Erään äidin ääriratkaisu

Teos: Maria Mustranta: Äidin tehtävä (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Hannamari Nikander

En tiedä, olenko ollenkaan sopivissa fiiliksissä lukemaan vaikeasta äitiydestä kertovia psykologisia trillereitä, kun mieleni edelleen seilaa Aasian vuorilla toisenlaisissa seikkailuissa. Mutta Maria Mustrannan uusi romaani Äidin tehtävä kuulosti lupaavalta juuri psykologisesta näkökulmasta. Olen lukenut häneltä myös esikoisteoksen, josta en enää muista paljoa, mutta tämä johtunee siitä, että olen lukenut tämäntyyppistä kirjallisuutta liikaa.

Tästä teoksesta tuli jo varhaisessa vaiheessa mieleen Annika Idström ja ”pahan koulukunta”. Toki teos sijoittuu nykyaikaan ja kertoo oman aikamme pahasta eri käsittein kuin 80-luvulla, mutta sen lapsissa, Pyryssä ja Rafaelissa, on jotain yhteistä Idströmin teosten lasten kanssa. Tämä on minusta hienoa, sillä erityislasten kuvaus on pitkään junnannut tietynlaisessa terapiapuheessa.

Romaanissa noin kolmikymppinen Laura on muuttanut Keski-Suomesta Helsinkiin poikansa Pyryn kanssa. Pyry on 9-vuotias erityistä tukea kaipaava lapsi, jonka väkivaltaiset purkaukset koulussa aiheuttavat toimenpiteitä. Hänellä ei ole ollut paljoa kavereita uudessa kaupungissa ennen kuin hän kohtaa Rafaelin koulun pihalla. Pojat tunnistavat toisissaan yhteisen kapinallisen juonen, ja ystävystyvät nopeasti.

Myös yksinäinen Laura saa Rafaelin äidistä Mirellasta ystävän vastoin yhteiskunnan odotuksia. Mirella on varakkaan poliitikon vaimo, daiquiri-drinksuja lipittelevä vanhan rahan perijätär, joka mielellään ottaa nuoremman naisen ja tämän pojan suojateikseen. Lauran elämä taas on niukkaa yksinhuoltajan peruskauraa, johon ei helposti mahdu huvilalomat Toscanassa. Tällaisille hän kuitenkin pääsee uusien ystävien avokätisesti kustantamana.

Lauran menneisyyteen ennen Pyryn syntymää mahtuu synkkiä salaisuuksia, ja muutenkin hän joutuu sinnittelemään ilman merkittävää turvaverkkoa. Vanhempana hän joutuu varomaan kaikkea ja kaikkia, eikä hän pysty haastamaan koulun opettajia tai psykiatrian ja lastensuojelun ammattilaisia samalla tavalla kuin arrogantti, itsevarma Mirella.

Kirjasta ei kannata tietää liikaa ennen siihen tarttumista, joten jätän juonipaljastukset tähän. Romaania voi lukea niin psykologisena trillerinä kuin nykypäivä yhteiskunnallisena läpileikkauksena. Erityisen ansiokasta teoksessa on Mustrannan kyky näyttää selviä epäkohtia ilman kaikkitietävää saarnaamisen makua. Kohtasinkin kirjassa loistavana esimerkkinä kirjoittajakoulussa oppimani moton: ”show, do not tell.”

Vaikka teoksen tematiikka on raskas, lukija voi löytää sen hahmoista ja kielestä myös taiteellista inspiraatiota. Mustrannan kieli on nyansoitua, ja hän osaa taitavasti jonglöörata sivistyneen ja arkisen rekisterin välillä. Varsinkin Mirellan hahmo oli kiehtova yhdistelmä yläluokkaista snobia ja boheemia oman polun kulkijaa.

Olen kirjoittanut tätä arviota viime vuoden tammikuussa, mutta se on jäänyt kesken. Eilen sain osallistua lukupiiriin täällä Jyväskylän Kirjailijatalolla, jossa Mustranta oli puhumassa teoksestaan. Saatan siis vielä kirjoittaa toisen postauksen noista keskusteluista, jotka syvensivät ymmärrystäni teoksesta ja sen laajemmasta aihepiiristä.

Lappeenrannan lehmusten alla

Teos: Laila Hirvisaari: Lehmusten kaupunki (Otava , 1972)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Laila Hirvisaaren (entisen Hietamiehen) Lappeenranta-sarjan ensimmäinen osa. Tämä sarja on nyt kokonaisuudessaan saatavilla äänikirjoina. Hirvisaari kirjoitti ensimmäiset kolme osaa sarjasta 1970-luvulla ja loput 2000-luvun alussa.

Lehmusten kaupunki oli Hietamiehen esikoisromaani, ja suuren suosion lisäksi se sai osakseen aikanaan ikävää huomiota kriitikoilta. Jotkut jopa epäilivät sen olleen hänen miehensä Heikin kirjoittama. Hietamiehen perhe asui tuolloin Lappeenrannassa, ja Lailaa pidettiin kuuluisan TV-julkkiksen pikkurouvana. Toisin sanoen voidaan päätellä, että hänen kirjailijanuransa alussa oli ennalta-arvaamattomia karikkoja.

Teos sijoittuu vuosiin 1929-30, ja siinä tapaamme varsin epäonniset rakastavaiset Ilona Hirvisaaren ja Veikko Vehmaan. Ilona on nuori ompelijatar, joka on onnistunut muuttamaan kotoa pois työnantajansa tyhjään kaupunkitaloon. Veikko on ratsuväen luutnantti ja viipurilaisen tiilitehtailijan poika. Nuorten seurustelua ei katsota kaupungissa hyvällä, eikä upseeriston sääntöjen mukaan naimalupaa anneta liitolle, jossa morsian kuuluu alempaan säätyyn. Toisin sanoen jos upseeri aikoi naimisiin vääränlaisen naisen kanssa, hänet tultaisiin erottamaan tehtävästään.

Ilona on paikallisen leipurin tytär, jolta on jäänyt koulut kesken. Ei hän kuulu köyhälistöön, mutta hän joutuu tekemään työtä itsensä elättääkseen. Hänen hyvä ystävänsä Liisa on onnistunut käymään lukion loppuun, mutta hänellä on kiire päästä naimisiin toisen kadetin, Arnold Lundenin kanssa. Liisan isä on rahakas rautakauppias, joka omistaa kartanon Saimaan saaressa. Näin ollen Liisa kelpaa kadetin morsiameksi, eikä hänen odoteta tekevän töitä naimisiin päästyään.

Eletään itsenäisessä Suomessa, mutta kadettikoulussa eletään edelleen henkisesti tsaarin aikaa. Lappeenrannan katukuvassa venäläiset vaikutteet ovat muutenkin näkyviä, ja armeijassakin palvelee joitain valkoemigrantteja. Valtaosa kadeteista kuuluu ruotsinkieliseen aatelistoon, eivätkä kaikki puhu kovin hyvää suomea.

Ilona uhmaa pikkukaupungin moraalikoodeja kutsumalla Veikon yökylään. Kuuman rakkauden kesän jäljiltä Ilona huomaa tulleensa raskaaksi, eikä uutinen ole iloinen molemmallekaan tulevalle vanhemmalle. Ilonan perhe haluaa hoitaa asian omatoimisesti, ja jättää Veikon kokonaan pois kuvioista. Veikko on jo aiemminkin tottunut pakenemaan ongelmiaan alkoholiin, ja ryhtyy itsetuhoiseksi raskauden aikana.

Kirjassa on muitakin nuoria pareja, joista onnellisimmalta vaikuttaa ratsumies Tukeva ja tämän morsian Iita. Tämän pariskunnan häitä vietetään Antreassa, ja näissä häissä Ilona ja Veikko vierailevat yhdessä. Liisan mahtihäissä Ilona piipahtaa yksin urkuparvella lymyillen, sillä hän ei kestä kaupunkilaisten uteliaita katseita ja pahoja puheita.

En osannut lukea tätä teosta rakkausromaanina, vaikka kyllä Ilonan ja Veikon tarinaan mahtui hyviäkin hetkiä. Teoksessa on suht paljon Lappeenrannan yleisempää historiaa, ja siinä käsitellään jopa kunnallispolitiikkaa. Ajattelin etukäteen, että teoksen sijoittuminen varuskuntayhteisöön voisi tylsistyttää, mutta jaksoin seurata näiden upseerien ryyppäjäisiä suht hyvin. Porvarisrouvien puvuista en ehkä olisi halunnut lukea näin pitkiä kuvauksia. Mutta kokonaisuutena teos tuntui varsin onnistuneelta, ja hahmojen moniäänisyys varsinkin ilahdutti.

Tarvitsin jotain kevyempää luettavaa Gulag-kirjallisuuden jälkeen, ja tämä teos tuntui sopivalta pään nollaamiselta. Siksikin, että tässä kirjassa eletään Gulagin kanssa samoja aikoja lähellä Neuvostoliiton rajaa.

En olisi lämmennyt tälle kirjalle, jos se olisi sijoittunut jonnekin muualle kuin Karjalaan. Murrepuhe oli kirjan todellinen suola, vaikka se ei dominoinut kerrontaa. Koin erityistä kotoisuutta kirjan niissä osissa, joissa seikkailtiin Karjalan kannaksella.

Saatan jatkaa tämän sarjan seuraamista, sillä Ilonan ja hänen lapsensa kohtalo jäi kutkuttamaan koukuttavalla tavalla.

Viime vuoden HELMET-haaste on minulla edelleen kesken, mutta aloitan jo uutta. Eli tämän vuoden rasteilla tämä teos sopii mm. kohtaan 3: ”Kirjan nimessä on kasvi”.

Intersektionaalisesta yksinhuoltajuudesta

Teos: Fiona ’Elone: Tulit luokseni kutsumatta (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Fiona ’Elone

Fiona ’Elone (s.1995) on pääkaupunkiseudulla elävä esikoiskirjailija ja Ruskeat tytöt- kirjoittajakollektiivin toiminnanjohtaja. Olen kuullut jotain hänestä jo ennen kuin tartuin hänen romaaniinsa, joten minulla oli jonkinlainen ennakkokäsitys sen mahdollisesta tyylistä. ’Elonen juuret ovat puoliksi Tongan saarella, mutta hän on enimmäkseen asunut Suomessa.

Teoksessa Tulit luokseni kutsumatta kertoja on parikymppinen lähiössä asuva yksinhuoltaja Ona, jonka etninen tausta muistuttaa paljon ’Elonen omaa. Ennen lapsen syntymää hän on elänyt elämäänsä tehden monenlaisia silpputöitä, myös käsikirjoitushommia kulttuurialoilla. Kirjoittaminen siis kiinnostaa häntä suuresti, vaikka hän ei ole ehtinyt opiskella paljoa. Lapsen syntymän jälkeen hän on enimmäkseen elänyt KELA:n tuilla, ja elämä on kutistunut kovin niukaksi. Terapiassa pitäisi jaksaa käydä, mutta välillä Onaa kiinnostaa enemmän pizzan tilaaminen ja Netflixin tuijottaminen.

Lapsen isä Daniel on pahassa huumekoukussa, eikä hänestä ole vastuulliseksi vanhemmaksi. Myös Ona itse on ennen äidiksi tuloa käyttänyt huumeita, mutta hän on ollut enemmän bilekäyttäjä. ”Jauhojengi”-termi tulee mieleen jo teoksen aloituskohtauksesta. Äitinä Ona on kuitenkin velvollisuudentuntoinen, ja hänestä on nopeassa ajassa kehittymässä sellainen lähiömutsi, joka kulkee kaikkialla rätti kädessä.

Ulkonäkönsä vuoksi Onaa pidetään maahanmuuttajana jopa lapsen päiväkodissa. Vanhemmat ovat eronneet, mutta isä asuu edelleen Suomessa ja on läsnä Onan elämässä. Isän kanssa tytär on tottunut puhumaan englantia. Äiti puhuu tyttärestään ”hienoimpana mestariteoksenaan”, mutta välillä tämä tuntuu rasittavalta rodullistamisena.

Teoksessa on kolme ajallista tasoa: takauma Onan lapsuuteen vuonna 2004, vuodet 2016-7, jolloin Ona tutustuu Danieliin ja nykyhetki, kun Ona asuu lähiössä kahdestaan tyttärensä kanssa. Itse olisin voinut lukea enemmänkin päähenkilön lapsuudesta ja nuoruudesta. Syntymäperheen elämän kuvaus kuulosti astetta kiinnostavammalta kuin lähiömutsius, ehkä siksi, että tunnen tuon ilmiön kuin taskuni, ja kaunokirjallisuutta lukiessa lukisin mieluummin jostain muusta aiheesta kuin KELA:n tuista.

Jossain vaiheessa Ona pääsee myös matkustamaan Tongalle ja tapaamaan isän sukulaisia. Myös isä on saarella reissussa samaan aikaan, ja kaksikon välillä on kommunikaatiovaikeuksia. Isän sukulaiset ovat hartaita kristittyjä, jotka pyhittävät lepopäivän ja välttävät liiallista paljaan pinnan paljastamista. Yhteys sukuun ei synny automaattisesti, mutta matka tuntuu kuitenkin tekemisen arvoiselta.

Ruskeat tytöt-kollektiivin keskeinen slogan on ollut ”meiltä meille”. Eli yhteisön tarkoitus on tullut tuottaa kirjallisuutta ensisijaisesti sellaisille lukijoille, jotka kokevat olevansa ruskeita tai rodullistettuja suomalaisen valtaväestön joukossa. Tästä prinsiipistä katsottuna ’Elonen valitsema kirjoitustyyli kuulostaa autenttiselta, mutta se voi myös ärsyttää monia lukijoita. Eilen HS:n arviossa (3.12, Arttu Seppänen) teoksen kielenkäyttöä kritisoitiin epäkiinnostavaksi, koska se pursuaa anglismeja.

Itse en ollut ’Elonen kielellisistä valinnoista ainakaan ärsyyntynyt, mutta paikoitellen hämmentynyt. Ehkä vaikeinta oli pysyä mukana kirjan pariskunnan somekommunikaatiossa, vaikka olen tottunut lukemaan kirjoja, joissa somella on suuri rooli.

Teoksessa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Natalia Kallion Kotileikin kanssa, jossa nuori naispäähenkilö eli myös hankalassa parisuhteessa ja rimpuili irti siitä. ’Elonen teoksen luokka-asema ei ole niin selvästi työväenluokkainen, eikä vanhempien suhtautuminen maailmaan yhtä kapea-alainen kuin Kallion romaanissa, mutta maailmankuvien törmäämisiä on myös tässä romaanissa runsaasti. Teosten välillä on selkeää synergiaa, eli yhdestä pitävä luultavasti pitää myös toisesta. Minulle nämä teokset eivät olleet henkilökohtaisesti puhuttelevia, mutta koin molemmissa kertojan äänet tärkeinä puheenvuoroina omassa ajassamme. Molemmissa teoksissa on rosoisuutta, jopa keskeneräisyyttä, mutta itse tulkitsin sitä enemmän tyylillisenä valintana kuin heikkona kielitajuna.

PS: Pahoittelen kirjailijan nimestä puuttuvaa erikoismerkkiä, jota en löydä näppikseltäni. Teen jatkuvasti vastaavia virheitä, koska digitaitoni ovat rajalliset.

Ilkikurisesti suurperheellisyydestä

Teos: Nimco Noor ja Maikki Luukinen: Paratiisin tyttö – koti Helsingissä, juuret Mogadishussa (LIKE, 2022)

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Olen viime päivinä lisännyt suuresti tietämystäni uusimmasta afrosuomalaisesta kirjallisuudesta. Kolme lukemistani kirjoista ovat somalinaisten kirjoittamia, ja hyvin eri tyyppisiä sävyltään ja toteutukseltaan. Nimco Noor oli minulle ennen hänen kirjaansa tarttumista täysin vieras hahmo, enkä myöskään tunnista hänen kirjoittajakumppaniaan Maikki Luukista. Kaksikko on työstänyt yhdessä tätä teosta vuosikymmenen ajan; alkuperäinen käsikirjoitus pohjautui Noorin päiväkirjoihin vuosien varrella.

Voin tunnustaa, etten alun perin syttynyt kirjan nimestä tai esittelystä, sillä tarina tuntui liian perinteiseltä. Mutta teos yllätti todella positiivisesti: pitkä kirjoitusprosessi näkyy huolellisena jälkenä, ja paikoitellen teos on hulvattoman hauska.

Kuuntelin tämän äänikirjana, ja lukijan äänensävy sopii toteutukseen täydellisesti. Lukijalla ei ehkä ole somalitaustaa, mutta hänen tapansa lukea tarinaa kuulostaa kuivahkon ilkikuriselta. Hän ei pyri tahalliseen koomisuuteen, mutta onnistuu hauskojen osuuksien korostamisessa.

Nauroin makeimmin kohdassa, jossa kuunnellaan Chris Rean biisiä ”Road To Hell”. Kyseinen 80-luvun kuuluisuus oli jo unohtunut minulta, mutta Nimco Noor onnistui antamaan biisille aivan uuden tulkinnan.

Noor on siis kahdeksan lapsen yksinhuoltaja ja opettaja, joka asuu Helsingin Vuosaaressa. Tullessaan Suomeen vuonna 1999 hän oli jo naimisissa miehensä Abdin kanssa ja yhden lapsen äiti. Nimco ja Abdi olivat tutustuneet toisiinsa pakolaisina Nairobissa, ja menneet nopeasti naimisiin. Nimco tuli Suomeen perheenyhdistämisen kautta, eikä hänellä ollut maassa paljoa omia sukulaisia. Nimcon omaa sukua asuu enemmän Britanniassa, mutta osa heistä vaikuttaa edelleen kotimaassa.

Vuonna 2011 Nimco pääsi matkustamaan takaisin Somaliaan yksin ilman lapsia. Tämän matkan tarina on eeppinen, sillä päästäkseen Afrikkaan hänen oli ensin kuljetettava kahdeksan lastaan hoitoon Lontooseen sukulaisten luo. Pienin oli tässä vaiheessa vasta vaippaikäinen taapero. Jo lapsilauman kuljetus lentokentältä Lontoon sukulaiskylään tuotti suuria haasteita. Vuoraarelaisen yksinhuoltajan ruuhkavuodet kuulostavat aika erilaisilta kuin vaikka lestadiolaisen ydinperheen äidin, jolla luultavasti on tila-auto(ja) lasten kuljetukseen, ja jossa perheen lomamatkat suurella todennäköisyydellä kohdistuvat kotimaan suviseuroille.

Jotain yhteistäkin on Nimcon lapsiarjessa lestadiolaisten suurperheiden kanssa: vanhempien lasten osaan kuuluu huolehtiminen nuoremmista, eikä kaikkia ole aina pystytty huomioimaan yksilöinä kaikissa tilanteissa. Kirjassaan Nimco ei täysin kerro, miksi hän päätyi saamaan niin monta lasta, kun lisääntyminen ei selvästikään ollut hänelle uskonnollinen velvoite, eikä hän itsekään tule suurperheestä. Mutta hänen suhteensa aviomies Abdiin oli hankala suurimman osan aikaa, ja sain kirjasta vaikutelman, että heille ilmaantui aina uusia lapsia siinä vaiheessa, kun he yrittivät palata asumaan yhteen. Tarinassa hän asuu myös turvakodissa liiton alkuaikoina, mutta eron syynä ei lopulta ollut väkivalta, vaan miehen uskottomuus.

Pidin paljon Nimcon kasvatuksellisista viisauksista, mutta juuri nyt minulle arvokkainta kirjassa olivat kuvaukset matkoista Afrikkaan, ja diasporan käsitteen avaamisesta. Somaliassa ja Somalimaassa sillä saattaa olla hieman erilainen merkitys kuin vaikka englantia puhuvissa entisissä Britannian siirtomaissa. Silti käsitteen rooli on keskeinen somaliyhteisöissä ympäri maailmaa, ja diasporassaan onnistuneet ihmiset ovat keskeisiä kotimaan kulttuurin edistämisessä. Näin ollen Nimco Noor saattaa saada yhteistyötarjouksia kansainvälisiltä firmoilta ja hän päätyy työmatkalle Keniaan tuottamaan Sesame Street-lastenohjelman somaliankielistä versiota.

Maassa, jossa ääri-islamilainen terroristijärjestö pyrkii kieltämään sen lapsilta kaiken viihteen ja hauskanpidon, jollain Sesame Streetillä voi olla suurikin merkitys, jos halutaan tarjota lapsille muutakin viihdykettä ja sivistystä kuin koraanikoulua. Tämän lisäksi Noor on monien muiden diasporassa asuvien aktivistien lailla kirjoittanut omia lastenkirjojaan, jotka korostavat somalikulttuurin omia tapoja, myyttejä ja legendoja. On mahdollista, että näitä kirjoja luetaan ahkerammin muualla diasporassa kuin Mogadishussa, mutta ainakaan Nooria ei voida moittia yrittämisen puutteesta.

Tämä oli huikean rikas teos, joka onnistui opettamaan minulle Somalian lähihistoriasta ehkä enemmänkin kuin mitä olen oppinut Nura Farahin teoksista. Pidän molemman kirjailijan tyylistä yhtä paljon, mutta Nimcon kertomus oli astetta kompleksisempi kuin Farahin fiktiiviset teokset. Kompleksisuus johtuu varmaan siitä, että kirjassa kuvataan urbaania elämäntapaa Mogadishussa, kun taas Farahin teoksissa korostuu maalaiselämä aavikolla.

Pitää koettaa tänä vuonna ehtiä Helsingin kirjamessuille, jos vaikka Nimco Noor olisi esiintymässä siellä. Hän nimittäin vaikuttaa kirjailijalta, jonka tarinointia olisi upeaa kuulla livenä. Erityisen mielelläni kuuntelisin hänen lukevan somalinkielisiä lastenkirjojaan, vaikka en itse kieltä ymmärrä.

Meedion kuumalla linjalla

Teos: Mattias Edvardsson: Perhetragedia (LIKE, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Jennica on kolmikymppinen puhelinmeedio ja ikuinen opiskelija Lundin yliopistokaupungissa. Hän on rikkaan suvun musta lammas, joka asuu 17 neliön yksiössä, ja ottaa siellä vastaan asiakkaitaan kuulokkeet päässä. Kun hän sitten tapaa Tinder-treffeillä 47-vuotiaan lastenlääkäri Stevenin, hän kokee, että ehkä vihdoin hänen onnensa on kääntymässä.

Jennica kuuluu kouluaikojen kaveripiiriin, joista suurin osa elää ruuhkavuosiaan luomuvauvanruokien tuoksu omissa kuplissaan. Yksi kavereista, Miranda, on jo kuollut syöpään.

Mirandan leski Bill on jäänyt työttömäksi, ja kärsii suurista talousvaikeuksista Sally-tyttären elättäjänä. Tähän jamaan hän ottaa alivuokralaiseksi Karlan, nuoren opiskelijan Norrlannista, jolla on rankka perhetausta. Karla on tottunut hankkimaan tuloja kysenalaisinkin keinoin, eikä Bill itsekään ole puhdas pulmunen mitä tulee rahankäyttöön.

Steven Rytter esittää uudelle deitilleen olevansa leskimies, mutta tosiasiassa hänen vaimonsa on suljettu pariskunnan hulppeaan residenssin vahvasti lääkittynä. Tätä kartanoa käy siivoamassa Karla, jota on kielletty seurustelemasta yksinäisen ja toimettoman Reginan kanssa.

Tällainen on ihmissuhteiden vyyhti Mattias Edvardssonin uusimmassa dekkarissa, joka on jo neljäs häneltä lukemani. Kyseessä ei ole kirjasarja, mutta kaikki teokset sijoittuvat Skooneen, ja yhteistä niille on, etteivät ne ole poliisivetoisia.

Tässä teoksessa kaikki avainhenkilöt ovat omalla tavallaan moraalisesti epäilyttäviä, vaikka heidän motiivinsa toimia moraalittomasti ovat osittain ymmärrettäviä. Raha on heidän pääasiallinen syynsä luisua harmaille pinnoille, mutta taustalla on myös juurettomuutta. Rikoskumppanuuskaan ei oikein toimi, sillä tyypit eivät luota toisiinsa.

Osittain tarina ulottaa lonkeroitaan pohjoiseen Bodeniin, jossa Karlan äiti kamppailee huumevieroituksessa, ja syyllistää tehokkaasti etelään muuttanutta tytärtään hylkäämisestä. Jopa paikalliset sosiaalityöntekijät soittavat Karlalle ja toivovat, että tämä palaisi kotiin tukemaan äitiään. Tämä tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta Karla ei voi jättää vastaamatta näihin puheluihin.

Mutta millainen perhetragedia sitten on Rytterin pariskunnan kuolema, ja miksi siitä syytetään Billiä, jolla ei ole ollut mitään yhteyttä koko pariskuntaan? Ja kuinka Bill olisi saanut aikaan murhata nämä ihmiset, kun työnhakukin oli hänelle niin takkuista?

Pidin tästä kirjasta, vaikka se ei ihan saavuttanut Edvardssonin esikoisteoksen tiivistä tunnelmaa. Viime vuonna kuuntelin Hyvät naapurit, joka ei kolahtanut samalla tavalla kuin kirjailijan aiemmat teokset. Tässä ehkä taas kiinnosti Lundin akateeminen ilmapiiri, ja varsinkin Billin rooli älykkäänä elokuvatutkimuksen maisterina – tyyppinä, joka ehkä vielä 20 vuotta sitten olisi voinut tehdä hienon uran osaamisellaan, mutta jolla näinä päivinä on selkeä pudokin karma.

Runsaan dialogin viettelys

Teos: Nick Hornby: Olet tässä (WSOY, 2022)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Äänikirjan lukija: Elina Varjomäki

Lucy on 42-vuotias lontoolainen englanninopettaja, joka kokee tehneensä elämässä monia asioita oikein. Hän on valinnut turvallisen ammatin, saanut lapset avioliitossa ja kantaa yhteiskunnallista vastuuta avainkysymyksistä. Kuitenkaan hän ei ole ollut immuuni elämän normaaleille vastoinkäymisille. Aviomies Paul osoittautui addiktioon taipuvaiseksi, ja ero heidän kahden välillä oli väistämätön. Alakoulua käyvät pojat viettävät leijonanosan ajasta äidillään, ja Lucy on jatkuvasti riippuvainen ulkopuolisesta lastenhoitoavusta.

Muutaman vuoden sinkkuelämän jälkeen Lucy alkaa kaivata elämäänsä säpinää, ja altistaa itsensä nykyajan deittailun realiteeteille. Tarjonta ei vakuuta, vaikka välillä ystävätkin yrittävät järjestää hänelle kiinnostavia vierustovereita illallisille. Varteenotettavin deitti on kirjailija-Michael, jolla on varaa pitää kakkosasuntoa Dorsetissa. Hulppeaa huvilaa uima-altaalla.

Keski-ikään tultuaan Lucy huomaa, että moni hänen ystävistään on alkanut menestyä. Hänellä taas on varma virka valtion koulussa, opinahjossa, johon kukaan hänen ystävistään ei laittaisi omia lapsiaan. Myös Lucylla on varaa varustaa jääkaappiaan viinipulloilla, ja käydä tiiviisti kulttuuririennoissa, mutta hän ei enää tunne täysin kuuluvansa kaveripiireihinsä.

Tällaiseen saumaan saapuu Joseph, 22-vuotias musta lihakaupan myyjä, jolla ei ole varaa opiskella yliopistossa. Joseph asuu vielä vanhempiensa luona, ja hankkii lisätuloja tekemällä lapsenvahtikeikkoja naapurustossa. Suhde näiden kahden välillä alkaa salakavalasti, ja kummankin, mutta varsinkin Lucyn, on vaikeaa kertoa siitä ulkomaailmalle.

Teos venyy muutamaan vuoteen kaksikon elämässä. Taustalla kytee Brexitin aikaansaama poliittinen turbulenssi, joka vaikuttaa enemmän Lucyn keskiluokkaiseen tietoisuuteen kuin Josephin ikäluokkaan. Toisaalta suuri osa Josephin lähipiiristä kannattaa Brexitiä, ja isä on saanut uutta virtaa elämäänsä kampanjasta. Josephin äiti taas on elävässä uskossa, ja on kasvattanut lapsensa metodistikirkon vapaa-aikakeskuksen kupeessa. Josephissa itsessäänkin on jotain kirkollista, tai hän noudattaa paljon puritaanisempia elämäntapoja kuin moni ikäisensä.

Tutkiskelin kirjaa siitä näkökulmasta, kuinka paljon dialogia on liikaa, sillä Hornby on varsinainen dialogin rakentamisen mestari. En ainakaan kokenut, että runsas dialogi olisi jumittanut tarinaa, mutta ehkä joissain valkoisten keski-ikäisten viininhuuruisissa Brexit-keskusteluissa oli toiston vaara.

Tutkielmana rodun, luokan ja seksuaalisuuden yhteenkietoutumista teos on sopivan arkinen. Tässä ei käytetä fiinejä akateemisia käsitteitä, mutta Lucyn ja Josephin suhteen julkisuuskuva vie lukijan monelle epämukavuusalueelle. Toisaalta erikoiselle pariskunnalle toivoisi onnea, eli loppupeleissä kyse on hyvän mielen kertomuksesta.

Romantiikan saa jokainen lukija liittää taruun mukaan omista lähtökohdistaan käsin. Minulle tämä ei ollut kaikkien aikojen eeppisin rakkaustarina, vaan kuvaus muuttuvasta maailmasta ja muutoksista, joihin kaikki eivät halua mukaan.

Cornwallin karvaisista jättiläisistä

Teos: Amanda Craig: Synkkä sopimus (Minerva Crime, 2022)

Suomennos: Sirpa Saari

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Cornwall kuuluu niihin kiehtoviin kolkkiin Britanniassa, joissa en ole käynyt, ja jonne matkustaminen kiinnostaa kovasti. Omat mielikuvani maakunnasta ovat kieltämättä kitschisiä, joten oli ilo lukea Amanda Craigin sinne sijoittuvaa teosta, jossa kerrottiin vähemmän turistisesta arjesta.

Teoksessa kolmikymppinen yh-äiti Hannah elää Lontoossa äärimmäisessä niukkuudessa, ja elättää tytärtään rikkaiden perheiden kotisiivoojana. Hän on kotoisin Cornwallista, ja on sukunsa ensimmäinen akateeminen vesa. Äiti Holly on tehnyt uhrauksen lähettääkseen tyttärensä yliopistoon, mutta Hannah ei ole onnistunut urallaan tultuaan raskaaksi liian nuorena. Aviomies Jake kyllästyi perhe-elämän jatkuvaan kitkutukseen, eikä Hannahille jäänyt eron jälkeen kovinkaan monia vaihtoehtoja.

Cornwallissa Holly-äiti tekee kuolemaa, ja Hannah matkustaa kuolinvuoteelle viime hetkellä. Tunneryöpyn keskellä junassa hän tutustuu mystiseen Jinniin, naiseen, jolla on myös katkera eroprosessi käynnissä. Jinnin ex-mies asuu lähellä Hannah’n kylää, ja nainen tekee tälle hämmentävän ehdotuksen: entä, jos kumpikin kävisi murhaamassa toisen eksän?

Äitinsä kuoleman jälkeen Hannah palaa viettämään kesää tämän kaupungin vuokra-asuntoon, josta on pian luovuttava. Hän saa yllättävän työtarjouksen paikallisen kartanon, End Pointin, isännältä Stanilta, alkoholisoituneelta villimieheltä, jonka hahmo voisi olla paikallisesta kansanperimästä. Stan maksaa kartanon siivouksesta paremmin kuin Lontoon työnantajat, mutta hänen epävakaa seuransa kuuluu pakettiin. Mies on myös tunnetusti itsetuhoinen, joten Hannah’n on kohdeltava häntä silkkihansikkain.

Teoksen keskeinen teema on avioeron jälkeinen kostonhimo ja katkeruus, joka toimii myrkyllisen polttoaineena rakkauden raunioilla. Hannah ei todellakaan tiedä, mihin hän on sekaantunut, ja kenen tarinaan hänen kuuluisi luottaa.

Kirjassa oli joitain samoja viboja kuin yhdessä lempitrillerissäni, Paula Hawkinsin teoksessa Nainen junassa. Tosin tässä päähenkilö Hannah ei ole pahasti alkoholisoitunut, ja alkoholisti-Stanillakin on aikeita raitistua.

Tämä on todella runsas dekkari, jossa paikallisen kulttuurin, historian ja nyky-yhteiskunnan kuvaus on melkein kiinnostavampi kuin rikosjuoni. Teos tarjoaa myös virikkeitä puutarhojen ystäville, ja miljöiden runsas kuvaus tekee tästä ikimuistoisen kesäkirjan.

Luin Craigilta toisen paperittomista siirtolaisista kertovan teoksen, Hearts and Minds, tasan kymmenen vuotta sitten, ja se tuntui vähän liiankin raskaalta yhteiskunnalliselta pläjäykseltä. Tyyli ei ole hänellä paljon muuttunut sen jälkeen, mutta tässä teoksessa oli huomattavasti vetävämpi juoni. On siis mahdollista, että muistan tästä teoksesta enemmän kuin tuosta aiemmasta kymmenen vuoden jälkeen.

Leopardin loikkaa lakeuksilla

Teos: Quynh Tran: Varjo ja viileys (Teos ja Förlaget, 2021)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Teemu Mäkinen

Suomessa on asunut vietnamilaisia 1970-luvulta saakka, mutta en muista lukeneeni ainuttakaan suomenvietnamilaista fiktiivistä teosta ennen eilistä. Quynh Tran (s. 1989) kuuluu 1990-luvulla maahan tulleeseen pakolaiskiintiöön, ja hän on kirjoittanut tämän esikoisromaaninsa Ruotsissa, jossa hän toimii psykologina. Tarina sijoittuu Pietarsaareen, jossa myös kirjailija on varttunut, ja vähän laajemminkin tuolle seudulle. Kirjan kertoja on yksinhuoltajaperheen nuorempi poika, joka on introvertti tarkkailijaluonne. Uudet tulokkaat tutustuvat lähiympäristöön pitkillä merenrantakävelyillä ja marjaretkillä, joita organisoi ystävyystoiminnan puuhakas Gunnel.

Yksi äidin ystävä, Teitei-täti, näkee marjapuskissa leopardeja, mutta pian hänet hiljennetään näkyjen kertomisen suhteen omaksi parhaakseen. Kulttuurierot ovat suuret, ja pelko mielenterveystoimiston asiakkaaksi joutumisesta on valtava. Teitei-tädin marjankeruutahti on maaninen, eikä motivaatio toimintaan johdu pelkästä rahasta. Myös kertojan isoveli Hieu joutuu vastoin tahtoaan psykologin vastaanotolle lyötyään luokkakaveriaan, satunnaista heilaansa. Samaan aikaan hän stalkkaa puskissa ex-tyttöystäväänsä Lauraa, jonka vanhemmat uhkaavat perhettä rikosilmoituksella. Hieu ei vielä ole luisumassa kohti pahinta rappiota, mutta nuoren miehen elämässä olisi se kuuluisa ”kopin ottamisen” paikka.

Poikien äiti sinnittelee sekalaisissa hanttihommissa paikallisissa yrityksissä, ja kokee usein tulleensa kusetetuksi työnantajien toimesta. Vietnamilaisten yhteisöllä on suuri merkitys äidin hyvinvoinnissa. Iloa hän kokee mm. silloin, kun hän aloittaa pienimuotoisen videonvuokraustoiminnan ystäväpiirissään. Vietnamilaiset ovat leffahulluja, ja haluavat nähdä myös japanilaiset leffat vietnamilaisilla tekstityksillä.

Toinen äidin harrastus on uhkapelaaminen, ja tätä hän harrastaa vain vietnamilaisten kanssa. Pelimatkoja tehdään viikonloppuisin muille paikkakunnille, joissa ollaan yökylässä ystäväperheiden luona. Onneksi homma ei kuitenkaan ryöstäydy käsistä, vaan tuntuu enemmän keinolta pitää yllä sosiaalisia suhteita.

Löysin kirjasta samantyyppisiä hahmoja kuin esimerkiksi Ocean Vuongin ja Kim Thuyn teoksista. Jostain syystä Qyunh Tran jättää kuitenkin Vietnamin lähihistorian läpikäynnin välistä, eikä muutenkaan kerro suvun vaiheista lähtömaassa. Juurettomuuden tuntua kai selittää se, että kirjan kertoja on saapunut Suomeen pikkulapsena, eikä hänen äidillään tunnu olevan yhtään sukulaisia maassa. Kertoja keskittyy pohjalaisen kaksikielisen yhteisön sisäisten suhteiden tutkimiseen, ja tekee sitä ilkikurisella lempeydellä.

Kirja jätti minut ihmettelemään Pietarsaaren toria, ja kuuntelemaan vietnamilaisten äitihahmon ilmeikästä omakielistä kiroilua puolustaessaan mustikanmyyjäpoikaansa tilanteessa, jossa kaksikkoa syytettiin marjojen ”vesittämisestä”. Pidin kirjassa myös siitä, ettei siinä kuvata maahanmuuttajia pelkästään sankareina tai selviytyjinä, vaan ihan tavallisina, inhimillisinä, pikkurikkeisiin sortuvina tyyppeinä.

Teoksen hienoimmat havainnot liittyvät estetiikkaan, ja pohdintoihin siitä, kenen ehdoilla taidetta ja kulttuuria tuotetaan. Jos esimerkiksi Aasian maissa olisi ollut mahdollisuus kehittää kotoperäistä elokuva- ja äänentoistoteknologiaa, leffat näyttäisivät autenttisemmilta ja musiikki kuulostaisi aidommalta. Pidin myös pohdinnoista varjojen magiasta, johon myös kirjan nimi viittaa.

Laajemmalla tasolla kirjaa voi myös lukea kotoutumistarinana, jossa keskeistä roolia näyttelee ruotsin kieli. Tarinassa on myös suomenkielisiä hahmoja, eikä suomen ja ruotsin välillä ilmene suuria valtataisteluja, mutta kotoutumisessa ruotsiksi on omia erityispiirteitä, ja myös rajoituksia. Onko vietnamilaistaustaisen teinin tärkeää tietää, kuka oli Hagar Olsson, kun suurin osa maan muistakaan teineistä ei kyseistä suomenruotsalaista runoilijaa tunne?

Nuoren työläisparin kujanjuoksu

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveig ja Jussi (WSOY, 1973)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Jatkoa edelliseen postaukseen, eli käsittelen tässä jatko-osaa teokseen Solveigin laulu. Teokset voi toki lukea toisistaan erillisinä, mutta tämän kakkososan ymmärrys voi jäädä ohuemmaksi, ellei ole lukenut ensin päähenkilö Solveigin kasvutarinaa.

Tämä romaani sijoittuu 1960-luvulle, ja sen keskiössä on pääkaupunkiseudulla omaa paikkaa etsivä nuoripari, joista molemmat ovat jääneet yksin maailmaan ilman perhepiirin tukea. Jussi ja Solveig ovat tavanneet lähes viattomasti Helsingin keskustan lounasbaarissa, ovat seurustelleet ja tutustuneet toisiinsa ajan kanssa, ja suhtautuvat yhteiseen tulevaisuuteen vakavin mielin. Varsinkin Solveigille on tärkeää osoittaa, että tasapainoinen, rakkauteen perustuva parisuhde on mahdollista, koska hän on jäänyt ilman tätä mallia omassa lapsuudessaan.

Naimisiin mennään maistraatissa lähinnä asunnon saamisen vuoksi noin parikymppisinä. Kumpikin osapuoli kokee olevansa ateisteja, ja varsinkin Jussi pilkkaa avioliiton instituutiota, mutta käytännön syistä rakkauden on taivuttava oman aikansa normeihin. Ennen naimisiin menoa Jussi on ollut itseoppinut älykkö, joka on viettänyt aikaa filosofian keskustelupiireissä, mutta naimisiin mentyään miehen lukuhalut ehtyvät.

Pari ehtii elää saman katon alla yli vuoden ennen kuin Solveig tulee raskaaksi. Jussin työtilanne on koko ajan heikompi kuin Solveigin, vaikka kummatkin ovat yhtä kouluttamattomia. Solveig on käynyt vuosikausia samassa insinööritoimistossa ja edennyt siellä konttoristiksi. Siistit sisätyöt sopivat Solveigille, mutta valitettavasti konttoristin palkka ei riitä elättämään kasvavaa perhettä, varsinkaan kun Jussin tuloista ei ole koskaan varmaa takuuta. Raskausuutinen ei siis olekaan iloinen perhetapahtuma, vaan perheenlisäys alkaa nostattaa Jussissa kohtuuttomia paineita.

Pariskunnalla on varaa asua vain alivuokralaisina muiden nurkissa. He ehtivät asua kahdessa kodissa Espoossa, joista ensimmäisen kuvaus oli tragikoominen. Myöhemmin Solveig päätyy asumaan yksin pienen poikansa kanssa Vantaalle, jossa asumisolot kurjistuvat entisestään. Töissä käydään julkisilla kulkuneuvoilla järjettömän kaukana, eikä varsinaista vapaa-aikaa ole lähes ollenkaan.

Romaani kertoo 1960-luvun kaupunkilaisista nuorista, jotka ovat jo kuulleet sukupuolten tasa-arvosta, mutta tästä huolimatta Jussi päätyy käyttäytymään perityn miehen mallin mukaan kotitöitä ja lastenhoitoa vältellen ja omaa kohtaloaan surkutellen. Toki mies on myös masentunut, ja on aiemmin pyrkinyt pakenemaan tätä rakastumisen aiheuttamaan kuohuntaan. Hänellä ei kuitenkaan ole vielä parikymppisenä minkäänlaista kapasiteettia perhe-elämään, ja monella tapaa hänen tekemänsä ”hatkat” ovat ennalta-arvattavat.

Puolet romaanista kertoo Solveigin yksinhuoltajaelämästä pesulan työntekijänä. Solveigin lapsenhoitojärjestely on varsin omintakeinen, ja ymmärrettävistä syistä se ajautuu kriisiin. Sinkkonen onnistuu tässä romaanissaan tuomaan esiin monia yhteiskunnallisia kipupisteitä, kuten puutteellisen asumisen, vuokramarkkinoiden kusetukset, päivähoidon epämääräiset kuviot ja yksinhuoltajien kohtuuttomat työtaakat. Toki teos kertoo osuvasti myös ajasta, jolloin ehkäisykeinot olivat edelleen rajalliset, eikä varsinkaan miehillä ollut suurta intressiä koko aiheeseen.

Tässä kirjassa en enää jaksanut innostua perheriidoista, kun niitä mahtui jo ykkösosaan mittavasti. Sen sijaan koin, että pesulan naisten ryhmäkohtauksissa oli suurta draamallista potentiaalia. Tuulikki-nimisen työkaverin hahmo oli myös kiinnostava, ja hänen kauttaan päästiin sille avoimen vasemmistolaiselle tasolle, mitä Solveigin laulusta ei löytynyt.

Henkilökohtaisesti tämä teos puhutteli minua pääkaupunkiseudulla joskus asuneena yksinhuoltajana siitä huolimatta, että oma tilanteeni oli silloin varsin erilainen kuin Solveigin. Olisin varmasti ollut näistä kirjoista vielä enemmän liekeissä 20 vuotta sitten kuin nyt, mutta nytkin ne toivat paljon uusia näkökulmia perheiden ja parisuhteiden tunneilmapiirin historiaan.

Isyys vieraslajina

Teos: Ida Pimenoff: Kutsu minut (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Miltä tuntuu olla jonkun laillisesti tunnustettu lapsi, mutta ei niin tervetullut hänen perheensä piiriin? Suhteessa johonkuhun vain nihkeästi olemassa?

Tällaisesta elämäntilanteesta kertoo Ida Pimenoff esikoisromaanissaan Kutsu minut. Siinä nelikymppinen helsinkiläinen valokuvaaja Vera kuulee biologisen isänsä 80-vuotispäivistä ja juhlista, joihin häntä ei tulla kutsumaan. Vera on ollut tietoinen isänsä ammatista ja olinpaikasta pienestä saakka, mutta mieheen tutustuminen teini-iän ensikohtaamisen jälkeen on ollut takkuista. Terapiaistuntojen vaikutuksesta isäsuhteen työstäminen on tullut ajankohtaiseksi, siksikin, että hän on vastikään eronnut eikä haluaisi vierittää haitallisia käyttäytymismalleja poikansa niskoille.

Romaani sijoittuu taidemaailmaan, sillä Veran äiti on taidemaalari ja isä menestystä niittänyt kuraattori. Verakin on vaihtanut yliopisto-opinnot taidekouluun, vaikka hänellä oman kuvakielen löytäminen on takkuista. Isä ja tytär ovat vuosien varrella kommunikoineet lähinnä isän lähettämien taidekirjojen ja näyttelykatalogien kautta. Isä on halunnut esittäytyä lehtolapselleen vain ammattinsa kautta, ei kokonaisena ihmisenä.

Veran isäsuhde koostuu sarjasta hylkäämisiä, sillä Sakari-isän tapa kohdella lapsiaan on kauttaaltaan epäreilu. Hänellä on lapsia kolmen eri naisen kanssa, mutta vain suhde Veran äitiin on ongelmallinen. Näin mies tuntuu kaikista lapsistaan hylkivän vain Veraa, kun taas muut lapset ovat enemmän tervetulleita tämän arkeen.

Vastaavasta tilanteesta on vastikään kirjoittanut mm. Jörn Donnerin poika Otto Gabrielsson. Tosin tuossa kuvauksessa lehtolapsi viettää enemmän aikaa isänsä luona toisessa maassa, mutta tästä huolimatta sisarusten kohtelu on epätasaista. Molemmissa tarinoissa isä on menestynyt ja päässyt ammattinsa kautta vallan kahvoihin.

Pimenoffin teos on fiktiota, eikä sille kuulu etsiä reaalimaailman koordinaatteja. Koin kuitenkin romaanissa kiinnostavimmaksi elementiksi Veran sukutaustan, jossa saattaa olla jotain omaelämäkerrallista. Kirjan monikielinen ja – kulttuurinen suku on muuttanut Pietarista Helsinkiin vallankumouksen jälkeen 1920-luvulla, mutta irrallisuuden tunne voi silti olla perittyä pitkällä viiveellä. Jo äidin suvun kielitilanne on sekava, ja isoäiti, joka puhuu suomea viidentenä kielenään ei välttämättä täysin tavoita tyttären tytärtä, joka on kasvatettu yksikieliseksi. Ja ainakin suvussa naisten rooliksi on muotoutunut yksinäisyys suhteessa lisääntymiseen liittyviin päätöksiin.

Veran avioeron vatvominen taas on romaanin heikoin lenkki, vaikka sekin tavallaan liittyy hänen isäkriisiinsä. Nainen on jossain vaiheessa kokenut hankalaksi entisen miehensä osallistuvan isyyden, koska on itse jäänyt lapsena siitä paitsi. Myös tarinointi hänen eronjälkeisestä deittailustaan tuntuu vähän liian viihteelliseltä teokseen, joka ei muuten tunnu viihdekirjalta.

Pimenoffin toinen ammatti valokuvaajana näkyy kerronnan tekniikassa. Kirja ei etene kronologisesti, ja Pimenoff antaa lukijalle vastuuta Veran elämän fragmenttien järjestelyssä ikään kuin olisimme yhdessä pystyttämässä näyttelyä siitä. Johtopäätökset Veran kriisin syy- ja seuraussuhteista eivät ole selkeitä, kuten ne eivät yleensä ole tosi elämässäkään. Näin teos välttää ylenpalttisen psykologisoinnin, joka on tämäntyylisille romaanille tyypillistä.

Kuuntelin tätä äänikirjana kahteen otteeseen, sillä en oikein saanut juonesta kiinni ensi kuulemalla. Toisella kierroksella kiinnitin enemmän huomiota tyylillisiin ratkaisuihin, ja löysin rivien välistä enemmän onnen pilkahduksia ja elämäniloa. Vaikka suomalaisten taiteilijoiden Pariisin-matkailu onkin suuri klisee, pidin näistä matkakuvauksista Veran eri elämän vaiheissa.

Luulen, että tämä teos kolahtaa eniten niihin, joilla on omakohtaista kokemusta poissaolevasta isästä ja/tai monimutkaisia uusperhekuvioita, mutta onneksi romaanista löytyy muutakin sisältöä.