Ihminen on hyllyttävä eläin

Teos: Sayaka Murata: Lähikaupan nainen (Gummerus, 2020)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Keiko on 36-vuotias lähikaupan nainen, yliopiston käynyt sinkku, joka vedoten fyysiseen heikkoutensa ei ole koskaan siirtynyt elämässään ”oikeisiin” töihin tai perhettä perustamaan. Hän asuu Tokion liepeillä puutteellisessa yksiössä, jossa on torakoita ja syö enimmäkseen riisiä ja keitettyjä vihanneksia. Töistä hän saa pienen palkkansa päälle lommotölkkejä, mutta hävikkiruoan kotiin viemisestä on tiukat säännökset.

18 vuoden uskollinen palvelus Smile Marketissa ei tunnu kantavan hedelmää. Keikoa pidetään outona lintuna siksikin, ettei hän osoita kiinnostusta edes satunnaiseen seksiin, ei miehen eikä naisen kanssa. Hän tuntee termin aseksuaali, mutta ei ole kiinnostunut määrittelemään itseään niin. Vanhemmat ja ”normaalisti” elävä pikkusisko ovat jo luopuneet naisen liiallisesta ohjeistamisesta. Hän taitaa olla toivoton tapaus, josta jossain vaiheessa on tuleva pelkkä taakka yhteiskunnalle.

Toisaalta Keiko pitää aidosti työstään, hän vaan ei saa siitä kiitosta. Pomot ovat kaikki häntä nuorempia miehiä, ja vaihtuvat tiheämmin kuin mitä Keiko ehtii heidän nimiään oppia. Osa-aikaisten apulaispäällikkö on naimisissa oleva rouva; konservatiivisessa yhteiskunnassa tällaista asemaa ei voida antaa naimattomalle Keikolle, vaikka hän on palvellut myymälää pisimpään. Uusin pomo käyttää alaisistaan pidäkkeettömästi termiä roskasakki, ja Keiko on oppinut lukemaan halveksunnan tämän silmien muodosta.

Tässä asetelmassa tapahtuu muutos, kun kauppaan ilmaantuu Keikoakin omituisempi miestyöntekijä Hokkaidolta, Shiraha. joka uskoo biologiseen determinismiin ja luonnonvalintaan. Miehellä on jatkuva haku päällä naisten suhteen, vaikka hänellä ei ole varaa tarjota näille edes kupposta teetä. Vaikka Keiko ei rakastu, mies saa hänet hämmilleen ja pohtimaan uudelleen paikkaansa yhteiskunnassa, jossa poikkeuksellisille tapauksille on liian vähän elintilaa. Onko siis ok, jos hedelmällisessä iässä oleva nainen saa enemmän kicksejä nuudelien hyllyttämisestä kuin vauvahaaveista?

Teos on ilkikurinen satiiri ”elämään eksyneistä” tyypeistä, jonka kaltaisia löytyy kaikista edistyneistä kapitalistisista yhteiskunnista. Toki siinä on japanilaiset mausteet, mutta vastaavia tarinoita löytyy myös suomalaisista ekstraajista. Kaupan alan työolosuhteet ovat huonontuneet globaalisti, ja ammattiylpeys on katoava luonnonvara. Näkyyhän se jo naapurimaamme ministerin kommenteista ”kassatyttöjen” pätevyydestä poliittisella uralla.

Luin kirjan parissa tunnissa, ja pidin varsinkin sen runsaista dialogeista. Toki romaanina sen aika-akseli on lyhyt, ja tapahtumatkin aika ennalta-arvattavat, mutta teoksen vahvuus piilee yhteiskunnallisessa sanomassa. Tyylillisesti Muratan kieli muistuttaa minua Banana Yoshimotosta, kirjailijasta, jota fanitin 1990-luvulla. Tämäntyyppinen nuorten aikuisten kepeämpi kirjallisuus on tervetullutta, ja ilahduttaa varmasti monenlaisia lukijoita. YA-kirjaksi en kuitenkaan teosta luokittele, koska Japani ei ole Suomen kaltainen yhteiskunta, jossa 36-vuotias jonninjoutavan alan maisteri voisi vielä viihtyä nuorten aikuisten kuntoutuspajoilla yhteiskunnan piikkiin.

Minulla on työn alla myös toinen arvio japanilaisesta naiskirjallisuudesta. En oikein saanut otetta Noriko Morishitan teoksesta Tyttö ja teeseremonia (2019), vaikka sen päähenkilöllä oli samansuuntaisia pulmia elämässään. Ehkä siinä kuvatut ongelmat olivat kuitenkin liian elitistisiä, kun taas tässä teoksessa puhuttiin oikeasti hengissä selviytymisestä niukoissa oloissa.

Lämmin kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, joka jo objektina toi keväisen tuulahduksen kotiini.

 

Alkuvoimainen merimatka

Greenland-Wallpapers-HD-1Poimin ruotsalaisen Staffan Seebergin romaanin Grönlannin vihreät metsät (Tammi, 1982, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) kierrätyskorista vain siksi, että kirjan nimessä esiintyi Grönlanti. Jos oikein muistan, ainoa Grönlantia ja grönlantilaisia käsittelevä lukemani kirja oli Peter Hoegin Lumen taju (1993) ja siinäkin liikuttiin enimmäkseen Tanskassa. Saaren luonto, ihmiset ja kulttuuri ovat aina kiinnostaneet minua – ehkä siksikin, että siitä on saatavilla verrattaen vähän tietoa.

Seeberg (s. 1938) on ollut lääkärinuransa rinnalla tuottelias kirjailija neljänkymmenen vuoden ajan ja hänet tunnetaan erityisesti yhteiskuntakriittisestä otteestaan. Ainakin tässä teoksessa hän ruotii länsimaisen sivilisaation ylilyöntejä perusangstiseen, maailmantuskaiseen tapaan. Näkökulma ei vaikuta vasemmistolaiselta eikä oikeistolaiselta, vaan kiinnostavan vieraantuneelta kaikesta päivänpolitiikasta. Romaanin kehyskertomus liittyy naparetkeilijä Nansenin Grönlannin retken filmatisointiin, ja siinä ruoditaan imperialismin syvintä olemusta varsin ansiokkaasti. Kaikenlaisten löytöretkien paradoksi liittyy vahvaan uskoon länsimaisen sivistyksen ylemmyydestöä ja samalla haluun paeta sitä.

Päähenkilö, ruotsalainen Bengt, on töissä öljynporauslauttojen rakennustyömailla Norjassa tienaten perheelleen muikean elintason kotona Göteborgissa. Kansainvälisen duunariporukan vapaa-aika kuluu pääasiallisesti kirkkaan viinan lumossa, mitä Bengt pakenee paikallisen kotitalouskoulun opettaja Beritin syliin. Bengt on jo valmiiksi vieraantunut perheestään ja rivitalostaan, joten uusi alku villin ja vapaan, luonnonmukaisen Beritin kanssa tuntuu houkuttelevalta. Susipari saa kiinnostavan työtarjouksen naparetkielokuvan huoltopuolelta, Bengt teknisenä eksperttinä ja Berit laivakokkina. He päättävät jättää turvallisen elämänsä muutamaksi kuukaudeksi sukeltaen Jäämeren eksoottiseen luontoon. Kyseessä on pitkälti ”protesti parkettilattioita vastaan”.

Teoksessa reissataan entisellä luksusaluksella Stella Polariksella. Elokuvaa tehdään Grönlannin lisäksi Huippuvuorilla ja Islannissa. Elokuvan kansainvälinen tuotantotiimi on hyvin estotonta, boheemia ja puheissaan ronskia porukkaa. Näyttelijänaisia eli ”pimuja” pidetään vapaana riistana ja suurin osa porukasta viihdyttää toisiaan avautumalla seksikokemuksistaan toistensa kanssa. Bengtillä ja Beritillä on oma yksityinen paratiisinsa laivan hytissä ja teltoissa, ja suhde perustuu enimmäkseen seksiin. Seksikohtaukset ovat kiinnostavan alkuvoimaisia, mutta välillä Bengtin vakavamielinen äijämäisyys kyllästytti. Romaani olisi ollut astetta vahvempi, jos siinä olisi ollut muitakin kertojia kuin Bengt.

Matkanteon kuvaus on jännittävää; tiukkoja tilanteita tulee myös kuvausryhmälle, sillä elokuvaa tehdään sulavilla jäälautoilla. Kaikki elokuvassa on kovin mahtipontista alkaen maskeerauksista ja rekvisiitasta. Grönlannissa tiimi viipyy vain muutamia päiviä, ja esimerkiksi Islantiin tutustutaan paljon lähemmin. Islannissa tiimi asuu pohjoisen kylässä, jossa kaikki kyläläiset valjastetaan mukaan kuvauksiin. Koska islantilaisten elämäntapa on tuolloin vielä hyvin luonnonmukaista, filmaamisessa ei jouduta tekemään suuria kikkailuja historiallisen autenttisuuden luomiseksi. Koko kylä haisee lampaanrasvalle. Mieleenpainuvin kohtaus oli telttasaunan pystyttäminen ja jonkinlaisten orgioiden aikaansaaminen esimerkkinä pohjoisten kansojen yhteisöllisyydestä.

Teos on hyvin yhteispohjoismainen, sillä siinä käydään kaikissa Pohjoismaissa paitsi Suomessa. Suurin kulttuurinen rajankäynti käydään ruotsalaisten ja norjalaisten välillä; Göteborgista kotoisin oleva Bengt pitää norjalaisia hieman takapajuisina luonnonlapsina, mutta samalla ihailee heidän elämäntapansa juurevuutta. Puolet tekstistä menee matkan valmistelussa Bergenin lähistöllä, ja Seeberg kuvaa Norjan luontoa samalla antaumuksella kuin pohjoisia naparetkikohteitaan. Erikoisia kasveja keräillään vuonoilta, esimerkiksi keripukkiyrtin puremista terveyden lähteenä suositellaan myös nykyihmiselle.

Luin teosta ehkä enemmän matkakirjana kuin romaanina, eläytyen merimatkan fyysisiin koettelemuksiin. Pahin sairauskohtaus laivalla liittyy elitistisen tuottajan Ranskasta lennättämiin ostereihin, jotka aiheuttavat laivan väessä ruokamyrkytyksen. Leffan pääjehujen elämäntapa on anteeksipyytämättömän ”bling bling”, mihin Bengt ja Berit ja muu huoltoväki suivaantuu moneen otteeseen. Islantilaisessa kylässä he kokevat, että ohjaajien ja tuottajien paska, jonka he joutuvat kenttäkäymälästä hautaamaan, voisi olla pyhäinjäännös, sillä se on kuuluisinta, mitä kylässä on koskaan koettu.

Kylmillä kesäkeleillä teos oli ympäristöön mukavasti sulautuva nautinto. Aikamatka jonnekin 70-luvun lopulle tuntui myös nostalgisen autenttiselta. Kaikin puolin rouheva lukukokemus. Grönlanti valloitettiin hätäisesti, joten odotan vielä romaania, joka veisi lukijansa syvemmälle inuiittien kulttuuriin.

Postilaatikosta putoavat lapset

olehyvaVaroitus! Tämä teksti sisältää puhdasta suitsutusta!

Kirjastosta löytyi teos, jonka kansikuvan kuviot muistuttivat erästä lempipaitaani. Paita on Indiska-myymälästä, mutta on hyvin afrotyylinen. Siis ennen Riikka Takalan Ole hyvä-romaanin (Atena, 2014) kansitekstin lukua pohdin jo, olisiko sen ystävällinen kädenojennus minua varten.

Kyllä se oli. Harvoin tulee eteen romaania, jonka maailma on pelottavan lähellä omaa elämää ja sen paradokseja. Vaikka en harrasta afrikkalaista tanssia (rummutusta kyllä), teoksen kolme päähenkilöä, nelikymppiset työttömät Aava, Viola ja Elli muistuttavat minua. He puuhastelevat itse keksimissään hyväntekeväisyysprojekteissa ja pelastavat maailman lapsia, vaikka heissä itsessäänkin olisi riittävästi pelastettavaa. Heidän ystävyytensä on syntynyt tanssikurssilla, jota pitää jostain Länsi-Afrikan maasta tuleva pariskunta Florence ja Alain. Naiset pohtivat, miksi Florence vaikuttaa aina niin surulliselta, ja päättelevät sen johtuvan hänelle tehdystä ympärileikkauksesta. Neuvokkaina ja maailman menoa seuraavina tarmopesäkkeinä he päättävät auttaa…

Naisten rahankeruuprojekti on kreisi ja vastuuton, ja päättyy hulvattoman nolosti. Lisäksi heidän postiluukuistaan sataa maksumuistutusten lisäksi kuvia orpolapsista. Lapsettomalla Violalla on afrikkalainen kummilapsi, jonka maksut ovat toistamiseen myöhässä ja josta järjestö haluaa hänen luopuvan. Violan pesänrakennusvietti alkaa ottaa  roisimpia muotoja: koska hänellä ei ole varaa Väestöliiton hoitoihin, hän suunnittelee raskaaksi tulemista nettideitin avulla. Hän nauraa ironisesti kuvitellulle adoptiohaastattelulle, jossa hänen taloudellista ja psyykkistä vakauttaan arvioidaan. Karaokebaarien kaljavaahdosta siinneitä raskauksia kun ei syynätä läheskään niin tunnollisesti kuin sosiaalista äitiyttä.

Takalan tyyli on suorasukaista ja pitkälti nyansoitua: tekstin huumori piilee järjettömissä arjen yksityiskohdissa, jotka osoittavat suomalaisen yhteiskunnan sisäisiä elintasoeroja. Kolmikosta hankalimmassa asemassa taitaa olla ikuinen graduntekijä Aava, joka on naimisissa varakkaan taidekeräilijän kanssa. Mies ei usko, että hänen työttömyytensä on aitoa, vaan piikittelee tälle jatkuvasti työnhausta. Aava on menestyneen miehensä kotiorja, jota ei enää oteta mukaan taiteenkeruumatkoille. Aava sinnittelee samoilla korvauksilla kuin muutkin miehen high tech-asunnossa ja varastaa tältä eksoottisia pikku patsaita myytäväksi hyväntekeväisyyskirppiksellä. Takala onnistuu osoittamaan köyhyyden naisistumisen eri tasoja: pitkäaikaistyöttömyys vaikuttaa eri tavoilla sinkkuäitiin, lapsettomaan sinkkuun ja naimisissa olevaan, vaikka psykologinen ulottuvuus onkin samansuuntaista.

Kirjassa onnistuneinta on Takalan paljon viljelevä vastakatse. TE-toimiston aulassa Viola kohtaa, ”ensikertalaisen kuoleman laaksossa”, nuoren vastavalmistuneen naisen, joka on menettää järkensä hitaassa jonossa. Viola päättää kertoa tälle elämän totuuksia, mutta samalla tyttö arvioi Violaa ”toivottomana” tapauksena tatuointeineen ja rempseine tekstiteepaitoineen. Tytön katseessa näkyy pelko työttömyys-nimisen syövän leviämisestä häneen etäispesäkkeinä. Samalla TE-toimistossa arvioidaan naisten rahankeruuprojektia kuntouttavana työtoimintana. Takala muistuttaa osuvasti niistä byrokraattisista vaikeuksista, joihin työtön voi joutua puuhastellessaan liikaa.

Vahvin vastakatse on tanssinopettaja Florencella, joka nousee romaanin aikana neljänneksi kertojaksi. Florence säälii hänen uskollisimpia oppilaitaan haistaen heistä nousevan epätoivon – hän kun onnistuu äskettäin maahan tulleena mamuna elättämään itsensä kohtuuhyvin. Florence ei ole kiltti ja vähään tyytyväinen ”arjen sankari”, vaan rääväsuinen kulttuuripersoona, joka on todennäköisesti postkoloniaalin teoriansa lukenut. Naisten tehdessä yllätyshyökkäyksen hänen kotiinsa pullistelevan säästöpossunsa lahjoittamiseksi Florence ei voi pidätellä kiukkuaan: ”Tämä teidän projektinne…tekeekö se teistä minun mustan perseeni asiantuntijoita, eksperttejä oikein?”, hän kysyy vaivaantuneella illallisella.

Vaikka Takala kirjoittaa raskaasta yhteiskunnallisesta teemasta, hän onnistuu tekemään sen ilolla. Nautinnollisuus ja jopa sensuelli ote tekevät tästä kirjasta erikoisen helmen, joka toivon mukaan ravistelee ihmisten piintyneitä ennakkoluuloja työttömyydestä. Maahanmuuttoteema nivoutuu jouhevasti tarinaan eikä tunnu päälleliimatulta, kuten joissain suomalaisissa nykyromaaneissa käy. Romaani on erinomaisen tiivis ja tasapainoinen, jättäen lukijalle tarpeeksi omaa oivallettavaa. Tätä naiskolmikkoa jäi oikein ikävä, sillä tuskin kaikilla pitkäaikaistyöttömillä on näin hauskaa keskenään ja toimivat verkostot.

Yhteiskunnan terveet ja sairaat solut

Paronen KapinaSamuli Parosen (1917-1974) köyhyyttä ja työttömyyttä kuvaava Kapina (Otava 1973) sopii hienosti viikonlopun lukemistoksi, olemmehan saaneet paheksua kovaan ääneen kokoomusministeri Laura Rädyn käsittämättömiä kommentteja pientuloisista perheistä. Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla kaataa. Olenkin laittamassa viimeisintä työmarkkinatukikuittiani ministerille.

70-luvun alussa hyvinvointivaltiomme ei ollut vielä kovin kehittynyt, mutta tämän päivän todellisuus ei vaikuta Kapinan kokemusmaailmasta kaukaiselta. Teoksessa on nimetön kertoja, keski-ikäinen työtön ja koditon mies, jonka jalassa on ”nakertaja” ja sietämättömät kivut. Viinakaan ei enää kipuihin auta, on pakko hakea apua kunnanlääkäri Muuraselta.

Teoksen ensimmäisessä osiossa harhaillaan radan varrella pikkukaupungissa. Miehen odysseia kulkee baareista yömajan kautta väliaikaisen lohtunaisen luo, jonka henkilökohtaisista ominaisuuksista todetaan vain, että hän on innokas pesemään pyykkiä. Vierannuttamista ja etäännyttämistä Paronen harrastaa siihen pisteeseen saakka, että teksti muuttuu paikoitellen persoonattomaksi. En oikeastaan opi tuntemaan ainuttakaan henkilöhahmoa lähemmin. Pääroolissa on yhteiskunta, sen terveet ja sairaat solut.

Toisessa osiossa mies joutuu sairaalaan jalkaleikkaukseen ja tutkii sairaalamaailmaa sängyn pohjalta filosofoiden. Pääpaino havainnoissa ja keskusteluissa muiden potilaiden kanssa on yhteiskunnan syvässä kahtiajaossa. Sairaanhoitajat saavat osakseen hurttia, välillä törkeää seksuaalista läppää ja kopelointia lääkärit piiloutuvat arvovallan haarniskansa taakse tavoittamattomiin.

Dialogi on teoksessa absurdia ja vaatii lukijalta suurta keskittymistä, sillä puhujia ei merkitä. Lyhyet ”tykitykset” ja lähes sivun mittaiset luennoivat repliikit tuntuvat molemmat persoonattomilta. Tarkoituksena varmasti on, että lukija keskittyisi ilmiöiden olemukseen, ei puhujan persoonaan. Emotionaalisesti teoksen hahmoihin on mahdotonta samastua. Tyylistä tulee mieleen vieraannuttamisen kuningas Bertolt Brecht – varmasti Paronen olikin Brechtinsä opiskellut läpikotaisin.

Teoksessa on oivaltavia havaintoja lähestulkoon kaikesta, mikä silloisessa yhteiskunnassa oli pielessä. Köyhiä sortava asuntopolitiikka on suurin huolenaihe, onhan päähenkilökin koditon. Valtion ARAVA-systeemi onkin kehitetty porvarillisten gryndereiden etuja valvomaan: kun köyhien asuntoja merkataan asuntokelvottomiksi, tönöistä häädetyillä ei olekaan varaa vuokrata tilalle rakennettuja uusia kerrostaloasuntoja. Asumistukea voi saada vasta, kun on asunut samassa osoitteessa puoli vuotta. Parosta varmaan naurattaisi, jos saisi kuulla tämän päivän asumisen realiteeteista. KELA:n asumistuen saatavuus on taatusti kattavampi kuin 70-luvulla, mutta sen määräytymisen kriteerit ovat käsittämättömiä.

Lastensuojelusta Parosella on vahvat mielipiteet. Miehen henkilöhistoriakin kertoo jotain: hänen isänsä kuoli Tammisaaren vankileirillä, äiti lähti Samulin ollessa 14-vuotias. Kunnan huoltotoimenpiteistä huolimatta hän sai jäädä yksin asumaan äitinsä jättämään mökkiin. Tässä puhutaan lastensuojelulaitoksista rikollisuuden yliopistoina, ja kiinnitetään huomiota raskaaseen byrokraattiseen koneistoon, jonka menot keskittyvät lähinnä byrokraattien palkkaamiseen. Kuulostaako tutulta?

Kurjimmista kurjimmille jää loppupeleissä kaksi lohdun lähdettä: viina tai herätyskristillisyys. Lipeäkielisiä käännyttäjiä vaanii tässä pikkukaupungissa (jonka Riihimäeksi luen Parosen oman elämän koordinaattien mukaisesti, mutta paikallisuus ei ole tässä olennaista) kaikkialla, missä köyhät pesivät. Osa profeetoista ei edes  puhu suomea, vaan kaatavat väkeä tulkkien välityksellä. Parosella riittää kuitenkin ymmärrystä tämän henkilökohtaisen ratkaisun tehneille; uskonnollisuutta ei teilata eikä lytätä maan rakoon vahvasta vasemmistolaisesta viestistä huolimatta.

Vaikka Paronen kirjoittaa minulle läpikotaisen tutuista selviytymiskysymyksistä, teksti tuntui raskaalta ja vaikealta tyylillisesti. Työväenkirjailijana hän ei ole välttämättä ainakaan tämän teoksen tyylillä pystynyt tavoittamaan varsinaista kohderyhmäänsä, tai jos on, silloin 70-luvun työväestö on ollut sata kertaa lukutaitoisempaa kuin nykyinen. Paronen onkin jäänyt jälkipolvien muistiin ensisijaisesti aforistina. Kapinassa oli myös monia aforistisia helmiä, oma suosikkini oli:

”Maailma on täynnä tekoja joita kukaan ei ole tehnyt.” (81)

Eriarvoinen kuolema

swarup-vikas-syyllisten-seurueVikas Swarup tunnetaan Slummien miljonääri-elokuvaan johtaneen Tyhjentävä vastaus-romaanin (engl. Q&A) kirjoittajana. Slummien miljonääri on yksi Intia-aiheisista lempielokuvistani, vaikka sen jokainen katselukerta onkin repäissyt jotain rikki minussa. Kirjana en ole kyseistä tarinaa nauttinut, vaikka suomennos makaakin hyllyssäni. Elokuvaelämys oli sen verran vahva, että se on riittänyt minulle.

Swarupin toinen romaani, Syyllisten seurue (2009), on murhamysteerio paremmassa A-luokassa. Siinä seurataan kuuden Vicky Rai-nimisen playboyn murhasta epäillyn henkilön elämää, motiiveja ja elämänfilosofiaa Delhin kaupungissa ja kaupunkia ympäröivän Uttar Pradeshin osavaltion ”maaseudulla”. Tämän lisäksi lukija kiertää kuuden epäillyn matkassa maan joka kolkassa ja Pakistanissa saakka.

Vicky Rai on Uttar Pradeshin sisäministerin hulivilipoika, joka on joutunut ikävään mediajulkisuuteen murhattuaan kännipäissään Ruby Gill-nimisen baaritytön tämän kieltäydyttyä myymästä hänelle alkoholia humalatilaan vedoten. Pojan isä on onnistunut suhteidensa kautta saamaan hänelle laillisen immuniteetin, mutta kansa on raivoissaan murhaajan kulkemisesta vapaalla jalalla. Ruby Gillin muistoksi on perustettu säätiö auttamaan vainajan perhettä ja muita oikeuden väärin kohtelemia. Koko kansakunta seuraa Vicky Rain oikeudenkäyntejä ja niiden jälkimaininkeja epäuskoisena. Rain perhettä vihataan niin massiivisesti, että se selviää hengissä vain erityiskoulutettujen vartijoiden suojeluksessa. Perheen sisälläkin on julmaa väkivaltaa, esimerkiksi sen äiti ja tytär on hiljennetty tappouhkauksin ja säännöllisten pahoinpitelyjen kautta. Ennen kaikkea Rain oikeudenkäynti kertoo kuitenkin Intian demokratian syvästä kriisistä: slummien asukkaat ja työtön korkeakoulutettu nuoriso ovat valmiita liittymään ääriliikkeisiin ja turvautumaan ääritekoihin nähdessään, kuinka valtio ei kykene takaamaan köyhille edes perusoikeuksia.

Swarup onnistuu ymppäämään yhteen teokseen lähestulkoon kaiken, mikä nyky-Intiassa mättää. Tässä käsitellään mm. korruptiota, järjestäytynyttä rikollisuutta, huumekauppaa, terrorismia, ympäristökatastofeja, etnisten vähemmistöjen sortoa, seksismiä, pornoteollisuutta, unohtamatta ihmisten vedätystä henkisyyden vaippaan käärittynä. Teoksessa ei ole lainkaan suvantokohtia enkä tainnut löytää siitä ainuttakaan onnellista hahmoa. Pessimismi jatkuu aina yllättävään loppuratkaisuun saakka. Intialle tai intialaisille ei anneta armoa.

Swarup on taitava, jopa koukuttava kertoja, joka yhdistää monia kertojatekniikkoja. Isoihin kihoihin tutustutaan lähinnä heidän puhelinkeskustelujensa kautta, kun taas marginaalisempiin hahmoihin tehdään lähempää tuttavuutta moninaisten ristivalotusten kautta. Kiinnostavin hahmo tässä oli Andamanin saarten tummahipiäinen alkuasukas Eketi, joka on matkustanut mantereelle vain hakeakseen takaisin hänen heimoltaan ryöstetyn shivaling-patsaan (kivisen fallossymbolin). Mantereella hän näkee suurempaa köyhyyttä ja kurjuutta kuin kotisaarellaan; jopa Andamanin linnut tekevät hänen mukaansa siistimpiä pesiä kuin Delhin slummien asukkaat. Valitettavasti hänetkin sotketaan Rain perheen tragediaan ja hän menettää turhaan henkensä tutkintavankeudessa syyttömänä veritekoihin. Eketi näyttää afrikkalaiselta kääpiöltä ja hänen fyysinen olemuksensa herättää valtaosassa intialaisissa raa’an rasistisia tunteita. Monet pitävät häntä nigerialaisena huumekauppiaana, joita heitäkin pyörii varsinkin isommissa kaupungeissa. Eketi nousee tarinan todelliseksi sijaiskärsijäksi, jonka kohtalon kautta intialaisia ravistellaan tutkimaan omia syviä ennakkoluulojaan.

Swarupin siviilielämän status, pitkä ura Intian ulkoministeriön palveluksessa diplomaattina ja korkeana virkamiehenä, tekee teoksesta entistä kiinnostavamman – osuuhan hänen pilkkansa osittain omaan nilkkaan. Tässä romaanissa kun ei tarjoilla lainkaan mausteista eksotiikkaa tai trooppisten tuulten hyväilyjä. Teoksen tyylissä on paljon yhteistä Aravind Adigan romaanien kanssa – molemmat kun pysyvät uskollisina köyhien ja syrjään sysättyjen asialle. Molemmat onnistuvat näyttämään Intian vähemmän idylliset, Photoshop-käsittelyä vältelleet kasvot ilman paatosta, muistaen samalla kaunokirjalliset tavoitteet ja arvot.