Kihnun ihmeelliset naiset

 

Virve laskuvarjoTeimme tämän kesän varsinaisen lomamatkan naapurimaahamme pidemmän kaavan kautta. Matkajokeriksi muodostui Kihnun saari, jonka olemassaolosta en tiennyt lainkaan vasta kuin paria päivää ennen lähtöä. Päädyin muuttamaan matkasuunnitelmaa päästäkseni Kihnulle, keskelle Riianlahtea melko hankalien lauttayhteyksien taa. Matka sinne ei lisännyt kustannuksia, vaan päinvastoin säästimme rahaa: lautta maksoi vain muutaman euron ja majoitus saarella oli halvempaa ja laadukkaampaa kuin mantereella. Uni maittoi vuokraamassamme mökissä paremmin kuin kotona ja herääminen pilaantumattoman luonnon helmassa tuntui luksukselta. Tämä oli ekoturismia parhaimmillaan: saarella kuuli jokaisen kävyn putoamisen ja tikan nokutuksen paremmin kuin omat ajatuksensa. Olisin viihtynyt siellä pidempäänkin kuin kolme päivää, varsinkin jonkun luovan projektin tiimoilla.

Kihnuun pääsee kolme kertaa päivässä Munalaidin laiturista ja muutaman kerran viikossa Pärnusta. Koska en ollut aiemmin matkustanut Virossa julkisilla, päädyin Pärnusta lähtevälle lautalle – senkään sataman löytäminen ei ollut yksiselitteistä. Tuli olo, ettei meitä tieten tahtoen haluta saarelle kammeta – opastukset olivat pääasiassa viroksi, samoin lähestulkoon kaikkien saareen liittyvä turistitieto. Tietysti ”hard to get”-asenteesta muodostui haaste – pitihän sinne päästä, kun todennäköisesti kukaan kavereista ei ole vielä siellä käynyt.

Lautan tuloa odottaessa minulle puhuu hyvin perinteisen oloinen huivimummo sanoja, joita en ymmärrä. Naurahdamme molemmat (minä teeskennellen viron kielen ymmärrystä), sitten hän siirtyy juttelemaan tutun seurueen kanssa, jotka puhuttelevat häntä Virve-tädiksi. Virve-täti näyttää hyvin tyypilliseltä saaren senioriasukilta, tosin tänä iltana hän ei ole pukeutunut paikalliseen körttiin vaan yleismaailmallisempaan mummokukkaleninkiin. Körtti siis tarkoittaa kansallispuvun hameosaa. Olisikohan körttiläisyys periytynyt sanana sittenkin Virosta, viitaten kansanomaiseen (nationalistiseen) uskoon? Varmasti körtti on suomen kielessäkin viitannut johonkin vaatekappaleeseen.

Estonia 023Seuraavana päivänä kyläkaupassa tutkiessani saaresta tehtyä kirjallisuutta minulle selviää, kenkä kuuluisuuden edellisenä iltana tapasin. Hän on Kösterin Virve, vuonna 1929 syntynyt laulaja-lauluntekijä, paikallisen kulttuurin edistäjä ja isomummo. Virve kirjoitti ensimmäisen laulunsa jo 14-vuotiaana, ja biisejä on syntynyt sen jälkeen satoja. Osa Virven musiikista on reitattu ”kansanlauluiksi” tietämättä niiden alkuperää. Virve on vanhoilla päivillään ollut kiertueella ympäri Viroa, naapurimaissa ja jopa Italiassa. Hän teki myös ensimmäisen laskuvarjohyppynsä 81-vuotiaana. Hänen konserttinsa myyvät Virossa kuin häkä ja yleensä niille vaaditaan encorea. Hankin teoksia, joissa hänen elämäntarinansa pääsee oikeuksiinsa muiden jo edesmenneiden kihnulaisten kuuluisuuksien rinnalla ja CD:n ”Elu küünal”, jonka pitäisi olla joululevy, mutta kuulostaa aivan juhannusyön karkeloilta. Aika muikeaa soittaa tätä ensi jouluna kinkun kylkiäisenä!

Kihnun saari sai UNESCO:n maailmanperintökohteen arvon v. 2003 immateriaalisen kulttuurin säilymisen johdosta. Tällä viitataan erityisesti saaren hääperinteeseen, johon liittyvät monimutkaiset rituaalit, leikit, laulut ja tanssit. Valitettavasti perinteisiä häitä ei ole vietetty saarella vuosiin, sillä ne maksavat tavallisille perheille liikaa eikä perinteet kiinnosta kaikkia nuoria. Joonas Plaan kertoo BA-opinnäytetyössään paikallisten ihmisten kyllästymisestä kansallispukuihin pukeutumiseen: hän koki etnografisen kenttätyönsä aikana, että puolet saarelaisista suorastaan naureskelivat ”UNESCO-väelle”, joka änkeytyi kaikkiin juhliin muinaismuistoihin telläytyneinä. Ymmärrän itse hyvin tämän jännitteen, olenhan koko ikäni suhtautunut ambivalentisti kansallispukuihin, tanhuun ja kanteleisiin. Vieraassa maassa tämä kaikki esiintyy jännänä ja eksoottisena, kotona lähinnä koomisena. Toinen ongelma paikalliskulttuurin juhlimisessa on ollut se, että painopiste on ollut lähes yksinomaan naisten välittämille käsityö- ja juhlaperimille, kun taas miesten panos on kategorisesti unohdettu. Kihnulaista kulttuuria kutsutaan matriarkaaliseksi. Haluaisin kyllä nähdä, mitä se tarkoittaa käytännössä.

Kihnulla asuu pysyvästi vain n. 600 asukasta, niistä enemmistö vanhusvoittoisia.  Paikallisessa koulussa on 30 oppilasta ja päiväkoti-ikäisiä on kuulemma 39, kertoi minulle museon opas, hänkin punasävyisessä raidallisessa körtissään. Ei kuulosta toivottomalta, jos pikkulapsia on enemmän kuin isoja. Koululla on luultavasti vankka tulevaisuus, todennäköisesti kaksiopettajaisena. Lukioon tai ammattikouluun he luultavasti lähtevät mantereelle.

UNESCO:n tunnustus on tuonut saarelle rahaa ja kuuluisuutta, esimerkiksi saaren museo on saatu kunnostettua viimeisen päälle ja sen viereinen kunnantalo suorastaan hohkasi uutuuttaan ja hienouttaan. Museo oli esimerkillisen elävä ja ihmisten arkea monipuolisesti valottava – paras johon olen tutustunut Virossa. Museon naisista ainakin pari näytti Virven jälkeläisiltä. Naisia saarella näkyi muutenkin julkisissa rooleissa enemmän kuin miehiä – ainoa kihnulainen mies, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan oli majakan vahti.

Estonia 011Kihnun kulttuuri on muodostunut perinteisestä sukupuolittuneesta työnjaosta: miehet ovat olleet viikkokausia merellä kalastamassa ja naiset ovat jääneet kotiin hoitamaan lapsia ja viljelyksiä. Työnjako näytti edelleen pitävän paikkansa: miehiä näki lähinnä sataman alueella veneitä ja laivoja korjaamassa. Kaikkialla saarella myytiin suitsutuskalaa suoraan kotimyynnistä. Meidän majatalosta (Rock City) sai aamiaiseksi enimmäkseen kalaruokia, kiiskeä, ahventa ja haukea eri muodoissa. Tuore kala maistuikin mainiolta, vaikka tarjottiin proosallisen konstailemattomassa asussa. Joonas Plaan raportoi myös paikallisten pariskuntien erikoisesta välttelykulttuurista: Kihnulla ei ole ollut tapana, että avioparit kulkevat kylillä yhdessä, vaan normaalissa arjessa he ovat tavanneet visusti kotona. Juhlissakaan he eivät mielellään istu vierekkäin. Plaan tulkitsee tämän olevan rakkaussuhteeseen johtuvaa häveliäisyyttä, jonkinlainen tabu.

Kihnun kulttuurista jäi mieleen kytemään niin monta kysymystä, että haaveilen jo uudesta matkasta sinne. Parhaiten kulttuuri aukenisi heidän juhlapäivinään, joita onneksi ortodoksisen kalenterin mukaan on monia. Saarelaiset kun kääntyivät joukkona ortodokseiksi luterilaisesta uskosta 1860-luvulla tsaarin luvatessa heille edullista maajakoa kääntymyksen palkkana. Ortodoksinen kirkko näytti edelleen hyvin vaatimattoman luterilaiselta, mutta valtaosa saaren asukkaista tunnustaa nyt ortodoksista uskoa.

Kirjallisuutta:

Kihnu Kulttuuri Instituut 2011. Kihnulaisten uskomattomat seikkailut merellä ja maalla.

Joonas Plaan 2011. Culture in Nature: Traditional Ecological Knowledge and Environmentalism in Kihnu. Tallinn University, Department of Social and Cultural Anthropology (BA thesis).

Mainokset