Kirjastoissa totalitarismin aikaan

Teos: Celeste Ng: Kadonneet sydämemme (Gummerus, 2023)

Suomennos: Taina Helkamo

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Viimeinen pääsiäisloman teokseni oli Celeste Ngn uusi dystooppinen teos Kadonneet sydämemme. Teos sijoittuu Yhdysvaltojen lähitulevaisuuteen mielenmaisemaan, joka tuntuu pelottavan todelliselta. Kirjaa on syystäkin verrattu Margaret Atwoodin teokseen Orjattaresi, mutta Ng rakentaa muuttuvaa maailmaa vielä arkisemmista materiaaleista ja pienemmin elein kuin Atwood.

Romaanin päähenkilöt on 12-vuotias poika Bird, joka asuu kahdestaan isänsä kanssa Massachusettsin Cambridgessa yliopiston kampuksen nuhjuisessa asuntolassa. Perhe on joutunut luopumaan talostaan ja puutarhastaan, ja muuttamaan seitsemännen kerroksen kaksioon, jossa on vain minimaaliset varusteet. Isä muistaa muistuttaa poikaansa siitä, että he ovat edelleen asumisen suhteen onnekkaita, ja siksi heidän on pidettävä matalaa profiilia, jotta voisivat pitää asuntonsa.

Isä Josh on joskus ollut professori, mutta uudessa maailmassa hänet on delegoitu yliopiston kirjaston hyllyttäjäksi. Äiti Margaret on viety perheen kodista turvasäilöön tuntemattomaan paikkaan. Hän on ollut radikaali runoilija, jonka kokoelmista ei enää ole mitään jälkeä uudessa maailmassa. Tuossa maailmassa kaikki kiinalaistaustaiset ovat potentiaalisia terroristeja, ja Birdin äiti on kuulunut epäilyttävien toisinajattelijoiden kärkikastiin.

Uudessa maailmassa lastensuojelusta on tullut voimakas ase toisinajattelua vastaan. Birdin paras ystävä ja luokkakaveri, juutalaistaustainen Sadie tulee sijoitetuksi tytön äidin uppiniskaisuuden vuoksi. Koulussa on jo totuttu siihen, että luokalta katoaa oppilaita, eikä heidän lähtönsä syistä kerrota. Koulussa pyritään aukottoman yhtenäiskulttuurin luomiseen, ja opetuksessa painottuu ”kunnon kansalaisuus”. Kaikenlaista oma-aloitteista tiedonhakua pidetään lapsille haitallisena, ja näin ollen kirjastot ovat olleet ensimmäisiä leikkauksien kohteita.

Uusi totalitäärinen valtio on keksinyt pehmeitä keinoja olla julma: kirjoja ei polteta roviolla, vaan niistä jalostetaan vessapaperia. Kansalaiset voivat osoittaa kunnollisuuttaan lahjoittamalla varoja yhteisöjensä naapurivartioille. Kaikkialla on isänmaallisia julisteita ja sloganeita, jotka muistuttavat kuuliaisuudesta ja valppaudesta. Naapureita ei tarvitse kannustaa ilmiantamaan toisiaan.

Birdillä on edelleen mahdollisuus käydä isänsä työpaikalla, jossa hän käy etsimässä kiellettyjä japanilaisia kansansatuja kissoista. Kissasadut tuovat helpotusta äidin ikävään, mutta koulussa tähän kiinnostuksen kohteeseen suhtaudutaan penseästi. Aasialaisia satuja on vielä saatavilla tutkimuskäyttöön, mutta koulujen opetusohjelmista on pyritty eliminoimaan itäisen Aasian kielet ja kulttuurit. Äidin runokokoelmista ei löydy jälkeäkään edes kirjaston varastosta tai tutkijoiden suljetulta osastolta. Bird riskeeraa paljon visiitillään isänsä työpaikalle, mutta hänen tarpeensa löytää todisteita äidin olemassaolosta jyrää yli arkijärjen.

Lopulta Bird ja Sadie lähtevät karkuteille etsimään kadonneita äitejään. Hatkareissulla he löytävät ”kreivittären”, joka on ollut Margaret Miun merkittävä ystävä jo ennen Birdin syntymää. Birdin vanhempien rakkaustarina sijoittuu aikaan, joka muistuttaa paljon Donald Trumpin aikakautta. Kiinalaisamerikkalaisen yhteisön kuvauksiin on taas ympätty elementtejä jopa yli sadan vuoden ajalta. Kiinnostavinta olikin lukea siitä, miten tietynlaisesta kulttuurisesta itseilmaisusta on tullut poliittisesti epäilyttävää. Kirjan Bird saattaa edelleen oppia muutamia kiinan kielen merkkejä isältään, joka on oppinut ne kantoninkiinaa puhuvalta vaimoltaan, mutta kaikkea kiinan puhumista julkisella paikalla pidetään potentiaalisesti vaarallisena kapinallisuutena.

Poikkeuksen muodostavat edelleen suurkaupunkien Chinatownit, mutta niissä uskollisuuden osoittaminen valtiolle on viety äärimmäisyyksiin. Chinatownissa vierailu on puoliksi kiinalaiselle Birdille osittain vapauttavaa, osittain ahdistavaa.

Kirja voi avautua lukijalleen paremmin, jos sen aloittaa kirjailijan päätössanojen lukemisella. Vaikutteita tähän tarinaan on ammennettu useasta maasta ja monelta vuosikymmeneltä. Runoilijaäidin hahmossa on myös ripaus Anna Ahmatovaa, ja paikoitellen kuvittelinkin lukevani tarinaa Stalinin vainoista, vaikka kadonneiden omaiset pystyivät edelleen ruokkimaan itseään kulmakuppilan noutopizzalla.

Suosittelen kirjaa varsinkin niille, jotka suhtautuvat poliittisen dystopian genreen varauksella. Tämän romaanin toteutus tuntui mahdollisimman juonivetoiselta, eikä siinä ole turhia sivuhenkilöitä. Kirjaa voi myös suoralta kädeltä suositella nuorille lukijoille, ja se sopii myös herkkämielisille, koska siinä ei tapahdu liian väkivaltaisia tai järkyttäviä asioita.

Philadelphian parhaat äänitehosteet

Teos: Will Smith: Will (Penguin, 2022)

Äänikirjan lukija: Will Smith

Huomasin, että Will Smithin tuore omaelämäkertateos on juuri tullut ulos suomennoksena, ja tämän kunniaksi päätin lukea sen alkukielisenä, kirjailijan itsensä lukemana. Tässä kirjassa minua kutsui eniten puoleensa sen värikäs kansi, enkä osannut odottaa siltä paljoa. Tyypilliset Hollywood-tähtien menestystarinat eivät yleensä kiinnosta minua, enkä voi myöntää koskaan olleeni suuri Smith-fani. En ole nähnyt häntä kuin muutamassa roolissa, enkä edes tiennyt, että hän oli 80-90-luvuilla hiphop-artisti.

Teos kuvaa v. 1968 Philadelphiassa syntyneen mustan pojan nousua maailmantähteyteen oloissa, jotka eivät olleet optimaaliset, mutta eivät myöskään heikoimmat mahdolliset. Smith kasvoi ns. ehjässä perheessä, jossa vanhemmat pysyivät yhdessä pitkään siitä huolimatta, että Smithin isä oli väkivaltainen kotityranni. Perheen elämä pyöri isän yrittäjyyden ympärillä, ja hän myös työllisti hyvinä aikoina monia naapuruston nuoria. Isän firma möi jääpaloja ja hän huolsi ja kierrätti jäähdytyskoneita. Smithin äiti oli korkeammin koulutettu ja työskenteli kaupungin koulutoimistossa. Vanhempien liitto oli myrskyisä, ja johtuen perheessä esiintyvästä väkivallasta Willistä kasvoi se lapsi, joka pyrki miellyttämään kaikkia, jotta isän huomio siirtyisi muuhun kuin ryyppäämiseen ja äidin hakkaamiseen.

Kiinnostavinta kirjassa onkin kuvaus ajasta ennen kuin Smithistä tuli julkkis. Smith tarjoaa varsin rikkaan panoraaman 1980-luvun nuoruudesta, johon itsekin pystyin samastumaan. Vaikka en ollut suuri hiphop-fani, niin yllättävän monia varhaisia hiphop/rapartisteja lopulta tunnistan edelleen. Ja eniten minua naurattivat Smithin muistelmat Dallas-sarjan seuraamisesta, sillä vaikka tuossa sarjassa ei pahemmin näkynyt mustia hahmoja, myös Smith haaveili elämästä Southforkin tilalla ja mahdollisesta ratsastaa asmiaispöytään omalla hevosella.

Teos kertoo nuoresta miehestä, joka aloitti muusikon uran jo teininä ja sai ensimmäisen levytyssopimuksen 17-vuotiaana. Smithin bändillä meni niin lujaa, että hän pystyi jo parikymppisenä ostamaan itselleen ja sukulaisilleen kämppiä, ja hän toteutti jonkinlaisen MTV-räppärin unelman jo ennen kuin räppäreiden asumuksia alettiin esitellä tuolla kanavalla.

Näyttelemisen suhteen Smith on ollut mahdollisesti kokeilevampi ja rajoja rikkovampi kuin muusikkona. Metodinäytteleminen on muuttanut hänen persoonaansa, ja jatkuva rooleissa olo on stressannut ihmissuhteita. Hänen tapauksessaan nimenanto on ollut osuva, ja ”Will” on merkinnyt tahdonvoimaa, mutta myös luonteen ehdottomuutta. Hän ruotii itseään varsinkin kumppanina ja aviomiehenä, myös ensimmäistä avioliittoaan, jossa hän vaikutti olleen jonkun sortin kotityranni (ei väkivaltainen isänsä kopio, mutta silti dominoiva). Toinen avioliitto on kestänyt ennätyspitkään Hollywoodin normein, mutta siinä on ollut täysin eri säännöt kuin ensimmäisessä.

Äänikirjan toteutus on karnivalistinen, enkä ole tainnut koskaan aiemmin törmätä luentaan, jossa olisi näin paljon äänitehosteita. Rap/hiphop-osuuksissa runsaat tehosteet tuntuivat luontevilta, mutta muuten teos antoi itsestään hieman hyperaktiivisen vaikutelman.

Minulla ei nyt ole aikaa lukea/kuunnella myös suomenkielistä versiota, mutta oletan sen poikkeavan originaalista. Ja vaikka tämän teoksen kuunteleminen näyttelijäntyön itsensä värikkäästi tulkitsemana oli elämys, en toivo äänikirjojen yleensä kehittyvän tähän suuntaan, sillä ne eivät jätä pelivaraa lukijan/kuuntelijan omille tulkinnoille.

Will Smithin äänensävy kirjassa on humoristinen, toiveikas ja kannustava. Ehkä sen perimmäinen tarkoitus on kannustaa tulevia polvia luottamaan unelmiinsa ja tekemään hurjasti töitä niiden eteen. Koin kirjan parhaaksi anniksi sen, ettei Smith korostanut tässä luontaisia lahjakkuuksiaan, vaan pikemminkin jääräpäistä yrittämistä, ja jatkuvaa uusiutumisen tarvetta. Toisaalta kyseessä on aika tyypillinen Hollywood-tarina, jossa menestyksellä ja positiivisella ajattelulla on keskeisempi rooli kuin taiteen tekemisellä taiteen vuoksi.

Keskimmäisen vaimon kujanjuoksu

Teos: Tarryn Fisher: The Wives (Harper Audio, 2019)

Äänikirjan lukija: Lauren Fortgang

The Wives on psykologinen trilleri, joka kuljettaa lukijansa Yhdysvaltojen luoteisosiin, Seattlen ja Portlandin kaupunkien välkimaastoonn. Kirjan kertoja on 28-vuotias sairaanhoitaja Thursday, joka elää myrskyistä arkea moniavioisen miehensä Sethin kanssa. Seth on kotoisin Utahista perinteisestä mormoniperheestä, mutta hän on osittain jättänyt tuon yhteisön taakseen. Moniavioisuus ei varsinkaan herätä luottamusta suurten kaupunkien bisnespiireissä, joten ulkoisesti Seth pyrkii esittämään yksiavioista.

Thursday on virallisesti torstai-illan vaimo, joka asuu mukavasti omassa condo-asunnossaan Seatlessa. Hän saa olla miehensä seurassa joskus yhden illan, joskus viikonlopun yli. Hän tulee varakkaasta perheestä, joten hän ei tarvitse miehensä rahoja. Päinvastoin Seth on hyötynyt suuresti toisesta liitostaan, sillä hänen bisneksensä rakennusalalla ovat olleet tuulisia. Miehen elämäntyylistä on vaikea avautua kenellekään, eikä hän varsinkaan haluaisi vanhempiensa tietävän asiasta. Vanhemmat toki ihmettelevät, miksi vävy ehtii niin harvoin suvun sunnuntailounaille. Thursday ei myöskään ole tavannut miehensä vanhempia kahden vuoden naimisissa olon aikana.

Thursday ei ole tiennyt miehensä taipumuksesta ennen avioliiton solmimista. Hän on luullut olevansa miehensä ainoa puoliso siihen saakka, kun hän on saanut keskenmenon ja menettänyt kohtunsa. Tämän jälkeen mies löytää nuoremman naisystävän, ja aloittaa avoimesti järjestelyn, johon Thursdayn on suostuttava. Mies perustelee tilannetta sillä, että hän on päättänyt saada biologisia jälkeläisiä. Yhtäkkiä Thursday alkaa epäillä, että myös Sethin ex-vaimo, menestynyt asianajaja, on edelleen kuvioissa mukana.

Kuuntelin tarinaa sujuvasti, vaikka en automaattisesti koukuttunut sen juoneen tai aihepiiriin. Kirjan hahmot olivat melko yksioikoisia valkoisia amerikkalaisia, joille seksi, ulkonäkö ja taloudellinen menestys merkitsi elämässä eniten. Kirjassa ei pahemmin harrastettu kulttuuria, eikä pohdittu etnisen tai uskonnollisen identiteetin kysymyksiä. Toisaalta saattoi olla hyväkin, ettei mormonien moniavioisuudesta tehty kovin eksoottista ilmiötä – se esitettiin asiana, johon paikalliset ihmiset ovat tottuneet törmäämään ajoittain.

Thursdayn hahmo on tyypillinen psykologisen trillerin epäluotettava kertoja, jonka näkökulma sumenee välillä liiallisen alkoholin käytön ja häilyvän mielenterveyden vuoksi. Kirjassa vietetään paljon aikaa mielisairaalaympäristössä, jonne Thursday päätyy väkivaltaisten perheriitojen seurauksena. Hän itse on varma siitä, että Seth on orkestroinut kaiken päästäkseen eroon hankalasta vaimosta, mutta onko kaikki lopulta hänen oman mielikuvituksensa tuotetta?

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että perinteisten valkoisten ihmisten maailmat ovat aivan yhtä kummallisia kuin sateenkaariväen ja etnisten vähemmistöjen. Kertojan isä ja aviomies kuuluivat molemmat siihen miestyyppiin, joka ei löydä mitään vaimonsa keittiössä. Kirjassa ehkä rikotaan yksiavioisuuden normin rajoja, mutta teoksen hahmojen sukupuoliroolit olivat hyvin konservatiiviset. Ehkä eniten teos kertoikin valkoisten keskiluokkaisten vaimoihmisten äärimmäisestä miellyttämisen halusta, ja rakkauden kaipuusta, jonka alttarille he ovat valmiit uhraamaan koko minuutensa. Tosin muistelisin, että tätä samaa aihetta käsiteltiin melko samoin speksein jo 1980-luvulla.

Ainoa oikeasti kiinnostava havaintoni liittyi Sethin jakautuneeseen persoonaan, ja suoranaiseen tarpeeseen suorittaa eri tyyppistä maskuliinisuutta eri naisten luona. Asianajajavaimon luona hän sai olla pönöttävä pukumies, viinaanmenevän sairaanhoitajan kanssa hän oli rennompi seikkailija, ja kolmannen, nuoremman vaimon kanssa suojeleva isukki. Tällaiseen tarpeeseen olla monta useammalle kumppanille ei aina vaadita uskonnollista viitekehystä, vaan voimme päätellä, että tällainen käytös on monille luontevaa, varsinkin, jos taloudelliset olosuhteet niin sallivat.

En jäänyt ikävöimään romaanin hahmoja, ja oikeastaan olin aika välinpitämätön heidän tulevaisuutensa suhteen. Toisaalta teoksen kieli oli sujuvaa, ja tarina eteni jouhevasti. Olen lukenut monia tätä heikompia psykologisia trillereitä, jotka raivostuttavat kaupallisella kaavamaisuudellaan. Tästä kirjasta en aistinut sellaista pyrkimystä, vaan koin, että kirjailija on lähestynyt aihepiiriään joku maailmanparannusaie edellä.

Eleanor Rooseveltin lemmikkinä

Teos: Kate Quinn: Timanttisilmä (HarperCollins, 2022)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Mila Pavlichenko (1916-1976) oli ukrainalainen tarkk’ampuja Puna-armeijassa toisen maailmansodan aikana. Raporttien mukaan hän ampui kuoliaaksi 309 saksalaista sotilasta Odessan ja Sebastopolin taisteluissa. Tämän lisäksi hän oli kirjastonhoitaja, historian väitöskirjantekijä ja yksinhuoltajaäiti. Sodan aikana hänet lähetettiin Yhdysvaltoihin edustamaan puna-armeijaa Eleanor Rooseveltin kutsusta, ja naiset tapasivat vielä uudelleen, kun Roosevelt vieraili Moskovassa vuonna 1957. Pavlichenko on ollut ikoninen hahmo Neuvostoliiton sotahistoriassa, ja hänestä on tehty kirjojen lisäksi joitain elokuvia.

Kate Quinn (s.1981) on tuottelias amerikkalainen kirjailija, jonka tuotanto keskittyy Euroopan lähihistoriaan. Tämä on jo kolmas häneltä lukemani teos, mutta romaaneja hänellä on julkaistu jo yksitoista. Quinnia inspiroivat historian naispuoliset sankarit, varsinkin sotilaat ja vakoojat, ja teokset ovat varsin toiminnallisia.

Tässä teoksessa vietetään paljon aikaa rintamalla Odessan ja Sebastopolin taisteluissa vuonna 1941. Siellä joukkojen järjestäytyminen on silkkaa kaaosta, eikä puna-armeijalla ole aikaa kouluttaa joukkojaan tuskin lainkaan. Nuori Mila pääsee tarkk’ampujaksi, koska hänellä on yliopisto-opintoja sodankäyntitaidoista takanaan. Hän on joukko-osastonsa ainoa nainen, ja lähes kaikki muut hänen tuntemansa naiset palvelevat lääkintäjoukoissa.

Koska kyseessä on populaari viihdekirja, tässä käydään läpi Milan miessuhteita varsin perusteellisesti. Quinn kertoo loppusanoissa keksineensä itse suhteisiin liittyviä yksityiskohtia. Romaanissa hänen ensimmäisellä aviomiehellään on suurempi rooli kuin on mahdollisesti ollut tosi elämässä. Mila siis tuli raskaaksi ja joutui naimisiin jo 16-vuotiaana, mutta hänen aviomiehensä feidasi perhekuvioista pian pojan syntymän jälkeen. Rintamalla hän rakastui oman komppaniansa luutnanttiin, jonka kanssa hän sai elää vain kolmen kuukauden ajan ennen miehen kuolemaa kranaatiniskuun. Kolmas mies on mahdollisesti ollut myös tuttavuus rintamalta, mutta Pavlichenko ei mennyt naimisiin näiden kumppaneidensa kanssa.

Itselleni kiinnostavin osio romaanissa oli kuvaus Milan ja neuvostodelegaation vierailusta Yhdysvaltoihin vuonna 1942, sillä siinä käsiteltiin myös sen ajan diplomaattisia suhteita. Siinä noin kymmenen hengen porukka kutsutaan kansainväliseen opiskelijatapaamiseen, mutta rouva Rooseveltin suosiolla reissu venyy parin kuukauden mittaiseksi. Mila Pavlichenkosta tulee puhujatähti, joka kiertää maata kertomassa naisten asemasta puna-armeijassa, ja hän päätyy tapaamaan suuria julkkiksia, kuten Charlie Chaplinin.

Juonen kannalta Quinn päätyy paisuttelemaan varsinkin Amerikan-kiertueen osiota melko eeppiseen suuntaan, mutta koin, että itse sotakuvaukset olivat realistisempia. En niinkään innostunut Franklin Rooseveltin salamurhasuunnitelmasta, ja siihen liittyvästä öisestä ihmisjahdista Washingtonin puistossa. Rooseveltilta on mahdollisesti yritetty saada henkeä pois myös toisen maailmansodan aikana; oikeasti näin kävi jo vuonna 1933.

Teos kuvaa amerikkalaisten jakautunutta suhdetta Neuvostoliittoon toisen maailmansodan aikana, jolloin osalla kansasta oli edelleen aitoa uteliaisuutta maata ja sen kulttuureja kohtaan. Neuvostodelegaatio saa toki vastata varsin tunkeileviin kysymyksiin maansa elintasosta, mutta reissun aikana syntyy myös aitoja ystävyyksiä. Kuvattuna aikakautena ei kuitenkaan vielä eletä kylmää sotaa, vaan maiden suhteet ovat tunnustelevan viileät.

Kirja saattaa jakaa yleisöjä tässä maailman ajassa, kun kaikki ukrainalaiset eivät välttämättä halua tunnustaa neuvostoajan uskollisten neuvostosankareiden saavutuksia. Itse en lukenut teosta peilaten sitä tämän päivän ukrainalaisen nationalismin kanssa. Toki tavallisten ihmisten näkökulmasta sodan arki ei ole paljoa muuttunut sitten 1940-luvun, vaikka nykyään ihmisillä on enemmän teknologiaa yhteydenpitoon lähipiirin kanssa.

Romaanin Mila pääsee elämään mukavaa elämää Moskovaan palkintona saavutuksistaan sodassa, mutta hänen kerrotaan kärsineen vaikeasta traumaperäisestä stresaihäiriöstä ja alkoholismista. Kuitenkin hän eteni tieteellisellä urallaan, ja sai paljon aikaan sotaveteraanien asioiden edistäjänä. Gorki-puiston kulmien neljän huonen lukaalin asuttaminen kuulostaa melkoiselta neuvostoaikaiselta menestystarinalta, mutta samalla tämä (ja moni muukin) romaani antaa vaikutelman, että noissa luksustaloissa on asunut harvinaisen pahasti rikki menneitä ihmisiä.

Kirjaterapiaa rikkoutuneille

Teos: Natalie Jenner: Jane Austenin talo (Minerva, 2022)

Suomennos: Jänis Louhivuori

Äänikirjan lukija: Annu Valonen

Britannian Hampshiren Chawtonin kylässä on eletty yli sata vuotta sen kuuluisimman asukkaan, Jane Austenin henkeä säilyttäen. Kirjailijan kotitalo on edelleen pystyssä, mutta Austenin suvun jälkipolvilla ei ole yksimielisyyttä talon ja sen irtaimiston tulevaisuudesta. 1940-luvulla suvulla on aikeita myydä koko omaisuus amerikkalaisille, ja Sotheby’sin huutokauppa toimii tässä välikätenä. Kaikki kyläläiset eivät ole huutokaupoista moksiskaan, mutta kourallinen paikallisia lukutoukkia lähtee pelastamaan tätä kulttuurikotia uuden yhdistyksen voimin.

Romaanin päähenkilöt ovat kaikki tavalla tai toisella yksin maailmaan jääneitä sinnittelijöitä, ja osa kärsii aidosta henkisestä hädästä. Kyläkoulun opettaja Adeleine on menettänyt miehensä sodassa ja vauvansa vaikeassa synnytyksessä. Austenin tilusten asiainhoitaja Frances potee sosiaalisten tilanteiden kammoa, ja häntä ahdistaa asunnottomuuden uhka, vaikka hän on asunut sukutilalla koko elämänsä. Kylän lääkäri, tohtori Gray on keski-ikäinen leskimies, jonka auttamisvietti estää häntä elämästä omaa elämäänsä.

Osa kirjan juonesta sijoittuu Hollywoodiin, jossa filmitähti Mimi Harrison kipuilee ikäkriisinsä kanssa. Hän on onnistunut saamaan roolin Järki ja tunteet-produktiossa, mutta hänen tuore sulhasensa ehdottaa Mimille eläkkeelle jääntiä 35-vuotiaana. Pariskunnalla on suunnitelmia muuttaa Hampshireen, mutta Mimin ahnetta kihlattua Jane Austen – maailmassa kiinnostaa lähinnä raha.

En tiedä paljoa Natalie Venneristä, mutta tästä romaanista tuli eniten mieleen fanifiktio – ei mitenkään negatiivisessa mielessä, mutta energioiden tasolla. Teoksen hahmoista suurin osa fanittavat Austenia, ja yhdistyksen tarkoitus on rohkaista ihmisiä tulemaan yhteen keskustelemaan lempikirjoistaan. Mukana on useampi mieshahmo, jotka ovat aiemmin piilotelleet Austenin lukuharrastustaan muilta. Hahmot keräilevät Aistenin romaanien ensipainoksia, ja viettävät aikaa kirjailijan alkuperäisessä kirjastossa, josta löytyy muitakin aarteita kuin kirjoja.

Pidin kyllä teoksen ajankuvasta, ja yhteisöllisyyden kuvauksesta, mutta paikoitellen siinä kerrotaan varsin pitkäpiimäisesti talokauppojen lakiteknisistä puolista, testamenteista ja yhdistyksen perustuskirjoista. Koin, että noin kolmasosa romaanin sisällöstä oli liiallista tai turhaa. Pitkästymiseni teoksen parissa oli samansuuntaista kuin rikosteknisesti suuntautuneiden dekkareiden parissa, mutta onneksi se ei jatkunut läpi koko kirjan.

Kirjaa voi lukea myös romanttisena fiktiona, mutta koska tässä on sutinaa niin monen henkilön välillä, niin romanttisiin juonenkäänteisiin voi olla haasteellista eläytyä täysillä. Ja sutina on enimmäkseen viatonta, raitista, ja potentiaalisesti avioliiton auvoon tähtäävää. Lopulta Jane Austenin aikakauden romanttiset diskurssit miellyttivät minua enemmän kuin 1940-luvun vastaavat, ja onneksi teos tarjosi tämän vertailukohdan.

Ehkä en ole tarpeeksi suuri Austen-fani pystyäkseni sukeltamaan kovin syvälle kirjailijan ystävien yhdistyksen maailmaan, mutta arvelen, että tämä teos kuuluu Austen-fanifiktioiden parhaimmistoon. Oletan, että tarinan taustalla on paljon reaalimaailman tapahtumia, ja että Jenner on tehnyt huolellisen taustatyön Chawtonin kylän lähihistoriasta.

Moninaisuuden tulevaisuus on tässä

Teos: Akwaeke Emezi: Rakas Senthuran. Mustan hengen muistelmat (Kosmos, 2023)

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Tuntuu, etten välttämättä ole oikea henkilö kirjoittamaan Akwaeke Emezin (s.1987) tuoreesta teoksesta, sillä en edelleenkään ole täysin sisällä hänen käyttämässään sanastossa sukupuolen ja etnisyyden moninaisuudesta. Vaikka olen joskus luennoinut näistä aihepiireistä yliopistossa, nyt tuntuu, että juna on jättänyt, ja että kuulun boomereiden sukupolveen, jonka tehtävänä on nolata itsensä joka kerta kun avaan suuni.

Emezi siis on New Yorkissa vaikuttava trans/muunsukupuolinen kirjailija ja videotaiteilija, jonka isä on igbo Nigeriasta ja äiti intialaistaustainen malesialainen. Hän on ehtinyt julkaista jo seitsemän teosta, ja itse olen lukenut nyt näistä teoksista kolme.

Ensimmäinen lukemani romaani, Vivek Ojin kuolema, oli melko perinteinen lähihistoriallinen romaani, joka kertoi nigerialaisesta homofobiasta, ja sen ymmärtämisessä minulla ei ollut vaikeuksia. Toisen romaanin, Makeaa vettä, ymmärtäminen vaati jo enemmän siitäkin huolimatta, että se sijoittui erään läheisen ystäväni synnyinhoodeille, ja näin ollen tiedän tuosta Nigerian kolkasta melko paljon. Ja nyt tämä kolmas teos, joka myös osittain sijoittuu Igbomaalle, avautuu minulle hitaasti ja rajoittuneesti.

Rakas Senthuran on kirjeiden muotoon kirjoitettu muistelmateos, jossa Emezi lähestyy ystäviään, rakastettujaan ja sukulaisiaan. Hän kirjoittaa kirjeitään vaiheessa, jossa hän käy läpi kehoa muokkaavia leikkauksia. Hän on trans-prosessissa, mutta hän ei ainakaan ole muuttumassa naisesta mieheksi. Muitakin vaihtoehtoja on saatavilla. Takana on syvän masennuksen kausia, ja raskasta identiteettityötä, johon liittyy igbokulttuurin henkimaailmaan tutustumista. Emezi kokee olevansa identiteetiltään obanje, muotoaan muuttava henki, joka laskeutuu joihinkin lapsiin syntymässä.

Kyseessä siis ovat mustan hengen muistelmat. Kirjeiden kirjoittajan identiteetti on enemmän ankkuroitunut hänen isänsä kulttuuriseen perimään kuin äitinsä. Tämä on ymmärrettävää, koska hän ei ole koskaan asunut äitinsä synnyinseuduilla. Yksi kirjoittajan lapsuuden käännekohdista oli äidin muutto Saudi-Arabiaan. Äiti lähtee arabimaailmaan, ja lapset pääsevät vierailemaan tämän luona siellä ja Malesiassa, mutta suhde näihin paikkoihin jää silti etäiseksi.

Äidin läsnäolo näkyy Aban kaupungissa barbileikkeinä, mutta oikeat leikit ovat mustien katutaistelijoiden teurastuksia kaupungin kaduilla niin, että lapsuuteen kuuluu pääkallojen näkeminen melkein kuin jalkapalloina. Nuori kirjailija oppii tutkimaan kuolevia ihmisruumiita jo ennen kuin hän päätyy luonnontieteiden opintoihin Yhdysvalloissa. Lihallisuus ei ole hänelle pelkkä runollinen metafora, vaan hän on kasvanut paikassa, jossa ihmisen lihaa on totuttu tarkkailemaan kuolleina lihassäikeinä.

Kirjailijan suhde ihmisisäänsä on vielä vaikeampi. Isä on vanhemmilla päivillään tullut uskoon Umuahian kaupungissa . Isä on tietoinen tyttärensä sukupuolisesta dysforiasta ja identiteetin etsinnästä, ja he kohtaavat vaikealla maaperällä. Toisaalta isä pystyy auttamaan tytärtä tutustumisessa kotimaahan uskonnollisen elämän moninaisuuteen.

Kirjan mustalla hengellä on selvästi menossa ”families we choose”-vaihe, ja hän kohtelee monia läheisiä ystäviään kuin sukulaisiaan. Pahimman masennuksen keskellä hän löytää iloa Trinidadissa asuvan ”ottoäidin” Margueriten vihreässä keittiössä, ja jossain vaiheessa myös Akwaeken biologinen äiti matkustaa saarelle tapaaamaan tätä toista sosiaalisista äitiä. Kirjailijan sisarukset tuntuvat myös vaikuttavan Yhdysvaltojen itärannikolla, ja heillä on välillä leppoisia leffailtoja, mutta enimmäkseen kirjassa käsitellään tunteellisesti kuormittavaa ja häilyvää äitisuhdetta.

Kirjoittavana ihmisenä tartuin eniten Emezin kuvauksiin aloittelevan kirjailijan taloudellisen selviytymisen narratiiviin Amerikan Yhdysvalloissa. Hänen menestyksensä tarina on ulkopuolisen kirjoittavan ihmisen (huolimatta luokasta, sukupuolesta tai etnisyydestä) näkökulmasta prinsessatarina, joka ymmärrettävistä syistä aiheuttaa monissa kateellisuutta. Emezi on siis tuottanut ensimmäiset kaksi romaaniaan tilanteessa, jossa hänellä on ollut kustannussopimus jo ennen kirjojen julkaisua. Hän ei ole superrikas näiden kirjojen myynnin jälkeen, mutta hän elää keskiluokkaisen mukavasti New Yorkissa.

Teoksesta pystyy myös löytämään varsin karmeita piikkejä entisille miespuolisille rakastajille tai mentoreille, joiden kanssa hänellä oli seksisuhde, Hänellä on ollut vaiheita, jolloin hän on ollut suhteessa itseään vanhempien, afrikkalaistaustaisten naimisissa olevien kulttuurivaikuttajien kanssa. Yhtä hän syyttää raiskauksesta, mutta se ohitetaan yhdellä lauseella. Nämä tilitykset tuntuivat todella kaukaisilta suhteessa siihen kuvaan, jonka hän antaa itsestään menestyneenä kirjailijana.

Toinen kiinnostava pointti hänen urallaan on suhde Chimamanda Ngozi Adichieen. En tiedä, missä mennään nykyään, mutta joku vuosi sitten Chimamanda on syyttänyt Akwaekea ”cancel culturen” edistämisestä.

Akwaekin menestys kuitenkin kantaa hedelmää, koska hän on pystynyt amerikkalaisella rahoituksella ottamaan etäisyyttä totuttujen afrikkalaisnarratiivien kaanonista, ja antaneet hänelle mahdollisuuden etsiä omaa ääntään.

Lempparini kirjan kirjeistä oli tietty kirje Toni Morrisonille, joka voisi toimia omana, erillisenä julkaisunaan.

Kirjan fiiliksistä tuli eniten mieleen Audre Lorden päiväkirjat ajalta, jolloin hän etsi seksuaalista identiteettiään 1940-luvun Yhdysvaltojen itärannikon rannikkokylissä. Ehkä tyylillisesti Emezin narratiivi on lähimpänä Lordea,ja näiden kahden kirjailijan töiden lukeminen yhdessä voi tuottaa lukijassa uusia oivalluksia.

Lopuksi kiitän Irene Omwamia ilmeikkäästä äänikirjan luvusta. Hänen lukutyylinsä on terävän kirjakielistä, mutta silti hieman afrikkalaista. Kaikki Omwamin lukemat kirjat ovat olleet suuria elämyksiä, ja luulen, että hän valitsee ne omien lukumieltymyksiensä mukaan.

Rakkautta malariavyöhykkeellä

Teos: Jeffrey Gettleman: Love, Africa. A Memoir of Romance, War and Survival. (HarperAudio, 2017)

Äänikirjan lukija: Charlie Thurston

Jeffrey Gettleman (s. 1971) on amerikkalainen toimittaja, joka rakastui Afrikan mantereeseen jo nuorena opiskelijana. Hänen romanssinsa alkoi strategisessa vaiheessa, kun kylmä sota oli loppumassa, ja Afrikka joutui säätämään suhteitaan ulkomaailmaan. Gettleman aloitti tutustumisen mantereeseen Keniasta, jossa hän oli reppureissaamassa 21-vuotiaana ilman suuria suunnitelmia.

Ensimmäinen kolmannes kirjasta tuntui kieltämättä tyypillisen amerikkalaisen college-pojan sekoilulta, jossa hän ei osaa päättää, ollako tyypillinen fraternity-kerhon alfakukko vaiko yliopiston kellarin swahilin kerhon nörtti. Swahilin opiskelusta on vaikea kertoa opiskelukavereille, vaikka kirjoittaja opiskelee Cornellin arvostetussa opinahjossa. Gettlemanin opintomenestys ja profiili on niin epämääräinen, ettei hän pääse haluamaansa Peace Corps-ohjelmaan, jonne suurin osa tiedostavista nuorista päätyy. Tämän sijaan hän päätyy harjoittelijaksi orpolasten avustusorganisaatioon Addis Abebaan, Etiopiaan.

Tässä kohdassa Gettlemanin tarina muistuttaa paljon tarinaa Emma McCunesta, josta kerroin muutama päivä sitten. Tosin tässä kertojalla ei ole kovin vahvaa sitoutumista avustustyöhön. Hän kokee vahvaa maailmantuskaa ja vieraantumista Etiopiassa, kun taas Kenia on henkireikä – maa, jossa hän voi käydä ravintoloissa ja yökerhoissa tuntematta syyllisyyttä asemastaan.

Gettleman löytää tulevan puolisonsa Cornellin kampukselta, mutta Courtney ei heti lempeä ajatukselle, että he lähtisivät seuraamaan miehen unelmaa boheemielämästä Itä-Afrikassa. Courtney lähtee välillä mukaan Jeffin juttukeikoille, mutta mantereen köyhyyden kohtaaminen on hänelle vaikeampaa kuin miehelleen. He ovat seurustelleet on and off jo vuosikymmenen, kun he lopulta päätyvät perustamaan perhettä Keniaan. Tämä ei ole helppoa, koska näillä keski-ikäää lähestyvillä uraohjuksilla on arjessaan liikaa stressiä.

Huoh. Kuuntelin tätä kirjaa sopivana taustamuzakkina, mutta en löytänyt tästä minkäänlaista punaista lankaa. Kyseessä on tyypillinen keski-ikäistyvän, keskiluokkaisen valkoisen miehen kasvukertomus, jossa suurin osa ajasta kuluu oman muzungu-aseman vatvomiseen. Parisuhteen saagassa ei oikein ole mitään ihmeellistä, matkoja selostetaan kolmelta vuosikymmeneltä, ja joka kappaleessa käydään läpi jonkun maan korruptiota ja vaalivilppiä. Maita tarinaan on tungettu liikaa, enkä esimerkiksi ymmärtänyt, miksi tähän piti tunkea myös Afganistanin sota.

Olen kyllä lukenut paljon tästä huonompiakin kirjoja Afrikasta, mutta tälle annan kaksi tähteä hyperaktiivisen kirjoitustyylin (”more is more”) ja ennalta-arvattavuuden vuoksi. Tarina voisi ollut jopa viihdyttävä, jos sitä olisi editoitu rankalla kädellä.

Pitkän kaavan adoptioprosessi

Teos: Neely Tucker: Love in the Driest Season (Crown, 2005)

Neely Tucker on amerikkalainen toimittaja, joka muutti 1990-luvulla taiteilijavaimonsa Vitan kanssa Zimbabwen Harareen etsimään uutta suuntaa elämäänsä. Pariskunta oli löytänyt toisensa jo kypsemmässä iässä, eikä heillä ollut suunnitelmia saada biologisia lapsia. Neely on valkoinen, ja Vita afroamerikkalainen. Heitä yhdistävät juuret Etelävaltioissa, soul food ja motown- musiikki.

Hararessa Vita päätyy vapaaehtoistöihin paikalliseen lastenkotiin, jossa enimmäkseen asuu AIDS-orpoja. Ennen 1990-lukua maassa ei ole ollut elintason nousun vuoksi vähään aikaan orpolapsia, ainakaan huomattavaa määrää. Maan virallinen linja on räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa: HIV/AIDS:ia ei haluta tunnustaa kansallisena aikapommina, eikä hallitus halua avata kansainvälistä adoptiota keinoksi auttaa heikoimmassa asemassa olevia lapsia.

Linja on uhmakkaan postkoloniaalinen: Zimbabwessa ei haluta, että valkoiset ihmiset tulevat viemään heidän lapsensa, ja samaan aikaan maan köyhyys on sitä luokkaa, ettei kansalla itsellään ole resursseja pelastaa näitä orpoja. Adoptioon on myös perinteisesti kuulunut monessa Afrikan maassa uskomuksia, jotka estävät ei-sukulaisen ottamisen osaksi perheen yhteyttä.

Vaikeissa oloissa pariskunnan elämään tulee Chipo, tyttö, jonka nimi merkitsee ”lahjaa”. Chipo on hylätty vastasyntyneenä maantien varteen, ja hänen löytämisensä saaga muistuttaa Raamatun Mooseksen tarinaa. Tytön kunto on niin heikko, ettei lastenkodilla ole resursseja pitää häntä hengissä. Näin ollen Vita ja Neely saavat luvan ottaa lapsen hoitoon kotiinsa, vaikka adoptio ei tunnu realistiselta mahdollisuudelta Mugaben hallintokoneistossa.

Taistelua lapsen hengestä ja oikeudesta elää kodissa käydään kolmisen vuotta. Tänä aikana he kohtaavat yhden saksalaisen pariskunnan, joille adoptiolupa järjestyy, mutta kukaan heidän tuntemistaan amerikkalaisista ei ole lupaa saanut. Maan sosiaalityöntekijät ovat asemastaan tietoisia isoja kihoja, jotka nauttivat länsimaisten asiakkaiden nöyryyttämisestä. Perheen dokumentit katoavat sosiaaliministeriössä lukuisia kertoja, ja he kokevat, että heitä tarkkaillaan omituisissa paikoissa. Lopulta sosiaalityöntekijän vaihduttua useampaan kertaan prosessi saadaan lähtemään käyntiin, ja pian heidän kansionsa siirtyy kasvattivanhempien pinosta adoption puolelle.

Tätä tarinaa luki kuin kunnollista trilleriä, sillä siihen kytkeytyi myös jännitystä kertojan työuran suhteen. Neely on parkkiintunut sotatoimittaja, joka enimmäkseen keskittyy Sierra Leonen ja Liberian tilanteisiin, ja joutuu olemaan paljon poissa kotoa Perhe-elämässä on haasteita, kun hän ei välillä ole minkään kentän ulottuvilla juttukeikoillaan. Pian tulee selväksi, ettei näin kuormittavaa elämäntapaa voi yhdistää erityislapsen vanhemmuuteen kehitysmaassa.

Perheessä tapahtuu myös ihmeellisiä muutosprosesseja, kun Neelyn Alabamassa asuvat valkoiset vanhemmat päättävät ryhtyä Chipolle isovanhemmiksi, vaikka he eivät ole alussa olleet kovin innoissaan poikansa liitosta mustan naisen kanssa. He jopa matkustavat Harareen lasta katsomaan, ja jossain vaiheessa Vita saattaa lomailla näiden luona Jenkkilässä ilman miestään.

Perhe saa prosessin aikana hyviä uutisia, eli Chipo osoittautuu HIV-negatiiviseksi. Pariskunnalla on syytä epäillä, etteivät kaikki muutkaan voivat ole välttämättä kuolleet HIV:Iin, ja heillä on myös epäilyksiä testien luotettavuudesta.

Vaikka tämä oli rankka kirja, se kuuluu kuitenkin valon puolelle, eli kyseessä taitaa olla harvinainen Zimbabwesta kertova hyvän mielen teos. Kirjailija onnistuu luomaan huumoria tilanteeseen, joka tuntuu ulkopuolisesta lukijasta mahdottomalta rastilta.

Sukusalaisuuksien siivillä

Teos: Peter Godwin: When the Crocodile Eats the Sun (Back Bay Books, 2006)

Äänikirjan lukija: Peter Godwin

Viikonloppuna kuuntelemani Peter Godwinin (s.1957) lapsuusmuistelma Rhodesiasta jäi vaivaamaan sen verran voimallisesti, että minun oli pakko selvittää, mitä kirjailijan perheelle tapahtui sen jälkeen, kun maasta tuli Zimbabwe.

Peter on toiminut suurimman osan aikuisiästään New Yorkista käsin, ja työskennellyt siellä mm. Pen Internationalin puheenjohtajana. Hänen siskonsa Georgina yritti aikansa toimia toimittajana Zimbabwen medioissa, mutta sai lopulta porttikiellon koko maahan. Tämä vaikeutti perheen elämää, ja vieritti huoltovastuun kokonaan Peterille. Ikääntyneet vanhemmat päättivät jäädä asumaan Harareen siitä huolimatta, ettei maa pystynyt maksamaan vanhuksille kunnollista eläkettä.

Teoksen juoni liittyy lähes kokonaan ylirajaisiin huoltosuhteisiin ja terveydenhuoltoon maassa, jonka yhteiskunta on muuttumassa kleptokratiaksi. Kirjailijan äiti työskentelee lääkärinä vielä yli 70-vuotiaana, osittain hyvästä tahdosta ja osittain siksi, että hänelle on tiedossa n. 40 vuoden uran jälkeen vain 5 dollarin eläke. Hänen isänsä ei pysty enää käymään töissä, mutta hän on onnekas, koska hän on onnistunut keräämään itselleen nuoruudessa n. 60 dollarin eläkkeen Britanniasta. Vanhempien talous on äärimmäisen niukkaa, vaikka he asuvat kaupungin eliittialueella.

Peterin isä tekee kuolemaa vuosikausia, ja vaatisi jonkun kotiin hoitajaksi, mutta luotettavaa henkilöä on vaikea löytää. Vanhusten heitteillejättö on maassa yleistä niin valkoisten kuin mustien parissa. Monilla lapset asuvat toisella mantereella, eikä vanhuspalveluja ole nimeksikään. Välillä Peter asuu Kapkaupungissa, ja tekee sieltä huoltoreissuja Zimbabween. Perustettuaan perheen tämä ei ole enää mahdollista.

Tarinan erikoisin juonenkäänne liittyy Peterin isän sukutaustaan, eli vasta kuoleman porteilla tämä alkaa nihkeästi avautua juutalaisista juuristaan. Isä George onkin alun perin ollut varsovalainen Kazimiercz, joka lähetettiin ennen sotaa kesäleirille Lontooseen. Tuolta hän ei palannutkaan kotiin, ja sillä välillä koko muu perhe oli viety Auschwitziin. Vaikenemista tästä taustasta isä selitti turvallisuussyillä, mutta se tuntui melko kaukaa haetulta sen jälkeen, kun pariskunta oli muuttanut Afrikkaan.

Juutalaisuuden identiteettitarina jää lopulta aika ohueksi, koska tämän perheen arki Hararessa on niin täynnä huolia. Poliittista analyysia Mugaben kleptokratiasta teokseen mahtuu enemmän kuin sukutarinointia, ja se on syystäkin vihaista.

Kirjan nimi viittaa tietysti diktaattoriin itseensä, jota kansa kutsui välillä tuttavallisesti Bobiksi, välillä krokotiiliksi. Krokotiilitarinoiden kautta kansalla on ollut mahdollisuus käsitellä Mugabeen liittyvää ahdistusta luovemmin keinoin.

Yleisellä tasolla kirja kertoo maasta, jonka väestörakenne on täysin vääristynyt HIV/AIDS:in ja maastamuuton vuoksi. Työikäisten aikuisten määrä on siellä yhtäkkiä kaventunut, mutta huolimatta tästä työttömyys huitelee jossain 90%:ssa (virallisesti). Ihmiset elävät epämääräisellä kaupustelulla, ja jos joku onnistuu pääsemään vallan kahvaan, se merkitsee automaattisesti sitä, että töitä on järjestettävä koko suvulle.

Tämä on sen tyyppinen kirja, jota en olisi ehkä ymmärtänyt sen julkaisuvuonna, niin hatarat ovat tietoni olleet Rhodesia/Zimbabwen historiasta. Godwinin muistelmissa käydään enemmän läpi valtiollisia tapahtumia kuin Alexandra Fullerin, joka kirjoittaa yksityisemmästä näkökulmasta. Olennainen ero näiden kahden kirjailijan saagan välillä on siinä, että Godwin säilyttää vahvan siteen Zimbabween, kun taas Fullerin tarinat ovat aidosti monipaikkaisia. Kirjailijoiden lapsuuden saagat asettuvat kuitenkin samalle alueelle, mutta heillä on kymmenen vuoden ikäero.

Tämä teos oli monella tapaa rikkaampi kuin Godwinin lapsuuden muistelma. Molempiin kirjoihin mahtuu dramaattisia käänteitä, väkivaltaa ja angstia, mutta tämän teoksen kautta opin enemmän maan lähihistoriasta. Ilmeisesti olen jo lukenut sen verran Rhodesiasta, että 60-70-lukujen tarina tuntui tutummalta.

Luin näitä kirjoja oman fiktion kirjoittamisen taustatöinä, vaikka kirjani ei varsinaisesti sijoitu Zimbabween. Mutta Zimbabwen tapahtumat vaikuttavat päähenkilön elämään, vaikka hän ei ole koskaan käynyt siellä.

Bilepaikkana Lenin Hills

Teos: Andrea Lee: Russian Journal (Faber and Faber, 1981)

Vuonna 1978 amerikkalainen toimittaja Andrea Lee matkusti vuodeksi Neuvostoliittoon miehensä kanssa, joka oli historian jatko-opiskelija. Pariskunta pääsi asumaan Moskovan valtionyliopiston valtavaan kolossiin, jossa oli 32 kerrosta. He eivät varsinaisesti opiskelleet kyseisessä instituutiossa, vaan hänen miehensä keräsi kaupungissa aineistoa erinäisissä instituuteissa. Matkan aikana kaksikko majaili myös pari kuukautta Leningradissa, mutta kertomus keskittyy moskovalaiseen arkeen.

Tietysti kirja kuvaa elämää etuoikeutetussa taskussa, jossa pariskunta elää yltäkylläistä elämää. Melkein kaikkea, mitä he saattavat haluta, on saatavilla, mutta osaa tuotteista pitää metsästää vaikeita reittejä pitkin. Nuorella parilla ei ole kallista makua, mutta he ovat tottuneet syömään tuoreita vihanneksia ja lihaa – asioita, jotka eivät aina ole tavallisen neuvostokansalaisen saatavilla.

Tarinan Andrea on taustaltaan osittain afroamerikkalainen. Kuvien perusteella hän näyttää melkein Meghan Marklen kaksoisolennolta, eli afroamerikkalaisuus ei ole hänessä kovin näkyvä piirre. Mutta tämä tausta hänessä saa hänet kiinnostumaan afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten lyhyestä historiasta maassa, ja hän pääsee tutustumaan joihinkin opiskelijoihin, jotka ovat tulleet Neuvostoliittoon ideologisista syistä.

Vuosina 1978-9 maassa eletään syvää stagnaation aikaa, ja suuri osa neuvostonuorista haaveilee ulkomaille muutosta. Kirjassa on monia vignettejä pariskunnan ystävistä, jotka ovat hippejä, toisinajattelijoita ja kansanviholliseksi leimattuja. Jotkut nuoret hipit ovat joutuneet aatteidensa vuoksi mielisairaalaan jo alaikäisinä. Syksyllä 1978 hippien valioliiga lähtee valloittamaan Jasjana Poljanaa, Tolstoin maatilaa, ja onnistuvat leireilemään sen metsissä ilman karkotusta tiluksilta. Talvisaikaan vannoutuneet hipit liftaavat Keski-Aasiaan ja Kaukasukselle, jossa on mahdollista elellä itse luonnosta keräämällä hedelmillä.

Lenin Hills on kirjan tyypillinen bilepaikka lähellä yliopiston kampusta, jonne kokoonnutaan ryyppäämään muun muassa uutenavuotena, vappuna ja voitonpäivänä. Olin myös bongaavinani vapun vieton kuvauksesta jotain haalarin oloista asua, johon opiskelijat pukeutuivat, mutten ollut varma, olivatko ne samantyyppisiä kuin Suomessa. Suomessa haalarit ovat kai yleistyneet opiskelijapiireissä vasta 80-90-lukujen vaihteessa.

Teoksen hupaisin episodi liittyy englannin kurssiin, jota Andrea Lee lupautuu vetämään juutalaisille, jotka suunnittelevat emigraatiota Yhdysvaltoihin. Kurssi on salainen, mutta sen tunneilla käy KGB:n miehiä kääntymässä. Tämä opetuskokemus on hurjinta, mitä kirjailija tekee vaihtovuotensa aikana, eikä hän nuorena ja naiivina tajua sen mahdollisia seurauksia. Ryhmä nivoutuu hyvin yhteen, ja osa heistä pääseekin muuttamaan vuoden aikana länteen.

Pidin myös paljon Leen tavasta kuvata Neuvostoliiton uskonnollista elämää. Parhaiten hän tutustuu ortodoksisen kirkon palveluksiin, mutta tässä mainitaan myös vapaat suunnat, protestantit kirkot ja new age-suuntaukset. Myös Hare Krishna vaikuttaa Moskovassa, ja vaikuttaa, että neuvostosysteemi hyväksyy uususkonnollisuutta paremmin kuin kristinuskon perinteisiä muotoja.

Kirjassa vietetään aikaa hyvin kirjavan alakulttuurisen maailman sisällä, kuppiloissa, joiden tunnelmat tuntuvat suomalaisesta näkökulmasta kadehdittavan villeiltä. Ei villeiltä ja vapailta, mutta silti meno Moskovassa vuonna 1978 on saattanut olla toiveikkaampi tulevaisuuden suhteen kuin vuonna 2023.

Tämä on sen kaliiberin teos, jonka haluaisin nähdä kirjamarkkinoilla uutena painoksena. Toki meillä on saatavilla joitain suomalaisten kirjoittamia kuvauksia samoista ajoista, mutta tässä kirjassa minua eniten viehätti Leen runollinen, aistivoimainen kieli. Kirja onnistuu viemään lukijansa erikoisiin paikkoihin, ja kirjailijan huomio keskittyy enemmän informantteihin kuin häneen itseensä tai parisuhteeseen.

Varsinkin parista keskeisen hahmon, Grigoriin ja Serjoshan, myöhemmistä vaiheista olisin halunnut kuulla lisää. He tuntuivat molemmat tyypeiltä, joiden tulevaisuus arvelutti. Grigorii saattoi olla pariskunnan virallinen vahti kampuksella, ja hänen ylikorrekti kiipijän luonteensa oli varsin ristiriitainen suhteessa muihin taipumuksiin. Serjosha taas oli tyyppi, jolla ei ollut mitään rotia naissuhteissa, tai hänen kykynsä ajautua väärään seuraan ja sotkea asioitaan tuntui ilmiömäiseltä.

Löysin kirjan Open Librarysta, jossa en ole käynyt vuosiin. Palvelu on hyvä vaihtoehto kaupallisille suoratoistopalveluille, mutta nyt huomaan, etten voi enää lukea huonosti skannattuja kirjoja kovin pitkään kerralla. Tuolta kyllä löytää sellaisia helmiä, joita on vaikea löytää kirjastojen varastoistakaan.