Cree-intiaanit ja hylkäämisten historia

Teos: Melanie Rae Thon: Pelon lapset (Kääntöpiiri, 2000)

Käännös: Liisa Laaksonen

Kääntöpiiri oli 1980-luvulta 2000-luvun alkuun toiminut feministinen kustantamo, joka keskittyi varsinkin Euroopan ulkopuoliseen kirjallisuuteen. Tulin tietoiseksi kustantamon toiminnasta 1990-luvun alussa, ja olin sen teosten suurkuluttaja pitkään. Maassamme tapahtui 2000-luvulla jotain ikävää, eivätkä tällaiset edistykselliset yritykset enää kannattaneet. Kääntöpiirin kirjat ovat salainen keräilykohteeni: en omista niitä monia, mutta haluaisin omistaa koko sarjan.

Amerikkalaisen Melanie Rae Thonin romaanin Pelon lapset olen pelastanut kierrätyskorista ehkä tällä vuosikymmenellä. Kirjaa olen aloittanut pari kertaa, mutta koin sen ilmapiirin liian masentavaksi tuolloin. Nyt annoin teokselle uuden mahdollisuuden, ja tällä kertaa se kolahti syvälle. Teos on valloittava juuri kaunokirjallisena teoksena, ei ehkä niinkään kattavana historiikkina cree-intiaanien kulttuurista.

Teos sijoittuu 1980-luvun loppuun, ja siinä seikkailevat intiaanitaustaiset sisarukset Cecile ja Flint. Flint-veli on kylänsä paatunein nuorisorikollinen, joka on joutunut nuorisovankilaan jo 10-vuotiaana. 16-vuotiaana hän karkaa laitoksestaan, ja palaa kotikonnuilleen etsimään turvapaikkaa. Äiti Frances ei kuitenkaan halua piilottaa Flintiä, koska se mahdollisesti tuhoaisi hänen uuden perheonnensa. Siksi hän antaa pojalleen kaiken käteisen, minkä irti saa, ja lähettää tämän etelään, niin kauas kuin rahoilla pääsee, toivon mukaan Meksikoon saakka.

Äidin suunnitelma ei kuitenkaan onnistu, ja perhe päätyy hajaannuksen kautta tragediaan. Teoksen toinen kertoja, lasten kuuro Marie-täti, ei pysty siskonsa lapsia pelastamaan, mutta näkee heidän kohtalossaan yhtymäkohtia menneiden sukupolvien kärsimyksiin. Flintin kohtaloon ovat syypäitä niin omat sukulaiset kuin valkoisen vallan aikaansaama silmitön tuho. Uskonnollisen Marien kautta teos päätyy pohtimaan armon kysymystä, vaikka se onkin valkoisen miehen antama lainasana.

Kielellinen sekaannus ei ole läsnä vain Marien päässä, vaan suvun historiassa. Cree-kieli on vaihtunut englanniksi ja ranskaksi, ja Mariella on myös viittomakieli, jonka sisäoppilaitoksen nunnat ovat pontevasti häneen istuttaneet. Se, että Flint ei opi lukemaan ja kirjoittamaan englanniksi, johtuu Marien mukaan aiemmista rikkeistä heidän kansaansa kohtaan. Hän kokee, että ”meidät petetään kaikilla kielillä”, myös heidän alkuperäisellä äidinkielellään. 

Kirjassa seikkaillaan Yhdysvaltojen luoteisissa osavaltioissa. Montana on lasten koti, nuorisovankila sijaitsee Dakotassa, niin kaukana, ettei Frances-äiti ehdi käydä poikaansa siellä katsomassa kuuteen vuoteen.  Tyttöjen sisäoppilaitos sijaitsee Idahossa ja reservaatti, johon lapset karkumatkallaan päätyvät, Wyomingissä. Autoja varastetaan, välillä taivalletaan kojoottien keskellä peninkulmia, ja pikkusisko Cecile opettaa holtitonta isoveljeään ampumaan isäpuolelta varastetulla pistoolilla. Asehulluus on valkoisilta peritty ominaisuus, eikä noilla seuduilla mies ole paikkaansa ansainnut ilman asekaappia.

Toki teos on hurja kuvaus lastensuojelusta (tai lähinnä sen puutteesta), mutta onneksi Rae Thon ei kirjoita huolestuneen sosiaalityön ammattilaisen näkökulmasta. Kirjaa lukiessani minulla tuli mieleen muun muassa Marilynn Robinsonin, Lucia Berlinin ja Jennifer Eganin teokset. Varsinkin Eganin uudehko teos Rakkaudesta aseisiin kertoo samansuuntaisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta, perheestä, joka elää melkein kokonaan yhteiskunnan ulkopuolella. 

Joka suhteessa teos oli koskettava, mutta ei sentimentaalinen eikä imelä. Pidin myös sen kuvituksesta, eli cree-symboliikasta lukujen välillä. Ainoa tyylillinen ongelma, mikä teki lukemisesta hieman raskasta, oli se, että vielä viimeisissäkin kappaleissa tarinaan ujutetaan uusia sivuhenkilöitä, joiden kohtaloista en enää jaksanut olla kiinnostunut.

Teos pohjautuu tositapahtumiin, mikä tekee tarinasta vieläkin hurjemman. Tässä kun kuvataan ihan hardcore-nuorisorikollisuutta. Tapahtumat keskittyvät vuoteen 1990, mutta vahvan paikallisuuden ja tietynlaisen jälkijättöisyyden vuoksi tarina on miltei ajaton. Nämä syrjäytyneet lapset eivät paljoa tiedä oman aikansa trendeistä, tv-ohjelmista tai musiikista.

Tämän luettuani aion palata pian Katja Ketun uusimpaan teokseen, joka on minulla kesken äänikirjana.

Sijoitan tämän HELMET-haasteessa kohtaan 24: Sokkona hyllystä valittu kirja

Mainokset

Liberian hankalasta (nais)historiasta

Teos: Ellen Johnson Sirleaf: This Child Will Be Great (HarperCollins, 2009)

Naispoliitikkojen omaelämäkerrat kuuluivat joskus leipätyöni ytimeen, ja jätettyäni tutkijanuran en ole jatkanut niiden lukemista samalla draivilla. Tähän maahaasteeseen olen ”lukemassa” eli kuuntelemassa muun muassa Michelle Obaman muistelmia äänikirjana, ja vaikka teos on todella hurmaava, sen kuunteleminen on vaatinut miltei liikaa paukkuja. Myös Ellen Johnson Sirleafin teos on jäänyt minulta joskus kesken, vaikka se on monella tapaa yllättävämpi kuin vaikka ikonisen Michellen teos.

Muistan Johnson Sirleafin viime vuosikymmeneltä siitä, että Elisabeth Rehn on puhunut ja kirjoittanut ystävyydestään tämän voimanaisen kanssa. Olen kokenut ylpeyttä nähdessäni kuvia näistä kahdesta leidistä yhdessä. Liberia ei tuolloin ollut minulle tuttu maa, mutta hieman lisää olen siitä kuullut jopa kohtaamieni elävien liberialaisten kautta. Liberian ja Sierra Leonen historiat ovat kiinnostaneet minua, ja olen lukenut enemmän Sierra Leoneen kuin Liberiaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Varsinkin Aminatta Fornan teokset ovat tehneet vaikutuksen, mutta maa esiintyy myös Graham Greenen tuotannossa. Naapurimaiden historioissa on paljon samaa, ja ainakin itse usein sekoitan ne sujuvasti toisiinsa.

Tarina kertoo nuoresta Ellenistä, joka kasvoi Monroviassa, pääsi eliittilukioon ja olisi ehkä alkanut tehdä uraa heti sen jälkeen, ellei olisi rakastunut 16-vuotiaana mieheensä. Naimisiin hän meni 17-vuotiaana koululaisena, ja sai neljä poikaa lyhyellä aikavälillä. Pariskunta jätti lapsensa isovanhempien hoiviin matkustaessaan Yhdysvaltoihin opiskelemaan, mutta Amerikassa kuilu heidän välillään syveni. Ellen kärsi viinaanmenevän, mustasukkaisen miehensä väkivallasta, ja erosi lasten ollessa vasta koululaisia. Pojista vain yksi päätyi asumaan äitinsä luona, ja kaksikon elämä oli vauhdikasta siirtymää mantereelta toiselle.

Kirja kertoo kuitenkin enemmän Liberian lähihistoriasta, varsinkin taloushistoriasta, kuin Ellenistä itsestään. Ellen kouluttautui Harvardissa ekonomistiksi, ja erikoistui työssään Maailmanpankissa myös Karibian ja Latinalaisen Amerikan erityiskysymyksiin. Liberian vaikea poliittinen historia yhdistettynä jatkuvaan talouskriisiin oli toki yhtälö, jota yksi nainen ei ministerin avustajan pestistä voinut korjata. Hän työskenteli pitkään sekä kotimaansa ministeriöissä sekä Maailmanpankissa, mutta tuli välillä miltei ajetuksi maanpakoon maanmiestensä toimesta. Hänen puheitaan syynättiin tiukalla kammalla, ja häntä pidettiin maanpetturina, koska hän välillä kyseenalaisti maan johtajien älykkyyttä. Hän oli vankilassa ainakin kahteen otteeseen, pisimpään vuosina 1985-6, jolloin moni hänen puoluetoverinsa menetti henkensä. Kuitenkaan pienellä maalla ei ollut montaa Harvardin käynyttä ekonomistia, jolla olisi ollut jotain ymmärrystä kehitysmaiden velkaantumisesta. Tämän vuoksi hän sai moneen otteeseen palata, ja lopulta vuonna 2005 hänet valittiin presidentiksi.

Kiinnostavaa Ellenin tarinassa on myös hänen äitinsä eurooppalainen tausta. Hänen toinen isoisänsä oli saksalainen, ja hänen äitinsä ihonväri oli asia, josta hän myös itse sai hyötyä ja kärsiä. Saksalaista henkistä perimää sukuun ei ehtinyt tulla, koska kyseinen siittäjä oli paennut vastuitaan. Lähes kokonaan mustassa maassa vaaleampi ihonväri ei ollut kaikkialla suosiossa, ja kouluaikoina Ellen rukoili, että olisi syntynyt kokonaan mustaksi.

Presidentinvaalikampanjan aikana Ellen Johnson Sirleafin maine haluttiin tahrata syytöksillä, että hän kuuluisi maan amerikkalaiseliittiin. Maahan ei haluttu taas uutta vapautettujen orjien perillistä johtajaksi, vaan koettiin, että oli aika saada ”syntyperäisempi” johtaja. Ellenillä ei todistetusti ollut sukujuuria vapautettuihin orjasukuihin, vaikka hänen sukulaisensa, muun muassa äiti, olivat olleet näissä suvuissa kasvattilapsina.

Ei tämä ole ainakaan pönöttävä presidentin muistelma, vaan kirjailija kertoo avoimesti elämänsä kriiseistä, ja vaiheista, joissa hän kapinoi oman kulttuurinsa normeja vastaan. Esimerkiksi ”kansakunnan isää” hän ei koskaan ottanut rinnalleen, eikä eronsa jälkeen suostunut menemään naimisiin, vaikka hän seurusteli läheisen ystävänsä kanssa aina tämän kuolemaan saakka.

Tekstin tasolla teos on sujuvaa, jouhevaa ja viimeisteltyä, mutta jäin kaipaamaan lisää henkilökohtaisuutta ensimmäisen kolmenneksen jälkeen. Kirja piirtää kuvaa vakavasta puurtajasta, jolla ei poliittisen uran aikana ollut muita merkittäviä ihmissuhteita kuin suhde äitiin ja kolmanteen poikaan. Ystävät ja jopa se pitkäaikainen miesystävä häipyvät taka-alalle, eikä lukija saa edes tietää, millaisesta musiikista tai ruoasta tuleva rouva Presidentti pitää. Vakavan tyylilajin valinta on toki synkroniassa Liberian 80-90-lukujen tragedian kanssa, mutta paikoitellen teoksen talous- ja politiikkakeskeisyys puudutti.

Loppukevennyksenä mainittakoon, että Oprah Winfreyn merkitys Afrikan naisille on viime aikoina ollut todella merkittävä. Jopa haudanvakava Ellen Sirleaf Johnson mainitsee hänet ohimennen teoksessaan. Tämä olikin ehkä ainoa viihteellinen anekdootti koko kirjassa.

Maahaasteessa olen rastilla 54/196: Liberia.

Afrofuturismi rulettaa

Teos: Nnedi Okorafor: Zahra the Windseeker

Hyllyssäni on jo pitkään kummitellut kolme todella coolia teosta, afrikkalaisen skifin helmiä, joihin en kuitenkaan ole tähän päivään mennessä venynyt. Tässä blogissa olen arvioinut yhden eteläafrikkalaisen skifi-teoksen, mutta nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin fantasia/skifituotanto on saanut muhia aivan liian kauan. Okorafor on aloittanut uransa lasten- ja nuortenkirjailijana, mutta on viime aikoina kirjoittanut enemmän aikuisille. Hän on melko tunnettu varsinkin Yhdysvalloissa, jossa hän on voittanut monia kirjallisuuspalkintoja. Olen seurannut hänen uraansa sosiaalisen median välityksellä, mutta vasta nyt pääsen käsiksi itse töihin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja ensi kosketus onkin todella lupaava.

Teos Zahra the Windseeker on ensisijaisesti suunnattu teini-ikäisille ja esiteineille lukijoille. Sen päähenkilö on 13-vuotias Zahra, joka asuu kuvitteellisessa Oonin kuningaskunnassa ja on saanut syntymälahjana dada-dreadlocksit. Hänen rastapatukoistaan kasvaa lehtiä, ja tämä on erityinen lahja, jota muilla perheenjäsenillä ei ole. Zahraa myös kiusataan koulussa hänen tukkansa vuoksi, ja varsinkin suuriafroiset tytöt ovat hänelle kovin ilkeitä. Ilmeistä on, että kirjassa eletään tulevaisuuden Afrikassa, maassa, jossa on joitain tunnistettavia piirteitä Nigeriasta, mutta lukijan ei tarvitse välttämättä tätä tietää.

Ystävänsä Darin kanssa Zahra päätyy kaupungin ”pimeälle torille”, jossa myydään loitsuja, toteemieläimiä ja tajuntaa laajentavia aineita. Tori on paikka, jonne kenenkään lapsen ei kuuluisi päätyä, mutta uteliasta kaksikkoa on vaikea pitää sieltä poissa. Zahra löytää torilta myös sielunkumppanin, Nsibidin, aikuisen naisen, joka on aikanaan leikannut dadalocksit pois, käytännön syistä. Torin kautta kaksikko päätyy vaaralliselle seikkailulle kaupungin ulkopuoliseen viidakkoon, jonne on periaatteessa kaupunkilaisilta porttikielto.

Kirjan amerikkalainen näkökulma korostuu siinä, että teoksen teinikertoja on kauhuissaan jo vuorokauden peseytymättömyydestä. Myös tytön luontosuhde on hapuileva, eikä hänellä ole kattavia tietoja maansa vanhoista perinteistä. Kylässä ollaan kovin trenditietoisia, ja varsinkin muotilehdet ovat kuuminta hottia.

Loppua kohti teoksessa ihmisen ja eläinten suhde korostuu erityisesti. Zahran kuuluisi löytää viidakosta mystisen elgoth-linnun muna, mutta hän ei tunnista koko lintua. Kaikkitietävä sammakko voisi auttaa häntä etsinnöissä, jos hän osaisi tätä kuunnella. Lähimpänä ihmisten ja eläinten symbioosia hän on kuitenkin gorillojen yhdyskunnassa, jossa hän saa nukkua oikealla lehtipatjalla ja jossa hänelle tarjotaan puhtaita vaatteita.

Koska kyseessä on nuorten teinien kirja, sen tyyli on letkeä, ja siinä esitetyt vaarat ja riskit ovat tarkoitettuja voitettaviksi. Pääsin kyllä hyvin kirjan imuun, ja luin sen sujuvasti parilla istumalla. Teoksen maailma oli runsas, moniaistillinen ja joka suhteessa hurmaava, ja tämän ensi kosketuksen jälkeen tulen luultavimmin lukemaan ne kaksi muutakin teosta suht pian.

Näitä kirjoja voin kyllä suositella varsinkin sellaisille lapsille ja nuorille, joilla on afrikkalaista taustaa, koska ne tarjoavat positiivisia, mutta ei nössöjä samastumisen kohteita.

Maahaasteessa olen rastilla 53/196: Nigeria. Olikin virkistävää lukea tähän väliin todella erilaista nigerialaistekstiä, koska olen tottunut lukemaan tuosta maasta enimmäkseen painavaa yhteiskunnallista tai historiallista proosaa. Nigeria-kirjalistani on todella pitkä, ja se ansaitsisi päivityksen, koska olen viime aikoina bongaillut monia uusia tekijöitä, joista olen kiinnostunut.

Kysymysmerkki on puolikas sydäntä

Teos: Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä. (Otava, 2019)

Suomennos: Terhi Vartia

Aika moni naispuolisista ystävistäni näyttää lukeneen ruotsalaisen Sofia Lundbergin menestysromaanin Punainen osoitekirja. Tämä historiallisesti laaja-alainen järkäle vei lukijansa muun muassa Pariisiin ja Amerikkoihin, uskomattomiin seikkailuihin, joissa vilisi historiallisia kuuluisuuksia. Luin kirjaa tunnetasolla sujuvasti sen maailmaan uppoutuen, mutta historiallisen kuvauksen tasolla koin sen liioitellun ylitsepursuavaksi.

Kun näin kirjastossa Lundbergin uusimman teoksen, pelkäsin löytäväni Punaiselle osoitekirjalle jatkoa. Toinen puoli sydäntä ei onneksi sitä ole, mutta kirjan maantieteellisissä koordinaateissa on paljon toistoa. Myös tässä teoksessa nuori nainen lähtee yksin Pariisiin etsimään onneaan muodin maailmasta, ja päätyy Yhdysvaltoihin tekemään satumaista uraa, unohtaen juurensa ja jopa ruotsin kielen. Muuten tarina on erilainen, ja sen aika-akseli vaatimattomampi. Oikeastaan kirjan ”pihvi” sijoittuu 1970-80-luvuille Gotlannin saarelle, ja on kuvaus lapsiperheköyhyydestä hyvinvointivaltiossa.

Elin on nykyisyydessään menestynyt muotikuvaaja, jolla on mies, aikuistuva tytär ja unelmakämppä Manhattanilla. Viidenkympin kynnyksellä elämän kulisseissa kolisee tyhjyys, ja tyttären muutettua Juillardin taidekoulun opiskelija-asuntolaan avioliittoa ei tunnu pitävän kasassa mikään. Viimeinen niitti on, kun Elin ei ehdi tyttärensä synttäri-illallisille, minkä jälkeen aviomies Sam muuttaa erilleen. Nykyisyysaspekti kirjassa ei ole kovin omaperäinen, eikä se sellaisenaan muodostaisi massasta poikkeavaa tarinaa.

70-80-luvun meiningissä sen sijaan on potkua, sillä köyhyyden ja kurjuuden lisäksi teos kertoo gotlantilaisesta kyläyhteisöstä. Naapurin Aina toimii perheen adoptiomummona, ja lähikaupan Gerd osoittaa hyväsydämisyyttä senkin jälkeen, kun Elin jää kiinni maidon varastamisesta sisaruksilleen. Marianne-äiti on miehissä riippuva, alkoholismiin taipuvainen haihattelija, joka ei omalla työllään kykene perheen elatukseen. Perheen isä joutuu vankilaan ja pian löytyy uusi isä, jonka rahankäyttö on vielä holtittomampaa kuin Mariannella. Elin kirjoittaa isälleen kirjeitä vankilaan, mutta ei tiedä sen osoitetta. Koulussa hänen ainoa ystävänsä on tuleva velipuoli Fredrik, joka pystyy olemaan kiusaamatta resuisia, vääränlaisiin vaatteisiin pukeutuvia sisaruksia.

Elinin pahan olon taustalla on tragedia, josta hän vaikenee ja joka on tehnyt hänestä ”tyhjän taulun” läheisilleen. En osannut arvioida, kuinka uskottavaa hänen historiattomuutensa oli, mutta koin osan juonesta taas kerran epäuskottavana. Ainakin kökköjä ihmissuhteita tähän kirjaan mahtui kiitettävästi, eikä Elinin omaksuma amerikkalainen pintakiilto paljoa paikannut menneisyyden jättämiä haavoja ja aukkoja. Viimeisenä yrityksenä pelastaa parisuhdettaan ja suhdetta tyttäreensä Elin aloittaa visuaalisen päiväkirjan pitämisen. Kirjaan hän enimmäkseen piirtelee luonnonkukkia, noita huumaavia muistoja Gotlannin kivisiltä pellonreunoilta.

Taas kerran pikaluin Lundbergin teoksen koukuttuneesti, mutta en tiedä, mitä muistan siitä ensi viikolla tai ensi kuussa. 70-80-lukujen ajankuvasta pidin, ja pystyin samastumaan moneen ilmiöön, kuten ”Sommartider”-hitin kuuntelemiseen uusilla korvalappustereoilla. Kirjan Ruotsi-kuvaan mahtui ainakin rosoa ja särmikkyyttä, eikä Gotlantia ihannoitu kadotettuna paratiisina, vaan saarella asui tavallisia ihmisiä ongelmineen ja suruineen.

Siinä tämä teos erottui edukseen edellisestä, ettei siinä ollut historiallisia julkkishahmoja eikä avaintapahtumia – edes 9/11-iskuja ei muistaakseni mainittu ainakaan merkittävästi. Tästä kirjasta ei siis tullut oloa, että olisi käynyt kaupallishenkisessä museossa, vaan yksilöiden tarinat olivat yksityisiä ja heidän omiaan.

Sisäisen äänen vapauttamisesta

Teos: Jan-Philipp Sendker: Sydämen ääntä ei voi unohtaa (Gummerus, 2018)

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Äskettäin lukemani burmalaistarinat syöpyivät mieleeni voimallisesti, ja pian tämän jälkeen löysin samaisen Jan-Philipp Sendkerin romaanit, jotka noin ulkoiselta presentaatioltaan vaikuttivat minusta ensi silmäykseltä aika imeliltä.

Katselin hänen kirjojensa englannin- ja ruotsinkielisiä kansia, ja ne erosivat aika paljon tyyliltään. Nämä suomenkieliset nimet ja myös kansikuvat tuntuvat romanttisimmilta, kun taas muunkielisiä en olisi kannen perusteella arvellut romanttiseksi viihteeksi. Eikä lukemani teos sellainen ollutkaan – no, ehkä viihteellinen, muttei perinteisen romanttinen. Kirjan rakkaustarinoissa on säröjä, eikä lopullista täyttymystä ainakaan ole näkyvissä. Ne kertovat ehkä enemmän burmalaisesta perhe-elämästä ja ystävyydestä kuin romanttisesta rakkaudesta.

Teos kertoo neljääkymppiä lähestyvästä newyorkilaisesta bisnesjuristista Juliasta, joka on puoliksi burmalainen ja ikisinkku. Hän on päässyt tutustumaan isänsä kulttuuriin vasta aikuisiässä, ja isän kuoleman jälkeen pitää yhteyttä vanhempaan veljeensä, joka asuu Kalawin provinssikaupungissa ja myy työkseen käytettyjä kirjoja. Isällä oli mystinen taito kuulla läheistensä sydämenlyöntejä ja niiden kautta määritellä näiden henkistä tilaa. Tällaisesta taidosta on vaikea avautua länsimaailmassa, jossa sitä ehkä pidettäisiin mielenvikaisuutena. Tarina alkaa Julian hermoromahduksesta, jonka aikana hän alkaa kuulla itseään pelottavia ääniä. Ääni kuuluu tuntemattomalle naiselle, joka antaa tälle kummallisia neuvoja, ja kyllä, Julia on hyvin huolissaan mielenterveydestään.

Teoksen rinnakkainen tarina sijoittuu Burman kommunistihallinnon aikaan, jolloin nuori maalaisleski Nu Nu taistelee oikeudestaan pitää poikansa luonaan. Hänen kuopuksensa Thar Thar on veljistä nuorempi ja fyysisesti vahvempi, ja hänellä on länsimaisesta näkökulmasta katsottuna leimallisesti autistisia luonteenpiirteitä. Burmassa häntä pidetään levottomana sieluna, jolla on poikkeuksellisia kykyjä. Olikin kiinnostavaa lukea tämän lapsen kasvusta kerrottuna paikallisin käsittein. Äidin vaikea valinta poikien pelastamisessa muistuttaa vähän Sophien valinta-elokuvan tilannetta, ja näin kirja päätyy käsittelemään vaikeaa sodanjälkeistä traumaa, josta Nu Nu ei selviä hengissä.

Kirjaan mahtuu äärimmäistä julmuutta ja sotaleirien kauhua, mutta onneksi se ei kokonaan käsittele vain synkkää historiaa. Minulle teos esiintyi ensisijaisesti mielenterveyskirjana, mutta siinä on aimo annos buddhalaista viisautta, ja varsinkin loppuosan luostarikuvauksesta tuli vain kirkkaan hyvä mieli. Jos pidät tästä kirjasta, saatat pitää myös esimerkiksi Terhi Rannelan Kambodzaan sijoittuvasta Punaisten kyynelten talosta, joka on astetta rankempi kuvaus, mutta myös siinä korostuu toivon elementti. Tässä kirjassa mennään ehkä vielä syvemmälle paikalliseen kulttuuriin, koska kirjailija on rampannut siellä jo 90-luvulta saakka uskollisesti.

Luen varmasti pian myös sarjan ensimmäisen osan, jossa kerrotaan Julian lapsuudesta ja nuoruudesta kahden kulttuurin kasvattina. Kirjailijan monia eri käännöksiä googlaillessani sain käsityksen, että sarjalle olisi olemassa jo kolmaskin osa, mutta sitä ei ole vielä saatavilla suomeksi.

Pössypuiston valaistuneet tähdet

Teos: Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)

Suomennos: Leena Ojalatva

Aika usein somen syövereissä kohtaan kyselyjä, joissa etsitään lukemistoa nuorelle, joka lukee vähän ja sitäkin lähinnä pakotettuna. Tällaisiin kyselyihin on aina vaikea vastata, sillä en ainakaan itse ole omalla persoonallani onnistunut toimimaan lukuhalun nostattajana tuntemilleni nuorille.

Mutta nyt, nyt uskallan suositella, ja jopa runokirjaa vähän lukevalle teinille. Huh huh. Löysin nimittäin teoksen, joka voisi toimia lukuhaluttoman nuoren rippilahjana, tai lukemistona rippileirin aikana. Kyseessä on runomuotoinen romaani, jossa liikutaan New Yorkin Harlemissa ja käydään erittäin vastenmielistä ”vahvistusopetusta” eli katolisten nuorten rippikoulua.

Kirjan kertoja on 16-vuotias Xiomara, alias Mira, Dominikaanisesta tasavallasta tulleiden maahanmuuttajien jälkeläinen, jotka ovat saaneet lapsensa kypsässä iässä. Mami on syvästi uskova katolilainen, joka pitää kaksostensa syntymää Jumalan ihmeensä, ja omistautuu kodilleen ja lapsilleen sataprosenttisesti. Hän on saanut myös Papin pysymään poissa bodegoista ja rommin juonnista, ja perhe on niin kunniallinen kuin Harlemissa musta perhe voi suinkaan olla. Xiomaran veljellä Xavierilla kaikki asiat tuntuvat sujuvan helpommin kuin siskollaan: hän on päässyt akateemisilla saavutuksillaan pois ghettosta lasipalatsia muistuttavaan eliittikouluun, kun taas Xiomara käy paikallista high schoolia ja turhautuu.

Xiomaran elämä muuttuu, kun hän saa uuden äidinkielen opettajan, neiti Galianon, joka perustaa kouluun lavarunouskerhon. Hän ei kerhon alkuvaiheessa edes uskalla tulla mukaan, vaikka opiskelee genreä YouTuben videoiden pohjalta ahkerammin kuin kukaan muu.

Kirjassa käsitellään kehonkuvan, seksuaalisuuden, seurustelun, päihteiden käytön ja muiden ”normiteinien” teemojen lisäksi uskonnollista identiteettiä, raikkaalla ja moniuloitteisella tavalla. Xiomara elää elämäänsä ehkä maailman vapaamielisimmässä kaupungissa, ja joutuu piilottelemaan seurusteluaan äidiltä ja tämän kirkkokavereilta. Toisaalta isä Sean on tärkeä keskustelukumppani, joka ei anna ihan pölhöjä vastauksia kasvavan nuoren kysymyksiin.

Tässä kirjassa eletään dominikaanilaista kulttuuria newyorkilaisessa ”taskussa”, puhutaan paikallista murretta, ja uhataan kapinallisia nuoria kuuliaisuuslomalla vanhempien kotimaahan. Näin omasta näkökulmastani en pitäisi tuota rangaistuksena, eikä Xiomarakaan ole varma, onko se uhka vaiko mahdollisuus. Espanjaa kirjassa puhutaan runsaasti, ja lukija joutuu välillä pähkäilemään pitkien sitaattien merkitystä. Itse pidin paljon espanjankielisistä osioista, vaikka en kaikkea ymmärtänytkään, sillä tekstin suullisuus välittyy erinomaisesti niiden kautta. Dominikaanisen tasavallan juuristaan Acevedo muistaa seuraavaa:

”Esivanhemmat: ylititte ankarimmat vedet/&vedet&vedet/&vastarannalla/yhä haukkoen/henkeä/unelmoitte meidät/ylös vuorovedestä/&me nousemme/teidän vuoksenne/teidän ansiostanne.”

Olen aivan innoissani kirjan löytämisestä siksikin, että saan tällä kuitattua maahaasteessani kohdan 43/196: Dominikaaninen tasavalta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 10 ”Rodullistetun kirjailijan teos”, vaikka se sopisi ainakin viiteen muuhunkin kohtaan.

Katoavien kadunnimien kaupungissa

Teos: Saara Henriksson: Syyskuun jumalat (Into, 2018)

Unkari kuuluu Euroopan maista niihin, joita minun on vaikein ymmärtää, ainakaan nykypolitiikan näkökulmasta, ja siksi otan ilomielin vastaan teoksia, jotka avaavat minulle maan ahtaan nationalismin ja uusfasistisen kehityksen syntysyitä. Saara Henrikssonin romaani Syyskuun jumalat pitää sisällään paljon muutakin kuin poliittista analyysia, mutta siinä liikutaan myös kaupungissa, jossa kuulapäät edustavat jo mainstreamia, ja jossa romanien potkiminen öiseen aikaan on yleisesti hyväksytty kansanhuvi.

Romaanin päähenkilö Paul Herzog on 45-vuotias kirjallisuudentutkija, joka päätyy Budapestiin Fulbright-professoriksi, ja remontoimaan veljensä kanssa ostamaa kerrostaloasuntoa. Asunto on sama, josta miesten isoäiti Elizabeth on lähtenyt lapsena merten taa, ja se on osittain edelleen alkuperäisessä kuosissaan. Lattialautojen alta löytyy aarteita, ja koristestukkot puhuvat omaa kieltään yksinäiselle ja herkälle miehelle aina, kun silmä välttää. Jo talossa asuminen saa Paulissa aikaan aistiharhoja, hän sekoaa sen kerroksissa, ja kuulee epätodellisia ääniä naapurien asunnoista. Remonttimiesten toimissakin olisi parantamisen varaa, mutta Paul ystävystyy nuoren rakennussiivooja Veran kanssa, jonka kautta hän pääsee kurkistamaan lähemmin kuulapäiden todellisuuteen.

Talossa edelleen muistetaan Paulin isoäidin perhe, vaikka nämä muuttivat maasta pois ennen toista maailmansotaa. Nuori Elizabeth palasi Unkariin 50-luvulla tekemään mystisiä taidekauppoja, joilla oli kytkös Syyskuun jumaliin, älykköjen salonkiin, jolla oli tapana tavata Tonavan saarella sijaitsevassa huvilassa. Paul tulee teleportatuksi noihin kokouksiin iäkkään juutalaisen naapurinsa Ishmael Gabórin toimesta, eikä hänen käsityksensä Euroopan historiasta ole enää ensi istunnon jälkeen sama. Värikkäiden riisipaperilyhtyjen alla tapahtuu kummia, ja ensyklopedian kansallissankarit saavat kunnon pöllytystä romaanin mystisessä juonessa.

Olen yrittänyt lukea jotain Henrikssonin teosta aiemminkin, ainakin Moby Dollia, ja koin sen olevan minulle ”liian spefiä”. Syyskuun jumalat taas oli minulle ”sopivasti spefiä”, koska siinä pelattiin historiallisilla rinnakkaisilla todellisuuksilla. Lukija voi spekuloida, mitkä romaanin kerrokset ovat Paulin päänsisäisiä harhoja, ja mitkä kollektiivisia kansallisia muistinmenetyksiä. Budapest on alati muuttuva, turbulentti kaupunki, jossa kadunnimet saattavat muuttua yhdessä yössä, ja jossa kaikkien häpeämästä kommunisminaikaisesta ”Terrorien talosta” tulee yhtäkkiä fasistihallinnon funktionaalinen päämaja. Ulkomaiset luennoitsijat eivät enää ole tervetulleita, vaan saavat potkut omilta kursseiltaan – tämä detalji tuntui jo hyvin todennäköiseltä, jos Unkarin viime aikaisiin uutisiin on luottaminen.

Vaikka romaani on myös omaperäinen rakkauskirje Budapestille, sitä lukiessa tuli myös tukala olo. Ainakaan Henrikssonia ei voi syyttää turistimainoksena toimimisesta, sillä se sisäänpäinkääntyneisyys ja ksenofobia, jota hän kuvaa, on luultavimmin romaanin realistisin kerros. Istuvan hallituksen mainokset perhepolitiikasta ja syntyperäisten työpaikoista tuntuvat todennäköisiltä. Jopa Paulia, jolla kuitenkin on vahvat juuret maahan, erottaa paikallisista ihmisistä kielimuuri, eli tässä kuvataan kansaa, joka on jätetty oman onnensa nojaan kehittelemään sakeita muukalaisvihamielisiä sloganeitaan. Toki fasismille on olemassa vastavoimia, mutta yliopistosta potkut saaneet professorit ja entiset opiskelijat eivät muodosta tarpeeksi koherenttia vastarintaa oligarkkien palvojille.

Kaiken hankalan ja raskaan keskellä tässä romaanissa on kuitenkin elämäniloa ja upeita tunnelmakuvia. Madame Stella Steinerin viherhuoneesta löytyy keidas myös muistinsa menettäneille, Kamelianainen herää henkiin pinkillä shampanjalla elvytettynä, kellariravintoloiden kansanmiehet hämmentyvät, jos heidän seuraansa liittyy ulkomaalainen, ja eläkeläisillä on aina enemmän syitä osoittaa mieltään kuin nuorilla. Puistojuoppous on joskus ainoa keino järjissä pysymiseen, mutta puistoissakin pretzeleitä myyvät tyypit, jotka tietävät kaiken romanien lisääntymisestä heidän puolestaan.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joiden on vaikea päästä sisään spekulatiivisen fiktion maailmaan. Itse luen spefiä maltillisesti, muutaman teoksen vuodessa, ja tämä teos edustaa minulle tuon genren parhaimmistoa. Itselleni kirjan ”pihvi” ei kuitenkaan tällä kertaa ollut spefissä, vaan Unkarin lähihistorian mielikuvituksellisessa luennassa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 15/196: Unkari. HELMET-haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 16: ”Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.”