oli korkeimmillaan rapiat 8 %), mutta brändäämisessä sen ideologit olivat kenties persuja taitavampia. Markkinoille tuli ideologista tupakkaa ja kahvia, tulitikkurasioita, viirejä, sormuksia ja joulukortteja. Liikkeessä oli mukana kieltämättä eteviä taiteilijoita, jotka tekivät sinimustasta brändistä pelkistetyn ja tunteisiin vetoavan.

tampmustakarhuTehdessäni taustatutkimusta erääseen ikuisuusprojektiini satuin löytämään netistä viitteitä IKL:n pitämiin Musta Karhu-ravintoloihin, joita oli suurimmissa kaupungeissa, hyvillä liikepaikoilla. Helsingissä Musta Karhu sijaitsi lähellä Rautatieasemaa, Keskustie 7:ssa, Ateneumin naapurissa, jonne oli maalaistenkin helppo löytää. Tampereella ravintola löytyi Hämeenkadun ja silloisen Läntisenkadun (nykyisen Näsinlinnankadun) kulmasta – mahdollisesti rakennus on purettu eikä siitä ole jäljellä kuvamateriaalia. Jyväskylässä sinimustaan henkeen vannottiin Vanhassa Tiilitalosssa ja Porissa Valtakadun kulmassa vanhemmassa puutalossa, jonka mielestäni tunnistin edelleen olemassaolevaksi. Oliko kyseessä siis joku oman aikansa Rosso tai Amarillo? Ehkä sieltä ei kerääntynyt bonuspisteitä, mutta uskollisille puolueaktiiveille ketju tarjosi omanmielistä seuraa reissuilla ympäri maata. Pienemmillä paikkakunnilla oli samannimisiä kahviloita. Kaupungeissa ravintoloissa oli anniskeluoikeudet ja monipuolinen ruokatarjonta.

sortavalan laulujuhlat 1935Mustat Karhut vaikuttivat aikansa musiikkimaailmaan hämmentävällä tavalla. Ainakin Helsingissä ravintola oli varsin suosittu, ja siellä pidettiin säännöllisiä matineoita, joissa vieraili korkealuokkaisia iskelmän ja klassisen musiikin taitajia. Ravintoloilla oli oma painettu soittolistansa, johon oli isänmaallisen marssimusiikin lisäksi kerätty suosiollista klassista musiikkia. Jazzin soitto oli ravintoloissa ehdottomasti kielletty. Klassisen musiikin saralla suosittiin jopa venäläisiä mestareita (eiväthän he olleet kommunisteja), mutta iskelmän saralla Georg Malmstén venäläistaustoineen oli kielletty. Heimokansojen musiikkiperinteen elvyttäminen oli ehdottoman suotavaa. Varmasti puhtainta tällä skaalalla oli Sortavalan laulujuhlille osallistuminen kansallispukuun tai Jussi-paitaan ja pussihousuihin tällättynä. Toisaalta pitää muistaa, että laulujuhlat olivat aikansa festareita, eivätkä kaikki niissä viihtyvät olleet ”iikolleja”.

Luettuani näistä kommervenkeistä nauroin ensin pitkään ääneen, mutta sitten menin vakavaksi: tuli mieleen, kuinka kaukana olemmekaan vuonna 2015 tämän tyyppisestä kulttuuripolitiikasta? Ja jos yhden pienen (mutta ärhäkkään) puolueen aktiivit onnistuivat saamaan 1930-luvulla aikaan toimivan ksenofobisen bisnesidean, entäs nyt, kun äärioikeisto on hallituksessa konkreettisesti vaikuttamassa suuriin linjoihin? Onkohan äärioikeistolaisessa Unkarissa jo olemassa suomalais-ugrilaisia musaklubeja? Minne persujen kannattaisi mennä opintomatkalle, kun heidän brändäämisensä tuntuu vieläkin olevan puolitiessä?

hqdefaultTämän päivän perussuomalaisesta musiikista on hieman kieli poskessa kirjoittanut mm. musiikkiblogisti Rolf Jacksen. Ja onhan näitä suomipoppia suosivia juottoloita kaikkialla pilvin pimein, mutta ei suomalaisen musiikin suosiminen tee ihmisestä automaattisesti persua. Mamban soittaminen tosin on jo jonkinlainen kannanotto, onhan Tero Vaara julkisesti tunnustautunut Hommaforumin aktiivijäseneksi. Mutta minäkin, feministisuvakki, soitan usein keittiössäni evakkolauluja – kunhan niitä esittää Liljan Loisto reggaebiitillä. Minulla on myös levyhyllyssä livvinkarjalan kielikurssi ja Kihnun saaren kosiolauluja. Ilokseni tosin huomaan, että Virossa on erittäin kiinnostava, sosiaalisista ongelmista niiden oikeilla nimillä puhuva rap-skene, jota kai myös voisi moderniksi perinnemusiikiksi kutsua. (Kuva on kaappaus EIXD-kokoonpanon videolta Balti Jaam.)

Itse en tiedä, missä kotikaupunkini Tampereen persut pesivät ja millaisia soittolistoja niiden paikkojen dj:t suosivat, mutta skenario paikoista, joissa ei saa soittaa hip hoppia, tuntuu pelottavan todelliselta. Ja viimeksi eilen, kun olin mukana järjestämässä Tampereen Klubilla afrokonserttia, kuulin erään paikalle osuneen keski-ikäisen natiivikansalaisen suusta n-sanaa käytettävän monipuolisissa merkityksissä. Viimeisen viikon aikana olen todistanut kaksi huutelukohtausta, joista toisessa käytettiin mutakuono-sanaa (koodinimi afrikkalaisia vaaleammille). Reppanoiden uhoava voimannäyttö pelottaa, kun eduskunnan puhenaisena on bloggari, joka vielä joku aika sitten samasti muslimit mörköihin ja puolustusministerinä palvelee tohtorismies ja historiantutkija, joka viime eduskuntakaudella halusi heimokansapäivän viralliseksi liputuspäiväksi.

Postmoderni perspektiiviharjoitus

Juhan kansi.fh11Tamperelainen Juha Siro on vaikeasti lokeroitavissa oleva kirjailija: olen pitänyt hänen runoudestaan, mutta ainoa proosateos, johon olen tutustunut, Saat toivoa kolmesti (2007) ei muistaakseni kolahtanut; pidin kirjaa liian romanttisena ja epäpoliittisena. Nyt sain käsiini miehen uusimmat romaanit, Marilynin hiuspinnin (LIKE, 2009) ja Linnun muotokuvan (LIKE, 2011).

Aloitan Siron tuotantoon uudelleen tutustumisen Linnun muotokuvasta, jonka kansi (Siron omaa käsialaa) miellyttää silmääni erityisesti. Toiselta ammatiltaan Siro onkin graafinen suunnittelija, joka on luonut monille suurille yrityksille profiileja. Visuaalisuus onkin vahva elementti Siron teksteissä: kuten arvata saattaa, Linnun muotokuvassa erilaisia lintuperspektiivejä vaihdellaan kuin kameran linssejä. Lintuja on tässä mitä erikoisempia lajeja, myös ihmisen ja koneen valepuvuissa. Lintufantasioissa palataan Leonardo da Vincin luonnoksiin peltilinnuista. Siron näkökulma lintuihin on urbaanin teoreettinen; tässä ei bongailla lintuja kansallispuistojen rämeiköissä, vaan tutkitaan linnun anatomiaa ja sielunmaailmaa aika lailla päänsisäisesti ja kaupunkiasunnon turvasta.

Kerrontatyyli on vahvan postmodernistinen: keski-iän kriisiä poteva päähenkilö Bill on vahvasti kirjojen, musiikin ja sarjakuvien maailmaan uppoutunut intertekstuaalinen, urbaani subjekti, jonka todellisuudentaju heittelehtii välillä rajusti. Billin elämä koostuu kesken jätetyistä opinnoista ja työpaikoista, joista hän on kävellyt ulos hetken impulssista. Maanisuus, neuroottisuus ja oudot pakkomielteet jäsentävät miehen arkea, ja sydänkin reistailee uhkaavasti. Billin vaimo Sue on hänen elämänsä ainoa tasapainottava tekijä, mutta hän ei voi olla haikailematta ensirakkautensa ”Calamity” Janen perään.

Ensirakkauksia teoksessa tutkitaan monelta kantilta. Hanttihommissaan paikallislehden toimittajana Bill saa usein haastatella vanhuksia, jotka vannovat ensi rakkauden nimeen. Ystävältään antikvariaatin pitäjältä hän saa sota-ajan päiväkirjan luettavaksi, jossa alokas A. Ortamo pohtii rakastettunsa Ritvan sopivuutta aviopuolisoksi melodramaattisin termein. Lopulta hän saa kuulla Janen jääneen leskeksi ja pian tämän jälkeen saa naiselta kutsun lähteä aveciksi tämän työmatkalle Tallinnaan.

Sota-ajan muistelmaosuus oli mielestäni teoksen heikoin lenkki, kun taas nautin eniten Tallinnan matkan kuvauksesta erityisesti, kun pariskunta sattui nauttimaan aistillisen aterian rakastamassani Elevant-ravintolassa. Virolaista taidemaailmaa, suomalais-virolaisia kirjallisia suhteita ja ortodoksisuuttakin käsitellään sivuteemoina. Billin uskottomuus tuskin tulee lukijalle suurena yllätyksenä, mutta miestä itseään hämmentää ensirakastettunsa kevyt suhtautuminen seksiin ja ylipäänsä koko elämään.

Meille opetettiin kirjoittamiskoulussa, että ”romaani on sika, joka on syönyt kaiken”. Siron kaikkiruokainen lintukaan ei ole mikään laiheliini, vaikka teos sivumäärältään pysyy kurissa ja nuhteessa. Linnun muotokuva on eklektinen kokoelma länsimaailman historiaa aina renessanssista nykypäivään, ja vähän lähitulevaisuuteenkin. Jos moitin kirjailijaa joku vuosi sitten epäpoliittisuudesta, syön tämän teoksen suhteen sanani. Politiikka ei tässä ole kantaaottavaa idealismia, vaan pisteliäitä yhteiskunnallisia havaintoja työelämästä ja teknologisesta edistyksestä.

Huonomman kertojan käsissä samoista aineksista olisi saanut tyypillisen valkoisen keski-ikäisen kaupunkilaismiehen marinateoksen, mutta Siro ylittää nämä ansat kielellisellä ja kerronnallisella taitavuudellaan. Teos on laajasti sivistynyt ja samalla äärimmäisen hauskuttava. Billin maskuliinisuuskaan ei tunnu tunkkaisen stereotypiseltä, vaan miehen persoona elää ehkä juuri luovan hulluuden vuoksi. Teos ei välttämättä aukea kaikille postmodernin kikkailunsa vuoksi, mutta sopii kaikille, jotka pitävät outouttamisesta ja etäännyttämisestä. Ihailen Siron periksiantamattomuutta kirjallisen kulttuurimme populismin paineille; hän vaikuttaa aidosti oman tiensä kulkijalta sekä runoilijana että prosaistina.

PS: Siron blogi, Mitä tapahtuu todella: juhasiro.fi/blogi/ on myös vierailemisen arvoinen aarreaitta. Valitettavasti tämä kirjablogisti ei ehdi lukea muiden blogeja kuin kursorisesti, koska säästän aikani kirjojen lukemiseen. On kuitenkin aina hauska bongailla ahkerasti bloggaavia kirjailijoita, joiden ajankäyttö riittää molempaan kirjoittamiseen.

 

Neuvosto-Eestin kielletyt tunteet

Maimu BergMaimu Bergin (s.1945) romaani Minä rakastin venäläistä (Taifuuni, 1998, suom. Hannu Oittinen) tarttui käteeni veneretkellä Mathildedalin kyläkahvilan kierrätyskirjahyllystä – hyllyn sisältö kertoi kyläläisten monipuolisesta kirjamausta ja halusta kehittää paikallista kulttuuritoimintaa. Luin teosta vesillä ja tien päällä trooppisissa oloissa, joten havaintoni saattavat olla sen mukaisia, auringossa pehmenneitä ja hikeä estottomasti valuvia.

Teos on erikoinen rakkauskirje naapurikansalle ja läheiselle vieraalle, johon nuori, nimetön päähenkilö tutustuu suuremmalla innolla kuin moni ikätoverinsa. Huonosti koulussa menestyvän tytön ainoa kiitettävä arvosana on venäjän kielestä. Tyttö epäilee kadonneen isänsä olevan venäläinen, mutta ei saa teorialleen vahvistusta vähäpuheiselta äidiltään. Isästä on jäljellä vain suljettu lipaston kaappi, jonka avaimen äiti on kätkenyt ja Harri-niminen äidin miesystävä, jota kutsutaan ”isän koulutoveriksi”. Tytön ollessa pieni yksinhuoltajaäiti omistautuu tämän tarpeille. Tyttö onkin sairaalloinen ja joutuu säännöllisiin röntgenkokeisiin, sillä perheen lähipiirissä on tavattu tuberkuloosia, tuota epämodernia sairautta, jonka uusi aukoton neuvostotiede pyrkii eliminoimaan käden käänteessä. Teoksessa eletään yhtäällä 1950-lukua ja toisaalla 1990-luvun uuden kansallisen identeetin ensimmäisiä vuosia.

Röntgenlääkäri on äidin naapurissa asuvan naisen venäläinen miesystävä, johon tyttö ihastuu jo pienenä viihtyen sedän sylissä liian pitkään. Teini-iän kynnyksellä tyttö tapaa miehen uudelleen ja heidän välilleen kasvaa salakavala suhde. 13-vuotias tyttö keksii luovia keinoja järjestääkseen salatapaamisia nelikymppisen rakastajansa kanssa, johon viitataan vain mystisellä termillä Hän. Rakkaustarinan alkuvaiheessa tyttö kuvaa suhdetta miltei tasa-arvoisena, mutta lopulta hän kasvaa ymmärtämään jotain lapsen asemastaan ja haavoittuvuudestaan. Kertojan positio on häilyvä, ja ”totuus” suhteen luonteesta muuttuu tytön äidin saatua suhteesta selvän. Äiti nostaa lapsen hyväksikäytöstä oikeusjutun, keissiä puidaan juorulehdissä (joita ilmeisesti Neuvosto-Eestissäkin oli) ja tyttöä kuljetetaan eri alan asiantuntijoilla etsien keinoja lapsen viattomuuden palauttamiseksi. Onko kyse pedofiliasta vai rajoja rikkovasta aidosta rakkaudesta?

Bergin vastaus on omanlaisensa. Lukija voi löytää rivien välistä ripauksen Nabokovia, ripauksen Marguerite Durasia ja muita maailmankirjallisuuden klassikkoja, mutta Bergin tyyli on arkista, realistista jalat maassa-kerrontaa, jossa teinitytön fantasiamaailmaa ei turhaan erotisoida tai paisutella ulos mittakaavastaan. Suhteen moralisointi alkaa vasta, kun yhteiskunta saa vihiä tehdystä rikkeestä. Itse näkisin suhteen amoraalisena, yleisen moraalin ulkopuolella sijaitsevana.

Romaanissa on onneksi monia muita kerroksia kuin alaikäiseen sekaantuminen, ja nämä muut kerrokset asettavat myös traagisen rakkaustarinan ristivalotukseen. Tässä käsitellään virolaisten ja venäläisten kompleksisia suhteita monisyisesti ja rohkeasti yrittämättä sensuroida yleisiä ennakkoluuloja ja primitiivisempiäkin vaikutelmia. Erityisesti venäläisten aistillisuus, oudot hajut ja maut, aiheuttavat hämmennystä pihapiireissä ja rappukäytävillä. Halvan saippuan ja erilaisten kehoon hierottavien öljyjen tuoksu on protestantin kasvatuksen saaneille keskivertovirolaisille liikaa (kuten se taatusti on ollut ja on edelleen suomalaisillekin). Matkustaessaan ulkomailla kirjan kertoja, keski-ikäinen kirjailija, saa vastata kyllästymiseen asti kysymykseen Viron venäläisten asemasta, mutta on muokannut tällaisen standardivastauksen: ”Yksi toisensa perästä he täyttivät kaupungit ja kaupunginosat ja häätivät meidät niistä, niin että monet rakkaat paikat omassa maassamme muuttuivat meille ventovieraiksi. Heidän kovaäänisyytensä, hyökkäävyytensä, karkea primitiivisyytensä, kiusalliseen nöyryyteen asti ulottuva alamaisuutensa vahvempien edes, meille tuntemattomat tavat ja itsestäänselvä ylemmyydentunne suhteessa virolaisiin on loitontanut heitä meistä. Heidän avuliaisuutensa, uskalluksensa, elämänilonsa, piittaamattomuutensa on saanut meidät hämmästymään ja kummastumaan. Kuitenkaan meidän ei olisi tarvinnut oppia tuntemaan heitä niin läheisesti, heitä on yksinkertaisesti tullut Viroon liikaa.” (s. 49)

Aikuinen kertoja matkustaakin Saksaan taiteilijaresidenssiin työstämään tarinaansa etäännetyssä muodossa. Hänen työtään kyseenalaistetaan, sillä moni ei ymmärrä, miksi noin pienellä maalla on varaa kustantaa marginaalisia kirjoja alkuperäiskielellä. Kirjailija arvioi yleisönsä koostuvan n. 2000 lukijasta, mikä saksalaisista kollegoista on käsittämätöntä. Postsosialistinen todellisuus – kuilu idän ja lännen välillä- näyttäytyy välillä piiloviesteinä, välillä suorasukaisempina kommentteina. Saksassa kirjailija kokee tulleensa nähdyksi tavaroita hamstraavana itänaisena, joka pitää kirjoittamista vain tekosyynä hamstrata nailonsukkia. Wiepersdorfin yhteisö sijaitsee kuitenkin entisen Itä-Saksan puolella, jossa paikallinen väki kärsii vastaavasta identiteettikriisistä kuin kertoja, mutta residenssissä hän seurustelee enimmäkseen berliiniläisten kulttuuritätien kanssa, joiden boheemin rento habitus on tarkoin harkittua ja joiden hyvinvointi mahdollistaa mitä esoteerisimpiin seminaareihin osallistumisen. Berg kuitenkin peräänkuuluttaa (post)sosialistisen estetiikan etuja: ”…nukketaloja ei ole siloteltu loputtomasti kuten lännessä, vaan niissä on pieniä rappeutumisesta ja katoavaisuudesta kertovia kauneusvirheitä, talot ovat harmahtavia, suruvoittoisia, synkkiä, mutta tälläämättömyydessään ne ovat luonnollisia kuin naiset ilman meikkiä.” (107-8)

Voin kuvitella, millaista inspiraatiota vanhemman polven virolaiset naiskirjailiijat ovat antaneet Sofi Oksaselle, ja ymmärtääkseni hän on myös osoittanut kiitollisuuttaan heille säännöllisin väliajoin. Minua kyllä harmittaa, kuinka vähälle kansainväliselle huomiolle nämä suuren ikäluokan virolaiset naiskertojat ovat jääneet. Itsekin tunnen heistä vain kolme; Viivi Luikiin tutustuin ensimmäisenä jo ennen ensimmäistä Viron-matkaani ja häntä voisin lukea uudestaankin nyt toivon mukaan paremmalla historiallisella ymmärryksellä. Ylipäänsä lukemani virolaiskirjallisuuden määrä jää alle kymmeneen tekijään. Tämä on tietysti villisti enemmän kuin tuntemani latvialainen ja liettualainen kirjallisuus yhteensä, mutta tilanteen korjaamiseksi voisi ryhtyä tositoimiin.

Teoksessa oli jotain yhteistä tänne aiemmin arvioimani Mari Saatin Lasnamaen lunastajan (WSOY, 2011) kanssa, jossa naapuruussuhteiden problematiikkaa puidaan 2000-luvun todellisuudesta käsin. Saatin suhde itänaapuriin ja Viron suureen vähemmistöön on empaattisempi kuin Bergin, mutta luettuna yhdessä teokset antavat loistavan päivityksen maan poliittiseen historiaan arjen naisselviytyjien näkökulmasta.

 

Elbe-joen rakastavaiset

mosterPosti toi toissaviikolla Anna-lehden kilpailuvoiton, Stefan Mosterin romaanin Rakkaat toisilleen (Siltala 2013, alkuperäisteos 2011). Stefan Moster (s.1964)  on Suomessa asuva saksalainen kääntäjä-kirjailija, jonka esikoisteos, klassisen musiikin maailmaan sijoittuva  Nelikätisen soiton mahdollisuus (2009) sai loistavat arviot aikanaan. Moster on nimenomaan suomalaisen kirjallisuuden asiantuntija, jolla on tausta sen pitkäaikaisena saksantajana ja myös opettajana Münchenin yliopistossa. Tämä tausta herätti uteliaisuutta teokseen, jota en ehkä olisi omin avuin löytänyt. Hampuriin sijoittuva avioliittokuvaus ei ehkä olisi ollut ensimmäisenä lukulistallani. Silti kirjan saapuessa innostuin jo vähäeleisestä kannesta, ja pääsin romaanin imuun suht saumattomasti.

Tässä seurataan Inesin ja Danielin, kolkyt-plus-ikäisen, keskiluokkaisen pariskunnan yhteiselämää noin viiden kuukauden ajan, kesästä marraskuulle. Pariskunta asuu Elben rannalla, arkkitehtuurisesti kunnianhimoisella HafenCity-alueella, jossa asuu enimmäkseen lapsettomia uraa luovia pareja ja sinkkuja. Ines on viinikauppias, Daniel on kaupunkisuunnittelija nousujohdanteisessa yrityksessä, jolla on globaaleja joukkoliikenneprojekteja. Inesiä ja Danielia yhdistää se, että molemmat ovat kotoisin Pfalzin viininviljelyalueelta, viininviljelijäperheistä. Ines on nuorempana tullut valituksi alueen viinikuningattareksi, ja sitä kautta päässyt matkustamaan maailman viinimessuille jonkunlaisena viinidiplomaattina. Valitettavasti hänen Hampuriin perustamansa viiniliike ei menesty odotusten mukaan, vaan Ines päätyy miltei pyörittämään peukaloitaan asiakkaita odotellessaan. Myyntitulot tuskin kattavat liikehuoneiston vuokraa, eikä hän haluaisi päätyä puuhastelevaksi, miehensä tuloilla eläväksi putiikinpitäjäksi.

Oikeastaan romaanin juoni ei ole kummallinen, ja avioparikin ovat hahmoina kovin tavallisia, jopa keskivertoja. Siksi ihmettelinkin, kuinka Moster sai näillä eväillä aikaan vetävän ja moniäänisen romaanin. Pariskunnan lapsettomuuskriisiä seurataan intiimin säälimättömästi – jokaista lapsettomuusklinikkakäyntiä kuvataan läheltä, huumoria unohtamatta. Lapsettomuushoitoihin liittyvää stressiä, pettymystä ja turhautumista kuvataan molemman osapuolen näkökulmasta uskottavasti. Hauskoiksi sivuhenkilöiksi nousevat ”kohtalotoverit” Rico ja Serifa, jotka käyvät hoidoissa samoina päivinä kuussa. Daniel ystävystyy trukkikuski-Ricon kanssa odottaessaan aikaa spermanluovutukseen. Ricon suru ja lapsen kaipuu on syvempää ja raaempaa kuin Danielin, ja konkretisoituu klinikalla kohtauksessa, jonka lopputulos on arvaamaton.

Loppua kohti juoni saa entistä enemmän koomisia ja absurdeja käänteitä. Erityisen hauska oli mielestäni kuvaus Danielin Viron-reissusta, jonne tämä on kutsuttu konsultoimaan Viron rautateiden kehitysprojektia. Koska Daniel kieltäytyi työmatkasta Abu Dhabiin hedelmöityshoitojen vuoksi, on hänelle nakitettu Baltian radan uudelleenvisiointi. Päästyään perille Daniel näkee ensi silmäyksellä, kuinka mahdottomasta projektista hänet on saatu vastuuseen. Paikallinen kollega Margus Toom ottaa Danielin hajamielisesti vastaan, mutta rautateiden katselmus jää vähäiseksi Toomin tultua vaimon jättämäksi. Kohtaus nauratti muistellessani viime kesän Viron-reissua ja sitä ainoaa junamatkaa, jonka siellä teimme. Moster onkin perehtynyt perusteellisesti rautatie- ja metrosuunnitteluun. Ehkä osalle lukijoista pitkät tekniset kuvaukset ovat liikaa, mutta itse jaksoin melko hyvin nekin, sillä kielellisesti ne olivat melkein lyyrisiä.

Teoksessa matkataan Saksaa ristiin rastiin. Pfalzin alueen viininviljelijöiden arkea kuvataan juurevasti, ja suurkaupunkiin muuttaneiden Inesin ja Danielin syyllisyys suhteessa kotikonnuille jääneisiin sisaruksiinsa ja ikääntyviin vanhempiinsa asettuvat ristivaloon esimerkiksi monien vastaavien suomalaisten keskusta-periferia-pohdintojen kanssa. Mitään viinitilaromantiikkaa Moster ei tarjoa, vaan näyttää pienviljelijöiden elämän niukkana ja nurkkakuntaisena. Muuten romaanissa seikkaillaan harva se viikonlopppu Itämeren ja Pohjanmeren rantakohteissa, erityisesti Syltin saarella, jonne Ines päätyy eräänä yksinäisenä viikonloppuna stalkkaamaan asiakastaan. Merellisen luonnon kuvaus on aistivoimaista, välillä jopa maagis-realistista.

Ylipäänsä ihailin Mosterin tyylissä kykyä rakentaa vähäeleistä draamaa niukoista aineksista. Romaanissa kuvaillaan rakennuksia, paikkoja, teknologiaa ja luontoa monisanaisesti, mutta Inesin ja Danielin parisuhteen läheisyys ilmenee repliikkien niukkuudessa. Vain kerran Ines raivostuu miehelleen kohtauksessa, joka on tälle harkitun hillitylle tyyliniekalle täysin poikkeuksellista. Avioliiton mekaniikka on tässä hienovaraista, minimalistista ja herkkää. Ihmissuhteiden kuvaus on onnistunutta siksi, ettei tässä viljellä kliseitä eikä syyllistytä imelyyteen. Erityisen kunniamaininnan annan itse kielestä ja käännöksestä (jonka kääntäjän päättelen olevan kirjailijan vaimo, Helen Moster).

Nyt olen jo puolen vuoden aikana lukenut kaksi saksalaista nykyromaania, ja vaikka niistä ensimmäinen Katharine Hagenan Omenansiementen maku, oli omalla tavallaan hurmaava, se ei ainakaan vakuuttanut kielellisesti yhtä paljon kuin Moster. Tästä veikkaan kansainvälistä menestyskirjaa, ellei se jo ole sellainen.

Mulgimaan porvarillisuus

Estonia 074Viron-reissun kolmas rastimme oli Viljandin kaupunki, jossa vietimme pari päivää leppoisassa esikaupunkitunnelmassa. Noin 19000 asukkaan kaupunki on ympäröivän Viljandimaan pääkaupunki, ja se tunnetaan enimmäkseen kansanmusiikin keskuksena. Missasimme Viljandi Folk Festivalin viikolla, eikä vierailuaikanamme kaupungissa tapahtunut mitään erikoista.

Majapaikaksi sattui Villa Spa Peetrimoisa kaupungin laidalla, jonka lähimaastossakin riitti nähtävää – ehkä tavallista virolaista arkea. Vierailumme sattui kesän kuumimpiin päiviin, mikä sisämaassa kääntyy pakahduttavaan tunkkaisuuteen. Onneksi hotellissa oli uima-allas, joka hieman viilensi tunteita. Muuten hotellissa yöpyminen oli tukalaa verrattuna muihin kohteisiin – ilmastointi ei pelannut ja lakanat olivat hikisen tekokuituisia. Paikan sijainti ei myöskään ollut ihanteellinen autottomille kulkijoille (pois lähtiessä tosin saimme kyydin keskustaan hotellin managerilta, joka myös kertoi jotain lisää alueen arkkitehtuurista – ystävällistä ja paikan pisteitä nostavaa).

Estonia 090Positiivista visiitissä oli, että pääsin tekemään kävelyjä porvarillisille asuinalueille, joissa jugendtalojen keskeltä nousi aina muutama vasta rakennettu uusrikkaiden ökyresidenssi. Peetrimoisan alue näytti suunnilleen samalta kuin Kauniainen Suomessa. Mitä hulppeampia jugendtaloja nousi kuin sieniä sateella vehreässä laaksossa, ja nämä tilavat villat on kuulemma rakennettu vasta 1950-luvulla. Viron kommunistisen politiikan porsaanreiät jäivät askarruttamaan mieltä. Kuinka sadat ellei tuhannet perheet ovat pystyneet rakentamaan itselleen tuollaisia residenssejä maassa, jossa yksityisomaisuutta ei kuulunut olla?

Viljandi näytti muutenkin ”rikkaidenrannalta”: korkeimmassa havaitsemassani kerrostalossa oli tasan kolme kerrosta ja niitä näkyi omalla vyöhykkeellämme alle yhden käden sormien. Yleisimmät autot tuntuivat olevan BMW ja Audi. Tilava omakotiasuminen omenapuineen ja halkopinoineen tuntui hyväksyttävältä normilta. Omenapuiden ja savunhaju saivat aikaan ikimuistoisen bouquet’n pikkukaupungin ilmassa.

Viljandissa tutustuimme keskiaikaisen linnan raunioihin, kaupunginmuseoon, vanhaan vesitorniin ja useisiin kauppoihin. Söimme loistavan lounaan keskustan Armeenia köökissä – erityisesti lämpimät viininlehtikääryleet jogurttikastikkeella nostivat dolman arvoon arvaamattomiin. Kirppareita ja antikvariaatteja oli vanhassa kaupungissa kohtuuhyvin myös. Isoimmalla ostarilla sijaitsi kotoisasti maan ainoa Anttila-tavaratalo, jonne emme kuitenkaan eksyneet.

MulgimaaMulgimaa alkaa Viljandista etelään, se on perinteisesti ollut maan vaurainta maanviljelysaluetta kartanoineen ja ahneine kapitalisteineen. Sen keskus on Abja-Paluojan pitäjä n. 3000 asukkaan vahvuisena. Kuuluisin mulgi tänä päivänä on maan presidentti Toomas Hendrik Ilves. Mulgit ovat olleet varakkaita, hyvin koulutettuja ja vaikutusvaltaisia viljelijöitä, jotka kärsivätkin stalinismin aikana massapuhdistuksen juuri porvarillisen asenteensa vuoksi. He onnistuivat saamaan aikaan alueelleen kansakoulujärjestelmän jo vuonna 1810, joten muita lukutaitoisempina he ovat olleet eteviä maa- ja kiinteistökaupoissa. Muut virolaiset vitsailevat mulgien rahanahneudella ja kitsaudella. Tyhmyydestä heitä ei kuitenkaan syytetä kuten Suomen laihialaisia.

Mulgin murre on miltei kadonnut maailmankartalta sen puhujien kadottua Siperiaan, mutta voimme vielä saada aavistuksen sen historiasta tutkimalla alueen perinteisiä miesten mustia huppuasuja ja nauttimalla ehtoisaa mulgipuuroa (johon on sekoitettu rasvaista sian kylkeä). Kieltämättä presentaationi tästä kansasta jää ohuenlaiseksi. Kiinnostaisi kuulla lisää natiivi-informanteilta.

Eestin nuoret rakastavaiset

my_estonia_2Amerikkalaisen Justin Petronen (s.1979) My Estonia, part 2 tarttui käteeni Viljandin kaupungin uneliaassa Rahvaraamat-kaupassa. Tämä oli siunaus, koska väli-Viron enkunkielisten pokkareiden valikoima näytti rajoittuvan Fifty Shades of Grey-trilogiaan, enkä tiennyt, kuinka selviäisin pitkistä bussimatkoista pelkän vironkielisen tabloid-lehdistön eväillä. Tämän teoksen luin tyytyväisenä busseissa, sillä virolaisen aavan peltomaiseman tuijottaminen olisi ollut minunkinlaiselle zen-henkilölle liikaa. Siis Pärnu-Viljandi-Tartto-Tallinna-väleillä en havainnut paljoakaan, maantiet olivat autioita ja asutusten väliset matkat tuntuivat suomalaisestakin liioitelluilta. Suomessa kun kaupunkien välillä näkee kaikenlaista eksentristä viritystä, outoja bensa-asemia ja ite-taiteen gallerioita. Viron pikkukylät vaikuttivat tästä vertailevasta perspektiivistä aika kuolleilta. Kai välissä on elintasoero.

Justin Petrone tuli Viroon 23-vuotiaana ummikkona, naisen perässä ja pian lasta odottavana isänä. Vaimo Epp on naistenlehden toimittaja, hieman tonttumainen vinosilmäinen fennougrinen otus. Justin oli saanut journalistin koulutuksen USA:ssa nuorella iällä, muttei halunnut jäädä kotimaahansa vuolemaan rahaa. Kööpenhaminan, Oslon ja Helsingin kautta Justin päätyi kotivävyksi Viroon v. 2003, aikana jolloin maa oli edelleen rankan uudelleenrakennuksen ja ”euroremontin” kourissa. Alkuaikoina mies rahoitti maassa oleskeluaan kirjoittamalla juttuja Baltic Times– lehteen ja opettamalla englantia yksityisesti teineille ja yritysmaailman väelle. Leivän on täytynyt olla kapeaa, eikä Justinin newyorkilainen materiaalisia arvoja painottava perhe katsonut poikansa elämäntapavalintaa hyvällä. Isäksi tuleminen 23-vuotiaana ja hanttihommien tekeminen itäeurooppalaisessa epävakaassa taloudessa ei kuulostanut amerikkalaisesta suvusta ja ystäväpiiristä cooleimmalta urakehitykseltä. Suoraan sanottuna Justinia pidettiin luuserina. Hyvän hyvyyttään Justinin vanhemmat kuitenkin lainasivat nuorelle parille pesämunan ensiasunnon ostoon Tallinnasta. Asunnon metsästyksestä tuleekin tämän teoksen kantava juoni, joka hauskuttaa ja avaa ovia virolaiseen mentaliteettiin. Kalamajan alueelle he päätyvät ja jos siellä edelleen asuvat, kodin täytyy sijaita coolimmassa sydämessä.

Teos oli paljon sympaattisempi ja syvääluotaavampi kuin esimerkiksi äskettäin arvioimani Susanna Näkin  Hepoa Tallinnaan. Petrone on parhaimmillaan ihmisten ja kohtaamisten kuvaajana: tapaamme monia eksentrisiä virolaisia ja myös suomalaisia, ruotsalaisia ja saksalaisia, jotka avasivat köyhälle amerikkalaiselle ovia ja auttoivat korkeimpien kynnysten ohi. Vaikka Petrone kuvaa heitä raadollisen läheltä, henkilökuvauksista hohtaa ystävyys ja rakkaus. Esimerkiksi suomalainen opettaja Leena, jonka Turun saariston saunalla Justin oli ensi kertaa joutunut riisuutumaan uppo-outojen naisten seurassa, kuvataan mutkattomana tuoppien kallistajana räväkässä naisseurueessa, jonka tahdissa Justin ei tosiaankaan pysy perässä. Hän tekee myös kiinnostavia huomioita pohjoismaisesta (ja amerikkalaisesta) feminismistä verrattuna baltiattarien avuttomaan käytännönläheisyyteen. Miesten ja naisten välinen perinteinen työnjako on edelleen Eestissä normaalia, mutta naiset onnistuvat raivaamaan itselleen näkyvän ja kuuluvan paikan yhteiskunnassa siitä huolimatta. Miehen oletetaan osaavan koota kalusteet samalla kuin naisen oletetaan kokkaavan joka päivä murinoitta. Homoja julkkiksia alkaa jo olla näkyvillä, muttei kellään virolaisella homolla ole samanlaista julkista sädekehää ympärillään kuin Jonas Gardellilla.

Anu Saagimin julkisuuskuvaa Petrone rakastaa, sillä hänen seksuaaliset provokaationsa onnistuvat saamaan suurimmalta osasta kansaa aamukahvit rinnuksille. Vaikka Saagim ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini, aloin Petronen kyydissä ymmärtää hänen mediatemppujaan paremmin kuin ennen. Virolaisen kulttuurin tietynlainen sovinnaisuus ja vaatimattomuus kun tuntuvat nyt aivan käsinkosketeltavilta. Anu S:n tehtäväksi on tullut ravisuttaa kaikkia hyvän- ja pahantiedonpuita. Pikkuhiljaa siis alan ymmärtää kaimaa.

Petronen ymmärrys Baltian politiikasta on kieltämättä lapsenkenkätasolla: hän kommentoi lähinnä silloisen pääministeri Juhan Pärtsin mediaimagoa kissan isäntänä, ja hänen suhteensa kommunistiseen historiaan on yksiselitteinen: hän haluaisi suomalaisten rakennusfirmojen räjäyttävän jokaisen neuvostoaikaisen kerrostalon ja julkisen rakennuksen siltä seisomalta, jotta Eesti pääsisi näyttämään oikean asemansa ja arvonsa. Omaan kotimaahansa hänellä ei ole erityisen ruusuista suhdetta – hän kokee erityistä vieraantumista siinä vaiheessa, kun hänen vanhempansa saapuvat ensivisiitille ja asuvat luksushotellin sviitissä,  jossa on yksityinen sauna, poreallas ja 2 TV:tä. Kutsuttaessa paikalliseen kouluun puhumaan amerikkalaisesta kulttuurista hän nauttii, kun alakoululaiset kysyvät, miksi presidentti Bush puhuu niin tyhmästi. Ihmisten pientä arkea hän kuvaa ruohonjuuritasolla asettumalla itse samaan kastiin. Esimerkiksi bussiliputta matkustamisen seurauksista pahimmassa köyhyysvaiheessa hän saa aikaan osuvan spektaakkelin. Tämä kuulostaa minun elämältäni kotona ja kaukomailla. Tarinaan on siis helppo samastua.

Tykkäsin teoksessa eniten yksityisen ja julkisen sujuvasta vuoropuhelusta, privaateista paljastuksista, jotka eivät varmasti ole kuitenkaan loukanneet liikaa asianosaisia. Teos valottaa melkein yhtä paljon Pohjoismaiden kulttuurista sfääriä kuin pelkkää Viroa. Huonoimman kuvan Petrone antaa Norjasta, jossa hän kävi kerran melkein viiltämässä ranteensa lokakuisessa viimassa ja välinpitämättömyydessä.

Hauskin anekdootti teoksessa on tarina siitä, kuinka pariskunnan esikoinen sai nimekseen Marta – ja vastarinta, jota nimen valinta aiheutti.

Petronen kirjat myyvät Virossa tätä nykyä käännöksinä kuin häkä: esimerkiksi tv-mainoksissa kirjaa luvattiin jostain automarketista 7 egen pokkarina. Luulisin, että virolaisilla on samanlainen tarve kuin suomalaisilla katsoa itseään peiliin etnisen ”toisen” näkökulmasta. Teos menee samaan osastoon kuin Neil Hardwickin, Roman Schatzin ja Umayya Abu-Hannan kuvaukset suomalaisesta arjesta – kaikkia kirjailijoita syvästi kunnioittaen. ”Vasta” 10 vuotta Virossa vaikuttanut Petrone siis vakuuttaa tietynlaisella kypsyydellä, hän kirjoittaa ikään kuin olisi asunut maassa vähintään puolet elämästään, ellei pidempään. Teoksia on saatavilla useampi viroksi ja englanniksi.

Kihnun ihmeelliset naiset

 

Virve laskuvarjoTeimme tämän kesän varsinaisen lomamatkan naapurimaahamme pidemmän kaavan kautta. Matkajokeriksi muodostui Kihnun saari, jonka olemassaolosta en tiennyt lainkaan vasta kuin paria päivää ennen lähtöä. Päädyin muuttamaan matkasuunnitelmaa päästäkseni Kihnulle, keskelle Riianlahtea melko hankalien lauttayhteyksien taa. Matka sinne ei lisännyt kustannuksia, vaan päinvastoin säästimme rahaa: lautta maksoi vain muutaman euron ja majoitus saarella oli halvempaa ja laadukkaampaa kuin mantereella. Uni maittoi vuokraamassamme mökissä paremmin kuin kotona ja herääminen pilaantumattoman luonnon helmassa tuntui luksukselta. Tämä oli ekoturismia parhaimmillaan: saarella kuuli jokaisen kävyn putoamisen ja tikan nokutuksen paremmin kuin omat ajatuksensa. Olisin viihtynyt siellä pidempäänkin kuin kolme päivää, varsinkin jonkun luovan projektin tiimoilla.

Kihnuun pääsee kolme kertaa päivässä Munalaidin laiturista ja muutaman kerran viikossa Pärnusta. Koska en ollut aiemmin matkustanut Virossa julkisilla, päädyin Pärnusta lähtevälle lautalle – senkään sataman löytäminen ei ollut yksiselitteistä. Tuli olo, ettei meitä tieten tahtoen haluta saarelle kammeta – opastukset olivat pääasiassa viroksi, samoin lähestulkoon kaikkien saareen liittyvä turistitieto. Tietysti ”hard to get”-asenteesta muodostui haaste – pitihän sinne päästä, kun todennäköisesti kukaan kavereista ei ole vielä siellä käynyt.

Lautan tuloa odottaessa minulle puhuu hyvin perinteisen oloinen huivimummo sanoja, joita en ymmärrä. Naurahdamme molemmat (minä teeskennellen viron kielen ymmärrystä), sitten hän siirtyy juttelemaan tutun seurueen kanssa, jotka puhuttelevat häntä Virve-tädiksi. Virve-täti näyttää hyvin tyypilliseltä saaren senioriasukilta, tosin tänä iltana hän ei ole pukeutunut paikalliseen körttiin vaan yleismaailmallisempaan mummokukkaleninkiin. Körtti siis tarkoittaa kansallispuvun hameosaa. Olisikohan körttiläisyys periytynyt sanana sittenkin Virosta, viitaten kansanomaiseen (nationalistiseen) uskoon? Varmasti körtti on suomen kielessäkin viitannut johonkin vaatekappaleeseen.

Estonia 023Seuraavana päivänä kyläkaupassa tutkiessani saaresta tehtyä kirjallisuutta minulle selviää, kenkä kuuluisuuden edellisenä iltana tapasin. Hän on Kösterin Virve, vuonna 1929 syntynyt laulaja-lauluntekijä, paikallisen kulttuurin edistäjä ja isomummo. Virve kirjoitti ensimmäisen laulunsa jo 14-vuotiaana, ja biisejä on syntynyt sen jälkeen satoja. Osa Virven musiikista on reitattu ”kansanlauluiksi” tietämättä niiden alkuperää. Virve on vanhoilla päivillään ollut kiertueella ympäri Viroa, naapurimaissa ja jopa Italiassa. Hän teki myös ensimmäisen laskuvarjohyppynsä 81-vuotiaana. Hänen konserttinsa myyvät Virossa kuin häkä ja yleensä niille vaaditaan encorea. Hankin teoksia, joissa hänen elämäntarinansa pääsee oikeuksiinsa muiden jo edesmenneiden kihnulaisten kuuluisuuksien rinnalla ja CD:n ”Elu küünal”, jonka pitäisi olla joululevy, mutta kuulostaa aivan juhannusyön karkeloilta. Aika muikeaa soittaa tätä ensi jouluna kinkun kylkiäisenä!

Kihnun saari sai UNESCO:n maailmanperintökohteen arvon v. 2003 immateriaalisen kulttuurin säilymisen johdosta. Tällä viitataan erityisesti saaren hääperinteeseen, johon liittyvät monimutkaiset rituaalit, leikit, laulut ja tanssit. Valitettavasti perinteisiä häitä ei ole vietetty saarella vuosiin, sillä ne maksavat tavallisille perheille liikaa eikä perinteet kiinnosta kaikkia nuoria. Joonas Plaan kertoo BA-opinnäytetyössään paikallisten ihmisten kyllästymisestä kansallispukuihin pukeutumiseen: hän koki etnografisen kenttätyönsä aikana, että puolet saarelaisista suorastaan naureskelivat ”UNESCO-väelle”, joka änkeytyi kaikkiin juhliin muinaismuistoihin telläytyneinä. Ymmärrän itse hyvin tämän jännitteen, olenhan koko ikäni suhtautunut ambivalentisti kansallispukuihin, tanhuun ja kanteleisiin. Vieraassa maassa tämä kaikki esiintyy jännänä ja eksoottisena, kotona lähinnä koomisena. Toinen ongelma paikalliskulttuurin juhlimisessa on ollut se, että painopiste on ollut lähes yksinomaan naisten välittämille käsityö- ja juhlaperimille, kun taas miesten panos on kategorisesti unohdettu. Kihnulaista kulttuuria kutsutaan matriarkaaliseksi. Haluaisin kyllä nähdä, mitä se tarkoittaa käytännössä.

Kihnulla asuu pysyvästi vain n. 600 asukasta, niistä enemmistö vanhusvoittoisia.  Paikallisessa koulussa on 30 oppilasta ja päiväkoti-ikäisiä on kuulemma 39, kertoi minulle museon opas, hänkin punasävyisessä raidallisessa körtissään. Ei kuulosta toivottomalta, jos pikkulapsia on enemmän kuin isoja. Koululla on luultavasti vankka tulevaisuus, todennäköisesti kaksiopettajaisena. Lukioon tai ammattikouluun he luultavasti lähtevät mantereelle.

UNESCO:n tunnustus on tuonut saarelle rahaa ja kuuluisuutta, esimerkiksi saaren museo on saatu kunnostettua viimeisen päälle ja sen viereinen kunnantalo suorastaan hohkasi uutuuttaan ja hienouttaan. Museo oli esimerkillisen elävä ja ihmisten arkea monipuolisesti valottava – paras johon olen tutustunut Virossa. Museon naisista ainakin pari näytti Virven jälkeläisiltä. Naisia saarella näkyi muutenkin julkisissa rooleissa enemmän kuin miehiä – ainoa kihnulainen mies, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan oli majakan vahti.

Estonia 011Kihnun kulttuuri on muodostunut perinteisestä sukupuolittuneesta työnjaosta: miehet ovat olleet viikkokausia merellä kalastamassa ja naiset ovat jääneet kotiin hoitamaan lapsia ja viljelyksiä. Työnjako näytti edelleen pitävän paikkansa: miehiä näki lähinnä sataman alueella veneitä ja laivoja korjaamassa. Kaikkialla saarella myytiin suitsutuskalaa suoraan kotimyynnistä. Meidän majatalosta (Rock City) sai aamiaiseksi enimmäkseen kalaruokia, kiiskeä, ahventa ja haukea eri muodoissa. Tuore kala maistuikin mainiolta, vaikka tarjottiin proosallisen konstailemattomassa asussa. Joonas Plaan raportoi myös paikallisten pariskuntien erikoisesta välttelykulttuurista: Kihnulla ei ole ollut tapana, että avioparit kulkevat kylillä yhdessä, vaan normaalissa arjessa he ovat tavanneet visusti kotona. Juhlissakaan he eivät mielellään istu vierekkäin. Plaan tulkitsee tämän olevan rakkaussuhteeseen johtuvaa häveliäisyyttä, jonkinlainen tabu.

Kihnun kulttuurista jäi mieleen kytemään niin monta kysymystä, että haaveilen jo uudesta matkasta sinne. Parhaiten kulttuuri aukenisi heidän juhlapäivinään, joita onneksi ortodoksisen kalenterin mukaan on monia. Saarelaiset kun kääntyivät joukkona ortodokseiksi luterilaisesta uskosta 1860-luvulla tsaarin luvatessa heille edullista maajakoa kääntymyksen palkkana. Ortodoksinen kirkko näytti edelleen hyvin vaatimattoman luterilaiselta, mutta valtaosa saaren asukkaista tunnustaa nyt ortodoksista uskoa.

Kirjallisuutta:

Kihnu Kulttuuri Instituut 2011. Kihnulaisten uskomattomat seikkailut merellä ja maalla.

Joonas Plaan 2011. Culture in Nature: Traditional Ecological Knowledge and Environmentalism in Kihnu. Tallinn University, Department of Social and Cultural Anthropology (BA thesis).

Niisutuskreemin salaisuus

163Kävin juniorin kanssa pikavisiitillä Tallinnassa jo kesän alkajaisiksi. Suurimman osan ajasta vietimme Silja Europalla, jolla ei varsinaisesti tapahtunut mitään. Tallinnassa piipahtamisen kohteeksi muodostui kosmetiikka, jota en helposti saa haltuuni Tampereella. Pyörimme myös muissa kaupoissa keskustan alueella ja vanhassakaupungissa, mutta aikaa oli niin rajoitetusti, ettei mihinkään pystynyt keskittymään kunnolla. Tällaiset matkat ovat aina susia – päällimmäiseksi jää paha mieli kaikesta siitä, mitä ei ehdi nähdä ja kokea.

Puhas Loodus-tuotteet ovat virolaista luonnonkosmetiikkaa, joiden hinta-laatu suhde on loistava – maksavathan useimmat tuubit ja purtilot alle 5 e. Ne eivät tosin ole puhdasta luomua, vaan ovat verrattavissa vaikka Lumeneen. Monenmoista niisutuskreemiä (kosteusvoidetta) tuli mukaan 2-3 euron hinnoin. Niitä en ole vielä ehtinyt paljoa käyttää, mutta sarjan mustikkainen kasvojenpuhdistusgeeli on jo melkein loppu ja tuntunut todella miellyttävältä ja raikkaalta.

Löysin myös kauan etsimäni Lush-putiikin. Lushia saa Helsingistäkin, mutta Tallinnasta hieman halvemmalla. Tallinnan Lushissa oli loistava palvelu, sain hamstrattua loppuvuoden tarpeikseni ikisuosikkiani Karma-saippuaa ja kaupan päälle tuli anteliaat kylkiäiset. Kauppa sijaitsee Viru-hotellia vastapäätä olevassa Foorum-keskuksessa, jossa on enimmäkseen törkykalliita putiikkeja ja unelias meininki.

Sain myös vinkkiä venäläisestä Natura Siberica-sarjasta, joka on eurooppalaisen standardin mukaan ekosertifioitu ja sitä ostetaan nettikauppojen välityksellä ympäri maailman. Tyylikkäät pakkaukset ja ripaus Idän eksotiikkaa, houkuttelee. Tätäkin sarjaa saa Tallinnan isommista supermarketeista samasta hyllystä kuin Puhas Loodusta. Hieman arvokkaampaa, muttei kuitenkaan niin kallista kuin vaikka Dr. Haushcka tai Weleda.  Tätä voisi kokeilla ensi kerralla.

Palaan Viroon pidemmälle reissulle pian – nyt keskiössä ei tule olemaan kosmetiikka, vaan folklore ja lähihistoria. Koska en ole koskaan poistunut Viron-reissuillani Tallinnan kaupungin rajojen taa, edessäni on uusi maailma ja toivottavasti roppakaupalla muita kuin kaupallisia rasteja. Myös villi luonto kiinnostaa – ehkä Riianlahden saaristosta löytyy se niisutuskreemin salaisuus.

 

Tähtitoimittajamme Tallinnassa

hepoaTartuin Marjo Näkin kepeänoloiseen reportaasiin Hepoa Tallinnaan (Gummerus, 2011) siksi, että se lupaili itseironista näkökulmaa ulkomaankirjeenvaihtajan työhön. Kyseessä on siis tosi tarina elämästä Tallinnassa vuosina 2007-9; joitain nimiä on muutettu informanttien niin halutessa tai kuvatessa jotain arkaluontoista. Marjo Näkki olisi nuorena halunnut sotatoimittajaksi, mutta päätyi opiskeltuaan Englannissa takaisin Suomeen rikos- ja oikeustoimittajaksi. Kun hänelle kolmikymppisenä sinkkuna tarjottiin STT:n kirjeenvaihtajan pestiä Tallinnaan, hän suostui siltä istumalta, vaikka tajusi, ettei paikka välttämättä tarjoaisi hänelle aivan sen kaltaista jännitystä kuin mistä hän nuorena haaveili. Pesti lakkautettiin kokonaan vuonna 2009, jonka jälkeen kirjailija on toiminut freelancer-toimittajana ja Suomen suurlähetystön virkailijana.

Näkki on nummi-pusulalainen ikuinen hevostyttö, jonka ensikosketus Viroon oli legendaarinen hevoskauppareissu isän kanssa  90-luvun alussa. Muuttaessaan Tallinnaan hän roudaa taas hevosensa trailerissa paikalliselle tallille. Kirjan nimen ”hepo” on siis kirjaimellinen tamma, ja tallilla puuhaillessaan hän törmää usein tallinnalaisiin mafiosoihin, sillä näiden mallityttöystävät harrastavat myös ratsastusta. Vitsi on aika kökkö, mutta olkoon. Kai se kuvastaa kirjan henkeä: entinen rikostoimittaja tutustuu virolaisen alamaailman, poliisin ja oikeuslaitoksen antidraamaan, mikä johtaa hänen omankin toimituksellisen näkökulmansa muuttumiseen arkisemmaksi. Vaikka Näkki jatkaa Tallinnassa huumekauppiaiden ja maanpettureiden seuraamista, hän joutuu enimmäkseen epämuodollisiin, arkisiin tilanteisiin maan korkean johdonkin kanssa.

Valittu näkökulma on ihan toimiva (verrattuna vaikka äskettäin arvioimaani Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa Rakel Ahon fiktionaaliseen hahmoon, jonka ”tähtitoimittajuus” todella ärsytti). Näkki osaa nauraa itselleen ja toilailuilleen, eikä tee omista toimittajan kyvyistään suurta numeroa. Kielen tasolla joku tässä tökki – ehkä ne lukuisat puujalkavitsti ja puhekielenomainen kepeys. Viron historian kertausta teoksessa on paljon ja kieltäkin opiskellaan ansiokkaasti, jopa niin pitkälle, että Näkki olisi saanut kielikokeen suorituksen perusteella kansalaisuuden. Näkin henkilökohtaiset paljastukset pysyttelevät pidättyväisellä linjalla – teos siis kertoo tosiaankin toimittajan työstä ja virkaluontoisista kohtaamisesta. Pidän tätä rajausta ryhdikkäänä. Pieniä viittauksia ”latvialaiseen bassoon”, joka veti kirjailijan jalat alta Kuressaaren oopperajuhlilla on, mutta suhteen luonnetta ei spesifioida.

Näkin Tallinna on hirvittävän arkinen – en saanut kaupungista paljoakaan uutta irti tämän kuvauksen pohjalta. Tuntuu, että suurin osa hänen arjestaan kului Vanhankaupungin ja ydinkeskustan tienoilla, muotiliikkeiden, parempien kahviloiden, lähetystöjen ja erilaisten valtionvirastojen nurkilla. Hän ei ole kovin lahjakas ihmisten kuvaaja – luulisi, että kahden vuoden rupeman aikana olisi törmännyt oudompiinkin ihmisiin kuin poliitikkoihin, diplomaatteihin, poliiseihin ja pikkurikollisiin. Teoksessa on paikoitellen antifeministinen ote, ja kuvaukset naispuolisista informanteista ovat latteampia kuin miehistä. Ehkä kerronnan ongelma piilee hätäisyydessä: vajaaseen 300 sivuun on ympätty niin suuri määrä kohtaamisia, ettei lukija pääse kenenkään henkilön ihon alle kunnolla.

Teos antaa kohtuuhyviä matkavinkkejä Tallinnan ulkopuolelle kaipaaville. Erityisesti Peipsijärven alue ja vanhauskoisten setukaisten, Viron alkuperäiskansan, elämä alkoivat kiinnostaa. Tässä haahuillaan myös outo pellavakaapu yllä Saarenmaan yössä ja pitkästytään kuoliaaksi Hiidenmaan mytologisessa maisemassa. Matkat Latviaan ja Liettuaan antavat myös uusia näkökulmia Baltian nykypolitiikkaan, esimerkiksi Liettuan kytköksistä al-Qaida-terroristien säilyttäjänä en muista lukeneeni takavuosina lainkaan. Matkakirjana teos toimiikin paremmin kuin virolaisen kansanluonteen syväanalyysina. Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka eivät tunne Viron lähihistoriaa ja jotka kaipaavat perustason johdatusta paikalliseen kulttuuriin.

Chimamanda vs. Sofi: kaksi kansallissankaria

ChimamandaBlogin pitäminen saa uutta potkua opetuksesta, sillä luokkatilanteissa syntyy kysymyksiä, joita en olisi itse osannut ajatella. Kertoessani opiskelijoille Chimamanda Ngozi Adichien tuotannosta ja näytettyäni heille pätkän Chimamandan tuoretta haastattelua, yksi opiskelijoista vertasi Chimamandan uraa Sofi Oksasen uraan Suomessa. Kummatkin kirjailijat ovat suunnilleen samanikäisiä, hyvän akateemisen koulutuksen saaneita ja oman maansa kaunokirjallisia komeettoja, jotka kiertävät maailmaa jonkinlaisina kulttuurilähettiläinä. Sofiin verrattuna Chimamanda pelaa vielä korkeammassa liigassa: olen nähnyt hänen teoksiaan joka maassa, jonne olen matkustellut, lentokenttien lisäksi myös automarkettien banaaleilla tiskeillä. Sofilla on vielä pitkä matka tuon tason maailmantähteyteen, mutta on hänenkin uransa huikeassa nousussa. Puhdistuksen draamaversiota on näytetty Broadwayllä ja käännösoikeuksia on ostettu jo varmasti yli kymmenelle kielelle. Pienen Suomen mittakaavassa tämä on valtava saavutus.

Sofi-Oksanen_vaakakuvaKanonisoitu kirjallinen tähteys on ilmiö sinänsä, sillä on Januksen kasvot. Ei ole helppoa olla oman maansa myydyin kirjailija, varsinkaan tässä maailmassa, jossa kulttuuria tuotteistetaan huippuunsa. Kun nuoresta kirjailijasta tulee ikoni, lukijoiden odotukset uutta teosta kohtaan saattavat ahdistaa. Globaalin menestysteoksen jälkeinen tuotanto on monella suurella kirjallisella tähdellä luku sinänsä.  Joidenkin tämän liigan kirjailijoiden kanssa, kuten Zadie Smithin ja Monica Alin, olen saanut pettyä. Menestys voi joskus vaikuttaa kustannusprosessiin niin, että menestyskirjailijan sallitaan julkaista tavaraa, joka ei normaalisti menisi kustantajan seulan läpi. En ole vielä ehtinyt lukea Kun kyyhkyset karkasivat ja Americana-teoksia, mutta arvioiden mukaan ne eivät vaikuta olevan hätäisesti kyhättyjä ”väliteoksia”. Aina, kun saan käsiini ”väliteoksen”, tekisi mieli muodostaa barrikadi kustannustalon ovelle kaikkien meidän julkaisemattomien wannabe-kirjailijoiden puolesta.

En tiedä, jonottavatko Chimamandan nigerialaiset fanit hänen uutta kirjaansa kirjakaupan ovella kello 24 yöllä, mutta Suomessa Sofi-ilmiön markkinointitemput ovat olleet näyttäviä. Meillä ei kenties vielä ole Sofi-teepaitoja tai mukeja, mutta pelkään päivää, jolloin bongaan sellaisen marketin jonossa. (Kotona minulla on jo toisen ison vientituotteemme Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-aiheisia kortteja ja muuta markkinointisälää ja Tommy Tabermannin runonpätkillä varustettuja keittiöpyyhkeitä, mutta nämä ovat olleet ilmaislahjoja.) Muistan Kanadan-ajoilta, kuinka kiemurtelin vaivaantuneena Maya Angelou – tuotteiden edessä – Angelou oli myynyt itsensä Hallmark-ketjulle ja hänen feministisillä sloganeillaan varustetut tuotteet myivät kuin häkä. Pidin hänen lauseistaan, mutta kammosin edessäni siintävää tavaramerta.

Olen lukenut Puhdistuksen ja Chimamandan kuuluisimman teoksen Puolikas keltaista aurinkoa eri mielentiloissa, enkä osaa sanoa kumpi ”kolahti” enemmän. Kummaltakin kirjailijalta olen pitänyt enemmän muista teoksista: Sofin tuotannosta lempparini on Baby Jane ja Chimamandan kirjoista pidän eniten Purppurahibiskuksesta. Kumpikin kirjailija on aloittanut pienemmillä tarinoilla ja liikkunut kohti kokonaisen kansakunnan muistia, hiljaisuuksia ja kollektiivisia traumoja. Chimamandan kuvaama Biafran sota on kenties vielä kipeämpi muisto Nigerian igbo-heimolle, koska siitä on kulunut vasta reilut nelisenkymmentä vuotta. Kummankin komeetan tapauksessa on ihmetelty sitä, kuinka nuori ihminen pystyy pääsemään sotaveteraanien ihon alle niin uskottavasti ja koskettavasti. Kumpikin lienee viettänyt todellista laatuaikaa isovanhempiensa ja muiden vanhojen sukulaisten kanssa. Itse nostan hattua kummallekin siitä, että he ovat onnistuneet kunnioittamaan menneitä sukupolvia monisyisellä, analyyttisellä tavalla, mikä ei ole kliseistä. En usko kummankaan teoksen saavan lukijoitaan pukeutumaan ”Kiitos 1939-45” tai ”Kiitos 1967-1970”-teepaitoihin, varsinkaan kun kummatkin kirjoittavat kansallisaatteesta, joka menetettiin isoveljen rautaisen saappaankärjen alle. Ei Viron ja Igbomaan historioilla ole suoraa vertailupintaa, mutta kirjailijoiden näkökulmien valinnassa on paljon yhtymäkohtia. Sanoisin, että heitä yhdistää feministinen näkökulma nationalismin ja postkolonialismin tarkasteluun.

Chimamanda ja Sofi ovat persoonallisuuksina kuin kahdelta eri planeetalta; Chimamanda on joviaali, sangviininen naapurintyttö, joka puhuu haastatteluissa mielellään arkisista asioista, Sofi taas kettutytön ja telaketjufeministin maineen saanut akateeminen älykkö. Chimamanda ottaa yleisönsä flirttailemalla ja tulemalla lähelle; Sofi vakavuudellaan ja älyllisellä etäisyydellä. Persoonallisuuserot näkyvät kielenkin tasolla, mutta jos olisin lukenut teokset tuntematta tekijöitä, en olisi osannut visualisoida heitä juuri sellaisiksi mediatähdiksi kuin he ovat. Olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla molempia samassa paneelissa, jossa aiheena olisi sukupuoli ja sota.

Sivulauseessa molempi taatusti myöntäisi, että tukka on poliittinen ilmiö.