King Lear itkuhälyttimien maassa

toivoa sopiiTeos: Edward St. Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V. (Otava, 2018)

Käännös: Markku Päkkilä

Mistä sain: E-kirjastosta

Yksi viime kevään kirjallisista yllättäjistä oli Edward St. Aubynin kulttiteosten suomennos Loistava menneisyys. Onneksi kirjasarjan osien julkaisussa on tauko välissä, sillä viiden osan lukeminen putkeen olisi ollut liian raskasta. Voin tosin kuvitella, että joku päätyy niinkin tekemään, sillä sarja on hyvin koukuttava. Otava on päätynyt julkaisemaan nämä viisi teosta kahdessa volyymissa. Muistuttaisin kuitenkin, että kyseessä on viisi erillistä teosta, joissa kaikissa on eri fokus ja problematiikka.

Varmasti moni muukin kuin minä jäi keväällä sydän sykkyrällä huolehtimaan, kuinka Patrick Melroselle käy. Insestin ja huumeriippuvuuden kuvaus oli sarjan alkuosissa tyrmäävää. Loppuosissa hypätään nuoruudesta keski-ikään, ja aikaan, jolloin Patrick on perheellinen ja käy jopa välillä töissä juristina. Huumeista hän on päässyt vieroittumaan, mutta alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö on edelleen reipasta. Melrosen perheen itkuhälyttimien maassa lipitellään huolettomasti viiniä St. Tropezin uima-altailla, tosin rouva juo huomattavasti maltillisemmin kuin herra ja on aina ajokunnossa.

Sarjan nelososa keskittyy perheen lomiin Ranskassa, siinä samassa perintöhuvilassa, jossa Patrick sai kokea lapsena kauhua isänsä toimesta. Patrickin äiti on välivuosina pitänyt huvilalla new age-retriittiä, ja sen omistus on siirtynyt mystiselle Transpersoonallisuussäätiölle, jonka irlantilainen johtaja Seamus on lajikypsä huijari. Säätiön sopimukseen kuuluu, että Patrick saa perheineen lomailla huvilassa joka elokuun, mutta äidin kunnon heiketessä sopimusta aletaan tulkita kyseenalaisella tavalla. Äiti on muuttanut asumaan paikalliseen palvelutaloon, eikä enää pysty vaikuttamaan säätiön talouteen.

Seamus pyrkii vaikuttamaan myös Patrickin lähipiirin muihin naisiin, ja hän melkein hurmaa tämän anopilta jalat alta. Patrick tutkiskelee new age-hoitojen maailmaa riemastuttavalla ironialla, johon liittyy myös uskonnollista ja elämänfilosofista pohdintaa. Hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan äidin maailmanpelastusinto kohdistui vielä oikeasti hätää kärsiviin, kuten Napolin katulapsiin, mutta vanhuudessa hyväntekeväisyyden kohde on vaihtunut entisiin elämiin, chakroihin ja kelttiläisiin voimaeläimiin.

Patrickin lapset Robert ja Thomas perivät isänsä terävän kielen, ja laukovat pikkuvanhoja viisauksiaan vieraiden aikuisten ihastukseksi ja kauhuksi. Miehen suhde lapsiinsa on lämmin, ja hän onnistuu isyydessä satunnaisista juoppoputkistaan huolimatta. Thomasin synnyttyä avioliitto Maryn kanssa ei kuitenkaan enää muistuta parisuhdetta, vaan pariskunta tuntuu elävän kokonaan lastensa kautta, käyttäen heitä molemminpuolisina viestinviejinä.

Kirjassa matkaillaan myös Patrickin sukulaisten luona Yhdysvalloissa, ja matkakuvaus on kriittisempää ja monisyisempää kuin aiemmissa osissa. Sukuhistoriaosuus vaatii suurinta keskittymistä, kun taas teokset muuten ovat jouhevaa luettavaa ja kiinni tässä päivässä. Perheen arkea Lontoossa kuvataan vähiten, mutta rivien välistä lukija voi päätellä, että se on stressaavampaa, köyhempää ja ankeampaa kuin vuosittaiset lomat Etelä-Ranskaan – paratiisiin, jonka perhe menettää.

Viidennessä osassa Patrickin äiti kuolee ja se keskittyy lähes kokonaan hautajaisten dramaturgiaan. Mielenterveyspohdinnat ovat siinä keskiössä, sillä ennen hautajaisia mies on ollut alkoholismin katkohoidossa mielisairaalan osastolla. Terapiaryhmän hahmot kummittelevat edelleen Patrickin mielessä, ja eräs sairaalan potilas päätyy yllätysvieraaksi hautajaisiin. Teoksessa pohditaan myös eutanasian oikeutusta, ja hoitotahdon toteutumista siinä tilanteessa, kun potilaan kognitiivinen taso on hyvin häilyvä.

Sarjan viimeiset osat ovat tasavahvoja ja loogisessa suhteessa toisiinsa.  Aateliselle elämäntavalle piikittely on näissä osissa vähäisempää kuin alkuosissa, sillä etuoikeuksista luopuminen on viety jo miltei loppuun saakka. Amerikassa asuva Nancy-täti itkeskelee nettihuutokauppojen kuvastojen äärellä bongatessaan siellä sukunsa aarteita Napoleonin ajoilta, mutta Patrickilla itsellään tausta näkyy enää puhetavassa ja tietynlaisessa joutilaisuuden palvonnassa. St. Tropezin rikkaidenrannalla Patrick ja Mary ovat niitä kummajaisia, jotka hoitavat lapsensa ihan itse, eikä heillä edes ole palkattua kokkia.

Uskon, että monet lukijat innostuvat näistä loppuosista enemmän kuin kolmesta ensimmäisestä, koska niissä Patrick pyrkii elämään niin tavallista perhearkea kuin mahdollista niillä eväillä, joita hänelle on annettu vuosien terapian ja muiden korjaavien liikkeiden kautta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sarja kuuluisi lukea kokonaisuudessaan, jotta loppuosan nyanssit tulisivat kunnolla esiin. Sarjasta on myös tekeillä TV-sarja, jonka näkemistä jo odotan, sillä kirjoissa on myös eri vuosikymmeniin liittyvää vahvaa visuaalista antia.

Mainokset

Vaikean anopin oppivuodet

20180923_110818Teos: Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (Random House, 2008), 270s.

Mistä sain: Kirpputorilta

Mökkipaikkakuntamme Kangasniemi yllättää: sieltä saa jopa työttömien kirpparilta loistavaa englanninkielistä kirjallisuutta. Onkohan akateeminen työttömyys ilmiö sielläkin, vai kierrättävätkö mökkiläiset kirjojaan ahkerasti kirpparin kautta? En tällä kertaa jaksanut kantaa sieltä vinoa pinoa, mutta kirppari on nyt korvamerkitty loistavien löytöjen tekopaikaksi. Kirjakauppa paikkakunnalta suljettiin jo 20 vuotta sitten, ja paikallisesta S-marketista saa lähinnä Hotakaista ja Kyröä.

Olen lukenut Olive Kitteridgeä kaiken muun kirjallisuuden keskellä yli kolme viikkoa. Kieltämättä kirja on jäänyt paitsioon, koska se oli suht ”hidasta” tekstiä ja vaati keskittymistä sivuhenkilöiden runsauden vuoksi enemmän kuin keskiverto romaani. Kyseessä on siis jo miltei klassikon asemaan noussut Pulitzer-palkittu teos, josta on myös tehty HBO-minisarja.

Teos ei ole perinteinen romaani, vaan koostuu pienen mainelaisen paikkakunnan tarinoista, jotka tavalla tai toisella liittyvät eläkkeellä olevaan matematiikan opettajaan Oliveen. Olive on paikkakuntansa yksi kivijalka, hahmo, jota monet pelkäävät, mutta myös kunnioittavat. Hänet tunnetaan siitä, että hän työurallaan mielellään auttoi pulaan joutuneita tyttöoppilaitaan, mutta hän on myös suorapuheinen vastarannan kiiski. Hänen maineensa on sekava, häntä joko vihataan tai kunnioitetaan, mutta hän ei jätä ketään kylmäksi.

Teoksessa seurataan Oliven elämää muutaman vuoden ajan. Olive elää tavallista eläkeläisen elämää aviomiehensä Henryn kanssa, kunnes Henry saa aivoinfarktin ja joutuu asumaan palvelukotiin. Ennen tätä heidän ainoa poikansa Christopher on mennyt väärän naisen kanssa naimisiin, joutunut tossun alle ja muuttanut Kaliforniaan ilman vanhempiensa suostumusta. Chris myy vanhempiensa hänelle hankkimansa talon ja alkaa joka suhteessa kiittämättömäksi ja hankalaksi perilliseksi. Ensimmäinen avioliitto kariutuu pian, ja Chris löytää perään uuden naisen, jolla on jo lapsia kahdelle eri miehelle. Olive yrittää olla pitkämielinen poikansa suhteen, mutta suhde ajautuu kriisiin viimeistään Henryn kuoleman jälkeen.

Elizabeth Strout onnistuu taikomaan hämmentävän kiehtovaa proosaa naisesta, joka käy joka päivä Dunkin’ Donutsista ja paikkakunnasta, jossa yhteisöllisyyden viitan takaa löytyy ilkeitä ja pisteliäitä hahmoja. Suurempi osa paikkakuntalaisista käy jossain kirkossa sunnuntaisin, mutta ateismiin kallellaan oleva Olive ei suostu lähtemään miehensä mukaan vain esittääkseen eheää perhettä. Mutta vaikka Olive ei käy kirkossa, hän tietää entisten oppilaidensa vaiheista aivan liikaa, ja sattuu aina paikalle sopivaan aikaan, kun jollain on menossa vakavampi kriisi.

Lempitarinani teoksessa oli ”Security”, jossa Olive matkustaa ensi kertaa New Yorkiin ollakseen avuksi Christopherin uusperheelle. Avunpyyntö tulee puskasta, koska Christopher ei ennen tätä ole edes muistanut kertoa äidilleen, että on mennyt uudelleen naimisiin. Christopher ja hänen uusi vaimonsa Ann ovat muuttaneet New Yorkiin seuratakseen yhteistä terapeuttiaan, jota ilman he eivät tule toimeen. Terapian kautta Christopher on oppinut olemaan hankala äidilleen ja analysoimaan kuormittunutta äiti-poikasuhdetta. Ann taas haluaisi kutsua uutta anoppiaan ”momiksi”, mutta Olive pitää Annia liian yksinkertaisena tai kajahtaneena. Ensimmäisen biologisen lapsenlapsen odotuskaan ei vakuuta Olivea tulevan perheonnen auvosta. Onko hänellä jäljellä enää mitään muuta, minkä pohjalle rakentaa lesken elämänsä?

Olive Kitteridge ei taida olla unelmien anoppi, mutta ei hänelle siunaannu kovin kummoisia miniöitäkään. Hän on herkullisen monisyinen hahmo, joka omalla tavallaan edustaa perinteisiä perhearvoja ja elämää, jossa asiat tehdään harkinnalla ja oikeassa järjestyksessä, mutta on samalla myös kykenevä kritiikkiin ja kapinaan. Ristiinvalottamalla eri ihmisten, läheisten ja kaukaisempien tuttavuuksien näkemyksiä Olivesta Strout rakentaa kuvan naisesta, joka pyrkii hyvään, mutta ei kuitenkaan ole aina oikeassa. Olive on ollut reilumpi opettaja kuin äiti tai vaimo, hänen julkinen maineensa on parempi kuin maine lähipiirissä. Varsinkin passiivis-aggressiivinen tunteiden osoittaminen on hänen spesialiteettinsa, ja hänen tunne-elämänsä vuoristorata on liikaa monille sietää. Mitä hänessä tapahtuu 74-vuotiaana, ja onko vielä siinäkin iässä mahdollista oppia vanhoista virheistään?

Romaani on kiinnostava siksikin, että sitä voi lukea monesta eri perspektiivistä, tarinan kerrallaan tai suurempana kokonaisuutena. Itse päädyin lukemaan sitä pienissä erissä, enemmän novellikokoelmana kuin romaanina. Eniten minua kuumotti tuo äiti-poikasuhde, vaikka teos kertoo myös omaishoitajuudesta, leskeydestä, uuden rakkauden mahdollisuudesta vanhassa iässä, mielenterveyden haasteista, amerikkalaisesta uskonelämästä ja amerikkalaisen kansan poliittisen kahtiajaon syvenemisestä. Yhteiskunnallisuutta ja poliittisuutta teoksessa on rivien välissä paljonkin. Olive Kitteridge on kuivahko, rationaalinen demokraatti, joka kärsii cowboy-hattuisten, kirjoja lukemattomien presidenttien aikakausina. Teoksessa siis eletään vielä George W. Bushin aikakautta. Näinä aikoina, jolloin George W. Bush vaikuttaa jopa älyköltä, tämän tyyppistä kantaaottavaa kirjallisuutta kaivataan entistä enemmän.

Strout lähtee ehdottomasti jatkoon lukulistallani, mutta voisin ennen uusien teosten hankintaa myös katsoa Olive Kitteridgen ruudultani.

 

 

 

Minnesotan luterilaisella hautuumaalla

hustvedtTeos: Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia (Otava, 2008), 364 s.

Käännös: Kristiina Rikman

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Siri Hustvedt, yhdessä aviomiehensä Paul Austerin kanssa, ovat edustaneet minulle pitkään liian etabloitunutta kirjallisuutta. Yhden teoksen Hustvedtiltä luin jo 1990-luvulla, jolloin hän ei vielä ollut kuuluisa, ja nimi jäi silloin mieleen omaperäisenä kertojana. Austeria olen lukenut vähemmän kuin hänen vaimoaan, mutta noin ylipäänsä teokset, joissa liikutaan New Yorkin taiteilijapiireissä tuntuvat edelleen liian yliedustetuilta.

Amerikkalainen elegia on tyypillinen New York-teos, jossa hyväosaisten, korkeasti koulutettujen kaupunkilaisten ongelmia ratkotaan psykoanalyytikon sohvalla. Mutta se on myös 9/11-teos ja siirtolaisteos, jossa norjalaisten ja jamaikalaisten maahanmuutto ristivalottuu kiinnostavalla tavalla. Siinä myös poistutaan New Yorkista moneen otteeseen, mikä lisää teoksen kiinnostavuutta.

Kirjassa kaksi keski-ikäistä sisarusta, Inga ja Erik, tekevät surutyötä professori-isänsä poismenon jälkeen. Erik on eronnut psykoterapeutti, ja Inga leskeksi jäänyt kirjailija. Ingalla on enemmän huolia kuin veljellään, koska hänen ex-miehensä aiheuttaa draamaa vielä haudan takaa ja hänen tyttärensä on traumatisoitunut oltuaan lähellä 9/11-tapahtumia. Erik on suvun terapeutti, mutta tarinan aikana hän joutuu kohtaamaan myös omia heikkouksiaan ja lukkojaan.

Minnesotan-puolen kuvaus on kiinnostavampaa kuin New Yorkin, ja norjalaisyhteisön kuvauksessa on taatusti paljon yhteistä suomalaisten siirtolaisten polkujen kanssa. Kirjassa palataan sisarusten lapsuuden maisemiin, vanhalle sukutilalle, luterilaiseen kirkkoon ja hautausmaalle – paikkoihin, joiden arvomaailma on erilainen kuin New Yorkissa. Luterilaista mentaliteettia tutkitaan pappishahmojen, heidän oman collegen ja kirkon rituaalien kautta. Vaikka sisarukset eivät ole erityisen uskonnollisia, heidän lapsuusmuistonsa tuntuvat liittyvän vahvasti etnisesti merkittyyn uskonnollisuuteen.

Hustvedt tekee myös tarkkoja havaintoja norjalaissiirtolaisten kielenkäytöstä, eikä lienee kummallista, että kolmannen polven siirtolainen, sisarusten isä Lars puhuu vielä nuorena kömpelöä sekakieltä. Minnesotan maalaisyhteisöissä lapset ovat kasvaneet norjan kielen keskellä kouluun menoon saakka, ja kielen ylläpitäminen on ollut suvuissa tärkeää.

Jamaikan historia avautuu Erikin uuden vuokralaisen, Mirandan ja tämän tyttären Eglantinen kautta. Lapseton Erik ihastuu vuokralaiseensa ja haluaisi toimia Eggyn varaisänä. Eggyllä on kuitenkin biologinen isä kuvioissa, eikä tämä katso uutta orastavaa suhdetta hyvällä. Eggyn isä on huumeriippuvainen valokuvaaja, joka kuvaa ihmisiä salaa, usein murtautumalla näiden asuntoihin öiseen aikaan. Samalla hän menestyy taiteilijana teemojensa rankkuuden vuoksi. Erik joutuu miehen uhriksi, varsin mauttomalla tavalla, ja tämäkin järkyttää herkkää, yksityisyyteen tottunutta miestä perinpohjaisesti.

Amerikkalainen elegia ei ole Hustvedtin tunnetuin teos, mutta pidin siitä sen huolellisen rajauksen ja henkilöhahmojen särmikkyyden vuoksi. Se on nopealukuinen teos, jossa keskiössä on sisarusten sisäinen maailma ja pohdinta tiettyjen henkisten ominaisuuksien periytymisestä. Lars-isän sota-aikaisten kirjoitusten kautta jäin ensin odottamaan suurempienkin salaisuuksien paljastumista, mutta sukusalaisuudet eivät lopulta ole tämän tarinan suurin juonellinen koukku.

Näin tässä teoksessa yhteyden Hustvedtin myöhempään teokseen Vapiseva nainen (2011), joka jäi minulta kesken. Hänen kiinnostuksensa psykoanalyysiin ja neurologiaan on jossain vaiheessa ollut ylenpalttista, ja näissä teoksissa on myös temaattista päällekkäisyyttä, vaikka Vapiseva nainen ei ole fiktiota. Amerikkalaisessa elegiassa esiintyy piilevää kritiikkiä psyykenlääkkeiden liiallisesta käytöstä, vääristä diagnooseista ja potilaiden heitteillejätöstä, ja Erikin potilaat nousevat kiinnostaviksi sivuhenkilöiksi.

Pohjoismaisesta painotuksesta huolimatta tyypillisen amerikkalaista kirjassa ovat Mirandan ja Ingan ihmissuhdedraamat, joissa on paljon yhteistä huolimatta erilaisista taustoista. Mirandan ex-mies tekee kyseenalaista taidetta ja joutuu oikeuteen kunnianloukkauksista, kun taas Ingan kuollut mies pääsee postuumisti lööppeihin kaksinnaimisesta ja tunnustamattoman pojan löytymisestä. Asianajajilla uhkaaminen ja roskajournalismi kuuluvat teoksen päähenkilöiden arkeen. Hustvedt osaa kuitenkin kertoa näistä ilmiöistä elegantisti niin, etten kokenut joutuvani keskelle suurta saippuaoopperaa.

Se, että luen tätäkin bestselleriä 10 vuoden viiveellä, kertoo jotain menneisyydestäni lukijana. Hustvedt oli aikanaan Suomessakin niin paljon tapetilla, että häneen liittyvä julkisuus tympi jo ennen kirjoihin tarttumista. Amerikkalainen elegia tuntuu kuitenkin jo miltei klassikolta, eikä sen tematiikka ole kymmenessä vuodessa kulunut tai haihtunut.

 

Kun rasismi taipuu viihteeksi

IMG_1907Kävin toissapäivänä rasismia vastustavassa mielenosoituksessa ja eilen luin loppuun amerikkalaisen viihdekirjan, jonka aiheena oli kielletty mustan ja valkoisen nuoren rakkaus 1930-luvulla. Julie Kiblerin Matkalla kotiin (Gummerus, 2013, suom. Riie Heikkilä) on ollut iso hitti Yhdysvalloissa, mutta jäänyt täällä melko vähälle huomiolle.

Romaani on hyvin perinteinen rakkaustarina, jolla ilmeisesti on todellisuuspohjaa. Siinä yli 90-vuotias Isabelle matkustaa salaperäisiin hautajaisiin Ohion Cincinnatiin yhdessä ”adoptoidun” ystävä-tyttärensä Dorrien kanssa. Alun perin Dorrie on ollut Isabellen kampaaja, mutta vanhan rouvan voimien vähetessä suhde on muuttunut ystävyydeksi. Dorrie itse on kolmen teinin yksinhuoltaja, joka pelkää mummoksi tuloa 36-vuotiaana.

Kirjassa tehdään matkaa hitaasti monessa osavaltiossa pysähtyen, ja kaikkialla Dorrieta epäillään valkoisen mummon ryöstämisestä. Palvelu hotelleissa ja ravintoloissa on legendaarisen huonoa, kun asiakkaina ovat kaksi eri väristä ja -ikäistä ystävää. Dorrie ei ilmeisesti ole myöskään koskaan yöpynyt samassa huoneessa valkoisen ihmisen kanssa aiemmin. Tämä kertoo jo syvään juurtuneesta rotuerottelusta, tai sen henkisestä perinnöstä maassa, joka kuvittelee olevansa demokraattinen. Road tripinä teos on siis silmiä avaava, ja kertoo myös paljon tienvarsien ”kurjien kuppiloiden” tasosta.

Minusta tässä kirjassa oli juonen suhteen ainesta, eli juonellisesti se oli paljon uskottavampi kuin vaikka viimeksi lukemani brittikirja Tulilapsi. Päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, joiden elämissä on ollut tavallisia murheita. Romaanissa liikutaan Teksasin, Kentuckyn ja Ohion vähemmän hohdokkailla paikkakunnilla. Isabelle tulee alun perin hyväosaisesta lääkäriperheestä, mutta hylkää sen ideologisista syistä. Isabellen vanhemmat ovat aikansa lapsia, rotuerotteluun kasvatettuja ja sen arvomaailmassa rypeviä.

Kirjassa on kuitenkin paljon tiivistämisen varaa, ja joku sen rakenteessa tökkii. En tässäkään heti arvannut loppuratkaisua, mutta viimeisen kolmanneksen aikana se kävi ilmeiseksi. Luin kirjaa paikoitellen kursorisesti, eikä varsinkaan Dorrien somekäyttäytyminen kiinnostanut paljoakaan. Kiblerin ”pointtina” kahden aikatason kuljettamisessa on kai osoittaa varsinkin nuorille lukijoille 1930-luvun ja 2010-luvun nuorten ongelmien samankaltaisuus, mutta tämä oli tehty liian pedagogiseen tyyliin.

Minusta se, että tällaisia rotu-, kulttuuri-, tai poliittisia rajoja rikkovia viihteellisiä rakkaustarinoita kirjoitetaan, ei ole ongelma. Rasismia vastaan voidaan taistella myös kevyemmän viihteen keinoin, koska kaikki eivät ole kykeneviä ymmärtämään Toni Morrisonin syvää symboliikkaa. Ongelmana tässä kyseisessä romaanissa oli se, että siinä varsinkin musta rakastettu Robert nostettiin lähes ylimaallisen sankarin asemaan. Ja tämän kautta rakkaustarina vesittyi henkilöpalvonnaksi. Jopa Titanicin sankari Jack on nyansoidumpi hahmo kuin moitteeton ja nuhteeton Robert Prewitt.

Suomen historiassa vastaavaa draamaa on tuottanut saksalaisten sotalasten kohtalo, ja samantyyppisiä juonellisia ratkaisuja löytyy myös heistä kertovissa romaaneissa. Myös valkoinen on osannut sortaa valkoista, ja kiinnostavaa on, kuinka näiden löytölasten tarinoissa usein hoivaavaksi osapuoleksi jää se köyhempi osapuoli. Tai jos rikkaampi ottaa ei-toivotun rakkauden hedelmän hoidettavakseen, tuosta lapsesta halutaan häivyttää ”väärän” vanhempansa tausta.

Tätä kirjaa lukiessani koin, että kuuluin väärään ikäryhmään – että teos on todella suunnattu lukioikäisille, niin paljon siinä selitetään rotuerottelun historiaa. Hassua, että nämä young adult-vibat tulivat teoksesta, jonka toinen kertoja on yli 90-vuotias. Tarinana ystävyydestä teos varmaan tavoittaa kaikenikäisiä lukijoita, mutta rakkaustarinan kohdeyleisönä toimisi parhaiten ne, jotka vasta haaveilevat ensi rakkaudesta.

 

Pala Irlantia kaikkialla

IMG_1900Kierrätyskorin aarteita, osa 4. Joskus tämän vuosikymmenen alussa löysin niinikään kierrätyksestä amerikkalaisen Anita Shreven (1946-2018) historiallisen romaanin Merilasia. Joku kirjan tunnelmassa teki minuun vaikutuksen, ja päädyin tilaamaan lisää Shreven teoksia Amazonista. Kyseessä on vakavasti otettava viihdekirjailija, jonka lukijoista varmasti valtaosa on naisia, mutta jonka teemat eivät ole erityisen naiskeskeisiä. Suurin osa hänen teoksistaan sijoittuu Amerikan itärannikon pieniin kyliin ja kaupunkeihin, meren läheisyyteen. Pidän siis hänestä meriteemaisena kirjailijana. Hän menehtyi alkuvuodesta syöpään pitkän sairastelun jälkeen.

Kirja The Pilot’s Wife/ Lento tuntemattomaan (WSOY, 1999, suom. Anu Niroma) on yksi Shreven tunnetuimmista, joka nousi maailman kuuluisuuteen oltuaan Oprah Winfreyn kirjakerhossa ja josta on tehty tv-elokuva. Se sijoittuu 1990-luvun Amerikkaan, Lontooseen ja Irlantiin, ja siinä selvitetään suurta lento-onnettomuutta, joka tapahtuu Donegalin rannikolla.

Olen juuri kirjoittanut jostain, joka tapahtuu parinkymmenen kilometrin päässä Shreven Irlannin maisemista, joten kirja kolahti, vaikka se on kovin melodramaattinen. Itse lento-onnettomuusteema ei suuresti liikuttanut minua, eikä myöskään epäillyt kytkökset IRA:han, mutta olihan tässä ihan tarpeeksi myös yksityiselämän vääntöä.

Kirjassa siis Kathryn, kolmekymppinen opettaja, menettää lentäjämiehensä Jackin, jonka kanssa hän on ollut naimisissa melkein teini-ikäisestä saakka. Jack on Kathrynia 15 vuotta vanhempi, ja taustaltaan kovin juureton. Myös Kathrynin taustassa on paljon synkkää, ja pariskunta tuntuu elävän hyvin eristynyttä elämää remontoidussa nunnaluostarissaan jossain Bostonin lähistöllä, Atlantin rannalla. Kathryn on tottunut elämään puolet ajastaan kahdestaan tyttärensä Mattien kanssa. Perheen isän lentäjän työ sanelee paljon heidän arkeaan, mutta tuo myös taloudellista turvaa.

Shreve osaa tarinankerronnan paremmin kuin kulttuurisen taustoituksen. Tarinana romaani on vetävä, mutta koin, että Irlanti-osuus jäi varsinkin Jackin itsensä kohdalta liian ohueksi, jopa epäuskottavaksi. Loppukappaleissa IRA-asiaa kyllä selitetään, mutta aika päälleliimaavan selittävällä tavalla, ja sillä tasolla, mikä on sopivaa juuri Oprah’n kirjakerhon lukijoille. Jäi jopa harmittamaan, että poliittisen trillerin mahdollisuus ohitetaan tässä keskittymällä enimmäkseen Kathrynin ja Jackin sovinnaiseen avioliittoon.

Kirjassa vieraillaan onnettomuuspaikalla Donegalin kreivikunnan Malin Headissa, joten jaksoin lukea kirjan loppuun sen maisemien vuoksi. Kaipaillut olen kovasti juuri tuonne saaren pohjoisosiin, ja olen myös kuikuillut lauttayhteyksiä Irlannin ja Skotlannin välistöllä. Teemani tänä syksynä taitaakin olla löytää palasia Irlannista vähän kaikkialta, ja katsoa, mitä siitä palapelistä muodostuu.

Tämä oli lohtukirja, mutta ei vielä kovin voimallinen sellainen. Ehkä tämä oli kuitenkin vaikuttavampi kuin ranskalaisen Agnes Martin-Lugandin kuvaus länsi-irlantilaisen Mulrannyn kylän arjesta. Molemmissa kirjoissa oli nuori leski menossa tekemään surutyötä Irlantiin, mutta Shreven romaanissa ei käyty läpi aivan yhtä montaa pinttynyttä kliseetä kuin Martin-Lugandin.

 

Kirkkaan kirjoittamisen taidosta

IMG_1896Kävin taas eilen ”apajilla” Kampin bussiterminaalin kirjankierrätyspisteessä. Tällä kertaa tärkein löytämäni teos oli amerikkalaisen Timothy Snyderin poliittinen pamfletti On Tyranny (The Bodley Head, 2017), joka on myös saatavilla suomeksi Siltalan kustantamana. Arvioin nyt englanninkielistä versiota, ja jotkut pikakäännökseni saattavat olla eri sanamuodossa kuin suomenkielisessä versiossa.

Pari vuotta sitten 9.luokkalaisille jaettiin Chimamanda Ngozi Adichien feminismiaiheinen pikku kirja, mutta juuri nyt ajassamme olisi aiheellista muistuttaa nuorisoa fasismin noususta. Snyderin teos on niin selkeä ja helppolukuinen, että jos olisin opettaja, jakaisin sen juuri yläkoululaisille. Eli teos kartoittaa 20 keskeistä opetusta, mitä ihmiskunta sai takkiinsa 1900-luvulta – asioita, jotka monet ovat jo autuaasti unohtaneet.

Suosittelen kirjaa luettavaksi painettuna – tämäkin brittiversio teoksesta on kauniisti taitettu, iloa tuottava objekti. Suosittelen sitä pidettäväksi ”muistilistana” vaikka keittiössä keittokirjojen joukossa. Ja suosittelen siitä keskusteltavan muualla kuin sosiaalisessa mediassa. Se antaa hyviä käytännön vinkkejä siitä, mitä voimme tehdä fasismin nousun estämiseksi – vinkkejä toteutettaviksi paikallisella ruohonjuuritasolla, elävien ihmisten parissa. Se on kirjoitettu Yalen professorin kohteliaalla, tasapainoisella kielellä, mutta sen sävyt ovat rivien välissä tiukkaa tavaraa. Eikä kirja ole tyypillinen akateeminen teos, vaan se on tarkoitettu aivan kaikille meistä.

Minulle tarina natsi-Saksan noususta ja sen hälyttävistä samankaltaisuuksista tämän päivän poliittisella kartalla oli jo itsestäänselvää kamaa, mutta se ei ole sitä 2000-luvun puolella syntyneelle nuorelle. Sen sijaan kirjan teeseistä koin herätystä loppupuolella, jossa muistutettiin yksityiselämän tärkeydestä, ystävyyksien ylläpitämisestä, matkustamisesta ja fyysisestä läsnäolosta. Snyderin mukaan kaiken poliittisen toiminnan ei tarvitse olla leimallisesti puoluepoliittista tai muihin liikkeisiin liittyvää, vaan nykyaikana vaikka pienpanimon perustaminen voi olla poliittinen teko. Se on sitä siksi, että se voi saada ihmiset innostumaan oman yhteisönsä kehittämisestä. Sen kautta voi syntyä uusia tuttavuuksia, ja se saa ihmiset kiinnostumaan muusta kuin vihapuheen suoltamisesta internetissä.

Fasismiin taipuvaisilla ihmisillä on usein olemassa vahvat tukiverkot omassa yhteisössään – samanmielisistä ja -kielisistä saa helposti mobilisoitua hiljaisen enemmistön, joka tarpeen tullen alkaa tehdä äärimmäisiä tekoja. Tämän vuoksi fasismin vastustamisessa on tärkeää luoda ilmapiiri, jossa uudet ystävät ovat tervetulleita, ja jossa luotetaan niihinkin, joista emme vielä tiedä kovin paljoa. Erityisen tärkeää on ylläpitää ystävyyksiä oman maan ulkopuolelle, ja oppia muiden maiden taisteluista.

Valtaosalla USA:n kansalaisista ei ole voimassa olevaa passia. Ehkä jo tämä fakta selittää Trumpin kannatuksen, sillä haluttomuus nähdä muuta maailmaa yleensä korreloi aukottoman nationalismin kanssa. Ja jos kirjailija haluaa herätellä myös tätä kansanosaa, hänen on kirjoitettava lyhyin lausein ja selkokielellä. Minusta Timothy Snyder onnistuu tehtävässään erinomaisesti, sillä  teoksesta ei jää liiallisen pedagogista makua. Sen sijaan se antaa valtavasti lukuvinkkejä nuorisolle, joista kaikki eivät välttämättä muista, keitä olivat Hannah Arendt, Rosa Parks, Vaclav Havel tai Eugene Ionesco.

Toki teos on Amerikka-keskeinen, mutta se avaa myös ikkunoita Venäjän-politiikkaan ja Brexitin logiikkaan. Euroopan pienten valtioiden näkökulma jää marginaalisemmaksi, mutta Suomikin mainitaan talvisodan kontekstissa.

Tämä pieni kirja kuuluu ehdottomasti tämän vuoden lukemistoni parhaimmistoon, enkä aivan heti ole laittamassa sitä eteenpäin kierrätykseen, ellen kohtaa jotakuta, joka on selkeästi teoksen tarpeessa. Tässä 126 sivussa ei ollut yhtään turhaa sanaa. Jokaisesta ”oppitunnista” taas joku voisi kirjoittaa erillisen tutkielman.

 

 

Kuumaa huumaa Brexitin aikakautena

WalshRosie Walsh (s.1980) on brittiläisen chicklitin tuore lupaus, jonka esikoisteos Hän lupasi soittaa (Otava, 2018, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) lupaa hieman enemmän suomenkielisenä versiona kuin The Man Who Didn’t Call. Tartuin kirjaan randomilla, lukematta kunnolla edes kansitekstiä, ja pääsin kirjan imuun vaivattomasti ahmien sen yhdessä illassa.

Yritän nyt kirjoittaa teoksesta jotain paljastamatta sen juonta. Teoksen perusasetelmaan kuuluu eronnut keski-ikää lähestyvä Sarah, joka on omistautunut työlleen Los Angelesissa. Hänellä on tapana käydä joka vuosi kuukauden lomalla vanhempiensa luona Englannissa, ja viimeisellä reissullaan hän kohtaa Eddien, joka kääntää viikossa naisen elämän päälaelleen. Mutta Eddie ei soita, vaikka on luvannut soittaa, eikä Sarah pääse eroon pakkomielteestään jäljittää miestä.

Tällaisenaan asetelma on melko tyypillinen ja arkinen, ja lähes joka lukija pystyy samastumaan tilanteeseen, sillä kukapa ei olisi kohdannut tyyppiä, joka fantastisten treffien jälkeen teki oharit. Teos kyllä kehittyy erikoisempaan suuntaan, ja juoni pysyi ainakin tämän lukijan päässä loppuun saakka ennalta-arvaamattomana. Listaan ensin asioita, joihin teoksessa viehätyin ja jotka pitivät minut otteessaan:

*Ystävyyden dynamiikka rakkaustarinan keskellä: Molemmilla päähenkilöillä oli todella juurevia ystäviä, joiden elämistä sai lukea lähes yhtä paljon kuin päähenkilöiden. Varsinkin yhteiset koulumuistot ja koulukiusaaminen nousivat keskeisiksi teemoiksi, sillä kirjassa tehdään vierailu kauhujen yläasteelle.

*Sarah’n työuran kuvaus: Rakastan klovneriaa, ja olin myyty sairaalaklovnien työn kuvauksesta, johon mahtui myös aimo annos tämän suht uuden ammatin historiaa. Sinänsä tämä teema oli hieman erillinen muusta tapahtumisesta, mutta kuvasi Sarah’n sisäistä maailmaa ja surutyötä erinomaisesti.

*Luontosuhde ja Cotswoldsin paikallisen elämän kuvaus: En ole koskaan käynyt tässä osassa Britanniaa, ja vaikka paikalliseen elämään mahtui myös tunkkaista sisäsiittoisuutta, Walsh todella osasi rakentaa romanssilleen juurevat puitteet. Eddien navetta asuinpaikkana oli maaginen, ja henkilöiden side lapsuutensa maisemaan koskettava. Lintukirjojen lukeminen pääsi oikeuksiinsa, ja luulen, että juuri tämä ulottuvuus viehättää suomalaisia lukijoita.

*Mielenterveyden ja surutyön risteyskohdat: Teos on vahvasti mielenterveyspainotteinen, sillä päähenkilöillä ja Eddien äidillä on kaikilla ollut pitkä historia ”lanttumaakarilla” käymisessä. Pojan ja äidin omaishoitokuviot tuntuivat uskottavilta, ja kirja tarjosi myös ikkunan Britannian mielenterveyspalveluihin. Jäin miettimään surutyön, traumaattisten kokemusten ja ”oikeiden” mielenterveysongelmien suhdetta.

Lukukokemus ei kuitenkaan ollut pelkkää suitsutusta. Kirjan juoni todella piti minua otteessaan, mutta jossain vaiheessa sen melodramaattisuus alkoi jo huvittaa. Kalifornian nykyisyyteen sijoittuvat osiot menivät reippaasti amerikkalaisen saippuaoopperan puolelle, ja sekin, että Sarah laitettiin asumaan kaikista maailman kaupungeista juuri Losiin, tuntui lähinnä kaupalliselta strategialta.

En yleensä pidä teoksista, joissa seikkaillaan useassa suurkaupungissa, ja tässä Lontoo-Los Angeles-kuvio tuntui aivan liian ilmiselvältä ja nousujohteiselta. Toki Lontoossa ja Losissa löytyy miljoonia potentiaalisia lukijoita tämän kaltaiselle teokselle, mutta tällainen asetelma tarjoaa helpointa mahdollista viihdettä laiskalle lukijalle. Onneksi teokseen mahtui myös maalaiselämää ja brittirealismia, ja varsinkin omaishoidon teema tasoitti sen maanista nousukiitoa.

Löysin tästä teoksesta eniten yhteisiä viboja ruotsalaisen Lina Bengtsdotterin dekkari/trilleri Annabellen kanssa, jossa myös seikkaillaan teiniangstin keskellä tuppukylässä ja jossa päähenkilön äidillä on vakavia mielenterveysongelmia. Lukemistani tämän genren brittikirjailijoista (otokseni on rajallinen) teos muistutti ehkä eniten Jojo Moyesin tyylistä, tosin Moyes on tarinankertojana maanläheisempi.

Jotenkin teos jäi mielessäni kuvaamaan Britannian nykytilaa ja Brexit-draamaa, vaikka sen sankarit eivät aistivoimaisen kiihkonsa keskellä muistaneet edes kysyä, kumpaa linjaa he kannattavat. Tässä maailmalla uraa tehnyt konferenssien keynote-puhuja palaa maahan, ja kotikaupunkiin, jossa ihmisillä on paljon pienempiä, arkisempia huolia, eikä toimeentulokaan ole hääppöistä. Koulun vessassa juoruilevat entiset kiusaajat eivät ole pahemmin poistuneet kotinurkiltaan, ja varsinkin heidän maailmankuvansa on varsin suppea. Paluumuuttajan saagana teos onkin uskottavampi kuin rakkausmelodraamana.