Yrittäjänä moottorisängyssä

Teos: Mirjami Lohi: Valuneen taikinan tapaus (Teos, 2018)

Väliin taas vähän kevyempää, eli ilottelua naisyrittäjyyden maailmasta. Yksi chicklitin peruselementtejä ovat menestyneet naisyrittäjät, jotka kekseliäisyydellään saavat aikaan ihmeitä lähipiirissään. Tulee pieniä suklaapuoteja, kirjakauppoja jokilaivoilla, joogastudioita Balilla, ja mitä tahansa sydäntä lämmittävää huttua meille ikuisille unelmoijille.

Mirjam Lohi ampuu Rouva Suominen-teoksessaan sopivasti chicklit-kliseiden ohi, pysyen edelleen genren sisällä. Teoksen päähenkilö on 46-vuotias Sointu Suominen, kiinteistövälittäjäksi ruvennut entinen psykologi, joka haluaa kovasti välittää nykyajan eksyneille ihmisille kodin lempeää turvaa. Sointu on pesunkestävä porvarisrouva, jolle hyvä maku, design ja täydellisten kutsujen emännöinti ovat kaikki kaikessa, ja hän todella välittää siitä, mitä naapurit hänestä ajattelevat.

Sointun mies Sampo takoo perheelle elatusta turvallisuusalalla, ja perheen arki on erittäin turvallisuushakuista. Sointu on kuitenkin saanut vision onnellisuudesta meren rannalla perheen lomaillessa kerran Jyllannissa, ja tätä onnea lähdetään onkimaan Itä-Helsingin Aurinkolahdelta. Onnellisten ihmisten taloyhtiössä naapurien kierto on kuitenkin vähän liian nopeaa, eivätkä kaikki poislähtijät tilaa välityspalvelua naapurin muijalta, tämän suureksi harmiksi.

Eniten minua nauratti kirjassa Sointun blogi, joka tyhjäpäisyydessään edusti aivan parhautta. Välillä Sointu lukee sivujensa täytteeksi ”tilan poetiikan” gurua Gaston Bachelardia, mutta enimmäkseen sitaatit ovat pelkkää Thomas Jeffersonia. Businesshuumassa hän ei aivan etene siihen pisteeseen, että kutsuisi itseään firmansa CEO:ksi, mutta sekin vaihe saattaa olla edessä. Naapurista poismuuttava ilkeä herra Palo on jo Oy Gutaa Ab:n CEO, ja kyseinen firma tekee mitä tahansa asiakkaidensa vaurauden lisäämiseksi.

Sointu olisi selkeästi parempi salapoliisi kuin kiinteistövälittäjä, ja tällaiseen rooliin hänet miltei ajetaan erään vanhempansa menettäneen keski-ikäisen haahuilija-asiakkaan toimesta. Hän päätyy vakoilemaan vanhoja koulukavereita keksimänsä peitenimen , ”Vapaaehtoiset ilahduttajat”, kautta selvittääkseen, kuka on ilkeän paljastuskirjeen taustalla. Vanhassa Vuosaaressa asuu vielä alkuasukkaita, joiden asunnoissa pesii koko paikallinen historia, mutta 60-lukulaiset urheiluviirit eivät valitettavasti lisää asunnon arvoa näytöissä.

Soinnun yrittäjänpäivät eivät ole varsinaisesti kissanpäiviä, vaikka hän välillä päätyy chillailemaan syyllisyyttä potien upouudessa moottorisängyssä muun perheen ollessa kansantaloudellisesti tuottavissa puuhissa. Mairean, mutta samalla tehokkaan puhelinkäyttäytymisen opettelu ottaa koville.

Kirja oli kauttaaltaan hauska, mutta en ole varma, muistanko siitä paljoa huomenna tai ensi viikolla. Jos näille seikkailuille on luvassa jatkoa, toivoisin niille vähän lisää kierroksia. Jämerämpi dkkarijuoni voisi olla lupaava, koska en ole aiemmin lukenut dekkaria, jossa salapoliisi olisi kiinteistövälittäjä.

Westend-Vuosaari all night long

MuistojenlukijaYoung adult-seikkailuni jatkuvat, ja vuorossa on suomalainen fantasiakirjasarjan aloitusteos, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija/Väki (Tammi, 2018). Rouhiainen on 30-vuotias kirjailija, joka on ennen tätä teosta julkaissut jo neljä osaa niinikään nuorille aikuisille suunnattua Susiraja-sarjaa. Häntä pidetään varsinkin uuskumman genren pioneerinä Suomessa, ja hänen tyylilajiaan voisi myös luonnehtia urbaaniksi fantasiaksi.

Muistojenlukija kertoo 16-vuotiaasta Kiurusta, joka elää Vuosaaressa köyhän perheen ainoana lapsena. Kiurun isä on enimmäkseen työtön tohtori, ornitologi ja biologi, joka ei ole voinut hylkäämään elämänsä intohimoa, vaikka lintujen tutkiminen ei leipää perheen pöytään tuokaan. Hänen äitinsä on taustaltaan romani, mutta on hylännyt sukunsa ja kulttuurinsa jo nuorena, ja elättää nyt perhettään sairaanhoitajana. Perheessä on totuttu krooniseen niukkuuteen, eikä Kiuru oikeastaan tunne toisenlaista tapaa elää.

Jo lapsesta saakka Kiuru on tiennyt omaavansa voimia, joista on vaikea avautua ulkomaailmalle. Kiuru näkee ihmisten muistot lintuina, ja muutenkin hän kokee kykenevänsä kommunikoimaan paremmin linnuille kuin ihmisille. Kirjallisuus on hänen toinen pyhä pakopaikkansa, ja kirjastojen lisäksi hän palvoo antikvariaatteja. Teos pursuaakin kiinnostavia kirjallisuusviitteitä, ja ainakin aion tämän jälkeen tutustua kirjassa keskeiseen räppäri-runoilija Saul Williamsin tuotantoon.

Kirjan nuoret tulevat hyvin erilaisista taustoista, osa rikkaidenrannoilta eli Kulosaaresta ja Westendistä, osa lähempää Vuosaarta. Tapahtumien keskiössä on Kallahden rantakukkulat ja Shangri-la, vallattu talo ja sen ympärille syntynyt asunnottomien ja Romanian romanien yhteisö. Kiuru itse on kroonisesti kiinnostunut äitinsä ”juurista”, ja vierailee niin suomalaisten sukulaistensa luona kuin romanien reikäisessä asuntoautossa. Shangri-lasta tulee herkän tytön toinen koti, jossa hän tutustuu romaniveljeksiin Neluun ja Daihin, ja mystiseen Bollywoodiin, joka on genderqueer ja kotoaan karannut kapinallinen.

Koska luin juuri Romanian romaneista kertovan tietokirjan Ohikuljetut, luin ehkä tätäkin teosta suuremmalla tarkkuudella, tai pystyin ”sielun silmin” tunnistamaan ne Transsylvanian paikat, joista tässäkin kerrotaan. Cluj-Napoca ei ole ennen tätä kesää ollut kaupunki maailmankartallani, mutta nyt tiedän siitä jo paljon, ja myös Rouhiaisen narratiivi Transsylvaniasta ja romanikulttuurista tuntui kovin autenttiselta. Nelun historia opinnot keskeyttäneenä oikeustieteen opiskelijana muljautti varsinkin sydäntäni, ja hänen lukutaidottoman veljensä Dain asema myös. Rouhiainen osaa upottaa fantasiakirjaansa yllättävän paljon historiallista ja yhteiskunnallista faktaa, ja arvostan tätä ovelaa strategiaa.

Keitä ovat sitten mystinen Väki, ja miksi niin moni vallatulla talollakin osaa omituisia muinaissuomelta kuulostavia termejä? Onko Väellä mahdollisia poliittisia motiiveja väestön puhdistamiseksi? Kuinka monikulttuuriselle Vuosaarelle käy, ja onko se vielä tulevaisuudessa paikka, jossa ramadania vietetään iloisesti rantakallioilla grillaten?

Kirja on hyvin toiminnallinen, ja siinä päädytään maailmoihin, joista keskiluokkaiset, kouluja käyneet vanhemmat ovat kauhuissaan. Kukkaa myydään hengen pitimiksi, ja lähes joka tyypin taskussa on veitsi jo itsepuolustukseksi. Toisaalta Shangri-la on ainoa paikka, jossa Kiuru kokee yhteisöllisyyttä, sillä hänen omaan kotiinsa ei koskaan tule yllätysvieraita. Kukan myynnin rinnalla kirjassa myös leivotaan pikkuleipiä ja haaveillaan täydellisestä suudelmasta.

Luin teosta pienissä pätkissä, ja olisin ehkä jättänyt sen kesken, ellen olisi innostunut kunnolla tuosta Transsylvania-ulottuvuudesta. Sen kautta teksti alkoi elää aivan uudella tavalla, ja lopulta koin oppivani paljon niin uuskummasta kuin kodittomien elinehdoista maassamme ja maailmalla. Toki kirjaa voi lukea myös pelkkänä fantasiana, ja jopa rakkaustarinana, eli se tarjoaa erikoisen, miltei todenomaisen maailman moninaisille lukijoille, niin nuorille kuin aikuisille.