Pitsistringeissä Ceaucescu Beachilla

IMG_1745Nuoruuteni mielenmaisemaan kuului Jyväskylän rantaraitin karut betonimaisemat, ja kiviveistokset, joihin joku angstinen ohikulkija kävi tägäämässä nimen Ceaucescu Beach. Teksti muistaakseni sai olla aika pitkään, koska 90-luvulla tägien kyttääminen tai poispyyhkiminen ei ollut yhtä tehokasta kuin nykyään.

Suomalais-romanialainen esikoiskirjailija Cristina Sandu (s.1989) vie meidät aikamatkalle kommunismin aikaiseen Romaniaan. Romaanissaan Valas nimeltä Goliat (Otava, 2017) hän kertoo elämästä maalaiskylässä, johon 70- luvulla tulee vaalea, suomalainen miniä. Eeva ja Mihai saavat tyttären, Alba Julian, mutta naimisiin he pääsevät vasta vuosien päästä tyttären syntymästä, koska Ceaucescu on epäluuloinen seka-avioliittoja kohtaan.

Mihai on lupaava filosofin alku, mutta Romaniassa hän joutuu opiskelemaan taloustiedettä, koska filosofia ja psykologia ovat oppiaineina lakkautettu. Sitkeän kamppailun jälkeen hän pääsee seuraamaan perhettään Suomeen, jossa Supo on miehen liikkeistä kiinnostunut. Mihai etenee uudessa maassa filosofian professoriksi, jolla on ohjattavia myös Romaniasta. Hänen lahjakkain opiskelijansa Albert kiinnostuu hänen tyttärestään Albasta, joka on teoksen kertoja. Pariskunnan kaukosuhde kestää ikuisuuden, vaikka Albert ei vaikutakaan kykenevältä sitoutuneeseen parisuhteeseen.

Isän ja tyttären yhteisistä harrastuksista kertovat kaksikon venyvät arkiaamut näin:

Päiväkodin hoitaja tahtoi tietää, miksi Mihai Popescun tytär saapuu aina myöhemmin kuin muut? Ja mistä hän on oppinut sellaisia sanoja kuin eettisesti väärä, todistettava ja epävalidi?”

Teos on varsinainen runsaudensarvi, joka kertaa niin Romanian historiaa, pohtii syvällisesti identiteettikysymyksiä ja tarjoaa myös erikoisen ja uskottavan näkökulman ylirajaisten perheiden huoltosuhteisiin. Siinä on myös allegorinen ulottuvuutensa valas-symboliikan kautta, joka viittaa niin Moby Dickiin kuin kommunismin aikaisiin friikkinäyttelyihin. Satuja ja tarinoita teos on nielaissut loputtomiin, tosin aloin huomata, että oudoimmilla niistä oli jotain totuuspohjaa.

Nauroin ääneen lukiessani Gabriella-tädistä, joka oli päässyt afrikkalaisen diktaattorin vaimoksi, mutta palannut kotiin maitojunalla miehen pelottavan käytöksen vuoksi. Vaikka Gabriella on tässä fiktiohahmo, hän on ollut olemassa oikeasti Keski-Afrikan tasavallan keisari Bokassan 12. puolisona, minne Ceaucescu ilmeisesti lähetti naisen vakoojaksi.

Myös perheen toisen pojan Costelin muutto Kaliforniaan Green Card-lottovoiton seurauksena on erikoinen saaga, sillä tämä perhe luo Kaliforniaan tiiviin kuplansa, pikku-Romaniansa. Perheen isovanhemmat Susi ja Flavia pääsevät vierailemaan sekä Suomessa että Yhdysvalloissa, ja matkojen pääteemana on tuliaiset molempiin suuntiin. Länsimaiset tuotteet on se valuutta, jolla isoäiti Flavia rakentaa erinomaisuuden identiteettiään kotona, mutta kommunismin kaaduttua hänellä ei enää ole monopolia niihin.

Flavian hahmo oli inhimillisen ymmärrettävä, mutta raa’assa materialismissaan myös raivostuttava. Poikien lojaalius ahnetta, jopa varastelevaa äitiään kohtaan tuntui välillä ylimitoitetulta. Rivieran riemumatkalla hän päätyy varastamaan kukkasipuleita hautausmaalta, mistä Eeva-miniä suuttuu todella.

En tiennyt tai muistanut Ceaucescun harjoittamasta ”roomalaistamishankkeesta”, jossa kansallista identiteettiä rakennettiin yli kahdentuhannen vuoden takaisille kohtaamisille. Tämä vaikutti myös lasten nimeämiseen, eli 70-80-luvuilla heille pyrittiin antamaan antiikin Rooman myytteihin pohjautuvia nimiä.

Minusta tässä teoksessa oli samantyyppistä vinksahtanutta huumoria kuin Pajtim Statovcin teoksessa Kissani Jugoslavia. Alban identiteettikysymykset ovat tietty erilaisia kuin Statovcin albanialaisperheen, vaikka onhan Balkanin mailla yhteistäkin historiaa. Tämä teos painottuu päähenkilön romanialaisiin juuriin ja lomien viettoon siellä päässä, mutta oikeastaan se käsittelee myös kahden kulttuurin perheen molemminsuuntaista koti-ikävää.

Romaanin alun pienet tarinat tulkin työstä Helsingissä olivat hienoja, ja oikeastaan olisin halunnut lukea näistä Kalasataman leirin maanmiehistä ja – naisista lisää. Mutta teos on sellaisenaan koherentti, älykäs ja syvääluotaava kokonaisuus, jonka uskon nousevan yhdeksi kirjasyksyn yllättäjäksi.

 

Mainokset

Tuhlaajapojan poikien paluu

IMG_1728Väiteltyäni omaelämäkertateemasta ja kulutettuani 7 vuotta siihen liittyvään teoretisointiin, lopetin kategorisesti tuoreiden omaelämäkerrallisten teosten lukemisen. Olen kyllä tässäkin blogissa aika ajoin sortunut johonkin autofiktioon, mutta varsinaisia omaelämäkerrallisia tekstejä tulee luettua vain aniharvoin.

Poliitikkojen omaelämäkerrat varsinkin ovat olleet pannassa. En ole lukenut edes Barack Obaman sellaista.

Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen (Siltala, 2016) sai aikaan poikkeuksen tahtotilassani. Se ei ole perinteinen omaelämäkerta, jossa kerrataan saavutuksia ja julkista uraa, vaan se keskittyy enemmän identiteettiin ja nyky-yhteiskuntamme haasteisiin. Siinä puhuvat rinta rinnan taiteilija ja poliitikko, nautiskelija ja vastuun kantaja. Koin vastuullisuuden järeämpänä teemana kuin vapauden. Teos on syntynyt aikana, kun kansanedustaja Toivola oli isyyslomalla ja vähän sen jälkeen sairaslomalla työuupumisen vuoksi.

Toivolan julkista uraa olen seurannut jo ennen kuin hänestä tuli kansanedustaja. Eniten tiedän hänestä koulujen monikulttuurisuuskasvattajana. Olen hyvin harmissani siitä, ettei hänen uransa näyttelijänä lähtenyt käyntiin sillä intensiteetillä kuin mihin hänellä olisi varmasti ollut lahjoja ja voimavaroja. Tosin mediapersoonana, kouluttajana ja poliitikkona hän on varmasti saanut enemmän aikaan kuin jos olisi jäänyt Suomeen näyttelemään niitä muutamia harvinaisia mustan miehen rooleja.

Musta tulee isona valkoinen on puhutteleva teksti rohkeudesta. Se ei pelkästään kerro ihonväristä ja homoseksuaalisuudesta, tai rasismista ja homofobiasta, vaan siihen varmasti voi samastua, jos on koskaan kokenut pelkoa syrjään jäämisestä tai näkymättömyydestä minkään mahdollisen syyn vuoksi.

Teoksen vahvin narratiivi on läpi kirjan kulkeva kertomus Janin ja Berliinissä asuvan Daniel-veljen kohtaamisesta ja heidän päätöksestään matkustaa isänsä juurille Keniaan. Tuhlaajapojan poikien paluussa on jotain raamatullista ja eeppistä, vaikka Toivola ei kirjoitakaan vahvan uskonnollisesta kontekstista. Teos valottaa tärkeitä asioita sukulaisuudesta ja geeniperimästä. Jani Toivola koki Kenian-reissullaan vapautumista omaan kehoonsa liittyvästä häpeästä, sillä näki paikallisten miesten omaavan samanlaisia pakaroita ja päärynävartaloita kuin hänellä itsellään. Samoin kehon kieli ja puhetavat tuntuivat tutuilta, vaikka Jani ei ollut ennen New Yorkiin muuttoaan paljon ollut tekemisissä afrikkalaisten tai afroamerikkalaisten kanssa.

Toivola on ollut 39-vuotias kirjan julkaistessaan. Yllättävän paljon hän saa teokseensa ympättyä historian havinaa, humoristisessa muodossa. Tässä luetaan Anttilan ja Hobby Hallin postimyyntikuvastoja kuin Raamattua, kuunnellaan mummon kanssa Tarja Ylitaloa kasettimankalta, kärsitään sydänsuruista Glenn Medeiroksen tahdittamana ja päästään Maria Guzeninan vieraaksi MTV:n studioille Lontooseen. Perheen muutto Helsingistä Porvoon läheiselle maaseudulle vaikuttaa kasvavan pojan tarpeeseen myös kuulua lähiympäristöönsä siitä huolimatta, että paikalliset pojat pukeutuvat pilottitakkeihin. Saadakseen mitään jalansijaa yhteisössä hänen oli opeteltava imemään fritsuja tyttöjen kauloihin ja juomaan kotibileissä ”omppupomppua”.

Poliittisesti keskeisiä kysymyksiä teos on pullollaan, ja ehkä olennaisin liittyy valtarakenteisiin yleensä. Kenellä on oikeus tai pokaa julkisesti mitätöidä toisen ihmisen elämä ja murskata siihen liittyvät haaveet? Enemmistön ja vähemmistöjen suhteisiin liittyen teos ei keksi pyörää uudelleen, mutta toimii ihmisläheisenä todisteena taistelujen vakavuudesta ja niihin liittyvästä emotionaalisesta kuormittumisesta.

Olen myös yrittänyt saada Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä käsiini, ja koen, että nämä teokset olisi hyvä lukea yhdessä. Itse koin tässä teoksessa oppivani eniten kenialaisista juurista ja sateenkaariperheen perustamisen suunnittelusta – kaapista ulostulosta ja koulumaailman sisäänkirjoitetusta rasismista ja homofobiasta olin jo lukenut ja kuullut Toivolalta itseltään aiemmissa konteksteissa. Kaiken kaikkiaan teos kuitenkin on koherentti ja huolellisesti työstetty kokonaisuus, joka ruokkii sekä sydäntä että älyä.

Valitettavasti ne, jotka tätä kirjaa eniten tarvitsisivat, eivät syvän asennevammansa vuoksi pysty siihen tarttumaan.

 

Maailma Harmagedonin jälkeen

IMG_1726Ben Kallandin esikoisromaanista Vien sinut kotiin (Atena, 2017) kuulin positiivista pöhinää jo ennen sen julkaisua. Luulen, että olen viime vuosina lukenut lähes kaikki suomalaisia uskonlahkoja tai herätysliikkeitä käsittelevät romaanit, ja tätä odotin erityisellä innolla, sillä Jehovan todistajista on kirjoitettu niin vähän.

Kiinnostavaa on, että Kalland mainitsee yhdeksi kirjalliseksi esikuvakseen Ian McEwanin, jonka Lapsen oikeudessa käsiteltiin JT:ien verensiirtokieltoa oikeudellisena ongelmana. Jehovan todistajien globaali levittäytymien ja organisaation tapa levittää kaikkialla identtistä materiaalia on aina hämmentänyt minua. Paratiisin imelät, kitschiin vivahtavat kuvastot ovat olleet salainen tutkimuskohteeni jo vuosikausia. Muuten minulla ei ole liikkeeseen mitään yhteyttä, enkä uskontojen salatutkijana aivan ensimmäiseksi uskaltaisi mukaan Jehovien konventtiin.

Romaanissa suomalainen Markus päätyy New Yorkiin töihin JT:n pääkonttoriin, jossa hän toimii pitkään kirjoitusosastolla. Markus on monella tapaa juureton ja sivullinen, liikkeessä ja omassa elämässään. Hän on mennyt aikanaan naimisiin amerikkalaisen Debran kanssa, mutta liitto on kuihtunut laimeaksi toveruudeksi. Merkittäviä ihmissuhteita hänellä tuntuu olleen vain siskoihinsa, joista yksi on erotettu JT:stä, toinen kuollut jo parikymppisenä ja kolmas kärsii väkivaltaisessa liitossaan JT-veljen kanssa. Suomessa hän tosin käy vain harvakseltaan, ja silloinkin työasioilla.

Markus on jo kolmannen sukupolven todistaja, ja suvussa on ollut muitakin mustia lampaita kuin erotettu kaksossisko Carola. Muistonviettoaterialla perhe syö mustaksi kärähtänyttä Helena-lammasta lasten tädin nimen mukaan. Sisaruksilla on sisäpiirin huumoria jaetuista materiaaleista, jotka takaavat ”käsikliimaksin”. Markus inhoaa ovelta ovelle kiertämistä, mutta ei näe elämäntavalleen vaihtoehtoa. Musikaallisesti huippulahjakasta Ellen-siskoa tuetaan harrastuksessa, mutta osallistuminen viulukilpailuihin tuntuu isästä maailmalliselta ylpeydeltä.

Kalland kertoo järjestön kurinpidosta ja erottamisista suorasukaisesti. Markus joutuu puhutelluksi harrastettuaan seksiä molempien naisystäviensä kanssa ennen avioliittoa, ja on pakotettu naimaan Debran veljistön vaatimuksesta. Toisaalta liikkeen ylimmän johdon rietastelu on hyväksytty salaisuus, ja on heillä oma pornoklubikin, jossa käy myös liikkeen omia siskoja. Kiinnostavaa oli myös lukea liikkeen johdon perhekäsityksistä, ja pyrkimyksistä lapsettomuuteen.

Musiikin kuvaus tuo muuten raskasteemaiseen teokseen aistillisuutta ja iloa. On myös tärkeää huomata, että teoksen henkilöillä on paljon muitakin kiinnostuksen kohteita kuin Raamattu. Markus kirjoittaa pöytälaatikkoon ja lukee kovin maallista kirjallisuutta, kuten Henry Milleriä. Yllättävän paljon teoksessa käytetään myös alkoholia, mistä liikkeen jäseniä ei puhutella samalla vakavuudella kuin seksistä.

Pidin eniten perheen Bellevue-huvilan tunnelmista, joissa oli mukana myös paikallista historiaa. Porkkalan kerran miehitetyn alueen huvilayhteisössä oli kiinnostavia jännitteitä. Jos perheen elämään Helsingissä liittyi ahdistavaa kontrollia ja kyttäämistä, huvilalla heidän oli vapaampaa hengittää.

Harmagedonin jälkeinen maailma on se Jehovan todistajien opetus, mitä tavallisen luterilaisen kristityn voi olla vaikeinta ymmärtää. Koska taivaspaikat on jo täytetty, voidaan haaveilla vääräuskoisten tuhosta ja siitä, että he tulevat jättämään luksusasuntonsa todistajien käyttöön. Perheen kävelyt Kulosaaren ja Marjaniemen ökyalueilla tulevia asumuksia bongaamassa olivat ehkä liikkeen uskoa kuvaavin esimerkki. Muutenkin suhde rahaan ja taloudellinen organisaatio korostuivat teoksessa. Tuntui, että Jehovan Todistajat on ollut enemmän korporaatio kuin seurakunta.

Olisi kiinnostavaa kuulla, miten liikkeen jäsenet teokseeen suhtautuvat (tosin en ole nähnyt Vartiotornissa kirja-arvioita). Se ei millään muotoa pilkkaa heitä eikä heidän uskoaan, mutta käsittelee hengellisen väkivallan, patriarkaalisen rakenteen ja taloudenpidon ongelmia sievistelemättä. Tosiasia myös on, että liike on kutistumassa ja sinnittelee lähinnä näiden uskollisten sukujen voimin. Uusien jäsenten mukaan saaminen tuntuu tässä maailman ajassa miltei mahdottomalta haasteelta, ja jos lapsettomuuttakin arvostetaan, silloin laajenemisesta ei voida haaveilla.

Ihan vastaavaan emotionaaliseen draiviin tämä teos ei yltänyt kuin Pauliina Rauhala Taivaslaulussaan. Ehkä emotionaalinen samastuminen ei ole aina edes tärkeää, jos tarina muuten on vetävä ja uskottava. Markuksen urakiito oli myös omanlaisensa menestystarina, vaikkakin ristiriitainen ja henkisesti ontto. Olisin voinut lukea myös liikkeestä irtaantumisesta hieman lisää.

Klassisen musiikin ystäville tämä teos on varmasti aarreaitta. Kannattaa myös tutustua lopun ääniraitaan. Saatan lukea teoksen toisenkin kerran kuunnellen siinä soitettua musiikkia.

 

 

 

 

 

 

Mustan Jeesuksen jalanjäljillä

IMG_1713Minulla on tänä viikonloppuna työn alla lukupäiväkirja vapautuksen teologioista, mutta työ edistyy hitaasti, koska satuin saamaan käsiini Angie Thomasin nuortenkirjan Viha jonka kylvät (Otava, 2017, Kaijamaria Sivill). Teos sopii kuin nakutetusti tehtäväni taustaksi, mutta en tiedä, arvostaako opinahjoni kaunokirjallisuuden käyttöä koulutehtävissä.

Tässä erikoisen kypsässä ja poliittisesti tiedostavassa teoksessa yksi päähenkilöistä on Musta Jeesus, joka saattaa olla kristinuskon ja islamin (”krislamin”) yhteinen kotijumala. Päähenkilö on 16-vuotias nuori nainen Starr, joka joutuu todistamaan lapsuudenystävänsä Khalilin surmaa poliisin luodeista heidän palatessa bileistä  pahamaineiseen Garden Heights-lähiöön, jota ghetoksi kutsutaan. Yhteisö hautaa Khalilin riehakkaasti Kristuksen temppelissä Pyhän Hengen jiven soidessa, mutta surutyö alkaa vasta ensimmäisten mielenosoitusten ja mellakoiden sytyttyä.

Starr on päässyt stipendin turvin opiskelemaan Williamsonin valmistavaan kouluun, jonne oppilaiden enemmistö tulee aidatuilta asuinalueilta. Koulussa on vain muutama kiintiömusta tai -aasialainen, ja vaikka heitä ihaillaan cooliutensa vuoksi, joutuvat he myös usein rasististen vitsien kohteiksi. Joidenkin oppilaiden mielestä mustaa tyttöä saa ”läpällä” kutsua grillikanaksi ja kiinalaiselta kysyä, syävtkö he kiitospäivänä kissaa. Tästä huolimatta Starr kokee olonsa astetta kotoisammaksi koulunsa bileissä kuin lähialueensa. Koulun bileissä hänen ei tarvitse esittää coolimpaa kuin on tai jännittää tanssimooveja. Koska hän on musta, hänen oletetaan omaavan jotain auktoriteettiä mitä tulee katumuotiin ja vapaa-ajan viettoon.

Toisin kuin valtaosassa alueen perheistä, Starrin perheessä vanhemmat ovat edelleen yhdessä aiemmista vaikeuksista huolimatta. Hänen isänsä on istunut vankilassa kuten valtaosa alueen miehistä, ja perinyt pienen ruokakaupan hoidettavakseen. Äiti on menestynyt urallaan sairaanhoitajana, ja tavoittelee ylihoitajan paikkaa, joka takaisi suuremman asuntolainan. Perhekäsitys on laajentunut, eikä kaikista sukulaissuhteista ota helpolla selvää. Kuitenkin vanhempien välillä palaa edelleen romanssin liekki, vaikka he eivät tunnu pääsevän yhteisymmärrykseen asumisestaan.

Vaikka tässä eletään keskellä ghettosotia ja poikkeustilaa, Starrin perheolot vaikuttavat stabiileilta. Teos keskittyykin enemmän rotusuhteiden kuin perhe-elämän tai parisuhteiden analyysiin. Kaikella on historiansa, mutta erityisesti koristossuilla, ja ennen kaikkea kenkämerkit tunnustavat väriä. Converset ja Vansit vaan ovat valkoisten poikien kenkiä, kun taas kunnolliset mustat keräävät Michael Jordanin voitoista muistuttavia vintage-tossuja. Toisaalta Starr kokee vierautta käydessään rikkaiden kavereidensa kanssa ostoskeskuksissa, joista saa satoja lajeja jugurttijäädykkeitä ja pikkukoirien farkkuja.

Starr on teoksessa pohdiskeleva, eteenpäin pyrkivä sankaritar, jolla ei ole näkyviä heikkouksia. Ehkä kaipasin tähän vähän lisää psykologisia jännitteitä, ja henkilöiden sisäisiä ristiriitoja. Tämä on vahvasti yhteisöllinen teos, jossa yhteiskunta ja sen epäoikeudenmukaisuudet ovat keskiössä. Olen satavarma, että tämäntyyppiselle mustia nuoria naislukijoita voimistavalle kirjallisuudelle on suuri tilaus, ja että myös muista taustoista tulevat voivat kirjaa lukiessaan oppia jotain yhteiskunnan aikaansaaman syrjäyttämisen mekanismeista. Kuitenkin tässä rakennetaan vahvan selviytyjän mallia niin pontevasti, että tilaa toisenlaiselle toimijuudelle ei paljoa jää.

Uskonto ja uskonnollisuus olivat minua eniten kiinnostava ulottuvuus siksi, että kukaan teoksen mustista hahmoista ei hengellisyyttä kiellä. Ruoan siunaaminen ja päivittäinen rukoileminen on tämän rosoisen yhteisön arkea siinä missä huumekauppa ja naisten huorittelu. Teoksessa Starrin isän ruokakauppa (jonka ehdoton ykkösmyyntituote oli sipsit) nousee yhteisön keskinäisen vihanpidon symboliseksi alttariksi, jota mellakoiden aikana voidellaan kohti tuhoa:

”Meidän kauppa on yhtenä kappaleena. Ikkunat on peitetty ja niissä lukee ”Mustien omistuksessa”, ihan kuin se teksti olisi karitsan veri, joka suojaa taloa Herran vihalta.” 

Teos on näennäisen helppolukuinen puhekielisyydessään, mutta sitä kannattaa lukea hitaammin kuin itse tein. Minusta myös käännös oli harvinaisen onnistunut ottaen huomioon monien ghettosanojen kääntämisen vaikeuden.   Ehkä suomalaisista rap-lyriikoista olisi voinut ammentaa vielä lisää anglistista epäkieliopillisuutta, mutta tällaisenaan teksti palvelee eri-ikäisiä lukijoita. Todella mielelläni lukisin tämän uudestaan englanniksi, sillä epäilen missanneeni jotain olennaista käännöksen kautta.

 

 

 

Rakettitiedettä huumorintajuisille

IMG_1677Luin äsken vakavan nuortenkirjan holokaustista, ja heti perään löytyi toinen pikkujättiläinen, yhtä syvissä vesissä kulkeva, mutta humoristisempi.

Jack Chengin romaanissa Kosmoksessa tavataan (Aula&co, 2017, suom. Terhi Kuusisto) yksitoistavuotias Alex Petroski Coloradon Rockview’istä pääsee toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa: hän matkustaa junalla tähtitieteen harrastajien kesäleirille New Mexicon autiomaahan kahdestaan Carl Sagan-nimisen koiransa kanssa.

Matka on tyssätä alkutekijöihinsä, sillä AmTrak-juniin ei oteta alle 13-vuotiaita matkustajia ilman huoltajaa. Onneksi neuvokas Alex löytää asemalta vanhemman pojan, joka suostuu esittämään isoveljeä lipuntarkastuksessa. Alex kokee olevansa vastuuvuosissa ainakin kolmetoista, ellei vanhempi, laittaahan hän ruoat itselleen ja äidilleen lähes aina, ainakin äidin ”hiljaisina päivinä”. Jos Alex ei ole kotona valvomassa, saattaa äiti syödä huomaamattaan kolme kiloa raakoja porsaankyljyksiä.

Teos kertoo intohimoisista astronomian harrastajista, jotka tuntevat jo toisensa hyvin aktiiviselta nettifoorumilta ja kokevat sielunkumppanuutta live-kokoontumisessa. Alexin ensimmäinen raketti, johon hän laittaa iPodin täynnä omia äänityksiään, epäonnistuu miitissä, mutta hän ei ehdi surra asiaa kauan. Hän lähtee leiriltä uusien ystäviensä kyytiin valloittamaan maailmaa, tai ainakin Vegasia ja Losia.

Kirja on erilainen road movie, jossa etsitään isää, löydetään siskopuoli, kadotetaan koira, nähdään meri ensimmäistä kertaa, opitaan vaikeita asioita aikuisten maailmasta ja muodostetaan uusperhe, johon kuuluu myös ystäviä. Alexin äidin mielenterveys nousee teoksessa suurimmaksi huolenaiheeksi, ja on ehkä selittävä tekijä sille, miksi pojasta on kasvanut niin oma-aloitteinen ja ennakkoluuloton.

Minusta teos antaa lukijalleen toivoa, vaikka siinä käsitellään rankkoja asioita niiden oikeilla nimillä. Alexia ei voi millään muotoa käsittää sosiaalitapauksena, vaikka hän varmasti sellaisena näyttäytyy normiyhteiskunnan näkökulmasta. Tietysti amerikkalaiseen elämäntapaan kuuluu myös hyväntekeväisyys, ja Alex ja äiti pelastuvat pitkälti astronomian harrastajien yhteisvastuukeräyksen ansiosta. Kovin rankkaa yhteiskuntakritiikkiä teos ei pidä sisällään, vaikka perheen huoli sairasvakuutuksien riittämättömyydestä onkin suuri.

Olen enimmäkseen lukenut kotimaista nuortenkirjallisuutta, jossa yhteiskunnallisuus voi olla järeämpää siksi, että päähenkilö on jo ”tiedostavassa” iässä. Tässä yksitoistavuotias Alex on elänyt koko ikänsä maailmasta eristäytyneen äidin kanssa, joten on ihmeellistä, että hän on niinkin perillä maailman menosta kuin on. Tähtitieteen harrastus on myös erinomainen pakopaikka kodin ailahtelevasta tunneilmapiiristä.

Teos ei ole leimallisesti mielenterveysteos, tai analyysi lapsiperheköyhyydestä. Tähtitieteen osuuskin on siinä lopulta maltillinen, joten lukijan ei tarvitse pelätä liiallisilla faktoilla pommittamista tai sisäänlämpiävää nörttikieltä. Kappaleet koostuvat Alexin äänityksistä tien päältä. Itse pidin teoksessa eniten juuri reissuromantiikasta ja matkan yllättävistä käänteistä.

Tämä on sydäntä lämmittävä, lempeä, älyllinen ja kupliva nuortenkirja, joka viisaudellaan valloittaa myös aikuisen lukijan. Jos optimaalista ikäryhmää etsitään, laittaisin suositukseksi 9-12-vuotiaat ja heidän vanhempansa. Mahdollista on, että yläkoulu- ja lukioikäiset kokevat teoksen liian lällynä, koska tässä ei vielä käsitellä tarpeeksi teini-iän kasvuhaasteita.

Unelmien manttelinperijä

IMG_1659Amerikkalaisen Lori Nelson Spielmanin teos Kymmenen unelmaani (Otava, 2017, suom. Outi Järvinen) vaikutti jo kansitekstin perusteella suht kaupalliselta ja ennalta-arvattavalta naisen elämänmuutoksesta kertovalta teokselta, ja siitä huolimatta kiinnostuin siitä jopa niin paljon, että laitoin sen varaukseen.

Näistä amerikkalaisista naisen elämänmuutos-odysseioista ikisuosikkini on Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love, jossa nainen löytää itsensä ja rakkautensa matkustamalla I:llä alkavissa maissa. Spielmanin teoksessa pysytään kotona Chicagossa, mutta liikutaan sen vauraasta pohjoisosasta etelän levottomille asuinalueille.

Teoksen päähenkilö Brett on kulkenut äitinsä vanavedessä kosmetiikkakutsuilla nuoresta saakka ja auttanut äitiään kehittämään luomusaippuoita ja -voiteita menestyväksi brändiksi. Tässä tohinassa häneltä ovat jääneet opiskelut välistä, ja omat haaveet toteuttamatta. Kun äiti sitten kuolee äkillisesti syöpään 62-vuotiaana, hän jättää Brettille omituisen testamentin, jossa hänen tulee täyttää 14-vuotiaana kirjoittamansa toivelistan tavoitteet vuoden sisällä, muuten perintörahat jäädytetään.

Kirjan juoni on kökkö ja ennalta-arvattava, mutta Brett on valloittava tyyppi, joka sitten ”temppurataa” suorittaessaan tapaa erikoisia ihmiskohtaloita. Tyypilliseen saippuaoopperatyyliin myös Brettin salassa pidetty biologinen isä löytyy Seattlesta. Lapsuuden paras ystävä, jonka Brett on teini-iässä hylännyt, koska ei osannut käsitellä tämän lesboutta, palaa kuvioihin tukemaan häntä muutoksissa. Ja opportunistinen poikaystävä Andrew lähtee kävelemään, koska ei kestä naisen uutta idealismia.

Chicklit-kirjaksi teos on erilainen siksi, että siinä tuskin shoppaillaan lainkaan ja seksikuvaukset jäävät suudelmien tasolle. Brett on hyvin häilyväinen uusien miestensä suhteen, mutta tuntuu luottavan jopa parinvalinnassa haudantakaisen äitinsä neuvoihin. Äidin uskominen tuntui aikuisten romaanissa omituiselta psykologiselta twistiltä, sillä Brettillä ei tämän kertomuksen perusteella ollut ollut minkäänlaista kapinavaihetta välillä.

Murinat sikseen, eläydyin täysillä Chicagon rosoisemman puolen elämänmenoon, ja pidin Brettin uutta ammatinvalintaa ja sen aikaansaamia muutoksia kiinnostavina juonenkäänteitä. Hän rekisteröityy kaupungin koulutoimeen sijaisopettajaksi ja päätyy kotiopettajaksi sellaisille lapsille ja nuorille, jotka eivät pysty käymään koulua. Työssään hän tutustuu kodittomien naisten asuntolaan Joshua Houseen, jossa raskaana oleva vakavasti munuaissairas Sanquita yrittää saada high schoolia päätökseen ennen lapsen syntymää. Joshua Housesta tulee Brettin elämäntehtävä, jossa hän kokee olevansa oikeasti hyödyksi edes jollekulle.

Rodullistamisen ja luokkasuhteiden näkökulmasta teoksen asetelma on taatusti ongelmallinen, sillä Brett ei pääse irti etuoikeuksistaan, vaikka muuttaa meksikolaisvoittoiselle alueelle kämppään jossa, huoh, on rumat IKEA-kaapit. Asuntolan afroamerikkalainen johtaja Jean suhtautuu uuteen vapaaehtoiseen syystäkin varauksella, koska yleensä rikkailla valkoisilla on omat agendansa, jotka liittyvät poliittiseen kilven kiillottamiseen. Brettin luokkaretki slummeihin ei sekään ole pyyteetöntä statuksesta luopumista, sillä hänellä on edelleen toivo perinnön saamisesta ja perikunnalla äidin tyhjä arvokiinteistö kaupungin hipstereimmässä historiallisessa korttelissa. Sijaisen palkka ei riitä elämiseen edes slummissa, vaan hän joutuu myymään koruja ja kelloja eBayssa selviytyäkseen. Kova kohtalo…

Sanquitan tarina itketti minua kaikesta tästä huolimatta.

Oikeastaan näkisin teoksen parhaiten sopivaksi nuorille lukijoille, jopa teineille, sillä Brettin nuoruudenmuistot tuntuvat tässä aidoimmalta narratiiviltä. Kirkasotsainen maailmanparannus kun kuuluu mielestäni enemmän nuortenkirjallisuuden genreen. Hyvän ja pahan taistelu ei kuitenkaan ole tässä hirvittävän yliampuvaa, eikä varsinaisia pahishahmoja ole lainkaan (Sanquitan äiti on pahiskandidaatti, mutta ei kuitenkaan mikään Cruella de Vil). Kilttejä teinityttöjä voisi ihastuttaa muunmuassa juoneen ujutetut löytöeläimet.

En tiedä, ovatko Spielmanin kaikki teokset kirjoitettu teinejä kosiskelevalla kielellä, mutta Brett ja hänen ystävänsä tuntuivat yli kolmikymppisinä puhuvan ja kirjoittavan kuten teinit ( tyyliin Hän. Ei. Rakasta. Sinua. Enää.). Kielen tasolla koinkin lukevani enemmän sitcomin käsikirjoitusta kuin romaania.

Viihdekirjaksi Kymmenen unelmaani on mielestäni keskivertoa monipuolisempi, koska siinä kohdataan tyyppejä yhteiskunnan kaikilta sektoreilta, ja eletään melko tavallista arkea. Teoksessa eletään vielä Obaman aikaa, jolloin yhteiskunnassa itää sosiaalisen oikeudenmukaisuuden siemeniä ruohonjuuritasolla. Köyhä Sanquitakin saa asianmukaista hoitoa, vaikka hänellä ei ole varaa maksaa käynneistä spesialisteilla. En oikeastaan edes halua kuvitella, millaisista teemoista amerikkalainen viihdekirjallisuus tulee koostumaan parin-kolmen vuoden päästä. Dystooppinen chicklit on varmasti jo kustantajien pöydillä muhimassa.

Missien vapautusliikkestä, päivää

IMG_1571Kirjoja on tullut arvottua Ellibsistä ilman hakukriteereitä koko kesän ajan. Lukeminen alkaa kyllästyttää, ja rahattoman kesän viettäjänä olen vihdoin siinä pisteessä, että joko alan takoa omaa romaania apinanraivolla tai lähden kuukaudeksi metsään keräilemään elantoa talven varalle. Muita menovaihtoehtoja ei nyt ole.

Kesän hassuin, huumorintajuisin ja varmaan kantaaottavin lukemani teos taitaa olla amerikkalaisen Julie Murphyn nuortenkirja Dumplin (Otava, 2016, suom. Pirkko Pitkänen). Kuten jo kannesta ja nimestä arvata saattaa, teos kertoo lihavuudesta ja elämästä lihavana nuorena yhteiskunnassa, joka on vakavasti ulkonäkökeskeinen. Fat-shaming on tullut suomalaisissa keskusteluissa käsitteeksi vasta viimeisen parin vuoden aikana, mutta en osaa arvata, millaista tukea saavat pienillä paikkakunnilla kasvavat isokokoiset nuoret. Vaikka kirja sijoittuu Teksasiin ja esittelee varsin lumoavasti paikallista junttikulttuuria, sen sanoma taitaa olla suoraan sovellettavissa suomalaisiin peräkyliin.

Clover City on paikkakunta, josta kaikki kynnelle kykenevät nuoret pyrkivät pois heti high schoolin jälkeen. Tyhmemmille ja köyhimmille ainoa poispääsykanava saattaa olla urheilustipendi, ja muut jäävät pankolle makaamaan, ryyppäämään, lisääntymään ja käymään kirkossa. Päähenkilö Willin alias Willowdeanin äiti ja sisko ovat olleet tällaisia luusereita, vaikka äiti on tullut valituksi Miss Teen Blue Bonnetiksi juuri ennen Willin syntymää vuonna 1997. Tarinan äiti on laskelmieni mukaan syntynyt 80-luvun alussa ja tuntui asenteiltaan ja maailmankatsomukseltaan hirvittävän vanhalta. Äidin isosisko Lucy on juuri kuollut  lihavuuden aikaansaamaan sydänkohtaukseen 36-vuotiaana. Viimeiset elinvuotensa Lucy vietti enimmäkseen neljän seinän sisällä vakavasti sairaana.

Kirjassa siis puhutaan perintötekijöistä, geneettisistä ja sosiaalisista. Myös Willin äiti oli teininä lihava, mutta päätti laihduttaa missikisoja varten. Äidin aikuinen identiteetti on rakentunut missi-instituution ympärille, mutta siitä huolimatta hän tienaa elantonsa lähihoitajana vanhainkodissa. Tyttären lihavuus on kolaus äidin itsetuntoon, ja hän pyrkiikin pitämään TV:n laihdutusohjelmia päällä aina, kun tytär on kotona. Äiti kuitenkin tarkoittaa hyvää, mutta kaksikon suhde alkaa olla vakavasti kariutumassa, kun Will päättää ilmoittautua mukaan missikisoihin huumorimielessä.

Teos on vahvan feministisen teemansa lisäksi herkullinen yhteisöllinen kudos, joka kertoo teksasilaisesta kansanperinteestä siinä missä yhdistyselämästä. Isoäitien jääteereseptit ovat sukujen tärkeitä salaisuuksia, ja koulujen tanssiaisten jättiläisruusukkeet merkittävää käsityöperinnettä. Naisten kunnia-asia on kyky syödä grilliruokia sotkematta, mutta kulttuurin tuoreimmassa updeittauksessa on sallittua käydä seuraamassa drag queenien Dolly Parton-imitaatioita homoklubilla alaikäisenä.

Teos on hyvin toiminnallinen ja monisanainen, ja dialogin runsauden vuoksi tuntui välillä, että seuraisi saippuaoopperaa. Kuitenkin henkilöhahmojen elävyys nosti teoksen tavanomaisen arjen yläpuolelle. Tai ainakin se, mikä on teksasilaisessa peräkylässä tavallista, saattaa näyttäytyä täällä eksoottiselta. En tiedä, kehtaisiko paikallinen teinipoika kertoa deitilleen, että tämän äitipuoli elättää itseään erotiikkatuotekutsujen pitäjänä.

Teos varmasti puhuttelee niin äitejä kuin tyttäriä, ja siinä on ajattelemisen aihetta myös niille, jotka eivät koskaan ole olleet ylipainoisia. Luen kirjaa aikana, jolloin lihavia ihmisiä salakuvataan ilman heidän suostumustaan sosiaaliseen mediaan, ja aikana, jolloin keskustellaan, pitäisikö ylipainosta sakottaa eri palveluissa. Itse en ollut reippaasti ylipainoinen nuorena, mutta koin jo silloin (varsinkin naisten keskinäisen) liikakiloista kommentoinnin ahdistavana. Tämän päivän ylipainoisilla nuorilla saattaa olla enemmän työkaluja luoda itselleen positiivista minäkuvaa,  mutta toisaalta varsinkin työmarkkinoilla lihavuusrasismi rehottaa villinä.

Dumplin oli siinäkin mielessä erilainen nuortenkirja, ettei siinä esiintynyt vakavia mielenterveyden ongelmia tai päihteiden liikakäyttöä. Perheissä oli kaikenlaista hässäkkää, mutta nuoret eivät jääneet yksin ongelmineen. Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvän mielen romaani, joka pyrkii ratkaisemaan ongelmia, ei vellomaan niissä. Positiivisuuden vuoksi voin suositella teosta myös nuoremmille lukijoille kuin lukioikäisille, jotka ovat teoksen keskeinen kohderyhmä.