Preerian korkea veisu

Marilynne Robinson (s.1943) kuuluu niihin kirjailijaneroihin, joka on julkaissut vain vähän, mutta tehnyt uran luovan kirjoittamisen opettajana. Robinsonin aktiivinen työura keskittyi kuuluisaan Iowa Writer’s Collegeen, josta hän jäi eläkkeelle vasta vuosi sitten. Robinson on julkaissut vain neljä romaania, joista kolme 2000-luvun puolella.

Gilead julkaistiin v. 2004, se sai Pulitzer-palkinnon v. 2005 ja suomeksi se on ilmestynyt ensi kertaa v. 2008 (Bazar, suom. Laura Jänisniemi). Kerrankin en tunne tarvetta päivitellä maamme kustantajien hitautta tarttua ilmiselviin tuleviin klassikoihin, sillä Gileadista on vaikeaa nimetä mitään sellaista teemaa, joka vanhenisi vuodessa, vuosikymmenessä tai sadassa vuodessa. Siinä käydään elegantisti läpi yli sadan vuoden historia Amesin pappissuvun miesten näkökulmasta, mutta kertojan nykyisyys keskittyy vuoteen 1956. Se on kuolevan vanhan miehen epistolarinen kirje seitsemänvuotiaalle pojalleen, joka ei välttämättä tule muistamaan isästään, ainakaan tämän henkisestä perinnöstään, paljoa, ellei tämä kirjoita sitä ylös.

IMG_1347Kirjan hahmot ovat fiktiivisiä, mutta Robinson kertoo löytäneensä inspiraation abolitionistiliikkeen voimahahmoista, jotka usein lähtivät mukavista oloistaan itärannikolta yliopistojen kainaloista kohti keskilänttä perustamaan aatteellisia yhteisöjään, kyliä, joihin etelän orjuutta pakenevat mustaihoiset olivat tervetulleita.

Gilead-niminen haamukaupunki on saattanut olla joskus olemassa, mutta oikeasti sotahistorialliset tapahtumat, joita teoksessa kuvataan ovat sijoittuneet Iowassa sijaitsevaan kyläpahaseen Taboriin, joka oli 1800-luvulla merkittävä orjakaupan vastustajien keskus. (Paikka näyttää sinnittelevän olemassaolostaan näinä päivinä. Kun googlasin Taborin kyläyhteisön nettisivuja, takapajuisuus huokui läpi sekä käytetyn teknologian että markkinointikielen tasolla.) Robinsonilla on ollut syynsä muuttaa Tabor Gileadiksi, molemmathan ovat Vanhassa Testamentissa kukkuloita tai vuoria.

Ihmettelin sitä, kuinka hitaasti kohtuullisen tiiviin (287 s.) ja kielellisesti elämän perusasioissa pysyttelevän romaanin lukeminen minulta sujui. Sitten tajusin lukeneeni rivien väliin piilotettua teologista tutkielmaa kalvinismista ja kongregationalismista, joka tuntui keskittyvän kysymykseen, ovatko amerikkalaiset onnistuneet luomaan mitään omaperäistä teologiaansa, vai onko kaikki oppi totuttu hakemaan Euroopasta. Vuonna 1956 niukkuudessa elänyt patriarkka John Ames joutuu surukseen jo todistamaan tele-evankelioinnin massamenestyksen kansan syvissä riveissä. Televisio tulee perheeseen lahjoituksena, samoin tv-ateriatarjottimet, eikä pappikaan ole niin kielteinen uuden median suhteen kuin yhteisön luterilaiset, joiden vierailujen aikana toosa on pidettävä kiinni.

John Ames on mies, joka on poistunut kotoaan vain pappisopintojensa ajaksi. Hän on jäänyt leskeksi jo nuorena, menettänyt ainoan lapsensa, ja elänyt introverttiä poikamieselämää 40 vuoden ajan, kunnes Herra tuo hänen seurakuntaansa Lilan, kulkurinaisen, joka etsi matkallaan vain suojaa sateelta. Lila päättää naida pastorin, ja etenee valloitussuunnitelmissaan perinaisellisin keinoin, esimerkiksi hoitamalla pastorin puutarhaa. Epätyypillinen suhde varmasti herättää kyläläisten uteliaisuuden, mutta Lila sopeutuu rooliinsa pienessä seurakunnassa hyvin perinteisenä Marttana.

Romaanin nykyisyydessä ei varsinaisesti ehdi tapahtua paljoa. John Ames on tullut heikoksi sydämestään, ja tohtori on jo kieltänyt tältä yläkertaan kiipeämisenkin. Hänen paras ystävänsä, kilpailevan seurakunnan pastori Boughton, on vieläkin heikommassa hapessa, eikä teologisista keskusteluistakaan ole enää hengen nostattajaksi. Ilmapiiriä sakeuttaa Boughtonin suvun tuhlaajapoika-Jackin paluu juurilleen kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. John Ames on Jackin kummisetä, ja kokee velvollisuudekseen paimentaa nelikymppistä aikamiestä, joka on salaperäinen aiemmista tekemisistään Etelävaltioissa.

Romaanin rodulliset jännitteet kasvavat loppua kohti keskeiseksi teemaksi, vaikka kukaan päähenkilöistä ei olekaan musta. Mustien ja valkoisten välisten avioliittojen arjen mahdottomuudesta teos kertoo koskettavasti: Jack ei onnistu löytämään itselleen ja mustalle opettajavaimolleen säällistä asuinpaikkaa St. Louisista, vaimon suvun helmoihin Tennesseehen valkoinen vävy ei ole tervetullut, joten hän tulee kotikonnuilleen kokeilemaan, olisiko siellä ilmapiiri kypsä roturajan rikkomiselle. Gileadin historialliset mustat tosin ovat muuttaneet Chigagoon, viimeisetkin sen jälkeen, kun heidän oma baptistikirkkonsa poltettiin.

Ei ihme, että Barack Obama listasi tämän romaanin lempikirjakseen – hän oli löytänyt sen ensimmäisen kampanjansa aikana ja nauttinut siitä tien päällä juuri keskilännen pikkupaikkakuntia kolutessaan. Barackin oman kasvutarinan suhteen Jackin ja Dellan vaikea suhde on varmasti ollut omanlaisensa peili, mutta tulevan presidentin näkökulmasta myös periferaalisuus on mahtanut kiinnostaa.

Kokisin, että teos voisi olla hyvinkin opettavainen tapaustutkimus Amerikan historiasta myös suomalaisille yläastelaisille tai lukiolaisille nuorille, jos opettaja jaksaisi huolella taustoittaa sen taustat. Robinsonin kielessä on ikiaikaista symbolismia ja myös kulttuurit ylittävää selkeyttä niin, että sellainenkin henkilö, joka ei ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa tai joka suhtautuu koko Amerikan ideaan skeptisesti, pystyy kuitenkin samastumaan, ellei kertojaan, niin historiallisiin asetelmiin: niukkuuteen, muuttoliikkeisiin maan sisällä, koulutukseen, oman tien etsintään uskonnon, filosofian ja mun henkisyyden, ehkä myös mammonanpalvonnan välillä.

Gilead ei olisi ollut teos, jonka olisin intopinkeänä hankkinut uutuushyllystä aikanaan. Pappissuvun ankeat seikkailut Iowan takamailla ei olisi herättänyt uteliaisuuttani teoksen julkaisuvuonna. Kiitän siis anonyymia tamperelaista luovuttajaa, joka kirjanmerkkinä muistuttaa minua myös tuulettimen lampuista. Teos ilahdutti minua hitaudellaan, rehellisyydellään, tunnelman intensiteetillään ja kypsällä tavalla lähestyä rotujenvälistä politiikkaa, jossa näytettiin, surtiin ja toivottiin huomiselle piirun verran parempaa.

Gilead aloittaa trilogian, jonka seuraavat osat ovat olleet Home (2008) ja Lila (2016). Itseäni kiinnostaisi varsinkin Lilan narratiivi, koska hän vaikutti Gileadissa potentiaaliselta epäluotettavalta kertojalta. Olettaisin, että hänen esikoisensa Housekeeping edustaa aivan eri genreä kuin Iowan trilogia, joten siksikin haluaisin lukea myös sen.

 

 

Mustan kiven pitkä muisti

IMG_1225Ghanalaisen Yaa Gyasin Matkalla kotiin (Otava, 2017, suom. Sari Karhulahti) on kirjauutuus, jota olen eniten odottanut tänä keväänä. Olisin halunnut lukea sen englanniksi, mutta sain sen käsiini suomennoksena nopeammin. Uskallan väittää, että lukukokemukseni olisi kenties muokkautunut erilaiseksi, jos olisin lukenut teoksen alkukielellä. Käännös ei ollut heikko kielellisesti, mutta siinä oli joitain länsiafrikkalaiseen kulttuuriin liittyviä epätarkkuuksia, jotka tekivät ilmaisusta vieraantunutta (mitä esimerkiksi ovat ”pippurikeitto” ja ”kietaisuvaate”?). Ylipäänsä johtuen rakkaudestani afrikanenglannin variaatioihin koen aina afrikkalaisten romaanien lukemisen suomeksi pettymyksenä, kun taas brittiromaanien käännöksien kohdalla en aina muista, kummalla kielellä tekstiä luen. Tässä teoksessa oli myös paljon murteita ja juurevaa puhekieltä, jotka ovat mahdollisesti olleet haasteellisia kääntäjän näkökulmasta.

Kyseessä on nuoren kirjailijan (s.1989) esikoisromaani, joka on syntynyt tämän opiskellessa legendaarisessa Iowa Writers’ Workshopissa. Yhden teoksen neljäntoista päähenkilön tarinassa on omaelämäkerrallisia yhtymäkohtia, ainakin liittyen perhetaustaan ja paikkakuntiin. Teoksen äänensävy on poikkeuksellisen kypsä, jopa ajaton, ottaen huomioon kirjailijan nuoren iän. Kirjailija itse on muuttanut Ghanasta Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä seuratakseen isänsä akateemista uraa. Kahden kulttuurin kansalaisuus näkyy teoksessa yhtä vahvasti kuten esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien ja Taiye Selasien teoksissa, mutta Gyasi maalaa kansansa kipeästä meren ylityksestä leveämmällä pensselillä kuin edellämainitut kirjailijat. Vajaassa 300 sivussa käsitellään lähes 250 vuoden historia kahdella mantereella.

Koska teoksessa ei ole selkeitä päähenkilöitä, neljäntoista avainhenkilön kohtalot jäävät paikoitellen etnisiksi legendoiksi. Toisilleen tuntemattomat sisarukset Esi ja Effia saavat molemmat äidin perintönä mustan kiven, joka symboloi periinantamattomuutta sen tosiasian edessä, että suvun naisia pidettiin monessa polvessa hulluina, kirottuina, jopa noitina. Osalla naisista on näkijän kykyjä, ja osa kamppailee uskonnollisen identiteettinsä kanssa. Esin suku päätyy orjalaivalla Alabamaan, josta siirtyy vuosikymmenten saatossa kohti pohjoisempia osavaltioita. Valkoiselle orjakauppiaalle pakkonaidun Effian jälkeläiset eivät hekään pääse helpolla siirtomaaoloissa, vaikka osa heistä etenee yhteiskunnallisesti vaaleamman ihon ja brittikontaktien luomien etuoikeuksien vuoksi kohti paikallista eliittiä.

Koska kyseessä on sukuromaani, teoksessa ollaan raskaana ja synnytetään jatkuvasti. Alussa esitetyn sukupuun merkitys on tärkeä, jos haluaa pysyä kärryillä sukulaisuussuhteista. Sivuhenkilöitä teos ei kuitenkaan pursua liiallisesti, missä näkyy Gyasin ammattitaito. Suvun muutettua Harlemiin 1900-luvun puolessavälissä perheet pienenevät ja henkilöihin kasvaa syvempää psykologista särmää. Vaikka aiempienkin sukupolvien naisten kohtaloissa oli syvää surua ja menetyksiä, koin silti riipaisevimpana musikaalisesti lahjakkaan Willien kohtalon perheen muutettua New Yorkiin. Willie menettää itseään vaaleampi-ihoisen aviomiehensä yhteiskunnalle, joka ei suostu näkemään pariskuntaa pariskuntana. Willien mies Robert muuttuu uudessa kaupungissa valkoiseksi, hylkää vaimonsa ja löytää uuden valkoisen vaimon.

Meren ja tulen elementit toistuvat suvun legendoissa. Pohjois-Amerikan orjien jälkeläisille on tyypillistä karttaa merten rantoja, johtuen valtamereen liittyvistä kauhutarinoista. Ghanan sisämaan heimoilla, kuten ashanteilla, pahat henget kostavat tulen muodossa. Tässä tulinaisen riivaama Akua sytyttää unessa majansa tuleen, tulee tappaneeksi tyttärensä, ja jää itse henkiin, mutta erotetaan ainoasta eloon jääneestä lapsestaan, jonka kasvattaa lähetyskoulu. Palovammaisen Yaw-pojan kokema syrjintä on julmaa, vaikka hänestä tulee pidetty poikakoulun historian opettaja. Viisikymppisen poikamiehen asema länsiafrikkalaisessa yhteiskunnassa ei ole erityisen hehkeä, vaikka tämä kykenisi elättämään itsensä omalla työllään.

Afroamerikkalaisten kokemaa kaipuuta ”juurilleen” käsitellään tässä vähemmän nostalgisesti kuin esimerkiksi Maya Angeloun teoksissa, joista kuitenkin olen pitänyt paljon. Ghanaan palaavien toiviomatkailijoiden haaveista kertova All God’s Children Need Traveling Shoes (1986) tuli mieleeni myyttisen paluun teemaa käsiteltäessä, varsinkin suhteessa varallisuuteen ja länsimaisten turistien asemaan. Musta, afroamerikkalainen turistikin on usein Afrikassa yhtä turisti kuin valkoinen sellainen, mikä tuntuu monista toiviomatkailijoista pettymykseltä. Hämäriä tunnistamisen hetkiä koin myös muistellessani lapsuuteni TV-sarjaa, Alex Haleyn romaaniin pohjautuvaa Juuria (1976), vaikka en sarjan juonta osaisikaan enää referoida. Toisin sanoen romaanissa oli kerronnallista ”vanhanaikaisuutta”, alkaen yksinkertaisesta kielestä. Aika-akseli on lineaarinen, eikä nuorimpien sukupolvien tarinoissa näy ajallemme tyypillistä elämänpoliittista kikkailua. Verrattuna esimerkiksi Adichien ja toisen ghanalaisen kertojan, Taiye Selasien siirtolaisuussaagoihin Gyasin kertojan ääni on klassisempi ja pelkistetympi.

Matkalla kotiin on ilahduttava lukukokemus siksi, että juonen lähestyttyä nykyaikaa se kuitenkin pysyy uskollisena rakenteelleen. Tämä tarkoittaa, että se tuntuu lähestyttävältä myös sellaisille lukijoille, jotka eivät välttämättä tunne rodullistamiseen, postkolonialismiin tai identiteettipolitiikkaan liittyviä akateemisia teorioita. Toisin sanoen teksti todennäköisesti puhuttelee myös ”Ashantimaan mummoa”, jos tämä osaa lukea ja ymmärtää englantia. Tekstiä voi ilolla suositella varttuneemmille lukijoille myös siksi, että tässä ei revitellä modernilla teknologialla eikä urbaanilla kulutuskulttuurilla. Amerikkalaiseksi romaaniksi tekstistä voisi kammata jopa antikapitalistisia juonteita. Ulkonäkö, menestys ja omaisuus eivät nouse keskeisiksi teemoiksi yhdelläkään henkilöhahmolla.

Teos on paikoitellen kyynelkanavia vahvasti stimuloiva, mutta ei kuitenkaan nyyhky. Kiukun ja vihan momentit herättävät kriittisiä kysymyksiä afroamerikkalaisten asemasta myös nyky-yhteiskunnassa. Vakavasti huumeriippuvaisen korvaushoitopotilaan poika Marcus kysyy, kuinka ylipäänsä on mahdollista, ettei hän ole vielä joutunut vankilaan, vaan kirjoittaa väitöskirjaa Stanfordin yliopistossa.

Matkalla kotiin oli muuten häikäisevän rikas, opettavainen ja moniääninen mestariteos, mutta yhdestä asiasta koen tarvetta napista näin romaanitaiteen näkökulmasta. Kirjailijalla on täysi lupa laittaa toisilleen kaukaisesti sukua olevat henkilöt ihastumaan, rakastumaan ja jopa pariutumaan, mutta tämä juoni tuntuu hirveän kuluneelta. Fiktion maailmassa kaikki on sallittua, mutta loppuhuipentuma ei saanut minua yllättymään tai edes tirauttamaan sitä kyyneltä. Kirjaan kokonaisuutena loppuratkaisu ei kuitenkaan syvällisesti vaikuttanut, sillä henkilöiden tarinoita saattoi lukea myös toisistaan erillisinä.

Rohkaisen varsinkin sellaisia lukijoita tarttumaan juuri tähän teokseen, jotka eivät vielä ole lukeneet elämässään ainuttakaan afrikkalaista romaania. Tämä on erinomainen sisäänheittäjä, jonka jälkeen lukija voi voimaantua etsimään itsenäisesti astetta vaikeampia rasteja. Ghanalaista kirjallisuutta on suomennettu varsin vähän, naapurimaan Nigerian enemmän. Alueen ranskankielisten maiden kirjallisuuttakin käännettiin joskus, mutta tästä tuskin uskallamme enää unelmoida.

Delftin sininen viettelys

img_1157Taidehistorialliset ”elävä taulu”-romaanit ja elokuvat ovat olleet muotia maailmassa ja kotimaassakin noin kymmenen-viisitoista vuotta sitten. Tuolloin en ehtinyt päästä genreen sisään, en edes lukenut tai käynyt katsomassa Tyttöä ja helmikorvakorua.

Toinen Jan Vermeerin elämäntyöstä kertova teos, Susan Vreelandin Sininen tyttö (Girl in Hyacinth Blue, 1999, suom. Raija Mattila, WSOY, 2001) on tarinankerronnan mestarinnäytös siksi, että se näyttää taulun traagisen historian ja sen omistajien vähemmän onnelliset kohtalot kahdella mantereella. Taulun ympärillä on orjakauppaa, noidaksi syytetyn naisen hirttäjäiset ja holokausti, mutta onnistuu se ruokkimaan köyhiä perheitä ja löytölapsiakin.

Teosta voi lukea romaanina tai novellikokoelmana, tarinat liittyvät orgaanisesti toisiinsa, mutta jokainen tarina on myös erillinen universuminsa. Ajassa matkataan taaksepäin, ja päädytään lopulta Vermeerin itsensä ja hänen tyttärensä Magdalenan näkökulmiin. Delftin kaupunki on puuhakas käsityöläisten ja kauppaporvareiden keskittymä, eikä Vermeerin suku täysin ymmärrä, miksi yhdentoista lapsen isä ei mene fajanssitehtaaseen hankkimaan säännöllistä leipää katraalleen. Miehen asema on siksikin tukala, että hän on mennyt kääntymään paavinuskoon katolisen vaimonsa suvun pyynnöstä. Reformoituna hänen mahdollisuutensa kirkkomaalarina olisivat moninkertaistuneet. Maailma näyttäytyy Delftin kaupunginmuurilta haikean laveana, kun Hollanti kerää vaurauttaan meriteitä pitkin.  Nuoret neidot käyvät muurilla kuikuilemassa tupakkaa polttavia merimiehiä, vaikka tämä ei aina olekaan äitien mieleen.

Eniten pidin kappaleesta ”Adriaan Kuypersin yksityisistä muistiinpanoista”, jossa nuori ylioppilas Adriaan rakastuu tätinsä villiin palvelustyttöön Alettaan. Rika-täti on rikastunut miehensä harjoittamalla orjakaupalla, jonka pahuuksista kansalla on jo tietoa. Tekopyhä Rika harjoittaa marginaalista hyväntekeväisyyttä työllistämällä ns. kunnanelättejä, ja pitää varmuuden vuoksi verhoja auki öisinkin osoittaakseen kunniallisuuttaan. Aletta päätyy hirtettäväksi lapsensurmaajana ja mahdollisena noitana, vaikka valistusaika on jo muuttamassa ihmiskäsitystä armollisempaan suuntaan. Adriaan ei kykene huolehtimaan eloon jääneestä kaksosesta, vaan laittaa lapsen Vermeerin taulun kanssa tulvaveneeseen kuten Mooseksen.

Alankomaiden historia on minulle jokseenkin vierasta, mutta yhteiskunnan organisoituminen herätti mielenkiintoa. Tässä siis puhutaan vesihallituksesta 1700-luvun alussa ja valtion mielisairaalasta Vermeerin omana elinaikana 1600-luvulla. Vaikka köyhien padonrakentajien ja turpeentallaajien elämä onkin vaatimatonta, tässä köyhilläkin on kauneudentajua. Löytölapsen ja maalauksen saanut maanviljelijäperhe joutuu myymään Vermeerinsä amsterdamilaiselle asiantuntijalle, mutta rahoista säästetään sen verran, että lapsille neulotaan saman sävyiset villapaidat kuin taulun syvä sini.

Vreelandin kieli on maalailevan aistivoimaista, mutta myös historiallisesti tarkkapiirtoista. Amerikkalainen, hollantilaisen siirtolaissuvun kasvatti on tässä onnistunut uppoutumaan täydellisesti esi-isiensä lähtömaan  kulttuuriin ja historiaan. Myös Vreeland-niminen kylä pääsee osaksi tarinoiden kudelmaa. Luonnon, reproduktion ja arkisen aherruksen taso on tässä balanssissa isojen kysymysten, filosofian, estetiikan ja uskonnollisen kokemisen kanssa. Yksikään liejukana tai kapustahaikara ei jää kertojalta huomaamatta, ja ylipäänsä ihmisten päivittäinen kamppailu veden voimien kanssa nousee merkittäväksi teemaksi.

Historiallisia romaaneja on moneksi, tässä tiivistyksen taito nousi supervoimaksi. Noin neljänsadan vuoden historia saatiin puristettua alle 200 sivuun, ja sisällöllisesti ainakin ulkomainen lukija koki oppivansa paljon uutta maasta ja sen kulttuurista. Tietystikään emme voi odottaa syväpsykologista analyysia teoksen kymmenistä henkilöistä, mutta tarkasti valikoiduissa hetkissään he tuntuivat rehellisiltä ja tosilta. Koin jopa, että yksi lukukerta ei tehnyt teokselle täyttä oikeutta, vaan ottaisin tämän mielelläni vaikka Hollannin-kiertomatkalle mukaan.

HELMET-haasteessa kuittaan jo toisen kerran kohdan 9: ”Toisen taideteoksen inspiroima kirja.” Molemmat tähän kohtaan lukemani teokset kertoivat kuvataiteesta. Tämä teki kyllä suuremman vaikutuksen kuin Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella, mutta teokset eivät ehkä edes kuulu samaan genreen, eikä niiden vertailu tunnu luontevalta. Tässä teoksessa viehätti eniten kaikki se, mitä en ole Euroopasta vielä kokenut.

Natsien perhepiknikillä

imageVoiko natsismista parantua? Mikä saa ihmisen luopumaan ideologiasta, joka on dominoinut hänen elämäänsä ja identiteettiään teini-iästä saakka? Kuinka äärioikeistolaisiin piireihin ajaudutaan ja kuinka niissä päästään syvemmälle kohti ydintä? Millainen voima on viha?

Näitä kysymyksiä pohtii kolmikymppinen Henrik Holappa omaelämäkerrallisessa tunnustuskirjassaan Minä perustin uusnatsijärjestön (Into, 2016). Teos on vakavamielinen kasvukertomus, jossa ei pyritä liialliseen  akateemisuuteen, vaan painotetaan nuoren miehen omakohtaista kokemusta toimijuudesta varsin kirjavissa piireissä. Lukion keskeyttänyt, vartijan koulutuksen hankkinut työtön Holappa oli uhrannut paljon elämästään natsiaatteelle jo parikymppisenä, ja päätyikin toimimaan monien muiden kilpenä, jotka eivät hänen laillaan halunneet antaa kasvojaan perustettavalle liikkeelle. Suomen Vastarintaliikettä väsättiin kokoon vuosina 2007-9, mutta Holapan natsicv:ssä oli jo merkittäviä pallukoita 2000-luvun alussa.

Minusta kiinnostavinta Holapan kansainvälisessä natsiurassa oli Yhdysvaltain episodi, jonka aikana hänet painostettiin hakemaan turvapaikkaa vainotun toisinajattelijan statuksella. Mies siis jäi Jenkkeihin majailemaan manipulatiivisen vaimonhakkaajan, John De Nugentin luo kolmen kuukauden turistiviisumin päätyttyä, eikä hänellä ollut varaa hankkia paluulippua Suomeen. Aika natsijohtajan ”au pairina” eli palkattomana koirankusettajana nousee narratiivissa ironisena jaksona, sillä Holapasta tulee mamuista ala-arvoisin, paperiton piileskelijä, jota asianajajatkaan eivät voi pelastaa. Tarinaan mahtuu outoja esiintymisiä natsien perhepiknikeillä ja grillijuhlissa, joiden ansiosta Holapasta tuli omanlaisensa julkkis. Hänen päätymisensä usean vankilan kautta Buffalon säilöönottokeskuksen eristysosastolle, FBI:n kuulustelut ja lopulta karkotus ovat hurjaa, mutta loogista luettavaa. En tuntenut vahingoniloa, mutta ehkä myötähäpeää käydessäni läpi kovemman käden karkotusdraamaa, johon verrattuna  ”tavallisen” kehitysmaista kotoisin olevan pidätys olisi laimea kertomus. Suomen nostaminen sananvapautta rajoittavaksi poliisivaltioksi oli kertomuksessa huvittavaa.

Toinen kiinnostava pointti liittyi sukupuolipoliittisiin kysymyksiin. Uusnatsipiireihin kun hyvin harvoin päätyy kukaan nainen ilman natsitaustaista poikaystävää. Naisen tyytyminen perinteiseen sukupuolijärjestykseen myös kuuluu käsikirjoitukseen, ja monille natseille (kuten Holapalle ruotsalaisessa uusperhekuviossa) koti oli pyhä paikka, jonne ei kutsuttu edes järjestökavereita.  Ainoana aktiivisena naishahmona kirjassa esiintyy natsien isoäiti Birgitta, joka ei hänkään täysin sopeudu miesväen käskyihin ja odotuksiin. Holapan sisko nousee jopa tärkeämmäksi vastapooliksi kuin monta kansalaisuutta edustavat tyttöystävät.

Henrik Holappa ei profiloidu tarinassaan erityisen kansallismieliseksi toimijaksi, vaan hänelle tärkeämpää olivat natsien kansainväliset verkostot. Suomalaisten skinien alkoholinhuuruinen sekoilu oli nörtin oloiselle sotahistorian harrastajalle uhkaavaa, eikä hän kerro merkittävistä ystävyyksistä oman ikäistensä aateveljien kanssa. Myös talvisodan henki ja ryssäviha tuntuivat hänestä oudoilta aatteilta. Sen sijaan hänellä oli pariinkin otteeseen muslimitaustaisia kavereita, ja hyvin kirjava seurustelutausta. Suurin viha kohdistui juutalaisiin, kun taas joihinkin muslimien poliittisiin ylilyönteihin, kuten Iranin presidentin holokaustin kieltämiseen, Holappa suhtautui kunnioittavasti. Ideologian ristiriitaisuus ja sekavuus on kirjassa hyvin pohjustettu, mutta ”kääntymisen” kertomus jäi vielä kysymysmerkiksi.

Jäin miettimään, millaiset lukijat saisivat kirjasta eniten irti. Itse olen lukenut itseni uuvuksiin suomalaisen äärioikeiston viimeaikaisista ylilyönneistä, joten kertomus ei sinänsä yllättänyt minua. Huomasin kanssablogistien suosittelevan kirjaa opettajille ja nuorisolle ennaltaehkäisevän työn näkökulmasta. Voin tosin kuvitella, että sellainen nuori, joka ei ole koskaan kokenut paloa äärioikeistoa kohtaan ei välttämättä jaksa lukea analyysejä SVL:n ja sen ruotsalaisen emojärjestön sisäisistä, typeristä kukkotappeluista. Ehkä kirja voisi enemmänkin kiinnostaa nuorisopsykiatrian piirissä työskenteleviä. Minua ainakin kiinnostaisi kuulla tietyn tyyppisen poliittisen aktiivisuuden, rikollisuuden ja sen moraalisen oikeutuksen yhtymäkohdista, ja myös oikeuspsykiatrisista diagnooseista. Henrik Holappa ei onneksi pahoinpidellyt eikä tappanut ketään, mutta Amerikan vankiloissa hänen ongelmansa otettiin selvästi vakavammin kuin Suomen varsin lepsussa oikeusjärjestelmässä.

Kirja oli lyhyt, mutta riipivä. Taistelin varsinkin toisen puoliskon läpi apinanraivolla. Lukemiseen meni koko päivä pieninä annoksina. Ei sovi heikkohermoisille.

Taksidermiaa Teksasissa

IMG_0542[1]Jenny Lawson on tunnettu amerikkalainen bloggari, jonka mielenterveyttä ja perhe-elämää käsittelevä blogi nousi suureen suosioon rehellisyytensä ja epätäydellisyytensä vuoksi. Lawson (s. 1973) on julkkisbloggariksi melko iäkäs, ja on tehnyt ennen julkisuutta pitkän ja tylsähkön uran yritysten ja yhteisöjen henkilöstönhallinnassa. Hänen elämäänsä on lapsuudesta saakka varjostanut ahdistuneisuus ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Teos Let’s Pretend This Never Happened (Picador, 2012) on postmoderni omaelämäkerta, jossa sosiaalisen median vaikutus kerronnan muotoon on merkittävä. Teosta voisi lukea sarjana blogitekstejä, vaikka se luultavasti onkin kirjoitettu ainakin osittain blogin ulkopuolella. Siinä viitataan jatkuvasti kustannustoimittajan sietokykyyn ja huumorintajuun, joka selvästi on rajallinen, kun kirjailijana on lyhytjänteinen ja neuroottinen mielenterveyskuntoutuja. Iso osa teksteistä on kirjoitettu keskustelumuodossa, jotka voisi esittää erillisinä sketseinä.

En olisi ehkä jaksanut lukea tätä kirjaa, ellei Lawson olisi ollut ikätoverini. Minun oli helppo samastua nuoreen Jennyyn, koska popkulttuuriset viittaukset olivat muutamia tv-ohjelmia lukuunottamatta tuttuja. Flashdance-tyyliset säärystimet ja Swatch-kellot eivät kuitenkaan ole köyhän perheen kasvatille itsestäänselvyyksiä, vaan hän joutuu taistelemaan tullakseen edes jollain tasolla sosiaalisesti hyväksytyksi. Jennyn vanhemmat elävät omassa, eristyneessä todellisuudessaan, jossa vesikatkokset ovat normaalia arkipäivää ja jossa eläinten täyttäminen riittää viihteeksi. Vanhemmat eivät koskaan ymmärrä, kuinka syrjäytyneiksi tyttäret tuntevat olonsa koulussa, sillä he eivät itse koe olevansa köyhiä.

Suuri osa teoksen komiikasta liittyy vanhempien ja lasten muuttuvaan suhteeseen. Jennyn napanuora outoihin vanhempiinsa ei koskaan katkea, vaan hän jää asumaan läntiseen Teksasiin lyhyitä poissaoloja laskematta. Isän tapa ”ilahduttaa” lapsiaan ja lapsenlapsiaan mitä kummallisimmilla eläimillä, elävillä ja kuolleilla, nousee keskeiseksi teemaksi. Esimerkiksi hirven teurastaminen ja lihan peseminen letkulla keittiössä kuulostaa extreme-urheilulta. Pienelle Jennylle taas sellaisten tv-sarjojen kuin Cosby Show’n kokkauskohtaukset eivät tunnu todellisilta, koska niissä ei roiskita verta keittiön seinille. Lopulta isä heittäytyy täyspäiväiseksi eläinten täyttäjäksi, jonka liike toimii kotoa käsin.

Jenny kasvaa yhteisössään outona lintuna, jolla ei ole ainuttakaan tyttökaveria. Kylän pahojen poikien kanssa hän pääsee kokeilemaan huumeita, mutta huumeetkaan eivät tuo helpotusta krooniseen ahdistukseen, pikemminkin ne pahentavat oireita. Collegessa hän tarrautuu ensimmäiseen poikaystäväänsä Victoriin, jonka kanssa naimisiinmeno tulee piankin ajankohtaiseksi, tuleehan Victor konservatiivisesta republikaaniperheestä. Avioliitto kestää läpi rankkojenkin aikojen, ja Jenny vihdoin Victorin tukemana pääsee terapiaan. Victor myös tukee häntä uusissa sosiaalisissa haasteissa: bloggaajana Jenny ylittää itsensä lähtiessään viininmaistelumiittiin, johon osallistuu pelkästään naisia. Jennylle neljä päivää ventovieraiden keskellä vieraassa osavaltiossa on uskomaton haaste, samoin tyttökavereiden hankkiminen. Hän kuitenkin onnistuu tehtävässään, ja palaa kotiin tyytyväisenä.

Kirjan brittipainosta kannessa suosittelee Caitlin Moran, joka myös kirjoitti humoristiset muistelmat köyhästä lapsuudesta. Näin minusta tuli tyttö (S&S, 2015) kertoo aiemmasta irtiotosta työväenluokkaisesta kulttuurista, kun taas Jenny Lawson ei koskaan jätä juuriaan. Huumorissa on paljon samaa, tosin Jennyn perhe tuntuu astetta eksentrisemmältä, varsinkin kun hulluuden syynä ei siinä ole ryyppääminen eikä rikkinäiset ihmissuhteet. Naiseuden ja keskiluokkaisen kunnollisuuden myyttejä tässä kaadetaan reippaalla kädellä, ja annetaan toivoa epätyypilliselle luovuudelle. Yhdysvaltojen kokoisessa maassa tuntuu olevan enemmän tilaa kirjailijoille, jotka eivät kykene itsensä brändäämiseen ja joiden on aika ajoin jopa hankalaa poistua residenssistään. Blogikulttuurillakin on taatusti ollut demokratisoiva vaikutus kansan lukemisen tapoihin. Uskoisin, että kirja voimaannuttaa kaikkia sosiaalisista peloista kärsiviä, mutta erityisesti ujoja bloggareita, joiden elämiin kuuluu olennaisena osana ystävät, joita ei olla kasvokkain kohdattu.

Swarowskin kristalleista syvällisesti

imageJuha Siro on yksi paikallisista luottokirjailijoistani, jonka teoksiin olen herännyt viiveellä. Nyt olin iloinen, että löysin hänen viimeisimmän teoksensa Idolin (LIKE, 2016) uunituoreena Nekalan kirjastosta. Idoli on hänen identiteetistä ja muistista kertovan trilogiansa päätösosa; aiemmistakin osista löytyvät arviot tästä blogista.

Teos kertoo entisestä Amerikan-mallista Mariasta ja elähtäneestä Suomi-iskelmätähdestä Tuomaksesta, joka tätä nykyä saa huomiota keltaisessa lehdistössä lähinnä törttöilyjensä vuoksi. Asetelma voisi tuntua kliseiseltä tai liioitellun koomiselta, varsinkin kun Mariaa kuvaillaan naisena, joka pukeutuu mielellään Swarowskin kristalleilla koristeltuihin kenkiin. Itselleni tulee sanasta Swarowski automaattisesti mieleen Johanna Tukiainen, mutta Siro ei esitä Marian pinnallisia nuoruuden haaveita parodisesti. Maria on introvertti, mutta suht tasapainoinen aikuinen, joka ei mahtaile Amerikan-vuosillaan, vaan elää siistiä ja hiljaista sinkkunaisen elämää. Tuomas tulee hänen elämäänsä rytinällä ja rikkoo huolella rakennetun turvakuplan. Hän on hurmaava renttu, joka kaipaa ruokkimista, paijaamista ja oikukkaan taiteilijaelämän ymmärtämistä.

Marian elämän haudatut koirat eivät liitykään miessuhteisiin, vaan muiden läheisten kuolemiin. Hän muun muassa pohtii sovinnon tekemisen mahdollisuutta kuolleiden kanssa. Los Angelesin tapahtumia Siro kuvaa aistivoimaisesti, ja bling blingin alta paljastuukin tavallisen traagisia ihmiskohtaloita. Pidin Amerikka-osuudesta eniten, varsinkin kun opin jotain uutta: sen, että Kalifornian osavaltiossa itsemurhalla uhkaaminen on rikos. Myös Marian viimeinen aika syöpään kuolevan äidin rinnalla oli koskettavaa, kun äiti pakeni kipujaan kuvitteellisiin voimaviesteihin Siriukselta. Siriuksesta tulee Marian oman hulluuden mittari: hän peilaa elämän käänteitään äidin New Age-uskomuksiin.

Vaikka Tuomas pukeutuu huonosti, käyttää paakkuista puuteria eikä jaksa pestä vanhoja hiuslakkoja pois kuontalostaan, on hänellä jotain annettavaa turvallisuushakuiselle naiselle. Suhde on kasvun paikka, jonka kautta Maria oppii kartoittamaan omia halujaan ja haaveitaan.   Tuomas on itsekeskeinen ja sitoutumiskammoinen, mutta pyrkii silti suhteissaan totuudellisuuteen. Hänestä löytyy syvyyttä, vaikka biisien sanat ovat pelkästään noloja. Teos ei varsinaisesti vastaa kysymykseen, miksi naiset rakastuvat renttuihin, sillä Maria tutkiskelee miesystäväänsä aivan muilla kriteereillä kuin rakastunut nainen. Hänelle tosin riittää, että kotona on joskus joku häntä odottamassa. Tuomakselle tosin Marian hyvällä maulla sisustettu kaupunkiasunto on huoltola, josta tulee vankila.

Muistin ja identiteetin suhteen Siro on perehtynyt akateemisiin narratiivisuusteorioihin ja kokee saaneensa inspiraation kirjoittamiseen Vilma Hännisen väitöskirjasta. Hieno kunnianosoitus yhteiskuntatieteiden tutkijalle, ja hieno esimerkki tieteen ja taiteen vuoropuhelusta. Elämässä onkin usein vaiheita, jolloin ihminen kokee olevansa keskellä suurta kertomusta, joka kirjoittaa häntä. Tässä kai tutkitaan kertomuksesta pois hyppäämisen mahdollisuutta, tai vaihtoehtoisen polun löytymistä muusta kuin ”vuosisadan rakkaustarinasta”.

Trilogian osista Idoli on tyylillisesti populaarein, mutta kai idolin myytin murtamiseen tarvitaankin populaaria otetta. Helppolukuisuus ei kuitenkaan merkitse pinnallisuutta, vaan tässä on luotu tavallisen ihmisen tavallisista unelmista itsetutkiskelevaa pientä draamaa. Marian maailmaan mahtuvat Mikki Hiiri, Elvis, Duran Duran ja Billy Idol, hän antaa läheisilleen lahjaksi Finlandia-palkinnon voittaneita kirjoja ja katsoo jouluaattona ikävissään Lumiukko-piirretyn miljoonannatta uusintaa. Toisaalta hän arvostaa myös Charles Bukowskin rakkauskäsitystä, eli on altistamassa mieltään muullekin kuin valtakulttuurille. Myös Tuomaksen hahmossa oli kehityskelpoisuutta, vaikka hän tuskin kehittyy siistin naisen siistiksi sohvapuudeliksi.

Siron teokset ovat arkisen aistivoimaisia, joten suosittelen tätä kaupunkilaisille nautiskelijoille, jotka eivät ole väsyneet vakoilemaan vieraiden pöytien keskusteluja.

 

 

Buber soittaa Hampurin kehätieltä

Tuuri PitelemättömätEn ole koskaan lukenut Antti Tuurin romaaneja; hänen tyttärensä Hannan teoksia olen arvioinut blogissani jo kolme. Eli jo oli aika, ja aloitin uusimmasta ja kevyemmästä päästä, pienoisromaanilla Pitelemättömät (Otava, 2015). Pienoisromaaniksi luonnehdin teosta sivumääränsä vuoksi; intensiivisen kerronnan vuoksi tarina tuntuu sivumäärään suhteutettuna laajalta.

Teos vie lukijansa Italiaan, Mazzano Romanon vuoristokylään Rooman liepeille. Siellä asustaa vanhempi suomalainen pariskunta, nimetön mieskertoja ja hänen rouvansa Kaarina. Molemmat työskentelevät Italiassa apurahoilla käännöstöidensä parissa: mies kääntää Goethen värioppia ja vaimo Martin Buberia. Mies suhtautuu vaimonsa Buber-innostukseen hellän eroottisesti, ja ylipäänsä hänen pohdintansa lähisuhteiden toiseuttamisesta, eli Hänen tunnistamisesta vieraana maaperänä on teoksen filosofinen juoni. Teoksessa moni menneisyyden haamu kohtaa toisensa erikoisen suhdesopan kautta. Kuka lopulta voi väittää tunteneensa toisen, tai edes halunnut tuntea?

Pariskunnan rauhan rikkovat Liina ja Saara, taiteilijanaiset, jotka ovat kyllästyneet Rooman hälyyn ja etsivät retriittiä. Tosiasiassa naiset tulevat maalle ryyppäämään, eivätkä siihen isäntäväen varannot riitä. Liina on kertojan ex-vaimo, jolle Kaarina ei ole mustasukkainen. Liina ja Saarakin ovat olleet saman miehen kanssa naimisissa aikanaan – myyttisen Järvikunnaan, josta juoruilu on heidän lempiharrastuksensa. Järvikunnaan tarinasta rakentuu juoni juonen sisällä – hänen saapumistaan Italiaan pelätään, soitteleehan hän kertojalle vähän väliä Saksan ja Sveitsin pikateiltä. Järvikunnaasta kerrotaan uskomattomia juttuja epäluotettavan kertojan ottein – hänen siltojenpolttelusaagojaan ei pahemmin kommentoida, eikä juorujen paikkansapitävyyttä tarkisteta.

Tarina Järvikunnaasta kuulostaa veijaritarinalta, johon kuitenkin suodattuvat traagiset sävyt. Hänen edesottamuksensa kunnan virkamiehenä Pohjois-Pohjanmaalla eivät ole yhtään keveämpiä kuin myöhemmät vaiheet paperiteollisuuden myyntitykkinä Yhdysvalloissa. Järvikunnas on mytomaaninen alkoholisti, jolla pitää jatkuvasti olla ”menoa ja meininkiä”.  Töiden loppumisenkin jälkeen legenda on pitänyt miehen lihoissa hänen faniensa tarjoamilla bisneslounailla. Tullessaan Italiaan liha on jo ylikypsässä kunnossa, puhkeamassa.

Mazzano Romanon kylän elämä tarjoaa muuten maaniseen tarinaan sopivia suvantokohtia. Olisin tosin voinut lukea aiheesta kirjan ilman Järvikunnastakin.  Liinan ja Saaran erikoinen ystävyys on jo sinänsä kiinnostavaa, pukeutuvathan he identtisiin Marimekon yöpaitoihin, mutta samalla jaksavat hakea huomiota kylän elähtäneiltä gigoloilta. Suomalaisnaisten juopottelu miellyttää paikallista baarinpitäjää, kommunistishenkistä Guidoa, sillä vihdoin hänelle tarjoutuu mahdollisuus esitelmöidä joillekin Otto-Ville Kuusisesta.

Teoksessa päädytään jopa vallankumouksen aikaiseen Teheraniin ja sen pinttyneen kalman hajuiselle ruumishuoneelle. Tämä ajassa ja paikoissa sukkulointi toi mielestäni tekstiin villiä elävyyttä. Siinä käsitellään myös katolisten suhdetta kuolemaan. Makaaberein kohtaus liittyy intiimikarvojen leikkaamiseen roomalaisella ruumishuoneella. Nunnan järkytys ruumiin häväisemisestä tuntui oikeutetun aidolta. Ja nunnatkin pääsivät yllättämään.

Mitään suurta kolmio- tai neliödraamaa avainhenkilöiden välille ei synny, sillä henkilöhahmot ovat kaikki omalla tavallaan itsensä löytäneet, paitsi ehkä Järvikunnas, johon lopulta tutustutaan vain hetken verran.  Epäselväksi myös jää, mitä Järvikunnas tulee entisiltä vaimoiltaan hakemaan – anteeksiantoa vaiko huolenpitoa voimien vähentyessä. Avioliitot ovat teoksessa mysteerioita, eikä mikään varsinkaan selitä naisten lankeamista Järvikunnaaseen.

Luin romaania samaan aikaan dialogista kommunikaatiota käsittelevän tenttikirjan kanssa, jossa Buberin sanomaa sovellettiin käytännön sosiaalityöhön. Siksikin kirja nauratti, ja Goethen väriopin vuoksi, joka tuntuu harvinaisen pitkäpiimäiseltä teokselta. Itse olen opiskellut maalausta hänen inspiroimanaan, mutta mitään inspiraatiota ei ole syntynyt hänen tekstiensä lukemiseen. Romaanin antama taustoitus oli taas sopiva annos Goethea toistaiseksi.

Oletan, että Pitelemättömät on hyvin erilaista Antti Tuuria verrattuna hänen historiallisiin romaaneihinsa. Teos näyttää saaneen ristiriitaisia arvioita, mutta ainakin itselleni tämä oli loistava sisäänheitto miehen tuotantoon. Huumori, taloudellinen kerronta ja monen kulttuurin päällekkäisyys toimivat – teoksessa ei ollut ainuttakaan tylsää hetkeä eikä pölyistä nurkkaa.