Pössypuiston valaistuneet tähdet

Teos: Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)

Suomennos: Leena Ojalatva

Aika usein somen syövereissä kohtaan kyselyjä, joissa etsitään lukemistoa nuorelle, joka lukee vähän ja sitäkin lähinnä pakotettuna. Tällaisiin kyselyihin on aina vaikea vastata, sillä en ainakaan itse ole omalla persoonallani onnistunut toimimaan lukuhalun nostattajana tuntemilleni nuorille.

Mutta nyt, nyt uskallan suositella, ja jopa runokirjaa vähän lukevalle teinille. Huh huh. Löysin nimittäin teoksen, joka voisi toimia lukuhaluttoman nuoren rippilahjana, tai lukemistona rippileirin aikana. Kyseessä on runomuotoinen romaani, jossa liikutaan New Yorkin Harlemissa ja käydään erittäin vastenmielistä ”vahvistusopetusta” eli katolisten nuorten rippikoulua.

Kirjan kertoja on 16-vuotias Xiomara, alias Mira, Dominikaanisesta tasavallasta tulleiden maahanmuuttajien jälkeläinen, jotka ovat saaneet lapsensa kypsässä iässä. Mami on syvästi uskova katolilainen, joka pitää kaksostensa syntymää Jumalan ihmeensä, ja omistautuu kodilleen ja lapsilleen sataprosenttisesti. Hän on saanut myös Papin pysymään poissa bodegoista ja rommin juonnista, ja perhe on niin kunniallinen kuin Harlemissa musta perhe voi suinkaan olla. Xiomaran veljellä Xavierilla kaikki asiat tuntuvat sujuvan helpommin kuin siskollaan: hän on päässyt akateemisilla saavutuksillaan pois ghettosta lasipalatsia muistuttavaan eliittikouluun, kun taas Xiomara käy paikallista high schoolia ja turhautuu.

Xiomaran elämä muuttuu, kun hän saa uuden äidinkielen opettajan, neiti Galianon, joka perustaa kouluun lavarunouskerhon. Hän ei kerhon alkuvaiheessa edes uskalla tulla mukaan, vaikka opiskelee genreä YouTuben videoiden pohjalta ahkerammin kuin kukaan muu.

Kirjassa käsitellään kehonkuvan, seksuaalisuuden, seurustelun, päihteiden käytön ja muiden ”normiteinien” teemojen lisäksi uskonnollista identiteettiä, raikkaalla ja moniuloitteisella tavalla. Xiomara elää elämäänsä ehkä maailman vapaamielisimmässä kaupungissa, ja joutuu piilottelemaan seurusteluaan äidiltä ja tämän kirkkokavereilta. Toisaalta isä Sean on tärkeä keskustelukumppani, joka ei anna ihan pölhöjä vastauksia kasvavan nuoren kysymyksiin.

Tässä kirjassa eletään dominikaanilaista kulttuuria newyorkilaisessa ”taskussa”, puhutaan paikallista murretta, ja uhataan kapinallisia nuoria kuuliaisuuslomalla vanhempien kotimaahan. Näin omasta näkökulmastani en pitäisi tuota rangaistuksena, eikä Xiomarakaan ole varma, onko se uhka vaiko mahdollisuus. Espanjaa kirjassa puhutaan runsaasti, ja lukija joutuu välillä pähkäilemään pitkien sitaattien merkitystä. Itse pidin paljon espanjankielisistä osioista, vaikka en kaikkea ymmärtänytkään, sillä tekstin suullisuus välittyy erinomaisesti niiden kautta. Dominikaanisen tasavallan juuristaan Acevedo muistaa seuraavaa:

”Esivanhemmat: ylititte ankarimmat vedet/&vedet&vedet/&vastarannalla/yhä haukkoen/henkeä/unelmoitte meidät/ylös vuorovedestä/&me nousemme/teidän vuoksenne/teidän ansiostanne.”

Olen aivan innoissani kirjan löytämisestä siksikin, että saan tällä kuitattua maahaasteessani kohdan 43/196: Dominikaaninen tasavalta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 10 ”Rodullistetun kirjailijan teos”, vaikka se sopisi ainakin viiteen muuhunkin kohtaan.

Mainokset

Katoavien kadunnimien kaupungissa

Teos: Saara Henriksson: Syyskuun jumalat (Into, 2018)

Unkari kuuluu Euroopan maista niihin, joita minun on vaikein ymmärtää, ainakaan nykypolitiikan näkökulmasta, ja siksi otan ilomielin vastaan teoksia, jotka avaavat minulle maan ahtaan nationalismin ja uusfasistisen kehityksen syntysyitä. Saara Henrikssonin romaani Syyskuun jumalat pitää sisällään paljon muutakin kuin poliittista analyysia, mutta siinä liikutaan myös kaupungissa, jossa kuulapäät edustavat jo mainstreamia, ja jossa romanien potkiminen öiseen aikaan on yleisesti hyväksytty kansanhuvi.

Romaanin päähenkilö Paul Herzog on 45-vuotias kirjallisuudentutkija, joka päätyy Budapestiin Fulbright-professoriksi, ja remontoimaan veljensä kanssa ostamaa kerrostaloasuntoa. Asunto on sama, josta miesten isoäiti Elizabeth on lähtenyt lapsena merten taa, ja se on osittain edelleen alkuperäisessä kuosissaan. Lattialautojen alta löytyy aarteita, ja koristestukkot puhuvat omaa kieltään yksinäiselle ja herkälle miehelle aina, kun silmä välttää. Jo talossa asuminen saa Paulissa aikaan aistiharhoja, hän sekoaa sen kerroksissa, ja kuulee epätodellisia ääniä naapurien asunnoista. Remonttimiesten toimissakin olisi parantamisen varaa, mutta Paul ystävystyy nuoren rakennussiivooja Veran kanssa, jonka kautta hän pääsee kurkistamaan lähemmin kuulapäiden todellisuuteen.

Talossa edelleen muistetaan Paulin isoäidin perhe, vaikka nämä muuttivat maasta pois ennen toista maailmansotaa. Nuori Elizabeth palasi Unkariin 50-luvulla tekemään mystisiä taidekauppoja, joilla oli kytkös Syyskuun jumaliin, älykköjen salonkiin, jolla oli tapana tavata Tonavan saarella sijaitsevassa huvilassa. Paul tulee teleportatuksi noihin kokouksiin iäkkään juutalaisen naapurinsa Ishmael Gabórin toimesta, eikä hänen käsityksensä Euroopan historiasta ole enää ensi istunnon jälkeen sama. Värikkäiden riisipaperilyhtyjen alla tapahtuu kummia, ja ensyklopedian kansallissankarit saavat kunnon pöllytystä romaanin mystisessä juonessa.

Olen yrittänyt lukea jotain Henrikssonin teosta aiemminkin, ainakin Moby Dollia, ja koin sen olevan minulle ”liian spefiä”. Syyskuun jumalat taas oli minulle ”sopivasti spefiä”, koska siinä pelattiin historiallisilla rinnakkaisilla todellisuuksilla. Lukija voi spekuloida, mitkä romaanin kerrokset ovat Paulin päänsisäisiä harhoja, ja mitkä kollektiivisia kansallisia muistinmenetyksiä. Budapest on alati muuttuva, turbulentti kaupunki, jossa kadunnimet saattavat muuttua yhdessä yössä, ja jossa kaikkien häpeämästä kommunisminaikaisesta ”Terrorien talosta” tulee yhtäkkiä fasistihallinnon funktionaalinen päämaja. Ulkomaiset luennoitsijat eivät enää ole tervetulleita, vaan saavat potkut omilta kursseiltaan – tämä detalji tuntui jo hyvin todennäköiseltä, jos Unkarin viime aikaisiin uutisiin on luottaminen.

Vaikka romaani on myös omaperäinen rakkauskirje Budapestille, sitä lukiessa tuli myös tukala olo. Ainakaan Henrikssonia ei voi syyttää turistimainoksena toimimisesta, sillä se sisäänpäinkääntyneisyys ja ksenofobia, jota hän kuvaa, on luultavimmin romaanin realistisin kerros. Istuvan hallituksen mainokset perhepolitiikasta ja syntyperäisten työpaikoista tuntuvat todennäköisiltä. Jopa Paulia, jolla kuitenkin on vahvat juuret maahan, erottaa paikallisista ihmisistä kielimuuri, eli tässä kuvataan kansaa, joka on jätetty oman onnensa nojaan kehittelemään sakeita muukalaisvihamielisiä sloganeitaan. Toki fasismille on olemassa vastavoimia, mutta yliopistosta potkut saaneet professorit ja entiset opiskelijat eivät muodosta tarpeeksi koherenttia vastarintaa oligarkkien palvojille.

Kaiken hankalan ja raskaan keskellä tässä romaanissa on kuitenkin elämäniloa ja upeita tunnelmakuvia. Madame Stella Steinerin viherhuoneesta löytyy keidas myös muistinsa menettäneille, Kamelianainen herää henkiin pinkillä shampanjalla elvytettynä, kellariravintoloiden kansanmiehet hämmentyvät, jos heidän seuraansa liittyy ulkomaalainen, ja eläkeläisillä on aina enemmän syitä osoittaa mieltään kuin nuorilla. Puistojuoppous on joskus ainoa keino järjissä pysymiseen, mutta puistoissakin pretzeleitä myyvät tyypit, jotka tietävät kaiken romanien lisääntymisestä heidän puolestaan.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joiden on vaikea päästä sisään spekulatiivisen fiktion maailmaan. Itse luen spefiä maltillisesti, muutaman teoksen vuodessa, ja tämä teos edustaa minulle tuon genren parhaimmistoa. Itselleni kirjan ”pihvi” ei kuitenkaan tällä kertaa ollut spefissä, vaan Unkarin lähihistorian mielikuvituksellisessa luennassa.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 15/196: Unkari. HELMET-haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 16: ”Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.”

Linnuntietä Guantanamósta Raqqaan

Teos: Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Gummerus, 2018)

Suomennos: Kristiina Drews

Pakistanilais-brittiläinen Kamila Shamsie kuuluu niihin pakistanilaissyntyisiin kertojiin, joiden uraa olen seurannut pitkään, johtuen aiemmista tutkimusintresseissäni. Hän ja Mohsin Hamid ovat kenties tunnetuimpia pakistanilaisia nykykirjailijoita maailmalla; molemmilla on myös samansuuntaisia teemoja, jotka liittyvät nuorten muslimien identiteetin määrittelyyn ja paikan löytymiseen maailmassa. Kummankaan teokset eivät kaikki keskity Pakistaniin tai pakistanilaisiin, vaan niissä näkyy intressi laajempaan muslimimaailmaan ja muslimien siirtolaisuuteen läntisessä maailmassa.

Teos Joka veljeään vihaa (alk. Home Fire) voitti Britanniassa tänä vuonna arvostetun Women’s Prize for Fictionin. Teos onkin vahva puheenvuoro Britannian kansalaisuuden merkityksistä, ja poliitikkojen vaikeuksista määritellä brittiläisyys muuttuvassa maailmassa. Kirjan päähenkilöt, kolme sisarusta, ovat Lontoossa kasvaneita pakistanilaistaustaisia muslimeja, joiden isä liittyi keski-ikäisenä Talebanin joukkoihin ja kuoli matkalla Guantanamón vankileirille. Isma, Aneeka ja Parvaiz eivät ole varsinaisesti tunteneet isäänsä, mutta isän varjo on kaikkialla ja se inspiroi Parvaiz-veljeä liittymään kalifaatista unelmoivaan veljeskuntaan. Siskojaan huijatakseen Parvaiz kehittelee itselleen ”juurihoitomatkan” Karachiin, ja varaa sinne lennotkin, mutta jää pois koneesta Istanbulissa ja suuntaa sieltä maateitse Raqqaan.

Isosisko Isma on jäänyt nuorena kaksosten, Aneekan ja Parvaizin huoltajaksi näiden äidin kuoltua syöpään. Hän on uhrannut oman uransa sisarustensa vuoksi ja elättänyt heitä työskentelemällä pesulassa. Kun sisarukset täysi-ikäistyvät, hän vihdoin pääsee itsenäistymään ja muuttaa Amerikkaan kirjoittamaan sosiologian väitöskirjaa. Sisarusten kaitseminen Skypen välityksellä ei enää luonnistu samalla tavalla kuin yhteisessä taloudessa, ja varsinkin Parvaiz tarvitsisi vielä vanhemman aikuisen tukea 19-vuotiaana. ISIS:iä tukevista joukoista tulee hänen ”miesten koulunsa”, ja häntä kannustetaan ottamaan haltuun perheensä kaapin paikka ja maskuliininen ylpeys.

Sisaruksia kiinnostavampi hahmo on parlamentin jäsen, Karamat Lone, hänkin pakistanilaistaustainen, mutta taustaansa tehokkaasti häivyttävä peluri. Karamatin poika Eamonn tutustuu Amerikassa Ismaan, mutta rakastuu pikkusisko Aneekaan, josta syntyy poliittinen skandaali sen jälkeen, kun perheen ISIS-kytkös paljastuu. Karamat joutuu tapauksen vuoksi vielä suurempaan kriisiin kuin poikansa, ja romanssia pidetään jo kansallisena uhkakuvana. En voinut mitään, että lukiessani Karamatin urasta mieleeni tuli Lontoon pormestari Sadiq Khan, vaikka en ole Khanin uraa tiiviisti seurannutkaan. Tyyppi oli joka tapauksessa todella uskottava, ei mitenkään vastenmielinen, mutta oman selustan turvaajana taitava. Myös se, että pakistanilaisen isän pojan nimeksi tulee Eamonn, herätti minussa hörähdyksiä.

Vakavaan kirjaan mahtuu muutenkin ripaus huumoria, ja monet kepeät sutkautukset vaihtavat väriä juonen synkistyessä. Kun Parvaiz vaihtaa ystäväpiiriään ja kasvattaa parran. sisarukset kutsuvat sitä ”ekosysteemiparraksi”. Parhaat naurut he saavat keksimistään deittiprofiileista aasialaisilla avioliittosivustoilla. Parvaizilla ei ole tyttöystävää, eikä hän ehdi Raqqassa asuessaan saamaan ulkomailta tilattua jihadistivaimoa, sillä niiden toimitus on venynyt yli vuoteen.

On myös ironista, että tragedian saavutettua huippunsa Aneeka matkustaa Pakistaniin saadakseen perheelleen oikeutta. Pakistanissa mediat ottavat siskon surun vakavasti, ja Parvaizin kuolleesta ruumiista nousee valtioiden välisen epäluottamuksen symboli. Voidaanko sitten jihadistille pitää julkisia hautajaisia, ja pitäisikö heidän ruumiitaan kuljettaa kotimaahan valtion kustannuksella? Parvaiz on kuitenkin enemmän britti kuin pakistanilainen, eikä hänellä täysorpona ole ollut merkittäviä siteitä vanhempien kotimaahan.

En muista kaikkia lukemiani Shamsien teoksia (en ole lukenut koko tuotantoa), mutta mielikuvieni mukaan hänen varhaiset teoksensa eivät ainakaan käsitelleet poliittisia kysymyksiä. Tämä romaani tuntuu erilaiselta kuin aiemmat häneltä lukemani, ja eurooppalaisessa kontekstissa se varmasti saa myös uudenlaisia lukijoita. Siirtolaisromaanina se ei kerro niinkään identiteettipolitiikasta, vaan lojaalisuudesta ja oikeudesta elää ja edustaa omaa itseään silloinkin, kun lähipiiriin kuuluu jihadisteja. Kirja koskettaa myös suomalaisia, sillä meilläkin on perheitä, joissa odotetaan viestiä Raqqasta tai sen lähialueilta. Joillekin vanhemmille ja sisaruksille vihreä pallukka viestiohjelman statuksessa on ainoa merkki pojan tai veljen elossa olemisesta.

Maahaasteessa olen kohdassa 24/196: Pakistan. HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 17: ”Kirjassa on kaksoset”.

Salomonsaarten sanatoriossa

Teos: Heikki Hietala: Hotelli Tulagi (Sitruuna, 2014)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Kirjahyllyni jaksaa yllättää, ja eilen illalla kaivoin sieltä esiin Salomonsaaria käsittelevän romaanin, jonka olen pari vuotta sitten pelastanut kierrätyshyllystä. Kirjalla on herkullinen kansi, mutta se on kirjailijan kotimaassa Suomessa jäänyt varsin vähälle huomiolle. En saanut kirjaa luettua ensi kohtaamisella, koska se pursusi lentokoneteknistä terminologiaa. Sen pääasiallinen tapahtumapaikka, Tulagin saari Tyynellämerellä, kiinnosti teemaa enemmän. Pieni saari toimi toisen maailmansodan aikana jenkkien ja japanilaisten taistelukohteena, ja sodan loppuaikana siellä toimi pieni amerikkalainen tukikohta. Salomoninsaaret olivat tuohon aikaan brittien siirtokunta, ja alue itsenäistyi omaksi valtiokseen vuonna 1978.

Heikki Hietala on englanniksi kirjoittava suomalainen kirjailija, joka on onnistunut julkaisemaan kaksi romaania englantia puhuvassa maailmassa. Ennen tätä hän on julkaissut monia novelleja kansainvälisissä julkaisuissa. Siviiliammatiltaan hän on tietojenkäsittelyopin lehtori, ja koulutukseltaan englannin maisteri Jyväskylän yliopistosta. Ilmeisesti hänen suurin intohimonsa on ilmailu ja sotalentokoneet, ja tämä rakkaus näkyy romaanin linjauksissa.

Romaanissa toisen maailmansodan veteraani Jack McGuire ei ole pystynyt palaamaan kotitilalleen Nebraskaan, vaan on perustanut hotellin entisille sotatantereille, maailman kauneimman hiekkarannan kupeeseen. Hotelli koostuu Yhdysvallan armeijan kyhäämistä majoista, joita varten mies kerää lähisaarilta generaattoreita. Bisnekset edistyvät hitaasti, mutta hotellin pyörittämiseen ei tarvita miljoonia. Kun bostonilainen Kay Wheeler tulee hotelliin vieraaksi etsimään jälkiä kuolleesta aviomiehestään Donista, Jack joutuu palaamaan kipeimpiin sota-aikaisiin muistoihinsa, traumoihinsa, harhoihinsa ja kipeään kysymykseen tulevaisuuden näkemisestä. Hän ei ole ainoa komppaniansa miehistä, joiden mielenterveys heittelehtii tai joilla on vaikeuksia addiktioiden kanssa. Nämä lienevät universaaleja teemoja, joita usein käsitellään suomalaisessa sotakirjallisuudessa raaemmalla tavalla.

Toki teos on myös rakkausromaani, tosin aika ennalta-arvattava sellainen. Parasta siinä on Tulagin saaren arjen kuvaus, eli kuvaus turismista ennen kuin siitä tuli teollisuutta. Onneksi saarella ei edelleenkään ole massaturismia, mutta se toimii pienimuotoisena sukeltajien paratiisina. Hotellielämä tässä keskittyy Jack McGuiren vanhojen sotakontaktien ja niiden tuttavien kestittämiseen, eli hotelli toimii veteraanien surutyön kanavana ja jonkinmoisena terapiakeskuksena.

Arjen kuvaukseen olisin kaivannut enemmän paikallisia hahmoja, joita tässä romaanissa edustaa statistin roolissa keittäjä Wilma. Paikallista ruokakulttuuriakaan ei pahemmin kuvata, vaan Wilma kokkailee ruokalajeja, joita Jack ei pitkän saarella asumisen jälkeenkään osaa nimetä. Eli sitä paikallisuuden tuntua, ja ehkä jopa vähän saarten historiaa, olisin kaivannut teokseen lisää, kun kuitenkin kyse on keskivertolukijalle uppo-oudosta paikasta.

Suosittelen teosta eritoten sotakirjallisuuden ystäville, ja lentämistä harrastaville. Se on vahvasti Amerikka-keskeinen, ja varmasti alun perin suunniteltu Amerikan kirjamarkkinoiden valloitukseen. Teoksella näkyy olevan hyvin seuraajia Goodreadsissa, ja sen alkuperäinen kustantamo on brittiläinen. Sitruuna-kustantamo on julkaissut Hietalalta toisenkin teoksen, Viisto valo-novellikokoelman (2017), joka on spekulatiivista fiktiota ja on löytänyt enemmän lukijoita myös kotimaasta. Myös Sitruuna on kustantamona minulle uusi tuttavuus, ja haluan kiittää heitä varsinkin hienosta kansikuvasta ja layoutista Hotelli Tulagin suhteen.

Maahaasteessani olen nyt rastilla 27: Salomonsaaret. Tämä on ensimmäinen Tyynenmeren saarille sijoittuva löytöni, enkä usko muiden rastien löytyvän näin helposti. Tästä löydöstä olen aidosti iloinen, siksikin, että suomalaiset kirjailijat voivat joskus yllättää – ja teos luo toivoa kaikille englanniksi kirjoittaville kustantajan löytymisestä ulkomailla.

Uudestisyntyneitä 117. kadulla

Teos: Himilce Novas: Mangot, banaanit ja kookospähkinät (LIKE, 1998)

Sänkyni alla on muhinut jo parin vuoden ajan kirja, jota en helposta kielestä huolimatta meinannut saada luettua loppuun. Kirjalla on vetävä nimi, se kertoo Kuubasta, saaresta, jonne mielelläni matkustaisin, mutta jo alusta saakka sen insestiteema tökki pahasti.

Himilce Novas (s. 1944) on kuubalaistaustainen kirjailija, joka on tehnyt pidemmän uran toimittajana ja ihmisoikeusaktivistina. Hän on julkaissut kaksi romaania ja enemmän Latinalaiseen Amerikkaan liittyvää tietokirjallisuutta, varsinkin LGTB-teemaan liittyvää.

Mangot, banaanit ja kookospähkinät on pieni, allegorinen kertomus Kuuban valtiosta ja sen siirtolaisten kohtaloista Yhdysvalloissa. Sitä ei missään nimessä kannata lukea liian vakavasti, eikä varsinkaan insestiteemaa pidä ottaa kirjaimellisesti. Se on enemmän poliittista satiiria kuin vakavasti otettava rakkaustarina, ja pelaa pitkälti liioittelun tehokeinolla. Teos sijoittuu strategisesti vallankumousvuosiin 1958-9, ja kertoo ihmisistä, jotka pitävät kiinni kuubalaisesta identiteetistään diasporassa, vaikka tietävät paluun kotimaahan olevan kylmän sodan aikana mahdotonta. Pääjuoni sijoittuu 1980-luvun loppuun, aikaan, jolloin New Yorkia riivaa HIV-epidemia ja crack-riippuvuus. ”Herkkä” rakkaustarina saa tässä siipensä muun muassa murjotussa crack-luolassa.

Kirjan henkilöt turvaavat enemmän Jeesukseen Kristukseen kuin Che Guevaraan, ja kokevat päivittäisiä ihmeitä siirtolaiskirkossaan New Yorkin 117. kadulla. Nuoren Esmeraldan isä on tulisieluinen saarnasmies, jonka päiväminä ja yöminä eroavat suuresti toisistaan. Öisin isä käyttää Esmeraldaa seksuaalisesti hyväkseen laukeamalla tämän reisien väliin, eikä Esmeraldalla tunnu olevan pakotietä tukahduttavasta perhesiteestä, vaikka hän menestyy opinnoissaan. Hän pääsee collegeen ja saa muitakin vaikutteita kuin herätyskristillisiä, mutta edelleen 29-vuotiaana hän löytää itsensä saarnaamasta isänsä seurakunnasta.

Isän elämään ei ole mahtunut muuta rakkautta kuin Patricia, herraskartanon tytär, jonka hän herätti kuoleman porteilta ja jonka kanssa hän sai kaksoset. Patricia kuoli synnytykseen, ja isä Arnaldo luuli saaneensa vain tyttären, jonka hän ryösti tämän rikkailta isovanhemmilta vastasyntyneenä. Arnaldoa oli etsitty 30 vuoden ajan lapsenryöstäjänä, ja vauvan veli päätyi asumaan Floridaan isovanhempiensa kanssa. Veli Juan saapuu kolmenkympin kynnyksellä New Yorkiin, näkee unessa siirtolaiskirkon osoitteen, ja kävelee suoraan kaksossiskonsa syliin. Nuoret rakastavaiset eivät aluksi näe verisidettään, mutta totuus paljastuu heille tuskallisesti kiihkeän suhteen aikana.

Oh dear. En edelleenkään syttynyt tästä teoksesta, vaikka osasin toisella lukukerralla suhtautua siihen enemmän huumorilla kuin eeppisenä saagana Kuuban lähihistoriasta. Parasta kirjassa oli sen tiivis muoto, mutta jopa 158 sivua oli liikaa näin kärjistettyä melodraamaa. Kielellisesti teksti on vetävää ja autenttista, sen espanjankielinen rytmi välittyy jopa kahden rekisterin, englannin ja suomen kautta. Pidin eniten niistä parista-kolmestakymmenestä sivusta, joissa oikeasti seikkailtiin Kuubassa. New Yorkin tarina on huumorista huolimatta ahdistava, ja kuubalainen kommunismi esiintyy raikkaana vaihtoehtona romaanin ahtaalle kristilliselle viitekehykselle.

Voisin siis etsiä käsiini ”aidomman” kuubalaisen romaanin siellä tätä nykyä vaikuttavalta kirjailijalta. Kuubalainen kulttuuri on toistaiseksi avautunut minulle lähinnä musiikin välityksellä, enkä osaa nimetä ainuttakaan kuubalaista nykykirjailijaa. Che Guevaran moottoripyöräpäiväkirjan olen aikoinani lukenut, mutta eihän hän ollut kuubalainen, vaan argentiinalainen. Menestyskirjailija Cecilia Samartin kuuluu siirtolaiskirjailijana samaan ryhmään kuin Novas, siirtolaisiin, jotka ovat lähteneet maasta lapsuudessa tai nuoruudessa. Kumma kyllä, myös Samartinin kirjat ovat toistaiseksi jääneet minulta kesken, ja olen nyt tyytyväinen, etten joudu niitä pakon alla tankkaamaan tätä haastetta varten. Mangot-romaanin ”suoritin” nyt tunnissa-parissa, koska olin sen kanssa jo aiemmin viettänyt takkuisia hetkiä.

Kaksi karibialaista insestiaiheista kirjaa meni nyt putkeen, ja tuo Antonin trinidadilaisromaani oli näistä kahdesta ehdottomasti parempi.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 17/196: Kuuba.

Historian havinaa lyhytjänteisille

Teos: Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään. (Aula &co, 2018)

Suomennos: Sarianna Silvonen

Tom Hazard on lontoolaisen yläkoulun uusi historianopettaja, joka saa 12-vuotiaissa aikaan taianomaista ryhdistäytymistä. Hänen tarinankerron taitonsa on vangitseva, ja lähikortteleihin liittyvä muistinsa ilmiömäinen. Välillä mies käyttäytyy kummasti oppitunneilla, kärsii pahoista päänsäryistä ja tuntuu vetäytyvän omiin maailmoihinsa, mutta lasten vanhemmilta saatu palaute kertoo omaa tarinaansa. Tähtiopettajasta halutaan pitää kiinni, sillä vastaavia pedagogisia lahjakkuuksia on vaikea saada sitoutumaan Tower Hamletsin ongelmanuoria pursuavaan valtion kouluun. 

Matt ihastuu päätä pahkaa ranskanopettaja Camilleen, mutta pelkää tunteidensa osoittamista siksikin, että ”päivänkorentoihin” liiallinen sekaantuminen on häneltä kiellettyä. Hän kuuluu salaiseen yhdistykseen, jonka säännöissä kielletään ihmisolioihin rakastuminen. Tämä siksi, että rakastuminen johtaa automaattisesti vaikeuksiin, jos ei kumppanin niin ainakin ulkomaailman taholta. Eikä ihme, koska oikeasti Tom on yli 400-vuotias albatrossi, ”alba”, eli hitaasti vanheneva poikkeusyksilö. 

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on kevyt ja toiminnallinen aikuisten satu, jossa tavataan muun muassa Shakespeare, kapteeni Cook, Scott Fitzgerald ja suuri määrä noitavainon riivaamia ihmisiä. Teoksen keskiössä on Lontoo, mutta Tom Hazard ehtii pitkän elämänsä aikana elää myös Pariisissa, ympäri Yhdysvaltoja, Islannissa ja Kanadassa. Hän pääsee laivapojaksi Tyynenmeren saaria valloittamaan, kokeilee mainarin kovaa elämää kuparikaivoksissa Arizonassa, mutta onnellisin hän on kausina, jolloin hän voi elättää itseään muusikkona. Silti luutun tai pianonsoitto vievät hänet liian lähelle inhimillisiä tunteita, rakastumisen kiihkoa, jonka tietää olevan hänelle hengenvaarallista. 

Vaikka teksti oli helppoa ja melkein liiankin sujuvaa, en ahmaissut tätä yhdeltä istumalta, vaikka potentiaalia tässä on juuri sellaiseksi teokseksi. Pidin Tomista henkilöhahmona, vaikka paikoitellen koin, että Haig laittaa postmodernin ihmisen 1600-luvun teemapuistoon. Tom kohtaa ensirakkautensa ollessaan oikeasti 18-vuotias, orvoksi jääneen hedelmäkauppias-Rosen, joka asuu siskonsa kanssa kahdestaan omassa talossaan Hackneyssä. Ja vaikka 1600-luvun miljöön kuvaus on verevää, en ollut täysin vakuuttunut rakkaustarinan uskottavuudesta. Koin, että mentaliteettien tasolla kirjasta jäi paljon uupumaan, tai vaihtelut eri aikakausien välillä olivat niin nopeita, että paikoitellen kirja sortui pinnallisiin huitaisuihin. 

Luinkin tätä ensin nuortenkirjana, ja uskoisin sen keskeisenä kohderyhmänä olevan itseäni nuoremmat lukijat. Kirjan tarjoama historiallinen anti on kuin kävisi fuusioruokaa tarjoavassa buffetissa: kaikkea voi maistaa vähän, mutta ruokalajeja on vaikea muistaa jälkikäteen. 1600-luvulle sukellettiin jo hieman pidemmäksi aikaa, maisteltiin kyyhkyspiirasta ja palsternakkamuhennosta, mutta muut seikkailut jäivät lyhytjänteisiksi. Teoksen nykyisyydessä oli ehkä terävimpiä havaintoja, joiden kautta lukija voi pohdiskella omaa suhdettaan elettyyn historiaan. 

En kuulu teoksen kohderyhmään, koska luen paljon historiallista fiktiota ja arvostan huolellista pohjatyötä. Yleensä pidän myös enemmän sellaisista historiankuvauksista, jotka eivät pursua merkkihenkilöitä. Tässä julkkisten litania oli vähintään yhtä rasittava kuin Enni Mustosella, ja yhteen kirjaan oli ympätty vielä neljän vuosisadan kulttuuri-ikonit. Muuten aikamatkailun idea oli fantasiakirjallisuuden perussettiä, ei hirvittävän kekseliästä sellaista, mutta toimivaa juonen punonnan kannalta. 

Olen lukenut monia brittiromaaneja, joiden taustalla luulen olevan laskelmoitu menestysromaanin kaava, ja tämä kuuluu niihin kirkkaasti. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja uskon sen menestyvän vielä paremmin. Ongelmana tämän tyyppisten hyvän mielen fantasiateosten kanssa on, että ne pyrkivät miellyttämään keskivertolukijaa, joka tässä tapauksessa on kai nuorehko kaupunkilainen, jonka ymmärrys historiasta on sosiaalisen median värittämä. Ainakaan scifin ja fantasian suurkuluttajille tämä ei ole suunnattu, mutta sopisi hyvin jollekulle, joka vasta tutustuu noihin genreihin. 

Musapuolella kirja miellytti minua eniten, ja päähäni jäi soimaan muun muassa Don Henleyn ”Boys of Summer” vuodelta 1984. Sille annan pointsit, koska en kyseistä biisiä edes muistanut, vaikka se oli niin tunnelmallinen.  

Perheautoilun uudet ulottuvuudet

ClementTeos: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (LIKE, 2018)

Käännös: Terhi Kuusisto

Pieni tyttö kasvaa nuoren äitinsä kanssa floridalaisella trailer park-alueella, jonne mahtuu ihmisyyden koko kirjo. Perhe on niin köyhä, ettei heillä ole varaa edes asuntovaunuun, vaan he elävät äidin autossa. Autossa, jolla ei ole ajettu kilometriäkään vuosiin, sillä bensaankaan ei ole varaa.

Äiti Margot on karannut rikkaasta kodistaan vastasyntyneen Pearlin kanssa, tarkoituksenaan tarjota lapselleen parempi tulevaisuus kuin mitä hänellä itsellään on. Margotilla ei kuitenkaan ole edes high school-todistusta, ja ainoa työ, johon hän kelpaa on sairaalan siivous. Hän moppaa sotaveteraanien sairaalan lattioita, ja kuulee samalla epäinhimillisiä tarinoita Afganistanin sodasta. Moni veteraani päätyy asumaan trailer parkiin, ja moni heistä on asehulluja. Alueella monet keräävät aseita, ja myös kauppaavat niitä eteenpäin, ja näin Pearl oppii pitämään niiden läsnäoloa arjessa normaalina.

Huoh. Olen kyllä nähnyt leffoja ja tv-sarjoja, joissa leirintäalue on ihmisten pysyvä koti, mutta en yhtään näin vaikuttavaa kuvausta. Ennen tätä olen hihitellyt kanadalaiselle Trailer Park Boys-sarjalle, jossa näkökulma köyhyyteen on varsin erilainen. Toki on, koska siinä kuvataan kanadalaista yhteisöä, jossa asukkailla saattaisi olla mahdollisuus muuttaa jopa pysyvään asuntoon. Tässä lupausta paremmasta ei varsinaisesti ole näkyvillä – ei, vaikka Pearlin äiti on työkykyinen eikä ilmeisesti edes kovin riippuvainen päihteistä.

Teos seuraa Pearlin kasvua vastasyntyneestä 14-vuotiaaksi, jolloin tämän äiti tulee ammutuksi ja hän joutuu eniten pelkäämänsä huostaanottoon toiseen osavaltioon. Varsinkin amerikkalaisen lastensuojelun koukerot tulevat raadollisella tavalla iholle. Ammuttujen vanhempien lapset päätyvät ensihoitoon ikivanhalle juutalaisherra Brodskylle, joka ei pidä lapsia rahanahneudesta, vaan uskonnollisen etiikan näkökulmasta. Muilla kohtalotovereilla sijoituksen historia on ollut pirstaleista, mutta Brodskyn luo päästyä he tietävät onnensa kääntyneen. Brodsky ei kuitenkaan enää 80 vuotta täytettyään taida saada lupaa jatkaa lastenkotiaan.

Clementin luoma vaihtoehtoinen yhteiskunta ei ole spekulatiivista fiktiota, vaan vahvasti uskottavaa realistista arkiproosaa. Teoksen maailma muistuttaa juuri lukemani Lucia Berlinin novellien ihmiskohtaloita – tässä eletään maailmassa, jossa ainoita toivon pilkahduksia voi löytää huumeista, aseista tai uudestisyntyneestä uskosta. Clement tutkiskelee henkilöidensä uskonnollisuutta enemmän kuin Berlin, ja kirjassa on kiinnostavia jännitteitä meksikolaisten katolisten ja protestanttien välillä.

Jopa trailer parkin kulmilla on mahdollista bongata naisia, jotka pukeutuvat sunnuntaisin valkoisiin hanskoihin mennessään kirkkoon. Katolisille protestanttien rentoutunut jumalanpalveluselämä on pyhäinhäväistystä, ja jotain syvästi epäilyttävää on myös protestanttisessa pastori-Maxissa, joka muuttaa trailer parkiin ja yrittää uida huonolla menestyksellä katolisen Margotin liiviin.

Vaikka moni ilmiö kirjassa stimuloi dekadentteja nauruhermojani, jäi kirjasta kuitenkin enemmän traaginen kuin tragikoominen jälkimaku. Silti kirja kertoo näiden maahan painettujen ihmisten yhteisöllisyydestä, eli kaikkien vaikeiden ja raskaiden teemojen keskellä kirja ei kerro yksinäisyydestä (muuten kuin Margotin hurjan raskaustarinan muodossa). Se ei myöskään johda lukijaansa empatiaähkyyn, sillä siinä jopa manataan empatia vakavan sairauden muodoksi.

Hyvä kaunokirjallisuus on vaikean maailman silminnäkemistä ja todistamista, ja se jättää lukijalle mahdollisuuden tehdä kuvatusta ilmiöstä omia poliittisia ja yhteiskunnallisia johtopäätöksiään. Tässä kirjassa ollaan hyvin kartalla Yhdysvaltojen osallisuudesta globaaliin vallanjakoon, ja suurvallan tavasta kohdella sen palvelijoitaan, mutta tuskin nämä kirjan hahmot olisivat kiinnostuneita niin järeästä poliittisesta kannanotosta kuin äänestämisestä. Pearlin äidillä on tekaistuja papereita lapsen saamiseksi kouluun, mutta tuskin hänen oma rekisteröitymisensä on ajan tasalla. Tavallaan kirja kertoi oman maan syntyperäisistä kansalaisista, jotka ovat lähes paperittoman siirtolaisen asemassa. En usko, että tässä pyrittiin luomaan portrettia tyypillisistä Donald Trumpin kannattajista.

Tämä romaani onnistuu tiivistämään amerikkalaisen yhteiskunnan keskeisiä jännitteitä ja murtumia koskettavan epäsentimentaalisesti. Tämän jälkeen aion lukea hieman erilaisen kasvukertomuksen, Tara Westoverin Opintiellä, joka kertoo nuoresta naisesta, joka kasvaa syrjäseudulla Idahossa vahvasti idealististen kotikouluttajien pesueessa.