Malilaisen kätilön työpäivistä

Teos: Kris Holloway: Monique and the Mango Rains (Waveland Press, 2007)

Olen nyt tehnyt parhaani Afrikan maiden kaunokirjallisuuksien etsimisessä, mutta maahaasteessani on jäljellä maita, joista on vaikea löytää luettavaa kielillä, joita ymmärrän. Listalla on jäljellä kymmenisen teosta, jotka löydän muualta kuin internetistä, mutta loppujen maiden suhteen joudun improvisoimaan joko a) lukemalla muista genreistä kuin alun perin ajattelin tai b) lukemalla ranskaksi teoksia, joita hädin tuskin ymmärrän.

Mali on yksi niistä maista, joista en löytänyt oman maan kirjailijan teosta englanniksi, mutta jatkan ulkomaalaisten matkakertomuksilla, joita lukee mielellään varsinkin, jos niissä kuvataan muutakin kuin länsimaalaisen kokemaa kulttuurishokkia. Kris Hollowayn Monique and the Mango Rains on teos, jossa paikallisten ihmisten toimijuus on keskiössä, eikä niinkään länsimaalaisen sopeutuminen vieraaseen kulttuuriin. Se kertoo amerikkalaisen Krisin, Peace Corps-vapaaehtoisen, ja malilaisen Monique-kätilön ystävyydestä ja yhteistyöstä kahden vuoden palveluksen aikana vuosina 1989-91 ja sen jälkeen Moniquen kuolemaan saakka, eli vuoteen 1998.

Kris on Maliin lähtiessään 22-vuotias yliopisto-opiskelija, ja Monique on 24-vuotias kyläkätilö ja kahden lapsen äiti. Kansakoulun jälkeen Monique ei ole opiskellut muodollisesti, mutta on harjoitellut lapsenpäästöä kahden vuoden ajan kätilön apulaisena ja käynyt puolen vuoden terveystyöntekijän koulutuksen. Hän on muuttanut Namposselan kylään läheisestä Koutialan kaupungista miehen perässä, ja asuu appivanhempiensa luona. Työ kylän kätilönä ja terveydenhoitajana on kokopäiväistä ja raskasta, mutta hän saa palkkaa vain n. 23 dollarin edestä kuussa ja siitäkin suurimman osan kahmii appiukko.

Ystävyys kahden naisen välillä syntyy luontevasti, sillä Monique on ilmoittautunut Peace Corps-tulokkaan emännäksi. Naispuoliselle vapaaehtoiselle ei oikein ole muuta työtä tarjottavanakaan kuin avustaminen klinikalla. Kahden vuoden aikana Kris alkaa seurustella toisen Peace Corps-tyypin Johnin kanssa, ja jossain vaiheessa John muuttaa maan toiselta puolelta asumaan Krisin kanssa Namposselaan. John saa tehtäväkseen synnytyshuoneen uudelleenrakennuksen, johon on saatu hyvät apurahat, mutta työvoimaa on vaikea saada ruokapalkalla. Miehet haluaisivat ainakin kaljaa, mutta kaljapäissä työnteko ei etene toivotulla tavalla. Projekti kestää ikuisuuden, mutta uuden klinikan avajaisia päästään juhlimaan paria kuukautta ennen parin poislähtöä.

Holloway kertoo vaikeista synnytyksistä, äitien ja vauvojen kuolemista, lasten aliravitsemuksesta ja työstä tyttöjen ympärileikkauksen lopettamiseksi. Noina aikoina naiset alkavat kuulla ehkäisykeinoista, ja moni haluaa kokeilla pillereitä miehiltään salaa. Osa perheistä on moniavioisia muslimikulttuurin niin salliessa, kun taas kristityt miehet käyvät muuten vieraissa ja tartuttavat sukupuolitauteja vaimoihinsa. HIV ei ole edennyt Malissa epidemiaksi saakka, mutta sekin on yleistä varsinkin rajaseuduilla. Monique, hänen perheensä ja hänen miehensä perhe sattuvat olemaan katolisia kristittyjä, joita tuolla alueella on jopa 10 % väestöstä.

Vaikka kylän elämään mahtuu paljon surua ja murhetta, kirja on kirjoitettu valoisasti, huumorintajuisesti ja ihanan Moniquen muistoa syvästi kunnioittaen. Luulen, että Holloway on saanut motivaation kirjoittaa kirjansa vasta ystävänsä kuoleman jälkeen. Peace Corps-tarinat ovat Yhdysvalloissa kovin yleisiä, eivätkä ne kaikki ylitä julkaisukynnystä. Tässä tarinassa poikkeuksellista on ystävyyden kehittyminen vapaaehtoistyön jälkeen ja sen täydellinen vastavuoroisuus. Moniquen poismeno on Krisille suuri menetys, sillä he jakoivat myös äitiyden iloja ja suruja kirjeitse ja äänikasettien välityksellä valtameren ylitse. On ironista, että taitava kätilö kuolee synnytykseen, ja järkytyksestä toivuttuaan Kris matkustaa Maliin kuullakseen, mitkä asiat lopulta johtuivat nuoren naisen dramaattiseen kuolemaan.

Malilaisen kätilön työpäiviin mahtuu myös muiden kyläläisten terveydestä huolehtimista, lääkkeiden jakoa ja rokotuksia, sekä valistusta monista aiheista. Jossain vaiheessa kylän naiset päättävät perustaa yhteisen kasvimaan pelkästään vauvojen ruokien kasvattamista varten, ja tämäkin projekti vaatii viikoittaisia työtunteja. Koska kylässä ei ole sähköä, kaikkia lääkkeitä ja rokotteita ei voi säilyttää klinikalla, vaan Monique joutuu hakemaan niitä kaupungista mopedillaan. Mopedi on paikallisen sairaalan omaisuutta ja tarkoitettu työkäyttöön, mutta Moniquen mies omii sen heti sen saapuessa, ja Monique joutuu anomaan mieheltään lupaa sen käyttämiseen joka kerta, kun hän on lähdössä jonnekin.

Kirjaa lukiessa otti monta kertaa päästä Francois-aviomiehen käytös, mutta pian kävi ilmi, että liitto oli järjestetty, eikä kummallakaan puolisolla ollut suuria odotuksia sen suhteen. Miehellä oli koko ajan sutinaa muualla, mutta myös Moniquella oli kaupungissa ”vanha ystävä”, mikä on epätavallista tuossa kulttuurissa. Miehen matalampi koulutus ja status kyläyhteisössä johtaa heikkoon itsetuntoon, kun vaimo on melkein julkkis. Julkkis hän on siksi, ettei läheskään joka kylässä ole kätilöä, eikä varsinkaan sellaista, joka jaksaa kampanjoida naisten oikeuksien puolesta. Kun Monique vielä pääsee matkustamaan USA:an, kuilu pariskunnan välillä syvenee.

Persoonana Monique osoittautuu yllättävän moderniksi ja itsepäiseksi, kun otetaan huomioon maan naisten yleinen asema ja ajankohta. Kovin paljon hän ei edes salaa normista poikkeavaa käytöstään, eikä hänen miehensä suku voi ohjailla häntä muissa kuin raha-asioissa. Käydessään omien vanhempiensa luona kaupungissa hän tapailee Pascalia heidän luonaan, eikä kellään ole siihenkään mitään sanomista. Erota hän ei uskalla siksi, että pelkää lasten menettämistä. Holloway ei myöskään paljasta ystävänsä synkimpiä salaisuuksia kirjassaan, vaan Monique keskustelee näistä ongelmista kylän naisten kanssa julkisesti. Myös muiden naisten avio-ongelmat tuntuvat olevan julkista riistaa, ja varsinkin väkivaltaan puututaan kollektiivisesti.

Vaikka tarinan tapahtumista on jo 30 vuotta aikaa, teos ei tunnu vanhentuneelta. Malissa kehitys on kehittynyt, ja maata pidetään tuon alueen demokratian mallimaana. Sain kirjan välityksellä malilaisesta kulttuurista varsin positiivisen kuvan, sillä siinä ei ainakaan kuvata suuria jännitteitä muslimien ja kristittyjen välillä. Uskonto ei määrittele kaikkea ihmisten välistä vuorovaikutusta, vaan kirjan kyläläiset kokevat olevansa minianka-heimolaisia ja malilaisia ensin, ja sitten jonkun uskonnon harjoittajia.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 88/196: Mali.

Mainokset

Ghana, uusi tuttavuus dekkarimaana

Teos: Kwei J. Quartey: Wife of the Gods. (Random House, 2009)

Raskaiden historiallisten järkäleiden jälkeen saavuin kirjahaasteessani virkistävään keitaaseen, kun löysin ghanalais-amerikkalaisen Kwei J. Quarteyn kotimaahansa sijoittuvat dekkarit. En ole ennen tätä tiennyt muista afrikkalaisdekkareista kuin Mma Ramotswe-sarjasta, jolla aloitin tämän haasteen, mutta jota en aio lukea koskaan loppuun.

Kwei J. Quarteyn sarjassa pääasiallinen etsivä on mies, Darko Dawson, joka on töissä Accran keskuspoliisiaseman murhayksikössä. Sarjan aloitusosassa Darko on reilu kolmikymppinen perheenisä, jolla on kotipuolessa monenlaisia huolia. Hänen pojallaan on reikä sydämessä, veli on halvaantunut vyötäröstä alaspäin ja äiti on kadonnut veljen onnettomuuden jälkeen teille tietämättömille. Töitä Darko ja hänen vaimonsa Christine joutuvat tekemään apinanraivolla, koska 6-vuotiaan pojan tuleva sydänleikkaus ei kuulu kansallisen terveydenhuoltojärjestelmän piiriin.

Kirjassa Darko palaa 25 vuoden jälkeen äitinsä kotikonnuille Voltan provinssiin, pohjois-Ghanaan. Siellä asuu edelleen Osewa-täti, jonka luona mies on viettänyt ikimuistoisia lomia lapsena. Reissu herättää hänessä ristiriitaisia tunteita, koska äidin katoamisen jättävät haavat aktivoituvat. Kylässä on murhattu nuori lääketieteen opiskelija Gladys, joka on ollut siellä antamassa HIV-valistusta paikalliselle osana opintojaan. Murhia ei tuolla syrjäisellä alueella tapahdu usein, ja paikallinen poliisi tarvitsee virka-apua pääkaupungista joka saralla.

Teoksen pääteema liittyy Ghanassa tunnettuun kulttuuriseen käytäntöön, eli nuorten tyttöjen vihkimiseen ”jumalille” hyvityksenä suvun muiden jäsenten tekemistä vääryyksistä. Varsinkin pohjoisessa Ghanassa on kyliä, joissa teinityttöjä uhrataan animistisiin temppeleihin, ja tosiasiassa he päätyvät niiden pappien seksileluiksi. Tässä kuvatussa keississä paikallinen pappi menee jo viidennen tytön kanssa naimisiin, eikä vaimoilla ole helppoa poispääsyä järjestelystä varsinkaan, jos he sattuvat uskomaan jumalten kostoon.

Kaiken kaikkiaan dekkari on hyväntuulinen ja rempseä, vaikka siinä käsitellään syviä yhteiskunnallisia epäoikeudenmukaisuuksia. Kirjan naiset alkavat tosin olla hyvin tietoisia oikeuksistaan, ja muutos sukupuolten välisissä suhteissa on saavuttanut jo syrjäkylätkin. Ironista kyllä, liikkeellä on myös koulutettuja ihmisiä, jotka puolustavat trokosi-käytäntöä kansalaisjärjestötasolla, ja haluavat tyttöjen uhraamisen jatkuvan postkoloniaalina vastarintana. Ylipäänsä Quartey maalaa kuvaa yhteiskunnasta, joka on hyvin järjestäytynyt ja jossa vallitsee jonkun tason perusluottamus instituutioihin.

Wife of the Gods osoittautui lukuhaasteeni viihteellisemmistä afrikkalaiskirjoista toistaiseksi kiinnostavimmaksi, ja ilahduin huomatessani, että dekkareita on julkaistu tämän debyyttiteoksen jälkeen neljä lisää. Lukisin mielelläni koko sarjan läpi, ja näkisin mielelläni sarjan myös suomennettuna, sillä ainakaan tämä sarjan aloitus ei ollut liian höttöinen, kuten esimerkiksi Mma Ramotswe-teokset ovat.

Maahaaste on nyt kohdassa 87/196: Ghana.

I guess it rains down in Namibia

Teos: Peter Orner: The Second Coming of Mavala Shikongo (Little, Brown and Co., 2006)

Maaseutumatkailu eteläisessä Afrikassa kantaa hedelmää, ja nyt on Namibian vuoro. Kyseisestä maasta minulla on hyllyssäni monta tietokirjaa ja tieteellisempää opusta, mutta en ole jaksanut lukea niitä loppuun. Mielessäni kummittelee yksi suomalainen romaani, Lauri Mäkisen historiallinen dekkari, Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015), joka teki vaikutuksen ajankuvallaan. Mutta yhtään namibialaisen kirjoittamaa romaania en ole lukenut, enkä sellaista tähän hätään löytänyt.

Lukemani kirja on amerikkalaisen maassa asuneen kirjailijan esikoisromaani. Se vie lukijansa Namibian sydänmaille, mahdollisimman autenttiseen maastoon, jossa kukaan ei haluaisi asua. Namibiassa oli ainakin 1990-luvun alussa, johon tämä teos sijoittuu, maailman pienin väestöntiheys, ja syrjäkylissä tämä merkitsee valtavia välimatkoja. Kirja kuvaa Goas Farm-nimisen siirtokunnan katolista poikakoulua, jonne nuori amerikkalainen Larry matkaa vapaaehtoistöihin. Hän ei tarkalleen tiedä, minne on menossa ja mitä työ pitäisi sisällään, ja kauhukseen hän sukeltaa suoraan syvään päähän. Hänelle annetaan englannin ja historian opetus ja seiskaluokan luokanvalvojan tehtävä, vaikka hän ei ole aiemmin opettanut mitään kenellekään. Hänen äidinkielen kieliopin taju on puutteellinen, ja hän usein nolaa itsensä fiksumpien oppilaiden edessä selittäessään futuuriperfektiä.

Tuohon aikaan koulua järisyttää uusimman naisopettajan, Mavala Shikongon katoaminen vain kolmen viikon pestin jälkeen. Mavala on jättänyt korkokengän jälkensä koulun jokaiseen sinkkumieheen, ja hänen ympärillään leijuu mystiikkaa siksikin, että hän on entinen sotilas, vapaustaistelija, joka on palvellut Angolassa sissinä. Tämän lisäksi hän on rehtorin vaimon sisko, mikä herättää muissa työntekijöissä liiallista juoruilun halua. Rehtorin Mavala on kietonut pikkurillinsä ympärille, eikä kukaan tiedä hänen koulutuksestaan alalle.

Lyhyen poissaolon jälkeen Mavala palaa duuniinsa vauva kainalossaan. Pienokainen on jo vuoden ikäinen, joten hän ei ole synnyttänyt isätöntä lastaan poissaollessaan. Hän ei suostu kertomaan kenellekään lapsen alkuperästä, vaan palkkaa opettaja Obadiahin Antoinette-vaimon hoitamaan lasta koulupäivien ajaksi. Antoinette ei kehtaa kieltäytyä, vaikka hänellä riittäisi muutakin työtä koulupoikien hostellin paimentajana. Mavalan asema opettajana on paluun jälkeen vaakalaudalla siksi, ettei aviotonta äitiä pidetä hyvänä roolimallina katolisessa koulussa edes pojille.

Larry toki rakastuu Mavalaan, ja Mavala kokee ulkomaalaisen seuran vapauttavana. Pari tapaa salaa siesta-aikaan farmin hautausmaalla, jonne on enimmäkseen haudattu buurien vortrekkereitä. Viikonloppuisin he ryyppäävät, polttavat ja rakastelevat Grietan haudalla, jonka he usein peittävät pöytäliinalla pitäen hautaa pöytänään. Jos vauva on mukana, hän saattaa välillä nukkua koko session läpi Mavalan autossa.

Rakkaussuhdetta hulvattomampaa meininkiä Larrylla on Obadiah-kollegan vanhassa Datsunissa, joka ei enää toimi, mutta jota mies käyttää miesluolanaan. Kaikki koulun opettajat ovat älykköjä omalla laillaan, ja siksi myös hylkiöitä. Monella on liian vasemmistolainen tausta menestykseen uudessa itsenäisessä valtiossa, eikä heidän työnsä jumalan selän takana auta heitä liikkumaan edes toiseen periferiaan. Opettajissa ja muussa henkilökunnassa on myös suomalaisia nimiä, Toivoja ja Vilhoja, joten kirjan matkassa tuli kotoisa tunnelma. Tykkäsin jokaisesta henkilöhahmosta, vaikka heitä kieltämättä oli liikaa.

Jos viimeksi lukemani Malawiin sijoittuva teos oli kulttuuria selittävä ja vähän liikaakin kunnioittava, tässä romaanissa eletään maan itsenäisyyden alkuaikaa todeksi, lihassa ja veressä, iloitellen ja rienaten ihan kaikkia tyyppejä. Teoksissa oli yhteistä se, että ne kuvaavat työyhteisöä, johon länsimainen ummikko tulee tuntematta paikallista kulttuuria paljoa. Vertaamalla näitä teoksia voin väittää, että nuorella opettaja-Larryllä meni kirkkaasti paremmin tämä ulkomaankokemus kuin Malawissa työskenneellä lääkäri-Henryllä.

Enemmän kuin rakastumisesta kirja kertoo pyyteettömästä ystävyydestä. Kirjan namibialaiset hahmot eivät pyri käyttämään hyväksi nuorta Larrya, vaan ottavat hänet osaksi yhteisöään sellaisena kuin hän on. Kun Larryn äiti lähettää koululle pianon rahtina, kaikilla on itkussa ja naurussa pitelemistä, sillä soitin on saanut valtameren ylittäessään kovaa kohtelua, eikä se enää kelpaa kuin grillibileiden polttopuiksi. Mavala Shikondo itkee, sillä hän on kärsinyt jo liian kauan kirkon epäsointisten urkujen soittajana.

Kirjassa puhutaan jo vuonna 1991 (tai sen julkaisuvuonna 2006) ilmastonmuutoksesta, mikä näkyy kuivien kausien tiukentumisena ja jokien kuivumisena. Koulun arjessa on aikoja, jolloin asuntoloiden vesi katkeaa päiviksi tai viikoiksi, ja haju luokkahuoneissa on sietämätön. Kuivuustarinat ovat tämän maan kansanperinnettä, ja spontaanit sadetanssit ovat aitoja mielenilmauksia jopa katolisessa universumissa, jossa vähäpukeisuus tai alastomuus on yleensä tuomittua.

Tämä teos oli älyllinen hyvän mielen kirja, joka pursuaa historiallisia koordinaatteja ja poliittista vastarintaa. Se vaatii lukijalta enemmän perehtyneisyyttä Afrikan poliittiseen historiaan kuin leppoisat Mma Ramotswe-teokset, mutta lukija saa vastalahjana Zorbas-brandyä ja grillattua seepranlihaa Whitney Houston-karaoken tahtiin, eikä tällaista makujen sinfoniaa kukaan järkevä olento haluaisi missata.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 77/196: Namibia, ja olen riemuissani siitä, että löysin Open Libraryn, joka selvästi tarjoaa parempaa luettavaa kuin Metso-kirjasto.

Khmerien muinaisilla kauppareiteillä

Teos: Kim Fay: Kadonneiden muistojen kartta (Bazar, 2013)

Käännös: Hilkka Pekkanen

Olen lueskellut Kadonneiden muistojen karttaa kolmisen vuotta, ja nyt on aika laittaa tälle hikiselle seikkailulle aikaraja. Hankin kirjan joskus alennusmyynnistä parilla eurolla, sillä olen keräillyt näitä ei niin tunnettuihin aasialaisiin ja afrikkalaisiin maihin sijoittuvia teoksia tietoisesti. Kirjassa oli alusta saakka jotain kökköä, vaikka periaatteessa sen teema ja maantieteellinen kohdekin kiinnostivat. Olen edennyt sen kanssa etananvauhdilla, ja joka kerta siihen uudelleen tartuttua on pakko aloittaa alusta, koska en muista sen juonesta mitään.

Tässä maahaasteessa olen kuitannut useankin Aasian maan juuri historiallisilla romaaneilla. Kambodzaan sijoittuvia teoksia olen lukenut aiemmin jo kaksi, ja molemmat (Terhi Rannela, Kim Echlin) olivat suuria elämyksiä. Kim Fay on amerikkalainen esikoiskirjailija, joka on ennen debytointiaan asunut monia vuosia Vietnamissa. Romaani ei ainakaan kärsi paikallistuntemuksen puutteesta, mutta minulla on ollut suuria vaikeuksia päästä sen henkilöhahmojen ihon alle. Se ei myöskään ole liian viihteellinen tai yltiöromanttinen, ja myös historiallisesta näkökulmasta se kuvaa monisyisesti 1920-luvun kuohuvaa tilannetta Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassa.

Kirjassa kolmikymppinen Irene Blum potee suurta ahdistusta uransa suhteen seattlelaisessa itämaisen taiteen museossa. Hän on kasvanutkin museossa, sillä myös hänen edesmenneet vanhempansa olivat Kaakkois-Aasian taiteen tutkijoita. Hän on edennyt museon kuraattoriksi, mutta kun museon johtajan paikka aukeaa, se annetaan automaattisesti nousukasmaiselle miehelle, Marshall Cabotille. Nimityksen jälkeen hän ei voi tehdä muuta kuin erota virastaan ja lähteä itsenäisenä tutkijana Indokiinaan etsimään khmerien kadonneita kuparitauluja.

Kuparitaulut kuuluvat maailman taidemarkkinoilla samaan kastiin kuin Romanovin suvun aarteet: niitä kaupitellaan pimeillä markkinoilla pilkkahintaan, ja on suuri uhka, että ne päätyvät kauas Kambodzasta jonkun ahneen uusrikkaan residenssiä koristamaan. Irene kokee, että niiden oikea paikka olisi missä tahansa museossa, mutta mielellään Kambodzan rajojen sisällä. Hänellä on henkilökohtaista intohimoa taulukysymykseen, tai ehkä se on hänen ainoa päämääränsä tilanteessa, jossa kotona häntä ei odota loistava tulevaisuus.

Matkakumppanikseen Irene saa ranskalaisen Simonen, joka on elänyt vaarallista elämää Shanghaissa väkivaltaisen kommunistimiesystävän Rogerin kanssa. Roger on kaulaansa myöten vaikeuksissa epäonnistuneen vakoilutyönsä vuoksi, ja pian hänet löydetään murhattuna asunnostaan. Jos Simone haluaa pelastaa nahkansa, hänen on aika vaihtaa kytkintä ja poistua kaupungista. Naisten on aikomus matkustaa Kambodzaan kahdestaan Simonen autolla, mutta mukaan lyöttäytyvät kaksi miestä, Marc ja Louis. Kaikilla on omat intressinsä mystisten kuparitaulujen suhteen, eikä matkanteko suju ilman monisyistä välienselvittelydraamaa.

Irenen tilannetta ei yhtään helpota se, että hänen matkansa mesenaatti, iäkäs miljonääri Henry Simms on saapunut Shanghaihin tekemään kuolemaa, eikä ole kertonut tälle olinpaikastaan. Myös Marcilla on kytkös Simmsiin, ja taistelupari rakastuu miljonäärin kuolinvuoteen varjossa. Ehkä tämä juonenkäänne ärsytti kirjassa eniten: en yleensä pidä siitä, että avainhenkilöiden välille syntyy maagisia yhteyksiä liian pienessä maailmassa. (Sorry myös liiallisista juonipaljastuksista, mutten usko monen blogin lukijan säntäävän etsimään kirjaa tämän arvion pohjalta.)

En voinut sille mitään, mutta kirjaa lukiessani koin olevani Indiana Jones-leffan feministisessä uudelleentulkinnassa, ja tämä ajatus häiritsi minua suuresti. Seikkailuhan olisi voinut olla myös Thelman ja Louisen historiallinen versio, mutta niihin viboihin kirja ei yltänyt.

Kim Fay tarjoaa kyllä paljon tietoa khmerien muinaisen sivilisaation vaiheista, joten voisin kuvitella kirjan kiinnostavan varsinkin Kambodzan-matkaa suunnitteleville. Seikkailuromaaniksi teos oli jopa älyllinen, mutta tästä huolimatta teos ei puhutellut minua. Ilman maahaastetta olisin jättänyt sen kesken hyvällä omallatunnolla, mutta koska olen nysvännyt kirjan parissa haasteen alusta saakka, se oli pakko kahlata läpi. Ainoa lopputulema on, että voin nyt elvistellä kolmen Kambodza-kirjan lukemisella. Jos vielä saisin lukea Kambodzassa syntyneen kirjailijan teoksen, voisin jo esitellä itseni maan kirjallisuuden asiantuntijana.

Maahaasteessa olen antanut Kambodzalle numeron 39/196. Kaakkois-Aasia alkaa muutenkin olla melkein läpi luettu. Vain Thaimaa uupuu, koska kaksi löytämääni sinne sijoittuvaa teosta ovat olleet vielä uuvuttavampia tai huonompia kuin tämä teos, enkä ole voinut lukea niitä loppuun.

Ovikellon soittamisen (epä)taiteesta

Teos: Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi, 2005)

Taas kierrätyskorien aarteisiin, ja oi, mikä mehevä helmi sieltä löytyi! En ole vuonna 2005 ollut tietoinen Juha Itkosen esikoisromaanista, enkä edes usko, että se olisi minua juuri tuossa vaiheessa suuremmin kiinnostanut. Aivan viime vuosina olen alkanut lukea himokkaasti uskonlahkoihin liittyviä romaaneja, mutta en muista ennen tätä kohtaamista lukeneeni ainuttakaan romaania mormoneista.

Olen kyllä tiennyt, että Juha Itkonen on jonkinlainen Amerikka-guru, ja amerikkalaisia elementtejä olen bongaillut hänen muistakin teoksistaan, mutta tämä teos kertoo syvällisemmin eräästä amerikkalaisen kulttuurin vähemmistökulttuurista, jota tuskin kaikki amerikkalaisetkaan hyvin tuntevat. Viime aikoinahan mormonien saloja on paljastettu jonkin verran TV:ssä: itsekin olin jossain vaiheessa koukussa tositeeveesarjaan Sister Wives. Koska mormoneja jakaa sisäisesti kysymys moniavioisuudesta, monet shokeeraavat representaatiot tästä uskonnosta liittyvät sen fundamentalistiseen siipeen, kun taas valtavirtamormonit pidättäytyvät tylsän tavallisissa ydinperheissä. Suomessa kiertävät mormonit, joita Itkonenkin kuvaa, eivät harjoita moniavioisuutta, mutta toki yhteisöön liittyy monia erikoisuuksia ja sääntöjä, joita tämäkin teos avaa, vaikka salalaisuuksien paljastaminen ei ole teoksen keskiössä.

Teoksessa kaksi nuorta miestä, David ja Mark, matkustavat kylmään Pohjolaan pakolliselle kahden vuoden lähetystyöjaksolle. Tämä kokemus on mormonien vastine armeijalle, ja näinä päivinä joukoissa on entistä enemmän tyttöpareja. Kirjassa eletään hieman vanhempia aikoja, jolloin mormonien kulttuuri on vahvasti miesjohtoista, ja naisten asema tuntuu olevan enimmäkseen kodin hengettärenä. Miehet saapuvat jonnekin väli-Suomeen pieneen kaupunkiin, jonka ovet on soitettavissa läpi muutamassa kuukaudessa. Heidän tarkoituksensa on asua parilla-kolmella paikkakunnalla vierailunsa aikana. Muutoista päättää paikallinen lähetyspresidentti, joka edustaa esimiehen asemaa.

David on herkkä sielu, jonka tukalaa tilannetta korostaa se, että hän on äskettäin menettänyt perheensä lento-onnettomuudessa. Mark on selkeästi kaksikon johtotähti, joka puhuu reippaasti seurakunnan tilaisuuksissa ja joutuu puolustamaan heikkoa ja hintelää kaveriaan myös käsirysyissä. Miesten yhteiselo ei suju sillä tavalla kun on suunniteltu, vaan Mark selvästi haluaisi jopa eroon nynnykaveristaan. Vaikeassa tilanteessaan David saa uskotuksi Eeron, seurakunnan vanhemman rivijäsenen, joka on poikamies ja asuu kesämökillään koiransa kanssa. Eero edustaa Davidille miltei amerikkalaista vanhan ajan maskuliinisuutta, puhumatonta, rehtiä työetiikkaa. Eero on myös kiehtova siksi, ettei hän ole aina ollut mormoni, vaan löytänyt uskon aikuisena Amerikan-siirtolaisvuosiensa aikana.

Davidia painaa eniten se, että hän on rakastunut naapurissa asuvaan sairaanhoitajaopiskelija-Emmaan. Emma ei ole minkäänlaisessa uskossa, vaan kiroilee, lakkaa varpaankynsiään miesseurassa ja esiintyy muutenkin piittaamattoman estottomasti. Kahdenkeskiset kohtaamiset Emman kanssa ovat Davidille syntiä, mutta ankean, luotaantyöntävän ovikellonsoittorupeaman aikana niistä tulee hänelle ainoa henkireikä, ja suhde liukuu pikkuhiljaa seksuaaliseksi. Paikoitellen hän huomaa myös haaveilevansa Emman kanssa naimisiinmenosta, mutta haluaako Emma mormonin vaimoksi? David on myös vakavasti huolissaan omasta mielenterveydestään, mikä ei lainkaan vahvistu suomalaisten humalaisten harjoittaman väkivallan ja muutenkin hämyisen ilmapiirin seurauksena.

Itkonen osaa tuoda iholle pienessä maassa elävän pienen uskonnollisen yhteisön sisäiset jännitteet, ja nuorten lähettiläiden paineet. Uusien seurakunnan jäsenten kalasteluhan on miltei mahdoton tehtävä, eikä Mormonien kirjasta yleensä kiinnostu kuin syvässä kriisissä uivat kalat. Hurjin hahmo kirjassa onkin yksinhuoltaja-Kati, joka on tullut miehensä hylkäämäksi ja pilkkaa miehensä vienyttä ”neekerihuoraa”, joka suurimmalla todennäköisyydellä on japanilainen sihteerikkö. Kati ja hänen lastensa ahdinko on loppumaton murheiden laakso, jossa todella tarvitaan kristillistä veljesapua, mutta seurakunnan vanhimpien mukaan heidän auttamisensa ei korvaa ovilla käymistä.

Myös juonellisesti kirja ehtii yllättää monessa kohtaan, eikä siis jää vain näppäräksi etnografiseksi kuvaukseksi uskonlahkon arjesta. Teos nousee ehdottomasti lukemistani Itkosen teoksista kärkeen, ja aion käyttää sitä vertailevissa uskonlahkotutkimuksissani ensi lukemisen jälkeenkin.

Juuri tässä hetkessä luin teosta terapeuttisesti, sillä yritän päästä eroon muutamasta minua pommittavasta Jehovan todistajasta. Mormonit eivät ole koskaan aiheuttanut minulle päänvaivaa, enkä muista heidän käyneen ovellani kertaakaan. Ehkä heidän lähetysstrategiansa on vuosien varrella muuttunut, ja ehkä he keskittyvät nykyään enemmän jo uskossa olevien sielunhoitoon. Tämä on puhdasta spekulaatiota, mutta enempää tuntemattomien ovikellojen soittajia ei tämä postmoderni yhteiskunta siedä. Sillä strategialla ei saa edes myötähäpeää puolelleen. Vain vihaa ja mentaalisia laskiämpäreitä kaadetaan kotirauhan rikkojien niskaan.

Lehtimajan lukuhetki

Teos: Helen Dunmore: Your Blue-Eyed Boy (Picador, 1998)

Hellelukemien noustessa olen kokenut tärkeäksi etsiä viileitä lukusaarekkeita ulkosalla. Työskentely sisätiloissa ei maistu, vaikka kotini on siedettävä kuumuudessa: kun tietää, että kaikki muut ovat kirmailemassa rannoilla ja terasseilla, tuntuu elämän hukkaamiselta kököttää kotikoneella.

Eilen löysin täydellisen paikan Haiharan kahvihuoneen pihalta, lehtimajaa muistuttavasta suojasta, ja luin siellä putkeen poistokirjoista pelastamani brittijännärin, Your Blue-Eyed Boy. Kirjan kannessa mainitaan kirjailijan voittama Orange Prize, mutta siitä huolimatta en tiennyt hänestä mitään. Wikipedia kertoo tuotteliaasta kirjailijasta, joka julkaisi kaikkea muuta paitsi draamaa, joka on aikanaan asunut kaksi vuotta Suomessa ja joka kuoli toissa vuonna syöpään 64-vuotiaana.

Ensivaikutelma Dunmoren tuotannosta on lupaava. Lähdin lukemaan teosta dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja vaikka siinä on varsinkin jälkimmäisen piirteitä, se kuitenkin avautuu parhaiten ihan tavallisena romaanina. Kirjassa 38-vuotias tuomari Simone muuttaa perheineen Lontoosta pohjois-Englantiin, ja asettautuu pieneen kalastajakylään asumaan. Perhe on rahavaikeuksissa, vaikka vaimon palkka kohenee maallemuuton seurauksena. Hän toimii paikallisessa käräjäoikeudessa ”kiintiönaisena”, ja samalla pitää ilmaista oikeusaputoimistoa köyhille ja tarvitseville.

Simonen mies Donald on työtön arkkitehti, joka on taloudelliselta käytökseltään riskinottaja. Maalla hän yrittää sopeutua koti-isän rooliinsa, mutta katkeruus valtaa miehen mieltä, eikä hän suostu hakemaan hanttihommia paikallisista yrityksistä. Simonelle pohjoinen merenranta on tuttua maisemaa lapsuudesta, mutta mies ja lapset kaipaavat Lontooseen. Perhe tuntuu olevan tuuliajolla, eikä tilannetta paranna se, että ruokapöydässä on entistä enemmän säilykkeitä ja halpaa margariinia. Simone kaipaa Lontoon luomuvihanneskauppoja, ja niiden uhkeita munakoisoja.

Kirjassa eletään 1990-luvun loppua, ja sen takauma sijoittuu 1970-luvun loppuun. Simone ei ole aina ollut täsmällinen jakkupukunainen, vaan nuorena hän pukeutui intianpuuvillaan ja antoi hippitukan kasvaa. Hänen elämänsä kesä sijoittui Amerikkaan, jossa hän oli leiriohjaajana Vermontin rannikolla. Merellinen teema onkin kirjassa vahva, ja siinä vertautuvat Atlantin jylhät maisemat Pohjanmeren laimeampiin aaltoihin.

Taloushuolien keskellä Simone saa kirjeen menneisyydestä, mieheltä, jonka hän on ehkä halunnut jo unohtaa. Michael oli hänen ensi rakastajansa, kymmenen vuotta vanhempi Vietnamin sodan veteraani, joka eli veneiden kunnostajana. Simone vietti miehen kanssa kiihkeän kesän, ja suhteen kolmantena pyöränä keikkui valokuvaaja-Calvin, joka otti pariskunnasta liian seksikkäitä taidekuvia. Nainen tietää, että hänen entinen rakastettunsa tulee kiristämään häntä kuvilla. Kirjeiden jälkeen tulee soittoja, ja lankapuhelimeen vastaavat enimmäkseen muut perheen jäsenet. Michael ei tunnu antavan periksi, mutta hän on stalkkeri, jota Simone ei voi kokonaan torjua.

Minusta tämä teos pesi jännityksessään suvereenisti suurimman osan viimeaikaisista brittiläisistä psykologisista trillereistä, jotka kaavamaisuutensa lisäksi ovat usein järkälemäisen pitkiä. Jännitys kirjassa on vähäeleistä, vaikka tunteet ovat suuria. Juoneen kietoutuu myös poliittista historiaa, vaikka Simone on uransa vuoksi joutunut eliminoimaan persoonastaan monia puolia. Simonen suhde tähän mystiseen menneisyyden mieheen kertoo paljon hänen oman mielensä kaaoksesta, ja tukahdetuteista vieteistä.

Vaikka luin kirjan nopeana välipalana virikkeitä pursuavassa maastossa, se kolahti aistivoimaisuudellaan. Voisin hyvin jatkaa Dunmoren tuotantoon tutustumista, ja varsinkin hänen runoilijan uransa kiinnostaa, koska tekstistä huokuivat poeettiset elementit.

Naistenviikon haasteessa teos nousee unohdetuksi yllättäjäksi, ja edustaa lähes täydellistä lomakirjaa, joka tarjoaa niin rentoutumista, jännitystä kuin älyllistä purtavaa.

Juurilta repimisen paradokseista

Teos: J.D.Vance: Hillbilly Elegy (HarperCollins, 2016)

Amerikkalaisesta white trashista on olemassa monenlaisia myyttejä ja stereotypioita, ja yksi syvään juurtunut pilkkanimi on hillbilly. Tuo termi viittaa pitkälti maalaisiin juuriin, ja paikkoihin, jotka ovat kovin kaukana sivistyksestä. Yksi tuollainen alue on Appalakkien vuoristo, joka ulottuu useaan osavaltioon maan itäosissa. Appalakeista on tehty paljon etnografisia tutkimuksia, mutta J.D.Vancen teos Hillbilly Elegies on samaan aikaan sosiologinen ja omaelämäkerrallinen.

J.D.Vance julkaisi esikoisteoksensa 31-vuotiaana Yalen vastavalmistuneena lakimiehenä, jonne hän oli päässyt tavallisesta valtion collegesta Ohiosta. Miehen tarina ei ole yhtä dramaattinen kuin Tara Westoverin Opintiellä, mutta teosten välillä on synergiaa. Westover kasvoi eristyneellä maatilalla uskonnollisessa perheessä ja kotikoulussa; Vance on kotoisin ohiolaisesta pikkukaupungista, josta monien on vaikea poistua. Kertojan juuret ovat irlantilais-skottilaisten asuttamassa Kentuckyssa, ja suku muutti maalta kaupunkiin naapuriosavaltioon paremman elämän toivossa toisen maailmansodan jälkeen.

Hillbillyä isovanhempien elämässä edustaa räjähtelevä käytös julkisilla paikoilla. Poika muistaa jo varhaisesta lapsuudesta, kuinka Mamaw ja Papaw lähes tuhosivat paikallisen kaupan, jossa heidän lapsenlapsiaan oli toruttu huonosta käytöksestä. Isoäidin kielenkäyttö on räikeää, eikä hän lopulta koe oloaan mukavaksi missään ohiolaisessa mestassa; reissuilla Kentuckyyn hän rentoutuu, kun paikallisissa kuppiloissa saa kiroilla ja puhua tuhmia.

Kirjan kertoja on tietoinen omasta kulttuurisesta konservatiivisuudestaan, ja pyrkii myös etsimään syitä omalle elämänasenteelleen. Hän ei kokonaan kiellä hillbilly-kasvatuksen merkitystä, vaan löytää siitä myös hyviä puolia. Lojaalisuuden ja kunnian teemat ovat keskeisiä, kun tutkitaan Middletownin kaltaisen pikkukaupungin sosiaalisia suhteita. Kuitenkaan Middletownin konservatismi ei välttämättä merkitse poliittista konservatiivisuutta, eivätkä kaikki hillbillyt esimerkiksi äänestä republikaaneja. Teoksen alkuperäinen missio ei varmasti ollut löytää selityksiä Trumpin kannatukseen, mutta tarkka lukija voi kuitenkin etsiä niitä rivien välistä. Vance näyttää mielenmaisemia, joissa kulttuurinen konservatiivisuus voi muuttua poliittiseksi. Perinteinen työväenluokkainen terästehtaan kulttuuri on suosinut demokraatteja, mutta työpaikkojen vähetessä ja työväenkulttuurin murtuessa kansa alkaa etsiä pelastajaansa muualta kuin totutuista lähteistä.

Vancen oma konservatiivisuus näkyy kommenteissa perhe-elämästä ja työssäkäynnistä. Hän on kasvanut yksinhuoltajaperheessä, mutta kirjoittaa häpeilemättä welfare queeneista, jotka elävät pientä elämäänsä odottaen valtion avustuksia. Kaikki tällaiset tapaukset ovat hänen kokemuspiirissään olleet valkoisia, eikä hän voi olla kommentoimatta heidän työn vieroksuntaansa. Samalla hän muistaa ajat, jolloin työskenteli nuorena supermarketissa ja ihmetteli työttömien kykyä ostaa viinaa, tupakkaa ja raaputusarpoja. Se köyhyys, josta hän kirjoittaa, ei olekaan absoluuttista köyhyyttä, vaan pikemminkin taloustaitojen puutetta. Middletownissa eletään kuukaudesta toiseen payday loanien turvin, ja velkaannutaan niiden kovien korkojen vuoksi. Tällaisiin ratkaisuun turvautuu alempi keskiluokka, kun taas oikeasti köyhät sortuvat rikoksiin turvatakseen lapsilleen joululahjat kuusen alle.

Pidin kirjasta siksi, ettei siinä ole sankaritarinan piirteitä. Kirjailija ei kuvaa itseään poikkeustapauksena, vaan antaa tunnustusta ihmisille, jotka uskoivat häneen. Hänen tiensä Yalen Law Schooliin oli pidempi kuin kurssikavereilla, ja ikäerosta johtuen hänen tarinansa opiskelusta eliittiyliopistossa on jopa hieman tylsä. Hyppy uuteen ympäristöön on kulttuurista siirtolaisuutta, jossa mies tutkii keskiluokkaisen menestyksen salaisuuksia mikroskooppisesti. Hän oppii käyttäytymään rennon hauskasti kalliilla illallisilla, jotka ovat oikeasti verhottuja rekrytointitilaisuuksia. Hän ei ehkä osaa ääntää cabernet sauvignonia oikein, mutta oppii pian, että muitakin viinilaatuja on kuin valkoinen ja punainen.

Suuri osa kirjassa kuvatuista kulttuurieroista eivät ole amerikkalaiselle kulttuurille spesifejä, ja siksi teos on helposti lähestyttävä. Suomalaisessa kulttuurissa on paljon hillbilly-piirteitä, vaikka omassa lähihistoriassamme koulutusjärjestelmä on pyrkinyt tasoittamaan luokkaeroja luomalla yhtenäiskulttuurin, johon kaikki voivat jollain tasolla samastua. Vancen teoksessa ansiokasta on analyysi kulttuurin sisäisistä ominaisuuksista, sillä kaikkea hillbilly-kulttuuriinkaan liittyvää ei voi selittää pelkällä taloudellisella eriarvoisuudella. Valtio voi pyrkiä tasoittamaan elintasoeroja, mutta kulttuuria ei voida muuttaa pelkillä taloudellisilla reformeilla. Itselleni tuli mieleen kysymys, onko keskiluokkainen, palkkatyöhön ja ydinperheeseen keskittyvä ”unelmaelämä” sitten edes tavoittelemisen arvoista kaikille. Vance itse löytää itsensä keskitien turvallisena kulkijana, mutta onko hillbillyjen päihde- ja seksikeskeinen elämäntapa jotenkin alempiarvoista kuin lattemukin kanssa lenkkeily aamuvarhain?

Vaikka osa Vancen tarinasta on omaan makuuni tylsän turvallisuushakuista, nautin hänen kertojan äänestään, jossa sekoittuu herkullisesti akateemisuus ja paikallisen murteen mausteet. Kirja onkin noussut Yhdysvalloissa koulutettujen liberaalien suosikiksi, mutta se tuskin inspiroi Trumpia äänestäneitä hillbillyjä. Mutta kun kirjoittaja kokee edelleen olevansa sisäinen hillbilly jollain tasolla, häntä ei ainakaan voi syyttää tekopyhyydestä tai ulkokultaisuudesta. Hän tuntee kuvaamansa ilmiöt kuin omat taskunsa, eikä ainakaan romantisoi yhteiskunnasta syrjäytyneiden elämää.

Teoksen lopussa Vance matkustaa Middletowniin pelastamaan taas kerran heroiiniriippuvaista äitiään kodittomuudesta. Hän vuokraa äidilleen huoneen nukkavierusta motellista, jossa on vaikeaa saada laskua maksetuksi luottokortilla. Äidin tukeminen on vaikeaa, ja pojan on seurattava tämän rahankäyttöä, jotta estettäisiin taas uusi retkahdus koviin aineisiin. Kristillinen vakaumus ei anna hänelle lupaa lopettaa äidistä huolehtimista, vaikka se välillä on kovin turhauttavaa. Sama vakaumus saa hänet osallistumaan köyhien lasten joululahjakeräyksiin joka vuosi.

Yksi asia, jota Vance osaa välttää joulupukkina on pyjamien hankinta hillbilly-pojille. Hän itse muistaa, kuinka kamalaa oli saada joululahjaksi vaate, jota ei tuossa kulttuurissa kukaan itseään kunnioittava miehen alku käytä. Tämä yksityiskohta sai minut nauramaan, ja kirjassa oli muutenkin kaiken kurjuuden keskellä loistavia, henkeä nostattavia arkisia pikku havaintoja. Pidin tästä siis enemmän kuin Westoverin teoksesta, jossa väkivallan määrä alkoi jo loppua kohti puuduttaa. Koin, että tämän teoksen tarkoituksena ei ollut shokeerata lukijaa, vaan kirjailijan maltillisen toteava tyyli oli sen upea pelastusrengas.