Pinnalla pysymisen taiteenlajista

Teos: Ruth Hogan: Lauluja variksille (Bazar, 2020)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Alkuvuodesta kerroin hieman hämmentyneenä Bazar-kustantamon kampanjasta, jolla markkinoitiin minulle tuntemattoman brittikirjailija Ruth Hoganin esikoisteosta Kadonneiden tavaroiden kahvila. Teoksen lempeä huumori jäi siitä parhaiten mieleen, vaikka feelgoodia siitä löytyi jopa vähän liikaa. Silti nimi jäi mieleeni, ja nyt luin hänen toisen teoksensa ilman palkinnoksi saatua suklaapatukkaa.

Lauluja variksille vie meidät nykypäivän Britanniaan, Charlestonin pikkukaupunkiin, joka on ylpeä maauimalastaan ja sen historiasta. Uiminen on säännöllinen harrastus yksin elävälle keski-ikäiselle Mashalle, joka on yksityinen terapeutti ja ottaa vastaan enimmäkseen asiakkaita, joilla on liian korkeaan elintasoon liittyviä ongelmia. Mashan ainoa lapsi Gabriel on hukkunut taaperona, ja yksityiselämässään hän on jämähtänyt suruun. Vain irlanninsetteri Hai-Zum onnistuu pitämään Mashaa elämän puolella vaikeina hetkinä. Kun tragediasta on kulunut jo yli vuosikymmen, Mashan on alettava etsimään uusia syitä elää.

Toisaalla kaupungissa keski-ikäinen yksinhuoltajaäiti Alice kamppailee teini-ikäisen Mattin kasvattajana. Alice elää sitä elämää, jollaista Mashakin ehkä eläisi, jos Gabriel olisi kasvanut teiniksi. Tähänkin hapuilevaan perheonneen on saapumassa suuri huoli ja murhe. Vakavasti sairaana katolinen Alice päätyy tunnustamaan kuolemansynnin, jonka sovittamiseksi pelkät Ave Mariat eivät tunnu riittävän.

Maauimalan lisäksi romaanin keskeisiä tapahtumapaikkoja ovat hautausmaa ja antikvariaatti – kaikki ovat maanpäällisiä taivaita omalla tavallaan. Masha viihtyy parhaiten hautausmaan viktoriaanisilla osastoilla, ja on aikeissa ryhtyä historialliseksi kävelyoppaaksi. Näissä osuuksissa oli samanlaista filosofiaa ja kulttuurihistoriaa kuin Kai Sadinmaan tuoreessa kävelyteoksessa Malmin hautausmaalta. Osa teoksen merkittävistä sivuhenkilöistä ovatkin eloon herätettyjä kuolleita, jotka osaavat neuvoa Mashaa paremmin elämässä eteenpäin kuin tämän päivän ystävät.

Variksille laulaminen on yllättävän kiitollista puuhaa, mutta muuten teoksessa kuunnellaan muun muassa T-Rexiä ja Marc Bolania, 70-luvun lopun unohdettuja glam-artisteja. Synkisteleväksi introvertiksi Mashalla on lopulta jopa glamöröösiä iltaelämää, johon kuuluvat glitter, discoalkkarit ja vodkan antaumuksellinen lipittäminen. Bilettämisen kuvaukset heivaavat tämän muuten syvällisen teoksen chicklitin puolelle, mutta yleisemmällä tasolla teos hyppii riemukkaasti monen genren välillä kuin päihtynyt varis.

Toki romaaniin mahtuu myös perinteistä romantiikkaa, joka pysyy ansiokkaasti navanylisessä maailmassa. Keski-ikäisten treffailua kuvataan tässä vähän liiankin siveästi, mutta seksuaalisuus ei varsinaisesti ole teoksen teema. Toki Mashan lapsen isä on homo, jonka kanssa suremista jatketaan kuin lähisukulaisen. Hautausmaan ystävistä tulee Mashalle uusia sielunkumppaneita, ja teos tuntuu peräänkuuluttavan meidän kaikkien oikeutta perustaa itselle sielujen perheitä.

Teoksen ainoa heikkous on se, että toisen päähenkilö Alicen tarina jää huomattavasti kapeammaksi kuin Mashan, ja näin tarinoiden rinnakkaisuus ei oikein toimi. Rakenteellisesti romaani siis hieman ontuu, mutta Hoganin hurmaava, aistivoimainen kieli onnistuu peittämään valuvian matkan aikana.

Teos tuntuu fokusoidummalta kuin Kadonneiden tavaroiden kahvila, jota vaivasi hahmojen ja tarinoiden ylenpalttisuus, ja niiden liittymättömyys toisiinsa. Tästä teoksesta mieleen jäävät ainakin retket hautausmaalle ja luovat retki-ideat, joita lukija voi hyvin toteuttaa omassa elämässään toisessa maassa.

4 x Sarenbrant

Teokset: Sofie Sarenbrant: Avoimet ovat, Osasto 73, Kerjäläinen, Syntipukki (WSOY, 2019-2020)

Suomennos: Helene Butzow

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Helle ylikuumentuneessa yksiössä johti siihen, että päädyin lukemaan tuoretta dekkarisarjaa oikeassa järjestyksessä ja koukutuin esimerkillisesti. Tällaista kokemusta minulla ei ole ollut dekkareiden suhteen aikoihin; toissa vuosikymmenellä luin Åsa Larssonia samalla innolla, mutta tällöin lukukertojen välillä oli aina noin vuosi. Tuolloin ei ollut suoratoistopalveluja, ja dekkaritkin hankin enimmäkseen kaupoista, varsinkin Tukholman legendaarisesta Pocket Shop-ketjusta.

Sarenbrantin teoksista minulla oli ennakkokäsitys, että ne saattaisivat olla liiankin kepeitä tai viihteellisiä makuuni. Sekään, että kustantaja mainostaa Emma Sköldin hahmoa vastapainona synkille keski-ikäisille, viinaanmeneville mieskomisarioille, ei automaattisesti herättänyt kiinnostustani. Kansikuvat olivat kutsuvia, ja eniten teoksista kiinnosti kolmasosa, Kerjäläinen, joka kertoo romanikerjäläisten sarjamurhista Tukholmassa.

Emma on poliisin tytär, jonka uravalinta ei välttämättä ollut isä-Eivartin mieleen. Vanhemmat Eivart ja Marianne ovat perinteisen työnjaon omaava pariskunta Saltsjöbadenissa, joiden idyllisestä asumisesta tulee vähän Solsidan-sarja mieleen. Isosisko Josefine on Emman elämän keskeinen tukipilari, ja kaksikko lähenee entisestään, kun Emma tulee raskaaksi uuden miesystävänsä, kiinteistövälittäjä-Kristofferin kanssa.

Yksityiselämän sotkuja teoksiin mahtuu keskivertodekkaria enemmän, mutta ne liittyvät olennaisella tavalla rikosjuoniin. Varsinkin sarjan kaksi ensimmäistä osaa keskittyvät Emman traagiseen perhe-elämään. Osasto 73 on paljon muutakin kuin dekkari, ja sen tarina ahdisti minua erityisen paljon, vaikka tiesin Emman selviävän hengissä – eihän muuten olisi voinut odottaa jatko-osia sarjalle.

Sekä Emmalla että Kristofferilla on takertuvat, henkisesti häiriintyneet ex-puolisot, ja varsinkin Hillevin hahmo on uskottava. Samalla käy ilmi, ettei Emma tunne kovin hyvin puolisoaan siinä vaiheessa, kun raskaustesti osoittaa plussaa. Kristoffer ei ehkä olekaan kovin haltioissaan vauvauutisesta, eikä hänellä ole edes kiire muuttaa yhteen Emman kanssa. Mies ei muutu raskauden edetessä, vaan vaatii työnarkomanian vastapainoksi säännöllisiä kosteita iltoja. Romaaneissa käsitellään onnistuneesti yksinäisyyden teemaa parisuhteissa, myös muiden näkökulmista kuin Emman.

Romaanien rikoskeissit ovat niin erilaisia, että niitä voi huoletta ahmia ilman, että ne sekoittuisivat toisiinsa. Sarenbrantin vahvuus dekkaristina piilee siinä, ettei hän tunge yhteen teokseen valtavaa määrää henkilöitä. Jokainen hahmo tulee hyvin esitellyksi, ja yleensä hänestä piirtyy kattava psykologinen profiili. Näiden kirjojen kyydissä pysyy mukana hieman hajamielisempikin lukija, eikä hänen tarvitse juonen ymmärtämiseksi piirrellä kaaviota henkilöistä ja heidän suhteistaan. Tällaista työtä olen joskus tehnyt, myös kotimaisten dekkareiden saralla. Sarenbrant mainitsee myös kiitossanoissaan monia ruotsalaisia kollegojaan, joista mieleen jäi varsinkin supersuosittu Camilla Grebe. Greben teokset ovat kompleksisia järkäleitä näihin teoksiin verrattuna. Pidän molemmista, mutta en pystyisi lukemaan kuin yhden Greben vuodessa. Nämä teokset selätin viikonlopussa.

WSOY on tehnyt kummallisen päätöksen aloittaa sarjan kustantaminen sen kolmannesta osasta. Ruotsissa tätä suosittua sarjaa on tullut jo 8 osaa, ja tämän lisäksi tuotteliaalla Sarenbrantilla on muita yksittäisiä teoksia. Jos hyvin käy, saatan lukea ruotsiksi ainakin nuo kaksi ensimmäistä osaa, joita todennäköisesti en koskaan saa käsiini suomennettuina.

Kirjat siis käsittelevät asuntonäyttöihin liittyviä murhia, Emman omaa, turvatonta aikaa sairaalassa koomapotilaana ja siitä kuntoutujana, romanikerjäläisiin liittyvää poliisiväkivaltaa ja Bromman rikkaidenrannan asuntomurtoja. Monikulttuurisuudella ja varsinkin epätyypillisellä, puolilaittomalla siirtolaisuudella on suuri rooli kahdessa jälkimmäisessä teoksessa. Tykkäsin varsinkin sosiaalisen median paikallisen fb-sivuston toiminnan kuvauksesta teoksessa Syntipukki. Ruotsalaisten naapurikyttien somekäyttäytyminen kun saattaa olla astetta hysteerisempää kuin suomalaisten, joiden pääintressi saattaa edelleen paikallisfoorumeilla olla raportointi karanneista kissoista.

En ole edelleenkään ruotsalaisten dekkareiden suurkuluttaja, ja moni varsinkin kevyemmän sarjan naisdekkaristi on jäänyt minulta paitsioon. Camilla Läckberg ja Viveca Sten eivät ainakaan kolahtaneet. Nyt olen Sarenbrantin suhteen jo hyvin kärryillä, ja matkalla kohti kestävämpää faniutta.

Yksinhuoltaja ja rimanylittäjä

LÖYSIN SINUTTeos: Lisa Jewell: Minä löysin sinut (WSOY, 2020)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Eila Pyhältö

Kesä ei olisi mitään ilman muutamaa vetävää psykologista trilleriä, mielellään britti-sellaista. Olen nyt tullut pisteeseen, jossa en enää dokumentoi kaikista näistä, ja viime aikoina näitä on myös oireellisesti alkanut jäädä entistä enemmän kesken. Elämä tuntuu liian lyhyeltä varsinkin kaavamaiselle, rahastuksen makuiselle melodraamalle.

Minä löysin sinut ainakin onnistui koukuttamaan, ja haluan kertoa jotain lukemastani, vaikka en itse lue tämän tyyppisistä teoksista arvioita etukäteen. Nämä arviot ovat enemmän muistilappuja itselleni, sillä huomaan olevani entistä enemmän kiinnostunut tästä genrestä kirjoittajana.

Romaani sijoittuu Itä-Yorkshireen, Ridinghouse Bayn idylliseen merenrantakylään, joka on toiminut mm. Pirates of the Caribbean-leffojen kulisseina. Nelikymppinen Alice Lake on muuttanut kylään Lontoon Brixtonista rauhoittaakseen perhe-elämänsä liialta trafiikilta. Aiemmin hän on ollut vaikeuksissa ihmissuhteidensa vuoksi, joita hän jälkikäteen kutsuu rimanalituksiksi. Hän on taiteilija ja artesaani, joka valmistaa vanhoista kartoista mittatilaustöitä. Kolmen ”Benetton-lapsen” yksinhuoltajana hän on tottunut saamaan paljon negatiivista huomiota koulumaailmassa, mutta boheemista elämäntavastaan hän ei ole täysin luopunut. Viiniä juodaan ystävien kanssa lähes päivittäin, lasten ruokinta onnistuu noutoruoalla, eikä vanhojen kokolattiamattojen puhdistus kuulu naisen harrastuksiin.

Lasten lisäksi perheeseen kuuluu kolme koiraa, ja koiralenkeillä rantaviivalla Alice kohtaa usein löytöaikuisia. Yksi tällainen on muistinsa menettänyt Ben Affleck-klooni, jonka lapset ristivät Frankiksi. Hyväsydäminen nainen ei voi jättää miestä tuuliajolle, vaan majoittaa tämän ystävällisesti pihamökkiin, jota normaalisti vuokrataan turisteille.

Romaanin toinen tapahtumapaikka on Lontoo, jossa vasta maahan tullut ukrainalaisvaimo Lily on kadottanut aviomiehensä Carlin. Lilyn ja Carlin ikäero on suuri, ja nuori Lily on uudessa maassa täysin miehensä armoilla. Rahoitusalalla toimivalla miehellä ei tunnu olevan henkilöhistoriaa, eikä Lily ole edes tavannut tämän äitiä. Kuitenkin naimisiin on menty rytäkällä, ja miehen kadottua Lily alkaa ymmärtää, etteivät kaikki palaset heidän nousujohteisessa romanssissaan matchaa.

Kolmas taso liittyy vuoteen 1993, jolloin rannikkokylässä on kadonnut nuoria huumehöyryisten kotibileiden seurauksena. 17-vuotias turistipoika Gray seuraa pikkusiskonsa Kerstin noloa lomaromanssia pröystäilevän, kartanonherrana esiintyvän Markin kanssa, ja muutenkin Markin tunkeutuminen perheen elämään arveluttaa.

Näistä aineksista kehkeytyy suht kompakti, hyvin kasassa pysyvä soppa, ei välttämättä maailman omaperäisin tai mieleenpainuvin, mutta kepeän lomaviihdekirjallisuuden genressä se kuuluu parempaan päähän. Erityisesti pidin Jewellin tavasta kuvata ukrainalaisten naisten toimijuutta maassa, joka kulkee kohti Brexitiä ja tiukentuvaa maahanmuuttolainsäädäntöä –  se ei tuntunut yliampuvalta eikä kliseiseltä.

Kirjan koukuttavuudesta kertoo se, että sain sen kuunneltua yhdessä päivässä. Trillerin juonen ulkopuolella nautin myös moninaisista lifestyle-pohdinnoista. Kirjan elämismaailman tuntui sopivan epäkaupalliselta, ja päähenkilö Alicen suhde kotiinsa ja lähiympäristöönsä herkullisen ristiriitaiselta. Suomessa ei varmaan menisi läpi, että pikkusieviä sisustusobjekteja kauppaava yrittäjä ottaisi asiakkaita vastaan kodissa, jota ei ole siivottu vuosiin, mutta Britanniassa tämä ei ole tavatonta. Ja varsinkin näin voi käydä fiktion maailmassa, missä tilikirjoja ei pidetä samalla tarkkuudella kuin reaalimaailmassa.

Kolmen kirkkopysähdyksen strategiasta

laitonlapsi_1_2Teos: Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. (Atena, 2020)

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tämä viikko on mennyt jouhevasti Black Lives Matter-mielenosoituksia ja – keskusteluja seuraten maailmalla ja Suomessa. Miekkareihin en kuitenkaan lähtenyt, koska henkilökohtaisesti massatapahtumat arveluttavat vielä. Sen sijaan kirjalistoja olen päivittänyt ahkerasti, ja ottanut luentaan monentyyppisiä teoksia ”rodun” merkityksista.

Etelä-Afrikassa syntyneen ja kasvaneen Trevor Noah’n (s. 1984) vasta suomennettu omaelämäkerrallinen teos Laiton lapsi kuuluu uudemmista lukemistoistani niihin, jotka luultavasti avautuvat niillekin, jotka eivät ole opiskelleet antirasismin perusteita yliopistossa, ja varsinkin nuorille, jotka eivät pysty muistamaan apartheidia historiallisena ilmiönä. Kirja on sen verran humoristinen ja vauhdikas, että siitä voivat innostua sellaisetkin nuoret, jotka lukevat vähemmän kirjoja.

Trevor Noah syntyi Johannesburgissa mustalle xhosa-äidille ja sveitsinsaksalaiselle isälle, ja vielä 1980-luvulla tällaisen lapsen olemassaolo oli yhteiskunnallinen ongelma. Trevorin isä ei hylännyt poikaansa, mutta normaali perhe-elämä ei olisi ollut mahdollista, ellei kolmikko olisi muuttanut maasta. Trevorin kapinalliselle ja varsin omapäiselle äidille maastamuutto ei tullut kysymykseen, vaan hän halusi jatkaa rämäpäistä elämäntapaansa uskoen siihen, että muutos tulisi pian. Äiti ja poika elivät toimivana kahden tiiminä kulkien sunnuntaisin kolmen kirkon väliä välillä äidin rikkinäisellä volkkarilla, välillä tuskastuttavilla pikkubusseilla.

Kristinuskolla on suuri rooli kerronnassa, ja siihen liittyy eniten huumoria, joka nauratti minua makeasti. Kysymys kuuluukin, kuinka näin moderni, älyllinen ja eteenpäinpyrkivä äiti-ihminen onnistuu olemaan niin harras kristitty, miltei hihhuli. Tilannetta ei voi ymmärtää, jos ei tiedä jotain afrikkalaisen kristillisyyden muodoista. Myös Trevor Noah tekee parhaansa tilannetta avatessaan ulkomaalaisille lukijoille. Uskonto on jälkikoloniaalinen ilmiö, johon kuuluu vahvoja käsityksiä rikastumisesta ja maanpäällisestä menestyksestä. Tämän vuoksi nuori Trevor joutui korvaamaan videopelien sankarihahmot Vanhan Testamentin Simsonilla.

Nuoren Trevorin elämä hankaloituu entisestään apartheidin tultua kumotuksi, koska perheeseen tulee hankala, alkoholismiin taipuvainen isäpuoli. Mies ei edes yritä ottaa Trevorin omaksi lapsekseen, ja mustasukkaisuutta aiheuttaa myös se, että äiti edelleen vie poikaansa tapaamaan biologista isäänsä. Yhtä lailla kuin aiemmassa roturajat ylittävässä suhteessa myös äidin uudessa avioliitossa pariskunta kuuluu selkeästi kahteen eri kulttuuriin, eikä äiti sopeudu uuden miehen ja tämän suvun patriarkaaliseen komentoon. Xhosa-kulttuurin naishahmojen ja sukupuoliroolien purkaminen olikin kirjassa todella ansiokasta, ja tämä ulottuvuus tarjosi minulle eniten uutta tietoa.

Trevor Noah on nykyään omaa TV-show’ta luotsaava juontaja ja toimittaja Yhdysvalloissa. Ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä, että hän ”laittomana lapsena” on päässyt niin pitkälle elämässään. Väliin mahtuu myös vuosia nuorisojengiläisenä, laittoman tavaran hustlaajana ja epämukavia kohtaamisia lainvalvonnan kanssa. Tämä osio kirjasta kuvastaa niitä stereotyyppisiä representaatioita eteläafrikkalaisesta maskuliinisuudesta, joista olen saanut oman käsityksen television kautta. Trevor Noah’n asema ”värillisenä” ei ollut missään porukassa erityisen helppo, ja häneen on kohdistunut ikävää etnistä profilointia myös mustien parissa, koska kaikki eivät pystyneet hyväksymään häntä paikallisena, hyvää äidinkieltä puhuvana xhosana.

Innostuin kirjasta niin vietävästi, että kuuntelin sen äänikirjana kahdesti. Tämän kirjan haluaisin omistaa painettuna objektina, ja lukisin sen mielelläni vielä uudestaan englanniksi. Koin kyllä, että käännöksessä oli tavoitettu hyvin mustien eteläafrikkalaisten puheenpartta, mutta uskon silti alkuperäistekstin olevan piirun verran rikkaampi.

Teos nousi kirkkaasti tämän vuoden lukemistojeni huipulle, jossa kärkkyy myös Vappu Kannaksen upea historiallinen romaani Rosa Claysta. Tuo lukukokemus oli niin voimallinen, että arvion kirjoittaminen siitä on venynyt. Joku yhteinen punainen lanka näiden teosten välille muodostui, vaikka aika-akseli niiden välillä on sata vuotta ja ne edustavat aivan eri genrejä.

Toksisen maskuliinisuuden tuhoamisesta

Teos: bell hooks: Mies tahtoo muuttua – miehet, maskuliinisuus ja rakkaus (Niin ja näin, 2020)

Suomennos: Tapani Kilpeläinen

hooksAmerikkalainen bell hooks alias Gloria Watkins oli yksi suuria feministisiä ikoneitani 1990-luvulla, ja olen tämän rakastumisvaiheen jälkeen seurannut hänen uraansa rennommin ottein. Hän kuuluu niihin amerikkalaisiin feministikirjailijoihin, joiden vaikutus varsinkin akateemisen maailman ulkopuolella on suuri, koska hän kirjoittaa varsin kansantajuisesti, ilman intellektuelleja maskeja.

Teos Mies tahtoo muuttua (alk. The Will to Change) tulee Suomeen 17 vuoden viiveellä, mikä ei lainkaan laimenna teoksen viestiä, mutta se kertoo toisesta yhteiskunnasta kuin tämän päivän Yhdysvalloista. On myös kiinnostavaa, että teos julkaistaan filosofisen niin&näin-kustantamon toimesta. Ehkä pienet alkukirjaimet komppaavat toisiaan, ruokkivat sielujen sympatiaa. Oli myös avartavaa lukea bell hooksia suomeksi, vaikka en itse olisi lähtenyt häntä kääntämään siksi, että koen hänen englanninkieliset teoksensa niin helppolukuisina, että niihin kykenevät sellaisetkin lukijat, jotka eivät lue paljoa englanniksi.

Toisaalta suuri yleisö ei välttämättä jaksa etsiä bell hooksin teoksia rapakon takaa, ja Suomessa niitä enimmäkseen löytyy yliopistojen kirjastoista. Eli suomennos tuntuu hyvältä strategialta, jos kohderyhmänä ovat tavalliset miehet – sellaiset, jotka kipuilevat identiteettinsä, tunneilmaisunsa tai seksuaalisuutensa kanssa.

Kirjassa hooks käy läpi omaa kasvu- ja parisuhdehistoriaansa, ja pohtii sitä ongelmaa, joka syntyi siitä, kun hän seurusteli älyllisesti kunnianhimoisten miesten kanssa, jotka olivat emotionaalisesti tiedottomia. Toisaalta hän havaitsi pariterapiassa kolmikymppisenä, ettei hän itse tiedostavana feministinä ollut valmis kohtaamaan miespuolista kumppania, joka halusi puhua avoimesti tunteistaan. Vaikea isäsuhde kummitteli taustalla, ja pitkään nainen vältteli yhteyttä väkivaltaa käyttäneeseen machoisäänsä. Sovinnon hetki tuli vasta keski-iässä, vaikka hän tiedosti, ettei pysty muuttamaan yli viisikymmentä vuotta naimisissa olleita vanhempiaan.

Toksinen maskuliinisuus ei ole teoksen keskeinen käsite, mutta hooks viittaa toksisuuteen parisuhteiden negatiivisena energiana. Tässä teoksessa hooksin vahva side zenbuddhalaisuuteen ja muukin henkinen etsintä ei tule niin voimallisesti esiin kuin joissain muissa, mutta lukijan on oltava tietoinen hänen kytköksistään. Toisaalta hooks antaa kristillisille kirkoille tunnustusta siitä, että ne saattavat olla monille mustille miehille ainoita paikkoja, joissa tunteita saa ilmaista edes kerran viikossa ilman lähipiirin paheksuntaa.

Tämä teos on kirjoitettu kaikentaustaiset miehet huomioon ottaen, eikä rotukysymys ole sen keskeinen ”pointti”. Kuitenkin kysymys nostaa päätään paikoitellen. Mustien ja valkoisten miesten asema on kovin erilainen esimerkiksi Yhdysvaltojen työmarkkinoilla, ja näin työnarkomanian kuvaukset koskevat yleensä vain valkoisia miehiä. Työnarkomaniaa hooks pitää yhtenä tiedottomuuden tilana, itse aiheutettuna transsina, jossa mies voi tuudittautua omaan itseriittoisuuteensa ohittamalla kotona tapahtuvan hoivan ja tunneilmaisun.

Kirjassa pohditaan kiinnostavalla tavalla yksinhuoltajaäitien roolia poikien kasvattajina, eikä hooks siloittele havaintojaan poliittisen korrektiuden viitan alle. Hän on havainnut, että usein yksinhuoltajaäidit (myös akateemisen koulutuksen saaneet) korostavat kasvatuksessaan poikien heteronormatiivista maskuliinisuutta patriarkaatin normien mukaan, jotta isättömät pojat eivät leimaantuisi homoiksi. Erityisen vaikeaksi tilanne kehittyy, jos poikien odotetaan käyttäytyvän ”pikkumiehinä” tai puolison korvikkeina, ja puolustavan äitiään ulkopuolisilta hyökkäyksiltä. En ole rehellisesti sanottuna ajatellut tätä kysymystä läheskään niin paljon kuin tyttöjen kasvatusta ”pikku äideiksi” – trendi, joka nykyään korostuu Suomessa lähinnä vahvasti uskonnollisten tai maahanmuuttajataustaisten perheiden parissa.

Poikien kasvatuksessa myös populaarikulttuurilla on tärkeä merkitys, ja hooks kuuluttaa sellaisten kirjojen ja elokuvien perään, joissa sankaruus olisi jotain muuta kuin väkivaltaan ja sotimiseen liittyvää. Hän on itsekin kirjoittanut joitain lastenkirjoja, ja toiminut kirjakiertueillaan satutätinä. Be Boy Buzz on hänen oma, vaatimaton kontribuutionsa poikien itsemäärittelyn oikeuteen.

Kovin paljon uutta oppimista en kokenut tämän vuonna 2003 julkaistun teoksen parissa, koska elin tuolloin feministisen teorian keskiössä ja sain elantonikin siitä. Silti uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka potevat feminismikammoa tai joilla on poikiin liittyviä kasvatushaasteita. Erityisen hyvin teos sopisi erilaisiin terapiaryhmiin, joissa käsitellään seksuaalisuuden tai tunne-ilmaisun vaikeuksia tai riippuvuuksia. Kaikki tässä teoksessa piilevä viisaus ei liity sukupuolieroihin, vaan sen oppeja voi kukin soveltaa omaa harkintaa käyttäen myös saman sukupuolen välisissä ihmissuhteissa.

Yhteiskuntakriittisenä teoksena Mies tahtoo muuttua on harvinaisen positiivinen siinä, että se esittää konkreettisia muutosehdotuksia, jotka ovat toteutettavissa arkielämässä. Toisin sanoen hooksin feminismi on enemmän rakentavaa kuin purkavaa, ja hänen ajattelunsa on jo 80-luvun alkupuolella pohjautunut ajatukselle tasa-arvoisesta kumppanuudesta.

Tämä ei ole ensimmäinen teos, jota suosittelisin luettavaksi hooksilta. Jos lukija haluaa ymmärtää hänen vahvan persoonallista kirjoitustyyliään, tutustuminen kannattaa aloittaa hänen omaelämäkerrallisista teoksistaan Bone Black ja Wounds of Passion (itse luin viimeksi mainitun häneltä ensimmäisenä). Ja lukijan on myös hyvä olla tietoinen hänen akateemisemmista teoksistaan, joissa hän käy ansiokkaasti läpi Yhdysvaltojen mustien naisten kadotettua historiaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: Kirjassa kohdataan pelkoja.

Tumba de casa mami

Teos: Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö (Aula &co, 2019)

Suomennos: Taina Helkamo

Äänikirjan lukija: Maiju Saarinen

Venezuelalaisen Karina Sainz Borgon (s.1982) esikoisteos, joka kertoo maan viimeaikaisesta akuutista kriisistä, oli pitkään listallani kirjallisuuden maahaasteeseeni, mutta ehdin jo täyttää sen toisella teoksella. Tuo toinen teos, Alberto Barrero Tyszkan The Sickness sijoittui Chavezin hallinnon alkuaikoihin, jolloin maassa ei vielä koettu niin suurta puutetta ja kurjuutta kuin mitä Borgo omassa teoksessaan kuvaa. Molemmat romaanit tekivät minuun suuren vaikutuksen, vaikka luultavasti ovat kuvattu poliittisesti eri leireistä.

Romaanin kertoja on n. 25-vuotias nuori nainen, Adelaida Falcon, jonka yksinhuoltajaäiti on juuri kuollut syöpään caracasilaisessa sairaalassa. Äidin saattohoito on ollut tyttärelle traumaattinen kokemus, sillä sairaalan olot ovat olleet löyhkäävät, kaoottiset ja totaalisen puutteelliset. Kun hän sitten jää yksin asumaan äitinsä omistamaan asuntoon, hänen ympärillään alkaa käydä kuhina. Naapurusto pyrkii jollain tavalla hyötymään lesken jättämästä perinnöstä, joka ei kuitenkaan irtaimiston tasolla koostu kuin joistain suvun posliineista.

Adelaida ja äiti ovat molemmat akateemisia sinkkuja; he ovat aina asuneet kahdestaan ja sinnitelleet kuin niukkuuteen tottuneet mehikasvit. Äidin kotikylässä Ocumaressa meren rannalla asuvat hänen kaksi siskoaan, jotka eivät edes pääse vaivalla järjestettyihin hautajaisiin huonojen teiden ja rahapulan vuoksi. Adelaidalla kuitenkin liittyy tuohon rannikkokylään myös hyviä muistoja, ja ainakin nämä naimattomat tädit ovat ottaneet kaiken irti kaupunkilaisen siskonsa akateemisesta menestyksestä, sillä kukaan suvussa ei ole ennen tätä käynyt yliopistoa.

Äidin kuollessa Adelaida on kuitenkin kirjallisuuden maisterina työtön, ja elämä on luisunut pelkkään hengissä pysymiseen urbaanissa viidakossa, jossa kaikki elämän alkutekijät romahtavat päälle. Pian äidin kuoltua hänen asuntonsa sosialisoivat ”viranomaiset”, eli lihavista, militanteista työväenluokkaisista naisista koostuva armeija, joista kaikki eivät ole täysin lukutaitoisia. Nainen yrittää taistella oikeudestaan kattoon pään päällä, mutta häntä nöyryytetään monelta taholta. Lopulta hän löytää majapaikan myös äskettäin kuolleen naapurinsa, Espanjan kansallisuuden omanneen ravintoloitsijan luota, jonka poismenoa ei ole rekisteröity ja näin henkilöpaperit ovat olemassa jonkun hyödyksi. Espanjalaisen naisen luota löytyy myös runsas ruokavarasto, ja jopa pullollisia viiniä tilanteessa, jossa valtaosa taistelee yhden kananmunan ostamisesta.

Tästä siis alkaa erittäin tuskainen ja dramaattinen odysseia maasta pois pääsemiseksi. Adelaida on taistossaan hyvin yksinäinen, vaikka lähikortteereissa harrastetaan opportunistista ”solidaarisuutta”. Luokkaviha paremmin koulutettuja kohtaan on riipivää, eikä nuorella naisella ole kanttia alkaa hallituksen myötäilijäksi tilanteessa, jossa suuri osa hänen vähäisistä ystävistään on ollut tai istuu juuri silloin vankilassa. Valtion ruoka-avustuksista hyötyminen ja niiden kaupittelu mustassa pörssissä kolminkertaiseen hintaan tuntui karmivalta, mutta ei liioitellulta.

”Tumba de casa mami” on reggaeton-biisi, jonka hän kuulee ensi kertaa äitinsä hautajaisia odotellessa paikallisessa kappelissa, jossa 12-vuotiasta tytärtä kaupitellaan hautajaismenoissa korkeimmin tarjoavalle setämiehelle. Biisi jatkaa kummittelemista läpi kertomuksen, ja muodostaa tarinalle häiritsevän, dystooppisen biitin.

Huolimatta lohduttomasta kädestä suuhun-meiningistä Caracasissa on vielä yö on korkeasti kaunokirjallinen teos, joka pursuaa intertekstuaalisuutta ja viittaa maan aiempiin hyvinvoinnin aikoihin, jolloin pieniä tyttöjä vielä vietiin teatteriin ja konsertteihin ja jolloin maassa oli muitakin arvoja kuin materialistisia. Eniten teos muistutti minua viime aikojen venäläisteoksista, joissa myös muistellaan kommunalka-asumisen aikoja, vaikka lopulta tässä teoksessa vallitsee vielä suurempi sekasorto kuin Pietarissa 1910-20-lukujen vaihteessa. Muun muassa Jelena Tsizovan teoksessa Naisten aika naapuruston valtasuhteiden kuvaus oli samansuuntaista, vaikka se sijoittui myöhempään aikaan.

Kuuntelin teosta äänikirjana, ja koin, että olisin mahdollisesti saanut siitä enemmän irti painettuna tekstinä, vaikka se ei ollut liian monimutkainen kielellisesti, juonellisesti tai henkilögallerian suhteen. Ehkä tässä marraskuun pimeydessä teos osoittautui hieman liian rankaksi, vaikka olen syksyn aikana lukenut useamman vastaavan kuvauksen vallankumouksen jälkeisestä korruptiosta ja poliittisesta väkivallasta varsinkin Afrikan maista.

Jos etsit teosta, jossa on vahvoja naishahmoja, ja joka kuvaa naisten poliittista toimijuutta raadollisen realistisesti ilman vaaleanpunaisia laseja, tämä teos on loistavaa siedätyshoitoa. Kirjailija itse on asunut jo kymmenen vuotta maanpaossa Madridissa, ja mieleeni jäi vain kummittelemaan kysymys, olisiko Caracasista käsin kenenkään ollut mahdollista tuottaa näin monisyistä kaunokirjallista teosta viimeisen vuosikymmenen aikana.

Loppuelämän riskianalyysi

Anja Erämaja: Imuri (WSOY, 2019)

Viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole pahemmin seurannut kotimaista lyriikkatuotantoa, joten Anja Erämaja (s. 1963) on minulle aivan uusi kirjailijanimi. Imuri on hänen esikoisromaaninsa, jossa on proosarunon elementtejä. Kuuntelin kirjaa lukijan itsensä lukemana, mikä oli hieno, autenttinen elämys.

Teoksen kertoja on keski-ikäinen itsensätyöllistäjä Kristiina, jonka äiti on juuri kuollut. Hänellä on teini-ikäiset lapset ja miesystävä, jolla on alkoholiongelma. Mies pyörii nurkissa myös päivisin ja häiritsee naisen bisneksentekoa täyttämällä ristikkolehtiä ääneen, mutta toisaalta kotoilusta on tullut naiselle elämäntapa. Hän on freelancer-toimittaja, jonka on jatkuvasti markkinoitava itseään. Liiketoimintasuunnitelmaa pukkaa starttirahahakemusta varten, mutta asiakkaiden ostovoiman määrittely ja riskianalyysi ovat vielä vaiheessa.

Kristiinan arkielämä koostuu jokapäiväisestä itsensä psyykkaamisesta ja myyntipuheesta. Salilla olisi käytävä ja tehokkaampia liikesarjoja keksittävä, suihkussa ei saisi nautiskella, vaan harjoitettava kuolleiden solujen kuivaharjausta verenkierron elvyttämiseksi. Napakat rintaliivit tuovat työpäivään tarvittavaa ryhtiä, työmeikki kannattaa tehdä, vaikka päivän aikana ei kävisi kuin lähikaupassa lukemassa ilmoitustauluilta uusista vertaistukiryhmistä, jonne juoppo mies ei kuitenkaan suostu lähtemään.

Ehkä Kristiina kärsii läheisriippuvuudesta, mutta samalla hän opettelee itsensä hyväksymistä. Ja samalla hän yrittää pyristellä ulos liiallisesta kiltteydestä. Hänelle on tyypillistä mennä alkoholistien tukiryhmiin miesystävänsä sijaisena, ja näiden sessioiden parodia oli herkullista luettavaa. Kummat sitten ovat pahempia narsisteja, sohvalla makaavat juopot vaiko raitistuneet ex-alkoholistit, jotka ovat onnistuneet työllistymään terapia-alalle ja esiintyvät kaikkitietävinä guruina?

Toki Kristiina joutuu käymään läpi muitakin ihmissuhteitaan, joissa hän harjoittaa samanlaista joustoa kuin rakkausrintamalla. Siskon koira on liian usein hänellä hoidossa, ja äidin hautajaisten järjestelyissäkin kysymys tarjottavista hiertää. Sisarukset vaikuttavat piirun verran menestyneemmiltä kuin kertoja, mutta ei hän kadehdi siskonsa kenkäalan messuilla käyntiä. Suurin osa ihmisistä tekee naurettavia asioita maailmassa elääkseen, kuten päivystävät ostoskeskusten auloissa myymässä feikkiä israelilaista luonnonkosmetiikkaa järkyttävään ylihintaan. Se, että hän koittaa pykätä firmaa kasaan levottoman keittiönsä nurkassa, ei lopulta ole niin poikkeuksellista, eikä maailma kaadu siihenkään, jos tuo firma kaatuisi.

Siskolta lahjaksi saatu robotti-imuri nousee aikamme metaforaksi: se ei kykene liikkumaan asunnossa edes kaikkien mattojen reunojen yli, vaan vaatii käyttäjältä jatkuvaa paimennusta. Onko se sitten uusi perheenjäsen vai lemmikin korvike, ja helpottaako se todella arkea vai tuleeko siitä lopulta turhake ja riesa? Runoilijan mielikuvituksella Erämaja kertoo korealaisesta kotiäidistä, jolta imuri söi hiukset ja puolet aivoista, eikä koskaan enää kuntoutunut takaisin suorittamaan perhevelvollisuuksiaan.

Tässä tarinassa on paljon arkista kaaosta, tajunnanvirtaa ja turhautumisten purkua, ja se sopii kaikille meille, jotka unohdumme arjessamme pohtimaan tärkeitä korealaisia tiedeuutisia kesken imuroinnin. Kirjan juonta on vaikea referoida, mutta onneksi siinä kuitenkin on myös ulkoisia tapahtumia eikä pelkkää päänsisäistä kaaosta. Itselläni jäi siitä eniten mieleen kuvaus päihderiippuvaisesta elämänkumppanista, mutta siinä on monta teemaa, joihin tarttua. Pakkoyrittäjyys on teema, josta olisin voinut lukea lisääkin, mutta tässä tarjottiin jo lupaavia tulokulmia aiheeseen.

Press escape and delete

Teos: Elina Kilkku: Täydellinen näytelmä (Bazar, 2019)

Äänikirjan lukija: Hanna Kaila

Teatteritaivaasta taas, terve. Viime viikolla hurmioiduin Pauliina Vanhatalon teoksesta Tuulesta temmattu elämä, ja nyt on toisen teatteriaiheisen teoksen vuoro. Elina Kilkku on helsinkiläinen teatteriohjaaja ja kirjailija, joka lähestyy teatterialan työllisyyskysymyksiä vauhdikkaan humoristisesti.

Romaanissa 37-vuotias Alina on jäänyt yksinhuoltajaksi odottaessaan suunniteltua ja toivottua toista lasta. Ex-mies Jouni on löytänyt astangajoogatunneilta toisen teatteriohjaajanaisen, pariisilaisen Audreyn, jonka perään hänen oli lähdettävä, sormea napsauttamalla. Alina ei ole saanut ohjaushommia äidiksi tulon jälkeen, mutta aktiivimallin kiristettyä toimiaan hän joutuu eläkeläismiesten harrastelijateatterin ohjaajaksi. Talvisota-aiheista näytelmää on valmisteltu kuin Iisakin kirkkoa, ja porukka on savustanut ulos jokaisen aiemman ohjaajansa. Alina matkustaa sadan kilometrin päähän harjoituksiin lastensa kanssa, koska lastenhoitajaan ei ole varaa. Miehet eivät ota häntä avosylin vastaan, ja mahtuupa porukkaan MeToo-hengessä myös Pertti Perusahdistelija.

Äitiys tuntuu Alinasta vankilalta, mutta hän ei myöskään ole helpoin autettava. Myös hänen vanhempansa asuvat Pariisissa, eikä muutakaan tukiverkostoa ole kuin nimeksi. Suurin osa hänen teatteriystävistään on lapsettomia, eikä uusia äippäystäviä ole helppo saada Helsingin keskustan puistoista, joissa päivystävät kotiäidit edustavat aivan eri tuloluokkaa kuin Alina. Hän saa kutsuja lasten synttäreille, joihin peritään 50 euron pääsymaksuja, ja joissa gift bageille on trendikkäitä sponsoreita.

Kirjassa haetaan apurahoja aivan perkeleellisesti ja podetaan sielua kärventävää kateutta alan harvoja menestyjiä kohtaan. Matias Raatteentie on Alinan suurin inhokki, staraohjaaja, joka saa jo nuorena valtion taiteilijapalkinnon. Raatteentie osaa tuotteistaa suuria tunteita ja merkityksiä pursuavan draamansa isoja bussilasteja vetäville teattereille, kun taas Alinan oma käsitys teatteritaiteesta on yhteiskunnallinen ja epäkaupallinen. Myös tässä kuten äsken lukemassani Pauliina Vanhatalon teoksessa makustellaan Bertolt Brechtin ohjauskäsityksillä, ja tässä teoksessa on vielä enemmän alan sisäistä jargonia. Alina fantisoi täydellisestä näytelmästään, joka mahdollisesti esitettäisiin hänen kotonaan, tai vaihtoehtoisesti radanvarren lähiön kolhuisella kerhohuoneella, jossa kiukkuiset eläkepapat harjoittelevat.

Olen elänyt kirjassa kuvattavaa ”taiteilija maksaa”-elämää ilman alan koulutusta. Kaikki ammatillinen, mitä teoksessa kuvataan, tuntui kuin omasta selkänahastani revityltä. Yksinhuoltajuuden tarina oli erilainen kuin omani, ja Alinan kokemus hylätyksi tulemisesta oli paikoitellen melkein liian karua kestää. Toisaalta muistot Fela Kutin kuuntelemisesta, Shuffering and Shmiling, tuovat tekstiin aivan omanlaistaan groovea.

Vaikka kirja on humoristinen ja viihteellinen, se pyristelee ansiokkaasti ulos monista chicklitin genremääritelmistä. Luin sitä enemmän dokumenttina luovan luokan taloudellisesta ahdingosta kuin avioerodraamana. Alinan eksä Jouni on hirvittävän vastuuton ja tuulella käyvä, mutta niin on myös hänen äitinsä, joka vaikuttaa tyypiltä, joka olisi voinut hylätä perheensä rakastajan vuoksi. Pariisi edustaa romaanissa kaiken pahan lähdettä, mutta sekään ei riitä levottomalle Jounille, joka alkaa jo haaveilla uusista joogaretriiteistä Kaliforniassa.

Vakavammalla tasolla teos kertoo maailmasta, jossa yksinhuoltajilla ei enää ole mahdollisuuksia työmarkkinoilla, vaan heidän on nöyrryttävä yhteiskunnan almuihin ja ikuisiin kompromisseihin. On myös ironista, kuinka haluttu ammatti teatteriohjaajan työ on, kun oikeasti sen todellisuus on noita epätoivoisia lähiöprojekteja, joissa artisti aina maksaa.

Rakastin eniten tässä kirjassa pieniä yksityiskohtia, kuten sohvan alta löytyneitä tietokoneen näppäimiä Esc ja Delete, jotka symboloivat Jounin petollisuutta. Nauroin myös katketakseni aromipesälle, jonka sisään oli piilotettu kalliita pienpanimo-oluita. Helsinki on kaupunki, jossa yksinhuoltajat jatkavat hernekeittojaan vedellä samalla, kun joka nurkan takana pursuaa hipstereiden artesaanileipomoita ja muita kulinaristisia ruokataivaita.

Alinan monista fantasiaesityksistä suosikkini oli Muumimamman murha, joka kuvasti eniten omia tunteitani maamme nykymeiningistä. Kaiken kaikkiaan teos oli varsinainen runsaudensarvi, joka toivon mukaan inspiroi myös muita lukijoita kuin ruuhkavuosiaan eläviä yksinhuoltajia. Vanhatalon lisäksi löysin hengenheimolaisuutta tämän ja Sisko Savonlahden esikoisromaanin kanssa, vaikka tuo teos kuvasi lapsettoman työttömän naisen elämää. Yhteiskunnallinen näkökulma oli molemmissa romaaneissa onnistunut, ja niissä liikutaankin samoilla hoodeilla Kalliossa.

Äänikirjana kuunneltua teos oli hieman liian kaoottinen ja runsas, joten suosittelen sen lukemista perinteisenä painettuna tekstinä. Toisaalta yhden kertojan tekniikka teki tarinasta helpon omaksua, vaikka Alina onkin persoonana nainen, josta on moneksi.

Juurilta repimisen paradokseista

Teos: J.D.Vance: Hillbilly Elegy (HarperCollins, 2016)

Amerikkalaisesta white trashista on olemassa monenlaisia myyttejä ja stereotypioita, ja yksi syvään juurtunut pilkkanimi on hillbilly. Tuo termi viittaa pitkälti maalaisiin juuriin, ja paikkoihin, jotka ovat kovin kaukana sivistyksestä. Yksi tuollainen alue on Appalakkien vuoristo, joka ulottuu useaan osavaltioon maan itäosissa. Appalakeista on tehty paljon etnografisia tutkimuksia, mutta J.D.Vancen teos Hillbilly Elegies on samaan aikaan sosiologinen ja omaelämäkerrallinen.

J.D.Vance julkaisi esikoisteoksensa 31-vuotiaana Yalen vastavalmistuneena lakimiehenä, jonne hän oli päässyt tavallisesta valtion collegesta Ohiosta. Miehen tarina ei ole yhtä dramaattinen kuin Tara Westoverin Opintiellä, mutta teosten välillä on synergiaa. Westover kasvoi eristyneellä maatilalla uskonnollisessa perheessä ja kotikoulussa; Vance on kotoisin ohiolaisesta pikkukaupungista, josta monien on vaikea poistua. Kertojan juuret ovat irlantilais-skottilaisten asuttamassa Kentuckyssa, ja suku muutti maalta kaupunkiin naapuriosavaltioon paremman elämän toivossa toisen maailmansodan jälkeen.

Hillbillyä isovanhempien elämässä edustaa räjähtelevä käytös julkisilla paikoilla. Poika muistaa jo varhaisesta lapsuudesta, kuinka Mamaw ja Papaw lähes tuhosivat paikallisen kaupan, jossa heidän lapsenlapsiaan oli toruttu huonosta käytöksestä. Isoäidin kielenkäyttö on räikeää, eikä hän lopulta koe oloaan mukavaksi missään ohiolaisessa mestassa; reissuilla Kentuckyyn hän rentoutuu, kun paikallisissa kuppiloissa saa kiroilla ja puhua tuhmia.

Kirjan kertoja on tietoinen omasta kulttuurisesta konservatiivisuudestaan, ja pyrkii myös etsimään syitä omalle elämänasenteelleen. Hän ei kokonaan kiellä hillbilly-kasvatuksen merkitystä, vaan löytää siitä myös hyviä puolia. Lojaalisuuden ja kunnian teemat ovat keskeisiä, kun tutkitaan Middletownin kaltaisen pikkukaupungin sosiaalisia suhteita. Kuitenkaan Middletownin konservatismi ei välttämättä merkitse poliittista konservatiivisuutta, eivätkä kaikki hillbillyt esimerkiksi äänestä republikaaneja. Teoksen alkuperäinen missio ei varmasti ollut löytää selityksiä Trumpin kannatukseen, mutta tarkka lukija voi kuitenkin etsiä niitä rivien välistä. Vance näyttää mielenmaisemia, joissa kulttuurinen konservatiivisuus voi muuttua poliittiseksi. Perinteinen työväenluokkainen terästehtaan kulttuuri on suosinut demokraatteja, mutta työpaikkojen vähetessä ja työväenkulttuurin murtuessa kansa alkaa etsiä pelastajaansa muualta kuin totutuista lähteistä.

Vancen oma konservatiivisuus näkyy kommenteissa perhe-elämästä ja työssäkäynnistä. Hän on kasvanut yksinhuoltajaperheessä, mutta kirjoittaa häpeilemättä welfare queeneista, jotka elävät pientä elämäänsä odottaen valtion avustuksia. Kaikki tällaiset tapaukset ovat hänen kokemuspiirissään olleet valkoisia, eikä hän voi olla kommentoimatta heidän työn vieroksuntaansa. Samalla hän muistaa ajat, jolloin työskenteli nuorena supermarketissa ja ihmetteli työttömien kykyä ostaa viinaa, tupakkaa ja raaputusarpoja. Se köyhyys, josta hän kirjoittaa, ei olekaan absoluuttista köyhyyttä, vaan pikemminkin taloustaitojen puutetta. Middletownissa eletään kuukaudesta toiseen payday loanien turvin, ja velkaannutaan niiden kovien korkojen vuoksi. Tällaisiin ratkaisuun turvautuu alempi keskiluokka, kun taas oikeasti köyhät sortuvat rikoksiin turvatakseen lapsilleen joululahjat kuusen alle.

Pidin kirjasta siksi, ettei siinä ole sankaritarinan piirteitä. Kirjailija ei kuvaa itseään poikkeustapauksena, vaan antaa tunnustusta ihmisille, jotka uskoivat häneen. Hänen tiensä Yalen Law Schooliin oli pidempi kuin kurssikavereilla, ja ikäerosta johtuen hänen tarinansa opiskelusta eliittiyliopistossa on jopa hieman tylsä. Hyppy uuteen ympäristöön on kulttuurista siirtolaisuutta, jossa mies tutkii keskiluokkaisen menestyksen salaisuuksia mikroskooppisesti. Hän oppii käyttäytymään rennon hauskasti kalliilla illallisilla, jotka ovat oikeasti verhottuja rekrytointitilaisuuksia. Hän ei ehkä osaa ääntää cabernet sauvignonia oikein, mutta oppii pian, että muitakin viinilaatuja on kuin valkoinen ja punainen.

Suuri osa kirjassa kuvatuista kulttuurieroista eivät ole amerikkalaiselle kulttuurille spesifejä, ja siksi teos on helposti lähestyttävä. Suomalaisessa kulttuurissa on paljon hillbilly-piirteitä, vaikka omassa lähihistoriassamme koulutusjärjestelmä on pyrkinyt tasoittamaan luokkaeroja luomalla yhtenäiskulttuurin, johon kaikki voivat jollain tasolla samastua. Vancen teoksessa ansiokasta on analyysi kulttuurin sisäisistä ominaisuuksista, sillä kaikkea hillbilly-kulttuuriinkaan liittyvää ei voi selittää pelkällä taloudellisella eriarvoisuudella. Valtio voi pyrkiä tasoittamaan elintasoeroja, mutta kulttuuria ei voida muuttaa pelkillä taloudellisilla reformeilla. Itselleni tuli mieleen kysymys, onko keskiluokkainen, palkkatyöhön ja ydinperheeseen keskittyvä ”unelmaelämä” sitten edes tavoittelemisen arvoista kaikille. Vance itse löytää itsensä keskitien turvallisena kulkijana, mutta onko hillbillyjen päihde- ja seksikeskeinen elämäntapa jotenkin alempiarvoista kuin lattemukin kanssa lenkkeily aamuvarhain?

Vaikka osa Vancen tarinasta on omaan makuuni tylsän turvallisuushakuista, nautin hänen kertojan äänestään, jossa sekoittuu herkullisesti akateemisuus ja paikallisen murteen mausteet. Kirja onkin noussut Yhdysvalloissa koulutettujen liberaalien suosikiksi, mutta se tuskin inspiroi Trumpia äänestäneitä hillbillyjä. Mutta kun kirjoittaja kokee edelleen olevansa sisäinen hillbilly jollain tasolla, häntä ei ainakaan voi syyttää tekopyhyydestä tai ulkokultaisuudesta. Hän tuntee kuvaamansa ilmiöt kuin omat taskunsa, eikä ainakaan romantisoi yhteiskunnasta syrjäytyneiden elämää.

Teoksen lopussa Vance matkustaa Middletowniin pelastamaan taas kerran heroiiniriippuvaista äitiään kodittomuudesta. Hän vuokraa äidilleen huoneen nukkavierusta motellista, jossa on vaikeaa saada laskua maksetuksi luottokortilla. Äidin tukeminen on vaikeaa, ja pojan on seurattava tämän rahankäyttöä, jotta estettäisiin taas uusi retkahdus koviin aineisiin. Kristillinen vakaumus ei anna hänelle lupaa lopettaa äidistä huolehtimista, vaikka se välillä on kovin turhauttavaa. Sama vakaumus saa hänet osallistumaan köyhien lasten joululahjakeräyksiin joka vuosi.

Yksi asia, jota Vance osaa välttää joulupukkina on pyjamien hankinta hillbilly-pojille. Hän itse muistaa, kuinka kamalaa oli saada joululahjaksi vaate, jota ei tuossa kulttuurissa kukaan itseään kunnioittava miehen alku käytä. Tämä yksityiskohta sai minut nauramaan, ja kirjassa oli muutenkin kaiken kurjuuden keskellä loistavia, henkeä nostattavia arkisia pikku havaintoja. Pidin tästä siis enemmän kuin Westoverin teoksesta, jossa väkivallan määrä alkoi jo loppua kohti puuduttaa. Koin, että tämän teoksen tarkoituksena ei ollut shokeerata lukijaa, vaan kirjailijan maltillisen toteava tyyli oli sen upea pelastusrengas.

Tulevaisuuden kuntouttavasta työtoiminnasta

Teos: Emma Puikkonen: Lupaus (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Hanna Saari

Polttavan ajankohtaisista romaaneista on joskus vaikea kirjoittaa, koska merkit kirjan näyttämästä tulevaisuuden suunnasta tuntuvat liian todellisilta omassa arjessa. Emma Puikkosen teoksesta Lupaus olenkin jo lukenut arvioita, ja olin iloinen saadessani kirjan äänikirjana, kun painettuun teokseen oli pidempi jono. Luin myös aikanani hänen novellikokoelmansa Eurooppalaisia unia, enkä osannut kirjoittaa siitä arvioita, koska se oli niin moniuloitteinen.

Myös tämän teoksen suhteen koin rimakauhua, koska romaani äänikirjana oli haasteellinen rasti. Romaanissa on kyllä selkeä juoni, ja järeät yhteiskunnalliset teemat, mutta Puikkosen kerronta on polveilevaa ja epälineaarista, ja siinä korostuu äidin ja tyttären arjen kaoottinen dialogi. Tunnustan, että aloitin kirjan kuuntelun kolme kertaa pääsemättä siinä kovinkaan pitkälle. Välillä luin taas arvioita, ja päätin olla stressaamatta siitä, etten välttämättä hahmottaisi koko kirjan juonta pelkän kuuntelun varassa.

Teoksen kertoja on ilmastoahdistunut yksinhuoltajaäiti Rinna, jonka taipumus turvallisuushakuisuuteen ja ylihuolehtimiseen alkaa pikkuhiljaa nakertaa hänen elämänhaluaan. Seela-tytär kasvaa äidin kanssa tämän lapsuudenkodissa, valkoisessa talossa, joka on periytynyt Rinnalle tämän isän jouduttua palvelukotiin. Talo sijaitsee villiintyvän luonnon keskellä, alueella liikkuu peuroja ja jäniksiä, mutta suurimpana uhkana ovat alati lisääntyvät punkit. Kun Seela sairastuu puutiaiskuumeeseen, Rinnan mielenterveys romahtaa ja pian hän löytää itsensä kaltaistensa ahdistuneiden kanssa kuntouttavasta työtoiminnasta siirtolapuutarhasta.

Ilmastoahdistuneita on kaikilta yhteiskunnan sektoreilta, mutta eniten se on resonoidut äideissä. Rinna on luvannut tyttärelleen pelastaa tämän, ja lupauksen vakavuus ottaa voimille. Hän yrittää pitää yllä sokerihuuruista vaahtokarkkitodellisuutta tyttären läsnäollessa, mutta naisen rinnakkaistodellisuus on karun puristava.

Teoksessa matkaillaan myös Grönlannissa, jossa Rinnan veli Robert on tutkimassa jäätikköjä kansainvälisessä tutkimusryhmässä. Sieltä hän aikoo tuoda siskontytölleen lumitimantteja. Rinnan ja Robertin suhde tulehtuu, kun Rinna alkaa kaivaa lapsuudenkodin pihaan bunkkeriaan ja tuhoaa edesmenneen äidin perennapenkit. Robertin ja tämän rakastajan Neevin vaikea rakkaustarina oli minulle tässä kirjassa raikkain osio, vaikkakin surullinen. Neevin perheen tarina oli kiinnostava sivupolku, jossa päästiin seuraamaan Britannian myrskyisiä mellakoita.

Bunkkerikauppias Tuuli on jo miltei karikatyyrinoloinen hahmo, jonka logiikka lähenee perussuomalaisten ilmastofilosofiaa. Hänen tavoitteenaan on päästä unelmalomalle Senegaliin myymällä ahdistuneille turvallisuutta. Tuulikin saa modulistaan alennusta, kun suostuu ottamaan bloggarit työmaalle raportoimaan suunnitelma B:n kannattavuudesta. Kaikessa ärsyttävyydessään hän tuo muuten vakavaan juoneen särmää ja huumoria.

Teoksen tulevaisuudessa Seela on jo teini, ja pääsee viettämään ”tyttöjen päivää” eduskuntaan. Hän on pääministeri Rahimin vieraana, ja hän pääsee kuuntelemaan ministerin huolia tämän paniikkikohtauksen keskellä. Oletetusti muslimitaustainen pääministeri oli myös kiinnostava hahmo, vaikka jäikin kirjan kokonaisuudessa marginaaliseksi.

Kaiken kaikkiaan Lupaus on uskottava ja monisyinen tulevaisuusdystopia, jossa ihmissuhteiden ulottuvuus on keskeinen. Lapsinäkökulma on vahva, ja satujen, tarinoiden ja leikkien ulottuvuus keventää muuten vakavaa kerrontaa. Juuri nyt ilmastoahdistuksen teema oli minulle liian painostava, mutta voin hyvin kuvitella, että teos saattaa olla jollekulle toiselle tämän vuoden tärkein teos. Itse samastuin eniten kuntoutuskurssin arkeen, koska se toi näkökulmia myös vielä voimassa olevan aktiivimallin kehitysvaihtoehtoihin, ja sellaiselle kuvittelen itsekin vielä jonain päivänä osallistuvani, tässä maailman onnellisimpien ihmisten maassa.