Toksisen maskuliinisuuden tuhoamisesta

Teos: bell hooks: Mies tahtoo muuttua – miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (Niin ja näin, 2020)

Suomennos: Tapani Kilpeläinen

hooksAmerikkalainen bell hooks alias Gloria Watkins oli yksi suuria feministisiä ikoneitani 1990-luvulla, ja olen tämän rakastumisvaiheen jälkeen seurannut hänen uraansa rennommin ottein. Hän kuuluu niihin amerikkalaisiin feministikirjailijoihin, joiden vaikutus varsinkin akateemisen maailman ulkopuolella on suuri, koska hän kirjoittaa varsin kansantajuisesti, ilman intellektuelleja maskeja.

Teos Mies tahtoo muuttua (alk. The Will to Change) tulee Suomeen 17 vuoden viiveellä, mikä ei lainkaan laimenna teoksen viestiä, mutta se kertoo toisesta yhteiskunnasta kuin tämän päivän Yhdysvalloista. On myös kiinnostavaa, että teos julkaistaan filosofisen niin&näin-kustantamon toimesta. Ehkä pienet alkukirjaimet komppaavat toisiaan, ruokkivat sielujen sympatiaa. Oli myös avartavaa lukea bell hooksia suomeksi, vaikka en itse olisi lähtenyt häntä kääntämään siksi, että koen hänen englanninkieliset teoksensa niin helppolukuisina, että niihin kykenevät sellaisetkin lukijat, jotka eivät lue paljoa englanniksi.

Toisaalta suuri yleisö ei välttämättä jaksa etsiä bell hooksin teoksia rapakon takaa, ja Suomessa niitä enimmäkseen löytyy yliopistojen kirjastoista. Eli suomennos tuntuu hyvältä strategialta, jos kohderyhmänä ovat tavalliset miehet – sellaiset, jotka kipuilevat identiteettinsä, tunneilmaisunsa tai seksuaalisuutensa kanssa.

Kirjassa hooks käy läpi omaa kasvu- ja parisuhdehistoriaansa, ja pohtii sitä ongelmaa, joka syntyi siitä, kun hän seurusteli älyllisesti kunnianhimoisten miesten kanssa, jotka olivat emotionaalisesti tiedottomia. Toisaalta hän havaitsi pariterapiassa kolmikymppisenä, ettei hän itse tiedostavana feministinä ollut valmis kohtaamaan miespuolista kumppania, joka halusi puhua avoimesti tunteistaan. Vaikea isäsuhde kummitteli taustalla, ja pitkään nainen vältteli yhteyttä väkivaltaa käyttäneeseen machoisäänsä. Sovinnon hetki tuli vasta keski-iässä, vaikka hän tiedosti, ettei pysty muuttamaan yli viisikymmentä vuotta naimisissa olleita vanhempiaan.

Toksinen maskuliinisuus ei ole teoksen keskeinen käsite, mutta hooks viittaa toksisuuteen parisuhteiden negatiivisena energiana. Tässä teoksessa hooksin vahva side zenbuddhalaisuuteen ja muukin henkinen etsintä ei tule niin voimallisesti esiin kuin joissain muissa, mutta lukijan on oltava tietoinen hänen kytköksistään. Toisaalta hooks antaa kristillisille kirkoille tunnustusta siitä, että ne saattavat olla monille mustille miehille ainoita paikkoja, joissa tunteita saa ilmaista edes kerran viikossa ilman lähipiirin paheksuntaa.

Tämä teos on kirjoitettu kaikentaustaiset miehet huomioon ottaen, eikä rotukysymys ole sen keskeinen ”pointti”. Kuitenkin kysymys nostaa päätään paikoitellen. Mustien ja valkoisten miesten asema on kovin erilainen esimerkiksi Yhdysvaltojen työmarkkinoilla, ja näin työnarkomanian kuvaukset koskevat yleensä vain valkoisia miehiä. Työnarkomaniaa hooks pitää yhtenä tiedottomuuden tilana, itse aiheutettuna transsina, jossa mies voi tuudittautua omaan itseriittoisuuteensa ohittamalla kotona tapahtuvan hoivan ja tunneilmaisun.

Kirjassa pohditaan kiinnostavalla tavalla yksinhuoltajaäitien roolia poikien kasvattajina, eikä hooks siloittele havaintojaan poliittisen korrektiuden viitan alle. Hän on havainnut, että usein yksinhuoltajaäidit (myös akateemisen koulutuksen saaneet) korostavat kasvatuksessaan poikien heteronormatiivista maskuliinisuutta patriarkaatin normien mukaan, jotta isättömät pojat eivät leimaantuisi homoiksi. Erityisen vaikeaksi tilanne kehittyy, jos poikien odotetaan käyttäytyvän ”pikkumiehinä” tai puolison korvikkeina, ja puolustavan äitiään ulkopuolisilta hyökkäyksiltä. En ole rehellisesti sanottuna ajatellut tätä kysymystä läheskään niin paljon kuin tyttöjen kasvatusta ”pikku äideiksi” – trendi, joka nykyään korostuu Suomessa lähinnä vahvasti uskonnollisten tai maahanmuuttajataustaisten perheiden parissa.

Poikien kasvatuksessa myös populaarikulttuurilla on tärkeä merkitys, ja hooks kuuluttaa sellaisten kirjojen ja elokuvien perään, joissa sankaruus olisi jotain muuta kuin väkivaltaan ja sotimiseen liittyvää. Hän on itsekin kirjoittanut joitain lastenkirjoja, ja toiminut kirjakiertueillaan satutätinä. Be Boy Buzz on hänen oma, vaatimaton kontribuutionsa poikien itsemäärittelyn oikeuteen.

Kovin paljon uutta oppimista en kokenut tämän vuonna 2003 julkaistun teoksen parissa, koska elin tuolloin feministisen teorian keskiössä ja sain elantonikin siitä. Silti uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka potevat feminismikammoa tai joilla on poikiin liittyviä kasvatushaasteita. Erityisen hyvin teos sopisi erilaisiin terapiaryhmiin, joissa käsitellään seksuaalisuuden tai tunne-ilmaisun vaikeuksia tai riippuvuuksia. Kaikki tässä teoksessa piilevä viisaus ei liity sukupuolieroihin, vaan sen oppeja voi kukin soveltaa omaa harkintaa käyttäen myös saman sukupuolen välisissä ihmissuhteissa.

Yhteiskuntakriittisenä teoksena Mies tahtoo muuttua on harvinaisen positiivinen siinä, että se esittää konkreettisia muutosehdotuksia, jotka ovat toteutettavissa arkielämässä. Toisin sanoen hooksin feminismi on enemmän rakentavaa kuin purkavaa, ja hänen ajattelunsa on jo 80-luvun alkupuolella pohjautunut ajatukselle tasa-arvoisesta kumppanuudesta.

Tämä ei ole ensimmäinen teos, jota suosittelisin luettavaksi hooksilta. Jos lukija haluaa ymmärtää hänen vahvan persoonallista kirjoitustyyliään, tutustuminen kannattaa aloittaa hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan Bone Black ja Wounds of Passion (itse luin viimeksi mainitun häneltä ensimmäisenä). Ja lukijan on myös hyvä olla tietoinen hänen akateemisemmista teoksistaan, joissa hän käy ansiokkaasti läpi Yhdysvaltojen mustien naisten kadotettua historiaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: Kirjassa kohdataan pelkoja.

Äitiä etsimässä Etelämantereella

Teos: Maria Semple: Missä olet, Bernadette? (Gummerus, 2019)

Suomennos: Outi Järvinen

Vuodenvaihteeni ei ole ollut täysin kirjaton, mutta olen viettänyt sitä olosuhteissa, joissa bloggaaminen on ollut vähän haasteellista. Flunssassa kuuntelin useamman äänikirjan, joista en jaksanut tehdä muistiinpanoja, ja näin postaukset näistä teoksista saattavat jäädä nyt välistä. Muutenkin olen ajatellut tulevana vuonna olla taloudellisempi blogin suhteen, ja keskittää energioita taloudellisesti tuottavaan toimintaan.

Lukemattomien poistokirjojeni merestä pelastin ennen kiertoon lähtöä nuortenkirjaksi luonnehtimani amerikkalaisromaanin Missä olet, Bernadette?, jonka joku teistä on saattanut nähdä elokuvateatterissa. Tämä on sen tyyppinen leffa ja kirja, jonka vanhempi ja teini voivat nauttia yhdessä, eikä sen ikäryhmä ole kiveen hakattu.

Teos kertoo varakkaasta seattlelaisperheestä, joka asuu vanhassa katolisessa tyttökodissa, jonne on aikanaan kerätty aviottomia äitejä ja muita polultaan hairahtaneita. Perheen äiti Bernadette on MacArthur-palkinnon saanut arkkitehti, jonka into ammattiin lopahti ensimmäisen takaiskun jälkeen jo kolmikymppisenä. Viimeiset parikymmentä vuotta hän on kärsinyt agorafobiasta purkukunnossa olevassa residenssissään, ja hänen aviomiehensä Elgin on ollut hänen oikkujensa suhteen aivan liian pitkämielinen. Toisaalta mies on onnistunut tehokkaasti pakenemaan perhehelvettiään Microsoftin kampukselle, jossa hän elää elämänsä tärkeimmät tunnit, vaikka toimistoon ei mahdu edes kunnollista sohvaa, jossa ottaa nokoset.

Tytär Been (alias Balakrishnan) 15-vuotispäivän aattona äiti pehmenee tämän pyynnölle lähteä perhelomalle Etelämantereelle eksklusiiviselle risteilylle, jolla merenkäynti on räväkkää. Bernadettea ajatus ahtautumisesta ventovieraiden kanssa pieneen purtiloon ahdistaa ilmiömäisesti, mutta hän tekee matkajärjestelyjä siinä toivossa, että joku akuutti este ilmenisi ainakin hänelle itselleen. Työnarkomaanimiehelle kolmen viikon loma heikkojen nettiyhteyksien päässä on vielä suurempi uhraus, mutta yli-innokas sihteeri Soo-Lin on tehnyt kaikkensa loma-ajan järjestelyjen suhteen.

Molemmilla puolisoilla on sihteeri tai assistentti, työttömällä kotiäiti-Bernadettellä tämä sijaitsee Intiassa. Oikeastaan Manjula on ainoa aikuinen, jonka kanssa naisella on aito keskusteluyhteys. Manjula hoitaa ravintola- ja lääkärivaraukset alle dollarin tuntipalkalla, eikä rouva Foxin mieleen juolahda kysyä, kuinka palvelu voi olla niin edullista. Ylirajainen, globalisoitunut työmaailma esiintyy romaanissa irvokkaana, siitä huolimatta, että Bernadette pakottaa tyttärensä kuuntelemaan maailmantuskaisia raportteja kehitysmaiden naisten riistosta.

Kyseinen perhe ei kuitenkaan ole ainoa dysfunktionaalinen perhe siinä liberaalissa yksityiskoulussa, jota Bee käy. Been luokan vanhemmat ovat susia toisilleen, ja Bernadetten kiista ”hyttysten” (pilkkanimi vanhempaintoimikunnan äideistä) kanssa ottaa megalomaaniset mittasuhteet juuri siinä vaiheessa, kun naapurin ilkeä Audrey on järjestämässä tärkeää brunssia päiväkodin ”Mercedes-vanhemmille”. Audreylla itsellään on suurempi työmaa poikansa ja miehensä pitämisessä ruodussa, mutta hän itse rakastaa mallikansalaisen esittämistä terävin kyynärpäin varustettuna.

Paikoitellen teos lipsahtaa jenkkikomedioiden liioitellun melodraaman puolelle, mutta tykkäsin sen henkilöhahmoista, eikä juonikaan ollut täysin ennalta-arvattava. Seattle kaupunkina on kuvattu rehevästi, ja sen epäilyttävä ”kanadalaisuus” alkoi varsinkin kiinnostaa. Kirjassa kuvataan myös kaupungin sosiaalisia ongelmia, varsinkin kodittomuutta, ja Bernadetten nuivaa suhdetta vähäosaisiin tilanteessa, jossa hän tietää, ettei hän avioeron sattuessa pystyisi omin voimin pitämään kattoa päänsä päällä. Bernadette on monella tavalla kuilun reunalla, eivätkä hänen läheisensä ole osanneet huomata naisen syvää hätää ja epätoivoa.

Kirjassa on myös jonkin verran katolista symboliikkaa, ja varsinkin Been osallistuminen katolisen kirkon nuorteniltoihin hiertää intellektuelliäidin hermoja. Toisaalta pyhän Bernadetten hahmo on ollut naiselle nuorempana voimistava, ja pariskunta on jopa vieraillut Ranskan Lourdesissa pyhimyksen lähteellä.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 44: ”Kirjassa on kirjeenvaihtoa”. Sen määrä olikin todella runsas, vaikka valtaosa kirjeistä lähetettiin elektronisessa muodossa. Myös sivuhenkilöiden keskinäinen kirjeenvaihto oli herkullista, koska Bernadette vaikutti henkilöltä, josta juoruilu ei lopu koskaan, ei edes haudan takaa.

Lindberghin siivin Neuvosto-Karjalassa

TulisiipiTeos: JP Koskinen: Tulisiipi (LIKE, 2019)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista sain käsiini jo viidennen; tämän jälkeen vain Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä on lukematta. JP Koskinen on kirjailija, jonka teokset ovat minulla ennen tätä jääneet kesken, muistan ainakin aiemmin tavanneeni Kannibaalien keittokirjaa (2017) huonolla menestyksellä. Tulisiiven tematiikka kiinnosti automaattisesti, eikä kyseessä ole ensimmäinen lukemani teos suomalaisista siirtolaisista Neuvosto-Karjalassa.

Teoksessa suomalainen Frostin perhe muuttaa Minnesotasta Petroskoihin pakoon suurta talouslamaa 1930-luvun alussa. Charles eli Kaarle on muuton aikana koululainen, ja hän on Amerikassa kohdannut kaimansa Charles Lindberghin lentonäytöksessä. Tämä on kehunut kipinää pojan silmissä ja kirjoittanut muistoksi postikorttiin mahtipontiset toiveet pojan tulevaisuuden suhteen. Kortti mahtuu pojan kantamuksiin, ja se alkaa elää omaa elämäänsä Petroskoissa.

Kapteeni Nikolai Jukarainen tunnistaa tuon kipinän, ja pian poika opiskelee Leningradin sotalentokoulussa 400 km päässä kotoa. Tavallisten kansalaisten liikkuvuutta kontrolloidaan, ja pian Kaarlen vanhemmat huomaavat elintilansa kutistuvan hälyttävästi. Koulussa Kaarle on kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, ja saa korkeuksissa kokea sitä vapautta, joka maan kamaralta useimmilta puuttuu.

Kaarle on Amerikassa kolmannen polven siirtolainen; hänen isoisänsä on aikanaan lähtenyt matkaan Suomessa syntyneiden poikiensa ja vaimonsa kanssa. Isovanhemmat jäävät Minnesotaan terveyssyihin viitaten; isoisä kokee parantumista apassi-intiaani Kolmen Arven seurassa. Kirjeet kotoa viipyvät matkalla kuukausia, ja niiden avaamisesta ennen perille pääsyä on selviä merkkejä.

Linda on perheen entinen Minnesotan -naapuri, ikätoveri, joka ottaa kommunismin vakavammin kuin Kaarle. Hän pukeutuu ruskeaan pioneerijakkuun ja ylpeilee suurella punaisella tähtimerkillä hihassaan. Kaksikko matkaa yhdessä Leningradiin kokoukseen, jota ei koskaan järjestetäkään. Siellä heitä isännöi Lev-niminen vanha herra, joka tarjoaa pojalle mahdollisuutta asua tämän luona ja jatkaa lento-opintoja.

Samaan aikaan Petroskoissa Kati-sisko kuolee ja Janne-setä saapuu yksin Amerikasta. Hänen Carelian Fever-seurueestaan muut jäsenet ovat jääneet matkan varrelle. Naapurien muilutukset alkavat, ja osa pakenee jalkaisin yön jalkaan ennen etsintäpartioiden ehtimistä paikan päälle. Lindan takkiin ilmaantuu koko ajan lisää epäilyttäviä merkkejä. Hänen mukaansa peliä on pelattava täydellä pakalla, jos siihen on kerran lähtenyt.

Jossain vaiheessa Kaarlosta tulee Gennadi, hän joutuu eroon perheestään ja etenee puna-armeijan lentäjäksi. Miehen kohtalo on kuitenkin karu myös sodan aikana, ja hän joutuu vankileirille muokkaamaan maata sosialistiseen tahtoon. Onko mies sitten suuri sotasankari vai maanpetturi, ja kuinka sodanjälkeinen todellisuus kohtelee ”crazy boy:ta” kylmän sodan väärällä puolella?

Tämä on rankasta poliittisesta sisällöstä huolimatta lämminhenkinen romaani, jossa pienen ihmisen tulevaisuudenusko nousee politrukkien suhmuroinnin yläpuolelle. Amerikan-osuuden kohdalla löysin keskusteluyhteyden tämän teoksen ja Katja Ketun Rose on poissa (2018) kanssa (vaikka Rose on minulla edelleen kesken); neuvostonarratiivissa on jotain yhteistä Antti Tuurin Ikitien (2011) kanssa, vaikka tässä ihmiskäsitys on hieman optimistisempi. Kolmas teos, jota muistelin tätä lukiessani oli Jevgeni Vodolazkinin Lentäjä (2018), jonka aika-akseli on laajempi ja tyylilaji maagis-realistisempi, mutta samasta maasta teokset tuntuvat kuitenkin kertovan.

Erityisen paljon pidin fingliskan käytöstä keskustelujen mausteena. Moni asia pioneerien Karjalassa on Janne-sedän mielestä ”awesome”, vaikka kimppakämpän poikamieskämppikset paskovat huussin käsittämättömään kuntoon. Kaiken kaikkiaan teos oli maailmaani avartava ja sivistävä, varsinkin neuvostokansalaisen toimintahorisontin saralla.

Miehisyyden korkeakoulussa

Teos: Uzodinme Iweala: Speak No Evil (HarperCollins, 2018)

Storytel-tilauksen maksimaalinen hyväksikäyttö tarkoittaa muutamien uusien afrikkalaisteoksien bongailua. Jatkan nyt myös young adult-teemaa kahden nigerialaistaustaisen kertojan kyydissä. Uzodinme Iweala (s. 1982) on amerikkalais-nigerialainen kirjailija, jonka toinen teos Speak No Evil iskee herkkään hermoon länsiafrikkalaisten diasporisissa yhteisöissä ympäri maailmaa.

Romaanin kertoja Niru on 18-vuotias lukiolainen, joka käy eliittilukiota Washingtonissa. Hänen vanhempansa ovat Nigerian igboja, korkeasti koulutettuja ammattilaisia, jotka matkustavat kotimaahansa joka vuosi uskollisesti altistaakseen kasvavia lapsiaan ”juurille”. Niru on hakenut opiskelemaan Harvardiin, ja suuri osa hänen luokkakavereistaan pyrkii myös Ivy League-yliopistoihin. Lukiossa hän on tottunut edustamaan mustaa kulttuuria varsinkin äidinkielen opettaja Miss McConnellin tunneilla – naisen, joka on matkustellut kehitysmaissa, ja joka pitää Nirua jonkunlaisena toiseustoteemina.

Meredith on Nirun paras ystävä, jonka vanhemmat ovat enimmäkseen poissa kotoa ja jättävät tyttärensä ratkaisemaan omat ongelmansa. Hän on ensimmäinen, jolle Niru uskaltaa kertoa seksuaalisuudestaan, mutta pian poika kokee luottamuksensa tulevan rikotuksi. Nirun vanhempien kasvatusfilosofia on päinvastainen, ja pojan edellytetään osallistuvan äitinsä kanssa jumalanpalveluksiin sunnuntaisin. Eräänä päivänä hänen isänsä löytää homopornoa poikansa puhelimesta, ja tästä alkaa systemaattinen eheyttämisyritys, johon osallistuvat paikalliset seurakunnan jäsenet ja katolinen piispa kotipuolessa. Uudelleenkoulutus ”tervehenkiseen” miehisyyteen onnistuu hetken verran, kunnes Niru löytää kaupungilta keskellä päivää ikätoverinsa Damienin, ja projekti kusee alleen lopullisesti.

Kirja todella avaa länsiafrikkalaisten hyperaktiivista hengellisyyttä, varsinkin kielellisellä tasolla. Nirun vanhemmat ovat eri linjoilla homouden teologisessa tulkinnassa, ja äiti ainakin tuntuu tutkivan mahdollisuuksia hyväksyä poikansa seksuaalisuus kirkkonsa sisällä. Isän näkökulma tulee vahvasti esiin runsaan dialogin kautta, ja vaikka hän on hyvin dominoiva, perinteinen patriarkka, hänen tapaansa olla maailmassa ei ainakaan demonisoida. Kirjan kuunteleminen äänikirjana teki tälle tekstille oikeutta, koska tekstinä luettuna hahmojen vahvat aksentit eivät olisi päässeet samalla tavalla esille.

Teoksen lopussa näkökulman vaihto Meredithin versioon tapahtumista tuo vielä järkyttäviä yllätyksiä, ja painopiste siirtyy homoseksuaalisuudesta rotusuhteisiin, ja oikeusjärjestelmään, joka yksiselitteisesti suosii valkoisia. Tarina kääntyi mielestäni vähän liiankin traagiseksi, mutta juonen käänteet luultavasti reflektoivat ympäröivää todellisuutta Yhdysvaltain kaupunkien paremmissa piireissä. Vaikka kirjaa voi lukea puhtaasti yksilötasolla, yhteiskunnallinen taso on siinä konkreettisesti läsnä, ja herättää taas kysymyksen: ”do Black lives matter?”

Wunderkind ja maailmanvalloitus

Teos: Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa (Otava, 2019)

Kun näin e-kirjastossa Sanna Tahvanaisen (s. 1975) romaanin kannen, epäilin sen pitävän sisällään höttöistä chicklitiä, jossa joku suomalainen matkustaa New Yorkiin onnea onkimaan. Tahvanainen on minulle uusi tuttavuus kirjailijana, vaikka hän on jo ehtinyt julkaista paljon äidinkielellään ruotsiksi. Hän on kotoisin Dragsfjärdistä, asuu Helsingissä ja julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo 19-vuotiaana.

Onnen onkimisesta romaani toki kertoo, mutta sen päähenkilönä on kaikkien runotyttöjen ikoni, Sylvia Plath (1932-1963). Teos sijoittuu kesäkuuhun 1953, jolloin 20-vuotias Sylvia matkustaa Bostonista New Yorkiin valloittamaan maailman Mademoiselle-lehden kesätoimittajana. Hän on saanut homman voitettuaan lehden novellikilpailun; hänen kanssaan on yhdeksäntoista muuta valittua ”tip top”-tyttöä, jotka kaikki asuvat samassa kerroksessa Barbizonin naistenhotellissa.

Sylvia tulee köyhistä oloista, ja pelkää, että köyhyys loistaa huolella valittujen asujenkin läpi. Hommaa varten on ollut pakko investoida asukokonaisuuksiin, sillä kesätoimittajilta vaaditaan moitteetonta pukeutumista. Ajan tyyliin hieno nainen käyttää hattuja ja hansikkaita myös kesähelteillä. Ja kyllä Sylvia välittää muodista, vaikka hatun käyttäminen ahdistaa. Runoilijana hänellä on tarkka värisilmä, ja lohenpunaisen ja avokadon yhdistelmä on tuon kesän hitti.

Harjoittelukuukausi on omanlaisensa kapitalistinen partioleiri, jolla oikean vaikutelman antaminen on tärkeämpää kuin lehden toimittamisen taito. Sylvia ei edes pääse haluamalleen kirjallisuustoimittajan paikalle, istumaan ihailemansa Carson McCullersin siskon rinnalle, joka on lehden kulttuuritoimittaja. Työ on äärimmäisen ulkonäkökeskeistä, ja tyttöjen on oltava valmiita kuvaussessioihin minä hetkenä hyvänsä. Vaikka työhön liittyy myös luksusetuja, kuten kauneushoitoja Elizabeth Ardenin hoitolassa, kuvaus sen reunaehdoista on paikoitellen ahdistavaa luettavaa.

Kirsikoita lumessa on Sylvian lempihuulipunasävy, mutta kirsikka-metaforaa käytetään myös neitsyyden säilyttämisestä. Monikaan lehden tyttöporukasta ei enää ole neitsyt, ja seksuaalisten kokemusten kartuttaminen on yhtä tärkeää cv:ssä kuin yliopistojen eliittiklubien jäsenyys. Sylvialla on tapana merkitä kalenteriinsa seksuaaliset valloitukset mustalla, ja myös pisteyttää miesten kyvyt.

Monella harjoittelijalla on kaipuu ”vanhaan maailmaan”, ja ne, jotka ovat päässeet lomailemaan Ranskassa tai Italiassa, saavat arvostusta osakseen. Sylvia on tietoinen oman sukunsa juurista Saksassa ja Itävallassa, mutta hänellä ei ollut varaa lähteä lukion pyöräretkelle Ranskan maaseudulle. Eurooppa-haaveisiin liittyy paljon sellaisia pinttyneitä kliseitä, joita amerikkalaisissa leffoissa ja romaaneissa kierrätetään. Sylvialla suurimmat haaveet liittyvät Britanniaan, mutta moni uusista ystävistä ei tiedä, kuka on Dylan Thomas.

Kauheita kankkuspäiviä tähän unelmien kuukauteen mahtuu monia, ja Alka-Seltzerin sihinä rauhoittaa runoilijanalun hermoja. Töihin on pakko joskus mennä suoraan rakastajan luota, jazzklubin jatkoilta. Lehden toimituksessa on joka päivä cocktail-tunti kello 15, sillä tiimin vetäjä Betsy Talbott Blackwell ei luultavasti pärjäisi ilman päivittäistä vodka-annostaan.

Teokseen mahtuu vakavampaakin ajankuvaa, sillä tuona kesänä McCarthyn hallitus teloittaa vakoilusta tuomitun Rosenbergin juutalaisen pariskunnan. Kommunisminvastaisuus saa brutaaleja muotoja, ja myös osa tyttöporukasta on sitä mieltä, että teloittaminen on oikeutettua. Sylvialla taas on sutinaa ainakin yhden venäläistaustaisen diplomaatin ja yhden virolaisen mansikanpoimijan kanssa, jonka nimi on Ilo Pill.

En oikeastaan kuulu Plath-fanikerhoon, vaikka toki olen hänen tuotantoonsa ja elämäntarinaansa tutustunut. Voin hyvin kuvitella, että Tahvanaiselle tämän kirjan kirjoittaminen on ollut merkittävä askel, ja takana täytyy olla intohimoinen suhde kirjailijan tuotantoon. On myös hieno valinta, että romaanin aika-askeli on näin rajallinen. Plathin myöhemmistä vaiheista kun on jo olemassa tarpeeksi fiktiivisiä kuvauksia.

Tästä teoksesta sain samanlaisia viboja kuin Riitta Jalosen romaanista Kirkkaus, joka kertoo uusiseelantilaisesta Janet Framesta. Molemmissa näkyy kirjailijan rakkaus päähenkilöä kohtaan, ja halu kulkea uskollisesti hänen vanavedessään. Pidin molemmista teoksista tasavahvasti, mutta molemmista paistoi tietyntyyppinen ”fanifiktion” tunnelma, joka ei ole millään tavalla negatiivista, jos oletetaan, että myös lukijat ovat ensisijaisesti faneja.

Sillä tavalla teos on lukijaystävällinen, että siitä voi nauttia, vaikka lukija ei olisi runotyttö sydämestään tai vaikka Plathin tarinakaan ei olisi täysin tuttu. Aihepiiri osuu chicklit-kirjallisuuden ytimeen, mutta valittu näkökulma pyrkii myös poistumaan tuosta genrestä. Vaatteilla ja meikeillä on suuri rooli kerronnassa, mutta onneksi Sylvialla on syvästi kokevana taiteilijasieluna kykyä nähdä myös unelmien kaupungin rosoisempia puolia.

Läheisyydestä, lähestymisestä ja sen kiellosta

Teos: Taija Tuominen: Kuningaskobra (Tammi, 2019)

Sain viime kesänä vihdoin luettua Taija Tuomisen romaanin Tiikerihai (2000), ja tällä viikolla postiluukkuuni kolahti Kuningaskobran arvostelukappale. Vaikka tiesin kirjan jatkavan autofiktiivisesti edellisen romaanin tummissa vesissä, lupasin itselleni, ettei tämän romaanin lukemisessa kestäisi 15 vuotta. Mutta jos Tuomisella kesti 19 vuotta kypsytellä toista romaaniaan, sen lukeminenkaan viiveellä tuskin on suuri synti.

Romaanin Taija on tällä välillä ehtinyt kasvaa aikuiseksi, toimia läänintaiteilijana ja muissa kulttuurialan asiantuntijatehtävissä, opettaa luovaa kirjoittamista ja matkustaa jännittävissä paikoissa, kuten Havaijilla ja Wounded Knee-intiaanireservaatissa. Hän on kerännyt elämänohjeita ja viisautta opettajiltaan ja ystäviltään kahdella mantereella, ja perustanut oman ei-sukulaisuuteen pohjautuvan perheensä, joka tukee häntä vaikeina aikoina.

Äiti on polttanut sukutilan, tuon kirotun mörskän, ja aiheuttanut Hauhon alueella metsäpalovaaroja useaan otteeseen. Taija toivoo, että äiti olisi jo kuollut, mutta tämä jatkaa tyttären piinaamista kekseliäästi ja sinnikkäästi. Isän hän käy hautaamassa, mutta äitiä ei peijaisiin kutsuta. Äiti ja tytär ovat tehtailleet toisilleen lähestymiskieltoja, ja välillä Taija saa puheluja sairaalasta, jonne äiti on joutunut riehuttuaan taas jossain. Päätös olla kohtaamatta äitiä kuitenkin pitää, sillä anteeksianto ei tunnu ajankohtaiselta.

Vaikka romaaniin mahtuu onneksi paljon muutakin kuin valtakunnan hankalinta äitisuhdetta, äidin hahmo silti kummittelee kaikkialla. Taija onnistuu kuitenkin pitämään hahmon turvavälin päässä, ja löytämään elämässään muita kiinnikkeitä. Onnellisuus on asia, johon ihmisen on opittava takomaan omat avaimensa, ja joskus se merkitsee joidenkin ihmissuhteiden katkaisemista. Äidin välttelyn lisäksi Taija pyrkii olemaan ottamatta kovin riippuvaisia miehiä sisäruokintaan, vaikka vepsäläinen kielitaistelija muuten voisi olla eksoottinen tuliainen itään kohdistuvista kosteista seminaareista.

Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, mutta harmittelin niiden sekavuutta. Varsinkaan sinne reservaattiin en lukijana kokenut kunnolla pääseväni, vaikka sitä osuutta eniten odotin. Reservaatti on toinen kirottu mörskä, eli sosiaalisia ongelmia pursuava murheiden laakso, josta kertojalla on pakkomielle. Ehkä hän yrittää korvata sinne matkustamalla Hauhoon liittyvää puutostautiaan. Itämatkailun kuvaukset olivat loisteliaita, ja niistä koin saavani eniten irti, sillä olen aina halunnut automatkalle Valamon ympäri ja vepsäläisten kyliin. Tämän lisäksi kirjassa matkaillaan EU-hankkeen puitteissa useassa maassa, ja varsinkin nämä matkakuvaukset jäävät muusta tarinoinnista irrallisiksi ja sirpaleisiksi.

Uskon, että Kuningaskobrasta tulee varsinkin kirjailijan urasta haaveilevien suosikkiteos, sillä kirjoittamisen suhteen teoksessa on kunnollinen tekemisen meininki. Tuomisen suurin mentori on ollut lukion äidinkielen opettaja Hilja Mörssäri, joka on se pelastava enkeli, joka auttaa ensimmäisen kynnyksen yli. Hiljan juuret ovat Tornionjokilaaksossa, jonne ystävykset tekevät yhteisiä retkiä vielä opettajan viimeisinä vuosina. Opettaja pitää leikekirjaa Taijan haastatteluista ja kirjojen arvioista, mutta samantyyppinen arkisto löytyy myös edesmenneeltä isältä.

Toinen, varsin koominen juonentynkä liittyy suomalaiseen taide-elämään, hallintoon ja byrokratiaan, ja suojatyöpaikkoihin, joita joskus vielä oli olemassa kovia kokeneille maakunnallisille, viinaanmeneville taiteilijasieluille. Taijaa moititaan oman pesän likaamisesta, kun hän avautuu tuon valtiorahoitteisen systeemin sudenkuopista, mutta hän kokee oman työnsä liittyvän sellaisten aiheiden löytämiseen, joista valtaosa ihmisistä kokee epämukavaksi kuulla tai kirjoittaa. Minusta tämä aspekti oli romaanissa jopa virkistävä verrattuna äidistä nähtyihin painajaisiin, ja olisin voinut lukea kokonaisen romaanin näistä vähätöisistä Libresse-virkailijoista. Yksittäispakattu kuukautissuoja kun toimii hyvänä silmähauteena kosteissa seminaareissa, varsinkin, kun ylitetään itäraja.

Kirja kannattaa lukea jo siksi, että sen nimenantoprosessi on niin erikoinen. Kommunikaatio lukijoiden ja muiden fanien kanssa on Tuomisen tapauksessa ollut vilkasta, sillä niin monet ovat löytäneet mörskän tarinasta yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Varsinkin lastenpsykiatrit ovat kiitelleet Tuomista Tiikerihain kirjoittamisesta, koska siinä kuvatut kotiolot muistuttavat paljon niitä oloja, joista vaikeimmat pienet potilaat elämään ponnistavat. Jäänkin seuraamaan innolla kirjan vastaanottoa, koska ennustan tämän jatko-osan jakavan vesiä yhtä voimallisesti kuin aiemman teoksen.

Minulle tämä oli vahva lukuelämys, mutta jos olisin ollut kirjan kustannustoimittaja, olisin ehdottanut siihen rakenteellisia muutoksia ja joidenkin rönsyjen poistamista, ja olisin myös lukenut käsikirjoituksen huolellisemmin jo yhdyssanavirheiden osastolla. Hämmentää se, kuinka suurilla kustantamoilla on varaa jättää painotuotteensa ilman oikolukijaa. Tämä on kai ikävää hiuksen halkomista, mutta marisen tästä nykyään aina, jos kyseessä on suuri, vakavarainen yritys. Pienkustantajien teoksien suhteen olen kiltimpi.

Taiwanilaista dekkaritarjontaa

Teos: Ed Lin: Ghost Month (Soho Press, 2014)

Aasian maiden suhteen voin maahaasteessa jo melkein huokaista, sillä kaikkien muiden maiden kohdalle on löytynyt teos paitsi Brunein. Pari seuraavaa rastia tulee kulumaan dekkareiden parissa, Taiwanissa ja Laosissa. Taiwanista olisi löytynyt vaikka mitä kiinnostavaa, sillä maa on englanninkielisen kirjallisuuden saralla vähintään yhtä lupaava kuin Singapore, mutta olin jo kauan sitten valinnut tähän kohtaan dekkarin. Tämä siksikin, että luulen blogini lukijoita kiinnostavan muiden mantereiden dekkarituotanto enemmän kuin kovin raskaat historialliset romaanit.

Ed Lin on New Yorkissa kiinalais-taiwanilaisille vanhemmille syntynyt näyttelijä ja kirjailija, josta ei ole tarjolla paljoa biografista tietoa. Ilmeisesti mies tunnetaan enemmän näyttelijänurastaan, mutta hän on myös julkaissut seitsemän romaania, joista kuusi on dekkareita. Ghost Month on Taiwaniin sijoittuvan Taipei Market-dekkarisarjan ensimmäinen osa.

Romaanin nuorella kertojalla, orvolla nuudelikauppias Jing-nanilla ei mene kovin hyvin: opinnot rapakon takana UCLA:ssa ovat jääneet kesken, ja hän on joutunut palaamaan sukunsa miesten tyypillisimpään ammattiin, katuruoan myyjäksi. Henkien kuukausi heinäkuussa alkaa karmeissa merkeissä, sillä hän saa kuulla nuoruuden rakastettunsa Julia Huangin murhasta medioista. Tyttö oli perhetuttujen tytär, lapsuuden leikkikaveri ja ala-asteen mielitietty, jonka kanssa hän suunnitteli pakoa Amerikkaan. Kuinka tästä lukion priimuksesta sitten oli tullut betelpähkinätyttö, joka antoi vanhojen äijien kouria tissejään Taipein ulkopuolella sijaitsevilla pahamaineisilla kojuilla?

Jing-nanin sosiaalinen elämä keskittyy lähes kokonaan Shilin-torille. Myös monet hänen ystävistään ovat koulupudokkeja ja yrittäjiä, ja hän työllistää kahta palkollista, jotka molemmat ovat olleet kioskilla töissä jo isänsä omistuksen aikana. Isän kuoltua syöpään Jing-nan nimeää ruokakojun uudelleen Joy Division-bändin levyn mukaan. Unknown Pleasures saa uusia goottityylisiä asiakkaita, ja varsinkin jenkkituristit löytävät tiensä hänen antimilleen. Jenkkien seurassa hän on flirttaileva ”Johnny”, kun taas oikea Jing-nan kylpee huomattavasti tummemmissa ja sielukkaammissa vesissä.

Kuuntelin kirjaa lukiessani tuota brittiläisen post-punkin ikonista levyä vuodelta 1979, ja opin myös paljon tuosta genrestä, Ian Curtisin traagisesta kohtalosta ja aasialaisista fanikulttuureista. En ole pitkiin aikoihin saanut kirjoista uusia musavinkkejä, mutta Ed Lin onnistui inspiroimaan minua myös ulkokirjallisesti. Toisaalta Joy Divisioniin palataan teoksessa niin monesti, että fanitus kuulosti jo autistiselta.

Taiwan on syvästi kristillinen maa, jossa seksikauppaa on pyritty siivoamaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Korkeamman luokan prostituoidut toimivat diskreetisti Taipein karaokebaareissa ja yön auki olevissa parturiliikkeissä, mutta betelpähkinätytöt saavat osakseen asiakkaiden syvän pään. Ylipäänsä kirjasta sai vaikutelman, että maa on täynnä college-pudokkaita ja turhautunutta potentiaalia, sillä teoksen nuorista aikuisista suurin osa työskenteli ”luuseriammateissa”. Ei love hotelin vastaanottovirkailijankaan duuni kovin hehkeältä kuulostanut, vaikka Jing-nan pääsi kokemaan sellaisessa ohikiitäviä onnen hetkiä.

Uskontojen rintamalla teos tarjoaa kiinnostavan cocktailin kristinuskoa, buddhalaisuutta ja taolaisuutta. Jing-nan on tyyppi, joka tekee kaikkensa päästäkseen eroon esi-isien henkien lepyttelystä, kun taas hänen ystävissään riittää uushenkisiä suitsukefriikkejä. Taolaisiin elementteihin tutustuminen oli minulle vierainta, enkä täysin sisäistänyt niiden vaikutusta mm. politiikkaan pelkästään tämän dekkarikuvauksen kautta.

Teos tyydytti minua täydellisesti kulttuurin kuvauksena, mutta dekkarin juoni oli kovin viipyilevä ja hidastempoinen. Toisaalta sarjan aloitusosa pohjustaa myöhempiä seikkailuja, ja toivon myöhempien osien nostattavan adrenaliinitasoa hieman korkeammalle. Taiwanin etnisistä ryhmittymistä, lähihistoriasta ja ruokakulttuurista opin kirjasta eniten, mutta en ole vielä tämän kuvauksen innoittamana valmis maistamaan fermentoitua tofua.

Maahaaste etenee nyt kohtaan 163/196: Taiwan.